METSÄSTÄJÄN ENSIMMÄINEN SAALIS.
Sai pyssyn viidentoista vanha Kalle.
Kahdennentoista Kaarlen kalpaa vailla,
Vaan sulka lakissa, hän aikalailla
Rehenteli ja näytti urhoisalle.
Lyseessä on hän, arka arvostansa,
Halveksii rummun lyöjää poikalasta,
Vaan karhu nähdä olis mielukasta
Ja leijona: sais koittaa vertaistansa.
Olalle pyssy! Sitä koittamahan!
Se oiva on! Kun ampua vain saisi!
Jos hirven paistia ei tarvittaisi,
Niin ampuisi hän edes kotka pahan.
Pilaksi näytti seikka sisarista:
— Sotaanko, uljas ritari, näin varhain? —
Hän tekee kunniaa kuin osaa parhain
Ja lausuu: — Kyökkiin tuon ma paistamista.
Hän puistoon käy. On aamu, tuoksuu kukka,
Sinertää taivas, lintuin laulu soipi,
Ja mehiläiset, perhot ilakoipi,
Ja kastehelmin hohtaa nurmen nukka.
Olaltas tammen alla pyssy päästä!
Kas, Luojan kiitos soi, ja luonto lauha
Rukoilee koko luomiselle rauhaa.
Rakasta, ollos onnekas ja säästä!
Tylympi muita ei tok' Kallen povi:
Raitista elämää se mielin henkii;
Vaan koiteltava olis pyssynenki, —
Huvia tuota soimata ei sovi.
Hän tarkkaa, tarkkaa. Päilyy kastehelmi.
Eiks otsoa tääll' ole ollenkana?
Janoopi pyssy, vireillä on hana.
Ken ampuu perhoja, on hupsu, kelmi.
Vaan… mikä heiluu tuolla niinipuussa?
Kai kotka?… Varpunen vain pieni raukka,
Mi, väijynnästä tietämättä, kaukaa
Tuo pesään poikasilleen ruokaa suussa.
Sä raukka! Kalle häpee kavaluutta.
Vaan pyssyn pitää kaataa metsän viljaa;
Ja Kalle hiipii puuta kohden hiljaa
Ja pyssynsä puun oksan nojaan muuttaa.
Nyt tähtää hän… Noh, mutta mitä tässä?
Kaks silmää lehtein takaa säihkyy julmaa;
Huh, hirvittää! Vaan tässä sattui pulma:
Ne varpusta on myöskin väijymässä.
Mi tullutkaan on pyssyyn tarkkaan, varmaan?
Nyt äitilintuun suorastaan se kääntyy,
Nyt julmiin silmiin päin taas siitä vääntyy…
Pau!… Pyssy kaasi talon kissan harmaan!
Ja Kalle seisoopi kuin satimissa.
Vaan varpunen pois peljästyen kiitää;
Kuink' pyssy laukes, ei saa selvää siitä,
Verenkin tyrehdyttää kuollut kissa.
On kuin se lausuis ankarana ratki:
Häpeä, poika, kun mun tapoit! miksi.
Jos minä olen julma, synnyin siksi,
Vaan sinä huviksesi kuoletatki.
Ja Kalle kiitää yli ruohonurmen,
Kuin kissan kynnet hällä niskassansa,
Ja pyssy polttaa hänen pivoansa:
Voi, kuinka vuodatti se kissan hurmeen?
Sisaret seisoo vartoomassa veikkaa:
— Kuulimme ampuman; no, paisti, Kalle?
Vaan metsämiespä näytti nolommalle;
Ei ilmaista hän siskoille voi seikkaa.
Hän käy luo Mattikuskin, ystävänsä:
— Minua, Matti kulta, hiukan auta;
Käy yöllä salaa metsään, kissa hautaa!
Lehmuksen alla on se verissänsä.
— No, kysyy Matti, kenen tuo on tointa?
— Niin; paha himo kissass' oli tässä
Kävellä lintusia väijymässä;
Ei kenkään kärsi kavaluutta mointa.
Ja Matti nyökkäs, seikan laadun arvas.
Pois laski pyssyn Kalle: metsästyksen
Hän suhteen joutunut on pettymykseen.
Öin näkyy hälle kissan katse karvas.
Hyvästi, herra metsämies! Taas paistaa
Puistossa kirkas aurinko yön päästä.
Rakasta, ollos onnekas ja säästä!
Sun suokoon Luoja rakkauttaan maistaa!
PELLAVA.
Tapahtui jotakin kaukana täältä ja ammoin sitte. Mies pysähtyi portille ja sanoi: "Tuosta tulee hyvä pellava. Katsos, miten pitkää se on eikä vielä ole kukkinut! Siitäpä näkyy, mitä saadaan, kun ollaan huolellinen ja hyvin lannoitetaan peltoa."
"Jumalan lahja se on", vastasi vaimo.
"Voipipa olla", myönsi mies. "Mutta enemmin vielä sentähden, että minä ojitin ja kynnin niin kunnollisesti. Pellava kasvaa paidoiksi. Minullahan on vain kolme ja tahtoisin mielelläni kuusi."
"Mutta kun se on Jumalan lahja", sanoi vaimo, "pitää meidän antaa jotakin sijaan Jumalalle. Etköhän sinä tyytyisi viiteen paitaan, ukko hyvä? Annamme kuudennen köyhille."
"Oh, heille kelpaa kyllä vanhainkin repaleet. Sitä paitsi meillä on kaksi poikaa, ja nuorempi makaa kätkyessä. Hänellä ei ole liiaksi yllänsä, hän tarvitsee lämpimämmät kääreet."
"Jumala pitää huolen hänestä. Ei häntä siltä palele enempää, jos hän antaakin yhden paidan köyhille lapsille", sanoi vaimo.
Mies nauroi. "Sellainen sinä olet, eukkoseni. Sinä voisit kyllä katsella oman pojan kävelyä alasti, kun vain saat pukea ketä hyvänsä pikku repalehtijaa, joka on kylmettyä maantiellä. Onpa hyvä, että minä olen vähän ajattelevampi; muuten kyllä piankin joutuisimme maantielle itsekin."
Pellava kasvoi kasvamistaan ja avasi viimein sievät kukkassilmänsä aamuauringolle. Pellavalla oli monta tuttua siellä ulkona: västäräkki, mettiäinen, yöperho, päiväperho, paarma, leppäkerttu, koiranputki, säynäskukka, jänis, orava, myyrä, jopa ojan sammakkokin; kaikki ne ajattelivat harvoin tässä maailmassa nähneensä niin kauneita sinikukkia. Aamutuuli humisi alas vuorilta, joi kyllikseen kedon kastetta ja kiisteli mettiäisten kanssa kukkain tuoksusta. Peukalolintu, pienin kaikista linnuista, heräsi pesässään ojan reunassa, raapi hennolla kynnellään niskaansa ja näki pellavapellon monine tuhansine kukkineen kiikkuvan tuulessa. "Kas, miten ihmeellistä!" visersi hän. "Minä näin unta tänä yönä."
"Mitä unta näit?" kysyi västäräkki.
"Minä näin, että seitsemän kertaa kaksitoista kortta näistä pellavista tulee paidaksi Jumalalle."
"Sinä uneksit ymmärryksesi mukaan", virkkoi västäräkki. "Ikäänkuin Jumala tarvitsisi vaatteita. Etkö ole kuullut, että Jumalan pukuna on valo?"
"Enhän minä sitä ymmärrä, mutta sellaista unta minä näin", sanoi peukalolintu.
Mettiäinen oli kuullut lintujen puheen, lensi suristen pellon yli, pisteli nokkaansa pieniin pellavankukkiin ja kuiskasi salaa kullekin: "sinusta tulee vaatteita Jumalalle!"
Mies, vaimo ja heidän vanhempi poikansa, neljän vuoden ikäinen, tulivat pellon pientarelle katselemaan pellon kukoistusta.
"Oivallisia paitoja, kelpo paitoja!" riemuitsi mies.
"Katsos", sanoi vaimo, "miten pellavankukat kumartuvat toinen toisensa puoleen, ikäänkuin heillä olisi jotain sanomista toisilleen!"
"Niin", virkkoi poika, hän kun tunsi kaikki luonnon äänet ja ymmärsi heidän puheensa, "he sanovat, että heistä tulee puku Jumalalle."
"Kyllä vähempikin riittää, rakas poikaseni", nauroi mies. "Niistä tulee paitoja sinulle."
Pellava yhä vain kukki ja kasvoi. Se oli jo niin pitkä, että ulottui miehelle partaan asti. Se keijui niin kauneina, syvinä, sinivihreinä aaltoina tuulessa, että melkein näytti, kuin vene olisi siinä voinut purjehtia. Ja yhä vain kävi ihmeellinen kuiske kukasta kukkaan: "meistä tulee vaatetta Jumalalle!"
