Nopsajalka (aidan takaa). Tule pois, Varma!
(Tähkö, Palko ja muut lapset tulevat toiselta puolen, ikään kuin metsästä.)
Tulpaani. Ahah, vai olette tekin tässä? Oletteko olleet penkkejä sotkemassa, kelvottomat veitikat? Oletteko olleet puutarhassa, sanokaa!
Palko. Emme, hyvä isä, mehän tulemme juuri metsästä.
Tähkö. Niin, siellä me leikkelimme itsellemme vihellyspillejä.
Kasi. Ja poimiskelimme karpaloita.
Riikka (nykäsee häntä kylkeen). Hyi, miten sinä valehtelet.
Kasi. Vaiti, sinä siinä. Oli niin hirveätä kivikkoa siellä metsässä. Minulta hävisi sinne toinen kenkä.
Kalle. Ja minulta läntistyi kanta toisesta saappaasta.
Matti (hiljaa). Niin, juoksennellessasi sedän kukkapenkeissä.
Kalle (hiljaa). Vaiti, sinä siinä, taikka saat selkääsi.
(Hunttu tulee, koetellen jalkojansa).
Tulpaani. Mitä minä huolin teidän kengistänne ja saappaistanne! Kunhan vain ette ole olleet puutarhassa.
Hunttu. Kyllä se oli niin, että me tosiaankin…
Kasi (sulkee kädellään häneltä suun). Jos et ole vaiti, niin minä varastan sinulta jalkasi!
Palko. Mitä te, isä, puhutte, onko kuka tehnyt pahaa puutarhassa?
Tähkö. Onko kuka tehnyt pahaa meidän tulpaanillenne?
Tulpaani. Voi minua onnetonta puutarhuria! Minun kukkani on sotkettu, kruunaustulpaanini on katkaistu! Mitähän kuningas tästä sanoo?
Kasi. Minä luulin nähneeni kaksi vierasta lasta puutarhassa.
Kalle. Niin minäkin. Ja tuossahan ne juuri tulevatkin molemmat, ja tytöllä on koko tulpaani kädessä!
(Nopsajalka ja Varma tulevat.)
Tulpaani. Te myyrät! Te kaalimadot! Te omenan varkaat! Miten te uskalsitte tehdä sellaista tuhoa minun tarhassani? Tiedättekö, että kuningas saattaa piiskauttaa sellaisia petoja nokkosilla, ja osaan sitä tehdä minäkin!
Nopsajalka. Hyvä mestari, kun me menimme puutarhaan kastelemaan kukkia, oli kaikki jo sotkettu ja turmeltu. Emme me sille mitään voi.
Varma. Ja tässä, hyvä mestari, on tulpaani. Minä kyllä koetin nostaa sitä pystyyn, mutta ei se jaksanut seisoa, se oli ihan poikki.
Tulpaani. Kuuleppas vain, mitä ne lörpöttelevät, nuo linnunpojat! Eivät ole tietävinään koko asiasta.
Kasi. Miten viaton tuo tyttö on olevinaan! Ikään kuin eivät kaikki tietäisi, että hän juuri taittoi tulpaanin.
Tähkö. Ja tuo poika, miten hän teeskentelee! Ikään kuin hän ei olisi astua tallustellut kukkapenkeissä.
Riikka (hiljaa). Mutta kuules, Kasi, sinähän juuri talloit?
Matti (hiljaa). Mutta kuules, Tähkö, sinähän juuri juoksentelit, ja me tulimme jäljestä.
Kasi ja Tähkö. Sinä valehtelet. Nuo ne olivat!
Kalle ja Palko. Niin, niin, nuo kerjäläispennut ovat syypäät kaikkeen.
Hunttu. Malttakaas, nyt minä muistan. Ei ne nuo olleet, vaan…
Kasi (hiljaa). Etkö kuule, että kuningas saattaa piiskauttaa meitä kaikkia nokkosilla?
Hunttu (hiljaa). Niin, mutta koska he ovat syyttömät…
Kasi (hiljaa). Jokaisella on oma selkä lähinnä.
Hunttu. Se oli vahinko, se, Kasi. Minä jo ihan tunnen, miten nokkoset polttavat selkääni.
Tulpaani. Kuuletteko te, käärmeen sikiöt? Kuuletteko te, lihakärpäset? Kaikki sanovat, että te olitte pahan teossa, ja näinhän minä sen omillakin silmilläni.
Nopsajalka. Minä sanon teille, mestari, jotakin. Sisareni ja minä emme koskaan valehtele.
Varma. Kun äitimme kuoli pois meiltä, kutsui hän meidät luoksensa ja sanoi: rakkaat lapset, minä olen köyhä, minulla ei ole hopeaa eikä kultaa antaa teille kuollessani. Mutta minä annan teille parempaa kuin kulta ja hopea; se on kolme lausetta pyhästä raamatusta. Tahdotteko, mestari, kuulla ne kolme lausetta?
Tulpaani. No, millaiset ne lauseet ovat?
Nopsajalka. Ensimmäinen on Viisauden kirjasta, tämä: "se suu, joka valhettelee, tappaa sielun."
Varma. Toinen on Sirakin kirjasta ja sanoo näin: "Älä koskaan puhu totuutta vastaan, vaan anna häpeän tulla päälles, jos sinä viallinen olet."
Nopsajalka. Kolmas on myöskin Sirakin kirjasta, ja se on tällainen: "Vastaa totuuden puolesta kuolemaan asti, niin Herra Jumala on sotiva sinun edestäs."
Tulpaani. Olivatpa ne kauniit lauseet, mutta uskotteko te myöskin ne?
Varma. Uskomme, mestari. Äitimme opetti ne meille kuollessaan.
Nopsajalka. Ja siitä te, mestari, voitte käsittää, että me emme koskaan valehtele.
Tulpaani. Hyvät lapset, minä alan uskoa, että te olette viattomat.
Kasi. Kylläpä se on kaunis luottamus, kun tyttö tuossa seisoo, tulpaani kädessä!
Tähkö. Ja ettekö näe, isä, että pojan jalat ovat mullassa puutarhan penkeistä?
(Matti ja Riikka nykivät turhaan heitä vaatteista.)
Kalle. Kukapa muu sen olisi tehnyt?
Palko. Eihän ketään muita ole käynyt puutarhassa.
Tulpaani. Niin, se on totta, se. Ja kuitenkin seisotte siinä valehtelemassa minulle vasten silmiä, te kelvottomat, petolliset kerjäläispennut! Heti matkaanne niin kauas, kuin tietä kestää. Kiittäkää onneanne, että minä en lähetä nimismiestä niskaanne. Putkaan teidät pitäisi toimittaa. Turmella tuolla tavalla minun ainoa iloni, kaunis kruunaustulpaanini! Mutta odottakaahan, jos vain uskallatte hiipiä vielä kaupunkiin, niin minä kerron kuninkaalle, mitä olette tehnyt.
Nopsajalka. Tule pois, Varma. Älä ole pahoillasi, pikku siskoseni. Me kyllä olemme köyhät, mutta me olemme kuitenkin rikkaat niin kauan, kuin meillä on äitimme perintö. (He menevät.)
Tulpaani. Minä onneton puutarhuri, minähän nyt olen ihan kuin kuorittu tulpaani! Mitähän kuningas sanoo, kun hänet kruunataan ilman kruunaustulpaania? (Menee.)
Matti. Hyvästi jääkää. Minusta ei ollenkaan tuntunut hyvälle, että valehtelimme köyhäin lasten päähän.
Riikka. Ei minustakaan. Tuntuu ihan kuin neula kaivelisi sydämmessä.
Palko. Tekikö sitte mielesi saada selkääsi nokkosilla?
Tähkö. Eikä tässä mitään vahinkoa tapahtunut. Päästihän isä ne tyhmät lapset menemään rauhassa tiehensä.
