Lukemisia lapsille 2

Tiedätkös mitä on: kieltää itsensä ja elää suuria aatteita varten? Nyt minä sanon sen sinulle.

Oli kerran poika Raahen kaupungissa. Hän oli kahdeksan vuotta vanha, terve ja väkevä, rohkea ja neuvokas. Ei ollut niin jyrkkää mäkeä, ett’ei hän siitä hiihtänyt notkeilla suksillansa. Ei ollut puuta niin korkeata, ett’ei hän olisi kiivennyt sen heiluvaan latvaan. Hän ui kuin kalalokki, juoksi kuin nuori varsa, hyppäsi kuin orava. Hän oli leikkien kuningas; ei kukaan heittänyt palliansa paremmin kuin hän, ei kukaan tarkemmin ampunut nuoliaan. Vanhemmat siskot, kumppanit, kaikki rakastivat häntä, sillä hän oli yhtä hyvä kuin väkevä, yhtä tottelevainen kuin rohkea. Hän taisi mennä vaikka tuleen ystäviensä edestä, ja jos hänen äitinsä olisi sanonut hänelle: ”August, tänään sinun täytyy lukea koko päivä, etkä saa ruokaa ennen kuin huomenna!” – niin hän olisi suudellut äitinsä kättä ja vastannut iloisella, reippaalla tavallansa: ”kernaasti, äiti, koska sinä niin tahdot.”

Sitä hänen äitinsä ei tosin sanonut, vaan totutti poikansa varhain itsensä kieltämiseen ja tottelevaisuuteen. Usein sattui, että hän mielellään antoi pois rakkaimman leikkikalunsa. Joskus, kuin hän ilomielin toivoi pääsevänsä hauskoihin huveihin, sanoivat vanhemmat hänelle: ”Koetapas, voitkos olla pois niistä!” August vastasi: ”Koetan kyllä.” Ja se onnistui kuin onnistuikin. Semmoinen ei ole helppoa eikä lystiä, mutta siitä on voittoa koko elinajaksi. Sillä elämässä tapahtuu usein, että täytyy kieltää itseltänsä, mitä mielellänsä tahtoisi, ja kas silloin nähdään, voimmeko iloisina ja rohkeina luopua mieliteostamme.

Augustin vanhemmat eivät olleet köyhiä eikä rikkaita, heillä oli niin paljo, kuin tarvitsivat, ja olisivat kyllä voineet vaatettaa lapsiansa yhtä hienosti kuin muutkin, ja usein syöttää heitä kakuilla ja muilla namusilla, mutta he totuttivat lapsiansa kohtuullisuuteen ja ankaraan työhön. Huomattava on, ett’ei mikään suuri mies eikä mikään uljas nainen ole kasvanut laiskuudessa, ei prameudessa eikä makeisten nauttimisessa.

Kerran oli August muiden poikain kanssa kaupungin läheisessä metsässä ja juoksenteli, paperileijaa lennättäen. Kävi kova tuuli, leija lensi korkealle, ja mitä korkeammalle se lensi, sitä uhkeammalta näytti. ”Oi, jospa voisin lentää niin korkealle!” ajatteli August itsekseen. ”Taistella myrskyn kanssa tuolla korkealla ilmassa maiden ja merien päällä, se vasta jotakin olisi se!”

Tulivat he tuosta muutamien tuulimyllyjen kohdalle mäellä, jossa myllynsiivet pyöriä surisivat kovassa tuulessa. ”Olisipa tuokin hauskaa: lentää myllynsiiven tavalla”, ajatteli August, seisoen aivan likellä myllyn siipiä ja kuunnellen, kuinka ne suhisten halkoivat myrskyistä ilmaa. Huima ajatus iski hänen päähänsä; yks kaks tarttui hän molemmin käsin myllynsiipeen samassa, kuin se lensi ohitse...

Pojat kiljasivat, mutta August, hän oli jo korkealla ilmassa. Hän ei ollut niitä, jotka helposti hellittävät. Hän seurasi myötä niinkuin riippuva takiainen ... tuopa näytti kovin omituiselta ja vaaralliselta! Mutta kuin myllynsiipi sillä tavoin oli nostanut hänet niin korkealle, että hän riippui suoraan myllyn yläpuolella, syöksyi siipi taas alaspäin, ja sitä ei August osannut aavistaa. Hän laski kätensä irti ja putosi huikasevasta korkeudesta kiviselle mäelle, mutta iso myllynsiipi, huolimatta hänen kohtalostaan, suhahti vain hänen päällitsensä ja jatkoi kulkuansa.

Kumppanit juoksivat paikalle ja luulivat hänen kuolleen. Mutta hän oli vielä hengissä; häneltä oli vain taittunut molemmat käsivarret, ja siinä tilassa hänet kannettiin kotiin vanhempain luokse.

Arvaat kyllä heidän hämmästyksensä! Molemmat käsivarret poikki, sepä vasta kolaus! Vaikkapa hän jäisikin henkiin, niin mitä hän voisi toimittaa ilman käsivarsia? No niin, onhan ollut semmoisiakin poloisia, jotka ovat syntyneet ilman käsiä ja kumminkin oppineet kaikenlaisia konsteja, joita rahan edestä näytetään ... mutta, mutta ... käsitön mies ... se on sentään surkea juttu. August näki rakkaan äitinsä itkevän, eikä äiti parka syyttä itkenytkään.

Tämä koski hänen sydämmeensä enemmän kuin kaikki hänen omat vaivansa. Hänen taittuneita käsivarsiansa pakotti niinkuin niitä olisi pistelty palavaan tuleen, mutta hän ei sitä ajatellut, sanoihan vaan: ”anna anteeksi, äiti!” Ja sitte hän hymyili niin hyvin, kuin jaksoi ja lohdutti äitiänsä: ”kyllä minä paranen; koetan olla kärsivällinen.”

Siihen aikaan ei ollut lääkäriä kaupungissa, ja he hankkivat luokseen taitavan ämmän, joka oli tottunut semmoisia vammoja parantamaan. Hän asetti taittuneet käsivarret jälleen sijoillensa, ja pani lastoja niiden ympärille ja lastojen päälle taas liinakääreitä. Ei sekään ollut lystiä, se teki hyvin kipeätä, mutta August puri hammasta, katseli äitiinsä ja nyykähytti päätänsä: ”älä pelkää, kyllä siitä hyvä tulee!” – Katsopas, niin paljon oli hän jo oppinut itsensä-unhottamisen suurta taitoa!

Ja hyvä siitä tulikin, sillä poika oli kärsivällinen, tottelevainen eikä mikään turhan naukuja. Ja kahden viikon päästä otettiin lastat pois, ja maattuaan vielä pari viikkoa aivan asemillaan, taisi hän taas vähitellen ruveta käsivarsiansa käyttämään.

Hyvä eukko se olikin, se hänen hoitajansa. Ne kaksi pientä käsivartta, jotka vasta maailmassa vielä tulivat niin vahvoiksi ja toimittivat niin suuria urostöitä, – ne hän paransi niin taitavasti, ett’ei niissä enää näkynyt vikaa vähääkään. Jos eukko olisi elänyt vielä silloin, kuin Augustista oli tullut mainio sankari, olisi August varmaan lähettänyt vanhukselle jonkun niistä monista kunniamerkeistä, jotka hän urhollisuudellansa oli ansainnut, sillä ilman eukkoa ja käsivarsia olisi hänestä tullut rampa, unhotettu ja maineeton poloinen Pohjolan yksinäisyydessä.

Mutta nyt hän kasvoi suureksi ja väkeväksi, ja lähti ulos maailmaan. Hänen rinnassansa piili jotakin mahtavaa, joka pakotti häntä ulos maailmaan. Jumala ei anna samaa älyä kaikille ihmisille. Muutamat on hän luonut elämään tyyneessä onnessa, kodin rauhassa ja hiljaisessa työssä; toiset on hän luonut elämän myrskyjä varten, ja muutamat sankareiksi koko ihmiskunnalle. Mutta Jumalan edessä on yhden tekevä, mitä tietä ihminen elämässä kulkee, kunhan vain kulkee tiensä rehellisenä ja Jumalaa pelkääväisenä.