"Ei, minä en jaksa enää kuulla tuollaista ylpeyttä", kurnutti sammakko myyrälle. "Mitä ne sellaista sopimatonta loruavat? Noilla laiskoilla kukilla ei tuossa ole muuta tekemistä kuin juoda päivänpaistetta ja kasvaa, mutta tyytyvätkö ne siihen? Vielä, mitä! ne pyrkivät suureen kunniaan ja ovat olevinaan arvokkaammat minua, jolla on senkin seitsemän huolta ojassa uiskentelevista pojistani."
"Entä minulla sitte?" vikisi myyrä. "Minulla on yöt päästänsä sanomaton vaiva kaivellessa käytäviäni pellavan juurien alatse ja haaliessa ravintoani, vaan kuka minua kiittää siitä? Onpa hyväkin onni, jos milloin satun löytämään onkimadon pojilleni. Ja kun sitte pilkistän ulos kolostani, mitä saankaan kuulla? Tuo hyödytön pellava, jolla ei koskaan ole mitään vaivaa eikä huolta, on olevinaan kyllin hyvä Jumalalle! Kyllä nyt häpeä nousee yli rajainsa. Minä lakkautan tuttavuuden."
Myyrän ja sammakon näin panetellessa pellavaa tuli tuulenhenki pilvestä ja kulki tapansa mukaan aaltoillen kukoistavan pellon yli. Kukat nyt olivat jo aivan puhjenneet; ne osasivat nyt laulaa ja peukalolintu erotti sanat heidän laulustaan:
"Sinerviä, sieviä kukkia me,
Meist' on ilo suurille, pienille.
Isä taivahan lankamme kehrää vaan;
Mitä meill' on, se on Hänen armostaan.
"Meit' alaston kiittävä, verhon kun saa;
Suojaammepa lastakin palelevaa.
Näöstämme kiitämme, min Isä soi.
Me vain tomu, vaan Isä — kaikki hän voi."
"Niin, tuossa kuullaan", kurnutti sammakko myyrälle. "He sanovat saaneensa kaikki lahjaksi Jumalalta. Mitähän me saisimme, jos kävisimme sääret ristissä istumaan päivänpaisteesen ja odottaisimme paistettujen onkimatojen itsestään tulemista suuhumme?"
Sitä eivät viattomat pellavan kukat ajatelleet. He kyllä tiesivät olevansa hyödyksi maailmassa, kun heidän kortensa vast'edes valmistettiin pellavakuiduiksi; mutta hyöty ja kukoistus oli kaikki Jumalan lahja, jonka he ottivat vastaan kiittäen ja ylistäen. Heille ei johtunut mieleenkään, että olisi saattanut toisin olla.
Mutta mies se vasta oli ylpeä. Tultuaan pellon pientarelle ja nähtyään pellava-aaltojen kiikkuvan vuorotellen korkeammalle ja syvemmälle kuin koskaan ennen, alkoi hän kummastella omaa viisauttansa. "Eukko", sanoi hän, "tästä tulee enempi kuin 6 paitaa, tuleepa varmaankin 24, pitkät kankaat ja paljo rahaa! Ja sentähden se vain kasvaa noin hyvin, että minä olen kyntänyt, lannoittanut ja ojittanut paremmin kuin kukaan muu. Niinpäs käy, kun osaa vain tehdä tehtävänsä. Naapurin pellava on joutavaa rähjää minun pellavani rinnalla."
"Jumala kasvun antaa", vastasi vaimo.
"Horiset, eukko. Miten kylvetään, siten saadaan niittää. Ylihuomenna minä nyhdän pellavan, ei se enää tuon pitemmäksi kasva."
"Ylihuomenna, jos Jumala suo", vastasi vaimo.
Seuraavana päivänä sanoivat pellavankukat toinen toiselleen: "Huomenna me kuihdumme!" Vaan ei kukaan heistä siltä ollut suruissaan. Kaikki oli niinkuin olla pitikin: heidän elämänsä oli lahja ja samoin kauneus.
Mutta pellavan nyhtöön määrätyn päivän edellisenä yönä tuli äkisti kova rajuilma. Myrskynpuuska kulki kuin vieru pellon yli ja painoi pellavankorret kyyrylleen; rankkasi kaatoi ne maahan ja viimein tuli hirvittävä raesade ja muserteli pikku palasiksi laossa makaavan pellavan. Pienoiset kukat eivät voineet myrskyn pauhussa kuulla toistensa jäähyväsiä, ne makasivat sadevirroissa, jotka ne huuhtelivat kokonaan pois taikka peittivät maalla: mutta eivät he siltä surreet. Kuolema oli heille lahja niinkuin elämäkin. Ainoastaan tuolla syrjäisessä pellon nurkassa kuului katkennut, kuoleva kukka sanovan toiselle: "Me emme saaneet tulla vaatteiksi Jumalalle!"
"Mutta niin minä näin unta, eikä Jumalalle ole mitään mahdotonta", sanoi peukaloinen piilostaan kiven suojasta pientarelta.
"Kiitoksia!" sanoi pellavan kukka, ja siihen hänen elämänsä sammui.
Sammakko oli myöskin rakeita pakoon kömpinyt puunkannon suojaan, mutta kun kuuli nämä sanat, ei voinut olla kurkistamatta eikä kumahtamatta: "Ylpeyttä ja koreutta!" Myyrällä oli reikä lähellä peukalolinnun piilopaikkaa eikä hänkään malttanut olla pistämättä päätänsä ylös. "Ylpeyttä ja laiskuutta!" vikisi hän. Mutta samassa putosi ilmasta kaksi kyyhkyn munan kokoista raetta, toinen sammakon leveälle kuonolle, toinen myyrän vikisevälle nokalle. Siinä ne makasivat molemmat, ojensivat vain jalkansa, eikä heillä enää ollut mitään sanomista lähimmäisestään tässä maailmassa.
Mies ja vaimo olivat heränneet ankarasta ukonilmasta. Sen hiljettyä ja auringon noustua päättivät he mennä katsomaan pellavatansa. Siellä oli kaikki hävitettynä, katkottuna ja perin pohjin turmeltuna, ikäänkuin vuori olisi vierinyt äsken niin kukoistavan pellon yli. Vaimo seisoi hämmästyneenä, mies suutuksissaan. "Minun kaunis pellavani!" vaikeroi hän, "kätteni työ, taitoni kunnia ja vaivaini palkka, kaikki, kaikki on hukassa; me joudumme kerrassaan kerjäläisiksi!"
"Älä ole pahoillasi, isä!" sanoi nelivuotinen poika, joka myöskin oli juossut vanhempainsa jäljestä. "Tuolta etäältä, pellon toiselta puolen kuuluu ääni sanovan: meistä tulee vieläkin vaatteita Jumalalle."
"Mahdotonta!" sanoi mies. "Ei Jumala eikä ihmiset enää voi tehdä vaatetta tästä hävitetystä pellavasta."
"Malttakaammehan", neuvoi vaimo. "Poika kuulee paljon, mitä me emme kuule."
He astuivat vaikka vaivallakin mustaksi muuttunutta pellavapeltoansa pitkin. Multa oli kuohunut ylös, sadepurot kaivelleet syviä ojia maahan, sulamattomia rakeita oli vielä kasoittain pellavankorsi-palasien seassa. Viimein löytyi vielä yksi korsi vahingoittumatta pystyssä pellavamaan reunassa, jossa läheinen metsä oli pidättänyt raemyrskyä ja vesitulvaa. Mies ja vaimo etsiskellen löysivät muitakin, korren sieltä, toisen täältä, ja muutamissa oli vielä kukatkin jäljellä. Paljo niitä ei ollut; ne luettiin ja 84 niitä kaikkiansa karttui.
"Voi minua onnetonta, köyhää raukkaa!" valitti ukko. "Kauniissa pellavamaassani seisoi toista sataa tuhatta suoraa, pitkää ja notkeaa pellavakortta, ja nyt on tuossa vain 84 jäljellä! Anna ne porsaalle eukko, anna porsaalle! Mitä me noin vähillä teemme?"
"Minä korjaan ne kuitenkin", sanoi vaimo. "Ehkäpä niistä tulisi edes pienikään riepu nuorimmalle pojallemme, joka makaa kätkyessä."
Vaimo korjasi pellavankorret, liotti ne, loukutti, lipsusi, vitoi ja harjasi ne, kuten on tapana tehdä, ja sai siten hyvin pienen, ohuen pivon pisintä ja pehmeintä pellavaa, jossa ei ollut mitään muuta vikaa kuin vähyys. Sitte hän kehräsi, kehi ja loi, pani loimet kangaspuille, kutoi siihen kuteet ja sai ihmeeksensä, ei pientä riepua, niinkuin oli odottanut, vaan suuret, pehmeät ja kauniit kapalotarpeet nuorimmalle pojalle. Olipa varsin merkillistä nähdä, miten ne 84 kortta ikäänkuin jatkuivat ja karttuivat hänen käsissänsä.