Kalle. Niin, joutavia. Tulivat vain vähän pahaan maineesen, mutta me pääsimme pulasta.
Kasi. Te, Matti ja Riikka, älkää luulkokaan, että teillä muka on niin ylevät omattunnot! Ken on vaiti ja siten yhtyy kujeesen, kun toiset selvittäytyvät pienellä hätävalheella, hän ei ole yhtään parempi toisia.
Hunttu. Niin se juuri on. Hyi häpeätä, hyi meitä kaikkia! (Lähtee menemään pois.)
Kasi. Kas Honkasalmen Hunttua! Mihinkä hän nyt lähtee tallustelemaan kelvottomilla jaloillaan?
Hunttu. Niin, niin, Hunttu raukka on vähän tyhmä, mutta hän näyttää, että hän on rehellinen mies.
(Ensimmäisen tapauksen loppu.)
Toinen tapaus.
Bumburrifexin tupa metsässä. Seinällä riippuu pyssyjä ja sapeleja. Pöydällä palaa kynttilä. Uuninluuta seisoo uunin nurkassa. Bumburra istuu yksinään, villoja kartaten.
Bumburra.
Nuku, lapsein, nuku vain
Kartan piikkein päällä!
Villatuppu lapsenain
Minulla on täällä.
Maailma on, tiedän sen,
Niinkuin kartta piikkinen,
Nuku, lapsein, nuku vain
Kartan piikkein päällä.
Laps, kun suureks vartut vain,
Otan kutrin vienon,
Siitä kehrään rukillain
Säikeen ani hienon.
Aika kuluu, rukki käy,
Kasva, suureks ennättäy,
Laps, kun suureks vartut vain,
Kehrään säikeen hienon.
Mutta tässä minä vain istun karttaamassa enkä ollenkaan muista, että mieheni, suuri Bumburrifex, kohta tulee kotiin. Niin, suuri hän on, se on varma, mutta hän saisi ennemmin olla pieni, pienempi hiirtäkin, jos hän vain heittäisi pahat tapansa. Onpa välistä ikään kuin hiukan ruma olla rouvana ryövärillä, ihmissyöjällä ja velholla. Mutta mikäpä tässä auttaa? Jokin toimi täytyy jokaisella tässä maailmassa olla. Minun ukkoseni on tavallaan kyllä rehellinen mies. Kun hän ryöstää jotakin, niin hän aina ottaa toisilta rosvoilta. Hän loitsii vain huviksensa; jotainhan hänelläkin pitää olla huvitusta joutohetkinään. Ihmisiä hän ei syö koskaan muulloin kuin hyvin nälissään, milloin minulla ei ole kylliksi ruokaa kaapissa. Kuten nyt esimerkiksi. Tosiaankaan nyt ei olisi hyvä pikku lasten hiipiä tänne, kun minulla on vain yksi ainoa kukko padassa. Varsinkaan sotamiesten lasten. No, siitä minun nyt ei tarvitse olla huolissani. Metsässä on koiran ilma; sataa, kuin olisi taivas auki. Eiköhän Musti parkakin mielellään nyt ryömi kojuunsa siellä ulkona.
(Musti haukkuu ulkona hau vau vau!)
Bumburra. Vai niin, joko mieheni nyt tulee kotiin. Ja minulla kun on vain kukko iltaseksi! Onhan minulla porsaskin, mutta se on jouluporsas, se. (Hän avaa oven, Nopsajalka ja Varma astuvat sisään.) Mitä ihmettä? Kaksi lasta!
Nopsajalka. Hyvä emäntä, olkaa niin hyvä, antakaa yösijaa kahdelle köyhälle lapselle! Me olemme läpimärkinä sateesta.
Bumburra. Menkää heti tiehenne! Onko meillä tilaa kaikille mieron kiertäjille, jotka metsää samoelevat?
Varma. Meillä ei ole isää eikä äitiä. Me eksyimme pimeässä, ja metsä on täynnä susia.
Nopsajalka. Me näimme etäältä tulta ja ilostuimme, kun löysimme metsästä tuvan.
Bumburra. Ilostuitteko? Kyllä varmaan vähemmän iloitsisitte, jos tietäisitte, mihin nyt olette tulleet. Parempi teidän olisi nukkua suden pesässä. Mutta pitänee minun katsoa, mitä voin tehdä teille. Jos teidät joku syö suuhunsa, niin älkää syyttäkö minua!
Nopsajalka. Kuka syödään?
Bumburra. Te taikka minä; mutta tuskinpa vain minä kelvannen. Tietäkää, että minun mieheni, suuri Bumburrifex, on ihmissyöjä.
Varma. Huh, Nopsa, lähdetään pois täältä. Minna pelottaa niin hirveästi.
Nopsajalka. Emäntä vain meitä vähän pelottelee.
Bumburra. Ette te saa jäädä tänne, ettekä te myöskään voi mennä metsään susien syötäväksi. No, jääkää sitte tänne. Ehkäpä joku keino keksitään, kun vain ette ole sotamiehen lapsia. Minun ukkoni vihaa sotamiehiä, he kun eivät anna hänen rosvota rauhassa, ja sentähden hän välistä syöksentelee heidän lapsiansa.
Varma. Kuuletko, Nopsa, hän on myöskin rosvo!
Nopsajalka. Meidän isämme oli sotilas, sitä minä en koskaan salaa. Mutta kyllä minä tiedän, että te autatte meitä, hyvä mummo.
Bumburra. Aijai, se oli pahempi, se. Ohhoh, lapsi raukat! Mutta kas, jouluporsas minun täytyy kuitenkin säästää. (Musti haukkuu: vau vau!) Kas niin, pian villakoriin, älkääkä hievahtako, jos henkeänne tahdotte säästää. (Hän sulloo heidät villakoriin ja levittää päälle peitteen. Musti haukkuu uudestaan.) No, no, Musti, melua vähemmän, kyllä minä tulen. (Hän avaa oven. Hunttu kömpii sisään.)
Bumburra. Vielä yksi, jolla on kiire joutua hammasten väliin! Nyt minulla on viisi suojeltavana: kolme lasta, kukko ja porsas!
Hunttu. Mitä? Porsasko? Saanko sylttyjalan? Ohhoh, kyllä tarvitsenkin uudet jalat, kun olen juossut omani hajalle. Onko täällä seppää, että saisin kelvolliset hevosen kengät jalkoihini?
Bumburra. Mikä ihminen sinä olet?
Hunttu. En minä ole mikään ihminen, vaan Hunttu Honkasalmelta. Mestari Tulpaani ajoi minut pois myllyltä sen tähden, että sanoin hänelle: Mestari, sanoin minä, eivät ne köyhät lapset sotkeneet teidän kukkapenkkejänne, vaan me muut kaikki yhdessä, sanoin minä. Tähkö juoksi ensin penkkien poikki, Kasi taittoi tulpaanin, ja minä sieppasin itselleni koko kouran täyden karviaismarjoja, sanoin minä. Sinä valehtelet, sanoi Tähkö. Varo sääriäsi, sanoi Kasi. Joko menet tiehesi, sanoi Mestari. Ja minä juoksemaan ja juoksin, mikäli tietä riitti, ja kun tie loppui, tulin minä tänne jalattomana.
Bumburra. Olisipa vahinko tuota makkaraa, hän miellyttää minua. (Musti haukkuu.) Pian nurkkaan, tuonne havuluudan taa, äläkä hievauta sormesi päätäkään ennen, kuin minä huudan sinua!
Hunttu. Miksikä niin, emäntä?
Bumburra (vie hänet nurkkaan). Siksi, että mieheni syö mielellään lihamakkaraa. (Ovea jyskytetään). No, no, kyllä minä tulen, jo minä tulen. (Itsekseen.) Kyllä nyt on hyvin asiat. Ja minä kun en uskalla teurastaa jouluporsasta! (Avaa oven.)
