Lukemisia lapsille 2

Kaksitoista vuotta on kulunut ensimmäisestä tapauksesta. Vihreä kenttä Mylly Matin myllyn edessä. Osa ränniä näkyy ja veden pauhua kuuluu. (Fride istuu, vuoleksien venettä. Liisa on sitonut rihman toiseen pikku veneesen ja kumartuen katselee rännin laidan ylitse sen uiskentelemista. Friden takana seisoo valkoinen enkeli ja katselee hänen työtänsä. Liisan takana seisoo toinen pikku enkeli ja pitää häntä hiljaa hameesta hänen kumartuessaan rännin laidan yli Pitää muistaa, että enkelit ovat näkymättömät, eivätkä leikkivät lapset tiedä niitä olevankaan tässä läsnä.)

Liisa (laulaa).

Sävel: ”Sua tervehdin, rauhasa lippu.”

      Mä puoloja vien ulos Hulliin
      Ja vaihdan ne sokuripulliin,
      Niit’ annan mä lapselleni,
      Mi myllyssä makajavi.

Fride (laulaa).

      Mä luotia, ruutia otan
      Nyt laivaan ja koht’ alan sodan,
      Mä lyön sudet nälkähiset,
      Murjaanit ja turkkilaiset.

Fride ja Liisa.

      Ja mylly se jauhaa ja jauhaa,
      Ja koski se pauhaa ja pauhaa,
      Ja hauskapa rannalla sen
      On leikkiä lapsosien.

Fride. Ei, tästä minun frekatistani ei tule hyvää koskaan ennen, kuin saan paremman laudan. Jospa uskaltaisin lainata isän kirvestä, joka on tuossa myllyn seinää vasten.

Friden enkeli. Älä koske kirveesen. Isä on kieltänyt.

Fride (itsekseen). Paras on, että annan kirveen olla paikoillaan, koska isä on kieltänyt.

Musta henki (kurkistaa). Ota sinä vain kirves. Isäsi on poissa, eikä kukaan sitä näe.

Fride (itsekseen). Saatanhan ottaa kirveen vähäksi ajaksi vain, eihän isä sitä tiedä.

(Hän menee ottamaan kirvestä. Hänen enkelinsä itkee.)

Fride (palaa kirves kädessä). Kas niin, nyt siitä tuleekin oiva frekatti! (Alkaa veistellä, mutta katuu kohta.) Ei... tämä on pahoin tehty. Jospa ei kukaan muu näe, niin näkee sen Jumala. Minä vien kirveen pois ja pyydän isältä anteeksi.

(Hän viepi kirveen takaisin. Musta henki katoaa. Friden enkeli tulee iloiseksi.)

(Frode tulee, jousi kädessä ja korpin höyheniä lakissa.)

Frode. Hei pojat ja tytöt. Minä ammuin korpin, minä.

Liisa. Ammuitko sinä korpin?

Frode. Ammuin kyllä, ja ihan oikean korpin. Tuolta koivusta löysin leppälinnun pesän ja siinä oli kolme poikaa. Juuri, kuin yritin ottamaan pesää ja poikia, tuntui minusta, kuin joku olisi ottanut minua kiinni käsivarresta. Ei, ajattelin, miksipä tekisin pahaa pienille linnunpoika paroille? Minä laskeuduin takaisin maahan, ja silloin lensi korppi siihen puuhun väijymään poikasia. Ahah, veitikka! ajattelin minä ja ammuin sitä nuolella siipeen. Ropsis! siinä se makasi maassa – ja tässä on minulla lakissani sen pedon höyheniä. – Mutta, mitä sinä teet siellä, Liisa? (Hän hyppää ylös myllyn rännille.)

Liisa. Katsos, miten kauniisti minun laivani purjehtii. Voi, nyt se menee virran mukaan! (itkee). Ja kaikki sokuripullani, joita juuri olin tuomassa Hullista!

Frode. Odotahan, minä otan sen pois. Ohoh, miten se lentää! Mutta älä itke, Liisa, kyllä minä sen kuitenkin saan kiinni.

(Hän kumartuu alas. Musta henki nousee hänen taaksensa, sysää hänet veteen ja katoaa samassa.)

Liisa. Voi hyvänen, nyt Frode putosi tuonne ränniin! Fride, tule, Fride! Voi, juokse jo pelastamaan Frodea!

Fride (juoksee sinne). Ota minua kädestä, Frode! Tartu käteeni! – Voi, ei hän saa ... virta vie häntä ja kohta hän joutuu myllyn rattaasen...

Liisa. Frode hukkuu! Frode hukkuu! (Peittää käsillään kasvonsa.) Hyvä, rakas Jumalan enkeli, auta Frodea pois vedestä!

(Suuri, valkoinen enkeli nousee äkisti myllyn rännin takaa, kumartuu ja vetää Froden ylös sekä katoaa sitte heti.)

Frode (kiipeää ylös). Älä itke, Liisa; minähän vain vähän kastuin. Mutta kyllä jo olin mennä; jo kuului suuri vesiratas pauhaavan ja kolisevan ihan pääni vieressä. Sinäkö se autoit minut ylös, Fride? Kiitoksia sulle siitä.

Fride. En se minä ollut.

Frode. No sitte se olit sinä, Liisa. Kiitoksia. Ja tässä on sinun Hullista tuleva laivasi.

Liisa. Oh, en minä sinua auttanut. Jumalan enkeli se oli, vaikka ei kukaan nähnyt häntä. Minä tunnen aina, milloin enkeli on lähellä.