Vaimo rakasti hienoja, valkoisia riepuja; sentähden hän pani pienoisen kankaansa nurmikolle valkenemaan. Valkoiseksi se tulikin, niin loistavan valkoiseksi, että vaimo ei ollut koskaan ennen nähnyt sen vertaista; olisipa luullut sitä kudotuksi auringonpaisteesta taikka ainakin hienoimmasta, valkoisesta silkistä. "Katsos, mitä me kuitenkin saimme siitä hävitetystä pellavamaasta!" sanoi vaimo miehelleen.
"No, tuo nyt maksaa puhuakaan!" nurisi mies. "Kun olisimme saaneet 48 paitaa pellosta, puhumattakaan siitä, miten paljon olisimme saaneet myödä kaupunkiin."
Kangastilkku oli valennut, mies meni äkeissään pois ja vaimo otti kankaan nurmikolta. Silloin juuri astui vanhanpuoleinen mies pitkin tietä, taluttaen aasia, jonka seljässä istui nuori vaimo, sylissä pieni lapsi, käärittynä lampaan nahkoihin. He pysähtyivät köyhän mökin luo jäähdyttelemään, kun olivat kulkeneet pitkän matkan päivän paahteessa, ja nuori vaimo sanoi mökin vaimolle: "Tuopa on kaunis pikku kangas; mihinkähän aiot sitä käyttää?"
Poika, joka makasi ruohokossa tien varrella, vastasi: "Se on kehrätty pellavista, ja pellava sanoi, että siitä oli tuleva vaatetta Jumalalle."
"Anna sitte kankaasi minun pikku lapselleni!" sanoi nuori vaimo ihmeellisen ylevästi ja viattomasti katsahtaen.
Mökin vaimo hyvin kummastui. Vieras vaimo oli vallan nuori, melkein lapsi vielä itsekin, hyvin yksinkertainen eikä arvattavasti suinkaan rikas, kun matkusti niin vaatimattomasti aasin seljässä, mutta ei hän kuitenkaan näyttänyt niin köyhältä, että hänen olisi tarvinnut almuja keräellä tien varrelta. "Eikö sinun pikku lapsellasi ole mitään käärettä?" kysyi mökin vaimo.
"Ei", sanoi vieras vaimo, "kyllä sillä oli kapalot, mutta me ne kadotimme. Meidän täytyi keskellä yötä paeta pahoja ihmisiä, jotka tahtoivat tappaa minun pikku lastani."
Mökin vaimo katseli silkinhienoista kangasta ja ajatteli omaa pikku poikaansa, miten hänen olisi lämpöinen maata siinä. Mutta vaikka vieras nuori vaimo näytti viattomalta lapselta, oli hänessä kuitenkin jotain, joka vivahti ruhtinattareen, joka käskee ja jota heti totellaan. Mökin vaimo ei uskaltanut enää muuta kysellä. "Meillä oli niin kaunis pellavamaa", sanoi hän, "ja minä mielessäni lupasin antaa siitä jotakin köyhille. Tämä pikku kangas on nyt ainoa, kuin saimme koko pellavasta; mutta sinun pikku lapsesi ei voi matkustaa ilman kapalovaatetta ja minä iloitsen, että saan antaa sinulle sen! Pellavahan sanoikin, että siitä piti tuleman vaatetta Jumalalle, ja minä tiedän, että ken antaa köyhille, onnettomille ja vainotuille, hän lainaa Jumalalle."
"Totta se on", sanoi nuori vaimo, ja taaskin loisti hänen silmästään sellainen viaton, ylevä katse, että harvoin nähdään sellaista ihmissilmästä. "Minä toivotan sinulle jotakin sijaani sinun tuleva pellavasi on antava satakertaisen sadon, ja sinun pikku lastasi, joka antoi kapalonsa minun lapselleni, ei pidä koskaan paleleman maailmassa."
"Sen voi ainoastaan Jumala antaa", virkkoi mökin vaimo miettivästi.
"Niin", vastasi vieras vaimo, "minä en anna mitään, minä vain rukoilen ja saan. Tahdotko nähdä lastani, joka ottaa vastaan sinun lapsesi kapalon?"
Tietysti mökin vaimo tahtoi, ja hän sai nähdä vieraan lapsen käärittynä uuteen kapaloon. Lapsi katsoi häneen vielä syvällisemmin kuin äsken äiti; vaimosta tuntui, kuin olisi lapsi katsonut ihan lävitse hänestä. Ja kun vaate annettiin, kiertyi se itsestään lapsen ruumiin ympärille.
"Uskotko nyt, että sinun lastasi ei ole koskaan paleleva maailmassa?" kysyi nuori äiti.
"Minä uskon sanasi", vastasi mökin vaimo, tietämättä itsekään, miten se kerrassaan tuli hänelle niin varmaksi.
"Jääkää hyvästi", sanoi vieras; "meidän täytyy nyt jatkaa pitkää matkaamme."
Etelään päin vievä tie kiemurteli ylös päin pitkin vuoren rinnettä. Mökin vaimo katseli heitä niin kauan, kuin he näkyivät. Kun he saapuivat ylös harjalle ja he näkyivät sini taivasta vasten, oli mökin vaimo huomaavinaan vieraan vaimon ja lapsen ympärillä valoisan hohteen.
"Mitä sinä siinä töllistelet?" kysyi mies.
"Ihmettelenpähän vain, keitä nuo matkustajat olivat", vastasi vaimo. "Kun he ratsastivat tuon korkean setripuun ohitse, kumarsi puu heille niin syvään, että sen latva melkein koski maahan."
"Tuuli sitä lienee painanut", virkkoi ukko.
"Ei toki, onhan nyt niin tyyni, ett'ei lehtikään liikahda. Keitähän ne olivat?"
Mies nauroi. "Etkö sinä ole koskaan ennen nähnyt maata kierteleviä ihmisiä? Katso vain, että he eivät ole mitään vieneet luvatta. Eihän sitä kangasta näy, joka oli valkenemassa."
"Sen minä annoin kääreeksi niiden matkalaisten lapselle."
"Mitä? Annoitko pois senkin ainoan kankaan, kuin meille jäi kauniista pellavastamme? Onko tuo nyt viisasta, että äiti antaa oman lapsensa kylmää, kun vain saa lämmittää vieraita?"
"Meidän lastamme ei palele koskaan."
"Mitä tyhmää lorua tuo on? Enpä olisi koskaan uskonut, että niin järkevällä miehellä kuin minulla on niin tyhmä vaimo."
Siitä päivästä kului kaksi vuotta. Lapset kasvoivat; vanhempi poika kadotti kauniin taitonsa kuulla luonnon äänien puhetta, mutta nuorempi poika sen sijaan sai sen. Merkillistä oli siinä nuoremmassa lapsessa, häntä ei koskaan palellut. Talvituuli tuli välistä jäädyttävän kylmänä vuorilta, kaikki pakenivat siltä suojaan, mutta pikku poika istuskeli puoli alastomana tuvan edessä, ja hänellä oli hyvä ja lämmin olla kuin suloisimpana kesäaikana. "Tuo on reipas poika", sanoi mies. "Hänestä tulee aika mies, ja se on perintöä isältä."
Mies oli kylvänyt uuden pellavan. Se kasvoi ihanasti. Koko perhe oli mennyt katselemaan kukkivaa pellavaa. Pikku poika oli äsken ruvennut puhumaan, mutta soperrusta se vain oli, jota muut eivät ymmärtäneet kuin hänen äitinsä.
"Mitä se sopertaa?" kysyi mies siinä istuessaan pellon pientarella ja iloitessaan kukoistavasta pellavasta.
Vaimo vastasi; "Hän kertoo pellavan kukkien sanovan: meidän sisaristamme tuli vaatetta Jumalalle."
Mies pahastui. "Joko taas se vanha historia? Saadaanpahan nähdä, että ensi yönä taas tulee raju ukonilma ja hävittää kaiken minun vaivani ja taitoni hedelmän."
Mutta silloin ei tullutkaan ukonilmaa. Pellava korjattiin kauniina, se antoi satakertaisesti, kahta vertaa enemmän, kuin silloin oli niin surkeasti hävinnyt. Mies kerskaili: "Enkö sitä ole aina sanonut? Pitää ojittaa niin syvään ja kyntää niin taitavasti, että rajuilma ei jaksa tehdä mitään vahinkoa laiholle. Jos nyt en olisi ollut niin viisas ja huolellinen, niin kenpä tietää, miten olisi käynyt."
"Jumala kasvun antaa", muistutti vaimo.
"Niin, ja me autamme lisäksi", ivasi mies. "Mutta kukas tulee tuolla etäällä pitkin tietä? Onhan siinä mies aasia taluttamassa, ja aasin seljässä istuu vaimo, lapsi sylissä."
"Ne ovat juuri samat, kuin tässä levähtivät kaksi vuotta sitte. Silloin he kulkivat pohjoisesta etelään päin, vaan nyt he matkustavat päin vastoin. Katsos! Nyt kumartaa taas tuo pitkä setripuu maahan asti."
