Kaisa. Jos ei maailman historialla ole parempia asioita puhuttavana, niin ei se maksa hölyn pölyäkään. Hyi, tuohan on ilkeämpää kuin härän teurastus.
Kalle. Hoh, maailman historiassa on paljo muutakin. Osaatko esimerkiksi luetella maailman seitsemän ihmettä?
Kaisa. Kaikki, mitä Jumala on luonut, on ihme, sillä se on luotu tyhjästä.
Kalle. Kolossi Rodon saarella, Semiramiin riippuvat puutarhat, Dianan temppeli Efesossa, Memnonin patsas, Egyptin pyramiidit, Aleksandrian tulitorni ja — ja —
Kaisa. Seitsemäs ihme on Kalle, joka on imettäjäeläin ja kuitenkin on tietävinään enemmän kuin Jumala.
Kalle. Niin, nyt sen muistan. Kuningas Mausolon hauta.
Kaisa. No, jopas jotakin! Kuningas haudassaan ei ole rahtuakaan parempi kuin sinä ja minä. Mutta koska sinä nyt olet niin liukas maailman historiassa, niin tottahan tiedät sanoa, mikä Abrahamin isän nimi oli.
Kalle (hämillään). Abrahamin isä? Hän oli Noakin sukua.
Kaisa. Niin, miksi ei Aataminkin? Mutta mikä oli Abrahamin isän nimi?
Kalle. Sitä et tiedä sinäkään.
Kaisa. Tiedän, hänen nimensä oli Taara. Se seisoo raamatussa, ja siinä on minun maailman historiani.
Kalle. Milloin perustettiin Rooma?
Kaisa. Kuka oli kuningas Taavetin isä, isän-isä ja isän-isän äiti?
Kalle. Milloin aljettiin ensimmäinen ristiretki?
Kaisa. Mikä sen saaren nimi oli, jossa Paavalia pisti kyykäärme?
Kalle. Sinä et vastaa kysymyksiini.
Kaisa. Sinäpä et vastaa minun kysymyksiini.
Kalle. Rooma perustettiin vuonna 753 ennen Kristusta.
Kaisa. Taavetin isä oli Isai, hänen isän-isänsä Obed, hänen iso-isänsä-isä oli Boas, ja Boaksen vaimo oli Ruth, joka oli Taavetin isän-isän-äiti.
Kalle. Sinä et tiedä, vaivanen, että ensimmäinen ristiretki alkoi vuonna 1096.
Kaisa. Sinä vaivanen et tiedä, että saari, jossa käärme pisti Paavalia, oli Melite nimeltään.
Kalle. Huolinko minä sinun saaristasi!
Kaisa. Huolinko minä sinun ristiretkistäsi!
Kalle. Niin, kun jouduit pussiin maailman-historiassa.
Kaisa. Sinäpä se pää edellä pussiin menitkin, vaikka olet niin oppinut.
Kalle. Minä olen maisteri, ja sinä istut ensimmäisellä luokalla. Jos olet uppiniskainen opettajallesi, niin saat kynsillesi.
Kaisa. Otapa minut kiinni, hyvä maisteri!
Kalle. Saatpas nähdä!
Nyt repäsi Kalle muutamia varpuja luudasta, sitoi ne yhteen vitsaksi ja juoksi Kaisan perästä, antaaksensa hänelle kämmenille. Mutta vaikka Kaisa oli vanha, piti hän itseään niin hyvässä suojassa villakorin takana, että Kalle turhaan koetti saada häntä kiinni. Kun tämä ei onnistunut, suuttui hän julmasti ja teki äkkiä hyppäyksen päästäksensä yli korin, mutta silloin kävi niin hullusti, että hän kompastui ja pyörähti koriin, pää edellä Kaisan villoihin. Siinä makasi hän nyt tieteineen päivineen!
Kaisa nauroi niin, että oli tukehtua, ja samassa astuivat vanhemmat sisään. Kalle kömpi korista, hieman häpeissään, ja villat olivat hänessä kiinni kuin luppakoiran karvat.
— "Mitä nyt?" — sanoi isä. — "Olethan kuin keritsemätön oinas!"
— "Hän sanoo itse olevansa imettäjä-eläin", — nauroi Kaisa.
— "No, no", sanoi isä ja hymyili sydämmellisesti, "kylläpä on hyvä oppia hyödyllisiä tieteitä, mutta se, joka kerskailee opistaan ja hylkii toisia, jotka ovat oppineet vähemmän kirjoista, hän saa olla vakautettu siitä, että ennemmin tai myöhemmin vierii villakoriin."
Ja siihen loppui Kallen maisteritoimi ja tutkiminen tieteitä Kaisalta.
VARRO VÄHÄN
Varro vähän, sanoi kevä,
Kohta tulen ennättäin,
Päältän' härm' on hälvenevä,
Poistuu uni silmistäin;
Hangess' yhä haukotan,
Viel' en ole vaatteissan'.
Pyyhi kyynel värisevä,
Varro, kaunis ystäväin!
Älä toru, työt ne estää,
Viel' on paljo tehtävää:
Täytyy ensin silmät pestä,
Hiukset ensin silittää;
Päähän sidon seppelen,
Lähteen silmää katselen.
Kiire ompi. Ethän tästä
Soimaa kevät-ystävää!
Varro vähän! Näin on laita:
Hame käynyt vähäks' on,
Leninki on liian kaita,
Taannoisesta kelvoton,
Lyhyks röijyni ma sain,
Kenkiä ei ole lain,
Sukat rikki, kuljen maita
Karttain säteit' auringon.
Älä oudoksu, jos vielä
Aamuruskoss' aikailen.
Joka ruoho, min näet tiellä,
Joka vilpas tuulonen,
Rannall' aallon läiskytys,
Leivon kiitosviserrys,
Se min' olen, joka siellä
Silmän' nostan taivaasen.
Vaan mä tulen. Varro hetki,
Kaunis metsä, varro vaan!
Vartokaa te purosetki,
Kohta luoksenne ma saan.
Varro, keto armainen!
Varro, kukkasarkanen!
Varro, pääss' on talven retki,
Eipä hätää laisinkaan.
Poika, tyttö pienokainen.
Laps' näet olen minäkin,
Täytyy olla kuuliainen,
Ja on läksyt pitkätkin.
Mutta miel' on iloinen.
Laula, laula leivonen!
Toivo kuiskaa kukkivainen:
Kevät laps' on vieläkin!
KOIVUN MAHTAVAT TOIVEET HIIRENKORVA-AJALLA,
Metsässä lähellä maantietä kasvoi kaunis koivu. Se oli vielä aivan nuori ja kevään tultua sen oksat tulivat hiirenkorville — tietysti siihen ei kasvanut ihan oikeita hiirenkorvia, vaan semmoisia hienoja, pikkusia vaaleanvihreitä lehtiä, joita koivuissa on kevään alussa ja jotka ovat niin sievän näköiset. Sellaiset hiirenkorvat ovat paremmat kuin koirankorvat kirjanlehtien kulmissa.
"Hei, minäpä vasta olenkin kaunis!" arveli nuori koivu itseksensä. "Olenpa minä sentään koko lailla kauniimpi kuin tuo vanha vääristynyt pihlaja tuossa vieressäni. Sitä minä vain tässä tuumailen, mikähän minusta vielä tässä maailmassa tuleekaan."
"Ehkä tuo talitiainen sen tietää", arveli koivu ja kysyi kuin kysyikin asiata talitiaiselta. Mutta tiainen olikin veijari, joka tahtoi olla hyvä ystävä koivun kanssa, saadaksensa sen vihantia urpuja nokkia. Sentähden tiainen vastasi: "Etpäs tiedä koivu, sinä olet niin soman näköinen, että varmaankin sinusta tulee jotakin ylhäistä tässä maailmassa. Lyönpä vetoa, että sinut palmikoivat koriksi kuninkaan tyttärelle ja että saat hänen huoneessansa olla marmorisella pöydällä, täynnäsi reunoja myöten kultaisia omenia."
"Ohoh", virkkoi koivu, "niinkö luulet?" "Tietysti minä olen siinä luulossa", sanoi tiainen. Ja sitte tämä lensi jonkun matkan siitä suuren kuusen luo, ja sai kuusen uskomaan, että siitä tehtäisiin kiikkutuoli, ei sen vähemmälle herralle kuin itse kuninkaalle. Kuusi uskoi sellaisen puheen mielellänsä, sillä se kuunteli mielellään imarruspuheita samoin kuin koivukin. Hän ei ollenkaan älynnyt, että tiaisen teki mieli asua hänen suojassaan, kun sade tuli, ja nokkia ja tokkia makean näköisiä tuoreita käpyjä. Tyhmää on kuunnella imartelemista.
Olipa tien vieressä pieni mökkitupanen. Eräänä päivänä tulivat lapset tuvasta veitset kädessä ja alkoivat leikellä oksia koivusta. "Kas niin", tuumasi koivu, "nyt jotakin on tekeillä; nyt he minusta tekevät korin kuninkaan tyttärelle." Samalla hän hyvillänsä pöyhisteli oksiansa, niin että hiirenkorvat niissä kiikkuivat.
"Nuo lehdet ovat vielä liian pienet kylpyvastoihin", puhelivat lapset.
"Tehdäänpä niistä oikeita lakasuluutia."
"Mitä kuulenkaan?" sanoi koivu. "Uskaltaako kukaan minusta tehdä lakasuluutaa?"