Frode (miettien). Luuletko niin, Liisa? Niin, saattaapa olla mahdollista. Ehkäpä se sama enkeli piti minun kättäni, kuin yritin ottamaan linnun poikia. – Mutta nyt lähden kuivaamaan vaatteitani.

Fride ja Liisa. Me tulemme myös.

(Lapset menevät ja heidän jäljestään pikku enkelit ääneti ja ilossaan. Mylly Matti tulee, säkki seljässä).

Mylly Matti. Huh – luulenpa, että selkä alkaa jo vanheta. Tokkohan vielä osaan laulaa säkki seljässä? (Laulaa.)

      Mä olen Mylly Matti, mä
      Yöt päivät hyörin myllyssä...

Ei, ei se enää käy. Heittää säkin pois. Samapa se onkin. Minulla on nyt kaksi reipasta poikaa, jotka kohta kelpaavat myllyrengeiksi. Kaksitoista vuotta siitä nyt on, kuin minä sain ne huimapäät, ja kaksi vuotta sen jälkeen syntyi pieni, tottelevainen Liisamme. Jumala siunatkoon lapsia. Niukalti on kyllä välistä ollut ruokaa eikä pojilla ole aina ollut hyvät päivät; mutta siinähän tuo menee. Mylly pyöriä surisee tasaista tahtiansa ja jauhaa leipää myllärillekin. Tänään minulla on vähä makeisia lapsille (ottaa kaulastaan nipun venäläisiä vesirinkilöitä), ja sitte toin peilin muorille, koska hänen myssynsä välistä on vähän viistossa. (Ottaa taskustaan peilin ja panee sen rinkiläin viereen säkille.) Mitähän pojat nyt puuhaillevat. Niin, niin, jospa nyt tietäisi, kumpi heistä on prinssi! Mutta emme me, ei muori enkä minä, uskalla hiiskahtaa sanaakaan koko asiasta niin kauan, kuin kuningas Pakkanen on niin hirveän suutuksissaan. Hirtetään ... seivästetään ... teloitetaan! Niin, sepä olisi somaa. Ei tottahan nyt Mylly Matti ei olekaan niin tyhmä, että lörpöttelee päänsä poikki. (Menee laulaa hyräillen pois.)

Liisa (tulee). Minä luulin kuulleeni isän äänen. (Huomaa säkin.) Kas, mitä se isä on tuonut kylästä! Ai, koko nipun rinkelejä! Ja miten hyviltä ne näyttävät!

Musta henki (kurkistaa). Liisa, ota yksi rinkilä; niitähän on niin monta. Ei sitä kukaan tiedä.

Liisa (punnitsee rinkilänippua kädessään). Jospa maistaisin vähäsen vain, edes yhden pienimmän?

Liisan enkeli (kuiskaa takana). Liisa, Liisa, varo, varo, se on syntiä!

Liisa (panee pois rinkilät). Kuulehan, enkeli sanoo, että se on syntiä. Hyi, miten tyhmä voin ollakin! En koske, vaikka olisivat paljasta sokuria. (Ottaa peilin käteensä.) Mutta mikähän tämä on? Ai ihmettä, katsos, miten sievä se nyt on! Ja tästä minä näen itseni lasista!

Musta henki. Katso, Liisa, miten olet kaunis! Sinulla on niin suloiset, pienet sinisilmät, ja sinun ruskea tukkasi on niin somasti kammattu, ja, kuin naurat, tulee sinulle kaksi pientä kuoppaa poskiin. Pieni, punainen kaulahuivi sinulla pitäisi olla ja kultarenkaat korvissa, niin sinä olisit suloinen kuin prinsessa. Katsele nyt hyvin tarkkaan, miten kaunis olet, ja koeta panna pääsi vähän kallelleen. Ei kukaan pikku tyttö ole niin kaunis kuin sinä.

Liisa (kallistaa päätänsä ja sovittelee kasvojansa peilin edessä). Kas niin, noin sen pitää olla.

(Liisan enkeli itkee)

Liisa (kuuntelee ja katselee hämillään ympärillensä). Kuka se itkee?... Voi ... nyt minä taas olen ajatellut jotakin pahaa! (Katsoo uudestaan peiliin.) Oh, hyi, hyi, miten olen ruma! (Panee peilin säkille ja juoksee pois. Musta henki katoaa.)

Liisan enkeli. Niin, nyt olitkin ruma, Liisa, sillä sinulla oli turhamainen ja ylpeilevä sydän. Mutta kuin olet nöyrä ja kaino etkä ollenkaan ajattele itseäsi, silloin olet kaunis Jumalan ja ihmisten edessä. (Menee Liisan jäljestä.)

(Maija ja Mylly Matti tulevat.)

Maija. No niitä poikia, huolta ja puuhaa niistä on aamusta iltaan. Nyt on Frode pudonnut ränniin ja hänellä oli ihan uudet housut jalassa.

Matti. Älä nyt toru, Maija; ole kiltti, enkelini, niin saat jotakin oikein hyvää. (Kätkee peilin.) Arvaapas, mitä minulla on seljän takana?

Maija. Kyllä arvaan, ymmärryksesi se sinulla on seljän takana, ukkoseni. Etkö käsitä, että pojat viimein tuottavat meille niin paljon harmia, että tulemme harmaapäiksi? Minkä tähden et lähetä kuninkaan poikaa takaisin isänsä luo?

Matti. Älähän nyt! Ei minulla ole niin kiirettä tulla paistetuksi halstarilla. Älä toru, Maijaseni. Et sinä kuitenkaan tahtoisi kadottaa poikia.