Tuo pieni poika, joka nyt oli tullut isoksi ja saanut paljon hyviä tietoja, lähti ulos taistelemaan vapauden ja oikeuden edestä. Hänen omassa maassansa asui vapaa kansa, joka eleli rauhassa ja sovinnossa lakiensa turvissa, mutta kaikki kansat eivät olleet yhtä onnellisia. Useita sortivat ankarat hallitsijat, jotka eivät kunnioittaneet lakia eikä oikeutta; toiset surmasivat toisiansa keskinäisissä sodissa. Tuo entinen poika Pohjanmaalta ei luullut paremmin voivansa käyttää uusia käsivarsiansa, kuin taistelemalla sorrettujen edestä. Hän meni heikkojen puolesta vapaatahtoisesti ottelemaan väkeviä vastaan; hän vuodatti vertansa heidän tähtensä monen monessa taistelussa. Suomi oli hänen äitinsä, Ruotsi hänen isänsä kotimaa, Pohja hänen kätkyensä, mutta avara maailma oli hänen suuri isänmaansa. Jokainen hyvä ja rehellinen ihminen oli hänen veljensä ja sisarensa; jokainen syyttömästi sorrettu hänen suosikkinsa; kaikki jalomieliset hänen ystäviänsä ja liittokumppanejansa.

Meidän aikamme ei tunne urhollisempaa sankaria kuin tuo poika Pohjanmaalta. Hänen elämänsä oli täynnä satuja ja urhotöitä. Siellä hänet aina nähtiin, missä vaara oli suurin: tuhansia kaatui hänen ympärillänsä. Hän makasi verissään ja puolikuolleena verisillä taistelutanterilla; kärsi usein nälkää ja kaikenlaista puutetta; oli vankina ja hyljättynä, vainottuna ja ryöstettynä, sairaana ja unhotettuna. Hän ui jokien poikki jäitten seassa. Hän kiipesi korkeiden muurien yli, joissa orjantappuroita kasvoi. Hän taisteli yön pimeydessä, vihollisten piirittämänä, jotka eivät sääliä tunteneet, ja joille maksettiin vankien luvun mukaan. Hän taisteli melkein aina muutamien harvojen kanssa suurta ylivoimaa vastaan, ja pääsi kuitenkin usein voitolle Jumalan avulla ja verrattomalla urhollisuudellansa. Löytyipä usein kavaltajiakin hänen omissa sotakumppaneissaan, ja kuin hän, väsyneenä vaivoistansa, illan tultua laskeusi lepäämään kovalle maalle, sotavaippa allansa ja taivaan kirkkaat tähdet yllänsä, täytyi hänen valvoa käsi miekan kahvalla, torjuakseen murhamiehiä. Ihmeellisesti Jumala kuitenkin varjeli häntä kaikissa vaaroissa, eikä hän milloinkaan kadottanut iloista luottamustansa eikä sydämmensä armeliaisuutta onnettomia kohtaan. Palveltuansa ensin pelkkänä sotamiehenä, pääsi hän monen tuhannen päälliköksi, voitti suurta kunniaa ja mainetta, mutta itsellensä hän ei koskaan pyytänyt enempää, kuin hän välttämättömästi tarvitsi, ja vetäysi pois kaikista kunnianosoituksista. Ei hän ollut niitä miehiä, jotka huolivat loistosta ihmisten edessä ja ylpeilevät hyvin ansaitusta maineesta. Hän ei taistellut oman kunniansa eikä etunsa tähden, hän taisteli vapauden ja ihmiskunnan hyväksi; niiden eduksi hän tahtoi mielellänsä kuolla unhotettuna.

Kuin hän vieraalla nimellä oli taistellut seitsemän vuotta Kreikanmaan vapauden puolesta, ja vanha Kreikanmaa vihdoin viimein oli torjunut päältään turkkilaisten ikeen, etsivät häntä kreikkalaiset turhaan läpi koko Europan, antaaksensa kiitollisuutensa osoitteeksi maassansa hänelle suuren maatilan. Viimein he lahjoittivat sen toiselle, kun eivät tienneet muuta kuin että heidän rakastettu sankarinsa oli aikoja sitte kuollut. Mutta hän eli kainosti piilossa, välistä Ruotsissa ja Suomessa, välistä jossakin Länsi-Intian saaressa. Hän oli köyhä eikä kuitenkaan ottanut vastaan mitään palkintoa. Hän ei tahtonut saastuttaa korkeata kutsumustansa eikä urhokasta miekkaansa pyytämällä itselleen maallista rikkautta.

Tuosta pienestä pojasta, joka ensin oli taistellut tuulimyllyjä ja sitte puolta Europpaa vastaan taikka puolen Europan puolesta, tuli vihdoin harmaapäinen sotavanhus, joka, väsyneenä vaivoistansa ja kunnianrikkaista haavoistansa, päätti elämänsä rauhallisessa kodossaan ja laskettiin levolle Ruotsinmaan povehen. Harvat häntä tunsivat; ei kukaan ikinä kuullut hänen puhuvan omista urhotöistään. Ja mitä kaikkea hän olisi voinutkaan kertoa, ell’ei hän olisi välttänyt omaa kiitostansa eikä antanut kaikkea kunniaa Jumalalle, kaikkein korkeimmalle, joka oli johtanut häntä niin monessa vaarassa! Toiset, jotka ovat toimittaneet sangen vähän maailmassa, eivät tiedä miten vain saattaisivat oman itsensä, kunniansa ja merkillisyytensä muiden tietoon. Hän, jonka sankarityöt hämmästyttivät silloista maailmaa, teki kaikki, mitä voi, joutuaksensa unohduksiin. Sentähden maailma tunteekin varsin vähän hänen monivaiheista elämäänsä, ja hänen urhollisimmat sankarityönsä ovat ehkä ijäksi päiviksi jääneet unohduksiin. Mutta Jumala tuntee hänen rehellisen sydämmensä, hänen lujan uskonsa, ja ihmiset tietävät hänestä sen verran, että kunnioittavat hänen muistoansa.

Jos Jumala olisi suonut August Maximilian Myhrberg’in taistella oman isänmaansa puolesta, niinkuin hän taisteli sorrettujen puolesta maan päällä, olisi siihen aikaan ainoastaan yksi saattanut vetää hänelle vertoja, nimittäin italialaisten Garibaldi. Mutta hän taisteli kauan tuntemattomana, nimetönnä ihmiskunnan oikeuden ja kansojen vapauden puolesta, ja sentähden ei yksikään kansa seiso kyynelsilmin hänen hautansa ympärillä. Mutta Suomi, hänen suuri äitinsä, ja Ruotsi, hänen isänsä kotimaa, lukevat hänet kaikkina aikoina urhollisimpien sankariensa joukkoon. Hänen elämäkertaansa kerrotaan kauan tarinana talvivalkean ääressä ihmeeksi ja kummastukseksi jälkeen-tuleville polville. Kaikki hänessä – hänen rohkeutensa, hänen työnsä, hänen rehellisyytensä, hänen vilpitön sydämmensä ja ennen kaikkea hänen jalo itsekieltämisensä – oli suurta ja sadun tapaista, ja sentähden saakoon hänen suuri satunsa sijan näiden pienien joukossa.

Suomen poika, opi niinkuin hän taistelemaan sen edestä, joka oikeata on maailmassa; opi niinkuin hänkin itseäsi kieltämään!

Oletko nähnyt raitoja meren hiekassa tuolla rannalla korkean metsämäen alla? Miten valkoinen se hiekka on ja raidat ovat aaltomaiset ja lähenevät lukemattomissa sievissä mutkissa ylös aivan vedenrajaan asti. Kuin olen nähnyt suurten valkoisten vaahtoaaltojen syöksyvän vihoissaan rantaäyrästä vasten, on minusta useinkin näyttänyt kummalliselta, ett’eivät ne ole kokonaan laisseet pois noita raitoja hiekasta. Mutta siihen työhön ei meren aaltoja ollenkaan haluttanut, ne antoivat raitojen kiemurrella hiekassa kuin ennenkin, kulkivat pauhaten ja jyristen ylitse ja asettuivat syvemmälle jälleen lepäämään.