Bumburrifex (tulee).
No, Burra, mitä laitoit ruoaksen'?
Nyt olen aivan läpinälkäinen.
Mä kaiken päivää juoksin korpiteitä
Ja hirtin suuren joukon ryöväreitä.
Ja torpanmuijalle, sen tunnethan,
Kadonneen vuohen sijaan ainoan
Mä lehmän noiduin punavalkeaisen,
Hämille aivan sain sen vanhan naisen!
Vaan sano, Burra, mit' on syötävää?
Bumburra.
On kukkopaistia niin möyheää,
Pidäthän siitä? Kuinka kumman lailla
Oot kaiken päivää ollut ruokaa vailla?
Bumburrifex.
Kaks hiirtä, kissan, koiran joutilaan,
Kaks karhunpoikaa. Ei ne paljon riitä.
Bumburra (panee hänen eleensä paistetun kukon).
Kas täss' on kukko, herkkuile nyt siitä!
Se kelpais suuhun vaikka kuninkaan.
Bumburrifex (syödessään).
Niin, kuninkaan? Nyt hän on huolissaan!
Kuningatar myös onneaan ei kiitä,
Hän näet hukannut on haltiaan
Antaman helmen!
Bumburra.
Mitä kuulenkaan!
Bumburrifex (nuskii ilmaa).
Kristityn veri täällä haiseehan!
Bumburra.
Syö, ukkoseni, haista herkkupöytää!
Bumburrifex (syö).
Nyt julistetaan, ken sen kiven löytää,
Ei, helmen, tarkoitan, hän… (nuuskii)
Haisee varmaan Kristityn veri!
Bumburra.
Tunnet vaan tuon harmaan
Kissani hajun. Syö nyt, rakas ukko,
Edessäs onhan kyllä maukas kukko!
Bumburrifex (jyrsii).
Ken helmen löytää, pääsee armohon
Ja salaneuvoksenkin arvohon.
Mun mielen' tekee sitä hakea.
(Nuuskii ilmaa ja nousee ylös).
Mut… ei se koskaan saata olla kissa!
On laps, niin laps… (Haistelee).
Bumburra (estellen häntä).
Nyt hurmoksissa
Oot ukkoseni! Älä pelmua!
Se ehk' on Mustin sairas käpälä…
(estelee korin luo menemästä)
Koriss' on lanttuja vaan kätkössä
(estelee nurkkaan menemästä)
Nurkassa riippuu vanha lammasnahka.
Bumburrifex (vetäen esiin Hunttua).
Vai lammasnahka!
Hunttu.
Kohta tulen, jahka…
Bumburra.
On raukka mennyttä!
Bumburrifex (itsekseen).
No oikeinhan
Mä saan nyt paistin mitä parhaimman.
Hunttu. Armollinen herra ihmissyöjä, säästäkää minun nuori henkeni, minussahan ei ole muuta kuin luuta ja nahkaa, kuten näette. Olkaa hyvä, syökää ennemmin tuo kelvoton ruma pihakoira, sillä on hyvä turkki, niin että tulette lämpöiseksi sisältäkin päin.
Bumburrifex. Vastaa nyt: oliko isäsi sotamies?
Hunttu. Setäni on mylläri ja hänen nimensä on Mylly Matti; kyllähän te, armollinen ryöväri, hänet tunnette, tuntee hänkin kaikki, sekä mustalaiset että muut. Menkää hänen luoksensa, niin saatte jauhosäkin, joka kelpaa puuroksi, mutta minusta ei tule kunnon velliäkään.
Bumburrifex. Jos täällä olisi yksikään sotamiehen lapsi, niin minä jättäisin sinut rauhaan.
Hunttu (huutaa). Eikö täällä ole ketään sotamiestä, jolla olisi liiaksi joutavia lapsia?
Nopsajalka (kömpien ylös korista). Tässä olen minä, ja minun isäni oli sotamies.
Bumburra (itsekseen). No, tuollapa näkyy olevan aika kiire joutua illallispaistiksi!
Bumburrifex. Kas vain lanttuja, kun nekin rupeavat astuskelemaan! Vai niin, oletko sinä sotamiehen poika? Tiedätkö sinä myöskin, että minulla on nälkä ja että minä aion syödä sinut heti suuhuni?
Nopsajalka. Kyllä minä sen tiedän.
Bumburrifex. No, miksi et sitte pysynyt korissa, narri?
Nopsajalka. Sen tähden, että sinä aioit syödä Huntun, ja hän puhui totta silloin, kuin muut valehtelivat pahaa tekoansa meidän päähämme.
Bumburrifex. Eihän vain liene useampia lanttuja korissa? (Nopsajalka on vaiti.) Valehtele vähän, poikaseni, hiukan vain, niin sinulle käy hyvin maailmassa. Paljohan niitä on, jotka ajattelevat, että pienestä hätävaleesta ei koskaan voi tulla vahinkoa.
Bumburra (nykii Nopsajalkaa kyljestä). Valehtele vähän! Valehtele vain hiukan!
Hunttu (sysii häntä toiseen kylkeen). No, hyvä ystävä, valehtele vähän, kotitarpeiksi vain!
Nopsajalka. En, minä en koskaan valehtele. Mutta minä puhun vain omasta puolestani enkä ilmase toisia.
Bumburrifex. Oletpa sinä aika veitikka. No saatanpahan minä itsekin katsoa korista, kun ensin syön sinut. Riisu pois mekkosi, niin maistut paremmalta.
Bumburra (itsekseen). Voi, että minulla ei ole muuta kuin yksi paistettu kukko!
Hunttu (huutaa). Hän syö meidät! Hän syö meidät! Eikö täällä ole yhtään liikoja lapsia.
Varma (kurkistaa korista). Hyvä ihmissyöjä, jättäkää Nopsa rauhaan ja syökää ennemmin minut!
Bumburrifex. Ahah! Siellä on pikku nauriskin lanttujen seassa. Sepä vasta on hyvää herkkua jäljisteeksi!
Bumburra (menee ulos). Ei nyt auta; vaikka se olisi pääsiäisporsas, niin pataan se nyt on pantava.
Nopsajalka (sieppaa sapelin seinältä). Jos uskallat koskea minun sisareeni, niin minä teen sinulle samoin kuin David teki Goljatille.
Bumburrifex. No, mitenkäs David teki Goljatille?
Nopsajalka. Hän hakkasi häneltä pään poikki.
Bumburrifex (nauraa kohti kurkkua). Ha ha ha, sepäs oli hauskinta, kuin minulle on pitkään aikaan tapahtunut. Vai hakata minulta pää poikki! Ei, jo se oli hullua, ha ha ha, ha ha ha!
(Hunttu hiipii Bumburrifexin taakse, pistää jalkakoukkua ja vetää hänet kumoon.)
Hunttu. Joudu, joudu, Nopsa, tässä on Goljat ja sinä olet David.
Nopsajalka (sapeli ylhäällä). Lupaatko olla tekemättä pahaa kellekään meistä? Muuten minun täytyy surmata sinut, ihmissyöjä!
Bumburrifex (yhä nauraen maatessaan lattialla). Malttakaa, malttakaa… hi hi hi… minä nauran kuoliaaksi itseni… ho ho ho… sepä oli pahinta, kuin koskaan olen nähnyt… uh huh huu, hi hi hi, ho ho ho! Urhollinen sankari, säästä toki henkeni!
Nopsajalka, Niin, naura sinä vain, mutta lupaa nyt, mitä vaadin, muuten….
Hunttu (matkien). Uh huh huu! Ho ho ho! Valehtele vähän, poikaseni, niin sinulle käy hyvin maailmassa! Tiedätkö sinä myöskin, että minulla on nälkä ja että minä aion syödä sinut heti paikalla! Riisu mekkosi, niin maistut paremmalta.