Maija. Tahdonpa niinkin, sanon minä. Minä jo olen niin kyllästynyt pesemään heidän paitojansa ja paikkailemaan heidän mekkojansa ja kampaamaan heidän pitkää tukkaansa ... juuri kuin he sittekään pysyisivät eheinä ja puhtaina yhtään ainoata Herran päivää! Ja sitte he leikkelevät sormiansa ja jauhoavat itsensä myllyssä ja tappelevat kissain ja varisten kanssa! Jospa toki kuningas veisi ne molemmat...

Matti. No mutta; rakas Maija! (Pitää peiliä hänen edessään.) Katsohan vähän, nyt olet ruma! Mutta koeta näyttää iloiselta ja hyvältä! (Maija nauraa.) Kas niin, nyt olet kaunis! – Mutta kuka tuolla astua harppailee niin pitkillä askeleilla? Oh, Kaisa muorihan se on. No, nyt hänellä taas varmaan on joku suuri ja hirveä uutinen...

Kaisa muori (tulee). Hyvää päivää, Maija. Hyvää päivää, Matti. Oletteko kuulleet, mitä on tapahtunut? Suuri uutinen, oikein hirmuinen tapaus...

Matti. Niin, sen kyllä saatoin arvata.

Maija. Päivää, päivää, Kaisa. No, mitä sitte on tapahtunut?

Kaisa. Se on salaisuus, nähkääs, hirveä salaisuus; en tiedä, uskallanko puhuakaan sitä teille.

Maija. Tottahan, Kaisa, kerro toki, mikä se on.

Matti. Kerro pois, kerro vain, muutenhan ihan halkeat.

Kaisa. Häpeä vähän, mylläri, osaan minä olla vaiti ja osaan puhuakin, miten milloinkin johtuu mieleeni. Voinko minä sille mitään, että Mustalais Daara on hirtetty tänä aamuna.

Maija ja Matti. Mitä sinä sanot?

Kaisa (tietävästi). Ihan niin se juuri on. Hän oli varastanut paistetun kanan kuninkaan omasta kyökistä ja hänet saatiin samassa kiinni. Mutta ei siinä vielä kyllä.

Matti. Ei, sen kyllä uskon.

Kaisa. Hän oli kai varastanut enemmänkin.

Maija. Minua oikein värisyttää. Mitenkä se sitte oli?

Kaisa. Hän ennen, kuin hänet hirtettiin, tunnusti, että se oli juuri hän, joka kaksitoista vuotta sitte varasti pikku prinssin, muistattehan...

(Matti ja Maija hämmästyen katsovat silmäkkäin.)

Kaisa (jatkaa). Ja että hän vei prinssin kenties mihin kurjuuden paikkaan, kerjäläisten, ryövärien, roistojen ja konnien joukkoon.

Matti (suuttuen). Hävetköön se vanha noita ja varas.

Maija (levottomasti). Ehkä hän ei enää muistanut, mihin vei hänet. Eikö tuo liene vienyt häntä hyvinkin etäälle?

Kaisa. No kerrassaan Hiitolaan. Mutta nyt sanotaan kuninkaan ja prinssin ja marski Dagobertin ratsastaneen etsimään prinssiä. Kyllä siitä tulee kaunis elämä. Kuningas kuuluu olevan kasvoiltaan ihan nelikulmainen suuttumuksesta ja ilosta yht’ aikaa. Mitähän se saa, joka on pitänyt prinssiä luonaan piilossa. Mitä sinä luulet hänen saavan, Matti?

Matti. Mitäkö minä luulen? Niin – niin no – – minä luulen, että sinä olet lörpöttelyä, Kaisa muori.

Kaisa. Lörppö ja lörppö, sinä lörpöttelet, mylläri, yöt päivät, mutta minä en luiskahda niin sanaakaan. Sinun kurkkusi tulvii kuin jyviä laarista, mutta kas, minä osaan pitää salassa, mitä kuulen, ja ennen saat vaikka kastaa minua seitsemän kertaa myllyn ränniin kuin tietää kaikki, mitä minä tiedän. Kuulepas, kuinka vanhat sinun poikasi oikeastaan ovat tähän aikaan?

Matti. Minunko poikani? Oh, eivät ne ole vanhat ollenkaan.

Kaisa. Mitä sinä sanot?

Matti. Minä tarkoitan, että ne ovat ihan pienet ... pikku lapsia vain.

Kaisa. Mutta minä muistelen, että se oli juuri siihen aikaan...

Maija (katsoo ulos tietä pitkin.) Kas, miten lukkarin muorilla on tänään kiire kylään. Hän varmaankin tahtoo ensinnä ehtiä kertoa suuret uutiset.

Kaisa. On merkillistä, miten muutamilla ihmisillä on suuri halu lörpötellä kaikkea, mitä kuulevat. Ei, pitää osata olla vaiti kuin lankakerä, se on minun tapani ja, jos minulla nyt ei olisi niin välttämätöntä asiaa kylään saamaan vähän punaista kudetta kankaaseni, niin saisi lukkarin muori kyllä lörpötellä tuvan täydeltä. Hyvästi nyt, hyvät ihmiset. (Murisee mennessään.) Niin, miten ihmiset kehtaavatkaan yhä juoksennella lörpöttelemässä kylissä.

Maija. Kas niin, Matti, nyt on aika täperällä. Pojat täytyy heti lähettää metsään, että kuningas ei saa niitä nähdä.

Matti. Mutta sydänkäpyseni, etkö sinä äsken tahtonut päästä niistä molemmista; niin minusta tuntui.

