Sitte hän nousi istumaan ja rupesi syömään leipäänsä, paljoapa sitä ei enää jäljellä ollutkaan. Häntä janotti; vesi oli suolaista eikä maistunut hyvälle, mutta ei Itämeren vesi sentään ole niin suolaista, ett'ei sitä hätätilassa voisi juoda.
Suureksi kummastuksekseen näki Karhu suuren laivan mastoitta kuljeksivan tuul'ajolla aivan lähellä hänen venettänsä. Oli ollut myrsky-yö, meri vieläkin aaltoili korkeina vyöryinä, mutta pahin myrsky oli jo ohitse. Karhu tarttui airoihin ja sousi laivan luo.
Niin, se oli suuri, lastattu laiva, joka oli ruvennut vuotamaan ja josta oli mastot hakattu poikki, ett'ei se kaatuisi. Se tuskin enää pysyi veden päällä, niin täynnä vettä se oli ja merimiehetkin olivat siitä jo poistuneet. Karhu huusi "hoi!" alhaalta laivan vierestä, mutta kun mitään vastausta ei kuulunut, kiipesi hän rohkeasti ylös laivan kannelle.
Siellä oli köysiä, tavaroita, työkaluja ja kaikenlaisia jäännöksiä sekaisin, aivan mullin mallin. Lastiruumassa näkyi paljo kalliita kauppatavaroita, mutta ei missään ainoatakaan elävää olentoa. Karhua alkoi kammottaa ja hän aikoi jo laskeutua takaisin veneesensä, kun surkea määkiminen kaikui laivan keulasta hänen korviinsa.
Siellä oli vuohi kytkettynä aitaukseen kannelle. Karhu päästi sen irti, otti leipäkakun veden päältä, ja yritti taas laskeutumaan veneesensä. Hän kaaloi vedessä kajuutan oven ohitse. Siinä uiskenteli kaikenlaisia kapineita, ja samassa hänelle johtui mieleen tuo itsepäinen uni. "No, olkoon menneeksi kolme kappaletta, koska minulla jo on kaksi!" ajatteli Karhu, sieppasi pienen mahonkiarkkusen, joka kellui aivan portaiden edessä, ja kiiruhti vuohen, leivän ja arkkusen kanssa veneesensä. Jopa olikin aika. Hän ei vielä ehtinyt monenkaan sylen päähän laivasta, kun kuuli omituisen kohinan; mereen syntyi pyörivä kuoppa, suuri laiva painui, ja kohta tasoittuivat aallot jälleen, niinkuin ei koskaan laivaa olisi siinä ollutkaan olemassa.
Kaksi päivää ja kaksi yötä ajelehti Karhu veneessään merellä. Hän antoi leivästään osan vuohelle, ja vuohi antoi hänelle maitoa. Kolmannen päivän aamuna näkyi laiva. Se lähestyi, se huomasi pojan mekon, jonka hän oli sitonut airoon hätälipuksi, otti hänet veneestä laivaan ja vei Tukholmaan.
"No, poikanen, kenenkä luo minä nyt sinut vien täällä kaupungissa?" kysyi kapteeni.
"En minä tunne ketään Tukholmassa", vastasi Karhu. "Antakaa minun jäädä laivaan kajuutanvahdiksi ja oppia palvelusta. Minä tahtoisin mielelläni tulla kunnon merimieheksi, niinkuin isänikin oli."
"Vai niin!" vastasi kapteeni. "No, käypihän tuo päinsä. Entinen vahtini juuri eroaakin palveluksesta, hänelle on tullut ikävä äitinsä piparkakkuja. Jää sinä tänne, niin minä myön vuohesi, että saat sillä rahalla ostaa itsellesi paremmat vaatteet. Sinun entinen isäntäsi ei liene ollut sinulle kovinkaan antelias."
"Antoi hän minulle ruokaa", vastasi poika.
"Niin kai, ja sanoi sinua Metsäkarhuksi, se kyllä näkyy vaatteistasi.
Mutta nyt pitää Metsäkarhusta tuleman aika mies."
Karhun sydän sykähti ilosta. Nuo samat sanat hän nyt kuuli jo kolmannen kerran.
Seuraavana päivänä Karhu läksi astuskelemaan suurta Tukholmaa, ostaakseen vaatteita. Eräässä kadun kulmassa seisoi suuri ihmisjoukko lukien nurkkaan naulattua suurta paperia. Karhu seisattui, hän niinkuin muutkin, ja kysyi, mitä siinä oli. "Ohoh", vastasi eräs leveähartiainen raudankantaja, kädet housuntaskuissa, "kaikki tuhkimukset ne ovatkin olevinaan uteliaat! Ei se sinuun koske. Eräs ylhäinen herra lupaa tuhat riksiä palkinnoksi sille, joka hänelle toimittaa pienen mahonkiarkkusen takaisin Ahvenanmerestä. Mene sinä vain kotiisi lukemaan katkismusta!"
Karhulle johtui mieleen pikku mahonkiarkkunen, jonka hän oli pelastanut uppoavasta laivasta. Kolme kappalettahan unikin oli hänelle huutanut.
Täyttä laukkaa juoksi Karhu takaisin laivaan. Pikku arkku oli siellä lastujen ja kenkärajain seassa sängyn alla etukojussa. Kyllähän arvaat, ett'ei Karhu suinkaan vitkastellut kaupunkiin takaisinkaan juostessaan, arkkunen rikkinäisen mekon alla. Hän pyrki ylhäisen herran luo, mutta palvelijat, ainakin puoli tusinaa, jo rapuilta käännyttivät ylenkatseellisesti hänet takaisin. "Etkö joudu tiehesi, repalehtija!" toruivat he. "Ei meillä ole äyriäkään antaa kerjäläisille."
"Saammepahan nähdä", vastasi Karhu, arkkuansa näyttäen.
"Mikä se on?" riemuitsivat palvelijat, arkkua tavoittaen. "Annas se meille, niin saat huomenna maksun."
"Ei, kas niin tyhmä minä en ole", sanoi Karhu, pitäen kiinni arkustaan. Mutta pisin ja väkevin palvelija otti häntä kauluksesta, sanoen: "veitikka, tunnusta, että olet varastanut sen!"
"Sen valehtelet, vaikka oletkin noin pitkä", vastasi Karhu, ponnistellen kaikin voimin vastaan. Siitä syntyi aika hälinä ja melu; herra, yllänsä korea yönuttu, avasi oven ja kysyi metelin syytä.
"Teidän armonne", huusivat palvelijat, "tässä on poika, joka on varastanut pienen arkkusen."
"En minä ole koskaan varastanut", vastusti Karhu.
"Tuleppas sisään arkkuinesi!" käski ankara herra.
Karhu astui rohkeasti sisään; hänellähän oli hyvä omatunto. Tuskin ehti ylhäinen herra huomata arkkusen, kun hän jo tempasi sen pojan käsistä.
"Minun arkkuni ja aarteeni!" riemuitsi hän, painalsi salavieteriä ja kansi lensi auki. Karhu odotteli näkevänsä siinä ainakin kalliita helmiä, ell'ei muuta vieläkin parempaa, mutta arkussa oli ainoastaan muutamia kellastuneita paperipalasia. "No, tuo nyt ei ainakaan kannattanut luvata niin suurta summaa", ajatteli Karhu.
Mutta ylhäinen herra sanoi hänelle: "rakas poika, sinä olet pelastanut minun kunniani ja omaisuuteni. Minun syytetään ottaneen kruunun rahoja, ja nämä paperit todistavat minun viattomuuteni. Kerroppas nyt, miten löysit tämän arkkusen!"
Karhu kertoi seikkailunsa, mutta ei maininnut sanaakaan, miten huonosti häntä isintimänsä oli kohdellut.
"Kyllä sinusta näen, että olet rehellinen poika", sanoi yönuttuinen herra. "Suostutko siihen, että panen sinun puolestasi tuhat riksiä pankkiin ja annan siitä sinulle kirjallisen kuitin?"
No, Karhu tietysti siihen suostui; mitäpä hän olisi tehnytkään niin paljolla rahalla? Hän kiitti ylhäistä herraa, palasi kapteeninsa luo ja kertoi hänelle tämän uuden onnensa. Kapteeni hymyili ja sanoi: "no, Metsäkarhu, nyt olet rikas, eikä sinun enää tarvitse kärsiä merielämän vaivoja. Nyt voit olla laiska ja syödä paljasta torttua monta vuotta."
"Ei toki, niin tyhmä en ole", vastasi Karhu. "Nyt minä teen työtä ja opin meripalveluksen. Ehkäpä muutaman vuoden kuluttua pääsen vähän ylempään arvoon ja sitte perimieheksi…"
"Ja sittekö kapteeniksi?"
"Niin, sitte kapteeniksi", virkkoi Karhu, punastuen itsekin noin suurta kunnianhimoansa. "Minä käytän rahani oppiakseni purjehdustaitoa, ja kun saan oman laivan, lähden Raumaan äitiäni hakemaan."
"Se on oikein, Metsäkarhu!" kehoitti kapteeni. "Pidä vain perää sitä ilmaa kohti, niin Jumala kyllä auttaa sinua!"
Karhu seurasi päätöstänsä kuin mies. Kaksi vuotta oli hän kajuutanvahtina, kasvoi yhä vahvemmaksi, alkoi astua merimiesten tapaan hajasäärin, yleni sitte laivapojaksi, merimieheksi, alaperimieheksi. Hän purjehti ympäri maailman, kärsi vaivoja, mutta oli aina reipas ja iloinen. Kaksi talvea hän luki purjehdustiedettä, suure- ja maantiedettä, suoritti tutkinnot ja tuli kapteeniksi sekä sai kuljettaakseen eri laivan. Hän oli oikeudentuntoinen, taitava ja luotettava, ja kaikki menestyi hänelle hyvin. Muutaman vuoden kuluttua oli hänellä jo kaunis, aivan oma laivansa, nimeltä Emäkarhu.