Bumburrifex. Ei, tätä minä en enää kestä kauempaa, minä ihan kuolen naurusta. Ja kaiken sen harmin lisäksi en ole saanut suuhuni muuta kuin yhden laihan kukon.
Bumburra (palaa). Mitä minä näen, ukkoseni makaa pitkänänsä lattialla! Uskallatteko te, lapset, leikitellä suuren Bumburrifexin kanssa? Ettekö tiedä, että hän voi silmänräpäyksessä muuttaa tiedät joka kynnen variksiksi?
Hunttu (hiipien nurkkaan). Huh, minusta tuntuu jo, kuin olisi variksen jalka vasemmassa saappaassani!
Nopsajalka. Lupaatko olla tekemättä meille pahaa?
Bumburrifex. Varsin mielelläni, jos vain saan jotain lisää suuhuni.
Bumburra. Kas tästä, rakas ukkoseni, saat jouluporsaan; ei tästä nyt kuitenkaan vähemmällä selvitä, arvaan minä.
Bumburrifex. Olkoon menneeksi. Niinpä teemme rauhan.
Nopsajalka (pistää sapelin tuppeen). Nyt saatat nousta ylös. Minä en hakkaa päätäsi poikki…
Bumburrifex (nousee ylös). Enkä minä syö sinua. Porsas kuin porsas, yhtä ruokaa kaikki tyyni.
Hunttu (arvokkaasti Bumburrifexille), Saat pitää mekon ylläsi. Minä säästän henkesi.
Bumburra. Minä ehdotan jotakin. Me lähdemme kaikki tyyni kaupunkiin etsimään kuningattaren helmeä. Kukapa tietää, mitä saattaa tapahtua? Kuningatar on saanut sen Totuuden haltialta.
Nopsajalka. Me lähdemme mukaan.
Bumburrifex. Se on päätetty! Jos minä löydän helmen, tulee minusta hoviryöväri, salavelho ja kuninkaallinen ihmissyöjä.
Hunttu. Ja jos minä pöydän helmen, tulee minusta Honkasalmen Suurhunttu.
Varma.
Tohdinko lapsi parka
Korista lähteä?
Bumburrifex.
Äl' ole, lapsein, arka,
En pahaa aio mä.
Nopsajalka.
Meit' ei saa pelotella
Lapsia soturin!
Hunttu.
On nälkä Hunttusella.
Pojalla myllärin.
Bumburra.
Nyt lapset kokoontukoon
Iltaista nauttimaan!
Muu porsas olkoon ukon;
Te saatte syltyt vaan!
Bumburrifex.
Ei, porsas pitää viedä
Lapsille etehen,
Kun valheest' ei he tiedä,
En syö mä heitä, en.
Kaikki.
Totuuden sanan kilpi
Vie voittoon ylevään,
Vaan kavaluus ja vilppi
Ne saattaa häpeään.
Kun puhdas omatunto
Sun ohjaa elämäs,
Niin ihmissyöjän kunto
Masentuu edessäs.
(Toisen tapauksen loppu.)
Kolmas tapaus.
Tori kuninkaan linnan edessä, toisella puolen kaivo, toisella puita. Eukko kaupittelee omenoita ja kasviksia. Laukkuryssä myöskentelee huiveja ja nauhoja. Pienellä tytöllä on kaupan marjoja. Kerjäläispoika anelee ropoja.
Eukko omenoineen.
Nyt täynn' omenoita jo metsikkö on,
Helei!
Siell' aarre on herkkusa, arvaamaton,
Helei!
No nähkääpäs noita,
Ne on ihanoita
Ja kauniita, kypsiä myös makioita,
Helei, helei, helei!
Laukkuryssä.
Kun joskus sä metsässä käyskentelet,
Helei!
Niin ostapa liina ja myös sitehet,
Helei!
On tavara kallis
Nyt helposta altis,
Ken näin hyvän onnen nyt poistua sallis,
Helei, helei, helei!
Tyttö marjoineen.
Mä kypsiä marjoja myöskentelen,
Helei!
Ja tässä on kaikk' koko rikka'uten',
Helei!
Te penninne tuokaa
Ja mulle ne suokaa
Niin saattepa viljalta herkkuista ruokaa,
Helei, helei, helei!
Kerjäläispoika.
Mä pohjolan laps olen, leipää ei,
Helei!
Nyt meill' ole, halla kun viljamme vei,
Helei!
Vaan Luojamme vakaa
Viel' einehen jakaa,
Taas aurinko paistava pilvien takaa,
Helei, helei, helei!
(Tällä välin ovat Nopsajalka ja Varma tulleet toiselta puolelta. Riikka, Kasi, Kalle ja Matti toisella puolelta. Riikka ja Matti, eukko ja laukkuryssä panevat rovon kerjäläispojan hattuun.)
Marjatyttö. Poika kulta, minulla ei ole rahaa, mutta tästä saat koko korini. Jos sinulla on nälkä, niin syö.
Kerjäläispoika. Ei ole. Kiitos sulle!
Nopsajalka. Ei minullakaan ole yhtään rahaa, mutta minun mekkoni on parempi kuin sinun. Tule, niin vaihetamme. (He vaihtavat mekkoja.)
Varma. Ja tästä saat minun huivini.
Kerjäläispoika. Kiitos, kiitos teille molemmille!
Kasi (Kallelle). Katsos, Kalle, tuossa riippuu punainen nauha ryssän laukusta. Tempaa se hiljaa sill' aikaa, kuin minä puhuttelen häntä, ja anna sitte minulle.
Kalle (hiljaa). Mutta varastaminen on synti.
Kasi. Oh, ken osaa valehdella, hän osaa myöskin varastaa. Eihän sitä kukaan tiedä; salataan vain rohkeasti.
Kalle. Niin, tosiaankin.
Kasi (ryssälle). Kas, miten kauneita huiveja teillä on! Saanko niitä nähdä? Mitähän niistä tahdotte?
Laukkuryssä. Temekö hyve huivi tahto vai täme paras? Hyve huiv maksa rupla, mutta pikku huiv ottaka viiskymment kopeikka.
(Täll'aikaa Kalle sieppaa punaisen nauhan ja pistää sen salaa Kasille.)
Kasi. Ah, miten te olette hyvä. Myöttekö huivin kymmenestä kopeekasta?
Laukkuryssä. Olka hyve, neljekymment kopeika. Kolmekymment kahdeksa kopeik. No, kolmekymment kopeik hyve huiv'. Neuloi, nauhoi, ottake! (Etsii nauhaansa.) Voi, minu puna nauha! Poliis, poliis! Turakka vei minu puna nauha. (Syntyy melua torilla. Nopsajalka sattuu vahingossa kaatamaan eukon omenakorin.)
Omenaeukko. Poliisi, poliisi! Minun omenani, minun kultaomenani!
(Puutarhuri Tulpaani tulee Tähkön ja Palon kanssa, kaikki hyvin koreassa puvussa.)
Tulpaani. Mitä täällä melutaan? Pois, roistot, kuninkaan puutarhurin tieltä!
Tähkö. Pois, roistot, kuninkaan puutarhurin lasten tieltä!
Omenaeukko (ottaa Kallea nutusta). Sinä se kaadoit minun korini!
Nopsajalka. Ei, minä se olin. Antakaa anteeksi, se tapahtui vahingossa; mutta jos tahdotte maksua, niin ottakaa minun lakkini. (Eukko ottaa lakin.)
Laukkuryssä (Nopsajalalle). Turakka, sine se varasti minu puna nauha!
Kasi. Niin, kyllä se oli hän. Kalle ja minä näimme sen ihan omin silmin. Eikö totta, Kalle?