"Kyllä kaiketikin sen uskallamme tehdä", sanoivat lapset; ja sitte he tekivät koivusta luudan; — ei juuri koko koivusta, mutta sen oksista. Vaan sehän oli samantekevä; jokahinen oksa oli mielestään yhtä hyvä kuin koko koivukin. Ja oksat lohduttivat mieltänsä sillä, että ainakin saisivat laista kuninkaan tyttären huoneen lattiata, koska eivät saaneet tarjota kultaisia omenia hänen marmoriselta pöydältänsä.
Kun lapset tulivat kotiin, sanoi torpan eukko, heidän äitinsä: "tuosta luudasta minä pidän; minäpä otankin sen laistakseni sillä tupaa." Ja hän lakasi tuvan lattiaa, samalla ylpeästä koivusta tehdyllä luudalla. Jos luudassa olisi vielä ollut hiiren korvia, niin ne varmaan olisivat kaikki nousseet pystyyn kauhistuksesta. Mutta siinä ei ollutkaan mitään korvia, sillä ne olivat jo pois raksitut.
Luuta sai siis surra kohtaloansa nurkassa lieden ääressä ja kun sillä ei ollut parempaakaan tehtävää, niin se alkoi keskustella naapurinsa solkku-ämpärin kanssa. "Minä olen parempaa sukua, vaikka minut tehtiin vaan lakasuluudaksi", virkkoi hän ämpärille. "Kyllä sen näkee päältäkin päin, enkös ole sinunkin mielestäsi siistin näköinen?"
"No, ei sitä juuri sinusta näy", sanoi solkku-ämpäri. "Minä sitä vastoin olen jalompi syntyjäni. Minut on veistetty kuusesta, joka kerran piti tehtämän kiikkutuoliksi kuninkaalle. Sen on talitiainen itse mulle vakuuttanut, ja hän vaikka vannoisi asian todeksi, mutta talitiaisten tapa ei ole vannoa, sen mukaan mitä minä olen kuullut."
"Hyi sitä roistoa!" huusi luuta, "hän on pettänyt minut, samoin kuin on valhetellut sinullekin. Sanopa, miksi sinä aiot tästälähin ruveta?"
"Aion pysyä solkku-ämpärinä kaiken ikäni", vastasi ämpäri. "Kunpahan mulla aina vaan on solkkuvesiä ja luu-nystyröitä, niin olen tyytyväinen, ja sanovatpa porsaat minua hupaiseksi. Kuuleppas luuta, koska nyt olemme näin likeisiä naapuria, niin voisimmehan minun mielestäni mennä naimisiin keskenämme."
"Etkös vähääkään häpeä!" sanoi luuta. "Lunletkos, että minä aion kaiken ikäni pysyä lattialautana? Enpä niinkään, vaan paremmaksihan toki aion ruveta. Sen saat vielä nähdä, että minusta tulee jotakin merkillistä maailmassa."
"Saammehan nähdä", virkkoi solkku-ämpäri.
Samalla tuli torpan eukko. "Jopa tuo luuta on jotenkin kulunut", arveli hän, "siitäpä minun sietäisi tehdä vitsa." Ja sitte hän teki vitsan, — ei juuri koko luudasta, vaan muutamista varvuista, mutta jok'ainoa varpu oli mielestään yhtä hyvä kuin koko luutakin.
Tällä vitsalla eukko kuritti lapsiansa. Ja koska hän niitä kuritti, niin he sen kaiketi olivat ansainneet.
Kun he olivat tukkanuottasilla ja riitelivät keskenänsä, ja kun he repivät rikki vaatteensa, annettiin aina vähäinen löylytys sille kohdalle, joka oli mukavin, ja oikein on kumma, kuinka terveellistä sellainen joskus on.
Vitsan mielestä tämä alussa oli ikävää. Mutta viimein se siihen niin tottui, että se aina piti varalta, milloin lapset riitelivät. "Kas niin, nyt tulee taas koivurieskaa", ajatteli vitsa paikallansa raossa ovenpielen ja seinän välissä.
"Kaunista työtä! Kaunista työtä!" huusi solkku-ämpäri. "Nyt varmankin pääsit merkillistä virkaa toimittamaan!"
"Ole sinä vaiti, muutoin käy sinulle niinkuin lapsillekin", uhkasi vitsa. "Ei sitä niin tarkoin voida sanoa, mikä minusta vielä voipi tulla, jos onni myötäiseksi kääntyy."
"Sen saamme nähdä", virkkoi solkku-ämpäri.
"Jumalalle kiitos että lapset ihmistyvät", sanoi mökin muija. "Minä olen nyt heitä niin kuritellut, että vitsakin on vallan kulunut. Minä sen viskaan luudan kanssa pahnojen joukkoon porsaiden alle, ne tarvitsevat jotakin pehmeätä, jolla makavat."
Vitsa viskattiin porsaiden karsinaan eikä siellä liioin hauskaa ollut. "Nöh, nöh", sanoivat porsaat, tonkiessaan kärsällänsä pahnoja ja varpuja allansa.
"Kylläpä sinä olet hyvän näköinen!" sanoi ämpäri, kun sillä vietiin porsailla syötävää. "Ole vaiti sinä", sanoi vitsa, "ei sitä taida sanoa, mikä minusta vielä voi tulla." Mutta kuitenkin oli vitsalla sangen surkea olo. Jos vitsa olisi voinut itkeä, sen sijaan että se ruoski muita itkulle, niin olisi vitsaparka kenties itkenyt ämpärin täyteen.
Nyt kaiketi arvelet, että koko juttu siihen päättyi. Koivusta ei tehty koria kuninkaan tyttären marmoriselle pöydälle, luuta ei saanut laista hänen kammarinsa lattiaa, vitsa ei saanut pölyyttää nuorien kuninkaan poikien takkeja, eikä edes olla vuoteena kuninkaan porsailla. Niiden mahtavien toiveiden sijaan, jotka koivulla oli ollut hiirenkorva-ajalla, oli tullut nöyryytys toisensa jälkeen. Eräänä päivänä istui talitiainen aidalla ja vitsa tunsi hänen heti. "Hyvää päivää, talitiainen!" sanoi vitsa. "Kiitos viimeisestä!" Mutta tiainen lensi sen kuin siivet kantoivat. Hän ei pitänyt väliä niin köyhistä tuttavista. Kukapa pitäisikään lukua vanhoista vitsoista, joita porsaat polkevat? Eihän niissä kasva edes vihantia urpuja, joita voisi syödä.
Mutta jonkun ajan kuluttua vitsa heitettiin pellolle, ja siellä se oli lumessa ja sateessa, talvet kesät. Korkea vilja kasvoi vihantana pellolla, ja solkku-ämpäri, talitiainen ja torpan muija olivat jo kauan unhottaneet, että sellaista vitsaa oli koskaan ollutkaan maailmassa. Mutta vielä se oli kuitenkin olemassa, ja kaikkein kovan onnen päivienkin ajalla oli se säilyttänyt pikkuruisen nupun, jossa oli siemen sisällä.
Siitä siemenestä kasvoi pellon pientareelle vähäinen viheriä koivun vesa. Eräänä päivänä matkusti kuningas ja kuningatar lapsinensa ympäri valtakuntaansa. Oli helteinen kesäpäivä ja kun he ajoivat pellon ja torpan ohitse, niin oli se seutu heidän mielestään niin kaunis, että he päättivät levähtää vähän aikaa muutamain tuuheiden puiden suojassa.
Pieni kuninkaan tytär oli erittäin iloinen kun hän sai ikävistä vaunuista hypätä ulos ja pääsi leikittelemään viheriälle pellon pientareelle. "Ai, kuin tuossa on niin pieni kaunis koivu!" huusi hän. "Sen minä mielelläni istuttaisin puutarhaani."
"No mitähän sillä tekisit?" sanoi kuningas. "Onhan meillä tammia, poppelipuita, kastanja- ja hedelmäpuita yltäkyllin. Saathan sellaisia istuttaa niin monta kuin suinkin tekee mielesi."
"Mitäs minä niistä", sanoi kuninkaan tytär, "onhan niitä ennestään jo niin paljo. Mutta minun puutarhassani ei ole ainoatakaan koivua; antakaan minun viedä tämä pieni koivu kotiin linnaan!"
"No antaa hänen viedä sen", sanoi lempeä kuningatar, "eihän siinä mitään pahaa ole."
"Vie vaan, tyttöseni", vastasi kuningas. "Älä vaan ota koko metsää mukaasi, sillä sitte meille tulisi vaunuissa kovin ahdas olla."
Nyt kuninkaan tytär otti varovaisesti koivun taimen maasta, pani sen kosteiden sammalien väliin vakkaseen ja vei sen mukaansa linnaan. Siellä hän omin käsin istutti sen pieneen puutarhaansa, levitti pehmeätä multaa sen ympärille ja kasteli sitä joka päivä, niinkuin omaa kasvattiansa ainakin. Koivu menestyi ja kasvoi yhä suuremmaksi ja tuli viimein suureksi kauniiksi puuksi, yksinänsä sitä laatua muiden ylpeämpien puiden joukossa — metsän yksinkertaisena lapsena, vapaan luonnon terveenä, kauniina helmalapsena. Ja siitä tuli iso komea puu; kuninkaan tytär sitä suojeli ja rakasti, eikä hän istunut missään niin mielellänsä kuin viheriän koivun juurella sen tuuheiden lehtien suojassa ja kaikki kehuivat koivua kaikista kauniimmaksi puuksi kuninkaan kartanossa.