Eräänä päivänä nousi Raumassa suuri hälinä. Kaupunkia kohti purjehti vieras laiva, jonka vertaista ei koskaan oltu ennen nähty. Kaikki mastot ja lokit oli silattu messingillä, niin että ne loistivat päiväpaisteessa kuin kulta. Perä oli kullattu, etukeulassa välkkyi hopeainen karhu ja "Emäkarhu" näkyi joka lipussa kirjoitettuna.
Koko kaupunki ihmetteli ja kaikki riensivät satamaan näkemään muhkeaa Emäkarhua; vanha patrooni Kultanen ja hänen poikansa Moosep tietysti eivät olleet vähimmin uteliaat. Patroonin puuhat olivat onnistuneet huonosti viime vuosina, niin että hänellä nyt oli jäljellä ainoastaan suuri nenänsä ja vanha Apollo. Moosep enimmäkseen vain makaili sohvalla lukien vanhoja sanomalehtiä. Mutta nyt päätti hänkin lähteä satamaan; isä ja poika soudattivat itsensä ulos Emäkarhu-laivan luo ja pyysivät kaikkein nöyrimmästi lupaa katsella tuota muhkeaa alusta tarkemmin.
"Olkaa hyvä ja nouskaa vain ylös!" vastasi kapteeni Karhu Metsäläinen, muuttaen äänensä niin vieraaksi kuin mahdollista eikä ollen tuntevinaan ilkeää isintimäänsä tai hänen viekasta poikaansa, vaikka hän tietysti heidät heti tunsi. He eivät aavistaneet eivätkä olisi mitenkään uskoneetkaan, että tämä nuori ja kaunis kapteeni oli heidän oma entinen Metsäkarhunsa. He luulivat häntä joksikin rikkaaksi englantilaiseksi, joka huviksensa purjehteli katselemassa vieraita maita.
Kapteeni näytteli heille kaikki laivan merkillisyydet ja pyysi heitä sitte laivaan oikein komeille päivällisille. Hän oli yksinkertainen ja vähään tyytyvä mies, mutta nyt oli hän hankkinut kaikenlaisia herkkuja ja hyviä viinejä kaikista maanosista. Vieraat eivät kyllästyneet ihmettelemään laivan komeutta ja hyviä päivällisiä; he olivat aivan haljeta kateudesta, ja se hyvin huvitti kapteeni Karhua.
Kun vieraat monilla imelänhappamilla sanoilla kiittelivät ja sanelivat jäähyväsiä, kysyi kapteeni ikäänkuin sattumalta, vieläkö rouva Kultanen eli.
"Kyllä hän vielä elää, raukka", vastasi Kultanen, "mutta hän ei käy enää missään, hän suree vain tyhmää poikaansa."
"Vai niin! Oliko hänellä poika?"
"Oli kyllä. Hyvin ilkeä ja tyhmä poika, joka hukkui Ahvenanmereen viisitoista vuotta sitte."
"Onkohan ihan varma, että hän hukkui?" kysyi Karhu.
"On, paha kyllä", huokasi Kultanen. "Hyökylaine tempasi hänet mukaansa, ja hän vaipui kuin kivi pohjaan."
"Mitäpäs hän sysäsi minua?" virkkoi Moosep.
"Minä olen kuullut sanottavan, että häntä syytettiin syyttömästi ja jätettiin pienessä veneessä aukealle merelle aivan avuttomaksi."
Moosepin kasvot sävähtivät tulipunaisiksi; hän tiuskasi: "saihan hän yhden leipäkakun mukaansa!"
"Oletko vaiti?" kielteli isä.
Kapteeni Karhu katsoi heitä terävästi silmiin ja sanoi tavallisella äänellään: "Minä olen kuullut pojan elävän, ja hän aikoo saattaa isintimänsä edesvastaukseen. Koko laivaväki voi todistaa, että poika heitettiin yksin aavalle merelle."
Nyt Kultanen ja Moosep tulivat yhtä kalpeiksi, kuin ennen olivat punaiset, ja patroonin suuri nenä tuli sinertäväksi. He eivät tienneet parempaa neuvoa kuin yrittää kieltämään kaikki.
"Niinkö vainenkin?" sanoi kapteeni Karhu. "Minä olen lukenut toisesta, ennen muinoin eläneestä pikku pojasta; hänenkin nimensä oli Mooses, mutta ei Mooses Kultanen. Hänet pantiin pienessä korissa Niilijokeen, vaan hän kuitenkin sai elää, ja hänestä tuli aika mies. Ettekö te tiedä, että aallot tottelevat Jumalan tahtoa? Ei valehtelemisesta ole apua Jumalan edessä. Mitä te olette tehneet pikku Metsäkarhusta?"
Uh! — nyt loppui patrooni Kultasen ja hänen poikansa Moosepin rohkeus. He tunsivat Metsäkarhun ja omatunto alkoi soimata heitä; he laskeutuivat polvilleen pyytämään anteeksi ja lupaamaan, ett'eivät enää koskaan niin tekisi.
Metsäkarhu, josta nyt oli tullut ankara kapteeni Karhu Metsäläinen, antoi heidän puhista hetkisen, mutta sanoi sitte kyynelsilmin: "Nouskaa ylös, isintimäni! Ja nouse sinäkin, Moosep! En minä ole tullut palkitsemaan kovalla sydämmellä Jumalan hyvyyttä minua kohtaan. Ei, en minä rupea teitä syyttämään, olkoon se kaikki unhotettu. Antakaa minulle vain takasin äitini, niin olemme taas hyvät ystävät."
Kas, ne olivat sanoja kuin raesade ja auringonpaiste yht'aikaa! Patrooni Kultanen tunsi kuin vuoren vierähtävän pois painamasta, ja hänen sinertävä nenänsä muuttui jälleen tummanpunaiseksi. Moosep oli itkevinään ja valehteli iloissaan, ett'ei hän koskaan ollut ketään maailmassa rakastanut enempää kuin Metsäkarhua. Kaikki läksivät nyt yhdessä yksikseen jätetyn rouva Kultas-raukan luo, eikä kukaan osaa kuvailla, miten se vanha rouva ihastui ja ilostui. Viisitoista vuotta oli hän surrut, luullen rakkaan pikku Metsäkarhunsa kuolleen, ja nyt hän seisoi tuossa pitkänä, reippaana ja ilmi elävänä merimiehenä. Nyt hänestä oli tullut aika mies, niinkuin äiti oli niin varmasti ennustanut hänen pienenä ollessaan.
Metsäkarhu nyt vasta tunsi itsensä onnelliseksi mieheksi, kun sai takaisin äitinsä. Hän osti heti hänelle ja itselleen kauniin kartanon; he muuttivat siihen ja elivät iloisina yhdessä kokonaisen vuoden, ja Emäkarhu oli satamassa ankkurissa. Mutta täll'aikaa tuli toinenkin kaunis emäkarhu taloon. Kapteeni Karhu rakastui köyhään ja ahkeraan raumalaistyttöön, joka osasi tehdä kaikkein kauneimpia pitsejä, ja se tyttö tuli hänen vaimoksensa. Elettyään sitte jonkun ajan onnellisena alkoi hän jälleen ikävöidä vesille, kun hänen äitinsäkään ei enää ollut yksin. Mutta eipä Karhu enää purjehtinut maailman ääriin asti, hän viihtyi paremmin kotona; hän läksi joka kevät toukokuussa ja palasi marraskuussa, tuoden kaikkein kauneimpia joululahjoja äitilleen, maalla elävälle emäkarhulleen ja pienille karhunpoikasilleen. Olipa hupaisempaa tanssia heidän kanssansa joulukuusen ympärillä kuin muinoin istua pienessä avoveneessä aavalla merellä.
Tämä oli kaikki, niinkuin olla pitikin. Mutta patrooni Kultanen ja hänen poikansa Moosep olisivat ennemmin suoneet Metsäkarhun yhä vielä istuvan veneessään eikä koskaan palanneen. He kadehtivat hänen onneansa ja miettivät yöt päivät, miten he pääsisivät yhtä rikkaiksi kuin Metsäkarhu. Hän oli kertonut heille seikkailunsa Nukku-Matin kanssa, maininnut haaksirikkoisen laivan ja mahonkiarkkusen sekä leikillä jutellut unenkin, joka oli huutanut hänelle: "kolme kappaletta! kolme kappaletta!" Sen kaiken sommitsivat patrooni Kultanen ja Moosep yhteen ja tulivat yhä enemmin vakuutetuiksi, että siinä täytyi olla taikoja seassa. Mutta voisimmehan mekin samalla tavalla tulla rikkaiksi, arvelivat he.
No, pitihän koettaa samaa keinoa. Vanha Apollo oli vielä satamassa ankkurissa, vaikka halkeilleena ja hataroituneena. Kultanen laitatti sen kantoon, lastasi sen täyteen tervaa ja turkiksia ja läksi poikinensa purjehtimaan Tukholmaan, toivoen matkalla löytävänsä Ahvenanmerestä mahonkiarkkusen.
Kaikki oli tehtävä samalla tavalla kuin ennen muinoin silloin, kuin Metsäkarhu jätettiin merelle. Patrooni Kultanen pudotti vanhan, kelvottoman merenvahapiipun mereen, oli olevinaan siitä hyvin suuttunut ja jätti Moosepin suuressa sluupissa tyynelle merenselälle. Sluuppiin oli tehty vuode kahdesta höyhenalusesta, silkkipeitteestä, hienoista lakanoista ja kolmesta tyynystä. Pantiinpa Moosepille evästäkin: neljä suurta vehnäleipää, voipytty, vasikkapaisti, kaksi juustokimpaletta, iso vati lättyjä, hillopurkki, koko kori olutta ja kuusi pulloa viiniä. Yllä oli Moosepilla sudennahkaturkki ja jalassa pitkävartiset saappaat, kun hän pitkänänsä vetelehti pehmeillä tyynyillä, sikaria poltellen.
Laiva purjehti pois, sluuppi jäi yksin, kaikki oli niin hiljaista. Moosep söi vahvan illallisen, joi olutta ja viiniä ja huomasi seikkailun oikein miellyttäväksi. Kun rupesi pimenemään, veti hän peitteen korvillensa ja nukkui sikeään uneen. Iltasiunauksen rukoileminen oli hänestä aivan tarpeetonta.