Kalle (hämillään). Kyllä se on totta.
Tulpaani. Ahah, kyllä minä sen vekkulin tunnen. Hän se juuri taittoi minun suuren tulpaanini. Ja nyt hän on vielä lisäksi varastanut.
Nopsajalka. Se ei ole totta. Minä en osaa valehdella, ja sen tähden minä en osaa varastakaan.
Tulpaani. Hiljaa siinä. Tuossa tulee kuninkaan julistaja. Pois meidän tieltämme, jotka olemme hovilaisia!
(Julistaja marssii juhlallisesti sisään ja lukee seuraavan kuulutuksen:)
Me Amundus kahdeskymmenes, Mesopotamian kuningas, Auringon nousun ja laskun suurherra, kuutamon kreivi, Louhelan vapaaherra ja Totuuden valtakunnan kuningattaren, suurvaltaisen Veritaan liittolainen, ynnä muuta ynnä muuta, teemme tiettäväksi:
Koska muutamana päivänä
Puolisomme, rouva Amandilla,
Huulillansa suuren arvoisilla
Virvoitusta haki vedestä,
Sekä suvaitsi sen armon suoda,
Kaivost' tästä janoissansa juoda:
Silloin kirpos kuningattaren
Koruhelmi kaivoon, pohjaan mennen
Ja sen haltiatar Totuuden
Oli hälle lahjoittanut ennen,
Vahinko siis ylen verraton.
Armollinen käskymme se on
Valtakunnan väestölle tällen:
Kaikki uskolliset alammaiset,
Suuret, pienet, miehet sekä naiset
Etsiköhöt kalliin helmen jälleen.
Siis nyt laskeutukoon jokainen
Antamamme määräyksen mukaan —
Esteitä ei saakaan tehdä kukaan —
Tämän syvän kaivon pohjallen.
Toinen toistaan ei saa vahingoittaa,
Palkka maksetaan työn jälkehen.
Löytääksensä helmen herttaisen,
Kunkin tulee parastansa koittaa.
Kenen onni antaa löytää sen,
Kuninkahan suosion se voitti,
Mutta ruhtinatar Totuuden
Sanonut on, että vartiana
Kaivolla on henki salainen,
Ja se kohta merkitseepi sen,
Jolt' on päässyt ykskään valhesana,
Vaikka vilkahtain vain salamana,
Taikka vain kuin pääsky vilkahtaa
Kaivost' ylös tullessa on sillä
Tumma merkki suunsa ympärillä,
Joka kaiken valheen ilmoittaa,
Mit' on suusta päässyt milloinkaan,
Ja se merkki jääpi olemaan.
Tämä on meidän käskymme ja määräyksemme, joka tapahtui meidän linnassamme tänään tämän kuun viidentenätoista päivänä tänä vuonna. Amundus.
Kaikki. Eläköön kuningas!
(Kuningas ja kuningatar tulevat koko seurueensa kanssa ja käyvät istumaan valtaistuimille, jotka tuodaan heidän jäljestään sisään.)
Kuningas. Hyvää päivää, kansa!
Kuningatar. Hyvää päivää, rakas kansa! Kuinka jaksatte?
Tulpaani. Kiitos kysymästänne, armollinen rouva kuningatar, siinä tuota mennä retuutetaan yksi päivä kerrassaan. Minä tahtoisin, että minulla nyt olisi kaunis tulpaani, jonka aioin kasvattaa kruunajaisiin, mutta kerjäläispenikat taittoivat sen, ja sitä paitsi he ovat varastelleet mitä mistäkin.
Kuningas (Nopsajalalle). Vai niin, mikä sinä olet miehiäsi?
Nopsajalka. Minun nimeni on Nopsa ja sisareni nimi on Varma. Isämme oli sotamies ja hän kuoli kuninkaan palveluksessa. Meitä syytetään syyttä, ja viattomuutemme todistukseksi minä menen alas Totuuden kaivoon.
Kuningas. Ei, maltahan vähän, poikaseni, kunnes kansa kokoutuu. Sinä miellytät minua.
Kuningatar (Varmalle). Sinä näytät kelpo tytöltä. Olisipa vahinko, jos sinä jo olisit oppinut valehtelemaan ja varastamaan.
Varma. En olekaan, rouva kuningatar. Silloinhan minä en voisi laulaa äitini laulua.
Kuningatar. No, laulapas äitisi laulu, niin saan kuulla.
Varma. En tiedä, uskallanko. Sillä, tietäkääs, kuningatar, se laulu on helmestä.
Kuningas. Laula sinä vain, tyttöseni, niin on meillä tässä jotakin tekemistä odotellessamme.
Varma (laulaa).
Ol' enkeli pilven reunalla,
Hän katseli maailmata,
Hän huomasi paljon valhetta
Ja vilppiä kauheata.
Se koski niin kovin enkeliin,
Hän että puhkesi kyyneliin.
Oi surkua katkerata!
Ja kyynel merehen kirvonnut
Se helmeksi siellä muuttui;
Vuos'tuhannet oli kulunut
Se pohjahan yhä juuttui;
Se loisteli siellä itsekseen,
Vaan keinoa ylös saamiseen
Tok' kaikilta yhä puuttui.
Kun kerran… (vaikenee.)
Kuningatar. Laula vain edelleen, lapseni!
Varma (alkaa uudestaan). Kun kerran… (itku kurkussa). Kun kerran…
Kuningas. Ahah, jo minä ymmärrän. Sinä olet narrikoinut; sen tähden et osaa laulaa laulua loppuun asti.
Varma (nyyhkien). Se oli niin, että… minä viime yönä sain kirpun kiinni… ja minä sanoin: nyt saat hypiskellä!… ja sitte… minä panin sen… vesilasiin!
Kuningatar. Voi sinua viatonta pikku ystävää; suokoon Jumala, että sinulla ei olisi kaduttavana mitään pahempaa petollisuutta!
Tulpaani. Herra kuningas, tässä saan kunnian esitellä omat lapseni, kelpo Tähkön ja siveän kukoistavan Palon.
Tähkö (raapasee jalalla). Nöyrä palvelijanne!
Palko (niiaa ylhäisesti). Nöyrä palvelijanne!
Kuningas. Minun mielestäni tuota tähköä ja tuota palkoa tarvitsisi vähän puida… Tuohan näyttääkin juuri hyvältä puintikoneelta! Mitä väkeä te olette? (Bumburrifex, Bumburra ja Hunttu tulevat sisään.)
Bumburrifex. Herra kuningas, minä olen suuri Bumburrifex. Minä olen kyllästynyt loitsimaan, rosvoomaan ja syömään ihmisiä vain huvikseni. Ja koska te, kuningas, saatatte tarvita minun laistani miestä, niin otinpa laukun selkääni.
Bumburra. Siihen me aina pistämme kaikki häijyt lapset.
Hunttu. Ja minä olen Hunttu Honkasalmelta. Minä olen näin lihonut, kun minulla on ollut liian vähä työtä. Sen tähden, kuningas, olkaa niin hyvä, tehkää minut poliisimestariksi, että saan juoksennella kyllikseni, tavoitellessani kiinni kaikkia maailman roistoja.
Kuningas. Hyvä, hyvä, minä otan teidät kaikki palvelukseeni. Mutta jo on aika ruveta etsimään helmeä. Julistaja, kuuluta minun käskyni kansalle!
(Torven tärähdyksiä. Julistaja kuuluttaa:)
Kuninkaan se tahto on:
Siks' kuin helmi löytyy,
Koko kansan kaivohon
Alas mennä täytyy.
(Torvimusiikki soittaa marssia ja kaikki, paitsi kuningas, kuningatar ja julistaja, laskeutuvat yksitellen kaivoon.)
Kuningas. No, nyt on koko minun kansani allikossa.
