KAUNIINTA METSÄSSÄ.
Niin, kauniina kesä-aamuna se oli ja aikaisin olikin: luulen, ett'ei kello ollut enempää kuin viisi, sillä aurinko oli vielä alhaalla ja koivun varjot näyttivät pitkiltä viheriällä nurmella. Isä ja äiti eivät sallineet, että nukuimme kauan aamusilla, ja kotona oli vanha kalastaja, jonka oli tapana kello neljän aikana huutaa ikkunamme takaa: "nouse nuottasille! nouse nuottasille!" ja nuolen nopeudella nousimme vuoteelta; kyllä alussa tuo tuntui raskaalta, vaan lopuksi ymmärsimme, että on totta, mitä vanhat ihmiset sanovat: "aamuhetki kullan kallis." Niin, niin, siksi tulee kauniisti käydä levolle jo yhdeksän aikaan illalla.
Useinkin on mielestäni tuntunut siltä, kuin ei ensinkään pitäisi nukkua näinä ihanoina, valoisina kesä-öinä, jotka kirkkaudesta säteilevät, ja jolloin kaste kimaltelee ruohossa ja linnut laulavat. Silloin nukkumiseen menettää monet kauniimmat hetket elämästään. Mutta niin nyt kerran on, sitä ei kukaan voi auttaa: nukkuahan sitä täytyy. Kuningas Fredrik Preussissa oli hyvin ahkera mies ja häntä harmitti, että hän nukkumiseen menetti kolmannen tahi neljännen osan elämästään. Siksi päätti hän totuttaa itseään siihen, että pääsisi tuommoisesta pahasta tavasta. Ensi yön hän teki työtä ja se kävi päinsä. Toisenkin yön teki hän työtä vähääkään nukkumatta, ja nyt luuli hän jo saaneensa aikaan jotain eriskummallista.
Vaan mitäpä tapahtui? Kun hän seuraavana päivänä istui suuren hallituspöytänsä ääressä ja valtakunnan korkeimmat virkamiehet rupesivat puhumaan tärkeistä hallitusasioista, huomasivat he, miten kuningas rupesi nyökyttämään päätään… ja niin hän nukkui siihen paikkaan, istuessaan kuninkaallisessa korkeudessaan.
Siksi ajattelen, että meidän tulee tehdä, niinkuin luonto tahtoo. Ja onhan uni kallis lahja väsyneelle, sairaalle ja murheelliselle; mutta siltä ei pidä laiskotella kauniina kesä-aamuna, vaan silloin on paras mielessään kuvata, että vanha kalastaja seisoo ikkunan ulkopuolella huutamassa: "nouse nuottasille! nouse nuottasille!"
Mutta pitihän minun sanoa, miten oli aamulla metsässä. Niin, siellä oli viheriää ja raitista ja hyvin suloista. Siellä oli monenlaisia puita, alkaen pilviin ulottuvasta hongasta, joka kerran vielä aikoo korkeaksi mastopuuksi, tuohon nystyräiseen katajapensaasen asti, joka lohdutti itseänsä sillä, että muka hänkin voisi kohota puuksi, jos karsittaisiin oksat ja latva sidottaisiin paaluun; vaan, näetsen, siitä minä en huoli, sanoi hän; enemmän rakastan vapauttani. Ajattelepas, jos olisin puu, niin lapset eivät ulottuisi minuun, kun tulevat poimimaan katajia ripotellaksensa tuvan lattialle pyhä-aamuna.
"Se onkin ainoa, mihin sinä kelpaat", sanoi kuusi, joka isostellen seisoi hänen ääressään. "Sinä olet omiasi poljettavaksi, raukka", arveli kuusi.
"Mitäpä siitä?" sanoi katajapensas. "Onhan siinä kyllä, että voin ihmisiä ilahuttaa hyvällä metsätuoksullani. Sitä paitsi kelpaan savutusaineeksi, sääskien karkoittamiseksi ja kelpaanpa vielä kaareksi poikien jousipyssyyn ja minun marjoistani keitetään nestettä ja siitä tehdään siirappia ja sitten…"
"Äläpäs nyt. Ole vaiti", sanoi pihlaja, "kuuluu kovin itserakkaalta, kun noin luettelee ansioitansa. Tahtoisinpa tietää, kuka on kauniin täällä metsässä. Mitä sinä siitä sanot?" Ja silloin pihlaja somasti ravisteli tuuheita, valkoisia oksiansa, sillä hän oli juuri nyt parhaimmassa kukoistuksessaan juhannuksen aikaan.
"Sitäpä sopii kysyä", korotti äänensä tuomi, sillä hän oli niin valkoinen, kuin olisi hän juuri ollut lumisilla; hän kukki, näet, hänkin juuri par'aikaa. "Miettikäämmepä tarkoin, kuka meistä mahtanee olla kauniin", hän sanoi. Ja samassa levisi tuomen lumivalkoisista kukista suloisin tuoksu.
Koivun mielestä oli tuo hyvin viisaasti puhuttu, sillä hän oli kauniisti järjestänyt pitkät, viheriät hiuksensa ja heilutti kepeästi kiharoitansa hiljaisessa aamutuulessa. "Minä olen ihan varmaan kauniin", ajatteli hän salaa itsekseen.
Mutta leppä, joka seisoi tuossa järven rannalla, katseli kuvaansa alinomaa veden tyvenestä peilistä ja oli mielestänsä niin sinivihertävä ja rakastettava, ett'ei kukaan voisi olla häntä kauniimpi. Siksi nyykäytti hän päätään ja sanoi: "todellakin, tuota kysymystä sopii aprikoida!"
Haapa seisoi hänen läheisyydessään ja tärisi pelosta, että muka joku olisi häntä kauniimpi. Alinomaa tärisi hän, haapa parka, sillä vaikka hän oli pitkä ja suuri, oli hänellä pelkurimainen sydän ja hauraat oksat. Niini nyykäytti; ei hänkään itsestään pahaa pitänyt. Halava ja paju seisoivat ääressä, mutta olivat vaiti ja pitivät ajatuksensa itsekseen.
"Meidän pitäisi kysyä kukkasilta", sanoi vaahtera, joka levitti vilpoisan, tuuhean lehtikattonsa mättäiden yli jotka olivat täynnä vuokkoja ja valokin kukkia.
"Se ei ensinkään ole tarpeellista", tiuskasi siihen mänty. "Kaunis on vasta se, joka on suuri ja voimallinen. Katsokaapas minua! Enkö ole mahtavan näköinen? Kun ravistan itseäni, putoaa tuhansia neulasia maahan; niitä muurahaiset keräävät ja käyttävät aseena, kun käyvät sotaa. Olenhan toki aika urhea poika, sitä ei kukaan kieltäne." Ja sitte tekeytyi hän niin ankaran näköiseksi, että oikein pelottaisi muita.