Yöksipä kasvoikin myrsky. Moosep makasi ja myrsky ajoi sluupin Ohdakesaarten rantaan. Siellä akka Painajainen istui karkealla kalliolla, saalista väijyskellen. Hän huomasi Moosepin, veti hänet sluuppinensa maalle, vei hänet ummehtuneesen luolaansa ja pani nokkosvuoteelle. Ne pistelivät ja polttivat koko hänen ruumistansa, lyijyä oli hänen silmäluomiensa, lyijyä sydämmensä päällä, ja akka puristeli hänet mustelmille, nipisteli häntä, tukisteli häntä ja nauroi niin ylellisesti, että hänen pukinnahkaturkkinsa selkämys halkesi pelkästä ilosta. Pidettyään sellaista peliänsä hetkikauden viskasi akka Moosepin jälleen sluuppiin ja sysäsi sen pois rannasta menemään menojansa.
Moosep heräsi siitä, että hän makasi vedessä, ja sluuppi heittelehti kuin pallo aaltojen välillä. Kauhistuen nousi hän ylös, mutta kaatua keikahti jälleen kumoon; hänen päätänsä pakotti ja ruumiinsa oli kuin nokkosilla kylvetetty. Kolme päivää hän ajelehti merellä, voimatta liikahtaa tai mitään syödä; vielä auringonpaistekin häntä vaivasi. Seikkailu alkoi jo tuntua ikävältä. Kolmantena päivänä asettui myrsky, ja nyt päätti Moosep syödä aika lailla. Voi, vehnäleivät ja juustot olivat lionneet vedessä aivan kelpaamattomiksi, voipytty oli vierähtänyt mereen ja lätyt joutuneet turskain ruoaksi. Onneksi oli vielä jäljellä vasikkapaisti, oluet ja viinit. Moosep söi ja tunsi mielensä rohkeammaksi. Kas vain, eikö tuossa todellakin ollut haaksirikkoinen laiva ilman mastoja kivisärkällä. Moosep sousi sinne: ei ketään ollut laivassa, kaikki hujan hajan, lastin palasia uiskenteli vedessä. Moosep olisi voinut pelastaa paljonkin tavaraa, mutta hän etsi vain kolmea kappaletta: vuohta, leipäkakkua ja mahonkiarkkua. Vuohta ei löytynyt, mutta sen sijaan laivakissa; ei myöskään näkynyt missään leipäkakkua, vaan sen sijaan hän otti tervapytyn. Jospa vain nyt olisi löytynyt mahonkiarkkunen kolmanneksi! Ja mikä onni! hän löysikin pyöreän rasian, ja ell'ei se ollut mahongista, niin olihan toki haavasta. Niiden kolmen kappaleen kanssa sousi hän tyytyväisenä pois laivan luota.
Tuli ilta. Moosep söi vasikkapaistia, joi olutta, nukkui ja ajelehti merellä. Tuli aamu. Moosep heräsi, tunsi nälkää ja yritti syömään, mutta kissa olikin yöllä syönyt kaiken vasikkapaistin, mitä jäljellä oli. Hän olisi mielellään heittänyt kissan mereen, mutta se raapi häneltä kasvot; "ei, kolme kappaletta, eläköön!" Kuudentena päivänä ei Moosepilla ollut merellä enää muuta kuin viiniä, raukalla! Hän joi, tuli päästään pyörälle ja olisi ehkä piankin pudonnut mereen, ell'ei juuri silloin olisi halkovene sattunut Ahvenanmaalta tullen purjehtimaan ohitse.
"Ota kiinni vaan ja toimita tuo juoppolalli tänne!" huusi perimies ainoalle venemiehelleen. Venemies teki työtä käskettyä ja veti Moosepin ylös. "Virkisteleppäs häntä vähän nuoranpäällä, niin hän tulee jälleen iloiseksi!" käski perimies.
Mooseppia siis virkisteltiin ja sitte vietiin hänet hyvästä maksusta Raumalle. Astuttuaan isänsä eteen löi Moosep nyrkkinsä pöytään ja kysyi, miksi hänet oli jätetty kuudeksi päiväksi merelle. "Voi, rakas poika", vastasi patrooni Kultanen, "jospa tietäisit, mitä on tapahtunut! Samana yönä, kuin sinut jätettiin sluuppiin, nousi hirveä myrsky; me hakkasimme mastot poikki, mutta tuuli ajoi laivan kalliolle, eikä kellään ollut aikaa ajatella sinua. Voi kaunista Apolloani! Voi tervatynnyrejäni ja kalliita turkiksiani! Ne maksoivat enemmän kuin ämpärillisen hopeaa ja kultaa. Voi! voi! sitä vahinkoa!" Ja patrooni Kultanen itki katkerasti, sillä ei mikään siihen mieheen koskenut niin kovasti kuin rahan menettäminen.
"Mutta kuinka sinun onnistui?" jatkoi hän nyyhkien. "Löysitkö arkkusen?"
"Löysinpä niinkin!" riemuitsi Moosep. "Tottahan tuota jotain piti saadakin. Minua on tukisteltu, raavittu, nipistelty, purtu, puristeltu, sysitty ja pieksetty, niin että tuskin enää koossa pysyn. Mutta mitäpä tuosta. Minä olen maannut suolavedessä, irvistellyt auringonpaahteessa, minua on varastettu, minä olen juonut viiniä ja saanut selkääni nuoranpäätä; mutta ei siitäkään lukua. Niin ja niin on tapahtunut. Nyt minä olen niin rikas, että Metsäkarhu on vain myyrä minun rinnallani."
"Rakas poika, olemmeko todellakin nyt niin rikkaat?" ihmetteli isä.
"Minä sanon, että minä olen rikas, eikä teillä ole sen kanssa mitään tekemistä", virkkoi Moosep äreästi.
"Mutta rakkahin poikani, minähän olen nyt köyhä. Emmekö elä yhdessä sinun rikkauksillasi kuin hyvät ystävät?"
"Emme toki, en anna kengänpaikkaakaan", vastasi Moosep.
"Voi Moosep, kun voitkin olla noin kiittämätön lempeätä isääsi kohtaan!
Missä sinun arkkusi on?"
"Tässä!" ja Moosep ylpeillen näytti rasiataan.
"Mitä hullua!" ärjäsi patrooni Kultanen. "Sekö rasia se on? No, mutta sinähän olet käynyt meidän omassa Apollossamme."
"Olenko minä käynyt Apollossa?"
"Oletpa niinkin. Kauniita aarteita! Mitäs luulet tuossa rasiassa olevan?"
Mooses arveli, ett'eihän Metsäkarhukaan ollut avannut arkkuansa ennenkuin Tukholmassa; sentähden ei hänkään ollut uskaltanut avata rasiaa ennenkuin Raumalla. Mutta mitäpä siinä olisi muuta voinut olla kuin kultahietaa ja timantteja?
"Vai kultahietaa! Voi sinä kovaonninen! Avaappas itse ja katso!"
Moosep avasi rasian vapisevin käsin. Ja mitä hän löysi siitä? Isänsä vanhan tekotukan, joka oli aiottu viedä Tukholmaan kammattavaksi.
Patrooni Kultanen ei voinut kaikessa murheessaankaan olla nauramatta. Se suututti Mooseppia, joka arveli jo saaneensa kylliksi kärsiä kaikenlaista kiusaa. "Kuuleppas, isä!" sanoi hän, "eikö Apollossa ollut lastina tervaa ja turkiksia?"
"Oli, paha kyllä, paha kyllä!" huokasi isä. "Ja nyt on kaikki meren pohjassa."
"Mutta minä pelastin edes vähän."
"Todellako? Pelastitko sinä?"
"Tämän tervapytyn."
"Oh, häpeä toki! Etkö pelastanut yhtään minun kalleista turkiksistani?"
"Tietysti minä niitäkin pelastin."
"Harmaitako?"
"Niin, harmaita se oli."
"No, sepä toki oli edes vähäinen lohdutus. Rakas poikani, missä se on?"
"Tässä se juoksentelee omilla jaloillaan", vastasi Moosep. Ja laivakissa köyristi selkäänsä ällistyvälle isännälleen.
"Häpeä, vekkuli!" ärjäsi patrooni Kultanen vihan vimmassa, sieppasi keppinsä ja tanssitteli sitä aika lailla Moosepin seljässä. Keppi tanssi ja kissa syljeksi ja Moosep Kultanen luuli taaskin olevansa Ohdakesaarilla. Mutta Metsäkarhu sitä ei kuullut; hän istui kaukana sieltä opetellen pikku karhusiansa kiipeämään hänen selkäänsä, joka muka oli suuren laivan masto.
TEHTAAN TYTTÖ.
Niin, köyhiä nuorina olimme me,
Vaikk' äiti ol' ahkera juuri.
Vapaina me metsässä juoksimme;
Ah, rikkaus tuo oli suuri!
Kuin perhoset olimme riemuisat:
Oli taivas ja myös
Valo, vehreys meillä,
Sinijärvi ja lintuset laulelevat.
Kuin kahlitut vangit nyt seisomme vaan,
Koneistohon kytketyt myötään;
Ei uskalla astua askeltakaan,
Kun kunkin on tehtävä työtään.
Lemu liisterin rintamme raskauttaa,
Laki, matala on,
Niin paksut on muurit,
Jyry huumaten äänemme vaijentaa.
Niin lumoten kiertimet kieppuelee,
Ja lanka se rioihin sääntyy,
Ja rullat ne paksuksi paisuelee,
Ja syöstävät nuolena kääntyy.
Vaan mykkinä, kalpeina seisomme me
Kuin koskessa vain
Ja vahdimme rullaa
Ja solmeemme langan, kun katkeevi se.
Vaan kaikk' komentaa kone rautainen,
Humisten kuni syksyllä tuulee,
Ja kaikki me täytämme käskyjä sen:
Kone ihminen onpi, se luulee.