Kuningatar. Mutta, hyvä ystävä, mitenkä heille kaikille on tilaa siellä alhaalla?
Kuningas. Ole huoletta. Kaivo on alhaalta äärettömän laaja, ja minä olen sitä paitsi otattanut pois kaiken veden. Pimeä siellä on kuin valheen valtakunnassa, mutta sen tähden loistaa Totuuden helmi vain sitä kirkkaammin. Totisin etsijä sen löytää, mutta kaikki valehtijat ja petturit saavat elinajakseen merkin. Hyvä haltia on ajatellut minun valtakuntani etua. Hän antoi minulle keinon erottaa hyvät pahoista.
Kuningatar. Ah, saadaanhan nähdä, löytääkö kukaan Totuuden helmeä!
Ääniä kaivosta. Helmi löytyi! Jo helmi löytyi!
(Torven tärähdyksiä. Julistaja kuuluttaa:)
Kuuinkahan käsky nyt,
Koko kansa, kuulkaa:
Helmi kun on löytynyt,
Kaivost' ylös tulkaa!
(Nyt alkavat kaikki yksitellen kiivetä ylös seuraavassa järjestyksessä: Ensin tulevat Nopsajalka ja Varma, pieni musta pilkku poskessa. Varma antaa kuningattarelle Totuuden helmen.)
Kuningatar. Kiitos, tyttöseni. Minä hyvin iloitsen, että löysit helmen. Sinä saat tulla minun omaksi lapsekseni, etkä sitte saa narrikoida edes kirpullekaan.
Varma. Armollinen rouva, Nopsa ja minä löysimme helmen yht'aikaa.
Kuningas. Sinä, Nopsa, tulet minun omaksi pojakseni. Mutta mitä minä näen? Onhan sinulla musta pilkku poskessa!
Nopsajalka. Voi, herra kuningas, olen minäkin pettänyt. Minä olen tehnyt ansoja tilheille ja houkutellut niitä pihlajanmarjoilla, ja se oli petollisuutta.
Kuningas. Niin, siitä nyt näkyy, että ei kukaan tässä maailmassa ole täydellisen puhdas. Kaikki me olemme joskus rikkoneet pyhää Totuutta vastaan. Ainoastaan enkelit ovat puhtaat Totuuden kasvoin edessä. Mutta kas, tuossahan kömpii joku taas ylös kaivosta.
(Hunttu tulee ylös, mustan renkaan puolikas ylähuulessa.)
Hunttu. Voi, herra kuningas, minä valehtelin pelosta, mutta kaduin sitte.
Kuningas. Sen tähden sinulla on puoli rengasta, poikaseni.
(Riikka ja Matti tulevat ylös, enempi kuin puoli rengasta suun ympärillä.)
Riikka. Voi, herra kuningas, me emme puhuneet ilmi totuutta…
Matti. Me tiesimme, että Nopsa ja Varma olivat viattomat, ja meistä oli pahoin, että heitä syytettiin, mutta olimme kuitenkin vaiti.
Kuningas. Sen kyllä näen teidän suustanne, lapset.
(Tulpaani nousee ylös, suun ympärys likaisena.)
Tulpaani. Voi, herra kuningas, minä olen uskonut valhetta ja valhetellut itse, harmista Nopsaa ja Varmaa kohtaan.
Kuningas. Sen tähden minä lahjoitan sinun puutarhasi heille.
Nopsa ja Varma. Armoa, herra kuningas, armoa!
Kuningas. No, saammepahan nähdä, jos hän parantuu. Mutta kuka tuolla tulee niin mustana ja hirvittävänä?
(Tähkö ja Palko nousevat kaivosta, molemmilla suuria mustia renkaita suun ympärille.)
Palko. Voi, herra kuningas, me olemme hirveästi valehdelleet Nopsan ja Varman päähän!
Tähkö. Voi, herra kuningas, minähän juuri tallasin poikki isän tulpaanin!
Kuningas. Niinpä Bumburrifex saakoon teidät!
Nopsa ja Varma. Armoa, herra kuningas, armoa!
Kuningas. Niin, mitenkä olisi! Teidän tähtenne… saammepahan nähdä.
Kuningatar. Ai, katsokaas noita! Nehän ovat kuin ilmeiset neekerit!
(Kasi ja Kalle tulevat ylös, Kallella koko kasvot ihan tummanruskeina ja Kasilla samoin koko kasvot mustina.)
Kalle. Voi, herra kuningas, minä olen valehdellut ja minä olen varastanut, mutta minä olen viaton, Kasi narrasi minua.
Kuningas. Sinä pikku petturi, et sinä ollenkaan ole viaton, sinä varsin hyvin tiesit, että teit pahaa, ja sentähden Bumburrifex viepi sinut ihan armotta.
Kasi. Se on paraiksi hänelle, herra kuningas. Kas vain sitä kelvotonta, miten hän osaakin valehdella minun päähäni, vaikka minä en koskaan ole tehnyt kellekään pahaa!
Kuningas. Vai niin, vaikka olet mustin kaikista! Mikä punainen nauha tuossa riippuu sinun hameesi taskusta?
Kalle. Se on se nauha, jonka hän käski minun ottamaan laukkuryssältä. Ja sill'aikaa, kuin minä varastin, puheli hän ystävällisesti ryssän kanssa, ollen muka ostelevinaan.
Kasi. Sinä valehtelet. Minä sanon, että sinä valehtelet pitkin pituuttasi! Voi minua viatonta tyttö raukkaa! (On itkevinään.) Hän on pistänyt nauhan minun taskuuni, voidakseen syyttää minua.
(Bumburrifex tulee ylös. Hänellä on monta mustaa rengasta, vaan ei pahimpia.)
Kuningas (Kasille). Valhe on synti ja varastaminen on synti. Vielä suurempi synti on houkutella toisia valehtelemaan ja varastamaan. Mutta suurin kaikista synneistä on teeskennellä ystävällisiä sanoja ja kuitenkin pettää kanssaihmistänsä. Katsopas tuota ihmissyöjää. Hän on rosvonnut ja tehnyt monta pahaa työtä, vaan ei kuitenkaan ole niin musta kuin sinä. Ja sen tähden hän saakin ottaa sinut ihan armotta ja säälittä.
Nopsa ja Varma. Armoa, herra kuningas! Armoa, armoa, herra kuningas!
Kuningas. Kuningas voi armahtaa murhamiestä ja ryöväriä, mutta kavallus on kauhein synti eikä siitä saada armoa taivaassa eikä maan päällä. Ota hänet, Bumburrifex!
Kasi. Ne valehtelevat, ne valehtelevat, kaikki ihmiset valehtelevat! Uskallapahan vain koskea minuun! Minä raavin sinua!
Bumburrifex (ottaa Kasin ja Kallen ja lähtee viemään heitä pois). Kas niin, tulkaa vain pois! Nyt minä kerrankin saan kunnon aamiaisen hyvällä omallatunnolla.
(Tällä välin ovat Bumburra ja kaikki muut nousseet kaivosta, kasvot enemmän tai vähemmän likaisina.)
Kuningas. No, nyt olemme tehneet oikeutta ja saatamme olla jälleen iloiset. Kas, tuossahan tulee koko kansani ylös allikosta, ja kaikki he tarvitsevat tänään pesuvettä. Niin, kukapa tietää, mitenkä olisi käynyt itselleni, jos olisin pistäytynyt Totuuden kaivoon? Nyt täällä pidetään kruunajaiset ja suuret kestit. Kaikki eukot saavat kahvia ja kaikki lapset lättyjä. Prinssi Nopsa saa juoda kaikkein ripeiden poikain maljan ja Honkasalmen Hunttu juoksennelkoon tarjottimen kanssa.
Hunttu. Eläköön kuningas!