"Vai niin", virkkoi mies, "joko taas tulee esiin se vanha taikuus? Minä menen talliin, sinä voit ottaa vastaan maantien kuluttajat. Mutta katso vain, että tällä kertaa eivät näpistä sinun kankaitasi valkenemasta!"
Matkalaiset pysähtyivät niinkuin viime kerrallakin tuvalle levähtämään rasittavan matkan vaivoista. Vieras vaimo, joka näytti yht'aikaa lapselta ja kuningattarelta, vei poikansa mökin nuoremman pojan luo, ja he saivat yhdessä leikkiä käpyhevosilla ja lampailla. Mökin pojalla oli kädessä kova leivän kuori; hän antoi sen vieraalle pojalle. "Onko sinun poikaasi palellut?" kysyi vieras vaimo mökin vaimolta.
"Ei, palellut häntä ei ole, mutta nälkää hän on saanut välistä nähdä. Me olemme köyhää kansaa ja elämme vain pellavan viljelyksellä, mutta eipä se aina eduta niin hyvin kuin tänä vuonna. Rakas rouva, sinä kun lupaat Jumalan lupauksia, etkö antaisi minun pojalleni sitäkin lahjaa, että häntä ei koskaan nälkä vaivaisi?"
"Minä olen Jumalan palvelija enkä saata luvata, vaan ainoastaan rukoilen ja saan", selitti nuori vaimo kuningattaren tavalla katsellen. "Mielelläni minä rukoilisin runsaasti leipää sinun pojallesi tässä maailmassa, sillä hän antoi minun pojalleni ainoan leipärahtusensa. Mutta ei kaikki ole meille hyödyksi. Minun lapseni on nähnyt nälkää ja vilua, vaikka kaikki kauniit vaatteet maan päällä olisivat olleet valmiit häntä lämmittämään ja kaikki rikkaat pellot tarjoamaan hänelle leipää. Tahdon rukoilla pojallesi suuremman lahjan: hän on isoava ja janoava vanhurskautta."
Muori ei sitä ymmärtänyt, mutta kiitti ja niiasi kuitenkin, sillä hän arvasi sen olevan jotakin hyvää.
"Me palaamme nyt kotiimme", sanoi vieras vaimo, "sillä ne, jotka väijyivät minun lapseni henkeä, ovat kuolleet. Annatko minulle lähteestä vettä ennenkuin lähdemme?"
"Minä antaisin sinulle jalointa viiniä, kuin maan päällä kasvaa", vastasi mökin vaimo antaessaan vesiastiaa. "Rakas vieras, sano minulle nimesi muistiksi!"
"Minua sanotaan neitsyt Mariaksi", virkkoi nuori vaimo, katsahtaen sanomattoman ylevästi ja viattomasti. "Rukoile minun puolestani, ja minä rukoilen lastani sinun puolestasi!"
KALLE JA KAISA.
Ensimmäinen keskustelu.
Kaisalta tutkitaan matemaatillista maantietoa.
Kalle (haukotellen kirja kädessä). Surr-rurr — surraa rukki, sade räiskyy räystäistä, pimeä pilkistää sisään akkunasta ja isä ja äiti ovat poissa vielä. Ilma on niin ikävä; millä keinoin nyt huvittelisin? Mutta tiedänpä mitä teen. Heitän kirjani kiinni, panen hiukset pörrölleen, jotta näyttäisin oppineelta, ja tutkin Kaisalta matematillista maantietoa. Johonkin sitä täytyy oppiaan käyttää tässä maailmassa. — Kuulepas Kaisa, tiedätkö sanoa: mistä tulee yö ja päivä?
Kaisa (rukki edessään). Auringon noususta ja laskusta, tiedän mä.
Kalle. Hui hai, Kaisa kulta. Aurinko ei liiku paikaltakaan. Maa se ainoastaan on liikkeellä.
Kaisa. Mitä? Tottahan mä nyt näen omin silmin että aurinko liikkuu.
Kalle. Mitäs vielä! Kuinka suuren luulet auringon olevan?
Kaisa. Taitaa olla noin aika voihulikan kokoinen.
Kalle. Oho! Se on paljon suurempi kuin koko maa.
Kaisa. Kuka sen on sinulle sanonut? Vai oletko ollut auringossa.
Kalle. En, minä olen sen lukenut kirjoista. Minkä muotoisen luulet maan olevan?
Kaisa. Se on ympyräinen.
Kalle. Oikein. Onko se ympyräinen kuin pannukakku, vai pyöreä kuin pallo?
Kaisa. Kuin pannukakku.
Kalle. Jo nyt meni päin mäntyyn. Se on pyöreä kuin pallo.
Kaisa. Joutavia! Kuka pahanilkinen sinua taas on narrannut?
Kalle. Älä, Kaisa rukka, ole tuhma. Olethan kuullut, että purjehtimalla pääsee ympäri maan, ja toisella puolen, ihan jalkojemme alla, asuu ihmisiä aivan kuin mekin.
Kaisa. Voi, voi, silloinhan seisoisivat he pää alaspäin ja putoisivat pois.
Kalle. He eivät putoa kuitenkaan, näetsen, sillä painonlaki vetää heitä maan keskusta kohden.
Kaisa. No, koetas kävellä jalat laessa; niin nähdään, mihinkä se sinut vetää.
Kalle. Niin, se on toista se, näetkös. Ja siitä kun maa on pyöreä, niin pyörii se akselinsa ympäri. Siitä syntyy yö ja päivä.
Kaisa. Vai pyörii. Kylläpä sitten päätämme pyörryttäisi.
Kalle. Sitä ei tunnu, kun näet maa on niin suuri meidän rinnalla. Kuinka pitkän matkan luulet olevan kuuhun?
Kaisa. Välistä sinne on pitempi, välistä lyhempi matka. Kun se on alahimmillaan metsänrinteellä, niin siihen ylettyisi melkein leipävartaalla.
Kalle. En ole koskaan luullut sinua noin tyhmäksi, Kaisa. Maasta kuuhun on 37,000 peninkulmaa.
Kaisa. Vai niin, kylläpä siinä on matkaa. Mikä maanmittari sen on mitannut?
Kalle. Sen ovat oppineet tehneet. Kyllähän minäkin sen osaisin, kun mulla vain olisi suurempi rihvelitaulu.
Kaisa. Suuri-oppinen näyt olevan, oikein ihmeellisen oppinut.
Kalle. Niin, näetkös, Kaisa, kun lukee paljon, niin tulee viisaammaksi muita ihmisiä. Silloin ei sano semmoisia tyhmyyksiä, kuin että maa on pannukakku.
Kaisa. Tokkopa sinä pahaksesi panisit, vaikka niin olisikin, kunhan vain olisi sokuria päällä ja sinulla olisi oikein pitkä veitsi.
Kalle. Tuommoisia sinä lörpötät, kun olet niin tyhmä. Minä panen sinut pussiin milloin hyvänsä, sitä sitä et sinä pysty tekemään minulle.
Kaisa. Niinkö luulisit? Täytyyhän minun se uskoa, koska itse sen sanot. Tiedätkös, sinä suuri-oppinen, sanoa, kuinka pitkä matka on lähimmälle kirkolle?
Kalle. Niin, katsopas Kaisa, jos vain olisin ollut siellä, niin sanoisin sen täsmälleen. Lienee kolme tai neljä peninkulmaa.
Kaisa. Jo nyt meni päin mäntyyn! Sinne ei ole kuin puoli peninkulmaa, jos menee metsän kautta.
Kalle. Konstikos se, kun tietää sen edeltäpäin. Parempi, jos toisit minulle voileivän, Kaisa.
Kaisa. Maltapa, hyvä herra! Mistä on voileipä tehty?
Kalle. Voista ja leivästä.
Kaisa. Mistä voi tehdään?
Kalle. Se kirnutaan kermasta.
Kaisa. Miten kermaa saadaan?
Kalle. Maidosta viilipytystä.
Kaisa. Millä lailla?
Kalle. Milläkö lailla? Viili tulee maidosta.
Kaisa. Niin kyllä. Mutta millä keinoin?
Kalle. Sillä keinoin, että maito tulee viiliksi.
Kaisa. Niin, niin, mutta millä keinoin?
Kalle. Millä keinoin?
Kaisa. Niin, sanopas se, hyvä herra.
Kalle. Maidosta tulee viiliä.
Kaisa. Kas niin, nyt pistettiin poika pussiin asiasta, jota hän näkee joka päivä. Tiedetään, minkä muotoiset kuu ja aurinko ovat, mutta ei tiedetä, että maidon rasvaisempi osa nousee ylöspäin, sentähden että se on keveämpää ja kokoontuu pinnalle.
Kalle. Mutta, hyvä Kaisa, ne ovat pikku asioita.
Kaisa. No, sanopas, mistä leipä saadaan? Se ei liene mikään pikku asia.
Kalle. Se leivotaan jauhoista.