No niin kävi koivulle ja sen mahtaville toiveille hiirenkorva-ajalla. Siinä oli turhamielisyyttä: sentähden sen täytyi kärsiä suurta pilkkaa. Siinä oli väärää kunnianhimoa: sentähden sen täytyi kuolla pois ja jättää kunnia tulevan sukupolven omaksi. Mutta siinä oli myöskin kukistumaton tulevaisuuden toivo, jota ei mikään häväistys voinut hävittää, ja sentähden se sai tulevaisuuden, vaikk'ei sillä tavoin kuin se itse luuli. Sillä luja toivo ei koskaan joudu häpeään, vaan luja luottamus kulkee kummia teitä, monien koetuksien kautta, kunnes aika tulee täytetyksi.
Olihan solkku-ämpärilläkin nuoruudessaan ollut ylpeät kunnian ja onnen toiveet, mutta se oli toista laatua, se tottui nöyrtymiseen, se vaan tuumi kohtuullista toimeentuloansa. Mikäpä puu metsässä ei olisi hiirenkorva-ajalla toivonut jotain mahtavaa tulevaisuutta? Muutamista tulee solkku-ämpärjeä, toisista ei ihan mitään ja toiset taas joutuvat tulevien onnen siemeniksi. Mutta se ei estä toista metsää suuria toivomasta aivan samoin kuin toinenkin. Toivo vaan, nuori puu, odota suurta tulevaisuutta! Varo kuitenkin itseäsi väärästä kunniasta! Ole nöyrä, aina nöyrä kaikissa toiveissasi, niin voipi kuitenkin joskus tapahtua, ett'ei sinua tarvitse kätkeä maahan, että onnetar sinua etsii ja istuttaa sinun tarhaansa suojaksi kulkijalle!
KUINKA FRITHIOF RATSASTI VAPUNPÄIVÄNÄ.
Kas silloin hausk' oli Vappuna,
Kun poikaset ratsasti!
Ens'miesnä kun ajoin Virkulla,
Vank' Annikin säpsähti.
Mäkätti jäärä ja Halli haukkui
Mä huimin että se soi ja paukkui:
Lennä, Virkku,
Niinkuin sirkku!
Hopita, kopita, heh he lei!
Uus takki mull' oli ylläni,
Ja hattuni kallellaan,
Ja minuun ja miekkaan vyölläni
Nyt tyttöset vilkkui vaan.
Mä korskaks, ylhäiseks paisuin siksi,
Valittu kun olin kenraaliksi.
Lennä, Virkku, jne.
Ja jotkut meist' oli kasakit
Ja piikit ol' aseina,
Vaan toiset taas oli husaarit
Ja sapelit sivuilla.
Suurukseks mämmiä oli suotu,
Ja päivän kunniaks simaa juotu.
Lennä, Virkku,
Niinkuin sirkku!
Hopita, kopita, heh he lei!
Kun päästään kaupungist' ulos vaan,
Niin oitis jo tappeluun!
Ja piikit ja miekat heilumaan,
Ei aikoa arveluun.
Kas maamies juhdalla ajaa tiellä,
Se täytyy töytätä kumoon siellä.
Lennä Virkku, jne.
Mut siin' oli vanha krouvila,
Sit' en minä tiennytkään,
Vaan Virkku ties ja sen kohdalla
Hän syrjähän hyppäämään!
Se häijy huiskaht' ovelle tallin,
Mä maahan paikalla mullin mallin.
Lennä, Virkku, jne.
Ja pojat kirkuivat, hip hap hei!
Kenraali kas pakenee!
Mä kaikin voimini huusin: ei,
Mun ratsuni vehkeilee!
He kaikki nauroivat. Maamies ilkkui,
Myös juhdan silmä pilkaten vilkkui.
Lennä, Virkku, jne.
Mä jälleen selkähän kompuroin.
Voi lakkia, takkiain!
Mä täplikäs olin, minkäs voin!
Viel' ilkkua kuulla sain:
On miestä, urhoa kenraalissa!
— Ratsastakohon Virkulla kissa,
Lennä, Virkku,
Niinkuin sirkku!
Hopita, kopita, heh he lei!
"PAREMPI" JA "HUONOMPI".
Niin, te Elman tunnette,
Kulki hän täst' ohitse,
Ylväs, pöyhkä mieleltänsä.
Sievä, hieno, kauniskin;
Hattu, kappa, kaulustin
Joululahjat isältänsä,
Päätään vaunuiss' istuissaan
Nyökkäs kovin kopeaan.
Kouluun sitte tultuaan
Hän ol' arka arvostaan.
Monta köyhää lasta siellä,
Häveljästä, siivoa,
Halvass' istui puvussa.
Ylä-penkkiin mahtimiellä
Rohkeest' Elma istahtui.
Tietkääs, mitä tapahtui?
Kursaamatta, totta mar,
Kiivas opettajatar
Otti oitis tytön, vaikka
Vastahan se taisteli,
Alapenkkiin asetti.
"Siivon, ahkeran se paikka;
Nouse sinne ansaiten,
Saathan, lapsi, paikan sen."
Häveten ja harmissaan
Enti Elma kotiaan.
"Rakas äiti, kuule pijan
Kouluss' istuu parhaastaan
Huonompata kansaa vaan;
Mä sain siellä alasijan,
Sillä lailla tosiaan
Parempia kohdellaan!"
Virkkoi äiti suruinen:
"No niin, muutat pukimen,
Hattu, kappa, koristeetkin
Pois. Käy siinä puvussa,
Mik' on köyhäin suvussa,
Paikkaa vaattees kuluneetkin.
Elämästä opit, mi
Paremp' on tai huonompi."
Niinkö tosin? Tyttönen
Pani ensin leikiks sen,
Vaan nyt syntyi kauhu suuri,
Se kun totta olikin!
Köyhäks Elma tehtihin,
Torpantytön laisna juuri
Pantiin kouluun kulkemaan,
Sinne paikkaan alimpaan.
Hetk' ol' aivan katkeraa
Täytyy tosin tunnustaa!
Silloin muuan pieni parka,
Joukost' aivan huonompain,
Tuli luokse lohduttaja:
"Älä ole, Elma, arka,"
Sanoi hyvä lapsi se;
"Kyllä sua autamme."
Ensin Elma kiukuissaan
Kääntyi pois. Eip' aikaakaan,
Jopa kova sydän suli,
Heltyi häijy ylpeys,
Riutui paha pöyhkeys.
Itkusuusta sanat tuli:
"Neuvo kuinka minäkin
Hyväks, kuin sä, tulisin!"
Päivät kulki kulkuaan
Elma kävi kouluaan
Muiden köyhäin lasten kanssa,
Tyytyi kovaan kannikkaan,
Puutett' oppi tuntemaan,
Sai myös kuulla toisinansa
Puheentapaa vihlovaa:
Se on kansaa huonompaa.
Ylpeys kun jällehen
Hälle pyrki mielehen,
Herralt' anoi viisautta
Voidaksensa erottaa
Parempaa ja huonompaa.
Tahto toikin valppautta,
Koulussa jo viimein hän
Saikin paikan ylimmän.
Tuli sitten tutkinto,
Isä, äiti saapui jo,
Näkivätpä kyynelsilmin
Heidän laps ol' etevin.
Nyt he laati pidotkin,
Kätköst' otettiin jo ilmiin
Helmet, kultakoreilut,
Tyttösellen aiotut.
Silloin Elma virkkoi näin:
"Köyhä olen eeskin päin.
Helmet, kulta, koru-vaatteet
Turhuuteen meit' takertaa,
Kurjia niill' auttakaa!
Iloitsen, kun mieleen' aatteet
Luoja toi ja neuvoi, mi
Paremp' on tai huonompi."
Huonomp' on, ken pöyhkeillen,
Muita ylenkatsoen,
Korskaileepi rehtevänä.
Paremp' on, ken itseltään
Vaatii paljon, mieleltään
Pysyy nöyrän', lempeänä.
Onni tulee, onnen saa,
Joka Herraa rakastaa.
PEIKKOJEN JOULU.
Tuossa vähäisessä kauniissa huoneessa kadunkulmassa oli joulu-aattona sangen valoisa. Siellä paloi suuri joulupuu, koreita tähtiä, makeisia ja omenoita täynnänsä, ja haarakynttilät paloivat pöydällä, ja lasten oli mahdoton pysyä alallansa, joka kerta kuin vähänkin narisi taikka ratisi ulkona porstuassa. Eipä aikaakaan, niin jo tulikin joulupukki sisään ja kysyi kuten ainakin, olivatko lapset olleet kiltit. Kaikki vastasivat yhteen suuhun: "kyllä!"
"Kuulkaatpa nyt", sanoi joulupukki. "Jos lapset ovat olleet siivot, ei heistä suinkaan kukaan jää osattomaasi. Mutta se minun täytyy sanoa teille, että minulla tänä vuonna on puolta vähempi joululahjoja annettavana kuin viime vuonna."
"Miksikä niin?" kysyivät lapset.
"No, sen minä kyllä sanon", vastasi joulupukki. "Minä tulen kaukaa pohjoisesta päin, ja siellä minä olen käynyt monessa köyhässä tuvassa ja nähnyt monta pikku lasta, joilla ei tänä vuonna ole leivänpalaa syödä joulu-aattona, ja sen vuoksi minä olen antanut puolen joululahjoistani heille. Eikö se ollut oikein tehty?"
"Oli oli, se oli oikein, ja se oli kiltisti tehty", huusivat lapset. Ainoastaan Fredrik ja Lotta olivat aluksi aivan vaiti, sillä Fredrik oli ennen tottunut saamaan 20 joululahjaa, ja Lotta oli tottunut saamaan 30. Nyt he mielestänsä saivat peräti vähän, kun heidän oli määrä saada vain puoli sen vertaa.