Kuningatar. Ja prinsessa Varma toimittaa nukenhäät kaikille kelpo tytöille. Mutta, pikku Varma, millainen olikaan sen äitisi laulun kolmas värssy?
Varma. Niin, nyt minä muistan. Näin se oli:
Kun kerran souteli lapsonen
Vesillä kauniilla säällä,
Niin helmi nous' ylös herttainen
Ja kiilsi aaltojen päällä.
Sen helmen lapsonen otti nyt,
Se kirkkast' on yhä säteillyt
Maailman valona täällä.
Kaikki.
Sä helmi kaunoinen taivainen,
On tähden kirkkaus sulla;
Sä lailla enkelin kyynelen
Maan tomuhun tahdoit tulla;
Oi, pyhä Totuus, valaise
Mieltämme, että me voisimme
Jumalan lapsina olla!
(Kolmannen tapauksen loppu.)
JOULUYÖ.
Kaikkihan tuntevat joulu-ukon, mutta kuka tuntee joulupukin? Ennen oli hän lasten hyvä ystävä, kun hän nelinkontin ryömi aatto-iltana saliin, yllänsä tuuhea turkki ja leuvassa pitkä parta, sarvina puulusikat, kantaen koriansa, joka oli täynnä kauneimpia lahjoja. Nyt hän jo on tullut vanhanaikaiseksi ja jättänyt virkansa joulu-ukolle, joka astuu kahdella jalalla eikä ole säästänyt pukin tuntomerkeistä mutta kuin turkin ja parran. Ajat muuttuvat, iloinen joulu muodostelee itseään monella tavalla toisenlaiseksi. Mutta vaikkapa joulupukki ei enää käykään niissä paikoissa, joissa on ennen käynyt, niin hän sen sijaan käy toisissa paikoissa; jossakin hänen pitää käydä, sillä hänen virkansa tässä maailmassa on astua, astua, astua lakkaamatta.
Kukas se joulupukki on? Niin, jospa se tiedettäisiin! Minä panen vetoon kolmekymmentä rusinatötteröä vanhaa veskunan sydäntä vastaan, että sinä et osaa sanoa, kuka joulupukki on. Jos sinä tiedät sen sanoa, niin saat kolmekymmentä rusinatötteröä; mutta jos et sitä osaa sanoa, vaan minä osaan, niin minä saan sinulta vanhan veskunan sydämmen. Ja siitä saattaa kasvaa puu ja silloin minä myöskin saan kaikki ne veskunat, jotka siinä puussa kasvavat. Ja paitsi näitä veskunoita saan minä myöskin kaikki ne puut, jotka niistä kasvavat, ja sitte niiden lukemattomain puiden veskunat, ja kaikki puut ja veskunat, kuin aikain kuluessa kasvaa näistä lukemattomista veskunoista, se on koko maailman veskunat. Uskallatko lyödä sellaista vetoa.
Kukas se sitte on se joulupukki? Ahah, oletko utelias? Pitääkö minun sanoa se sinulle? Mutta jospa menetät vedon? Ei, älä uskottelekaan, että Antti tai Maija on pukeutunut turkkiin joulupukiksi! Ikäänkuin minä sitä en tietäisi. Ikäänkuin minä en olisi löytänyt hänen tarinaansa vanhasta joululahjain käärepaperi-korista vinniltä silloin, kuin olin kahdeksan vuoden ijässä. No, saat kuulla sen tarinan; ei se olekaan pitkä.
Oletko lukenut joulupäivän evankeliumin? No, tietystihän sen olet lukenut; mitenpä sinä muuten tietäisitkään, mikä joulu on? Ei joulu ole joululahjat, ei se ole kynttilöillä koristettu kuusi; joulu ei ole lipeäkala, puuro ja torttu, eikä myöskään vapaus kaikista läksyhuolista, eikä kirkon monet kynttilät ja kaunis virsi, ei, kyllä joulu on paljon, paljon enempi, ja sen saat kuulla joulupäivän evankeliumista. Mutta se on niin suurta ja ylevää, että se ei voi sopia pieneen satuun. Minä sentähden kerron sinulle jotakin jouluyöstä, pyhästä yöstä.
Oli se aika vuodesta, jolloin talvi peittää koko pohjolan lumivaippaan. Etäisessä Ruotsissa ja tuntemattomassa Suomessa oli jäätävän kylmä, mutta lämpöisessä Juudaanmaassa oli talviyö samanlainen kuin lokakuun yö meillä. Lähde kiehui ennellään, puut seisoivat vähän untelompina kuin ennen, mutta pudottamatta lehtiänsä; ylinnä vuorten kukkuloilla näkyi vähä lunta, mutta laaksoissa oli ruohonkorsia vielä jäljellä karjalaumoille. Luonto ei ollut valekuollut niinkuin pohjoisissa maissa; se vain levähti kesäkuuman jälkeen; se makasi kuin onnellinen lapsi; se lapsi oli heittänyt peitteensä eikä sitä kuitenkaan palellut.
Oli ihmeellisen hiljainen ja rauhallinen yö. Se oli tullut äkisti, niinkuin yö etelässä aina tulee, viipymättä, hämärtämättä. Aurinko vaipui taivaanrantaa kohti ja vielä oli täysi päivä; se vaipui taivaanrannan taa ja silloin tuli yht'äkkinä pilkko pimeä. Tähdet alkoivat välkkyä taivaalla kuin kynttilät, ei yksitellen niinkuin meillä, suurimmat ensin ja pienimmät viimeksi, vaan kaikki yht'aikaa, ikäänkuin esirippu äkkiä nousisi ylös ja sen takaa loistaisi kaunis ilotulitus. Vuorilla, joissa ilma oli tummansininen ja läpikuultavampi kuin ohuin lasi, loistivat taivaan tähdet suurimmassa komeudessaan ja kuitenkin niin ihmeellisen rauhallisina, kuin yksikään niistä ei tahtoisi kiiltää toistansa loistavammin. Heikoimmat kiintotähdet tuikkivat yhtä rakastettavan iloisesti kuin suuret salaperäiset auringot äärettömän etäältä. Sirius iski silmää heikolle linnunradan valonhämylle, ikäänkuin sanoen: "valvo, älä nuku, nyt meidän täytyy kaikkein loistaa Jumalan kunniaksi!" Ja suuri täyskuu, joka muuten niin kopeasti purjehtii taivaankantta pitkin, hiivi nyt kuin varpaillaan, koettaen olla peittämättä ainoatakaan tähteä kultakilpensä taa.
Paimenet kaitsivat laumojansa laaksossa Betlehemin vuorten juurella ja näkivät uuden, suuren ja komean tähden nousevat ylös ilman kannelle aivan keskelle. He olivat valvoneet yönsä kedolla, tähdet olivat heidän uskolliset ystävänsä, mutta tätä uutta tähteä he eivät tunteneet. Ja heidän ihmetellen ajatellessaan, mitähän se merkitsi, tuli heille se iloinen sanoma enkelien laulussa, joka kerrotaan joulupäivän evankeliumissa.
Eräällä paimenella oli kanssansa kaksi pientä lastansa, poika ja tyttö, ja hän oli tehnyt heille pehmoisen vuoteen ylös vuorenrotkoon. "Pukki", sanoi paimen suurelle vahvasarviselle pässilleen, "katso minun lapsiani sill'aikaa, kuin minä pikimmältään käyn kaupungissa! Minä laittelin heille palsamiheiniä alaseksi tuonne koloon, että heillä olisi hyvä ja lämmin maata. Katso, ett'ei kukaan laumasta pääse syömään heidän vuodettansa!"
Pukki oli laiska, uninen ja vihainen. Hän ei uskaltanut olla tottelematta, mutta ajatteli itsekseen: "pitääkö minun nähdä nälkää tässä huonolla laitumella, kun paimenen kannattaa makuuttaa lapsiansa palsamiheinillä?"