Kaisa. Mistä jauhot saadaan?
Kalle. Jyvistä, jotka jauhatetaan myllyssä.
Kaisa. Miten jyviä saadaan?
Kalle. Ne kasvavat pellolla.
Kaisa. Sanos nyt, miten jyväin kanssa menetellään.
Kalle. Ne jauhatetaan jauhoiksi.
Kaisa. Sen kuulin jo. Mutta miten menetellään jyväin kanssa pellolla?
Kalle. Ne kasvavat — ja sitte ne otetaan.
Kaisa. Siinäkö kaikki?
Kalle. Ja sitte ne jauhatetaan, ja sitte ne leivotaan.
Kaisa. Älä mutkistele, hyvä herra. Tuon olet jo sanonut. Mitä muuta on jyvien kanssa tehtävä?
Kalle. Muuta? Sitte ne syödään voileipänä.
Kaisa. Kas vaan, nyt pistettiin poika toisen kerran pussiin. Ei tiedäkään suuri-oppinen, että pelto lannoitetaan, jyvä kylvetään ja tuleentuneena korjataan, kuivataan kuhilaissa ja puidaan riihessä. Sanonpa sinulle vielä yhden asian: jos kaikkea tuota ei tehtäisi, niin ei sun hampaasi ilmoissa ikänä jauhaisi voileipää.
Kalle. Hätäkös tuommoista on tietää! Senhän tietää jok'ainoa maamoukka.
Kaisa. Niin kyllä, mutta Kalle, joka on ollut kuussa, ei tiedä, mitenkä hänen voileipänsä on luotu! Mitä hyvää koko sinun opistasi on, jos ei sinulla olen mitään syömistä.
Kalle. Kyllä minä saan ruokaa rahalla.
Kaisa. Ethän toki saata syödä rahoja. Jonkun täytyy myöskin osata laittaa leipää. Ja koska ei mikään oppi riitä kaikkea ymmärtämään, niin saa jokainen tyytyä ymmärtämään jotakin, jos taas toisia asioita onkin, joita hän ei ymmärrä.
Kalle. Luuletkos, ett'ei kirjoista opi mitään?
Kaisa. Opitaan kyllä. Toiset oppivat kirjoista, toiset elämästä. Ei kumpaakaan keinoa saa ylenkatsoa, eikä kelläkään ole oikeutta kopeudella kohdella toista.
Kalle. Mutta, Kaisa kulta…
Kaisa. Kas niin, nyt kuuluvat isä ja äiti tulevan.
Toinen keskustelu.
Europan kartta.
Kalle ja Kaisa istuvat taasen eräänä iltana kyökkikammarissa. Kalle on lukenut läksynsä loppuun eikä tiedä, miten viettää aikaansa. Kaisa vyyhtiää lankoja.
Kalle. Osaatkos sanoa, Kaisa, mitä minulla on edessäni tässä pöydällä?
Kaisa. Kyllä mä näen, ett'ei se ole taulu eikä se ole kirja, mutta se on täpö täynnä viivoja, ja siihen on jotakin präntätty. Onko se olevinaan joku rakennus?
Kalle. Mitä? Etkö tiedä, että se on kartta.
Kaisa. Kartta? Mikä se on?
Kalle. Sen saat kuulla. Kartalle piirretään maailmanosia ja maita ja meriä ja virtoja ja järviä ja vuoria. Katsopas, tässä on suuri meri, jota sanotaan Atlantin valtamereksi.
Kaisa. Onko tuo olevinaan meri? Eihän se ole edes sininenkään, eihän siinä näy mitään laivoja, eikä aaltoja. Ei se mahda suuri olla, koska mahtuu niin pienelle paperille. Eihän siinä näy edes venettäkään, saatikka sitte suurta laivaa.
Kalle. Kyllä maar, usko pois. Tässä on Europpa. Tiedätkö, mitä Europpa on?
Kaisa. Mitä? Äyräpääkö? kyllä tiedän.
Kalle. Joutuvia! Kuule nyt siivosti sanojani. Minä olen nyt sinun maisterisi. Ole kuuliainen ja uuttera, lapsukaiseni, niin saat oppia ja viisautta.
Kaisa. No, antakaas kuulla, herra maisteri,
Kalle. Niin, katsopas, Europpa on maailmanosa, ja tästä näin pääsee Gibraltarin salmen kautta Välimereen; sieltä saadaan suoloja. Ja tästä pääsee Dardanellien ja Bosforin kautta Mustaanmereen…
Kaisa. Valkoinenhan se on.
Kalle. Tässä on Krim ja tässä on Turkinmaa.
Kaisa. No, kah kummaa! Asuuko turkkilainen tuossa? Hänelläpä on erinomaisen pieni maa. Sentähden hän varmaankin mielii enemmän maata kristityiltä. Tunnen minä Turkin langat ja Turkin pavut.
Kalle. Ei se maa ole niin pieni, kuin näyttää. Nyt olemme joutuneet säkkiin, nyt emme enää pääse edemmäs meritse. Sentähden matkustamme takaisin maitse. Tästä näin tulemme Unkariin, ja sitte Itävaltaan. Tässä on Kreikanmaa, siellä kasvaa korintteja, ja tässä on Italia; siellä poimitaan appelsiineja, ihan kuin täällä pihlajanmarjoja. Tässä on Sveitsi ja tässä Saksanmaa.
Kaisa. Vai Saksanmaa vainen! Sieltä saadaan Saksan saippuaa ja Saksan omenia.
Kalle. Niin, ja paljo muuta, hyvä Kaisa. Tässä on Ranskanmaa…
Kaisa. Tuoko tuossa. Sieltä saa Ranskan leipää ja Ranskan konfektia ja Ranskan korppuja. Maistaakos teistä Ranskan korput, maisteri?
Kalle. Kyllä sopii kastaa kahviin. Tässä on Espanja. Sieltä saa rusinoita ja manteleita…
Kaisa. Ja Espanjan humalia ja Espanjan pippuria ja Espanjan ruokoja ja Espanjan lampaita. Espanjasta saa yhtä ja toista.
Kalle. Mutta mennäänpäs nyt merelle taas. Ei aikaakaan, niin olemme Englannissa. Pelkäätkö sinä englantilaisia, Kaisa?
Kaisa. En mä juuri pelkää, mutta se on merkillistä, että he käyvät punaisissa housuissa. Heidän maastaan saadaan myöskin kaikenlaisia kaluja, kahvia ja sokuria…
Kalle. Ho, ho, mummo, kahvia ja sokuria saadaan Amerikasta, joka on tuon suuren meren toisella puolen; mutta muutamat ottavat sitä Englannista, johonka sitä sieltä tuodaan laivoilla. Englannista saadaan…
Kaisa. Äläpäs nyt! Englannista saadaan Englannin lankaa, Englannin neuloja, Englannin suolaa ja Englannin tautia. Siitä ei kukaan kiitä.
Kalle. En tiedä oikein, miten Englannin taudin lienee laita; siitä ei puhuta minun maantiedossani mitään. Nyt purjehdimme Kanavasta. Tässä oikealla on Belgia ja sitte Hollanti.
Kaisa. Sieltä saadaan Hollannin palttinaa.
Kalle. Niin, ja Hollannin dukaatteja ja Hollannin juustoja. Tuolla näemme Skotlannin ja Irlannin, ja tuolla kauempana Islannin.
Kaisa. Minä join Islannin jäkäliä eli nummi-jäkäliä kerran kaiken kesää, kun minulla oli kipeä rinta.
Kalle. Nyt tulemme Pohjanmereen; sieltä pyydetään lipeäkaloja.
Kaisa. Mitenkä? — No, nyt meni taas päin mäntyyn, maisteri! Lipeäkalaksi sanotaan kaikkia kaloja, jotka pannaan lipeään, ja ne saattavat olla turskia, merisiikoja ja muita laatuja, jopa haukiakin. Jos maisteri pantaisi lipeään, niin tulisi siitä lipeämaisteri.
Kalle. Kaisa, Kaisa! Sopimatonta on oppilaan puhua tuolla tavalla opettajalle. Mene paikalla tuonne nurkkaan uunin luo häpeämään.
Kaisa. No, no, hyvä maisteri, älkää nyt olko suutuksissanne. En minä milloinkaan enää sano herra maisteria lipeämaisteriksi.
Kalle. No, olkoon menneeksi; tällä kertaa pääset muistutuksella. Mihinkä me tulimmekaan? Niin, Pohjanmereen. Nyt purjehdimme monen salmen kautta. Ensiksi Kattegatin.
Kaisa. Katte… miten se olikaan?
Kalle. Kattegatt.
Kaisa. Kattikatti… sieltä saadaan varmaankin kissoja.
Kalle. Siivolla! joko unhotit nurkan? Ensiksi Kattegatt, sitte Skagerak, sitte Juutinrauma…
Kaisa. Joko ollaan Raumalla?