Näkymättömät voimat sen käymähän saa:
Se kehrävi niin
Myös meill' elon lankaa,
Mut vain ikä kultasen näin kuluttaa.
Vaan ihmistuntehet, muistelotkin
On meilläkin rinnassamme;
Et lannista niitä, jos kytkisitkin,
Ei seuraa ne aistimiamme,
Ja miettehet entävät vihantahan
Ja vapauteen
Ja lapsuusaikaan,
Sinitaivahasen sekä Jumalahan.
SEPPÄ.
Puh!
Palje puhkuen huohottaa,
Ilma ahjohon purskahtaa.
Tuli syö syden: kuumuus karttuu,
Pidit kuumahan rautaan tarttuu.
Puh! Puh!
Säen lens ulos pimeään.
Tuuli — kas! — tään
Mutkistaa;
Vilkkuin se vaihtuu,
Herjeten haihtuu;
Sokko yö ylös tuijottaa.
Naks!
Seppä on ylispuolellaan
— Paita nokinen — lämmin vaan.
Niinkuin lehtiä puusta, lähti
Valkoraudasta moni tähti.
Niks! Naks!
Palje seisovi, tult' ei näy,
Moukari käy…
Veitsekskö vaan,
Metalli, sulla
Mieli on tulla?
Miekaks, suojaksi synnyinmaan?
Ah!
Seppä mestari miehuisin,
Kirveeks tulla mä tahtoisin,
Kaataa puita, jos saisin luvan,
Laittaa äidin ja pojan tuvan…
Pah! Kah!
Pohja, terä jo ilmautuu,
Silmä ja suu.
Mars! vetehen!
Soh, upoksissa!
Sylje kuin kissa!
Äiti hän vartoo puurollen.
POIKA PERNAJASTA.
Kristian Tyrannin aikana oli eräs Olli Simonpoika niminen köyhä kalastaja, joka asui Särkilahden alueella Pernajan pitäjässä nykyisten kaupunkien Porvoon ja Loviisan välillä. Suomenlahden siniset vuonot tunkeutuvat täällä niemien, saarien ja metsäkumpujen väliin, jotka tuuheilla kuusillansa kurkistavat veden pintaan.
Olli Simonpojalla oli poika, jolle oli annettu pääenkeli Mikaelin nimi, sillä isä oli urhoisa soturi, joka nuorena ollessaan oli taistellut maan vihollisia vastaan. Nyt oli hän pannut pois miekan ja joutsen ja tarttunut airoihin, ottaakseen meren lohia vangiksensa. Siihen aikaan kärsi maa paljon väkivaltaa, sillä Kristian Tyrannin sotalaivastot saaliinhimoisina vierailivat meren rantamilla ja hävittelivät taloja ja kyliä. Torsby, jossa Olli kalastaja asui, oli myös kärsinyt vihollisten ryntäyksistä; Olli isä toivoi, että hänen pojastansa oli tuleva sankari, joka kerran vapauttaisi maan ja jaloin polkisi lohikäärmeen; siksipä antoikin hän kastaa poikansa Mikaeliksi.
Tuskin oli Mikael kasvanut niin suureksi, että voi nostaa isänsä miekkaa, kun isä antoi jo hänen koettaa jousta virittää. Mutta aikaa tarvittiin, ennenkuin heikot käsivarret kasvoivat niin voimakkaiksi, sillä joutsi oli luusta ja teräksestä, tarvittiin täysi miehen voima sitä virittämään.
"Mikku", sanoi isä, "odottakaamme vielä vähän aikaa, ennenkuin jousta jännitämme, mutta sinä voit koettaa tapparata, joka riippuu tuvassa sänkyni yläpuolella. Lyö poikki tämä leppä yhdellä lyönnillä."
Poika otti tapparan, tähtäsi leppään, joka oli käsivarren paksuinen ja katkasi sen poikki yhdellä ainoalla lyönnillä.
"Niin luulinkin", sanoi isä. "Sinussa on ainetta aimo mieheksi, ja kunhan tulet päätäsi pitemmäksi, niin saat jännittää minun joutseni Kristian Tyrannia vastaan. Siihen asti saat soutaa suurta kalavenhettäni, sillä siitä reippaat pojat saavat rautaiset käsivarret."
Mikael poika ajatteli niinkuin isäkin, että mikään maailmassa ei ole parempi kuin voimakkaat kädet, hyvä teräsjoutsi ja oiva tappara. Mutta sattui eräänä päivänä, että poika pääsi isänsä mukana kirkkoon. Siellä oli komeaa: pyhienkuvia, suitsutusta, latinaisia rukouksia ja latinaisia messuja, niinkuin katolisella ajalla tapana oli.
"Minä en ymmärrä mitään", sanoi poika. "Mitä ne laulavat?"
"Latinaa", sanoi isä. "Mitäs muuta se voisi olla? Jumalalle ei saa puhua muulla kuin latinan kielellä."
"Eikö Jumalalle saa suomeksi puhua?" kysyi taas poika, sillä hän ja suurin osa kansaa puhuivat suomea, ja hänestä tuntui ihmeelliseltä, että Jumalalle ei saisi puhua kukin omalla kielellään ja että Jumalan vastauksiakaan sitte ei ymmärtäisi.
"Jumala ei ymmärrä suomea", vastasi isä. "Jumala ei ymmärrä mitään muuta kuin latinaa."
Pojasta tuntui hyvin kummalliselta, kun Jumala oli niin taitamaton, mutta hän ei uskaltanut enempää kysellä.
Kun messu loppui, meni isä sakastiin, hänellä oli papille asiaa, ja poika seurasi häntä, Siellä pöydällä oli jokin suuri ja komea esine, jossa oli outoja, mustia viivoja ja kirjavia kuvia. "Mikä se on?" kysyi poika.
"Se on kirja", sanoi isä.
"Kirja? Mikähän kirja on?" Poika ei ollut eläissään nähnyt kirjaa. Hän tunkeusi lähemmäksi ja sai tarkastella tuota ihmeellistä esinettä, jota nimitettiin kirjaksi. Se oli sellainen, jota nykyään sanotaan levykirjaksi eli "foliantiksi", suuri, paksu kirja, jossa oli kummallisia kirjaimia, sinisiä, keltaisia, viheriäisiä, punaisia ja joskus mustiakin kirjaimia. Kirjan syrjällä eli maalatutta pyhäinkuvia, kultakehät päiden ympärillä. Meidän maassamme oli siihen aikaan ainoastaan yksi ainoa painettu kirja, se oli Saksassa painettu, latinan kielinen messukirja. Kaikki muut kirjat olivat käsikirjoituksia, ja ne olivat kalliita ja harvinaisia, sillä sellainen kirja maksoi yhtä paljon kuin hyvä talonpoikaistila.
"Mitä nuo käyrät viivat merkitsevät?" kysyi poika.
"Ne ovat kirjaimia. Niiden piirtämistä sanotaan kirjoittamiseksi ja selittämistä lukemiseksi."
"Saanko minäkin oppia kirjoittamaan ja lukemaan?"
"Et, sitä eivät osaa muut kuin papit."
"Minä tahdon tulla papiksi", sanoi poika.
"Kaikkea vielä!" nauroi isä. "Ensinhän sinun pitäisi osata puhua latinaa."
"Onko se niin vaikeaa, isä?"
"Niin, varmaankin se on vaikeaa, koska se on Jumalan kieltä; ja sitä pitääkin oppia koulussa."
"Minä tahdon käydä koulua, isä, ja oppia latinaa. Mutta kunhan tulen papiksi, rukoilen Jumalaa Suomen kielellä, ja joll'ei Jumala minua kuule, sanon minä hänelle latinaksi: 'rakas herra Jumala, opettele suomea puhumaan, että jokainen ymmärtäisimme, mitä sanot'."
Pappi, joka tämä kuuli, taputti poikaa ystävällisesti olkapäälle, sanoen: "Mikkoseni, sinä puhut ymmärryksesi mukaan. Saarnattuhan on kirjoitettu kreikan ja latinan kielellä; kuinka Jumala toista kieltä puhuisi, kuin mitä hän raamatussa on puhunut? Mutta eihän sinulle ole mahdotonta päästä kouluun ja tulla papiksi. Minä tahdon puhua siitä isäsi kanssa."
Isä vastasi asiaan nyreästi, että poika oli saanut pääenkelin nimen, tullaksensa kansansa urhoksi. Sitä varten hänen ei tarvinnut lukea, kirjoittaa eikä latinaa osata.
"Hänestä voi tulla Jumalan ja kansansa soturi toisilla aseilla kuin miekka ja joutsi", arveli pappi.
Joku aika sen jälkeen, eräänä myrskyisenä päivänä, kulki pappi rannalla, keskustellen Viipurin koulun mainion rehtorin, Johannes Erasmin kanssa, joka oli hänen luonaan vieraana. He uskoivat toisillensa murheensa huonoista ajoista, Kristian Tyrannista ja Tukholman verisaunasta sekä kauheasta kerettiläisestä Martti Luteruksesta, joka tahtoi hävittää paavinvallan ja antaa kaikkein ihmisten Raamattua lukea. Tätä puhuessaan näkivät he ulapalla kalastajavenheen aaltoja vastaan taistelemassa. Venheellä oli kova vastatuuli; purjeet oli täytynyt panna kokoon, koska ei voitu risteillä tuossa kapeassa kulkuväylässä. Venhettä souti poikanen, ja perässä istui vanhempi mies.
"Miksikähän tuo mies tuolla antaa pojan yksin soutaa suurta venhettä tällaisessa ilmassa?" kysyi Viipurin rehtori.
"Minä tunnen miehen", vastasi pappi. "Hän tahtoo kasvattaa pojastansa soturin ja antaa hänen harjoitella raskaimpia töitä, karaistaksensa hänen käsivarsiansa."
"Kuitenkin on venhe liian raskas niin nuorille käsille", arveli rehtori. "Mutta katsoppas, kuinka poika hinaa sitä eteen päin! Hän lienee reipas poika."