Maija. Sinusta tuntuu ja tuntuu. Minäkö tahtoisin kadottaa rakkaimmat lapseni!

Matti. Mutta, rakas Maija, niistä on sinulle niin paljo vaivaa ... paikata heidän mekkojaan ja kammata heidän tukkaansa ... ja sitte he putoilevat uusine housuineen myllyn ränniin.

Maija. Älä siinä lörpöttele! Tiedäpäs, Matti, minulle johtuu jotakin mieleen. On paras, että pistämme heidät säkkiin ja kannamme kumpikin yhden metsään, että kukaan ei heitä näe.

Matti. Oho – luuletko niin? Mutta tuossahan ne tulevat. (Fride ja Frode tulevat.) Reippaita, pulskia poikia molemmat.

Maija (syleilee poikia). Minun kelpo poikani, hyvät ja pulskat poikani! Minun iloni molemmat! Putoilkaa vain veteen joka päivä! Jauhotkaa itsenne myllyssä! Astukaa saappaanne vääriksi, miten vain haluttaa! En minä koskaan enää toru teitä.

Matti (pitää peiliä Maijan edessä). Katsohan vähäsen, nyt olet taas kaunis! – Mutta maltahan, nyt minä vähän koettelen poikia. Sanokaas, kumpaako teistä haluttaa päästä prinssiksi? (Pojat ovat vaiti ja katsovat kummastellen.) Vai niin. Eikö kumpikaan vastaa? No, kumpi haluaa ruveta myllyrengiksi?

Molemmat pojat. Minä.

Matti. Katsos vain. Mylläri niistä tulee molemmista, ikään kuin kaikki täällä maailmassa kelpaisivat hoitamaan myllyä!

Maija. Kas niin, pojat, tulkaa nyt myllyyn, niin saatte tehdä ihmeellisen matkan.

Matti. Ja evääksi saatte kokonaisen rinkilänipun.

(Kaikki menevät myllyyn. Marski Dagobert tulee ja katselee tarkkaan ympäristöä.)

Dagobert. Tässä on mylly. Ja tämä on varmaankin juuri se, josta Mustalais Daara puhui. Mikä ihmeellinen kohtalo, jos täältä löytäisimme kadonneen prinssimme! Ja vanha kuningas parka, mikä ilo hänelle vanhoilla päivillä! Minä odotan hetkisen, kohta hän kyllä ehtiikin tänne. Kuulehan ... tuolta tulee joku myllystä.

(Mylly Matti ja Maija tulevat, kumpikin kantaen seljässään raskasta säkkiä.)

Matti. Onpa se raskas kantaa kuin turkkilainen.

Maija. Minun taakkani on kevyt. Minähän kannan omaa lastani.

Dagobert. Hyvää päivää, hyvät ihmiset. Tiedättekö sanoa, asuvatko Mylly Matti ja hänen vaimonsa Maija täällä myllyssä.

Matti. Kyllä, mutta he eivät ole nyt kotona, he ovat viemässä kuormia metsään.

Dagobert. Vai niin. Onpa se raskas säkki, jota sinä kannat, isä hyvä. Mitähän siinä lienee.

Matti. Porsas, rakas herra. Ettekö näe, miten se potkii säkissä? Ettekö tahtoisi avuksi kantaa sitä vähän matkaa?

Dagobert. En toki. Kuulepas, se Mylly Matti taitaa olla vähän niin kuin tyhmä, sanovat ihmiset.

Matti. Ohoh, sanovatko ihmiset tosiaankin niin? No, sittepä minäkin sanon teille jotakin, herra.

Dagobert. No, mitä sitte.

Matti (mennessään). Sitä, että Mylly Matti ei ole niin tyhmä, kuin näyttää. (Matti ja Maija menevät pois säkkeinensä.)

(Toisen tapauksen loppu.)

Suuri metsä. Mylly Matti ja Maija ovat laskeneet säkit maahan ja päästelevät siteitä.

Matti (laulaa).

Sävel: ”Nyt aika tuo jo lieneekin.”

      Se pahin porsas tosiaan,
      Mi pussihin on saatu.
      Niin tuiki tuima potkimaan,
      Niin raskas on sen laatu.

Maija.

      Se raskaamp’ on kuin kultakin,
      Ja kuninkaalle kallis,

Molemmat.

      Me täyteen rahasäkkihin
      Hänt’ emme myydä sallis.

Matti.

      Ens kerran moista jauhetta
      Sain myllystän’ nyt vasta.
      On prinssi pian saapuva
      Nyt siitä taikinasta.

Maija.

      Mon’ eukko olis riemuissaan,
      Jos sattuis samoin tulla.

Molemmat.

      Niin suurta saada taikinaan,
      Ja paistaa, paistaa pulla.

(Fride ja Frode tulevat pois säkeistä ihan jauhoisina.)

Fride (pudistelekse). Miksi te, isä ja äiti, panitte meidät säkkiin ja kannoitte tänne suureen metsään?

Frode. Niin ja minkä tähden äiti ei tahdo antaa kuninkaan nähdä meitä?

Matti. Olipa sekin kysymys! Sen tähden, että toinen teistä on kuninkaan poika; tiedän mä.

Frode. Mitä sanot, isä? Onko toinen meistä kuninkaan poika?

Maija. Niin, kuvauksella puhuen. Kaikki hyvät lapset ovat kuninkaan lapsia. Nyt te pysytte täällä metsässä iltaan asti. Liisa toimittaa teille tänne ruokaa. Eipä haittaa, jos vähän poimitte mustikoita puuroksi. (Menee.)