"Eikö se ollut oikein tehty?" kysyi joulupukki toisen kerran.
Nyt pyörähti Fredrik ympäri kengänkorollaan ja sanoi: "mimmoinen huono joulu se on, jota sinä tänä vuonna taritset meille? Peikoilla on parempi joulu, kuin sinä tahdot suoda meille!"
Ja Lotta rupesi vuorostansa itkeä lyllyttämään ja sanoi: "saanko minä vain 15 joululahjaa? Niin, peikoilla on parempi joulu; minä tahtoisin, että olisimme tänä iltana peikkojen luona!"
"Vai niin", sanoi joulupukki, "joll'ette mitään muuta pyydä, vien minä teidän heti sinne;" — ja niin hän sieppasi Fredrikin ja Lotan, yhden kumpaankin käteensä, ja veti heidät muassaan, vaikka he pitivät vastaan voimansa takaa.
Hei vaan, tämä kävi pian, kävi varmaan ilman lävitse. Ennenkuin lapset tiesivät mistään, he jo seisoivat keskellä suurta metsää ja keskellä lumikinoksia. Siellä oli hirveän kylmä ja lunta pyrytti, niin että tuskin voi nähdä korkeita kuusia, jotka seisoivat pimeässä yli-ympäri, ja aivan läheltä metsästä kuului susien ulvontaa. Entä joulupukki, — no, hän oli kohta taas tiessänsä, hänellä ei ollut aikaa odottaa, hän aikoi vielä tänä iltana pistäytä aivan monen kiltimmän lapsen, kuin Fredrikin ja Lotan tykönä.
Molemmat lapset rupesivat huutamaan ja itkemään, mutta mitä enemmän he huusivat, sitä likempänä ulvoivat sudet yli-ympäri heitä. "Tule, Lotta", sanoi Fredrik; "meidän täytyy hakea jotakin tupaa metsästä."
"Minun silmistäni on niinkuin näkisin vähäisen vaikean tuolta kaukaa puitten välistä", sanoi Lotta. "Mennään sinne."
"Ei se mikään valkea ole", sanoi Fredrik; "jääkynttilät ne vaan ovat, jotka pimeässä välkkyvät puista."
"Mutta minun mielestäni on niinkuin näkisin suuren vuoren edessämme", lausui Lotta. "Lieneekö se Peikkojen vuori?"
"Kummoisia sinä puhut!" sanoi Fredrik. "Peikkojen vuori on koko seitsemän peninkulman päässä meidän kodistamme. Tule, niin mennään vuorelle, sieltä meidän sopii paremmin katsella ympärillemme."
Tuumasta toimeen. He kiipesivät eteenpäin korkeitten lumikinosten lävitse, pensasten ja kaatuneitten puitten ylitse, ja pääsivät hetken perästä vuoren juurelle. Siinä oli pikkuinen ovi, ja ovesta loisti jotakin valkeantapaista. Fredrik ja Lotta astuivat valoa kohden, ja ennen pitkää he suureksi hämmästyksekseen havaitsivat, että tämä oli Peikkojen vuori, ja he olivat peikkojen tykönä. Mutta nyt oli liian myöhä palata, ja paitsi sitä sudet olivat niin lähellä, että ne melkein kurkistivat ovesta sisälle.
Fredrik ja Lotta seisahtuivat hämmästyksissään kohta oven suuhun ja näkivät edessään suuren salin, jossa peikot viettivät joulua. Heitä oli varmaan monta tuhatta, mutta kaikki olivat pikkuriikaisia, tuskin kyynärän pituisia, ja kakki harmaissa vaatteissa, kovin rytistyneitä ja sangen vikkeliä. Pimeätä he eivät peljänneet, sillä kynttiläin sijasta heillä oli kuoliaaksi paleltuneita kiiltomatoja ja lahonneita puunkantoja ja tuoreita silakoita, jotka kaikki loistivat pimeässä. Mutta kun heidän mielensä teki koreata juhlatulitusta, silittivät he suurta mustaa kissaa pitkin selkää, että se säkenöitsi, ja silloin moni heistä huusi: "ei, lakkaa pois, lakkaa pois, tulee liian valoisa, ei tätä kukaan kestä!"
Sillä siitä ovat kaikki peikot tässä maailmassa erinomaiset, että he karttavat valkeutta ja joutuvat pahoille mielin, kun joku saa nähdä heidät semmoisina, kuin he todella ovat. Sentähden vietettiin suuria pitoja, kun peikot huomasivat, että päivät kävivät yhä lyhyemmiksi, vuoden lopun joutuessa, ja yöt kävivät yhä pitemmiksi. Ja silloin arvelivat peikot, ett'ei lopulta enää tulisi päivä ensinkään, vaan yksistänsä yö, ja tämä ilahutti heitä niin sydämmen pohjasta, että he tanssivat vuoren sisässä ja viettivät joulua hupaisesti omalla tavallansa, sillä he olivat kaikki pakanoita eivätkä tietäneet mistäkään paremmasta joulusta.
Ja sen havaitsi kyllä, ett'eivät peikot erittäin viluisia olleet. He hyvittelivät toisiansa jäämakeisilla kylmässä talviyössä, ja puhalsivat ensin jääpalasia, ett'eivät ne olisi liian lämpimät, kun ne suuhun otettiin. Oli siellä muutakin oivallista nautittavaa, jota oli valmistettu härkyläisistä ja hämähäkin sääristä, ja joulupuu oli siellä jääkynttilöistä laitettu, ja yksi heidän pikku-äijistänsä teki joulupukin virkaa. Keskellä tuota suurta salia istui peikkojen kuningas, jonka nimi oli Mundus, hänen vieressään istui heidän kuningattarensa, jonka nimi oli Kavo (vaikka tämä kuuluu koiran nimeltä), ja molemmilla oli pitkä parta. He antoivat toinen toiselleen joululahjoja, niinkuin muutkin ihmiset. Kuningas Mundus antoi kuningatar Karolle parin niin korkeita puujalkoja, että hänestä, kun hän kiipesi niitten nenään, tuli korkein ja ylhäisin rouva koko maailmassa, ja kuningatar Karo antoi kuningas Mundukselle kynttiläsakset, jotka olivat niin äärettömän suuret, että hän niillä sai niistetyksi koko maailman kynttilät, ja samalla kun hän niisti niitä, hän sammutti ne. Tuommoiset kynttiläsakset epäilemättä muut veitikat mielellään tahtoisivat saada peikoilta joululahjaksi.
Nyt nousi kuningas Mundus istuimeltaan ja piti kokoutuneille peikoille varsin uljaan puheen, jossa hän ilmoitti heille, että nyt oli piakkoin kaikki valkeus loppuva, nyt pimeyden varjot muuttuivat ikuisiksi kaikkiin maihin ja peikot pääsivät maailmaa hallitsemaan. Vaan tuostakos peikot kaikin voimin huutamaan: "huroo! eläköön suuri kuninkaamme Mundus ja pimeyden ikuinen valta ja peikkojen voima! Hi, hi, hi, huroo!"
Kuningas sanoi: "missä minun ylimmäinen vartiani on, jonka olen lähettänyt vuoren korkeimmalle kukkulalle tähystämään, vieläkö mitään valon sädettä on jäljellä maailmassa?"
Vartia tuli ja sanoi: "herra kuningas, sinun valtasi on suuri.
Kaikkialla on pimeä."
Taas hetken perästä kuningas sanoi: "missä vartiani on?" Ja vartia tuli.
"Herra kuningas", hän sanoi, "minä näen aivan kaukana taivaan reunalla pikkuisen valkean, ikäänkuin tähden vilkkuvan valon, kun se lähtee ulos mustasta pilvestä!" Ja kuningas sanoi: "mene takaisin vuoren kukkulalle."
Taas kuningas hetken perästä sanoi: "missä vartiani on?" Ja vartia tuli.
"Herra kuningas", hän sanoi, "taivas on synkkä raskaista lumipilvistä, enkä minä enää näe tuota pikkuista valoa." Kuningas sanoi: "mene vielä takaisin vuoren kukkulalle."
Taas sanoi kuningas hetken perästä: "missä vartiani on?" Ja vartia tuli. Mutta nyt havaitsi kuningas, että vartia vapisi ja hän oli aivan sokea.
Kuningas sanoi: "sinä uskollinen vartiani, miksi sinä vapiset? Ja kuinka sinä tulit noin sokeaksi?"
Vartia sanoi: "herra kuningas, pilvet ovat kadonneet, ja tähti, suurempi ja kirkkaampi kuin kaikki muut tähdet, loistaa taivaan kannelta. Tästä syystä minä vapisen, ja sen näkö saatti minun sokeaksi."
Kuningas sanoi: "mitähän tämä tietänee? Eikö valkeus nyt ole kadonnut ja pimeyden valta ikuinen?"
Mutta kaikki peikot seisoivat yli-ympäri ääneti ja vavisten, eikä kukaan vastannut.
Viimein yksi joukosta sanoi: "herra kuningas, täällä seisoo oven vieressä kaksi ihmislasta. Kysytään heiltä; ehkä he tietävät enemmän kuin me."
Kuningas sanoi: "kutsukaat tänne lapset." Heti vedettiin Fredrik ja Lotta kuninkaan istuimen eteen, ja arvaa tuon helposti, että ne sillä kertaa olivat hyvin alla päin, pahoilla mielin. Kuningatar näki heidän suuren pelkonsa ja sanoi yhdelle tonttu-ämmälle, joka seisoi valtaistuimen vieressä: "annappas lapsiraukoille vähän lohikäärmeen verta ja pari koppakiiskin kuorta virvoitukseksi, että he saavat suunsa auki."