"Niin, kestäväinen poika on hän kuin työmuurahainen ainakin. Ajattelen siitä pojasta, että mitä hän kerran maailmassa aikoo, sen hän saa toimeen. Hänellä olisi halua käydä koulua, mutta isä on köyhä ja tahtoo tehdä pojastansa soturin."
"Minä otan hänet luokseni ilmaiseksi ja koetan mitä hänestä voi tulla.
En ole nähnyt noin reipasta poikaa", selitti rehtori.
Venhe pyrki eteen päin riehuvalla ulapalla, ja rantaan se pääsi. Olli isä Mikkoinensa nousi maalle. Kyllähän pojalla oli rakot käsissä ja posket olivat punaiset kuin vatun kyljet, mutta eteen päin hänen täytyi päästä ja eteen päin hän pääsikin. Rehtori ja pappi menivät heitä vastaan. Tuima kalastaja ei vähällä myöntynyt, mutta kun oppineet miehet kauan häntä kiusasivat, suostui hän viimein ja lupasi antaa poikansa Mikaelin matkustaa rehtorin kanssa Viipuriin ja käydä siellä koulua.
Mitä tuli sitten Mikko Ollinpojasta, Pernajalaisesta, joka oli soutanut kätensä rakoille ja äskettäin nähnyt ensimmäisen kerran kirjan, ainoan, joka löytyi hänen kotiseudullaan? Hänestä tuli Suomen etevimpiä ja eniten kiitettyjä miehiä, sillä mitä hän kerran aikoi, sen hän päätökseen asti toimitti. Hänestä tuli ensin piispan kirjuri; sillä piispa oli Viipurin koulun rehtorin hyvä ystävä. Sittemmin pääsi hän ulkomaille, Wittenbergin kaupunkiin Saksaan, tohtori Martti Luteruksen ja hänen uskollisen liittolaisensa, Filip Melanktonin oppilaaksi. Uskonpuhdistusta levitti par'aikaa Kustaa Vaasa Ruotsissa ja Suomessa: kuningas oli Luteruksen kanssa kirjevaihdossa ja Luterus kirjoitti hänelle kiitettäviä arvosanoja Pernajan nuoresta Mikaelista. Siten tuli Mikael ensiksi Turun koulun rehtoriksi, jona hän oli 9 vuotta, ja sittemmin Turun piispaksi. Olihan se kyllin korkea kunnia köyhälle kalastajanpojalle.
Mutta Pernajan poika ei tahtonut elää ihmisten ylistyksen eikä korkeiden kunniasijojen tähden. Hän ei voinut saada sitä päähänsä, ett'ei Jumala osaisi muuta kuin latinan kieltä, ja hänen mielestään oli sääli, että niin moni hurskas ihminen ei voinut puhua Jumalalle rukouksessa eikä ymmärtää hänen ilmoitettua sanaansa. Tohtori Martti Luterus oli sanonut hänelle Jumalan ymmärtävän kaikkia kieliä, koska kerran Jumala oli lahjoittanut ihmiselle ajattelemisen ja puhumisen taidon ja että Jumala ei tahdo, että häntä rukoiltaisiin käsittämättömillä, opituilla sanoilla, vaan sydämmen lapsellisella uskolla ja jokaisen omalla taidolla.
Silloin rupesi Pernajan poika opettamaan Suomen kansaa puhumaan Jumalalle omalla kielellänsä. Hän painatti ensimmäisen suomalaisen aapiskirjan, ensimmäisen suomalaisen rukouskirjan, Davidin psalmia ja lopuksi koko Uuden testamentin Suomen kielellä. Ei ollut helppoa ensimmäistä kertaa uutta kieltä kirjalliseen muotoon saada, ja silloin täytyi kaikki painaakin Tukholmassa, koska ei Suomessa ollut yhtään kirjapainoa. Mutta edistyä asian piti, ja edistyikinhän se suuren kuninkaan Kustaa Vaasan avulla. Tästä lähtien osaa jokainen maamme tyttö ja poika lukea, jokaisella on Jumalan sana omalla kielellään ja jokainen voi omalla kielellään Jumalaa rukoilla.
Kun Pernajan poika Mikael Ollinpoika viimein tuli oppineeksi mieheksi, otti hän nimen Mikael Agricola. Agricola merkitsee maaviljelijä, ja kyllä voikin sanoa Suomessa ei löytyneen voimakkaampaa kylvömiestä kuin hän. Mutta pappi sakastissa ei ollutkaan väärässä ennustaessaan, että Mikael, suuri Jumalan ja kansan soturi, voipi kyllä voittoja saada ilman miekan taistelutta.
Joka kerta kuin olen seisonut Pernajan venhevalkamalla ja nähnyt kalastajavenheitä myrskyssä taistelemassa, olen ajatellut Mikael Agricolaa, joka täällä myrskyssä isänsä venhettä sousi. Ja joka kerta kuin olen suomea puhuvan kansan kuullut Jumalaa kirkossa ylistävän tahi kuin olen heidän kotonansa nähnyt pyhäilloin raamattua lukevan, olen taas ajatellut tuota suurta synnyinmaan ystävää, joka opetti kansaa puhumaan Jumalan kanssa. Mikael Agricola kirjoitti rukouskirjaansa:
"Kyllä se kuulee Suomen kielen,
Joka ymmärtää kaikkein mielen."
TYTTÖ KAUTTUAN RANNALTA.
Mitäpä merkitsee yksi pikku tyttö maailmassa? Voiko hänkin tulla suureksi ja kuuluisaksi? Kyllä, miksikä ei? Hän ei voi taistella sodissa, hän ei voi palvella maatansa samalla tavalla kuin poika; mutta hän voi taistella yhtä rohkeasti, vieläpä rohkeammastikin murhetta ja puutetta vastaan sekä kaikkea pahaa vastaan kuin maailmassa on; hän voi taistella totuuden puolesta, palvella Jumalan valtakuntaa ja elää ihmisten onneksi. Tyttö on saanut heikomman käden, mutta yhtä suuren ymmärryksen, lämpimämmän sydammen ja suuremman kärsivällisyyden; miksipä hän ei voisi tulla suureksi ja kuuluisaksi? Mutta hän ei tahdo, hän tietää parempaa, ja se on nöyrästi ja huomaamatta, kenenkään tietämättä hyvän tekeminen.
Muistanpa yhden pikku tytön, taikka minä en muistakaan sitä aikaa, kuin hän oli pienenä, sillä se oli jo ammoin, mutta minä muistan, kuin hän oli vanhana ja harmaapäisenä. Ja nyt minä kerron sinulle hänen lapsuudestansa.
Länsisuomessa on lähellä Uuttakaupunkia Pyhäjärvi jonka vesi juoksee Eura-jokea myöten Pohjanlahteen. Joessa on suuri vedenputous ja koski, ja kosken rannalla on Kauttuan rautatehdas. Vähän alempana on suvanto ja matala ranta. Ajatteleppas istuvasi siinä rannalla lämpöisenä kesäpäivänä katselemassa salakkain leikittelyä päivän paisteessa.
Muutamia pikku tyttöjä tulee tehtaasta. Paljain jaloin he astuskelevat, he nostavat ylös helmansa ja kaalavat matalaan veteen. Se heitä hyvin huvittaa. He huutavat, kun joku näkymätön kivi pistää heidän arkaa jalkaansa, mutta hetipä he jälleen pulikoivat taas yhtä iloisesti. Salakat ovat uteliaat ja uivat niin läheltä heidän paljasten sääriensä ohitse, että melkein koskevat niihin, mutta ottaa niitä kiinni, kas, sepäs vain ei onnistu. Tytöillä on vasemmassa käsivarressa pikku kori; he kumartuvat ja pistävät oikean kätensä veteen. He etsivät jotakin pohjasta ja he löytävätkin. He ottavat sen ja panevat ilosta huudahtaen koriinsa.
No, mitä he sitte löytävät? Ei kauniita, monivärisiä kiviä, joita lapset mielellään poimiskelevat rannoilta, vaan soikeita, puolipyöreitä, mustanharmaita, likaisia kappaleita, jotka eivät suinkaan ole mieluiset ottaa käteen. Ne kappaleet likaisivat puhtaan esiliinan. Tytöt kantavat saaliinsa koreissaan rannalle, kaatavat ne ruohoon ja istuutuvat hyvin hiljaa odottamaan. Hienoa naurun hissutusta on vaikea pidättää, mutta hiljaa nyt tahdotaan olla, hyvin hiljaa. Nuo kummalliset, vedestä tuodut esineet pysyvät hyvän aikaa ihan hievahtamatta, kuin olisivat kuolleet. Ne ovat suuret kuin lapsen käsi, litteät ja yhteen sovitetut kahdesta kuoresta joista ylempi on kannen näköinen. Kohtapa näkyy jo, että kannessa on saranatkin ja että se voidaan auaista sisältä päin. Se todellakin aukenee, hyvin hitaasti ja varovaisesti, ja sen reunaan ilmestyy kaksi hoikkaa sarvea, jotka tunnustelevat ruohoa edestään. Jos on hyvin hiljaista, pistäytyy piankin esiin kellertävänvalkoinen tai harmaanvalkoinen pää tuossa merkillisessä kotelossa asuvasta madosta. Se näyttää tähystelevän, onko paikka turvallinen, ja huomattuaan, ett'ei mitään ole hätyyttämässä, mataa se ja vetää osan ruumiistansa esiin, taikka se ei oikeastaan mada pois kotelosta, sillä se on kiinni kasvanut kuoreensa; mutta se kurkottautuu niin pitkälle, että saa maasta kiinni, ja alkaa sitte vetää kuorta perästään. Niinhän olet arvattavasti useinkin nähnyt raakkujen tekevän, ja arvaat, että nämä rumat, mustanharmaat elävät esineet ovat simpukoita.