Matti. Olkaa reippaat, pojat. Mitäpä siitä, jos teistä toinen onkin kuninkaan poika. Myllyrengit teistä kuitenkin tulee ja yhtä hyvä sekin on. (Menee.)

Frode. Minä ikään kuin tunnen itsessäni, että minä kelpaisin kuninkaaksi. Minä tappaisin kaikki rosvot ja häijyt ihmiset, mutta hyville minä antaisin kaikki, mitä minulla on.

Fride. Eipä olisi hulluinta olla kuningas. Minä söisin puuroa aamiaiseksi, päivälliseksi ja illalliseksi ja panisin paljon voita palaselle. (Musta henki nousee poikain takaa.)

Frode. Jos toinen meistä on kuninkaan poika, niin se olen minä, sillä minä olen väkevämpi.

Fride. Joutavia! Minä osaan katkismukseni paremmin kuin sinä. Minä se olen kuninkaan poika.

Frode. Sinäkö, raukka, ethän sinä uskalla ruveta painiskelemaan minun kanssani.

Fride. Ja sinä, raukka, et uskalla ruveta lukemaan kilpaa minun kanssani. (Friden ja Froden enkelit tulevat esiin.)

Frode. Tiedäpäs, Fride, tyhmää on kiistellä täällä suuressa metsässä. Suuret puut katselevat niin kummallisesti meitä. Minusta nähden saat kyllä olla kuninkaan poika.

Fride. Kuin tarkemmin ajattelen, niin sinä paremmin sovitkin kuninkaaksi kuin minä. (Musta henki katoaa.)

Frode. Poimikaamme nyt mustikoita, niin on meillä jotakin tekemistä. (He poimivat.) Katsos, kuka tuolta tulee metsästä?

Fride. Tyttö se on. Ja miten kaunis hän on! Hän juoksee pakoon jotakuta.

Frode. Fride, Fride, näetkö, mikä tuolla on kuusien takana? Onko se hevonen?

Fride. Ei, se on karhu. Tyttö juoksee pakoon karhua. Se ajaa häntä... Tule, Frode, juoskaamme pois; se tulee tänne päin! (Lumikon enkeli tulee ja viittaa Frodelle.)

Frode. Jättäisimmekö me tyttö raukan karhun kynsiin? Maltahan, niin saat nähdä! (Hän seuraa Lumikon enkeliä, joka juoksee ulos.)

Fride (yksin). Frode, oletko hulluna? Menetkö tappelemaan karhun kanssa! Katsohan tuota, miten ottaa vain pitkän kangen ja menee karhulle vastaan!... Nyt nousee karhu seisomaan... Nyt lyöpi Frode sitä kangella. Huh, miten pahasti karhu irvistelee! Kuulehan, miten se murisee! (Kuuluu karhun murinaa.) Nyt se syöpi Froden... Auttakaa, tämä on hirmuista! Ei ... nyt lähtee karhu pakoon. Frode ajaa sen pois ... ja nyt hän taluttaa tänne sen tyttö paran. (Frode tulee taluttaen prinsessa Lumikkoa.)

Frode. Älä nyt enää pelkää! Kyllä se irvisteli pahasti, mutta käpälämäkeen se kuitenkin läksi.

Lumikko (hyvin ylhäisesti). Kiitoksia, kerjäläispoika. Mutta älä tule lähelle minun hienoa hamettani; sinä olet niin jauhoinen. (Musta henki nousee näkyviin. Pikku enkelit seisovat takana.)

Frode. Mitäpä tuosta, jos vähän tulisitkin jauhoiseksi! Luuletko sinä karhun pitäneen lukua hienosta leningistäsi?

Lumikko. Rohkenetko sin’, kerjäläispoika, sinutella minua? Tiedätkö sinä, kuka minä olen?

Frode. Minun arvatakseni sinä olet pikku tyttö, jota äsken yritti syömään eräs, jonka kanssa sinä minun tietääkseni et ollut sinun liittoa tehnyt.

Lumikko. Etkö tiedä, nenäkäs poika, että minä olen prinsessa Lumikko? Minä ratsastin isäni, kuningas Pakkasen, kanssa tästä ohitse ja poikkesin poimimaan vähän marjoja, ja silloin karhu tuli vastaan. Mutta tuossa tuleekin isäni. (Kuningas Pakkanen tulee.)

Kuningas. Olipa oikein hyvä, että löysin sinut, tyttöseni. Minä näin hirmuisen karhun juosta lönkyttävän tästä läheltä. Mutta mitä minä näen? Jauhorottienko kanssa sinä täällä seurustelet?

Lumikko. Armollinen isä, tuo kelvoton poika rohkenee sinutella minua.

Frode. Niin, herra kuningas, sitä minä rohkenen tehdä.

Kuningas. Poika, osoita kunnioitusta prinsessalle.

Fride. Hyi, häpeä, prinsessa! Ettäs huolitkaan tuollaisesta joutavasta, hän kun pelasti sinun henkesi! Niin, herra kuningas, Frode se karkoitti karhun metsään.

Kuningas. Etkö häpeä, Lumikko, siten palkita reipasta poikaa? Mene heti ja suutele häntä.

Lumikko (itkien). Hän on niin jauhoinen.

Kuningas. Vaikka hän olisi jauhoisempi kuin paistamaton leipä, niin täytyy sinun suudella häntä. (Lumikko suutelee Frodea, suutansa vääntäen. Frode nauraa ja pudistelee jauhon tomua hänen päällensä.) Kuulepas, poika, sinä näytät viisaalta. Tunnetko sinä erästä tyhmää miestä, jonka nimi on Mylly Matti?