Kalle. Kuule sinä tarkasti! Juutinrauma, minä sanoin. Mutta pääsemme myöskin Suuren tahi Pienen Beltin kautta. Tässä vasemmalla on Norja…
Kaisa. Sieltä saadaan Norjan silliä. Kun oikein tahdon kestittää meidän parasta lehmää, niin annan sille Norjan silliä.
Kalle. Ja oikealla on Tanska.
Kaisa. Meillä on neljä Tanskan kanaa kanakopissa, ja ne munivat paraimmin koko joukosta.
Kalle. Tanska on pieni, oivallinen maa, Kaisa. Katsos tänne, tuo suuri maa täällä pohjosessa on Ruotsi!
Kaisa. Ei nyt hullumpaa! aina olen luullut Ruotsia paljon suuremmaksi maaksi, kuin tuo pieni paperipala on.
Kalle. Sekä sinä että minä mahdumme sinne, Kaisa, ja vielä muitakin. Tiedätkös sanoa, mitä Ruotsista saadaan?
Kaisa. Kankirautaa ja pannuja ja kuvapapereita seinille ja sällejä ja Skoonen pässejä…
Kalle. Piisaa, piisaa. Pidä Ruotsi kunniassa. Kelpo maa se on ja vankkaa kansaa siinä asuu.
Kaisa. Sen kyllä tiedän. Sieltä saa Norrlannin liinaa.
Kalle. Tiedätkö mitään muuta Ruotsista?
Kaisa. Siellä asuu kuningas.
Kalle. Kaisa parka, kuninkaita on muuallakin. Nyt tulemme Itämereen. Tuolla on Preussi ja tuolla Puola. Sitte tulemme Venäjälle. Mitäs tiedät Venäjästä?
Kaisa. Siellä asuu keisari.
Kalle. Ja sieltä saadaan mitä?
Kaisa. Sieltä saadaan hamppuja ja talia ja pellavia ja kaviaaria ja präniköitä, Venäjän vuotia, hopearuplia, jauhokuleja, laukkuryssiä, sotamiehiä, kasakoita…
Kalle. Hyvä, Kaisaseni, jo rupeat pitämään puoltasi. Saatatko sanoa, mikä maa tämä täällä pohjosessa on?
Kaisa. En kuolemaksenikaan tiedä.
Kalle. Niin, Kaisa kaita, se on Suomi.
Kaisa. Se! juokse nyt männikköön, Kalle parka! Tuo pieni paperipala olisi Suomi? Hoho, mitä hullutuksia!
Kalle. Kaisa, jos naurat Suomelle, niin saat selkääsi. Ei kukaan saa nauraa Suomelle.
Kaisa. Minä nauran sinulle. Ajatellaan nyt vähän, Kalle kulta. Tuo piha ulkona on Helsingissä, Helsinki on Suomessa. Tottahan siis Suomi on suurempi sekä pihaa että Helsinkiä. Mutta nyt on Kallen kartta paljon pienempi pihaa ja vieläkin pienempi Helsinkiä. Eihän siis kartta saata olla Suomi.
Kalle. En koskaan ole luullut, Kaisa, sinua noin tyhmäksi. Etkö sinä tajua, että kartta on vähennetyssä aste-mitassa?
Kaisa. Aste-mitassa? En ymmärrä semmoista; mutta sen minä ymmärrän, ett'ei pieninkään vasikka pääsisi siinä astumaan, eikä pysyisi seisomassakaan. Ja kuitenkin on sinun karttasi olevinaan niin suuri maa. Sen vasikkakin ymmärtää, että se on mahdotonta.
Kalle. Sinä olet vasikka.
Kaisa. Vasikoita olemme kaikki olleet, Kallen kokoisina ollessamme. Mutta opettakaa, hyvä maisteri, minulle se asia paremmin!
Kalle. Olen sinua jo opettanut, mutta sinua ei saa mitään ymmärtämään. Sinä olet pahin pölkkypää, kuin koskaan on käsiini joutunut.
Kaisa. Sanonpa sinulle yhden asian, jonka saat panna muistoosi. Kun mielitään opettaa oppimattomia, niin pitää olla malttia opettamaan heitä heidän ymmärryksensä mukaan. Ei oppia voi kauhalla kaataa toisen päähän.
Kalle. Niinkö tuumaat. Ehkä olet oikeassa. Mutta koska olet ollut tutkinnossa, niin tulee sinun saada todistus. Varsin kiitettävää et juuri voi pyytääkään.
Kaisa. No, saas nähdä, kuinka sitten todistat ja kiität!
Kalle (kirjoittaa). Tutkinto-todistus. Karjakko, hyvin uskottu Katrina Karjanen on minun edessäni suorittanut asianomaisen tutkinnon Europan maantiedossa ja osoittanut: välttävän käytöksen, tyydyttävän ahkeruuden, sangen tyydyttävän edistyksen, kelvottoman tietoperustuksen ja ymmärtämättömän ymmärryskyvyn; joka hänelle todistukseksi annetaan.
Helsingissä, lokakuun 15 päivänä 1854.
Kalle Kirjanen, filos. maist.
Kolmas keskustelu.
Kaisalta tutkitaan tieteitä.
Muutamia viikkoja edellisen keskustelun perästä istuu Kalle, tyhjennettyään viilipyttynsä, entistään vielä oppineempana, mutta yhtä neuvottomana, samassa kyökkikammarissa, Kaisan kartatessa villoja, joita hän panee suureen pärekoriin.
Kalle. Muistatko, Kaisa, kun tutkin sinulta matemaatillista maantietoa?
Kaisa. En, sitä en muista.
Kalle. Sinulla on huono muisti. No, muistatkos, kun tutkin sinulta Europan karttaa?
Kaisa. Karttaa? En minä kartannut silloin, minä vyyhtisin. Kalle on, näen mä, äärettömän oppinut, ja yhä oppineemmaksi hän tulee, kun vaan syöpi vahvasti.
Kalle. Ei siitä syömisestä tule oppineeksi, vaan lukemisesta.
Kaisa, Voi, voi, mitähän kaikesta tuosta lukemisestakin on! Tulevatkohan ihmiset toki viisaammiksi tuosta, että käyvät niin hirveän oppineiksi.
Kalle. Se on tietty, Kaisaseni. Joka on oppinut, hän on myös viisas.
Kaisa. Mutta, kas sitä minä en usko. Muistan hyvin Väänäsen Kallen, joka sittemmin tuli maisteriksi. Hän meni kerran ulos juuri kuin siellä satoi, että taivas oli puhjeta, ja piti sateenvarjoa kainalossaan. Silloin hän tietysti kastui ja torui sisartaan siitä, että tämä muka oli unohtanut sateenvarjon. Ja kaikkeen tuohon oli vaan syynä se, että hän pasteeraili ja aprikoitsi, mitä sade on latinan kielellä.
Kalle. Se on pluvia, genitivus pluviae, feminini generis ja taipuu ensimmäisen deklinationin mukaan. Mutta jos on oikein rankkasadetta, niin sanotaan imber, genitivus imbris, masculini generis, ja se taipuu kolmannen deklinationin mukaan. Ja Jupiteria nimitettiin Pluvius, siitä, että hän satoi.
Kaisa. Mutta jos Pitteri sataa, niin Kalle kastuu, se on selvä se, jos ei Kallella ole sateenvarjoa taikka kunnollista päällystakkia. Mitä sinä silloin hyödyt pluurosta ja plaarosta ja koko latinasta?
Kalle. Minä pystyn lukemaan Corneliusta ja Ciceronia ja Virgiliusta, ja sitte minusta tulee ylioppilas, ja kun kerran olen ylioppilas, niin saattaa minusta tulla mitä hyvänsä. Mutta minä sanon sen sinulle, Kaisa, se ei ole plura, vaan pluvia. Tuosta saisit suuren pukin vihkoosi. Mielisinpä opettaa sinua sijoittelemaan eli deklineeraamaan.
Kaisa. Älkää huoliko, hyvä herra maisteri, minä mieluummin karttaan villoja. — Voikos sinusta tulla pappia?
Kalle. Se on tietty!
Kaisa. No, jos sinusta voi tulla pappi, niin kyllä minä kuuntelen klineeraamistasi, vaikka yöt ja päivät. Olet kai varmaankin oppinut koko joukon juttuja. Mitä lajia sinä olet oppinut?
Kalle. Olen ominut tieteet.
Kaisa. Oivallista! Mitä mokomaa ne tieteet ovat? Onko sekin latinaa?
Kalle. Kuinka tyhmästi sinä saatat kysyä, Kaisa! Tieteet, se on kaikki mitä tietää.
Kaisa. Silloin olen minäkin oppinut tieteet, koska se on kaikki mitä minä tiedän.
Kalle. Älä luulekaan. Ensiksikin tiedät sinä niin hirveän vähäsen, ja sitte et ole oppinut sitä kirjoista. Se on suuri erotus, näetkös.