Simpukka kun arvaa olevansa turvassa, vetäytyy hitaasti eteenpäin. Mutta pienimmästäkin kolahduksesta tai maan tärähdyksestä vetäytyy simpukan asukas heti kuorensa sisään, kansi painautuu kiinni, eikä sitä ole sitte helppo saada auki. Lapset katselevat tuota ilokseen ja ihmeekseen. He ovat kuulleet puhuttavan, että petolinnut välistä kantavat nokassaan tuollaisen simpukan korkealle ilmaan ja pudottavat sieltä kallioon tai kivikkoon, että kuori särkyisi, he kun sitä eivät jaksa nokallaan hakata rikki. Tuo pudottaminen voi onnistua, mutta myöskin olla onnistumatta. Jos se onnistuu, saa lintu hyvän aamiaisen, niinkuin muutamat herkkusuut ihmisetkin syövät ruokasimpukoita; mutta jos se ei onnistu, jää linnulta herkku saamatta.
Pikku tytöt eivät suinkaan aikoneet syödä simpukan matoa; ei, mitä vielä, hekö, jotka eivät tohtineet syödä viatonta vaapukkamatoakaan! No, mitä he sitte aikoivat? Ja mitä varten he kaalelivat vedessä simpukoita etsimässä?
Sen minä kerron sulle. Heillä oli mukanansa suuri pöytäveitsi, ja sillä he aukoivat simpukkain kuoret. He eivät ollenkaan ajatelleet, että he siten turmelivat pikku matoraukan, joka oli kiinnitettynä huoneesensa ja jonka täytyi kuolla, kun siltä suojeleva kuorensa pois riistettiin. Tytöt etsivät jotakin kuoren sisältä, etsivät usein turhaan ja viskasivat pois tarpeettoman kuoren elävine sisuksineen. Mutta yht'äkkiä kuului eräs heistä huudahtavan ilosta, hän oli löytänyt jotakin, oikean helmen.
Sellaisia helmiä harvoin löytyy näistä rumista harmaista simpukoista, jotka matelevat jokiemme ja kymiemme pohjalla. Niitä on kuoren sisällä eräässä kulmassa ja niitä luullaan jonkinlaisiksi kasvannaisiksi, kun simpukka on loukkautunut. Helmet ovat loistavat ja valkeat kuin maito taikka, harmahtavan valkoiset, hyvin kovat ja eri kokoiset, välistä ainoastaan pienen neulannupun kaltaiset, välistä taas suuret kuin pihlajan marja. Sellaisesta suuresta helmestä maksaa kultaseppä paljon, sillä hän sovittelee niitä kalleihin kaulakoristuksiin ja muihin koruihin, niin että tuollaisen simpukka raukan sisällys voi koristaa kuninkaankin tai kuningattaren kruunua. On löydetty monta sellaista kallista helmeä Suomesta ja Ruotsista; ja löytyisipä niitä arvattavasti paljon enempikin, jos vain niitä ahkerammasti etsittäisiin. Mutta moni katsoo sitä turhaksi vaivaksi, kun usein saa avata viisikymmentä, jopa satojakin simpukoita, löytämättä ainoatakaan helmeä. Simpukat kyllä ovat iloissaan, kun heistä niin vähän pidetään lukua. He mieluisemmin tahtovat elää rumina ja halveksittuina mudassa joen pohjalla kuin menettää henkensä kuninkaan kruunujen kaunistamisen tähden. Oletko nähnyt läheltä leivoa? Se on hyvin vähäpätöisen näköinen harmaa lintu, mutta eikö se laula kauniisti? Samoin ne ovat simpukatkin ja monet muut, jotka näyttävät ulkomuodoltaan mitättömiltä ja rumilta. Eihän voida koskaan tietää, mitä tuolla kuoren sisällä saattaa olla. Vaan jos etsitään, niin sieltä ehkä löytyy oikea helmi.
Pikku tytöt Kauttuan rannalla eivät suinkaan olleet julmat, he tietystikään eivät olisi tahtoneet turmella mitään elävää olentoa, mutta helmiä he mielellään tahtoivat löytää. Se tyttö, joka nyt ilosta huudahti rannalla, oli nimeltä Fredriikka. Hän oli löytänyt helmen, melkein puolukan kokoisen, ja hän oli mielestään nyt niin rikas, että olisi voinut ostaa koko Suomen, ehkäpä vielä Ruotsinkin. Hän itse kertoi, miten iloinen hän oli. Vaan kukapa uskoisi, että juuri hänestä tuli sitte niin helläsydämminen tyttö, ett'ei hän olisi kaikkein koko maailman helmienkään hinnasta tappanut viatonta elävää olentoa. Lapset sitä eivät ajattele pieninä ollessaan, mutta kun kasvavat niin suuriksi, että kykenevät ajattelemaan, koskee heidän sydämmeensä, jos vain ovat hyviä lapsia, että minkään elävän tarvitsisi kärsiä heidän tähtensä. Oletko kuullut puhuttavan kevät-yhdistyksestä, joka suojelee pikku lintuja? Sitä tekevät kevätyhdistyksen lapset sekä turvattomani pikku lintujen tähden, joita niin monet pahat ihmiset rääkkäävät ja tappavat, että vielä paljon enemmin rakkaudesta Jumalaa ja hänen luotujansa kohtaan, koskapa Jumala on laupias kaikkia kohtaan eikä suinkaan tahdo, että kukaan syyttömästi kärsisi.
Tämä pikku tyttö oli Fredriikka Bremer. Hänestä tuli hellin ja lempein suojelija kaikille köyhille, turvattomille, onnettomille ja vainotuille tässä maailmassa, niin hyvin ihmisille kuin kaikille eläville yleensäkin. Hän oli niin hyvä, että saattoi antaa viimeisenkin roponsa köyhille; mutta Jumala antoi hänelle moninkertaisesti sijaan, niin ett'ei hänellä koskaan ollut puutetta; hän ansaitsi paljon rahaa kirjoillaan, ja mitä enemmän hän ansaitsi, sitä enemmän hän antoi muille. Mutta voidaanhan olla hellä ja hyväsydämminen, siltä kuitenkaan tulematta tuskallisen arkatuntoiseksi. Fredriikka Bremer kertoo eräästä pojasta, joka oli niin liiallisen hellätuntoinen, ett'ei hän voinut nähdä itikkain nälissään lentelevän puistossa keskikesän iltoina, vaan ojensi heille paljaan käsivartensa syötäväksi. Ja itikat tietysti söivät oikein innoissaan. Pojan sisar oli myöskin hyväsydämminen, vaan tuo hänestä sentään oli liikaa. Hän olisi voinut yhdellä läimäyksellä tappaa kaikki itikat, niin kiintyneet ne olivat veriseen työhönsä, ja kukapa olisi tyttöä siltä voinut sanoa julmaksi? Mutta tyttö ainoastaan ajoi pois itikat, sanoen veljelleen: "jos vielä kerran ojennat kätesi, niin minä tapan verenimijät!" "Itikka raukat!" sanoi hellätuntoinen poika. Mutta sisar nauroi ja sinä luullakseni naurat myöskin.
Fredriikka Bremeristä tuli kirjailija, jota ihmeteltiin koko Europassa, vieläpä Amerikassakin. Hän matkusteli kolmessa maanosassa ja löysi ystäviä kaikkialta, mihin hyvänsä hän tuli. Hän kirjoitti monta matkakertomusta sekä kertoeli, mitenkä elämän tosi onni löytyy hyvyydestä, uskollisuudesta, rehellisyydestä, taidosta ja tiedosta, työstä ja luottamuksesta Jumalaan. Hän piti arvokkaana sitä, jota muuten niin vähän huomataan, nimittäin vaatimatonta, äänetöntä, lempeää toimintaa hiljaisessa kodissa. Hän muisti niitä, jotka niin moni unhottaa: vaikeroimatta itsensäkieltäväisiä ja kärsiväisiä, ja niitä, jotka toisten onnen tähden unhottavat omansa. Tietysti hän ei voinut olla ajattelematta hyvää jokaisesta hyvästä äitistä, hellästä sisaresta ja rehellisestä vaimosta. Hän osasi kirjoittaa niin lämpimästi ja iloisesti kuin päivänpaiste. Ja muistellessaan, miten hän pikku tyttönä kaaleli Kauttuan joessa, sanoi hän leikillä: nyt minä lähden kokoomaan helmiä elämän virrasta! Pikku tyttö, kun kuulet hänen nimensä, niin muista, että hän on puhunut maan mahtaville sinun oikeuksiesi ja ihmisarvosi puolesta.
ROHKEUS VAARASSA,
Niin, rohkeutta vaarassa, rohkeutta vastoinkäymisissä, rohkeutta kiusauksissa, rohkeutta puolustamaan kanssaihmisten ja omaa henkeäsi ja menestystäsi, rohkeutta taistelemaan totuuden puolesta, rohkeutta puolustamaan turvattomia ja viattomia vainottuja, rohkeutta kaikkea pahaa ja vääryyttä vastaan, rohkeutta kaikkeen hyvään ja jaloon, mutta ei tyhmänrohkeaa ja hyödytöntä rohkeutta kestämään turhia vaaroja, ylvästymään muiden yli tai etsimään riitaa, että pääsisi joksikin mahtimieheksi. Pane tämä mieleesi!
Ehkäpä olet kuullut puhuttavan Östermyrasta, joka on kaukana Pohjanmaalla, juuri sillä kohdalla, jossa nyt Vaasan rautatie on piirtänyt Suomen kartalle uuden ajatusmerkki-viivan ja veturit kulkevat uuden ajan nopealla vauhdilla pitkin hedelmällisiä vainioita. Siellä on suuri ruutitehdas, joka kauan olikin ainoa laatuaan koko maassamme ja tuotti kaikille metsästäjille, vuorenmurtajille ja suomalaisille sotamiehille kaiken ruudin, kuin he tarvitsivat. Ja tiedäthän sinä, että ruuti, jota tehdään hiilestä, tulikivestä ja salpietarista, on hyvin vaarallinen tavara, joka helposti voi saada aikaan hyvin suuria onnettomuuksia, jos se syttyy tuleen, milloin ei tiedetä olla varoillaan. Sentähden täytyy ruutitehtaissa työskennellä hyvin varovasti. Siellä ei kukaan saa polttaa tupakkaa eikä sytyttää tulta edes turvallisimpaankaan lyhtyyn; ei kukaan saa pitää taskussaan helposti syttyviä aineita eipä edes rautanaulojakaan saapastensa kantapäissä, kun rauta voisi sattua kolahtamaan kiveen ja siitä syntyä kipinä. Kaikkein vaarallisin paikka on kuivaushuone, johon äsken valmiiksi saatu, vielä kostea ruuti levitetään kuivamaan ja johon hienoa mustaa ruudintomua on asettunut kattoon ja seinille. Se tomu on niin tulenarkaa ja täyttää ilmankin niin kokonaan, että melkeinpä pelottaa siellä tulen ajatteleminenkin, eikä sinne saa kukaan mennä kovat kengät jalassa, vaan paljain jaloin tai sukkasillaan tai pehmeissä tohveleissa.