Tammi seisoi tyvenenä ja kuunteli. "Narrimaista on noin arvostella omassa asiassaan", arveli hän. "Olenpa varma siitä, että jokainen teistä luulee olevansa kaikista kauniin. Kysykäämme siksi peipposelta, joka keinuu tuolla ylhäällä koivun latvassa. Hän ei ole puolueellinen: hän tietää parahiten, kuka on kauniin metsässä."
Sanottu ja tehty; he kysyivät peipposelta. Mutta hän mietti asiaa kauan eikä tahtonut laulaa totuutta kaikkein kuultavaksi.
Sitte tuli kaksi pientä lasta, poika ja tyttö, jotka asuivat pienoisessa mökissä metsän rienteellä. Kun he lähtivät ulos varhaisena, ihanana kesä-aamuna, panivat he kätensä ristiin ja sanoivat: "Hyvä Jumala, mitenkä metsäsi on kaunis! Hyvä Jumala, miten sinun maailmasi on ihana! Hyvä Jumala, auta meitä pieniä, köyhiä lapsukaisia, että kasvamme Sinun viisaudessasi ja todistamme Sinun voimastasi ja ylistämme Sinun armoasi kaikkena elinaikanamme!"
Kun puut metsässä kuulivat lasten rukouksen, vaikenivat he ihmetyksestä ja mielen liikutuksesta; heidän huminansa hiljeni melkein äänettömään kuiskaukseen ja selvästi saattoi kuulla peipposen liverryksen, kun hän tuossa viserti koivun latvassa:
"Kaunis, kaunis on viheriä metsäni ja koko Jumalan luomakunta on kauttaaltansa kaunis. Mutta minä sanon teille, te puut, jotka kysytte, mikä on kauniinta metsässä, että kaikesta, mitä ihanaa ja kaunista Jumala on antanut kasvaa tässä seudussa, ei ole mitään niin rakastettavan hyvää ja viattoman suloista kuin nämä kaksi lasta, jotka kiittävät Jumalan hyvyyttä kirkkaana aamuhetkenä. Sillä kauneus ja voima ja taito ja suuruus on kaikki mitätöntä, ell'ei ole nöyrää sydäntä, joka unohtaa itsensä, antaen kaiken kunnian yksin Jumalalle. Katso, puut kohottavat käsiänsä taivasta kohti, kukkaset lainaavat värinsä auringolta, linnut visertelevät luonnon ylistystä. Sillä sama ijankaikkinen henki elää ja puhuu meissä kaikissa. Me kasvamme kaikki Jumalan armon kirkkaassa päiväpaisteessa; mutta lasten rukous Jumalalle on parempi kuin lintujen laulu ja puitten viheriäisyys ja kukkasten tuoksu. Jumala teitä siunatkoon, rakkaat pienet lapset! Jumala teitä siunatkoon, pienet kukkaset elämän suuressa metsässä, ja antakoon teidän kasvaa viisaudessa ja armossa ijankaikkisesti!"
HEINÄNTEKO.
Kaikki lapset.
Peuhaten, teuhaten riemuitaan,
Heiskuen, leiskuen laulellaan.
Hyörien, pyörien harppaillaan
Tääll' yli vihreän niittymaan.
Yrjö.
Miehet ne raataa,
Luokoa kaataa.
Toini.
Naiset ne oivat
Taas haravoivat.
Werner.
Ruoho on tää
Niin mehevää,
Härkä jos oisin, nyt ahmisin mä.
Eeva.
Härkä jos oot, vedä kuormaamme,
Vaan varo vitsaani, norja on se!
Werner.
Kiitosta paljon! No katsopahan,
Härkänä käyn sua puskemahan!
Eeva.
Härkä se häijy
Kuin peto väijyy.
Ilmari.
Tässä on niini,
Pannaan se kiinni;
Lyön sitä niskaan,
Maahan sen viskaan.
Mari.
Putkassa paikka
Sille on, taikka
Vitsa yks kaks
Saa paremmaks.
Kaikki lapset.
Sätkien, mätkien mylvitään.
Hilvaten, kilvaten kiidellään,
Seppelin, heppelin leikitään
Niityllä iltahan päivän tään.
Aina.
Reunassa mättään tuolla kukka hento vain on.
Sen vaotta kevättuuli hiljaan nuokuttaa.
Hän laps on kuin me. Hän nyt avaa silmäns kainon,
Suuruutta luonnon, Luojan töitä katsastaa.
Loitommas, niittomies! Hän pieni kukkanen on!
Hän umpulasta on tän' aamun' auennut,
On niityn kuningattarena hetken, mut
Sitt' eteen hyvän Luojan laskee kruununs hennon.
Väinö.
Nähkääs kuin
Päin sekä suin
Heinihin hyppään, niissä mä uin!
Hilja.
On vihantaa
Metsä ja maa,
Nyt haravoimahan kiiruhtakaa!
Lutvi.
Haravoi sä,
Lennätänpä
Heinäsi paikalla latohon mä.
Helmi.
Heiniä tuokaa,
Latohon luokaa,
Ett' olis lehmille kyllälti ruokaa!
Werner.
Nyt kuperkeikka
Oiva on seikka!
Oon lohi mä,
Lahn' olet sä,
Siis varo, kohta sun nielenpä!
Kaikki lapset.
Uiskimme, huiskimme heinissä,
Ennämme, lennämme leikissä,
Toimin ja voimin jo niityltä
Heinät on latohon vietynä.
Selma.
Tääll' linnunpesä on. Sä peipon poikain rauhaa
Äl' yhtään häiritse! Käy hiljaan, hiljaan luo!
Ken suojaa teitä, pienet, ukkonen kun pauhaa?
Katotta tupanne: on köyhä koti tuo.
Ei kuitenkaan tapahdu mitään pahaa teille
Tiedotta Herran; hänpä teitä holhoopi.
Oi nuku pieni lauluperhe tyynesti,
Ja kasva, kiitä Luojaa, viserrä myös meille!
Werner,
Työstä nyt lakkaan,
Käyn eväsvakkaan
Kiinni ja tyydytän vastani rakkaan.
Mari.
Leipä on tässä näin,
Tässä on voita.
Toini.
Katso, mun ystäväin,
Vaan älä koita!
Werner.
Kiiruhtakaa,
Nyt ihan näännyn, jos syödä en saa!
Yrjö.
Veits' ota tää,
Viillä jo leivästä, henkihin jää!
Lutvi.
Tyttöjä vartokaa,
Kyllä ne tarjoaa!
Hilja.
Käykäätte piirihin nurmellen,
Niin tytöt kantavat tarjoten!
Werner.
Voileipä, paistia, läskiä tuo!
Armahin, mulle se suurin suo!
Helmi.
Juustoa, kalaa!
Ken mitä halaa?
Väinö.
Meillä on kemut,
Rehtevät remut.
Eeva.
Maitoa, marjoja!
Kaikki lapset.
Maitoa, marjoja!
Herkkuja tarjona!
Täällä on onnela!
Peuhaten, reuhaten riemuitaan,
Heiskuen, leiskuen laulellaan,
Hyörien, pyörien harppaillaan
Tääll' yli vihreän niittymaan.
Lutvi.