Sillä nuo hienot raidat ovat pikku aaltojen jälkiä, ja pikku aallot ovat meren kutritukkaisia lapsia, jotka välkkyen leikittelevät hienolla hiekalla. Joka kerran kuin myrsky pauhaa, sanoo meren kuningas Ahti hyökylaineillensa: ”Menkää kallioita vasten! Tuolla hiekassa leikkivät minun pikku lapseni; ei kukaan saa koskea heidän teihinsä eikä polkuihinsa, ei kukaan saa laista kiinni heidän jälkiänsä rannalta!”

Hyvin syvällä meressä on Ahdin linna kristalliseinineen ja perlemo-ikkunoineen ja kaikkein kauneimpine välkkyvine kattoineen. Siellä asuvat pojat ja tyttäret, siniaallot, ja siellä asuu myöskin hänen nuorin ja kirkkain pikku lapsensa, sinisilmäinen, hopeakutrinen Aallotar.

Kuin Aallotar lähtee leikkimään rannalle, piirustaa hän hopeakenkänsä kärjellä nuo hienot aaltoraidat hiekkalattiaan eikä millään laineella ole lupaa niitä hävittää. Tuhannen tuhansia hänen pikku siskojansa juoksentelee siellä kilpaa hänen kanssansa, kaikki piirustellen samanlaisia jälkiä, mutta ei kukaan ole niin nopea, niin kirkas eikä niin kiemuraisen kaunis kuin Aallotar.

Kuin kalat menevät hietikolle kylpemään lämpöisenä kesäpäivänä ja välkkyvän valkoiset kalalokit lentelevät kuin tähtipilkut niiden kohdalla ylhäällä ilmassa, silloin Aallotar tanssii leikiten niiden ympäri, kaartaa purjevenettä ja hyppii pojan ympärillä, joka uiskentelee päiväpaisteessa. Mutta kuin aurinko varhain aamusilla nousee meren povesta tai iltasilla laskeutuu metsään lepäämään, silloin Aallotar aivan hiljaa loiskii rantaan, laulaen pitkän pitkää yksitoikkoista laulua entisistä ajoista ja ystävistä, jotka ammoin ovat menneet meidän luotamme ijankaikkisen hiljaisuuden rauhaan.

Aallottarella oli myöskin ystävä, nuorin metsän prinssi, mustakutrinen pikku Tellervo, jonka vihreä mekko aina oli niin runsaasti koristettu ruusuilla ja taskut täynnä pähkinöitä ja kotkan sulka ruskeassa lakissa. Tellervo käveli usein rannalla, jossa Aallottarella oli tapa leikitellä, ja heistä tuli kohta hyvin hyvät ystävät. Usein he kiistelivätkin siten, että Tellervo heitteli oksia ja pikku kiviä Aallottaren päälle, ja Aallotar roiskutti vettä Tellervon samettikengille. Silloin nauroi Tellervo, niinkuin metsä nauraa tuulen suhistessa puissa, ja Aallotar nauroi myöskin, niinkuin aallot leikitsevät tuulen löyhytellessä niiden kiharahiuksia. Mutta muuten he olivat olevinaan sulho ja morsian illan tyynessä; Tellervo istui rannan ruohokolla ja Aallotar nojasihe kyynärpäin hietikkoon, ja molemmat kertoivat satuja vuorotellen. Tellervo tiesi kertoa sekä synkkiä että valoisia satuja: metsän velhoista, jotka itkeä nyyhkyttävät korkeain kuusien takana; leijonan metsästyksestä himmeässä kuunvalossa; sekä länsituulen kujeista neilikoille ja kurjenpolville tuolla niityllä. Aallotar kertoi ammoin kuluneista vuosisadoista, jolloin meren aallot kuohuivat yli koko suuren Suomen, suurista rannan vuoriin kaivautuneista patakuopista ja suuresta valaskalasta, joka veti hänen isänsä vaunuja korallimetsäin läpi peninkulman syvyisessä meressä.

Niin he olivat yksissä pitkät ajat joka ilta meren rannalla, ja vielä he olivat pikku lapset, sillä metsän pojat ja meren tyttäret eivät kasva niinkuin ihmislapset, vaan he elävät monta tuhatta vuotta, niin kauan kuin maa, ja sentähden he pysyvät niin kauan lapsina ja heillä on niin hauska illan loistossa. He olivat niin ihastuneet toisiinsa, että valkoinen kalalokki, joka näki heidän alinomaa leikkivän rannalla, sanoi naapurilleen suurelle merikotkalle: ”Tellervosta ja Aallottaresta varmaankin tulee pari, ja silloin mekin pääsemme komeilun häihin.”

”Niin,” sanoi kotka, ”sehän kyllä käy päinsä, jos häät pidetään metsän kuninkaan Tapion linnassa. Mutta jos ne pidetään syvällä meressä Ahdin palatsissa, niin minä kiitän kutsuista enkä voi tulla.”

”Kas, sitä minä en tullut ajatelleeksi”, sanoi kalalokki. ”Minä hätätilassa osaan sentään sukeltaakin, ja hyvin luultavasti minä silloinkin menen, sillä arvattavasti siellä on monta hyvää kalaruokaa illalliseksi.”

Niin puheltiin kaikkialla Tellervosta ja Aallottaresta. Sattuipa eräänä iltana Ahti ajamaan suurella valaskalallansa rantaan, jossa hänen tyttärensä, pikku prinsessa Aallotar, kertoeli satuja metsän prinssille Tellervolle. Meren ja metsän naapuruus ei ollut oikein hyvä, sillä molemmat kuninkaat riitelivät rajoista ja syyttivät toinen toistaan pikku alueiden luvattomasta anastamisesta. Sentähden Ahti vihastui, kuin näki prinssi Tellervon niin ystävällisesti puhelevan Aallottaren kanssa, ja lähetti rantaan suuren hyökyaallon, joka ryvetti prinssin hienon samettinutun mudalla ja tempasi pois höyhentöyhdön hänen lakistaan.

Aallotar pakeni murheissaan meren pohjaan ja Tellervo palasi äkeissään metsään. Mutta kuin Tapio kuuli, miten hänen lemmikkipoikaansa oli häväisty, suuttui hän kovin ja lähetti ankaran hiekkasateen, joka peitti koko rannan soralla, niin että se muuttui kuivaksi maaksi ja Ahti menetti sillä tavalla melko palan alueestaan. Ahti vuorostaan lähetti suunnattoman suuret hyökylaineet tulvien metsään ja ne kaatelivat puita ja repivät irti suuret kappaleet maata ja hautasivat ne mereen. Tästä kehittyi suuri ja pitkällinen sota meren ja metsän välille Tellervon ja Aallottaren tähden, ja se sota kestää vielä tänäkin päivänä, milloin nämä kuninkaat sattuvat olemaan suutuksissaan. Mutta välistä on aina aselepoakin; silloin aallot hiljaa loiskivat rantaa vasten ja Aallottaren jälkiä näkyy illan loisteessa hienossa valkoisessa hiekassa.

Tellervo ja Aallotar saavat nyt ainoastaan harvoin tavata toisiaan aivan salaa, tulla kertomaan toisillensa noita vanhoja satuja ja leikkimään yhdessä muiden aaltojen kanssa. Aallotar uipi usein yksinään rannalle, ja hänen valkoinen niskansa näkyy välistä, milloin aurinko pilkistää pilven raosta. Kuullaanpa hänen silloin usein laulavankin yksinäisyyden ikäväänsä illan tyynessä, ja ken osaa selittää aaltojen kieltä, hän kuulee Aallottaren etsivän ystäväänsä. ”Poissa, poissa”, sanoo hän, ”on iloinen ystäväni; poissa, poissa on rannan iloisuus, ja hiljaa nukun minä tässä hiekkavuoteella. Metsä ja meri eivät ole ystävinä; tumma kuusi kohottaa latvansa taivasta kohti, eikä hän koskaan voi laskeutua alas tumman meren syvyyteen. Mutta minä näen hänet kuitenkin joka ilta, kuin hän katselee minun sinisilmästäni kaunista latvaansa. Älä sure sydämmeni; Jumalan hyvyys on kerran yhdistävä sen, joka on kauan ollut erotettuna; ja kerran on varmaan tuleva se päivä, jolloin Aallotar iloiten saapuu rannalle ja Tellervo etsii hänen jälkiänsä hopeankarvaisesta hiekasta illan tyvenessä.”