Suuren tulenvaaran tähden ovatkin kaikki ruudintekohuoneet rakennetut syrjään herrasväen kartanosta ja työväen asunnoista. Eihän koskaan voida olla niin varovaiset, ett'ei joku onnettomuus mahdollisesti saattaisi tapahtua. Ja samasta syystä ovat ruutitehtaat tehdyt vain hienoista puista, että vahinko olisi niin pieni kuin mahdollista, jos ne lentäisivät ilmaan. Niin, sinä varmaankin ajattelet: "siellä minä en tahtoisi asua!" Mutta tottumus tekee, että ne, jotka siellä asuvat, eivät ajattelekaan vaaraa, vaan luottavat, että ankara työnjohtaja yöt päivät vartioipi tehdasta, niin ett'ei mikään varomattomuus voi saattaa kaikkien turvallisuutta vaaraan.
Hyvin harvoin sitä on tapahtunutkin, mutta joskus on kuitenkin yksi tai useampia ruutihuoneita lentänyt ilmaan. Ja kerran kuuluu se tapahtuneen syystä, jota ei ole helppo estää, siitä näet, että ukontuli iski ruutihuoneesen. Onhan sellaisia onnettomuuksia koetettu estää ukkosensyöteillä, jotka ovat kosteasta maasta aina ylemmäksi kattoa ja savupiippuja ulottuvat metallijohdot, yläpäässä terävä kärki; mutta eivätpä nekään aina auta.
Kyytirättäri Fredrik Salmenin luona Östermyrassa palveli tallirenkinä nuori poika Jaakko Virtala. Siihen aikaan oli tapana, että nuoret rengit kävelivät sunnuntaiöinä seikkailuretkillä, välistä ottivat luvatta hevosia haoista ja ratsastivat ne turmiolle, välistä remusivat kapakoissa ja milloin taas tappelivat naapurikylän renkien kanssa. — "Jaakko", sanoivat eräänä lauantai-iltana kumppanit Jukka ja Taavi, "lähdeppäs nyt meidän kanssamme ja opi mieheksi! Nyt on paraiksi kuutamaa, että löydämme hevoset haasta. Tänä yönä ratsastetaan, ja Ankkurin muori osaa kyllä torpassaan laittaa puolikuppisia kanelin ja inkiväärin kanssa. Ota piiska kanssasi, Jaakko, ja hyvä, jos pistät lyijymukuran varrenpäähän, sillä saattaapa sattua, että naapurikylän pojat odottelevat meitä kirkkomäessä."
"En minä tule mukaan", vastasi Jaakko puhdistellessaan hevostansa tallissa. Hän ei sinä yönä huolinutkaan viedä ruunaansa hakaan.
"Ohoh!" sanoivat kumppanit. "Miksi et tule?"
"Sentähden että se on väärin ja isäntä on siitä kieltänyt ja varoittanut."
"Kas vain tuota, vaikk'ei vielä ole päässyt lasten luvusta!" ivasivat
Jukka ja Taavi. "Tunnusta, raukka, että pelkäät saavasi selkään!"
"En minä ole pelkuri", sanoi Jaakko.
"Kyllä sinä pelkäät hienoa pintaasi. Jospa kerran maistaisit kanelin ja inkivääärin kanssa laitettuja puoliknppisia, niin saisit parempaa rohkeutta."
"Antakaa minun olla rauhassa!" virkkoi Jaakko äkeissään ja heristi kumppaneja ratsustimilla.
"Vielä vai, porsas! Tuosta pojasta ei suinkaan tule koskaan miestä tässä maailmassa; jänishousu hän on, ja viekastelija kettu hänestä tulee, jos saa elää."
Jaakko pääsi rauhaan, ja hänen urholliset ystävänsä läksivät yölliselle seikkailulleen. Tosin he sitte vähän pehmiteltyinä palasivat kotiin ja kuluttivat pyhäpäivänsä humalansa haihduttelemisella, mutta sen sijaan kehuivat he ylenmäärin miehuuttansa ja lupasivat kasvattaa Jaakkoa paremmin seuraavana lauantai-iltana hyvällä selkäsaunalla.
Sattuipa seuraavana maanantaina, 14 päivänä lokakuuta 1844, talvi tulemaan itämyrskynä. Tuuli ulvoi joka nurkassa ja pyöritteli savua ja kipunoita joka piipusta, sillä myrsky toi kylmää, niin että joka huonetta täytyi lämmittää. Työmiehet olivat tavallisessa työssään ruutitehtaalla, kun äkisti kuului hirvittävä huuto: "kuivatushuoneen katossa on tulta!"
Kuivatushuoneen! Kaikki tiesivät, mitä se merkitsi. Siinä oli paperikatto ja jostakin etäisestä piipusta tulleet kipunat olivat tarttuneet siihen.
Kaikki juoksivat pois tehtaasta niin loitos kuin pääsivät. Ei kukaan ajatellut muuta kuin itsensä pelastusta. Isäntä ja työnjohtaja eivät edes koettaneetkaan kehoittaa ketään sammuttamaan tulta; saattoihan kuivaushuone minä silmänräpäyksenä hyvänsä räjähtää ilmaan eivätkä he tahtoneet lähettää väkeänsä surman suuhun.
Silloin nähtiin jotakin outoa. Nuori poika, kädessä vesiämpäri, astui levollisesti ja vakavasti tikapuita myöten kuivaushuoneen katolle, ja jäljestä nousi vanhempi mies. He olivat Jaakko Virtala, joka oli kenenkään pyytämättä tehnyt rohkean päätöksen, ja hänen isäntänsä kyytirättäri, joka oli mieltynyt tähän rehelliseen poikaan ja tahtoi ennemmin kuolla hänen kanssansa kuin jättää häntä yksin vaaraan.
Katselijat matkan päässä seisoivat kauhusta kalpeina, tuskin uskaltaen hengittää. Mutta eipä sitä tuskaista odotusta kestänyt monta minuuttia; pian nähtiin pojan isäntineen yhtä levollisesti ja vakavasti laskeutuvan tikapuita alas. He olivat sammuttaneet katolta tulen juuri viime hetkenä, ennenkuin se ehti polttaa läpi paperin ja päästä hienoon ruudin tomuun.
Ihmisiä oli kokoutunut koko seudusta. Hurraa-huuto, kovempi kuin myrskyn pauhu kajahti yli syksyisten tasankojen, sänkivainioiden, nuorten ja vehreiden orasketojen, herrasväen kartanon ja kaikkein Östermyran tupien. Vielä ei kukaan uskaltanut lähestyä tuota vaarallista huonetta; saattoihan siinä vielä olla jäljellä joku tietämätön tulenkipuna. Mutta kun poika isäntineen palasi väkijoukkoon ja vakuutti tulen kokonaan sammuneen, silloin se toki täytyi uskoa ja silloin kaikki ylistivät heidän rohkeuttansa, kaikki tahtoivat pudistaa heidän kättänsä, tehtaan isäntä syleili heitä ja lupasi runsaasti palkita heidän suurenmoista urhotyötään. Sen hän kyllä tekikin; mutta eipä sellaisia töitä tehdä rahasta, eikä niitä voida palkita lahjoilla; niin tekee rehellinen, rohkea ja velvollisuutensa tunteva sydän, sentähden sen paraana palkintona onkin hyvä omatunto.
Rengit Jukka ja Taavi olivat ensimäisinä lähteneet juoksemaan pois tehtaalta, minkä suinkin kerkisivät, ja he olivat myöskin ehtineet loitoimmaksi vaarasta, vaan palasivat nyt hiukan häpeissään muuhun väkijoukkoon. "No, mikä konsti olikaan sammuttaa tuon vertaista tulta, kun oli millä sammuttaa", sanoivat he ylvästellen Jaakolle. "Kyllä mekin olisimme nousseet katolle, jos olisi ollut vettä käsillä."
"Niin, tietysti", vastasi Isokylän ukko, jonka hevoset he olivat viime kerralla ratsastaneet turmiolle. "Varmaankin te vettä etsimään juoksitte koko virstan päähän kuivaushuoneesta. Mitä teidän tarvitsi etsiä? Olisitte ratsastaneet varastetulla hevosella tikapuita myöten ylös ja sammuttaneet tulen puolikuppisilla!"
Nyt oli Jaakon vuoro nauraa kumppaneilleen. Hän kysyi hyvänluontoisesti, ensi lauvantai-iltanako vai milloin hänen piti saaman selkäänsä, kun oli pelkuri.
Se suututti Jukkaa ja Taavia. "Onpas tuo vielä olevinaan ylpeäkin", arvelivat he. "Eikä kuitenkaan ole muu kuin pojannulikka, joka hiipii äitinsä hameiden taa piiloon eikä uskalla edes kertaakaan juoda päätänsä täyteen. Jänishousu hän on ja viekastelijana kettuna hän pysyy niin kanan kuin elää."
KALAIN ELÄMÄ MERESSÄ.
Ah sinistä merta, aavaa merta, syvää merta, joka välkkyy auringon paisteessa! Eikö se ole kaunis? Eikö se ole salaperäinen? Kuinka usein olenkaan seisonut rannalla ja katsellut värepintaisten aaltojen juoksentelua peräkkäin kuin valkoiset lampaat kukkaniityllä, eivätkä ne kuitenkaan saa koskaan kiinni toinen toistansa! Ne tulevat etäiseltä rannalta; niillä ei ole kotia eikä isänmaata. Heillä ei ole rauhaa yöllä eikä päivällä, ne vain lakkaamatta vyöryelevät meren silopinnalla. Tuhat vuotta ovat ne kulkeneet tuota kulkuansa, ja aina ne laulavat samaa laulua.