Frode. Se on meidän isämme, herra kuningas, ja teidän pitää pitää kunniassa meidän isäämme.

Kuningas (itsekseen). Totta tosiaan, onko se mahdollista? Olisiko toinen näistä pojista...? Niin, kyllä se on totta. (Ääneensä). Minkä tähden te niin yksin kävelette metsässä.

Fride. Niin, se on siten, että ... se on siten, että teidän, herra kuningas, ei pitäisi saada nähdä meitä, sanoi äiti.

Kuningas (syleilee heitä). Tulkaa syliini, rakkaat poikani! Miten onnellinen olen, kuin löysin teidät! Toinen teistä on minun poikani.

Fride (hämillään). Mutta me jauhoamme teidän nuttunne, herra kuningas.

Kuningas. Ah, miten olen onnellinen! Koko valtakuntani on iloitseva minun onnestani. Mutta, kumpi teistä on prinssi?

Musta henki (Fridelle). Sano, että sinä se olet.

Fride. En minä tiedä, mutta välistä minusta tuntuu, kuin se olisin minä.

Musta henki (Frodelle). Sano, että sinä se olet.

Frode. Herra kuningas, voitte uskoa minua, että kyllä se... (Hän vaikenee äkisti. Friden ja Froden enkelit itkevät.)

Kuningas. Sinäkö se olet prinssi?

Frode. En, en, Fride se on. Herra kuningas, voitte uskoa minua, Fride on prinssi.

Fride. Ei, Frode se on. Frode on prinssi. (Enkelit hymyilevät.)

Kuningas (itsekseen). Annahan panen heitä koetukselle. (Ääneensä.) Hyvät pojat, minä sanon teille, ei prinssinä olo ole mikään onni. Mesopotamian suuren lohikäärmeen pitää joka vuosi saada prinssi syödäkseen, ja tänä vuonna on meidän maamme vuoro tullut. Hyvin on ikävä, että minun täytyy lähettää sinne oma poikani.

Musta henki (Fridelle). Pidä puolesi ja sano vieläkin, että Frode on prinssi! – (Frodelle.) Se on oikein, sano, että Fride on kuninkaan poika.

Fride ja Frode (yht’ aikaa). Herra kuningas, minä se olen prinssi!

Frode. Minä se olen lähetettävä lohikäärmeelle. Fride ei suinkaan ole muuta kuin myllyrenki.

Fride (itkee). Älä häntä usko, herra kuningas! Minä se olen lohikäärmeen ruokaa. Frode on mylläri; herra kuningas, näettehän, miten jauhoinen hän on. (Enkelit taputtavat pikku käsiänsä.)

Kuningas. Hyvin, pojat! Te olette molemmat kestäneet koetuksen. Kumpiko teistä nyt onkaan oikea prinssi?

Lumikko. Hyvä isä, minulla on niin nälkä. Käske toimittamaan minulle koko vati lättyjä mesimarjahillon kanssa!

Liisa (tulee laulaen, kori kädessä).

      On hauska juosta ahoilla
      Ja poimiskella marjoja,
      Korkeitten kuusten juurella
      On ylen ihanaa.
      Niin herttainen on kesäsää,
      Ja kaikkialla elämää,
      Lehdossa lintu lirittää
      Säveltä suloisaa.

Liisa. Ei hätää, pojat, saatte ruokaa. Äiti lähettää tämän korin teille, ja nyt se kyllä maistuu.

Frode. Niiaa kauniisti, Liisa. Täällä on kuningas ja prinsessa Lumikko. (Liisa niiaa syvään.) Jos teillä, prinsessa, on nälkä, niin käykää käsiksi vain.

Lumikko (avaa korin). Hyi! Kuka voi syödä perunoita ja suolaisia silakoita!

(Seuraavan puhelun aikana alkaa Lumikko syödä, ensin irvistellen, sitte hyvällä halulla.)

Kuningas (Liisalle). Tiedätkö sanoa, tyttöseni, kumpi pojista on prinssi ja kumpi mylläri?

Liisa. Oh, mitä te sanotte, herra kuningas? Prinssikö! No, jos se ei ole Fride, niin se on Frode, ja jos se ei ole Frode, niin se on Fride.

Kuningas. En minä siitä sen enempää viisastunut. Mutta tuossahan tulee Dagobert. Ja keitä hän tuo kanssansa?

Liisa. Ne ovat isä ja äiti, tietäkääs, herra kuningas.

(Dagobert tulee, taluttaen Mylly Mattia ja Maijaa, jotka näyttävät hyvin hämmästyneiltä.)

Dagobert. Tässä, teidän majesteettinne, tuon minä molemmat pahantekijät. Nyt on näytetty ihan toteen, että Mylly Matti ja Maija ovat tehneet majesteettirikoksen, koska ovat kaksitoista vuotta pitäneet salassa kuninkaallista prinssiä, vaikka koko valtakunta on häntä etsinyt. Ei mikään rangaistus ole heille liian ankara.

Fride, Frode ja Liisa. Hyvä herra kuningas, älä tee mitään pahaa isälle ja äidille.

Kuningas. Olkaa te vaiti! Sanos, Mylly Matti, minkä tähden sinä et ilmoittanut minulle, että Mustalais Daara toi poikani sinulle?