"Syökäät ja juokaat! syökäät ja juokaat!" sanoi ämmä. Mutta tähän ei lapsilla ollut ensinkään halua.
Kuningas sanoi lapsille: "te olette nyt täällä minun vallassani, ja minun on voima muuttaa teidät variksiksi taikka hämähäkeiksi. Mutta minua haluttaa panna yksi arvoitus teidän eteenne, ja jos osaatte selittää sen, annan minä viedä teidät eheinä takaisin kotiinne. Suostutteko siihen?"
"Kyllä me suostumme", sanoivat lapset.
"No niin", sanoi kuningas. "Mitä se tietää, kun valkea koittaa keskellä vuoden pimeintä yötä, jolloin kaikki valkeus on kadonnut ja peikot hallitsevat maailmaa? Kaukaa idästä näkyy tähti, joka loistaa heleämmin, kuin kaikki muut tähdet, ja uhkaa vallalleni perikatoa. Sanokaat minulle, lapset, mitä se tähti merkitsee?"
Lotta sanoi: "se on tähti, joka joulu-yönä nousee Betlehemin ylitse
Juudan maalla ja loistaa ympäri koko maailmaa."
Kuningas sanoi: "miksi se niin loistaa?"
Fredrik sanoi: "siksi, että tänä yönä on Vapahtajamme syntynyt, ja hän on se valkeus, joka valaisee koko maailman. Ja tästä alkaa valkeus enetä ja kaikki päivät uudestaan pidentyä."
Kuningas rupesi kovasti vapisemaan istuimellansa, ja hän sanoi jälleen: "mikä sen valkeuden herran ja kuninkaan nimi on, joka tänä yönä on syntynyt ja joka on tullut vapauttamaan maailmaa pimeyden vallasta?"
Molemmat lapset sanoivat: "Jesus Kristus, Jumalan poika."
Mutta tuskin tämä oli lausuttu, ennenkuin koko vuori alkoi väristä ja vavista ja luhistua kokoon, ja raju tuuli puhalsi suuren salin lävitse ja kukisti kuninkaan istuimen, ja tähti paistaa heloitti sisään pimeinten rotkojen ylitse, ja kaikki peikot hajosivat kuin varjot ja savu, kunnes ei muuta ollut jäljillä, kuin jäinen joulupuu, ja tämä alkoi kiiltää ja sulaa, ja korkealta ilmasta rupesivat enkelien äänet soimaan kuin kanteleet. Mutta lapset peittivät kasvonsa käsillään eivätkä rohjenneet katsahtaa ylös, ja heihin tuli ikäänkuin uni, kun jotakuta kovin väsyttää, eivätkä he enää tietäneet, mitä vuoressa tapahtui.
Kun he jälleen heräsivät, makasivat he kumpikin vuoteessansa, ja valkea paloi pesässä, ja vanha Kaisa, jonka aina oli tapa herättää heidät, seisoi vuoteen vieressä ja sanoi heille: "joutukaat ylös, että ehditte kirkkoon!"
Fredrik ja Lotta nousivat istualle ja katselivat hämmästyneinä Kaisaa tokko hän kenties oli vaan kyynärän pituinen, parta leuassa, ja tahtoi tarita heille lohikäärmeen vertä ja koppakiiskin kuoria. Mutta sen sijaan he huomasivat, että kahvipöytä tuoreihine joulukakkuinensa jo seisoi valmiina, sillä jouluaamuna kaikki lapset saivat kahvia, vaikk'ei sitä tapaa muutoin pidetty. Ja ulkoa kuului kulkusten kilinä, ihmisiä lähti pitkät jonot kirkkoon, ja valkeita näkyi kaikista akkunoista, mutta kaikkein kirkkaammalta loisti kirkko.
Fredrik ja Lotta katselivat toinen toistansa eivätkä tohtineet jutella Kaisalle, että he olivat olleet peikkojen joulua viettämässä. Kenties hän ei olisi uskonut heitä, vaan nauranut ja sanonut, että he olivat nukkuneet koko yön vuoteessansa. Et sinä sitä tiedä, enkä minä sitä tiedä, eikä kukaan oikein tiedä, kuinka se asia oli. Mutta jos sinä tiedät sen, ja jos minä tiedän sen, niin emme ole kumpikaan sitä tietävinämme, ja joll'ei kukaan sitä tiedä, ei myöskään kukaan tiedä, tiedätkö sinä sen ja tiedänkö minä sen. Ja nyt sinä tiedät, mitä minä tiedän, joka en mitään tiedä, ja hauska olisi tietää, mitä sinä tiedät ja tiedätkö sinä enemmän kuin minä tiedän.
KUN ON JUHANNUS.
Juhannuksena on vihantaa ja valoisaa elää maan päällä. Silloin kaikki linnut laulavat, silloin kaikki puut viheriöitsevät ja aurinko sukeltaa järveen sill'aikaa, kun kukko pikimältään ummistaa silmänsä orrella, ja nousee taaskin, ennenkun kukko edes on ennättänyt saada sukat jalkaansa.
Suomi on niin suuri maa, että pohjoisissa osissa on kesä paljon valoisampi ja talvi paljon pimeämpi kuin eteläisemmissä seuduissa. Sen vaikuttaa maan erilainen etäisyys päiväntasaajasta, josta saa oppia maantieteessä.
Tiirassa, Helsingissä ja Viipurissa täytyy sytyttää kynttilä juhannus-yönä, jos tahtoo lukea, ja jos taivas sattuu olemaan pilvessä. Mutta Oulussa voi kolmen kuukauden kuluessa lukea kirjaa läpi koko yön ilman kynttilää, jos olisi kuinkakin pilvistä. Oli kerran pieni koira, joka oli syntynyt Huhtikuun loppupuolella ja siis Heinäkuun lopulla oli kolmen kuukauden vanha. Koko hänen elämänsä aikana ei ollut kertaakaan pimeä. Kun sitte Elokuu tuli ja yöt rupesivat pimenemään, oli pennun mielestä kovin kummallista. Hän luuli, että koko luonto oli kömpinyt säkkiin, ja asettautui rappusille ja rupesi haukkumaan pimeyttä.
Juhannus-aattona on poikien tapana olla niityllä pallosilla, ja tytöt leikkivät ja tanssivat. Ne, joilla on varaa, saavat tippaleipiä, rinkeliä ja mettä, ja köyhät lapset saavat sitä vaan katsella, ell'ei joku ja'a osaansa heidän kanssansa. Yöllä palaa korkeilla paikoilla tuli, jota Suomessa nimitetään kokoksi ja muutamilla seuduilla Ruotsissa Balder'in rovioksi, ja tuli merkitsee, että kaikki ihmiset iloitsevat valon ajasta. Kun pimeyden aika on jouluna, palavat kynttilät kirkkaina kirkossa, ja se merkitsee, että Herramme Jesus Kristus on maailman ijankaikkinen valkeus, joka loistaa kaiken pimeyden läpi täällä maan päällä. Mutta juhannuksen aikaan on jumalanpalvelus koko luonnossa ja silloin on koko metsä kirkkona, siellä valaisee auringon komea lyhty taivaan katolta, sinikellot siellä soittavat, kunnianarvoisat männyt saarnaavat, kosken kuohu siellä messuaa, ja tuuli soittaa urkuja puitten latvoissa, ja pienet linnut heleillä äänillänsä laulavat alinomaa virsiä Jumalan kiitokseksi.
Esipuhe kesän saarnaan on otettu Isä meidän alkusanoista: "Pyhitetty olkoon sinun nimes. Lähestyköön sinun valtakuntas. Tapahtukoon sinun tahtos niin maassa kuin taivassa." Ja lintujen lauluilla on sanoja, vaikka kaikki eivät niitä ymmärrä. Nämä sanat ovat linnut oppineet Jumalan enkeleiltä ja ne kuuluvat näin: "Kunnia olkoon Jumalalle korkeudessa ja maassa rauha ja ihmisille hyvä tahto!"
Mutta kukkaset sanovat toisillensa: "Kuningas Salomo kaikessa kunniassansa ei ollut vaatettu niinkuin yksikään meistä."
Totta on hyvä kiittää ja ylistää Jumalaa sekä kirkossa muiden kanssa että yksin kamarissaan. Mutta iloista on myöskin, kun koko maa ylistää Jumalan hyvyyttä ja kun seisoo päivän paisteessa metsässä ja kuulee puitten puhuttelevan toinen toistansa: "katso, me olemme kaikki Jumalan lapsia ja mitä me olemme, siksi olemme me tulleet Hänen sanomattoman armonsa kautta. Kiittäkäämme ja ylistäkäämme Hänen pyhää nimeänsä!"
Minä tahdon kertoa teille jotakin hauskaa ja kaunista, joka tapahtui eräänä juhannus-yönä.
Kaarle Kustaa ja hänen sisarensa Sohvi olivat nukkuneet iltapuolella, voidaksensa pitää pienet silmänsä auki, kun yö tuli. Kello 6 illalla söivät kumpikin voileipänsä ja lasisen maitoa, ja sitte he menivät niitylle palloinensa, sauvoinensa ja heittorenkainensa. Ja he olivat kumpikin saaneet isältänsä pienen hopearahan ostaaksensa jotakin hyvää, sillä siellä istui tavallisesti muijia, jotka myivät vohvelia ja pannukakkuja lapsille.