Suur' armas maamme iltapäivän loistoss' aivan
Kuin äiti hellä meille sylins levittää.
Aina.
Ja meidän melskatessa lasten elämää,
Kansamme työskelee ja kantaa tuskan, vaivan.
Yrjö.
Meill' liian kevyt miel' on, käs' on heikko vaan.
Vahvistukaamme työhön edest' oman maan!
Selma.
Rakastakaamme myöskin murhees', iloss' sitä,
Ja sille meidän elää, sille kuolla pitää.
Kaikki lapset.
Tehkäämme siihen kylvö kevätsateella,
Ja kesäheltehess' sit' aina kastelkaamme.
Oi Herra, syksyin, talvin, kaikkin' aikoina,
Sun vahvaan varjeluksees ota kotimaamme?
SATU LILLIN NENÄSTÄ.
Olipa tyttö herttainen ja hellä,
Hän monenmoista osas työskennellä:
Hän karttas, kehräs, kutoi, virkkas, neuloi,
Hän kirnus voita, leipäjauhot seuloi.
Hän astiat ja vaatteet hyvin pesi,
Hän tiesi, mistä arvosta on vesi.
Hän keitti, paistoi, kynttilät hän kasti,
Ja kaljat, olvet pani osavasti.
Hän luki, lauloi, piirusti ja soitti,
Kirjoitti, laski, tanssitaidon voitti.
Hän ulkoapäin osas katkismuksen
Ja historjan, kuin noita lorutuksen.
Hän osas olla siivo, kuuliainen
Ja nöyrä, tyyni, vähän vaativainen.
Hän Jumalaa myös joskus rukoeli.
Hän kaiken kansan suosikkina eli.
Vaan voi, mit' auttoi se nyt tyttö parkaa,
Vaikk' kehräs, kutoi palttinaa ja sarkaa,
Vaikk' keitti, paistoi, pysyi leppyisenä,
Kun hällä oli liian pieni nenä!
Niin, nenä oli hällä pienokainen.
Silmissä suihki ilo ihanainen,
Punoitti posket, heloitti myös huulet,
Mut nenä pieni. Mitäs siitä luulet!
Hän siit' ei mitään piitannutkaan ensin.
Hän niinkuin lintu hilpeänä lensi,
Hän tyttöparvess' iloisa ja virkku,
Niin vapaa, raitis kuni lehdon sirkku.
Kun noppaa nokkaa joululeikkin' oli,
Tapahtui seikka: Lillin vuoro tuli
Ja muuan huus: "no mihin sitä noppaa,
Kenellä ei oo nopattava nokkaa?"
"Mull' eikö nenää?" — "Niin, no vielä vainen
Ois nenä tuo noin pieni pikkarainen!"
Näin muutkin huus nyt hulminassa leikin,
Mut Lilliltä se hauskutuksen veikin.
Hän peilin eteen riens… Se totta juuri,
Ja kun se seikka hänest' oli suuri,
Niin toiset taas: "ei nenää huoli surra,
Sen moist' ei koskaan suudella ei purra."
Kyll' äiti lohduttaa, niin Lilli luuli,
Mut kysyttyään, hältä samaa kuuli:
"Niin, rakas laps, sä pientä nenääs kysyt,
Mut onnen saat, kun siivona vaan pysyt."
Niin, olla siivo, sanottu on pian,
Mut moinen solvaus saa mieleen sijan.
Nyt Lillin olo tuntui tukalalle,
Hän pienen nenäns kätki hatun alle.
Ja turhaan äiti lohdutti kuin ennen;
Ah, Lilli tunsi elon riemun menneen,
Ei muuta neuvoks, tohtorin luo pikaan
Apua saamaan moiseen nenävikaan.
"Ah, herra tohtor, tuskass' auttakaatte
Lyhyttä nenää hieman jatkakaatte!"
"Kuin? Jatkettava? Siin' on puheen kokka!
Tulepas tänne, armas pikku nokka!"
Ja tohtor näpli nenää monta kertaa,
Se jatkunut ei toki hiukan vertaa.
"Niin", — virkkoi tohtor syvämietteisenä, —
"Parasta jättää arvohonsa nenä."
No, mietti Lilli, murise vaan siellä! —
Hän kohtas sitten pienen akan tiellä.
"Hyv' päivää, lapsen', mikäs sua vaivaa,
Mi murhe musta sydäntäsi kaivaa?"
"Oi, rakas vanhus, tuskainen on tieni:
Te itse näätte, kuink' on nenän' pieni.
Sanokaa, miten pitemmäks sen saisin,
Mä luulen sääliin kivet liikuttaisin."
"No, sanoi akka, tarvitsetpa vähän;
Mä tiedän keinon koetellun tähän,
Sen neuvon suon, mä haltiatar rikas,
Sä tohtoritta parantaa voit vikas.
"Siis kuule: kun sä onnellisna milloin
Jotakin hyvää varrot, mutta silloin
Toiveesi pettää, huomaa joka kerran,
Mä sanon, jatkuu nenäs jonkun verran."
"Suur' kiitos, vanhus, täm' on oivallista,
Kun ei vaan mull' ois kauan vartoomista!"
Taas akka: "onhan elon sääntö yllä;
Mä lupaan sulle, nenäs kasvaa kyllä."
Nyt Lilli aivan lohdullisna juoksi
Hedelmäpuunsa ihanaisen luoksi,
Ottaakseen siitä maukkait' omenoita,
Niin kypsiä ja ihmeen koreoita.
Ne hyviks myös ol' ahneet pojat tienneet
Ja mennäyönä koko aarteen vieneet.
Ah, Lilli parka tunsi hämillänsä,
Kuin ois hän saanut piston nenähänsä.
Tietysti Lilli nolostui nyt tuosta.
Hän muisti sisään peilin eteen juosta,
Hän seisoi, katsoi ihan ihmeisenä,
Pitennyt paljon oli pikku nenä.
Ja nytpä Lillin suru iloks suli. —
Mut aika kului, joulu vihdoin tuli.
Ja joululahjoist' ensimäisnä juuri
Lillille tuli laatikko jo suuri.
"Mitähän tuossa", riemuiten hän huusi,
"On varmaan kaunis nukkemamsel' uusi!
Hyh, rumat sukat… hyödylliset muuten."
Ja Lillin nenä taas sai jatkon uuden.
Niin kävi, miten noita sanoi silloin,
Jos Lilli pettyi toiveissansa milloin,
Jos joskus vaihtui ilo ikäväksi,
Niin pikku nenä kasvoi pitemmäksi.
Alussa kyllä täm' ol' aivan somaa,
Kun Lillin nenä kasvoi alinomaa.
Ja äiti, jok' ei noidan tuumaa tiennyt,
Iloiten virkkoi: "tytöss' ihme lie nyt!"
Mut kuinka sopi, tapahtuipa siten,
Jo nenä kasvoi liiaks piammiten.
Kyll' ensin Lilli salaisuutens' sulki,
Vaan viimein täytyi kaikki tuoda julki.