Suuressa metsässä kaukana Suomen erämailla seisoo aivan lähellä toisiansa kaksi korkeata honkaa. Ne ovat niin vanhat, niin vanhat ett’ei kukaan enää tiedä, koska ovat olleet pieninä, ja hyvin etäältä jo voipi ne tuntea, sillä niiden pimeät latvat kohoovat korkealle yli muiden puiden. Keväällä laulurastas visertelee suloisia virsiä heidän oksillansa, ja pienet vaaleanpunaiset kanervankukkaset luovat niin hartaan nöyriä silmäyksiä ylös heidän puoleensa, juuri kuin tahtoisivat sanoa: ”Hyvä Jumala, onko mahdollista kasvaa noin pitkäksi ja tulla noin isoksi ja vanhaksi tässä maailmassa?” Mutta talvella, kuin pyryilma peittää koko seudun lumeen, ja nurmi on muuttunut ja kanervankukat nukkuvat syvässä nietosten valkean vaipan alla, silloin raju myrsky riehuu honkien latvoissa ja pyyhkii pois lumen niiden ikuisesti viheriöiviltä oksilta; ja tuulispää hajoittaa suuria huoneita ja kaataa kokonaisia metsiä, mutta hongat seisovat järkähtämättöminä, he eivät huoju eivätkä taitu, vaikka kaikki heidän ympärillään taittuu. Onpa se jo jotakin, semmoinen jäykkyys ja vahvuus.

Lähiseudulla on kunnas metsässä ja kunnaalla turvekattoinen torpantölli, jossa on vain kaksi pientä ikkunaa. Siinä asuu köyhä mökkiläinen vaimoineen, ja heillä on pieni perunamaa sekä peltotilkku lähellä mökkiä. Mutta talvella hakkaa mökkiläinen tukkia metsässä ja vedättää ne alas suurelle sahalle, joka on peninkulman päässä sieltä, ja sillä ansaitsee hän niin paljon, että se töin tuskin riittää voiksi, leiväksi, maidoksi ja perunoiksi; vaan siinähän sitä jo onkin. Moni saa tyytyä petäjäiseen, eikä ole voin muruakaan särpimeksi.

Mökkiläisillä on kaksi pientä lasta: poika, jonka nimi on Sylvesteri, ja tyttö, jonka nimi on Sylvia. Kummallista on, mistä he ovat semmoiset nimet saaneet; kenties metsästä, sillä latinan sana sylva merkitsee metsää. Mutta Sylvesteri seisoo almanakassa ja on vuoden viimeinen päivä, joten pojalla joka vuosi on nimipäivänsä uudenvuoden aattona.

Tapahtuipa muutamana talvipäivänä, vieläpä juuri Sylvesterin päivänä, että molemmat lapset läksivät metsään ansojansa kokemaan; sillä siellä oli viljalta jäniksiä ja metsikanoja. Ja äläpäs mitään; oli kun olikin Sylvesterin ansassa jänis, ja Sylvian ansassa taasen oli metsikana. Mutta sekä jänis että metsikana elivät vielä ja olivat tarttuneet vain jaloista kiini, ja ne rupesivat vikisemään niin surkeasti, että se lapsista kuului kummalliselta. ”Päästä minut, saat jotain hyvää!” sanoi jänis. ”Niin päästä minut, saat jotain hyvää!” sanoi metsikana.

Lapset päästivät heidät irti. Nytkös jänis metsään kiitämään, minkä ennätti, ja metsikana lentämään, minkä siivet kantoivat, ja molemmat huusivat: ”Kysy Rutimolta ja Pilviparralta! Kysy Rutimolta ja Pilviparralta!”

”Mitä se merkitsee?” sanoi Sylvesteri suutuksissaan; ”nuo kiittämättömät veitikat eivät edes kiittäneet.”

”He käskivät meitä kysymään Rutimolta ja Pilviparralta”, sanoi Sylvia. ”Ketkähän ne ovat? En ole koskaan ennen kuullut niin kummallisia nimiä.”

”En minäkään”, sanoi Sylvesteri.

Samassa kävi tuima talvituuli kahteen korkeaan aivan lähellä olevaan honkaan, ja niiden pimeissä latvoissa syntyi kova kohina, ja lapset kuulivat kohinassa kummallisia sanoja.

”Seisotko vielä, Rutimo veikkoni?” sanoi toinen hongista.

”Seisonpa niinkin”, sanoi toinen; ”mutta miten on sinun laitas, veikko Pilviparta?”

”Rupeen vanhaksi käymään”, vastasi Pilviparta. ”Tuuli taittoi oksan latvastani.”

”Olethan lapsi vain minun rinnallani”, sanoi Rutimo honka. ”Vain kolmensadan viidenkymmenen vuoden vanha, ja minä jo olen täyttänyt kolmesataa kahdeksanyhdeksättä. Lapsi vain! Lapsi vain!”

”Nyt palajaa myrsky takaisin”, sanoi Pilviparta honka. ”Paras on, että laulamme pikkusen, niin on oksillani jotain miettimistä.”

Ja niin rupesivat he laulamaan myrskyssä:

      Syvään maan
      Sisustaan,
      Kauas aikain hämärään
      Juuret käy,
      Niit’ ei näy
      Myrskyt saavan järkkymään.
      Talvi entää,
      Kesä kanssa,
      Vuodet lentää
      Lentoansa,
      Ihminen
      Alkuns’ saapi,
      Katoaapi,
      Mepä sentään
      Seisomme.
      Ihmis-lapsi,
      Tukevaksi,
      Kuin me, suureks
      Kasva vain,
      Perustain
      Vuoriin juures.
      Kasva näin
      Rohkeasti
      Pilviin päin,
      Tähtiin asti;
      Nosta pääsi korkeellen,
      Ninkuin mekin, taivaasen.

”Haastelkaammepa nyt ihmislasten kanssa”, mörähti Rutimo honka.

”Mitähän ne nyt mielivät sanoa”, sanoi Sylvesteri.

”Ei, mennään kotia”, sanoi Sylvia. ”Minä pelkään niin noita pitkiä puita kummallisine lauluineen.”

”Äläs vielä, tuolla näen isän tulevan kirves olalla”, sanoi Sylvesteri. Ja samassa tulikin mökkiläinen.

”Kah, tuossapa seisookin juuri kaksi semmoista puuta, kuin tarvitsen,” sanoi hän, ja niin kohotti hän kirvestänsä hakkaamaan maahan Rutimoa.

Mutta lapset rupesivat itkemään. ”Älä, isä kulta, kaada Rutimoa ja Pilvipartaa”, sanoi Sylvesteri.

”Hyvä, rakas isä, älä kaada niitä”, rukoili Sylvia. ”Ne ovat niin vanhat ja ovat laulaneet meille laulun.”

”Mitä lapsellisuutta se on!” sanoi mökkiläinen. ”Juuri kuin vanhat puut voisivat laulaa! Mutta yhtäkaikkipa tuo on; koska rukoilette niiden edestä, voin maa etsiä itselleni pari muuta puuta.”

Ja niin hän läksi etäämmälle metsään, mutta lapset jäivät uteliaina paikoilleen, kuuntelemaan, mitä Rutimo ja Pilviparta nyt sanoisivat heille.

Eikä aikaakaan, niin jo tuli tuuli takaisin myllyltä, joka oli jauhanut niin rajusti, että kivet kipinöitsivät, ja taasen se alkoi suhista honkain latvoissa. Nyt kuulivat lapset aivan selvästi, että puut jälleen rupesivat puhumaan.