Mutta millainenhan on elämä, joka elää ja liikkuu aaltojen alla? Me sitä emme näe emmekä kuule; me asumme toisessa maailmassa. Me hengitämme keveää ilmaa; me iloitsemme auringon kirkkaasta valosta, emmekä me osaa käsittää, millaista on elää tuolla alhaalla ilman ilmaa, aurinkoa ja ääntä pimeydessä ja hiljaisuudessa, ja kuitenkin olla onnellinen. Sini meri, avara meri, syvä meri, etköhän meille kerran kertoisi, millaista on sinun hiljaisessa povessasi?
Kyllä, vastaa meri, kyllä minä mielelläni kertoisin, mutta ethän sinä ymmärtäisi minua. Minä olen niin äärettömän suuri; kuohuttelenhan minä aaltojani yli koko avaran maapallon. Minä olen keisarikunta, jossa on monta suurta maakuntaa, ja kaikki ne ovat ihan erilaiset. Minä kierrän haaleana kylpyvetenä maan keskustaa ja minä värisen pakkasesta napaseutujen jäävuorissa. Monta, monta miljoonaa elukkaa elää minussa, suuresta valaskalasta aina niihin näkymättömiin pikku eläviin asti, joita asuu tuhansia yhdessä ainoassa vesipisarassa. Kaikilla niillä on oma erityinen elämänsä, ja jos minä kertoisin kaikki, ehtisit sinä tulla harmaapääksi vanhukseksi, ennenkuin minä kunnolla pääsisin alkuunkaan. Kuinka sinä voisit ymmärtää niin äärettömän suurta satua? Mene ennemmin jonkun pikku lapseni luo. Kysy Pähkinälahden kiiskiltä, miten kalat elävät, niin hän ehkä kertoo sinulle jotakin, jonka paremmin ymmärrät.
Kiitoksia, syvä meri; kyllä on niin, kuin sinä sanot. Minä kysyn halveksitulta pikku kiiskiltä. Hän tietää vain hyvin pienen osan sinun suuresta sadustasi, mutta hän kuitenkin tietää, mitä on meidän rannoillamme, ja senhän me ymmärrämme paraiten.
Kiiski sanoo: ei ole aina niin pimeä meressä, kuin te ihmiset luulette. Minä en ole asunut peninkulmain syvyisissä valtamerissä; siellä kyllä lienee pohjassa lakkaamaton yö. Mutta täällä meidän vesissämme erotamme selvästi yön päivästä. Me näemme päällämme pyöreän, tumman punaisen levyn, joka tanssii aalloilla. Se on taivaan aurinko; se paistaa veden läpi kaikkiin vesikasveihin, ja ne kurottelevat sitä kohti niinkuin lapsi käsiänsä äitilleen. Oletko milloinkaan soudellut peilityynessä rannassa ja katsellut veneestä alas läpinäkyvään veteen? Miten pehmeitä, hienolehtisiä kasveja siellä alhaalla! Ne ovat kuin korkeata metsää, vihreitä puistoja ja komeita puutarhoja. Me uimme kesällä meriauringon vaalean punaisessa valossa meriruoho-metsissämme, korkeain ja sammaleisten vuorten sekä syväin mutaisten laaksojen yli. Me emme niinkuin te pelkää putoavamme jyrkänteiltä emmekä loukkautuvamme kiviin. Niinkuin teidän lintunne lentävät korkealla pilvissä, niin mekin ihan vaivatta lennämme ylös veden pintaan ja siitä uteliaina katsoa tirkistelemme outoa maailmaa, joka liikkuu ilmassa meidän yllämme. Me näemme teidän venettenne ja laivainne kulkevan korkealla päämme päällitse, niinkuin te näette pilvien uivan ylitsenne ilmameressä. Välistä me näemme ihmisjalkoja pulikoimassa korkealla, sellaista te ette saa nähdä, sillä eipä kukaan poika eikä tyttö ui korkealla ilmassa. Muuten me mieluisimmin elämme meren pohjalla, sillä siellä meidän peltomme ja niittymme ovat. Me emme kynnä emmekä kylvä, eikä meidän kuitenkaan tarvitse koskaan olla huolissamme, mitä syömme tai juomme; sillä tiedämmehän hyvän Luojan pitävän huolta kaikesta, mitä tarvitsemme. Meillä ei ole tupaa, ei isää eikä äitiä, ei puolisoa eikä lapsia, ei sisaria eikä veljiä. Ystäviä meillä ainoastaan on tuhansittain ja heitä me seuraamme yli vuorten ja laaksojen.
Myöhään syksyllä, kun tulee pimeä ylämaailmassa, tulee vielä synkempi syvällä meressä. Silloin irtautuu vesiruoho juuriltaan ja ajautuu rantaan. Metsämme, puistomme ja kasvitarhamme häviävät kaikki. Vesi kylmenee, mutta siitä me vähän huolimme; emmehän me tarvitse turkkeja. Nyt on tähtein tuike ja kaunis, keltainen kuu ilomme ja huvimme, kun sen pitkä vapiseva hopearaita välkkyy kuin valopylväs meren päällä. Vielä me näemme heikon kajastuksen päivästä, mutta kun sitte eräänä aamuna etsimme aurinkoa, ei sitä enää löydykään. Ohut jää on peittänyt veden pinnan. Silloin se vielä on kirkas ja läpikuultava. Olemme saaneet lasikaton päällemme. Kalveassa jään läpi hohtavassa kajastuksessa näemme mustain varjojen kiitävän katolla ja kuulemme rapinaa ja helinää poikain luistimista, kun he iloissaan kiitelevät meidän ylitsemme ja leikkelevät raitoja jäähän.
Tätä kestää muutamia päiviä. Pakkanen kiihtyy, jää paksunee ja tulee sikäli yhä läpinäkymättömämmäksi, kunnes viimein sataa lunta. Silloin on pimeys täydellinen, on niin pimeä, ett'emme voi erottaa hietajyvää vuoresta. Tuo pitkä, pimeä yö kestää neljä kuukautta ihmisten laskun mukaan, välistä viisi. Me haparoiden liikumme, tunnustellen ympärillemme suulla ja evillä. Me etsimme syvimmät haudat ja sulloudumme likekkäin, ystävät ja viholliset kaikki sekaisin. On niin hiljaista kuin pimeässä haudassa. Salakka ja hauki oleskelevat vierekkäin. Välistä avaa salakka suunsa; hän on silloin löytänyt pikku madon, ja sepä se onkin hänen aamiaisensa, päivällisensä ja illallisensa. Välistä hauki avaa suunsa, ja salakka solahtaa melkein huomaamattansa hauin vatsaan.
Me tarvitsemme myöskin ilmaa. Vetten auki ollessa onkin niissä aina ilmarakkuloita, mutta jään alla sitä tavaraa on niukalti. Matalat järvet jäätyvät välistä ihan pohjaa myöten, ja silloin kuolevat kaikki kalat. Joskus taas ihmiset hakkaavat rannalle jäähän avannon. Iloissamme ja kummastellen päivän kajastavaa raitaa riennämme me sinne hengittämään. Ukko onkii avannosta. Me näemme lihavan onkimadon painuvan pohjaa kohti. Ah, mikä herkku! Kaikki kilvaten ja toisiaan sysien kiiruhtavat sitä tavoittamaan ja sieppaamaan herkullista saalista. Särki on sukkelin. Kateellisesti me katselemme, miten hän sieppaa madon aivan kumppaninsa suun edestä, mutta samassa näemme hänen kimmurtelevan ylös. Meistä on käsittämätöntä, miten hänelle on tullut sellainen halu tanssia pystysuoraan ylös; mutta me kalat olemme luonteeltamme levolliset emmekä juuri milloinkaan kummastu. Kun siis mato uudestaan vaipuu pohjaan päin, koetamme taas kilvan sitä siepata, ja sukkelimmalle tulee samanlainen halu tanssia ylös. Niin käy meille toiselle toisensa jälkeen. Viimein alkaa avannon laidalla istuvalta ukolta palella sormia, ja hänen paistaessaan ja syödessään meidän kumppanejamme saamme me turhaan odotella tuota kavalaa matoa.
Viimein tulee kevät. Jää halkeilee pauhulla, aurinko on kuluttanut rikki meidän lumipeittoisen lasikattomme; sen raoista alkaa meille näkyä päivänvaloa. Myrsky vinkuu, jää huokailee tuskasta ja murtuu viimein, Ensin näkyy vain pieni reikä katossa; se sitte suurenee ja kasvaa päivä päivältä ja kun viimein jonakin aamuna katsahdamme ylös, paistaa vaaleanpunainen aurinko taas aukealle, aaltoilevalle, vapaaksi päässeelle merelle.
O, sä ihmislapsi, joka et koskaan ole ollut vangittuna pitkän, pimeän ja hiljaisen yön autiuteen, sinä et tiedä, miltä tuntuu tuo äkillinen pääsö pimeydestä valoon! Mene alas kellariin, paneta vahva kivipaasi aukon päälle ja asu siellä neljä kuukautta ja kauemminkin, kuulematta äänen hisaustakaan muusta maailmasta, sekä nouse sitte jonakin kevätaamuna auringon valoon, ihmisten iloiseen hälinään ja lintujen lauluun! Silloin tiedät, miltä kaloista tuntuu jäiden lähtö. Me kalat olemme tuohon tottuneet; mutta keväästä ja taivaan valosta iloitsevat kaikki niin meren kuin maankin eläjät. Rakasta valoa, sinä ihmislapsi, ja kiitä Jumalaasi siitä, sillä sinä olet luotu valoon, ja valon lapsena tulee sinun aina vaeltaa Jumalan edessä hänen pelossaan ja totuudessaan.