Voi sentään! Nyt ol' äitin sanain mukaan,
Ihmeenä Lilli, kummempi kuin kukaan;
Ja tuskin muuta ihmeteltiin enää,
Kuin Lilli raukan kummallista nenää.
Ei muuta neuvoks, tohtorin luo pikaan
Apua saamaan moiseen nenävikaan.
"On, herra tohtor, nenä pitkä, näätte,
Siis, olkaa hyvä, sitä lyhetkäätte!"
"Kuin? Lyhettävä? Siin' on puheen kokka!
Tulepas tänne, armas pitkä nokka!"
Ja nyt hän tarttui veitseen levokkaasti,
Mut Lilli juoksi tiehens pelokkaasti.
Hän juoks ja huusi: "Voi sä akka julma!
Miks narrasit mun, sult' on tämä pulma!
Miks pieni nenän' minust' oli halpa!
Voi, tule velho, tee sen kasvuun salpa!"
Ja Lilli parka rientää rientämistään,
Ja etsii akkaa, mut ei löydä mistään.
Ilmoittakoon, jos ken on nähnyt akkaa,
Kosk' ei tuo nenän kasvaminen lakkaa!
Ja nyt sen pituus kyynärän jo täyttää,
Se kauhealta, kamalalta näyttää.
Mut sadun neuvo täm' on tiettäväinen:
Jokainen nenääns' olkoon tyytyväinen.
KOIVU JA TÄHTI.
Tiedänpä vieläkin vanhan tarinan pojasta ja tytöstä, jotka koko elämänsä vaelsivat yhtä ainoata tarkoitusperää kohden. Kuinka moni meistä saattaa sen sanoa itsestänsä?
Sataviisikymmentä vuotta sitte oli Suomessa suuri hätä. Sota raivosi joka paikassa, kaupunkeja ja taloja paloi, viljavainiot tallattiin ja ihmisiä kuoli sadoin tuhansin miekan, nälän, maanpakolaisuuden ja hirveitten tautien kautta. Silloin ei nähty eikä kuultu muuta, kuin huokauksia ja kyyneleitä, valitusta, surua, tuhkaa ja verta, ja ne, jotka viimeiseen asti toivoivat, eivät lopulla enää tienneet, mitä heillä oli toivottavaa. Sillä Jumalan vitsaus kuritti ankarasti maatamme; sen ajan tapauksia ei ikinä unohdeta. Tämän suuren onnettomuuden aikana tapahtui myös, että moni perhe hajosi, niin että muutamat vietiin vihollisen maahan, toiset pakenivat metsiin ja korpiin tahi kaukaiseen Ruotsiin; vaimo ei enää tiennyt miehestänsä, ei veli sisarestaan, isä ja äiti eivät tienneet olivatko heidän lapsensa elossa vaiko kuolleet. Sentähden, kun rauha viimein tuli ja vielä elossa olevat palasivat, niin harva se oli, jonka ei tarvinnut ketään omaisistansa kaivata ja murehtia. Kuten luemme sadussa ritari Siniparran nuoresta vaimosta, että hän lähetti sisarensa torniin, josta sopi nähdä etäälle pitkin tietä, ja aina vähän päästä kysyi häneltä: "Anna sisareni, näetkö jonkun tulevan?" samoin kysyi moni toiseltaan, kun tupa tuntui kolkolta, eikä rakkaita kuulunut: "eikö näy ketään tulevan? — eikö vielä ketään?" ja tavallisesti vastattiin: "ei ketään!" Mutta joskus tapahtui, niinkuin Siniparran sadussa, että kaukaa tieltä näkyi pieni tomupöly; se likeni, ja vihdoin nähtiin joukko pakolaisia, jotka etsivät omaisiansa… Niiden joukosta isän ja äidin silmät hakivat rakkaitansa; ja jos he monen, monen vuoden kuluttaa heidät löysivät, silloin oli ilo, niinkuin ei surua olisi ollutkaan, asumukset kohosivat äkkiä uudeltaan, pellot pian jälleen vihannoitsivat ja menneitten surujen jälkeen koitti uusi aika.
Tämän pitkän sodan aikana oli, muun muassa, kaksi pientä siskoa, poika ja tyttö, viety kauaksi vieraalle maalle, jossa olivat joutuneet hyväin ihmisten käsiin. Vuodet kuluivat, siskot kasvoivat isommiksi, eivätkä kärsineet mitään puutetta, mutta vaikka heillä oli kaikkea yltä kyllin, eivät he kuitenkaan voineet unhottaa isää, äitiä ja synnyinmaatansa. He olivat vangittujen juutalaisten kaltaiset Babylonissa, jotka ripustivat kanteleensa pajuihin, eivätkä voineet veisata, ei soittaa eikä hypellä vieraalla maalla, sillä heidän sydämmensä oli Jerusalemissa.
Kun sitte huhu kertoi, että Suomessa oli rauha, ja että kaikki, jotka tahtoivat ja kykenivät, saivat palata sinne, silloin tuli vieras maa lapsille liian tukalaksi, ja he pyysivät saada mennä kotia.
Muukalaiset, heidän hoitajansa naurahtivat ja sanoivat: "kotia, niinkö? voi tietä! tiedättekö, kuinka pitkä matka sinne on? Enemmän kuin sata peninkulmaa."
"Vähä tuosta", vastasivat lapset, "kunhan kotiin pääsemme."
"Mutta eikös teillä meidän luonamme ole uusi kotinne? Täällähän on teillä vaatteita ja ruokaa kylliksi, hyviä hedelmiä syödäksenne, maitoa juodaksenne, lämpöiset vaatteet, somat asunnot ja ystävälliset ihmiset, jotka sydämmestään teitä rakastavat. Mitä kaipaatte vielä?"
"Niin on", sanoivat lapset, "mutta meidän tekee mieli kotiin."
"Kodissanne on suuri hätä ja puute kaikesta. Siellä täytyy teidän elää suuressa köyhyydessä, sammalet vuoteenanne, kuusenhavuinen maja suojananne, tuuli ja pakkanen alituisina seuralaisinanne, ja puun kuori jokapäiväisenä leipänänne. Vanhempanne, veljenne, sisarenne ja kaikki ystävänne ovat jo aikaa sitte kuolleet; etsiessänne heidän jälkiänsä, löydätte susien jäljet, jotka ovat kulkeneet hankea myöten sillä autiolla paikalla, kussa mökkinne seisoi."
"Niin", sanoivat lapset, "mutta meidän tekee mieli kotiin."
"Mutta kymmenen vuotta on kulunut sitte kun teidät kuljetettiin sieltä pois. Silloin olitte pienet ja ymmärtämättömät: viisi vuotta vanha oli veli ja neljä vuott vanha oli sisar. Nyt olette viidentoista ja neljäntoista vuotiset, ja vähän tunnette maailmaa. Olette unhottaneet kaikki, sekä tien sinne, että itse vanhempannekin, ja samoin ovat vanhempanne myös unhottaneet teidät."
"Niin", sanoivat lapset, "mutta meidän tekee mieli kotiin."