Niityllä oli monta poikaa ja tyttöä jo ennestään. Siellä oli vallaton Valtteri, joka joutui pahaan pulaan kiekkonsa kanssa, ja Kalle, joka oli opettanut Kaisalle Euroopan karttaa ja Matti, joka oli puolustanut Urholan linnaa ja Emma, joka oli kuullut sinikellojen soittoa, ja Aina ja Terese, jotka olivat tavanneet haltijan metsässä. He heittivät palloa ja kiekkoja, olivat "leskisillä", leikkivät "haukkaa ja kyyhkystä." Ja se oli hyvin hauskaa. Itse varpusetkin, jotka istuivat läheisen ladon katolla, visertelivät omalla hauskalla tavallaan, niinkuin niiden on tapana, kun niiden mielestä jotakin on oikein sukkelaa maailmassa.
Kun nyt Kaarle Kustaa ja Sohvi olivat juosseet väsyksiin asti, sanoi veli sisarelle: "tule, niin menemme maantien varrelle muijan luo ja ostamme vohvelia rahallani!" — "Niin, tehdäänpä niin", Sohvi sanoi.
Mutta maantien varrella istui viisi tai kuusi poikaa ja tyttöä, jotka par'aikaa ajoivat hottiinsa ja latoivat sokeria vohveleille niin paksusti, että kärpäset olisivat voineet ajaa lumiauraa niiden päällä, jos vaan olisivat saaneet lupaa.
Aivan lähellä istui pieni, repaleinen kerjäläistyttö, joka ääneti katseli vohvelia. Hän ei sanonut mitään, hän ei pyytänyt mitään, mutta alinomaa katseli hän sinnepäin ja toisinaan imi hän pieniä sormiaan.
"Sinun on varmaankin kovin nälkä", sanoi Sohvi. "Etkö ole syönyt mitään ennen tänäpäivänä?"
Pienokainen istui alussa ääneti eikä tahtonut vastata. Mutta lopullisesti sanoi hän: "minä en ole syönyt mitään eilisestä."
"Tässä, ota minun rahani ja osta itsellesi ruokaa", sanoi Kaarle Kustaa. "Me olemme syöneet voileivän jo aikaisemmin iltapuolella, ja paitsi sitä, on minun sisarellani vielä yksi raha."
"Säästäkäämme minun rahani siksi, kun meidän on enemmän nälkä", sanoi
Sohvi. "Niin", sanoi Kaarle Kustaa.
Ja sitte lähtivät he taas leikkimään. Mutta tyttönen nyykäytti: "kiitoksia, kiitoksia!" Eikä kukaan tiennyt, mitä hän rahallansa osti.
Nyt tuli jo myöhäinen ilta ja muutamat lapset menivät kotiin nukkumaan, toiset lähtivät metsään polttamaan kokkoa. Korkeimmalla kukkulalla oli iso läjä pihkaisia puita ja muuta, jota sukkelasti saa palamaan ja kun aurinko laski, sytytettiin se, ja silloin rupesi tuo iso latomus palamaan. Kylläpä se oli komea nähdä! Tummat kuuset seisoivat ympärinsä; korkealle tuprusi savua ja liekkiä sinistä yötaivasta kohti ja valkean ympärillä tanssivat pienet ja suuret. Iltarastas, joka juuri piti laulajaisia metsässä, vaikeni hiljaa; hyttyset olivat niin ihastuksissaan, että lensivät suorastaan tuleen ja repo metsässä kurkisti varovaisesti kiven takaa, ottaaksensa selkoa, mitä kummallisia laitoksia tuo mahtoi olla.
Kun ensimmäiset polttoaineet loppuivat, olivat kaikki pojat valmiit laahaamaan sinne uutta ja nyt kuului hoilotusta ja naurua, jo olipa oikein iloa metsässä! Mekot ja housut, ne saivat maksaa pidot, pihkaisiksi ja nokisiksi kun tulivat.
"Hyi, Kaarle Kustaa!" sanoi Sohvi veljelleen, joka tuli laahaten suurta puuta, joka oli puolta pitempi kuin hän itse. "Mitä äiti sanoo, kun niin ryötät vaatteesi?"
"Onhan se kyllä paha", sanoi Kaarle Kustaa, vaan ei voinut kuitenkaan muuta kuin nauraa. "Tiedätkö mitä, Sohvi? Sinulla on pitkät viikset ja vieläpä leukapartaakin noesta. Kylläpä olet oikein kaunis!"
Sohvi oikein pelästyi, kasteli nenäliinansa nipukkaa ja rupesi pyyhkimään huuliansa. "Onko jo pois?" kysyi hän.
"Niin, tulevaksi kerraksi", sanoi Kaarle Kustaa, ja pian olikin Sohvilla uudestaan viikset, sillä hän tahtoi väkisinkin puhaltaa valkeaa, kun ei se oikein ottanut palaakseen.
"Nyt menemme ostamaan voileipää", sanoi Kaarle Kustaa, "sillä minun on suunnattoman nälkä."
"Niin tehdäänpä niin", sanoi Sohvi. "Minulla on vielä rahani."
Mutta tällä kertaa seisoi tien varrella pieni poika melkein ilman vaatteita, sillä hänen päällänsä oli ainoastaan repaleinen paita.
Ja kun hän seisoi valkean ääressä, oli hänen lämmin, mutta kun hän tahtoi auttaa muita kantamaan polttopuita, oli hänen kylmä, että hampaat tärisivät, sillä yö-ilmassa oli vilponen, niin kuin useinkin on juhannuksen aikana. — "Miksi et pue enemmän päällesi?" kysyi Kaarle Kustaa häneltä.
"Minulla ei ole vaatteita", poika vastasi ja hiipi niin lähelle valkeaa kuin hän taisi.
"Semmoinen rehjänä, jolla ei edes ole vaatteita, voisi mennä kotiinsa ja panna maata", sanoi pitkä Tuure, joka seisoi siinä lähellä.
"Minulla ei ole kotoa, jossa saisin panna maata", vastasi kerjäläispoika.
"Sinulla on kaksi pitkä takkia", sanoi Sohvi Tuurelle, joka kantoi päällystakkiansa käsivarrella. "Lainaa toinen pojalle!"
"Lainaa!" naurahti Tuure. "Niin, jos joku maksaa vuokraa takistani, niin kyllähän lainaan takkini siksi, kun aurinko nousee."
"Tuossa sen saat", sanoi Sohvi, ja hän antoi Tuurelle hopearahansa. Ja takki puettiin pojan päälle ja hänen oli lämmin ja hyvä olla ja hauskaa. Mutta ei kenelläkään ollut hauskempi kuin Kaarle Kustaalla ja hänen sisarellansa, vaikka he olivat ilman sekä vohvelia, voileipiä että rahaa.
Niin paloi valkea koko yön, eikä se yö ollut pimeä. Sillä hetken kuluttua puna taivaanrannalla koillisessa rupesi hohtamaan yhä heleämmin ja lopullisesti tuli se kirkkaaksi kuin keltaisin kulta. "Heti aurinko nousee", sanoi Kaarle Kustaa. "Tulkaa, nouskaamme vuorelle paremmin nähdäksemme!" "Missä on takkini? Tahdon takkini", huusi Tuure, joka oli ottanut maksun siitä, kun oli tehnyt hyvän työn. "Oi, minkälainen narri minä olinkaan!" huusi hän. "Nyt olen kadottanut hopearahan, jonka vuokraksi sain!"
Ei ole milloinkaan siunausta siitä, jos ansaitsee rahaa sillä, jota köyhille annetaan. Takkinsa löysi Tuure kyllä mäellä, mutta iloista mielialaa ei hän löytänyt. Hän oli harmissaan ja tiuskasi kaikille ihmisille. Ja vierasta poikaa ei näkynyt enää. Ei kukaan tietänyt, mihin hän oli kadonnut.
Kun Kaarle Kustaa ja Sohvi tulivat vuoren korkeimmalle kohdalle, näkivät he ihmeekseen, että nuo molemmat köyhät lapset, jotka olivat saaneet heidän hopearahansa, olivat siellä ennen heitä. Eivätkä he enää näyttäneet köyhiltä eivätkä surullisilta. Tyytyväisyys loisti heidän kasvoistaan ja he sanoivat: "Koska te olette olleet hyviä meille, niin kiitämme teitä niinkuin ei kukaan ole kiittänyt teitä ennen meitä. Asettukaa polvillenne lähelle meitä!" Kaarle Kustaa ja Sohvi laskeutuivat polvilleen, vaikka he eivät ymmärtäneet, mitä lapset tarkoittivat. He unohtivat, että he olivat sekä nälkäisiä että unisia. He ajattelivat: "mitä me nyt saamme nähdä?"
Samassa hiljeni metsä niin hiljaiseksi, että kuuli hyttysen surinan. Mutta hyttyset laskivat siipensä, linnut vaikenivat; yksin raju koskikaan ei enää kohissut kallioita vastaan metsässä.
Samassa kultainen valo säteili yli koko taivaan kannen ja suuri, loistava aurinko kohosi hiljaa taivaan rannalle, ja oli kuin ilon värähdys olisi tuntunut läpi koko luonnon. Samana hetkenä kaikki luonnon äänet rupesivat taas kuulumaan, hyttyset surisivat, linnut lauloivat, koski kohisi ja suuri metsä rupesi suhisemaan.
"Huomatkaa nyt!" sanoivat kerjäläislapset.
Silloin näkivät Kaarle Kustaa ja hänen sisarensa, miten pienet läpikuultavat enkelit täyttivät ilman; niitä oli luvultansa miljoonia ja legioonia, ja ne liehuivat ylös ja alas kukin holhokkinsa luo, sillä jokaisella puulla oli enkelinsä, ja jokaisella kukkasella omansa ja jokaisella eläimellä oli oma suojelushenkensä.