Matti. Hirtetään, seivästetään, poltetaan, teloitetaan, räjäytetään ilmaan! Niin, niin, armollinen kuningas, Kaisa muori kertoi kaikki tyyni niin, kuin asia oli, että sillä tavalla sitä rangaistaan, joka piilottaa luonansa prinssiä.

Kuningas. Voi sinua, narri, etkö sitte käsittänyt, että prinssin piilottaja ansaitsi kyllä rangaistuksen, mutta kuka hänet toi takaisin, hän oli saava suuren palkinnon.

Matti. Ahah, jo minä nyt käsitän. Mutta sillä kertaa tulin petetyksi.

Maija. Eikä se ollutkaan ensi kerta, herra kuningas. Aina Matti parkaa petellään. Armollinen herra kuningas, olkaa hyvä ja säästäkää hänen henkensä.

Matti. Ai ai, minä jo tunnen nuoran kaulassani.

Kuningas. Nyt sinä petyit taaskin, Matti, sillä minä armahdan sinua, armahdan teitä molempia. Te olette kasvattaneet minun lastani. Toivoakseni hänestä on tullut, kelpo poika.

Matti. Niin, kyllä se on totta, uskokaa minun sanani, herra kuningas. Tuossa hän on. Mutta kuulkaas, pojat, kumpiko se teistä olikaan prinssi?

Molemmat pojat. Minä.

Matti. Hävetkää vähän! Äskenhän te molemmat tahdoitte ruveta mylläreiksi.

Frode. Etkö tiedä isä, että prinssi on joutuva lohikäärmeen ruuaksi Mesopotamiaan? Sen tähden se kyllä on niin, näetkös, isä, että kyllä minä olen kuninkaan poika.

Maija. Mitä sinä sanot, poika? Lohikäärmeen ruuaksiko! (Asettuu poikien eteen, kädet puuskassa.) Tässä ei ole yhtään prinssiä eikä tässä kukaan joudu lohikäärmeen ruuaksi. Sen minä sanon, herra kuningas, älkää tulkokaan tänne, sillä, ken koskee minun lapsiini, siltä minä revin silmät päästä. Onko tuollaista kuultu! Lohikäärmeiden ruuaksi! Kas, siitä ei tule mitään. Pidä puolesi Matti! (Fride hiipii peloissaan Maijan taakse.)

Matti (hiipii myöskin Maijan taa). Niin, siitä ei tule mitään.

Musta henki (hiljaa Frodelle). Etkö tiedä, että lohikäärme purskuttaa tulta ja että sillä on terävät hampaat kuin naskalit? Ajattelehan, miten se pureksii sinua! Fride, se pelkuri, on juuri sopiva syötäväksi. Sitte kuningas ottaa sinut, ja sinä tulet kuninkaaksi ja saat kultakruunun päähäsi, ja miekan sivullesi ja muhkean hevosen ratsastaaksesi. (Frode on epätietoinen ja peräytyy Maijan taakse.)

Kuningas. Dagobert, ottakaamme molemmat pojat, koskapa emme saa selville, kumpi on prinssi.

Maija (näyttäen kynsiään). Koettakaapas!

Matti (Maija seljän takana). Niin, koettakaapas vain.

Liisan enkeli (Liisalle). Muistatko, mitä unta näit?

Liisa. Tiedäpäs, herra kuningas, nyt minä muistan, että näin kerran unta, kuin olin pieni. Minä näin, että Frodella oli merkki vasemmassa korvassa ja että hän sen merkin tähden oli kerran tuleva ylhäiseksi herraksi.

Dagobert. Teidän majesteettinne! Nyt minäkin muistan Mustalais Daaran kertomuksen, että hän oli nipistänyt prinssin korvaa.

Kuningas. Niin, se on totta. Katsokaammehan. Tules tänne, Frode, ja näytä korvaasi!

Musta henki (hiljaa). Älä mene, Frode; ne syövät sinut. Sääski on purrut Frideä korvaan; sano, että se on hän.

Valkoinen enkeli (matkanpäässä). Mene Frode!

Liisa. Etkö kuule, Frode, että enkeli käskee sinua menemään? (Frode menee. Kuningas katsoo hänen korvaansa.)

Kuningas. Frode, tule syliini! Sinä olet minun poikani, minun kadonnut prinssini! Matti – minä nimitän sinut tässä heti paikalla hovimylläriksi.

Maija. Ei, sanon minä, ei, ei, ei, viimeiseen asti! Frodea ei saa syödä. Ettekö häpeä, herra kuningas, viedä minun lapsiani syötäväksi?

Matti (Maijan takana). Hovimylläriksi! Niin, niin, mutta hävetköön Dagobert syödä meidän lapsiamme! Kas, tuossa tulee Kaisa muori. No, nyt saamme taas kuulla jonkun hirmuisen uutisen.

Kaisa muori (tulla harppailee täyttä vauhtia). Oletteko kuulleet suurta ja hirveää uutista? Mitäs arvelette siitä, että Mesopotamian suuri lohikäärme on ollut niin näljissään, että on syönyt ihan itsensä.

Kuningas. Mitä te lörpöttelette? Johan ritari Pyhä Yrjö tappoi sen aika sitte.

Kaisa muori (niiaa hirveän syvään). Ohoh, no kaikkiansa, sehän on herra kuningas itse!

Matti. Olipa hyvä, että joku toinenkin pettyi. Pidä hyvänäsi, Kaisa muori!

Kaisa. No se on juuri niin, kuin minä sanoin. Tottahan nyt joka kristitty tietää, että lohikäärme tappoi ritari Pyhän Yrjön.