”Te olette pelastaneet henkemme,” sanoivat he, ”ja se oli rehellisesti tehty teiltä. Nyt saatte pyytää lahjan kummallekin, ja mitä hyvänsä tahdotte, sen teille annamme.”

Lapset tulivat hyvin iloisiksi, mutta joutuivat samalla hyvin ymmälle. Ei heillä mielestänsä ollut juuri mitään toivottavaa tässä maailmassa. Mutta lopuksi sanoi Sylvesteri: ”Tahtoisin kernaasti, että tulisi vähän päiväpaistetta, niin paremmin näkisimme riekkojen jälkiä lumesta.”

”Niin”, sanoi Sylvia, ”ja minä tahtoisin mielelläni, että kohta tulisi kevät ja lumi alkaisi sulaa, niin linnut taas rupeaisivat laulamaan metsässä.”

”Hullut lapset,” sanoivat puut, ”olisitte voineet pyytää kaikkia kaunista maailmassa, ja sen sijaan pyydätte mitä kuitenkin tulee tapahtumaan ilman teidän tahdottanne. Mutta, te olette pelastaneet henkemme, ja sentähden pääsette toivonne perille paremmalla ja kauniimmalla tavalla. Sinä, Sylvesteri, saat sen lahjan, että missä sinä kuljet ja mihin katsot, siellä paistaa päivä sinun ympärilläsi. Ja sinä Sylvia, saat sen lahjan, että missä kuljet ja missä avaat pientä suutasi, siellä on kevät ympärilläsi, ja lumi sulaa. Onko hyvä niin?” sanoivat hongat.

”On, on”, huusivat lapset suurella ilolla, ”siinähän on enempi, kuin olemme pyytäneet, ja kiitoksia, rakkaat puut, hyvistä lahjoistanne.”

”Hyvästi nyt, hyvät lapset”, sanoivat puut. ”Onnea matkalle!”

”Hyvästi, hyvästi”, sanoivat lapset ja rupesivat kulkemaan kotiin päin. Kulkiessansa katseli Sylvesteri ympärillensä, niinkuin hänen tapansa oli, oliko riekkoja puissa, ja katso, vallan ihmeellistä! mihin hän katseli, siellä lensi ikäänkuin auringon säde hänen edessänsä ja loisti kirkkaasti ja kimaltaen kuin kulta puiden oksilla. Yhtä suuri oli Sylvian kummastus, kuin hän huomasi, että lumi alkoi sulaa kummallakin puolella polkua, jota he astuivat. ”Näetkös, näetkös”, huusi hän veljellensä, ja tuskin oli hän avannut suutansa, ennenkuin ruoho alkoi nousta hänen jalkainsa juuresta ja puiden lehdet alkoivat puhjeta, ja ensimmäisen leivosen kuultiin livertelevän korkealla sinisellä taivaalla.

”Tämäpä on hauskaa!” huusivat lapset ja tulivat ihastuksesta hyppien kotiin äitinsä luo. ”Minä voin nähdä päiväpaistetta!” huusi Sylvester. ”Minä voin sulattaa lunta!” huusi Sylvia.

”No, voihan tuota kuka hyvänsä”, sanoi äiti nauraen. Mutta ei aikaakaan, niin sai äiti suuret silmät. Vaikka ilta alkoi pimetä, ei tullut pimeä tuvassa, vaan siellä oli kirkas päiväpaiste, kunnes Sylvesteriä rupesi nukuttamaan ja hänen silmänsä vähitellen painuivat umpeen. Ja vaikka talvi oli alussa, levisi tuvassa niin keväinen ilma, että luutakin rupesi työntämään lehtiä varrestansa nurkassa, ja kukko joutui aivan hämillensä ja alkoi laulaa iltapuhteella. Ja tätä kesti aina siihen asti, kuin Sylvia nukkui.

”Kuules, isä”, sanoi akka, kuin torppari tuli kotiin. ”Lasten laita ei suinkaan ole oikein; minä pelkään, että ovat metsässä joutuneet jonkun haltian valtaan.”

”Sinä hourailet vaan, akkaseni”, sanoi torppari. ”Minä tahdon kertoa sulle jotain uutta. Osaatko arvata? Kuningas ja kuningatar matkustavat läpi maan ja tulevat huomenna kulkemaan kirkkomme ohitse. Mitäs arvelet, jos ottaisimme lapset kerallamme ja lähtisimme sinne niitä katselemaan.” ”Se minulle mieleenpä”, sanoi akka. ”Kuningasta ja kuningatarta ei saa nähdä joka päivä.”

Seuraavana aamuna olivat torpanväki ja lapset hyvissä ajoin matkalla kirkolle ja olivat niin iloissansa siitä, mitä nyt saisivat nähdä, ett’ei kukaan niistä ajatellut, mitä eilen oli tapahtunut. Eivätkä he huomanneet, kuinka päiväpaiste lensi heidän rekensä edessä ja kuinka koivujen lehdet puhkesivat heidän ympärillänsä tien vieressä.

Kuin he tulivat kirkolle, oli siellä paljo väkeä koossa, mutta kaikki olivat he peljästyneinä ja tuskissansa. Kuningas oli hyvin pahoillansa, sanoivat he, siitä että maa oli niin autio ja viljelemätön, ja kun hän oli hyvin ankara mies, niin syytti hän siitä kansaa ja oli varmaankin kovasti tätä rankaiseva. Kuningattaresta tiedettiin, että häntä paleli täällä Suomessa ja että hän oli sangen surullinen ja suuttunut koko matkaan.

Tätä nyt tiesivät kaikki edeltäpäin, ja sentähden vapisivat kaikki, kuin kuninkaalliset reet ajaa hajottaen tulivat tietä myöden. Kuningas näytti ankaralta ja kuningatar itki, mutta kuitenkin viipyivät he kirkolla niin kauan, kuin muutettiin hevoisia, ja sill’aikaa katselivat he ympärillensä, sillä rekien hopealla silatut kuomit olivat lasketut alas.

”Kas kuinka kaunista päiväpaistetta äkkiä olemme saaneet”, sanoi kuningas ja nauroi hyvin armollisesti niinkuin muidenkin ihmisten on tapa. ”Minä en voi käsittää, miksi nyt yht’äkkiä tulin niin iloiseksi”, sanoi hän.

”Se tulee kai siitä, että teidän majesteettinne olette syönyt hyvän suuruksen”, sanoi kuningatar. ”Niin on minunkin laitani. Minusta on, kuin olisi sydämmeni äkkiä lämminnyt.”

”Se tulee siitä, että teidän majesteettinne nukuitte hyvin viime yönä”, sanoi kuningas. ”Mutta katsos vain, kuinka kaunis se kuitenkin on, tämä kolkko Suomi. Katsos kuinka aurinko loistaa noihin kahteen korkeaan honkaan tuolla metsässä. Tähän pitäisi meidän rakentaa kuninkaan kartano itsellemme.”

”Niin, tehkäämme niin, herra ja kuningas”, sanoi kuningatar. ”Näillä paikoin mahtanee olla suopea ilmanala. Katsos vain, kuinka viheriät lehdet puhkeavat puista keskellä talvea.”

Samalla huomasivat he Sylvesterin ja Sylvian, jotka olivat kavunneet aidalle, voidaksensa oikein tarkkaan nähdä kuninkaallisen perheen, ja Sylvia laverteli iloissansa niin, että kuivettunut aita työnsi suuria viheriöitä lehtiä hänen ympärillensä. ”Kas tuolla seisoo kaksi sievää lasta”, sanoi kuningatar. ”Tulkoot tänne reen luo.”

Lapset tulivat. ”Kuulkaa”, sanoi kuningas, ”minä pidän teistä, minä tulen vallan iloiseksi, kuin näen teitä, tulkaa luokseni rekeen, niin saatte ajaa meidän kuninkaalliseen hoviimme ja saatte kulta vaatteita ja tulette tekemään kaikki ihmiset iloisiksi.”

”Ei, kiitoksia, herra kuningas”, vastasivat Sylvesteri ja Sylvia. ”Meistä on parempi ilahuttaa isää ja äitiä. Ja hovissa tulisi meidän ikävä Rutimoa ja Pilvipartaa.”