Silloin sanoi Sohvi veljellensä: "Näetkö, että kaikilla luoduilla olennoilla on suojelushenkensä, joka vie heidän rukouksensa Jumalalle. Mutta meillä molemmilla ei ole." "Niinkö luulette", kysyivät kerjäläislapset, "Ketä me sitte olisimme? Ettekö jo ymmärrä, että me olemme teidän suojelusenkelinne? Ja vaikka te ette ole nähneet meitä ennen, niin olette tunteneet meidät teidän sydämmissänne joka kerran, kun olette rukoilleet Jumalaa taikka tehneet jotakin hyvää. Juuri me olemme levittäneet valkoiset siipemme kätkyenne yli, kun te olitte pienet. Me käymme joka hetki teidän vieressänne ja Jesuksen nimessä varjelemme teitä kaikesta pahasta tässä maailmassa. Ja me seuraamme teitä läpi koko elämänne, jos vaan pelkäätte Jumalaa ja noudatatte hänen käskyjänsä kuuliaisuudessa ja rakkaudessa ja rauhassa ja totuudessa elämän loppuun."
Köyhäin lasten näin puhuessa tulivat he niin loistavan kirkkaiksi ja läpikuultaviksi, että saattoi heidän lävitsensä nähdä auringon ja puitten lehdet, kunnes he vähitellen muuttuivat valkeiksi pilviksi hohtavassa aamuruskossa.
Ja Kaarle Kustaa ja hänen sisarensa lupasivat jotakin toinen toisillensa. He tahtoivat aina elää niin, että heidän hyvät enkelinsä saisivat heistä iloa. Ja kun he nostivat silmänsä, kuulivat he metsän saarnan ja lintujen virsiä juhannuksen aikaan: "Pyhitetty olkoon sinun nimes. Lähestyköön sinun valtakuntasi. Tapahtukoon sinun tahtosi niin maassa kuin taivaassa."
KUKKAIN HALTIAN JA AALLOTTAREN SATUJA.
1. Kultakärpänen
(Kukkain haltia kertoo.)
Miss' on oravan jäljet ja muurahaistie?
Lukin seittiin laaditko silmäsen sie?
Mehiläisiä silmäsi nähnyt on.
Vaan tunnetko keijuisten tuomion?
Vähä kärpänen kiilteli kullasta vain.
Sanoi ampiaispoika: — ol' armahanain!
— Mehiläinen on kultani, kiitos vaan…
Se nyt kärpäsen kuoletti vaapsellaan.
Ja kun kuu rupes laaksohon loistelemaan,
Tuli keijuiset yhtehen tuomitsemaan,
Ja nyt kuolohon tappaja tuomittihin,
Mehiläinen sen tuomion täyttikin.
Vähä kärpänen lehtisen kuihtuneen
Sai keijuislaaksossa arkukseen.
Suruvirsiä sääsket veisasi.
Koko niitty se kastetta kyynelsi.
2. Punainen lippu.
(Aallotar kertoo.)
Ilo Aaltolass' oli riehuva niin,
Kun louna vei siskoni tanssijaisiin,
Ja he raivosti tanssi… Mut poikanen, kas!
Oli karilla seitsemänvuotias.
Hän ol' uljas, ei vaaraa arvannutkaan.
Piti vain punalippua kourassaan.
— Uros aalto, nyt leikimme! Käy sotimaan!
Käy pääll', ota lippuni, jos saat vaan!
Ja nyt lainehet roiski ja räiski ja löi,
Karin ympäri raivoissaan elämöi,
Mut ne ruhjotuin päin alas vaipui vaan:
Sitä poikainen nauroi riemussaan.
Lumivuorena hyökylaine nyt käy
Yli kallion… ei koko karia näy…
On poikakin poissa: mä uhmailevan
Punalippusen aallolla näin viruvan.
3. Jalopeura.
(Kukkain haltia.)
Jalopeurani, oi!… Saharassa jos sen
Olisit jalon nähnyt harppauksen!
Oli uljas se päivinä nuoruuden,
Erämaan kuningas, pöpö tiikerien.
Se pit' halpana väijyvän pantterin
Sekä myös pahan, pelkurin sakaalin.
Jalopeuraa ryntäs se vastahan,
Löi maahan norsunkin vahvimman.
Niin ennen. Nyt kaupunkipaikassa näin
Väen virtaavan eläintarhaa päin.
Jalopeura, se kauhistus erämaan,
Oli pilkkana julkean joukon nyt vaan.
Hampaitta ja kynsittä karsinassaan
Se nyt selkää joukolle köyristi vaan,
Sai kuumaa rautaa, ruoskaa sai.
— Jalopeurani, parempi kuolema kai!
Ja se alkoi ääntäni kuuntelemaan.
— Jalopeurako riemuin ei kaatuiskaan?
Vain arvoton kahlitun on elo tää,
Noin pilkkaa täynnä ja myös häpeää.
Lisäs sanani naurua katsojain.
Pedon nyt piti hyppiä kissana vain,
Ja johtaja nosti jo ruoskaa… Ui!
Jalopeura nyt hyppyhyn kuuristui.
Ja se pyövelinä kimppuun karkasi. Kas,
Jalopeurani nyt oli taas kuningas.
Tyrannin löi se ja raukenevin
Mua katsehin silmäs ja kuolikin.
4. Meren syvyydessä.
(Aallotar.)
Valas purskuva mun oli ratsunani.
Syvimpään merehen menin ratsastain.
Yhä hiljaa siellä on, on iki yö;
Mut on sielläkin Herra ja Herran työ.
Rumat, kauheat, kolkot sen vuoret on.
Väritön muta paksu ja muodoton.
Lohikäärmeet hirveät siell' asustaa,
Meren viemiä uhreja ahmustaa.
Ei ääntä, ei niin valon rahtuakaan!
Meri määrätön rintaa painoi vaan.
Jotakin putos mulle nyt jalkoihin;
Minä kummastuin otin sen sylinhin.
Näkymättömät peikot nielläksehen
Sitä pyydysti multa; mä säilytin sen,
Ja mä aaltojen pauhuun ratsastin,
Valon näin sekä ilmaa henkäilin.
Ja, kas! hukkunut laps oli mun sylissäin,
Mitä armahin tyttö… Sen henkivän näin,
Sopet suun, tosin kelmeät, liikahtikin;
Pudonneen sen laivasta arvasin.
Sepä syvään uppos, ei kuollutkaan.
Ylös nousin mä rantahan kukkaisaan,
Sitä kukkain keskellä suutelin: oi,
Ilo suuri! se auki jo silmät loi.
Niin kaukana, pienenä pilkkuna vaan
Lens purje tuulessa joutuisaan.
Siell' äiti itkevä seisoen
Yhä katseli, katseli vain merehen.
— Alas laskeos, laivuri, venhe nyt.
Meri tyttöni juuri on ryöstänyt!
— Vene ei täss' auta! mi jää, se jää:
Peninkulmaa on syvä seutu tää.
Mä nyt saavuin vierehen laivan sen;
Laps ui yli aallon hymyillen.
— Ulos venhe! Lapsens äiti jo saa.
Meri mykkäkin kiitti nyt myös Jumalaa.
5. Lähde.
(Kukkain haltia.)
Hämehessä mun on kivilinnojain:
Yli metsän vuoret ne siintää vain.
Rusopilviä niillä on aamuisin,
Siell' untuvi pohjonen iltaisin.
Siell' on laaksossa järvi ja honkiakin,
Ja järvessä saari on kukkaisin,
Ja saarella luola on pylväineen
Ja luolassa lähde suihkuineen.
On lähtehen reunalla valkopää,
Satavuotinen prinsessa: kuihtunut tää.
Hän laskevi pisarat kaikki vain,
Lorinaa tuon lähtehen tarkastain.
Oli kahdeksantoista hän, kun sotimaan
Ritarinsa jo puolesta riens isänmaan,
Ja hän vannoin varrota sulhastaan,
Kunnes lähteess' ei ole tippaakaan.
Minun linnani kaukaa haamuittaa,
Veden käydessä luolanakin vipajaa:
Yhä lähde se tippuvi, tippuvi vain.
Yhä varroten laskevi prinsessain.
6. Sumusaaret.
(Aallotar.)
Itämeressä mulla on kareja: nuo
Kimaltain ylös aallosta päänsä luo.
Ne illan usvassa nousevat,
Valoss' aamun aaltohon vaipuvat.
Kummeksivat rannalla lapset niin:
— Mepä soudamme saarihin siintäviin!
Veden siltaa sinne ei pitkältä lie,
Peninkulmaa pitkä ei kai se tie.
— Mitä, tyttöni, annat, jos soutaisin,
Sulle valkokukkasen noutaisin?
— Somimman punaruusuni antaisin;
Vaan aamuksi tullos sä takaisin!
Sumun maahan poika läks soutamaan,
Muut lapset rannalla vartosi vaan.
Koko yön he vartosi ahkeraan,
Vaan ei vene varrottu tullutkaan.
Kun mä eilen uin sumusaaria päin,
Venosen minä aaltoa kyntävän näin.
Mies vanha souteli venhossaan,
Mut hän kaukana viel' oli satamastaan.
TOTUUDEN HELMI.
Satu, kolme tapausta.
Henkilöt:
Kuningas.
Kuningatar.
Kuninkaan julistaja.
Tulpaani, kuninkaan puutarhuri
Bumburrifex, rosvo, velho ja ihmissyöjä.
Bumburra, hänen vaimonsa.
Tähkö, poika, | Tulpaanin lapset.
Palko, tyttö, |
Nopsajalka, köyhä poika.
Varma, hänen sisarensa.