Maija. Mutta sittehän lohikäärme ei voi syödä meidän lapsiamme.

Kuningas. Ei, Maija, se olikin vain koetus.

Maija. No, niinpä ottakaa hänet, herra kuningas Se on totinen tosi, että hänellä on merkki korvassa. Frode, rakas poikaseni, nyt sinä pääset suureen kunniaan, mutta tuolla myllyssä asuu sentään yksi, joka kuitenkin aina itkee ikävästä. Tule vielä kerran minun syliini.

Musta henki (Frodelle). Onko soveliasta sinun, joka olet prinssi, syleillä tuota mylläriakkaa?

Frode (syleilee Maijaa ja Mattia). En minä, en koskaan unhota, miten hyvät te olette olleet minulle.

Lumikko (niiaa ylhäisesti). Nyt me olemme molemmat kuninkaalliset. Nyt saat luvan sinutella minua.

Kuningas. Ylpeä tyttö, tiedätkö sinä, kuka sinä olet? Sinä olet Mustalais Daaran lapsi, vaikka minä olen vain kasvattanut sinut linnassani.

Musta henki (Frodelle). Nyt sinä voit kostaa tuolle ylpeälle kerjäläispennulle. Muista, miten hän halveksi sinua, vaikka pelastit hänen henkensä.

Valkoinen enkeli (etäämpänä). Anna hänelle anteeksi, Frode.

Liisa. Kuuletko, enkeli käskee sinua antamaan hänelle anteeksi?

Frode (ojentaa kätensä Lumikolle). Hyvä Lumikko, älkäämme enää kiistelkö, koska nyt viimeinkin saatamme sinutella toisiamme! Ja sinä, Fride, sinä olet aina oleva minun paras kumppanini. Ja sinä, Liisa, sinun pitää olla minun näkyväinen enkelini maan päällä. Sinä se aina ennen, kuin me muut, kuulit enkelien äänen meidän sydämmissämme. Sinä olet onnellinen, sinä Liisa. Muistatko, miten äiti kerran luki meille: Autuaat ovat puhtaat sydämmestä, sillä he saavat nähdä Jumalan.

Kuningas. Tulkaa, nyt lähdemme kaikki minun kuninkaalliseen linnaani, ja siellä ja koko valtakunnassa pitää vietettämän suuri ilojuhla. Minä olen saanut takaisin poikani! Tämä on ensimmäinen iloinen päivä aina siitä asti, kuin kadotin jalon ja hyvän kuningattareni Gunillan, jota en koskaan unhota.

Liisa (kuuntelee). Hiljaa, malttakaahan! Enkelit nousevat meidän takaamme ylös... Huh – tuolla on myöskin musta henki! Mutta hän ei enää ole häijy... Hän laskeutuu polvilleen... Hän itkee... Kuulkaahan! Nyt hän puhuu... (Täll’ aikaa nousee suuri valkoinen enkeli heidän taaksensa metsän kunnalle ja pikku enkelit seisovat, kaksi kummallakin puolella. Musta henki astuu näkyviin kunnaan vasemmalle puolelle ja laskeutuu polvilleen.)

Musta henki (valkoiselle)

Sä voitit jo. Mä jouduin tappiollen.
Sun valtakuntaan prinssi kuulukoon.
Mä kiusasin, mut uskollisna ollen
Hän sulle jäi; mä hyljätty nyt oon.
Sua valko-enkel rukoelen mä,
Tee minut valkoiseks kuin olet sä!

Valkea enkeli.

Et, musta henki, saa mua kumarrella!
Rukoile Häntä, joka meidät loi,
Vaikk’ eri teitä saamme matkaella.
Mä heikkoudessan’ en mitään voi,
Hän voimakas, Hän tekee armotyön,
Hän yksin muuttaa päiväks voipi yön.

Musta henki.

Sua kiitän lohdustas. Mä neuvos mukaan
Nyt, valko-enkel, tehdä koittelen.
Jumala kaikkivoipa, Hän, jos kukaan,
Voi muuttaa minut. Häntä rukoilen.
Mut ennenkuin meill’ alkaa täältä tiet,
Ilmoita, valko-enkel, ken sä liet?

Valkea enkeli.

Mä enkel olen, Luojan lähettämä
Kuninkaan poikaa suojelemahan.
Gunilla oon, on oma lapsen’ tämä,
Siks Luoja uskoi mulle hoidannan.
Mä väsymättä häntä seurailen,
Kun hältä päättyy taisto maallinen,
Hänt’ äidinsyliss’ olen ylentävä
Ja enkelsiivin vievä taivaasen.

Liisa (kuunnellen). Nyt lakkasivat enkelit puhumasta. Mutta jos laulamme, ehkä ne vastaavat.

Laulu enkelien voimasta.

Sävel: ”Riemun ruusut.”

1.

Kevään kukkasen lailla puhdasna kukoista!
Talven kuusosen lailla raitis ja vihanta!
      Enkel ylhäällä taivaassa
      Silmänsä puolees kääntää.
Etkö kuule sieltä hellää, kuiskaavaista ääntä?

Enkelit vastaavat:

Etkö kuule meidän hellää, kuiskaavaista ääntä?

2.

Joudu enkeli armas, oi tule luoksemme!
Maailman sumu-yössä kuultemme ääntele!
      Meidät taivaasen saattele!
      Tule ohjaelemaan!
Edest’ oikean ja hyvän neuvo taistelemaan!

Enkelit vastaavat:

Edest’ oikean ja hyvän opi taistelemaan!

(Kolmannen ja viimeisen tapauksen loppu.)