Kaisa. Tiedänpäs minä, miten viljellään maata, miten hoidetaan lehmiä ja kirnutaan voita ja leivotaan, pannaan juomaa, pestään, kehrätään, häklätään ja kartataan ja ommellaan vaatteita ja kudotaan kankaita ja neulotaan sukkia, ja sitte osaan minä katkismuksen ulkoa aina viidenteen pääkappaleesen asti. Niin hirveän paljo siinä juuri ei ole, mutta kyllä se on niin paljo kuin minä tarvitsen tieteistä.
Kalle. Saatatko sinä nyt olla noin tuhma, Kaisa! Eihän nuo ole mitään tieteitä. Muistatkos, kuinka sinä tulit pussiin matemaatillisessa maantiedossa?
Kaisa. Niin, nyt minä muistan, että sinä tiesit, kuinka pitkä matka on kuuhun, mutta et tietänyt, mistä voileipäsi on tehty.
Kalle. Maltas, niin näytän sinulle oikein selvästi, kuinka tuhma sinä olet, kun luulet osaavasi tieteet. Mitä tiedät esimerkiksi filosofiasta?
Kaisa. Viiliä sulla on edessäsi ja Sohvia on äitisi nimi. Kun sinä nyt syöt äitisi viiliä, niin sehän sitten on viili-Sohviaa.
Kalle. Nyt olit osaavinasi naulaa päähän. Mutta filosofia, näetkös, on se tiede, joka opettaa meitä ajattelemaan. Esimerkiksi: kun sataa, niin kastuu: Cajus menee ulos sateesen; siis Cajus kastuu.
Kaisa. Mutta jos Cajuksella on sateenvarjo?
Kalle. No, silloin kastuu sateenvarjo.
Kaisa. Voi Kalle kulta, kuinka turhaan sinä vaivaat päätäsi. Nyt on se olevinaan filosofiaa, että Cajus kastuu, eikä Cajus kastukaan. Ajatellahan osaa joka ihminen, jolla on täysi järki.
Kalle. Niin, mutta miten ajatella, siinäpä temppu. Mutta otanpa toisen esimerkin. Mitä tiedät filologiasta?
Kaisa. Se oli hirveä sana se. Siitä en koskaan eläissäni ole kuullut puhuttavan. Näkyy kyllä, mikä Kallelle maistuu, koska hänen tieteissään on niin paljo viiliä.
Kalle. Ole puhumatta viilistäsi. Filologia on se, kun tuntee yhden taikka useampia kieliä oikein perin pohjin.
Kaisa. Minä osaan suomea ja ruotsia, sekä präntättyä että trykättyä, ja pikemmin myyn minä pois sinut kuin sinä minut. En ole tarvinnut siihen mitään ilokiaa. Kas, nyt sain kuitenkin sen sanan suustani.
Kalle. Sinä osaat! Koetapa deklineerata sana ihminen. Miten kuuluu se abessivissa?
Kaisa. Mitä! Ei ketään ihmistä saa sanoa pässiksi.
Kalle. Tuhmus! Se kuuluu ihmisettä ja ihmisittä.
Kaisa. Luulinpa, että se on jotain, jok' on ihmisittäin.
Kalle. Oliko ihminen substantivum vai adjectivum?
Kaisa. Kissa sen tietää. Minä tiedän vaan, että ihminen on viheliäinen olento tässä maailmassa.
Kalle. Koska ihminen on olento, niin pitäisi sun tietää, että se on substantivum. Sanos, mikä on sen pluralis?
Kaisa. Lurali ja larali! Tiedän ihmisen, jonka nimi kuuluu Kalle. Mitenkä se kuuluisi, jos sanoisi Kalle Lurjus?
Kalle. Jopa jouduit kiinni, Kaisa. Ihminen kuuluu pluralis-luvussa, ihmiset. Konjugeeraa sana syödä.
Kaisa. Mitä lajia? Syödä?
Kalle. Niin, verbum syödä. Miten kuulun se perfektum-sijassa, eli täydellisessä lähi-ajassa?
Kaisa. Synti vieköön, jos sen tiedän, mutta että sinä osaat syödä täydellisesti, sen näen pytystä.
Kalle. Se kuuluu: olen syönyt.
Kaisa. Vai niin? Sitte korjaan minä ruo'an pois pöydältä.
Kalle. Etkö sinä ymmärrä, että se on prefectum? Jos se olisi imperfectum, niin kuuluisi se: Minä söin.
Kaisa. Näkyy, näkyy viili-pytystä.
Kalle. Söin, söit, söi, söimme, söitte, söivät. Plusqvamperfectum kuuluu: olin syönyt, ja futurum: olen syövä. Miten on esimerkiksi conditionalis?
Kaisa. Etköhän sinä vielä ole saanut kylliksesi? Sepä syömistä totta toisen kerran?
Kalle. Siinä sanotaan: söisin.
Kaisa. Vieläkö nytkin?
Kalle. Panen vetoa, ett'et edes tiedä, miten sana kuuluu imperativossa.
Kaisa. No, antakaa kuulla, hyvä herra!
Kalle. Silloin sanotaan: syö.
Kaisa. Kiitoksia vaan.
Kalle. Sanopas minulle syö-sanan pää-sijat.
Kaisa. No, joko nyt siatkin pääsivät syömään. Voi pulskia pitoja!
Kalle. Pääsijat ovat: syön, syödä. Mutta pahemmat taivuttaa ovat verba contracta. Mitenkäs niissä tulisit toimeen?
Kaisa. Voi, voi!
Kalle. Mikä pars orationis on voi?
Kaisa. Onko voikin latinaa?
Kalle. Ei, se on suomea, mutta tahdon tietää, mitä sanalajia se on. Mihinkä luokkaan se kuuluu?
Kaisa. Kuuluipa minne hyvänsä.
Kalle. Voi on interjectioni. Tiedätkö mitä interjectioni on?
Kaisa. En, totta maar, tiedäkään. Päätäni rupeaa pyörryttämään.
Kalle. Nyt näet, kuinka vähän sinä tiedät, Kaisa. Sinä olet niin kauhean tietämätön, että pienin poika ensimmäisellä luokalla tietää enemmän kuin sinä. Ja kuitenkin luulet sinä tuntevasi tieteet!
Kaisa. Ei kenkään voi tietää kaikkea. Sinä olet itse niin taitamaton minun toimissani, ett'et osaa laista lattiaa kunnollisesti. Jumala on asettanut niin viisaasti, että muutamat osaavat yhtä, toiset toista. Ja jos joku osaa paremmin yhden asian, niin ei hän saa olla ylpeä siitä. Löytyy kuitenkin paljo, jota hän ei tiedä.
Kalle. Älä luule pääseväsi niin vähällä. Minä näytän, ett'et tunne toimiasikaan edes.
Kaisa. Ohoh! Näytetään nyt sitten.
Kalle. Sen minä näytän matematiikilla. Sinä ehkä et tiedä, mitä matematiikki on, vaivanen?
Kaisa. En, sitä en tiedä ensinkään, ja yhtä hyvä kristitty olen kuitenkin. Koko katkismuksessa ei ole sanaakaan mattematista — mitenkäs se olikaan nyt taas?
Kalle. Matematiikka, Se on se tiede, joka opettaa meitä tarkalleen luvulla laskemaan kaikki asiat.
Kaisa. No, laskekaapas, hyvä herra, se asia, minkälainen ilma huomenna tulee.
Kalle. Se ei kuulu tähän. Sitä tiedettä sanotaan meteorologiaksi tai ilmanlaadun tieteeksi.
Kaisa. Nyt käypi niinkuin vilosohvisikin. Cajus ei kastunutkaan, vaikka hänen piti kastua. Jos Kalle pystyy toimittamaan kaunista ilmaa, niin pitäisi kruunun lähettää hänet maaseuduille heinä-aikana.
Kalle. Matematiikilla saatan laskea, milloinka tapahtuu auringon pimeneminen. Mitäs sanot siitä?
Kaisa. Konstikos sitä tietää, kun seisoo painettuna almanakassa koko vuosi edeltäpäin.
Kalle. Sinä olet kummallinen. Sen hän on laskenut selville, joka kirjoittaa almanakan, muutoin ei saattaisi se siinä seisoa.
Kaisa. Luulotusta! Laskes nyt, mitä saat puoliseksi huomenna. Lihaako vai kalaa?
Kalle. Sitä en huoli laskea. Mutta sanon sinulle, kuinka korkea kirkontapuli on.
Kaisa. Niin, jos kiipeät ylös kukkoon saakka, ja jos sinulla on nuora, joka ulottuu maahan asti.
Kalle. Ei ensinkään. Pistän kepin maahan ja asetan toisen kepin vinoon vasten sitä, jotta saan triangelin. Tiedätkö mitä triangeli on?
Kaisa. En, vaikka tapettaisiin.
Kalle. No, sinä nyt et tiedä et niin mitään, Kaisa. Triangeli on kolmikulma, jolla on kolme sivua ja kolme kulmaa.
Kaisa. Vai niin.