”Eikö käy laatuun, että isä ja äiti ja Rutimo ja Pilviparta tulevat kanssanne?” kysyi kuningatar, sillä hänen sydämmensä oli nyt niin sanomattoman lämmin.

”Ei, kiitoksia, rouva kuningatar”, sanoivat lapset uudestaan; ”se ei käy laatuun, ne kasvavat metsässä.”

”Mitä lasten päähän voi juolahtaa”, sanoivat kuningas ja kuningatar ja nauroivat niin, että kuninkaallinen reki hyppi; sitte antoivat he käskyn rakentaa tähän paikkaan kuninkaan kartanon ja olivat niin iloiset ja armolliset, että kaikki ihmettelivät. Kaikki köyhät saivat kukin kultarahansa, ja Sylvesteri ja Sylvia saivat paitsi sitä sen kuninkaallisen rinkelin, jonka hovileipuri oli matkaa varten leiponut, ja joka oli niin iso, että se oli neljällä hevosella kuljetettava. Ja lapset jakelivat rinkelistänsä kylän kaikille lapsille ja kuitenkin oli heillä niin paljo jäljellä, että torpparin hevonen tuskin jaksoi vetää kotiin kaikkia rinkelinpalasia.

Kotimatkalla kuiskasi torpan akka miehensä korvaan: ”tiedätkö, miksi kuningas ja kuningatar olivat niin iloiset?” ”En tiedä”, sanoi ukko. – ”Se oli sentähden, että Sylvesteri ja Sylvia katselivat heitä. Muistatko, mitä minä sanoin eilen?” – ”Vaiti”, sanoi ukko, ”älä puhu sitä lapsille; on parempi, ett’eivät tiedä niin ihmeellisistä lahjoista.”

Mutta Sylvester ja Sylvia iloissansa tuosta isosta kuninkaallisesta rinkelistä unohtivat tykkönään, että he osasivat luoda päiväpaistetta ja sulattaa lunta. Eivät he itse tietäneet, kuinka sydämmellisen iloisiksi ja lämpimiksi kaikki ihmiset tulivat, kuin heitä näkivät; ja koska he olivat sangen hyvät ja ystävälliset lapset, niin luulivat kaikki, että se vain oli sentähden. Varmaa on, että heidän vanhemmillansa oli suuri ilo heistä ja että koko iso erämaa torpan ympärillä vähitellen muuttui kauniiksi peltomaaksi ja viheriäksi laitumeksi, jossa kevään linnut lauloivat talvikaudet, niin ett’ei heidän vertaisiansa koskaan oltu nähty. Lopuksi tuli Sylvesteri linnunpyytäjäksi uudessa kuninkaan kartanossa ja Sylvia sai tekemistä isossa puutarhassa, sillä niin kummallista oli, että mihin ikänänsä nämä lapset katselivat ympärillensä, siellä menestyi kaikki, niin että oli oikein hauskaa nähdä.

Eräänä päivänä tulivat Sylvesteri ja Sylvia katselemaan vanhoja ystäviänsä Rutimoa ja Pilvipartaa. Silloin raivosi par’aikaa hirveä talvimyrsky; honkien latvat suhisivat ja kohisivat, ja ne lauloivat taasen erästä vanhaa laulua:

    Hohoo, hohoo!
Olemme jo vanhat ja harmajat,
Mut myrskyt me kestämme ankarat,
    Syys-satehet
    Ja keväiset,
    Ja talven vilut,
    Ja kesän ilot,
    Ja lumisäät,
    Ja tuulispäät,
    Ja yöt ja sumut,
    Ja päivän humut;
    Hohoo, hohoo,
Olemme jo vanhat ja harmajat
Mut myrskyt me kestämme....

ja juuri kuin olivat ehtineet tähän saakka laulussa, kuului rytinää ja rätinää, ja samassa makasivat Rutimo ja Pilviparta pitkänään maassa. Rutimo oli siihen aikaan 393 ja Pilviparta 355 vuoden vanha. He eivät olleet itse huomanneet kuinka heidän juurensa vähitellen olivat kuihtuneet ja mädäntyneet, niin että taivaan tuulet saivat heistä voiton.

Mutta Sylvesteri ja Sylvia taputtelivat ystävällisesti kuolleitten honkien sammaltaneita runkoja ja puhuivat heille niin suloisia sanoja, että lumi suli pois kaikki ympäriltä, ja vaaleanpunaiset kanervat kasvoivat yhä korkeammalle kaatuneiden puiden yli, ja niin saivat Rutimo ja Pilviparta hautansa kukkien alle.

Paljon on siitä kulunut, kuin olen kuullut jotain Sylvesteristä ja Sylviasta, ja epäilemättä ovat he jo aikoja sitte tulleet suuriksi, koska monta vuotta on kulunut siitä ajasta, jolloin joku kuningas ja kuningatar matkusti Suomessa. Mutta joka kerta, kuin näen kaksi iloista ja hyvää lasta, joista kaikki ihmiset sydämmellisesti pitävät, niin luulen heitä Sylvesteriksi ja Sylviaksi ja ajattelen, että he ovat saaneet iloiset silmänsä Rutimolta ja Pilviparralta. Äskettäin näin kaksi semmoista lasta, ja ihmeellistä oli, että mihin hyvänänsä he katselivat ympärillensä, siellä lensi auringonsäde heidän edessänsä ja loisti pilvisen taivaan yli ja ihmisten suruisten tai huolettomain kasvojen yli. Sitä eivät lapset itse tienneet, mutta heitä oli mahdoton katsoa, tulematta niin kovin iloiseksi, kuin tulee nähdessänsä viattomuutta, iloa ja hyvyyttä maailmassa. Silloin sulaa jää ikkunan ruudusta ja lumi kinoksista ja pakkanen ihmisten kylmettyneistä sydämmistä, ja tulee kevät ja vihanta keskellä talvea, niin että itse luutakin romunurkassa alkaa viheriöidä ja leivoset rupeevat laulamaan taivaan korkean katon alla. Kaikesta siitä tulee meidän kiittää Rutimoa ja Pilvipartaa; – tahi oikeammin, kaikesta siitä tulee meidän kiittää hyvää Jumalaa, joka vielä antaa kevään ja ilon viheriöidä maan päällä.

Mylly Matin mylly. Aikaisin aamulla, vielä pimeänlainen. Jauhosäkkejä lattialla ja niiden välissä kori. Mustalais Daara hiipii sisään, makaava lapsi käsivarrella.

Mustalais Daaran kehtolaulu.

      Hys, hys, prinssi sä,
      Nuku, raukka, untas!
      Hys, hys, pyörivä
      Mylly valtakuntas.
      Ratas pyörii hulmuten,
      Onni katoo maallinen.
      Hys, hys, prinssi sä,
      Nuku, raukka, untas!

      Hys, hys, prinssi sä,
      Miss’ on kruunu sulta?
      Vaatteenas ei silkkiä,
      Poissa koru, kulta.
      Kierrä kivi verraton;
      Prinssi myllyrenki on.
      Hys, hys, prinssi sä,
      Missä kruunu sulta?