Hän äkeissään asettui luolan eteen vartioimaan. Ei paimen eikä pukki silloin vielä tiennyt, että oli jouluyö. Koko luonto sen jo kyllä tiesi; enkelit olivat tuoneet käskyn, että sinä yönä ei kenenkään pitänyt tekemän mitään pahaa kellekään elävälle olennolle.
Susi astua luntusti hiljakseen vuorten välistä polkua, katsoa mulkautti turvatonta laumaa, mutta käveli rauhallisesti ohitse. Leijona tuli purolle sammuttamaan janoansa, näki nukkuvat karitsat, mutta ei koskenut heihin. Hyena kulki samoja jälkiä, ja nuuhki rotkossa lapsia, mutta hiipi hämillään pois. Öljypuu sanoi hämähäkille, joka paraillaan kutoi verkkoaan oksien välille: "Varo, ett'ei yhtään kärpästä tartu verkkoon, sillä tänä yönä sinä et saa pyytää mitään saalista!" Rotkossa kasvava mänty sanoi juuressaan hiipivälle skorpionille: "pistä piiloon pistimesi; tänä yönä et saa pistää ketään!" Puukko sanoi vesakossa rosvolle: "älä koske minuun; tänä yönä ei kukaan saa vuodattaa verta!" Maitosarvi sanoi imevälle kapalolapselle: "ai, loukkasinko sinua? Anna anteeksi, vahingossa niin kävi!" Suoruoho sanoi sisiliskolle: "matele varovasti minun korteni ylitse, sillä tänä yönä ei ole lupa katkaista pienintäkään lehteä!" Yön sumu sanoi heinäsirkalle: "peittäydy kuivaneen palmunlehden alle siksi aikaa, kuin minä ehdin kulkea ohitse, ett'ei äänesi sorru minun kosteudestani!" Ja ruoho sanoi nälkäiselle pukille: "malta, maltahan vähän, syö minut huomenna; tänä yönä et saa purra minua!"
"Mitä sinä loruat?" ärähti pukki. "Kukin on itseään lähinnä. Pitääkö minun makailla tässä nälkäisenä kivikolla, vaikka paimenen lapset makaavat tuossa palsamiheinillä?"
"Niin, tuossa ne tosiaankin makaavat minun ruoallani!" sanoi pukki, kurkistaen rotkoon. "Miten lapset voivatkin olla tyhmät. Eiväthän ne älyä edes syödä ruohoakaan!"
"Jospa minä ottaisin vain suun täyden noita palsamiheiniä?" ajatteli pukki hetkisen päästä itsekseen. "Eihän sitä kukaan huomaa. Pienoisen, yhden ainoan huonosen heinätullon. Mum, mum… merkillistä, miten hyvältä se maistuu!"
Pukki söi suun täyden, sitte toisen ja vielä kolmannenkin, vetäen heiniä pois makaavain lasten alta. Viimein ei enää ollut jäljellä muuta kuin yksi pienoinen tullukka. "No, tuosta nyt ei ole mitään apua, kyllä lapset ilmankin makaavat", ajatteli pukki ja vetäsi senkin pois.
Silloin heräsivät lapset, tunsivat vieressään pimeässä pukin sarvet ja alkoivat huutaa. Pukki vihastui. "Mitä siinä älisette?" sanoi hän ja puski heitä.
Samassapa jo paimen palasi. "Pukki", sanoi hän, "pukki parka, mitä olet tehnyt? Etkö tiedä, että nyt on jouluyö? Nyt on rauha koko maan päällä, sinä yksin olet rikkonut maan rauhaa! Sentähden sinun itsesi pitää rauhatonna kuljeksiman maan päällä ja sovittaman rikoksesi pikku lapsia kohtaan, kunnes heidän rukouksensa saavat sinut vapautetuksi."
Heti pukki tunsi tuomion käyvän toteen. Hän juoksi vuorille, muita vaipui horroksiin ja selvisi vasta seuraavana jouluyönä, jolloin hänen täytyi lähteä pitkälle kävelylleen. Ja niin hän vaeltaa vielä nytkin joka jouluyönä ympäri maailman ja kuulee luonnon äänien sanovan toinen toiselleen: "nyt on jouluyö, tänä yönä ei kukaan saa tehdä pahaa toiselle!" Sen kuulee pukki eikä voi päästä ääniä kuulemasta, sillä niitä kuuluu sinä yönä kaikkialla: vuorilla, laaksoissa, metsissä ja tasangoilla, korkealla ilmassa ja alhaalla meressä. Pukki, joka yksinään on rikkonut maan rauhaa, kävelee nälissään tietänsä eikä kasva ainoatakaan palsamiheinän kortta hänelle koko maan päällä. Mutta hän tietää ketä etsii, hän käy lasten luona sovittamassa, mitä oli rikkonut paimenten lapsia kohtaan rotkossa. Hän koettaa kaikin tavoin päästä heidän suosioonsa, tuo heille kauneimpia joululahjoja, mutta kuitenkin he harvoin muistavat kiittää häntä. Joulupukki raukka, kun muut ovat iloiset, suree hän: hän tulee niin ikävöitynä ja lähtee ihan unhotettuna; hän tulee rikkaana ja lähtee pois tyhjän korin kanssa. Sitä lapset eivät ajattele; he tuskin muistavat, mitä tapahtui eilen; mitenkä he sitte muistaisivat sitä, joka tapahtui lähes kaksi tuhatta vuotta sitte? Nyt kuitenkin tiedät, kuka pukki on, ja nyt minä voitin sinulta kaiken maailman veskunat. Ja kun kaikki ne veskunat pannaan kasvamaan (ell'ei niitä kukaan ole sitä ennen syönyt), ja kun kaikki ne kasvavat veskunapuiksi ja kaikki ne veskunapuut taas kasvavat uusia veskunoita ja uusia veskunapuita, niin joulupukki yhä vielä kävelee ympäri maailmaa ja sanoo lapsille jouluyönä:
"Vähän heiniä suo!
Panen vuoteihin nuo.
Minä lapsilta vein
Varastain omaksein,
Sitä taas takaisin
Minä nyt kokisin.
Jos mä heiniä saan,
Sinä helmiä vaan
Sekä kultiakin
Saat taas kypärin
Tänä yönä kun jouluyö ompi."
PIENTEN LINTUJEN VALITUS.
Me saavuimme mailta vierailta,
Helteisiltä Niilin rannoilta,
Hedelmiltä Atlaan, laavoilt' Etnan
Ja kuuman Saharan hiedoilta.
Me saavuimme palmuin lehviltä,
Ikuisilta kukkakentiltä;
Ja rannoilla, joill' ei hanget säily,
Me muistimme Suomen kevättä.
Me vaihdoimme kylmään Pohjolaan
Hedelmäpöytämme herkukkaan.
Väristen ennemmin, nälkää nähden,
Istuimme koivuissa kotimaan.
Meill' ollut ei kulta-aarteita,
Joit' oisimme tainneet tarjota,
Siis lauloimme kilvan, riemumielin,
Vaan Suomelle kevätlaulua.
Me hankimme oksan pienoisen,
Ja sammalta pesäks hiukkasen;
Siin' aioimme rauhass' asuskella
Ja laulaa riemua keväimen.
Vaan tään kylän lapset ynseät,
Niin julmat ja sydämettömät,
He pesämme maahan nakkasivat,
Meilt' ainoan suojan särkivät.
Me lauloimme heille keväällä,
Ja riemun ja toivon hetkinä.
Oi jospa ei maksais kenkään heille,
Kuin meille he maksoi virrestä.
Se leikkiä kenties heille vaan;
Mut hirveä työ se tosiaan,
Sen Jumala heille anteeks suokoon!
Me lauloimme suloks Suomenmaan.