"Kuka teille osoittaa tietä sinne?"
"Jumala", sanoi poika. "Paitsi sitä muistan, että vanhempaini kartanolla on iso koivu, jossa kauniit lintuset laulavat auringon noustessa."
"Ja minä muistan", sanoi tyttö, "että tähti iltasilla kimaltelee koivun lehtien välitse."
"Lapsi raukat", sanoivat vieraat kasvattajat, "pyyntönne on houkka ja tulisi teidän turmioksenne." — Ja he kielsivät lapsia koko asiata ajattelemastakaan.
Mutta mitä enemmän he kielsivät, sitä enemmän lapset tätä miettivät, ja sitä he eivät tehneet tottelemattomuudesta, vaan sentähden, että halu palata kotimaahan alati oli heidän mielessänsä.
Vihdoin, eräänä kuutamo-yönä, kun poika ei ajatuksiltaan saanut vähääkään unta silmiinsä, kysyi hän sisareltansa: "Nukutko?" Hän vastasi: "en voi nukkua, kotimme on mielessäni." "Niin minunkin", sanoi poika. "Tule, pankaamme vaatteemme kokoon ja paetkaamme täältä. Minusta tuntuu, kuin Jumala alati kuiskaisi sydämmessäni: mene kotiin! mene kotiin! Ja mitä Jumala sanoo, ei voi olla syntiä."
"Niin", sanoi sisar, ja he lähtivät hiljaa pois.
Ulkona valaisi kuu kirkkaasti jo polkuja, ja yö oli ihana. Hetken kuluttua virkkoi tyttö: "tiedätkö veljeni, minä pelkään, ett'emme löydä tietä kotiin." Veikko vastasi: "menkäämme aina luodetta kohden, jonne juhannusaikana näemme auringon laskevan, siellä päin on kotimme."
Hetken päästä sanoi sisar taas: "tiedätkö veljeni, minä pelkään, että pedot ja rosvot tekevät meille pahaa." Veli vakuutti: "Jumala on meitä varjeleva. Muistatko vielä rukousta, jonka pieninä ollessamme opimme kotona:
"Sa luojahasi luota vaan,
Hän auttaa sua ainiaan."
"Niin", sanoi tyttö. "Jumala on kyllä lähettävä enkelinsä kulkemaan rinnallamme vieraassa maassa."
He riensivät nyt ilomielin eteenpäin. Poika teki itselleen tukevan sauvan tammipuun vesasta, sillä puolustaakseen itseänsä ja sisartansa. Mutta heille ei mitään pahaa tapahtunut. Eräänä päivänä saapuivat he paikkaan, josta kaksi yhtä leveätä tietä erkani eri haaroille, eivätkä tietäneet, minne päin kääntyä. Silloin viserteli vasemman tien varrella kaksi pientä lintua. "Tule", sanoi veli, "tämä on oikea tie, sen kuulen lintujen viserryksistä." — "Niin", sanoi tyttö, "meidän lintumme ovatkin toisenlaiset kuin muut, Jumalan enkelit ovat pukeuneet linnun haamuun, johdattamaan meitä kotiin."
He kulkivat eteenpäin, ja linnut lensivät oksalta oksalle heidän edellänsä, niin vitkaan, että lapset helposti taisivat seurata niitä. Lapset söivät metsän hedelmiä ja joivat lähteitten kirkasta vettä, sekä lepäsivät yönsä pehmeillä karhunsammaleilla. Ihmetellen huomasivat he, että kuhunka ikinä he päivällä saapuivat, saivat he ruokaa, ja kussa illalla pysähtyivät, löysivät sopivan leposijan. Tätä he eivät voineet ymmärtää. Mutta joka kerta lintuja nähdessään, huudahtivat he: "katso, Jumalan enkelit johdattavat meitä!" — Näin he kulkivat pitkät matkat eteenpäin.
Viimein alkoi tyttö uupua, ja sanoi pojalle: "milloin saamme alkaa koivuamme etsiä?" Hän vastasi: "Vasta sitte, kun ympärillämme kuulemme ihmisten puhuvan sitä kieltä, jota isämme ja äitimme puhuivat."
Taas he kulkivat pitkät matkat pohjoiseen ja länteen päin, kesä oli loppumaisillaan ja metsässä kävi ilma kolkoksi. Tyttö kysäsi: "eikö koivuamme vielä näy?" Poika vastasi: "ei vielä."
Maisemat, joita he kulkivat, kävivät nyt toisennäköisiksi. Tähän saakka olivat he astuneet avaroita tasankoja, mutta tulivat nyt seutuihin, joissa oli vuorotellen kukkuloita, vuoria, virtoja ja suuria järviä. Tyttö sanoi: "miten pääsemme jyrkkien vuorien yli?" Poika vastasi: "minä kannan sinua." Ja niin hän tekikin.
Taas kysyi tyttö: "kuinka pääsemme ryöppyisten virtojen ja aavain selkien yli?" Poika sanoi: "me soudamme." Ja hän souti yli järvien ja virtojen, sillä aina kun he tulivat rannalle, oli siellä vene, ikäänkuin heitä varten. Mutta muutamain virtain yli ui poika sisarinensa. Ja keveinä he uivatkin kuin sorsat, sillä enkelit lensivät linnun haamussa heidän sivullansa, osoittaen tietä.
Kerran olivat he kulkeneet koko päivän lepäämättä aamusta saakka, ja hyvin kovasti väsyneet. Illalla he saapuivat yksinäiseen taloon, joka vasta oli rakennettu suurista hirsistä, entisen palaneen kartanon sijalle. Kartanolla oli pieni lapsi nauriita kuorimassa. "Etkö antaisi meille yhtä naurista?" kysyi poika.
"Tulkaat tupaan", sanoi lapsi; "siellä antaa äiti teille ruokaa."
Silloin taputti poika innokkaasti käsiänsä, syleili ja suuteli lasta, itkien ilosta. "Miksi olet niin iloinen veljeni? miksi?" kysyi tyttö. "Enkö iloitsisi?" vastasi poika. "Tämä lapsi puhuu isämme ja äitimme kieltä. Nyt saamme ruveta etsimään koivua ja tähteä."
He menivät nyt tupaan, jossa heitä otettiin ystävällisesti vastaan. Talon väki kysyi lapsilta, mistä he tulivat. Poika vastasi: "me tulemme vieraalta maalta ja haemme kotiamme, mutta meillä ei ole muuta merkkiä, kuin kartanolla kasvava koivu, jossa lintuset laulavat auringon noustessa, ja jonka lehtien välitse kirkas tähti iltasella tuikkii."
"Lapsi-parat", sanoivat he surkutellen. "Maailmassa kasvaa monta tuhatta koivua, ja taivaalla loistaa tuhansittain tähtiä. Kuinka olisi mahdollistakaan, että niin monien joukosta löytäisitte juuri ne, joita etsitte?"
Poika ja tyttö sanoivat: "Kyllä Jumala meitä johdattaa. Ovatpa hänen enkelinsä jo saattaneet meitä pitkät matkat omaan maahamme. Olemmehan jo puoleksi kotona."