Hunttu Honkasalmelta, mylläri poika.
Kalle Kukkanen, |
Matti Laukka, | Tähkön ja Palon
Riikka Kukkanen | leikkikumppaneja.
Kasi Aituri, tyttö. |
Musti, koira.
Ukkoja, akkoja ja lapsia kuninkaan kaupungista.
Ensimmäinen tapaus.
Vihreä niitty puutarhurin tuvan edessä. Puutarhan aita näkyy aivan vieressä. Tähkö, Palko, Kalle, Matti, Riikka ja Kasi tanssivat. Hunttu on liian lihava tanssimaan.
Lapset laulavat.
Nyt on kevät, hausk' on meidän hypellä
Kummuilla ja vihreöillä niityillä,
Nythän leivo riemuisena laulahtaa,
Tuulen leyhkä koivun oksaa tuudittaa,
Jopa raskas kuusikin nyt huojuu.
Tuhannet nyt heloittaapi kukkaset,
Tuhannet nyt hyppeleepi hyttyset,
Nyt on kevät, hausk' on meidän hypellä
Kummuilla ja vihreöillä niityillä,
Nythän leivo riemuisena laulahtaa,
Tuulen leyhkä koivun oksaa tuudittaa,
Jopa raskas kuusikin nyt huojuu.
Kasi (lyö Mattia). Untamo!
Matti (lyö Palkoa). Sinä se olet!
Palko (lyö Kallea). Tästä saat!
Kalle (lyö Riikkaa). Riikka sen sai!
Riikka (lyö Tähköä). Tähköpä sen saikin!
Tähkö (lyö Hunttua). Hunttu sen sai!
Kaikki lapset. Hunttu sen sai! Huttu sen sai!
Hunttu (joka on istunut ruohossa, nousee kömpelösti ylös). No, malttakaahan; tulkaapas tänne, kyllä minä annan takaisin.
(Lapset juoksevat pakoon laulaen:)
Lipi, lipi, lipi, lipi, hauskaa kansaa,
Makkarat soittaa ja rieskat ne tanssaa.
Lipi, lipi, lipi, lipi, untamo, Hunttu,
Hunttu Honkasalmelta!
Hunttu. Malttakaahan, kyllä minä hunttuutan teitä. Vahinko, että söin puuroa päivälliseksi; se on varmaan painunut minulle jalkoihin.
(Lapset juoksentelevat pakoon ja Hunttu lönkyttää jäljestä. Tulpaani tulee tuvasta, ruiskukannu kädessä.)
Tulpaani. Niin, sen kyllä saatoin arvata, nyt ne kelvottomat lapsen veitikat taas juoksentelevat ruohoa tallaamassa. Eivät ne muuta tee kuin pahuutta päivät päästänsä. Ettekö pysy teillä, sanon minä! Uskaltakaapahan käydä mellastelemassa puutarhassa! Koskekaahan vain koivun oksaankaan aidan sisäpuolella, niin kyllä minä sitä tanssitan teidän seljässänne! (Itsekseen.) Niin, olisipa todellakin kaunista, jos he taittaisivat kruunaustulpaanin, jota nyt olen kastellut ja hoidellut koko kuusi viikkoa kuin omaa lastani! Se ehtii juuri paraiksi valmistua ylihuomeiseksi kuninkaan ja kuningattaren kruunajaisiin. Mitähän kuningas sanoo, kun näkee sellaisen ihmeen. Vähintään hän nimittää minut suuren auringonruusun ritariksi. Se vasta on tähti, joka kelpaa, niin suuri, että riippuu vatsalla asti! Huh, miten kuuma tänään on! Jospa täällä olisi ketään, jonka saisin avukseni kastelemaan puutarhaa. Mutta nuo lapset, eivät ne koskaan osaa muuta kuin meluta ja juoksennella. (Nopsajalka ja Varma tulevat.) Tuossa tulee taas kaksi uutta lasta. Keitä te olette? Mitä teillä on täällä tekemistä?
Nopsajalka (nostaen lakkiaan). Me olemme kaksi köyhää lasta, joilla ei ole isää eikä äitiä. Isämme oli sotamies, ja hän on kuollut sodassa.
Varma (niiaten). Ja äitimme on myönyt nauriita kuninkaalle. Nyt me menemme kuninkaan kaupunkiin etsimään palvelusta.
Tulpaani. Katsoppas vain; tuollaisetko nulikat saisivat palvelusta! Mutta tosiaan te voitte minua auttaa aivan heti paikalla. Osaitteko kastella kukkia?
Nopsajalka. Kyllä minä osaan kantaa vettä.
Varma. Ja minä aina kastelin äitini nauriita siihen aikaan, kuin meillä vielä oli pieni naurismaa.
Tulpaani. Hyvä, hyvä. Kastelkaa nyt kukat tuolla puutarhassa, niin saatte ruokaa ja yösijan huomeiseen asti. Mutta varokaa tulpaania, kuuletteko, varokaa tulpaania! Se säästetään kuninkaan omakätisiin kruunajaisiin. Menkää nyt, minä tulen kohta perästä. Varokaa tulpaania! (Menee tupaan.)
Nopsajalka (ottaa ruiskukannun). Tule, Varma, niin teemme, kuten hän käski.
Varma. Se lienee hyvin kaunis tulpaani. Sitä meidän pitää varoa kuin omaa silmäteräämme. (Menevät.)
Tähkö (kurkistaa aidan ylitse puutarhan puolelta). Tulkaa tänne, pojat, tulkaa tänne, niin narraamme Huntun etsimään meitä!
Matti (aidan takaa). Eiköhän sinun isäsi vain suutu?
Tähkö. Mitä vielä? Tulkaa vain!
Palko (aidan takaa). Tulkaa, tytöt, tulkaa vain, älkää ollenkaan peljätkö!
Kasi (aidan takaa). Tuossa tulee Hunttu jo!
Tähkö (aidan takaa). Tulkaa, juoskaamme pensasten taakse, että hän ei löydä meitä!
(Kuuluu melua aidan takaa puutarhasta.)
Kalle (aidan takaa). Voi, juoksentelit kukkapenkissä!
Tähkö. Viisi minä huolin kukkapenkeistä. Tulkaa pois vain, että Hunttu ei löydä meitä!
Hunttu (tulee puhkuen ja käy istumaan aidan viereen, pannen toisen jalan allensa). Huh, nyt minä olen juossut itseni kuoliaaksi, minä aivan hajoan taikka sulan mäsäksi. Tokkohan minulla vielä on jalat tallella? Tässä on toinen. Mutta missä se toinen on? Eikö kukaan ole nähnyt minun toista jalkaani? Mihin ihmeellekähän olenkaan voinut hukata toisen jalkani?
Lapset (tirkistelevät, nenät aidan raoissa, ja laulavat "ukko Noakin" nuotilla, siten, että kukin yksikseen vuorotellen laulaa: Hunttu).
Hunttu, Hunttu, Hunttu, Hunttu
Honkasalmelta!
Hän kun jauhattaapi,
Niin lapset hältä saapi
Oikein paljon, oikein paljon
Soker'pullia.
Hunttu (puoli itkussa). Malttakaas vähän, eikö kukaan ole nähnyt, mihin minulta on pudonnut toinen jalka.
Lapset (laulavat).
Hunttu, Hunttu, Hunttu, Hunttu
Honkasalmelta!
Hän kun jauhattaapi,
Lapset hältä saapi
Oikein paljon, oikein paljon
Piparkakkuja.
Hunttu. Minä jauhatan sekä pullia että piparkakkuja sille, joka löytää minun toisen jalkani.
Tähkö (pistää kepin aidan raosta ja lyö Hunttua sääreen). Tuossa sinun toinen jalkasi on!
Hunttu (hypähtää seisomaan). Aijai, mitenkä se koski kipeästi, aijaijai! Mutta mitä tämä on? Minullahan taitaa ollakin kaksi jalkaa. (Lukee.) Yks', kaks'… Ei, luetaanpas uudestaan: yks', kaks'… (hyppii ilosta). Jo minä löysin toisen jalkani! No, jopas löysin toisen jalkani! (Lapset meluavat puutarhassa.)
Tähkö (kurkistaa aidan ylitse). Isä tulee! Isä tulee!
Palko (aidan takaa). Kulkaas, tytöt, älkää sanoko, että olimme puutarhassa!
Tähkö. Niin, pojat, älkää sanoko sitä isälle. (Hän menee taas piiloon.)
Tulpaani (tulee tuvasta). Teinpä hyvin tyhmästi, kun lähetin vieraat lapset yksinään puutarhaan, Tokkohan ne antavat edes karviaismarjan raakaleidenkaan olla rauhassa. (Kurkistaa aidan raosta puutarhaan.) Mitä ihmettä, millaista täällä on? Turkkilaisiako siellä on ollut mellastelemassa minun kukkapenkeissäni?… Voi tulpaaniani! Voi minun tulpaaniani! Voi suurta, kaunista, harvinaisen komeata kukkaani!
Nopsajalka (puutarhassa). Tule pois, Varma: ikävätä tämä on, mutta emme me voi sitä auttaa.
Varma (puutarhassa). Odotahan, minä koetan nostaa pystyyn koreata tulpaania!
Tulpaani (ulkopuolella). Enkö jo sanonut? Enkö minä sitä jo sanonut? Nyt nuo kelvottomat kerjäläispenikat ovat juoksennelleet kuin hottentotit minun kukkapenkeissäni, ja tuossa nyt tyttö juuri on taittamassa minun kaunista tulpaaniani. Tulkaapas tänne, niin kyllä minä teidät opetan!