Kalle. Turhaa on, Kaisa, että käyt kiinni geometriaan, koska et tiedä mitä triangeli on. Oletko koskaan kuulut puhuttavan sirkkelistä.
Kaisa. Sirkkeli eli passari on jokaisella salvumiehellä, ja se maksaa markan puodissa.
Kalle. Kas niin, nyt rupeaa päätäsi pyörtämään. Niinkuin matemaatillista kuviota saisi puodista ostaa! Viiva on pituus ilman leveyttä, ja sirkkelillä ei ole alkua eikä loppua.
Kaisa. Juuri niinkuin sinunkin. Jos sinä koetat yhä edespäin tulla niin kauhean oppineeksi, niin tulee sinusta viimein pituus ilman leveyttä, ja sinun tuumillasi ei ole alkua eikä loppua.
Kalle. Sinä joudut kuin joudutkin kiinni geometriassa. Nyt minä pinnistän sinua aritmetiikilla.
Kaisa. No, mitä se nyt taas on?
Kalle. Se on luvunlasku-oppi. Osaatko kertomataulun? Kahdeksan kertaa kahdeksan, mitä se on?
Kaisa (sukkelasti). Kuusikymmentäneljä.
Kalle. Oikein. Ota siitä pois seitsemän.
Kaisa. Seitsemän siitä on viisikymmentäseitsemän.
Kalle. No, lisää siihen viisitoista.
Kaisa Seitsemänkymmentäkaksi.
Kalle. Katsopa vaan, sinulla on taipumusta aritmetiikkiin. Missä olet sinä oppinut yhteenlaskua ja vähennystä?
Kaisa. Kyllä kai sitä aina siihen tottuu. Olen minäkin myynyt muutamia maitokannuja aikoinani, ja täytyyhän minun osata räknätä talon tarpeeksi.
Kalle. Teepäs tämä jako: jaettava on 60, jakaja o; kuinka suuri osamäärä?
Kaisa. Osamäärä?
Kalle. Niin, 60 jaetaan 5:llä, mikä tulee osamääräksi eli qvotiksi?
Kaisa. Joko taas latinaa? Mitä kuuti on? Saako siitä maksoa?
Kalle. Saattaa saada toisinaan. Se on 12. Otetaanpas nyt esille verrantolasku eli reguladetri. Jos leiviskä voita maksaa kaksitoista markkaa, mitä silloin maksaa 15 naulaa?
Kaisa (sukkelasti). Yhdeksän markkaa.
Kalle (laskee taulullaan). 20 lb : 15 = 1,200 p. : x…
Kaisa. Pois rihveli vaan, et sinä minua myy kahdestatoista markasta leiviskältä.
Kalle (laskettuaan). Se on oikein.
Kaisa. Saanko minä nyt panna ongelman sinulle? Puoli kissaa kahtia ja neljäsosa siitä pois; paljoko jääpi?
Kalle. Neljäsosa.
Kaisa.' Eipäs; silloin ei ole mitään jäljellä, ei kissan suupalaksikaan. Missä nyt oli Kallen ritameriikki.
Kalle (hämillään). Se oli vaan pieni koukku sinulta, Kaisa. Mutta mitäs tiedät botaniikista.
Kaisa. En niin mitään, en rahtuakaan, itse muistaakseni. Onko sekin jotain, joll' ei ole alkua eikä loppua?
Kalle. Botaniikki on kasvi-oppi. Tiedätkös sanoa, mikä on koivun nimi.
Kaisa. Mikä nimi sillä olisi muu kuin koivu?
Kalle. Se on Betula alba. Pihlaja on Sorbus aucuparia, harakan marja on Empetrum nigrum, orvokki on Viola tricolor…
Kaisa. No miksi sanotaan kuivattua ruohoa?
Kalle. Ei se ole mikään eri kasvi.
Kaisa. Vai niin vainen! Kuivatun ruohon nimi on heinät.
Kalle. Kaisa parka, ruohoja on monta lajia. Yhtä hyvin sopisi kysyä, mikä kasvi metsä on.
Kaisa. En minä siitä viisastu, että tiedän, mitä koko joukko kapineita on latinaksi. Sanokaa ennemmin, hyvä herra, mihinkä ne kelpaavat. Mihinkä koivu kelpaa?
Kalle. Se kelpaa polttopuiksi ja luudiksi…
Kaisa. Ja vitsoiksi ja kämmenpatukoiksi koulupojille. Mihinkä sammaleet kelpaavat?
Kalle. Sammalia on monta lajia.
Kaisa. No, mihinkä ne kelpaavat?
Kalle (hämillään). He vaatehtivat vuoria…
Kaisa. Hoh, eihän vuoria palele, kyllä ne tarkenevat ilman takkiakin. Mihinkä sammaleet kelpaavat?
Kalle (harmistuneena). Ne eivät kelpaa mihinkään, ihan kuin sinun kysymyksesi.
Kaisa. Jos eivät seinät olisi tukitut sammaleilla, niin sinulla olisi vilu talvis-aikana. Mistä metsät ovat loppuneet, siellä poltetaan sammalturpeita. Ilman peuranjäkäliä tai sammalia kuolisivat peurat ja lappalaiset nälkään. Kivisammaleilla värjätään ruskeaa.
Kalle. Sanopa sinä; ovatko sammaleet fanerogameja vai kryptogameja?
Kaisa. Sanokaapa, maisteri, miten menetellään pellavan kanssa, ennenkuin siitä saadaan paitaa Kallepojalle.
Kalle. Mihinkä luokkaan kuulun pellava? Kuinka monta hedettä sillä on?
Kaisa. Voi, voi, hän on tuntevinaan pellavia eikä ole varmaan ikinä häklää nähnyt.
Kalle. Mistä saadaan pumpulia?
Kaisa. Lampaista varmaankin, niinkuin muutkin villat.
Kalle (riemuiten). Lampaista! Ei, Kaisa parka, mitä se auttaa, että sinä häkläät ja karttaat, kun et edes tiedä, että pumpuli kasvaa puissa Amerikassa.
Kaisa. Mitäs vielä! Ehkä lampaatkin kasvavat puissa niinkuin männynkävyt?
Kalle. Mun pitäisi oikein panna sinut pussiin zoologiassa. Tiedätkös, mitä se on, zoologia?
Kaisa. Mitä minä sinun kauheasta opistasi?!
Kalle. Se on eläin-oppi, ja siihen kuuluvat sinun lampaasi ja porsaasi ja vasikkasi.
Kaisa. Kyllä minä ne hoidan ilman sinun soloksiisia.
Kalle. Sinä et tunne lahkoja etkä sukuja. Sinä et edes tiedä, mitkä eläimet märehtivät.
Kaisa. Osaatko katsoa hevosta suuhun ja sanoa, kuinka vanha se on?
Kalle. En. Mutta tiedätkö sinä sanoa, millä eläimillä on selkäranka?
Kaisa. Selkä on heillä kaikilla, tiedän minä.
Kalle. Hui, hai. Kärpäsellä esimerkiksi ei ole selkärankaa. Tiedätkös sanoa, mitä ihminen on? Onko hän imettäjäeläin, lintu, kala, matelija-eläin, nivel-eläin vai nilvi-eläin?
Kaisa. Herra varjelkoon, tahdotko sinä ihmisiä luontokappaleiksi? Kyllähän me olemme viheliäisiä olentoja, mutta tuumaanpa toki, että meillä on jotain jäljellä Jumalan kuvasta.
Kalle. Kas, noin se käy, kun on niin hirveän tietämätön kuin sinä, Kaisa. Ihminen on imettäjä-eläin, sitä et voi kieltää.
Kaisa. Hyi, Kalle, häpeä tuolla lailla puhuessasi! Ethän kohta tiedä, oletko lintu vai kala. Kenties olet paarma, koska pöriset niin pahasti.
Kalle. Sinä paarma olet, sokea paarma, sinä et tiedä mitään, sä lennät pääsi seinään. Annas kun tutkin sinulta historiaa! Saas nähdä, miten pidät puoltasi!
Kaisa. Minä osaan kertoa monta historiaa, jos sitä kysytään. Lukkari osasi kertoa historioita koko talvi-illan, ja välistä hän valehteli aika lailla.
Kalle. Toista on maailman historia. Siinä täytyy joka sanan olla totta.
Kaisa. No, jutelkaa nyt, Hyvä herra, maailman historiaa, jos haluttaa. Kyllä minä jaksan kuulla.
Kalle. Niinkuin se olisi tehty yhdessä illassa! Sanopas, milloin kuoli Kyros?
Kaisa. Mokomasta miehestä en ole koskaan kuullut puhuttavan. Oliko hänkin imettäjä-eläin?
Kalle. Kyros kuoli vuonna 525 ennen Kristuksen syntymää, ja hänen jälkeisensä oli hänen poikansa Kambyses. Muuten mestattiin Kyros, ja ruhtinatar Tomyris pani hänen päänsä verellä täytettyyn säkkiin.