"Suomi on avara", sanoivat tuvan asukkaat, pudistaen päätänsä.
"Mutta Jumalapa on vielä suurempi", vastasi poika. He kiittivät talon väkeä ja menivät matkoihinsa. Nyt ei heidän tarvinnut syödä ja maata metsissä, vaan kulkivat talosta taloon, ja vaikka suuria korpia oli ihmisasumusten välillä, ja yleensä suuri köyhyys, saivat he kuitenkin aina yösijaa ja leipää, milloin tarvitsivat, sillä kaikki säälivät heitä. Mutta koivua ja tähteä he eivät löytäneet. Talosta taloon etsivät he niitä, ja näkivät monta koivua ja monta tähteä, vaan ei etsittyjä.
"Oi", huokasi tyttö, "Suomi on niin suuri ja me niin pienet! Emme ikinä löydä kotiamme." Mutta poika nuhteli häntä, sanoen: "uskotko Jumalaa?" — "Uskon", sanoi tyttö. — "Sitte myös tiedät", sanoi poika, "että suurempiakin ihmeitä on tapahtunut. Kun paimenet yöllä vaelsivat Betlehemiin, kulki tähti heidän edellänsä. Se kulkee meidänkin edellämme, jos vaan uskomme."
"Niin kyllä", sanoi tyttö, kuten tapansa aina oli sanoa veljellensä. Ja iloisella mielellä jatkoivat he matkaansa.
Viimein, kuljettuansa toista vuotta, tulivat he eräänä iltana yksinäiseen taloon. Oli helluntai-ilta toukokuun lopulla, jolloin kesän ensimmäiset lehdet olivat puhkeamaisillaan. Kartanolle tullessaan, näkivät he siinä suuren, tuuhealatvaisen koivun, jonka pienten, vaaleanvihreiden lehtien välitse loisti illan hämärässä heloittava iltatähti. Illat olivat jo niin kesäiset, että ainoastaan tämä tähti, joka on suurin ja kirkkain kaikista, näkyi taivaan kannelta. "Tuossa on meidän koivumme!" huudahti poika heti. "Tuolla on meidän tähtemme", sanoi tyttö samassa. Ja syleillen toisiansa kiittivät he Jumalata ja itkivät ilon kyyneliä.
"Tässä on talli, johon isä aina vei hevosensa", sanoi poika miettiväisesti.
"Ja minä tunnen kaivon, josta äiti juotti lehmiä", sanoi tyttö.
"Tässä on kaksi pientä ristiä koivun juurella; mitähän ne merkinnevät?" tuumasi poika.
"Minä pelkään mennä tupaan", sanoi tyttö. "Mitä, jos isä ja äiti eivät enää olekaan elossa tai eivät enää tunne meitä! Mene sinä edeltä, veljeni!"
"Kuunnellaanpas ensin oven takaa", sanoi poika sykkivällä sydämmellä.
Tuvassa istui vanha mies vaimonsa kanssa; vanhat eivät he oikeastaan olleet, mutta suruista ja murheista olivat heidän kasvonsa ennen aikoja rypistyneet.
Mies sanoi vaimolle: "nyt on helluntai, jona Jumala lähetti Lohduttajan murheellisille sydämmille; mutta meille ei tule lohdutusta. Kaikki neljä lastamme ovat poissa: kaksi lepää koivun alla, kaksi vietiin vihollisten maahan, josta eivät suinkaan enää ikinä palaja luoksemme. Tukala on yksin olla vanhoilla päivillä."
Vaimo sanoi: "Eikö Jumala ole kaikkivaltias ja ijäti hyvä? Hän, joka johdatti Israelin lapset vankeudesta, voipi antaa meillekin lapsemme jälleen, jos Hän sen hyväksi näkee. Kuinka vanhat nyt nuorimmat lapsemme olisivat, jos he vielä eläisivät?"
Isä sanoi: "poika olisi kuudentoista- ja tyttö viidentoista-vuotias. Oi, niin suurta Herran siunausta emme ole ansainneet, että saisimme rakkaat lapsemme takaisin."
Hänen vielä puhuessaan avautui ovi, ja sisään astui poika ja tyttö, jotka sanoivat tulevansa kaukaa ja pyysivät leipäpalasta.
"Tulkaa likemmäksi, lapset", sanoi isä, "ja jääkää meille yöksi. Yhtä suuret olisivat meidänkin nuorimmat lapsemme, jos he eläisivät ja vielä olisivat luonamme."
"Katso", sanoi vaimo, "kaksi niin ihanata lasta! Oi, yhtä kauniit olisivat meidänkin lapsemme, jos eläisivät ja olisivat täällä."
Ja molemmat vanhemmat itkivät katkerasti. Nyt eivät lapset enää voineet salata itseänsä, vaan riensivät kyynelsilmin isän ja äidin kaulaan, huudahtaen: "Ettekö tunne meitä? olemmehan teidän rakkaat lapsenne, ja Jumala on ihmeellisesti johdattanut meidät takaisin teidän tykönne vieraalta maalta."
Ja vanhemmat syleilivät heitä sanomattomalla rakkaudella, lankesivat polvilleen lastensa kanssa ja kiittivät Jumalata, joka juuri helluntaiaattona oli suonut heille kaikille niin suuren lohdutuksen.
Sitte täytyi lasten kertoa kaikki elämänsä vaiheet, ja vanhemmat tekivät samoin; ja vaikka kukin osastaan oli saanut maistaa paljon surua, oli nyt suru kokonaan unhotettu ja iloksi muuttunut, Isä koetteli pojan käsivarsia, ja oli hyvällä mielellä, kun huomasi ne jänteviksi ja vahvistuneiksi, ja äiti silitteli tyttärensä tummaa tukkaa, suudellen sadat kerrat hänen ruusuisia poskiansa. "Jotakin hyvää minä jo aavistinkin tapahtuvan", sanoi äiti lapsellisella ilolla, "kun kaksi outoa lintua tänään lauloi niin iloisesti koivussa."
"Ne minä kyllä tunnen", sanoi tyttö. "Ne ovat kaksi enkeliä linnun haamussa, jotka koko matkan ovat lentäneet edellämme, ohjaten kulkuamme, ja nyt he iloitsevat meidän kanssamme, kun olemme kotimme löytäneet."
"Tule vielä kerran tervehtimään koivua ja tähteä!" sanoi poika. "Katso, sisareni, sen alla lepäävät pienet siskomme. Jos me lepäisimme tuolla viheriäisen mättään alla, ja siskomme seisoisivat täällä meidän sijassamme, miten meidän silloin olisi?"
"Totta silloin olisitte Jumalan enkelinä taivaassa", vastasi äiti lempeästi.