Niin se nyt on sinulle käynyt, prinssi pienokainen. Myllyrengiksi sinä tulet ikipäiviksesi niin totta, kuin minä olen Mustalais Daara ja olen vihoissani isällesi, ankaralle kuningas Pakkaselle. Niin, kuka hänen käskikään ottamaan minulta tyttöäni, pikku Lumikkoani, ja kasvattamaan häntä kuninkaallisessa hovissaan ja tekemään häntä kristityksi ihmiseksi? Me mustalaiset emme sitä suvaitse, me ennemmin kuljeksimme ympäri maailmaa ja hiukan varastelemme. Sen tähden minäkin tein sitä tänä yönä, kuin pikku prinssi tuli maailmaan ja kuningatar Gunilla – Jumala häntä siunatkoon, olin vähällä sanoa – kuoli samassa. Koko linna oli liikkeellä, kaikki itkivät ja valittivat hyvän ruhtinattaren kuolemaa eikä kukaan huomannut, miten minä hiivin kuninkaalliseen lasten kammariin ja sieppasin prinssin kehdosta. Pitihän minun saada jotakin korvausta kaikkein suloisimmasta Lumikostani. Mutta enpä tohdi itse pitää prinssiä, sillä kuningas panee koko valtakuntansa liikkeelle, etsimään hänen ainoata poikaansa, joka saisi kerran periä hänen kruununsa. Johtuipa mulle mieleen, että Mylly Matti on hyväsydämminen kelpo mies, jota koko maailma voi narrata mihin hyvänsä, ja sen tähden aion minä jättää prinssin tänne hänen myllyynsä. (Katsoo koriin.) Mitä ihmettä! Tässähän on pikku poika jo ennestäänkin, ihan yhtä suuri ja vanha kuin minun pikku prinssini! No – sepä nyt oivallista! Nyt minä otan prinssin silkkikapalot ja kultakengät ja pistän hänet säkkiin myllärin pojan viereen, niin ei kukaan tiedä, kumpi on prinssi, kumpi myllärin poika. Mutta maltahan – paras on panna merkki, että toiste tunnen omani. Minä nipistän korvan lehteä... (lapsi huutaa). Hiljaa, hiljaa, lapsonen, huudatko kruunuasi? Kas niin – vasemmassa korvassa se on, pitää muistaa. (Laskee lapsen koriin.) Hyvästi nyt, prinssi parka; Mylly Matti tuossa tulee, säkki seljässä. Tule nyt, sinä prinssi, vain kunnon mylläriksi, niin ehkä tapaamme toisiamme, kuin kasvat suureksi, ja silloin sinä kiität minua, että saat oppia jotakin hyödyllistä tässä maailmassa. (Hiipii pois.)

(Aamu valkenee myllyssä. Mylly Matti tulee, säkki seljässä, ja katselee tullessaan ovessa ympärilleen.)

Matti. Huh – mitähän tässä livahti ohitseni ovessa? Jos se oli rotta, niin olipa se aika rotta, kaksijalkainen, suuri kuin hevonen... Hyi, Mylly Matti, pelkäätkö sinä rottaa, vaikka olet mylläri? Nehän ovat sinun omia kotieläimiäsi. Mylly ilman rottia on ihan kuin järvi ilman kaloja. Joutavia – täällä vain vähän kummittelee näin aamusella, ja (katselee oudostellen ympärilleen) olisipa vähän hauskaakin saada seuraa täällä yksin ollessa... Minähän aina olen niin iloinen ja rakastan seuraa.

Mylly Matin laulu.

Sävel: ”Mä olen Papageno, mä.”

      Mä olen Mylly Matti, mä
      Yöt päivät hyörin myllyssä,
      Mä jauhot, ryynit parhaiten
      Valmistan koko kylällen.
      Mun eukkon’, Maija niminen,
      On oikein kelpo ihminen:
      Jos mylly joskus seisookin.
      Hän hyrrää sitä enemmin.

      On puheenparreks päätynyt,
      Sit’ usein olen miettinyt,
      Se jota kovin peijataan,
      Hän Mylly Matiks mainitaan.
      Se kunniaks on myllyllen;
      Mun tuntee lapskin pienoinen.
      Ken teist’ ei Mylly Mattina
      Eläissään olis ollunna?

(Heittää säkin lattialle.) Uh – miten se hyppii. Miksikähän oli niin raskas laulaa... Mutta nyt minä katsahdan, miten pikku poikasemme jaksaa, jonka Maija minulle lahjoitti eilisiltana myllyrengiksi. Pistä poika koriin ja pidä hänestä tarkkaa vaaria niin kauan, kuin minä vähän nukahdan, sanoi Maija minulle. Ole huoletta, sanoin minä; hän saa maata myllyssä ja oppia kunnon mylläriksi. (Kumartuu katsomaan koriin.) Ahah, oletko sinä siellä? Ei minua käy petellä. (Ottaa lapsen.) Taivahinen, miten pulska poika! Ja miten isänsä näköinen! Ihan minun nenäni. Niin, kyllä hänestä näkyy, että hän on syntynyt mylläriksi. (Toinen lapsi huutaa korissa.) Mitä nyt?... Oh, se oli vain hiiri; ihme, miten hiiret välistä osaavat vikistä ihan kuin pikku lapset. (Lapsi itkee uudestaan.) Ei, kyllä tuo ääni tuli korista. (Hän panee lapsen käsistään koriin ja ottaa toisen.) Tässä vielä yksi! No kas, tämä se onkin minun poikani, sillä on turpa jauhossa. Mutta kenen se on tuo toinen? Kuulepas veitikka, miten sinä olet vartioinut myllyä tänä yönä? (Ensimmäinen lapsi itkee korissa.) Mi-mitä nyt? Onko siellä niitä vieläkin. (Hän laskee lapsen pois ja ottaa sen, joka hänellä ensin oli.) Ei, tämä se oli minun poikani! Enkö minä tuntisi omaa vertani? (Toinen lapsi itkee korissa.) Mitä hullua? Onko siellä vielä yksi? Tämäpä jo on liikaa. (Laskee pois ensimmäisen lapsen.) Maija, Maija – täällä tulee poikia ihan satamalla! (Kaisa Muori tulee.)

Kaisa Muori. Mitä siinä huudat ja parut, että säikytät kuoliaaksi sairaan vaimosi! Pitäisi sinulla olla muutakin tekemistä, Mylly Matti, kuin on valtakunnan onni tai onnettomuus selvitettävänä.

Matti. Mitä minuun koskee valtakunnan onni tai onnettomuus, kun tässä on ainakin puoli kymmentä poikaa korissa! Ja kaikki ne ovat minun!

Kaisa. Häpeä, Matti, juoda itsesi humalaan näin aikaisin aamulla. Etkö tiedä, mitä on tapahtunut?

Matti. Kyllä minä sen tiedän varsin hyvin. Lähtiessäni tuomaan tuota ruissäkkiä panin minä ihan omatekoisen poikani tuohon koriin – yhden pojan, ymmärrätkö? – ja palatessani löydän siitä poikia koko pataljoonan.

Kaisa. Mitä nyt lörpöttelet, etkä anna lähimmäisellesi suun vuoroa, vaikka olen ihan pakahtua suurista uutisista? Etkö käsitä, että minä tulen juuri kaupungista ja minun pitää saada purkaa uutiseni, vaikka pitäisikin seisattaa koko mylly käymästä? Se on näes niin, että kuningas on saanut prinssin, joka syntyi eilisiltana.

Matti. Yhdenkö vain? No olipa tuossakin nyt jotakin minulle, joka olen saanut korin täyden.

Kaisa (tietävästi). Ei siinä vielä kylliksi ole...

Matti. Jo se minun mielestäni saisi riittää.

Kaisa. Ei siinä kaikki, että prinssi syntyi, vaan lisäksi vielä lempeä kuningatar Gunilla, jota ylhäiset ja alhaiset koko valtakunnassa siunaavat, hän kuoli viime yönä. (Itkeä nyyhkyttää.) Emme me koskaan enää saa sellaista kuningatarta.

Matti. Hohhoo, Jumala häntä siunatkoon, hyvä rouva se oli. Kuin minä viimeksi vein ryynejä hoviin, antoi hän minulle dukaatin ja sanoi minulle: sinä olet rehellinen mies, Matti, sanoi hän (nyyhkyttää), älä ole milläsikään, jos ihmiset nauravatkin sinua; parempi se on kuin jos Jumalan enkelit itkisivät sinua. – Ja toisen kerran hän sanoi minulle: kyllä minä pidän muistissa sinun lapsiasi. – Kiitoksia paljon, teidän armonne, sanoin minä, mutta minulla ei olekaan lapsia. Näetkös, silloin en tiennyt tulevan niitä koko kasaa yht’ aikaa.

Kaisa (pyyhkien silmiään esiliinansa nurkalla). Ei siinä kyllä...

Matti. Älä suututa minua, Kaisa Muori. Jo minulla on kylliksi sitä lajia. Tahdotko vielä tyrkyttää minulle useampia?