"Nyt tiedän", sanoi tyttö. "Enkelit linnun haamussa, jotka koko matkan ovat meitä seuranneet, ja jotka tänä päivänä ovat koivussa kotiin tuloamme ennustaneet, ne olivat pienet siskomme, jotka nukkuvat haudassa. Ne ne aina kuiskasivat sydämmissämme: menkää kotiin! menkää kotiin, lohduttamaan isää ja äitiä! Ne osoittivat meille tietä erämaassa, ett'emme nälkään nääntyneet, valmistivat meille sammalista vuoteet, ett'emme kuoliaiksi paleltuneet, ja lähettivät meille veneet, ett'emme hukkuneet virtojen ryöpyssä. Ne myös sanoivat meille: tuolla on oikea koivu, tuolla oikea tähti, tuhansien seassa. Sillä Jumala oli valinnut heidät ja lähettänyt meitä suojelemaan. Kiitos siskoset! Kiitos, hyvä Jumala!"
"Katso", sanoi poika, "kuinka kirkastuneena taivaan lempeä tähti kimaltelee koivun lehtien välitse! Nyt olemme kotimme löytäneet; nyt, sisar, emme pyri etemmäksi!"
"Rakkaat lapset", sanoi isä, "ihmisen elämä maailmassa on vaellusta ijäistä tarkoitusta kohden. Vaeltakaa eteenpäin, Jumala sydämmessä ja ijankaikkinen tarkoitus alati silmäinne edessä! Enkelien ohjatessa kuljitte vakavasti; osoittakoot ne teille vastedeskin tietä. Te etsitte koivua; se merkitsi isänmaatanne. Niin, isänmaanne eteen työtä tehkää ja isänmaatanne rakastakaa koko elinaikanne! Te etsitte tähteä; se merkitsi ijäistä elämätä. Olkoon se valonanne koko elämänne ajan!"
Lapset ja äiti panivat kätensä ristiin ja sanoivat:
"Amen ja se tapahtukoon!"
MERIMIEHEN KOTI-IKÄVÄ.
Meren kuohuista riemuten laskimme nyt
Hedelmällisen Indian maihin;
Ei luntahan talv' ole heitellyt
Sen seutuihin suvikkaihin,
Ja palmutpa aavat
Ne varjoja luo,
Ja halsami-haavat
Ne tuoksuja tuo.
Mut täällä en saa
Mitä miel' anoaa,
On kaukana täältä mun toivoni maa.
Minä kyllästyn kesän helteesen
Sekä ruokahan herkkuisahanki.
Paremp' on kodin kannikka kaunainen,
Vaikk' oiskin pöytänä hanki.
Siell' liukua hilpas
Ja hauska on työ,
Kesä siellä on vilpas
Ja valkoinen yö.
Pois sinne pois
Jos päästä vois,
Kotijärvien luo minun mieleni ois.
Jos koivu mull' ois, min loi kotimaa,
Jossa rastahat raksuttaisi,
Ja palloks lunta jos sais puristaa
Ja tiukuja kuulla jos saisi,
Koko Indian aivan
Nyt tähtihin
Kotiseutuni taivaan
Ma vaihtaisin.
Pois sinne vaan
Kotivalkamaan,
Sydämmessäni soi nimi Suomenmaan.
SUURIA, KIRKKAITA TÄHTIÄ.
Kaikkina vuoden aikoina ja kaikissa muodoissa ilmaantuu ihmisille Jumalan kirkkaus Hänen äärettömässä luomakunnassaan. Mutta meille, täällä pohjolassa asuville, levittää luotu maailma ihmeensä selvimpänä ja loistavimpana vuoden synkimpänä aikana. Meiltä ei puutu koskaan todistuksia Jumalan rakkaudesta: kesän sulo-ajalla ihmettelemme Hänen kaunista maailmaansa ja talvella ylistämme Hänen kaikkivaltaansa, katsellen tähtitaivaan loistoa.
Menkäämme taivasalle kirkkaana, rauhallisena, kylmänä talvi-iltana, sellaisena, jolloin eivät pilvet eikä sumu himmennä taivahan sotajoukkoja, tuikkivia tähtösiä. Mikä juhlallinen ja ihailtava hiljaisuus koko luonnossa! Mikä loisto! Mikä ihanuus! Mikä ääretön silmäys ijäisyyden syvyyteen! Kuinka suuri olet, oi Jumala!
Kaikki nämä tähdet ovat maailmoita niinkuin meidänkin maamme, eli oikeammin niinkuin meidän aurinkomme kiertotähtineen, mutta moni niistä on paljon suurempi ja rikkaampi. Kukaan ihminen ei näitä lukea voi. Mutta jos tahdot mielessäsi kuvitella tätä, niin muista, että tähtien tutkijat jakavat ne 16 luokkaan sen mukaan, miten suurilta ja loistavilta ne meistä näyttävät. Jolla on hyvät silmät, voi tähystimettäkin nähdä 6:den ensimmäisen luokan tähdet, mutta jos on heikot silmät, näkee ainoastaan 4:n. Kuta parempi tähystin tai kaukolasi (teleskopi) meillä on, sitä useampia tähtiä huomaamme siellä, josta paljas silmä näkee vain terhenistä valoa tai tyhjyyttä. Ja ensimmäiseen luokkaan kuuluvia tähtiä on vähä verrattuna niihin, jotka kuuluvat seuraaviin luokkiin, sillä niiden luku tulee luokka luokalta kolmin kerroin suuremmaksi. Jos nyt paljaalla silmällä voimme erottaa noin 6,000 tähteä kuudessa ensimmäisessä luokassa, niin lasketaan seitsemännessä löytyvän noin 18,000, kahdeksannessa noin 54,000, yhdeksännessä noin 162,000, kymmenennessä noin 486,000 ja niin yhä enemmän, kunnes 16:ssa luokassa tulemme lukuun 324 miljoonaa 294,000 tähteä. Mutta ennenkuin niin pitkälle olemme päässeet, on tarkka laskeminen jo mahdoton, ja varmaa on, että noiden kuudenteentoista luokkaan kuuluvien tähtien takana on vielä lukemattomia muita, joita ei parhaimmallakaan kaukolasilla voi havaita. Sanotaan, että on voitu lukea 47 miljoonaa tähteä.
Koska muutamat tähdet näyttävät meistä suuremmilta kuin toiset, tulee se joko siitä, että ne todellakin ovat suurempia, tai siitä, että ne ovat meitä lähempänä. Lähin kiintotähti, jonka kaukaisuus on voitu laskea, on a-tähti Kentauron tähtiryhmässä. Valo kulkee 28,700 maant. peninkulmaa sekunnissa ja tarvitsee kuitenkin 3 vuotta ja 8 kuukautta, ennenkuin tästä tähdestä meidän maahamme joutuu. Laske siis ensin, montako sekuntia on 3 vuodessa 8 kuukaudessa, ja kerro tulo sitten luvulla 28,700, niin voit sanoa, monenko peninkulman matka on meidän läheisimpään kiintotähti-naapuriimme! Jos tämä lasku on sinusta kovin vaikea, niin voin sanoa sinulle tuloksen: Matka on 3 biljoonaa 9,000 miljoonaa peninkulmaa, joka luku kirjoitetaan 13 numerolla. Koska a-tähti Kentaurossa ei näytä suuremmalta kuin loistava Vega Lyyryn tähdistössä, josta valo meille tullessaan tarvitsee 21 vuotta, niin tiedämme siitä, että a-tähden täytyy olla Vegaa pienempi. Vega on niin äärettömän suuri aurinko, että jos se olisi yhtä lähellä kuin meidän aurinkomme, levittäisi se 300 kertaa niin paljon valoa kuin tämä, ja siis sen täytyy olla 300 kertaa niin suuri kuin aurinko, joka valaisee meidän maatamme. Kuitenkin voittaa Vegan loiston Sirius, josta valo meille tullessaan tarvitsee 72 vuotta. Kuinka suuri ja voimakas on siis tämä ääretön aurinko?
Ei yksikään ensimmäisen luokan tähdistä lähetä meille valoansa vähemmässä kuin 3:ssa vuodessa. Pienimmät kaukolasilla näkyvät tähdet tarvitsevat siihen 2,700 vuotta, ja luullaan, että valo etäisimmistä sumutähdiköistä eli "nebulos'oista" meille tullakseen tarvitsee enemmän kuin 10,000 vuotta. Laske, jos voit, monenko peninkulman päässä ne ovat maasta! — Sirius, jonka nyt näemme, ei ole tämänpäiväinen Sirius, vaan Sirius 72 vuotta sitten, — jos siis joku pikku tähdistämme sammuisi, näkisimme sen kuitenkin vielä tuhansia vuosia ehtootaivaalla loistavan.
Suuria, ensi luokkaan kuuluvia tähtiä on ainoastaan 18, ja niistä näkyy täällä pohjoisen pallonpuoliskon taivaalla vain 12. Ne ovat, valonsa suuruuteen katsoen luettuina, seuraavat:
1. Sirius, Ison-Koiran tähtiryhmässä.
2. Arcturus, Booteksen tähtiryhmässä.
3. Rigel, Väinämöisen viikatteessa.
4. Capella, Vetomiehessä, linnunradan reunalla.
5. Vega, Lyyryn tähtiryhmässä.
6. Procyon, Pienen-Koiran tähtiryhmässä.
7. Betelgeuze, Väinämöisen viikatteessa.
8. Aldebaran, Härjän tähtiryhmässä.
9. Antares, Skorpionissa.
10. Spica, Neitsyen tähtiryhmässä.
11. Regulus, Leijonan tähtiryhmässä.
12. Atair, Kotkan tähtiryhmässä.
Tähtiä, jotka suuruutensa suhteen ovat toiseen luokkaan luettavat, on 55 ja kolmanteen kuuluvia 170.
Mainittakoon tässä ainoastansa Alamak Andromedan, Algenib ja Markab Pegasuksen tähtiryhmässä, Apollo ja Herkules Kaksoisissa, Gamma Pohjan ruunussa, Mirak Andromedan tähtiryhmässä, Castor ja Pollux — ja viimeiseksi Pohjantähti, joka kuuluu toiseen luokkaan.
Otavan tähdillä on seuraavat nimet: Dubhe, Merak, Phekda, D(aelta), Alioth, Mizar, Benetnash, — ja ne kuuluvat mitkä toiseen mitkä taas kolmanteen luokkaan. Toiseen luokkaan kuuluvat myös ne kolme tunnettua tähteä Väinämöisen viikatteen keskikohdalla, joita nimitetään Jakobin sauvaksi.
Kuningas David (Ps. 147: 4) sanoo:
"Hän lukee tähdet, ja kutsuu heitä kaikkia nimeltänsä."
Arabialaiset antoivat nimet noin 50 tai 60 tähdelle. Meidän aikamme tähtein tutkijat merkitsevät tähdet kartoille, jokaisen ryhmässänsä kreikkalaisilla kirjaimilla.
Saadaksemme vähänkään käsitystä tähtien paljoudesta ja moninaisuudesta, jaamme ne tähtikartoilla eri tähtiryhmiin, joille annetaan eri esineiden nimi ja muoto. Muistathan esim. Eläinradan merkin almanakassa; semmoisia ovat myöskin Kauris, Härkä, Kaksoiset j.n.e. — Jos nyt tahdot etsiä jotakin määrättyä tähteä, niin löydät sen kartalta omasta tähtiryhmästään. Mutta voithan tähtiä myös taivaalla iltaisin nähdä, kun vaan muistat, että kaikki muut, paitsi Pohjantähti, muuttavat paikkaa eri vuoden ja vuorokauden aikoina.
Ota esim. Otava lähtöpisteeksi suurella tähtimerellä. Vedä viiva vasemmalle (alas) ensimmäisen ja neljännen tähden läpi, niin ensimmäinen suuri tähti, johon viivasi sattuu, on Arcturus; mutta jos vedät viivan oikealle, niin saavut Capellaan. Jos vedät saman viivan ylöspäin pohjoista kohden ja siirrät sitä vähän oikealle, niin löydät Pohjantähden. Ja jos jatkat vielä samaa viivaa yhä pohjoiseen päin ja käännät sitä vähän vasemmalle, niin löydät Vegan.
Samoin voit Väinämöisen viikatteen ottaa lähtöpaikaksesi. Jos vedät viivan vasemmalle (alaspäin), kolmen loistavan tähden läpi, niin näet komean Siriuksen; mutta tämä suuri aurinko on joskus niin lähellä taivaanrantaa, että sumu peittää sen. Samaa viivaa jos vedät vielä ylöspäin oikealle, mutta sitten siirrät vähän vasempaan päin, niin ensimmäinen suuri tähti, jonka löydät, on Aldebaran. Jos vedät viivasi vähän vinoon keskimmäisen tähden läpi, tulet ylhäällä (pohjoisessa) Betelgeuze'en, ja alhaalla (etelässä) tulet Rigel'iin. Vähitellen voit itse tottua tähtikartalla kulkemaan tutuista tähdistä tuntemattomiin.
Tämä on hyvin huvittavaa, sillä jos ei tiedäkään paljoa muuta noista avaruuden suurista auringoista kuin niiden nimet ja paikan taivahalla, niin tuntuu siltä kuin olisi jo paljon tutumpi heidän kanssansa. Ja lieneehän tuo toki korkeaa ja hienoa seuraa, kun on tuttava maailman aurinkojen kanssa. Onhan se aivan kuin seurustelisi luomisen ja korkean Luojan kanssa. Näin korkeasta ja majesteetillisesta seurasta, jonka suhteen kaikki maalliset korkeudet ovat kuin hietajyväset, ei tule kukaan ylpeäksi. Päinvastoin jokainen tuntee itsensä äärettömän pieneksi katsellessaan taivahan suuruutta. Mutta onhan kuitenkin suurta ja ilahuttavaa seista Herran Jumalan edessä, mielessään pitäen 19 psalmini sanat: "Taivaat ilmoittavat Jumalan kunnian ja vahvuus julistaa hänen kättensä teot!"
End of Project Gutenberg's Lukemisia lapsille 3, by Zacharias Topelius