Kaisa. Ei siinä kyllä, sanon minä, että prinssi syntyi ja että kuningatar kuoli, vaan lisäksi vielä tapahtui ... ei, minua oikein värisyttää sitä sanoessa...

Matti. Puhu vain suusi puhtaaksi. Vai niin, onko kuningaskin käynyt kaiken maailman tietä? No, tottapa saamme toisen kuninkaan.

Kaisa. Ei, se on vieläkin pahempaa. Voitko ajatella, Matti, että, kuin hoitaja meni antamaan maitosarvea lapselle, oli prinssi poissa!

Matti. Oh, kaikkiansa!... Kuulehan, Kaisa, mistähän nyt yht’ äkkiä saisin puoli kymmentä maitosarvea?

Kaisa (puhuen yhtä vauhtia). Se oli selvä tosi, kehto tyhjänä, ja aika melu, etsiminen ja pauhaaminen, mutta ei kukaan löytänyt vähintäkään merkkiä; eräs kyökkipiika vain sanoi nähneensä viisitoista noitaa lentävän ulos savupiipusta.

Matti (miettivästi). Maltahan, kunnes vähän ajattelen! Kuninkaalta on yksi poika kateissa ja minulla on muutamia poikia liiaksi. Jospa nyt yksi minun pojistani onkin kuninkaan poika... Kyllä minulla on niitä antaa poiskin. Kaisa Muori, jos tahdot kokoella prinssejä korista, niin olkoon menneeksi.

Kaisa (samaa vauhtia, kuulematta Matin puhetta). Viisitoista tai kuusitoista, en minä sitä niin tarkkaan muista; mutta se on varma, että kuningas ihan kalpeni vihasta ja vannoi kuninkaallisen partansa kautta, että keltä hänen varastettu prinssinsä löydetään, hänet silvotaan, hirtetään, hukutetaan, poltetaan, ammutaan, hakataan kappaleiksi...

Matti (peljästyen). Ei, älähän, jo riittää... Olipa se melkein liian ankaraa. Entä jos mies onkin syytön!

Kaisa (samaa vauhtia) ...lävistetään, kärvennetään, teloitetaan, myrkytetään, räjäytetään ilmaan... Matti. Älä, älä!...

Kaisa (hengähtäen). Paitsi vielä muita hirveitä rangaistuksia. Niin, sinä olet onnellinen, sinä Matti, jolla on poikasi tallella. (Menee lähemmäksi koria.) Saako sitä nähdä sinun kelpo poikaasi? Eikö se makaa tuossa korissa?

Matti (säikähtäen asettuu korin eteen). Tässä korissako? Mitä nyt hulluttelet? Minäkö panisin lastani jauhokoriin!

Kaisa (koettaa kurkistaa koriin). Mutta minä ihan olin kuulevinani lapsen itkevän.

Matti. Sepä merkillistä, vai niin, luulitko kuulleesi itkua? No, meidän harmaa kissamme se on, sillä on poikia korissa. (Toinen lapsi itkee.)

Kaisa (mennen taas korin luo). Kuulehan – nyt huusi se taas! Mitä sinä äsken puhuit, että tänne on tullut useampia lapsia?

Matti (työntää häntä pois). Kaksosia ... kolme tai neljä kappaletta... Sellaistahan tapahtuu joka päivä. Mutta nyt minun mielestäni sinun, Kaisa Muori, pitäisi joutua kylään ennen, kuin kukaan muu ehtii kertoa ne suuret uutiset.

Kaisa. Niin, totisesti sen sanoit ihan oikein,

Matti. Sano terveisiä Maijalle, hyvästi, hyvästi, kyllä pistäydyn katsomassa, milloin lähden liikkeelle. (Kiiruhtaa pois.)

Matti (yksin, pyyhkien hikeä otsastaan). Huh, – eipä ole paljo henkeä jäljellä. Annas muistuttelen: – hirtetään, silvotaan, hukutetaan, poltetaan ... ja se on ihan varmaan kuninkaan poika, jonka ne viisitoista noitaa ovat tuoneet minun vastuksikseni ... teloitetaan, lävistetään, räjäytetään ilmaan ... hah, johan ihan tunnen lentäväni!... Huh huh, en minä tohdi katsoa koriin ... enkä lukea, kuinka monta niitä on... Ja kuka niistä sitte on mylläri, kuka prinssi... Myrkytetään ja hakataan kappaleiksi! Ei, ei tätä enää jaksa kestää ... minun täytyy kertoa kaikki tyyni Maijalle. (Kiertää etäältä korin ohitse ulos.)

(Pilvi pimittää aurinkoa niin, että mylly taas tulee pimeänlaiseksi. Musta henki tulee esiin seinästä ja lähestyy koria ottamaan lapsia. Valkoinen enkeli tulee toiselta puolen ja estää häntä.)

Musta henki.

Miks, estelet? Mull’ eikö valta ois
Tok’ ottaa lapset kastamattomina?

Valkea henki.

On kirjoitettu: voi, ken pienoisista
Pahentaa yhden. Taivaan valtakuntaan
Kuuluvat lapset.

Musta.

Jakakaamme: sulle
Tuo toinen, mulle poika kuninkaan.
Mä kostan, hänen äitinsä Gunilla
Mua vahingoitti rukouksillansa.
Kas, senvuoks lähetin sen häijyn akan
Ryöväämään pojan isäns’ huoneesta.

Valkea.

Jumala sallinut on, että prinssi
Nyt kasvatetaan köyhyydessä, työssä.
Ja tulee kerran kansan auttajaks.

Musta.

Se ei käy päinsä, minä kiusaan hänet
Pahuuteen, syntiin.

Valkea.

Sitä kyllä teet,
Mut Herra Jumal’ on sua vahvempi,
Hän lähetti mun suojelemaan lasta.

Musta.

Sit’ et voi.

Valkea.

Musta henki, tiedä se,
Jumala antoi joka lapsellen
Enkelin, joka näkymättömänä
Alati hoitaa, suojelee ja turvaa
Pienoista lasta, päivin sekä öin.
Kuin laps on vaarassa ja kuin se lankee,
Niin ottaa enkel’ lapsen syliinsä,
Ett’ ei se loukkaudu. Milloin tulen
Tai veden vaara uhkaa, puhaltaa se
Taivaallisella hengellään pois liekit
Ja kantaa pienokaisen yli virran.
Kuin lapsi tekee syntiä, niin itkee
Tää enkel’ oikein sydämmellisesti,
Ja kyynelensä vuotaa lapsen poveen,
Herättää omantunnon nukkuvan.
Se ään’ on, jot’ ei kuule kenkään muu,
Vaan se tok’ aina kuiskaa: armahainen,
Sä puhdas, hyvä ollos! Jumalaa
Sä pelkää! Ällös tehkö syntiä!
Se ään’ on enkelin. Se onneton,
Ken ei sit’ ääntä kuule lapsuudessaan.
Mut onnellinen se, ken elinkauden
Viel’ enkel’äänen saman huomaitsee.

Musta.

Sit’ äänt’ en ole kuullut. Kuitenkin
Jos en ois se, mik’ olen, tahtoisin
Sinuna olla. Sano, ken sä oot?
Et enkel’joukoss’ ennen näkynyt.

Valkea.

Vait ollos. Äsken olin ihminen.
Jumalan armo valkovaatteet antoi,
Ja muut’ en voi kuin rukoella vainen
Puolesta kurjain olentoin maan päällä
Ja alla maan – ja sunkin puolestasi.

Musta.

En kauemmin mä siedä katsettas.
Mä pakenen. Mut taistella mun täytyy
Lapsesta tästä. Saahan nähdä, kumpi
Meist’ ottaa voiton. Jospa voitan mä,
Niin tahraan sinun valkosiipes synnin
Loalla. Mutta jos sä voiton saat,
Rukoile minut valkeaks kuin sä.

(Musta henki katoaa.)

Valkea. (ojentaa kätensä lapsen yli).

Hän viritelköön synnin pauloja!
Mä tahdon lapsi parkaa suojella!

(Ensimmäisen tapauksen loppu.)