"Vetelys raukka!"' sanoi kuu uudestaan. "No, tuollapa vain ei ole ymmärrystä senkään vertaa kuin messinkinapilla!" ihmetteli Sipi Ilonen. "Kukapa jaksaisi kuunnella moista tyhmää puhetta? Kas siinähän oletkin, pohjantähti, melkein suoraan pääni päällä. Älä vain tipahda minulle keskelle naamaa; kerro ennemmin kuulle, mikä mies minä olen."
"Ilvehtijä!" vastasi pohjantähti.
"Vai niin, räpyttäjä, luulitko nyt olleesi hyvinkin sukkela? Kysyppäs auringolta, eikö minun korumessinkini ole yhtä hyvä kuin hänen kultansa. Mutta kas, tuossahan lentää kotka. Hoi, kotka, sanos kuulle ja tähdille, mikä mies minä olen!"
"Sinä olet minulle aivan sopiva aamiainen, onkimato", vastasi kotka, löi suoraa päätä alas Sipi Iloseen, iski kyntensä hänen repaleiseen mekkoonsa ja nosti hänet korkealle yli puiden latvain.
"Ei, maltahan!" huusi Sipi Ilonen, "odota tulevaan kevääsen, minä olen niin laiha kesällä. Tuolla kylässä asuu hyvin pehmoinen räätäli ja lihava laiskiainen. Uskallanko kysyä, kuka te, herra, olette, ja mihin matka vetää?"
"Minä olen keisari Napoleonin kuuluisa kotka ja nyt juuri matkalla kuuhun etsimään keisarin kruunua. Sen sanotaan olevan siellä hyvässä tallessa."
"No, sepä sopii oivallisesti", arveli Sipi Ilonen. "Minäkö en tuntisi keisari Napoleonin kruunua? Antakaa minulle vain vapaa kyyti kuuhun ja sieltä takaisin; minulla on siellä muutamia tuttuja ja me lunastamme kruunun, jos se ehkä on pantattuna." Mutta itsekseen ajatteli Sipi Ilonen: "toivoisinpa, herra kotka, että olisit kiinni naulittuna tallinoven päälle."
"Olkoon menneeksi", sanoi kotka, levitti tummat siipensä, kohosi yli pilvien tähtitaivaalle, ja kohta hän jo syvään hengähdellen istahti täyskuun äärimmälle reunalle.
"Mene nyt lunastamaan kruunua!" käski kotka.
Sipi Ilonen läksi; oli niin ihmeellisen keveä kävellä siellä kuussa. Hänestä tuntui aivan kuin olisi hän lentänyt. Se oli kullasta loistava maa, täynnä korkeita vuoria ja syviä laaksoja, mutta kaikki ylösalaisin. Puiden latvat olivat alhaalla ja juuret yläpäässä; ja talojen savupiiput olivat maata kohti. "Kukapa olisi arvannut, että minä osasin valehdella ihan oikein?" ajatteli Sipi Ilonen.
"Nyt pitää katsoa, onko kuu Hollannin juustoa", ajatteli hän edelleen,
istuutui, leikkasi palasen maasta ja maisteli. Niin, se todellakin oli
Hollannin juustoa. "Tähänpä pian syntyy aika kuoppa!" mietti Sipi
Ilonen.
Hän tuskin ehti leikata irti aika kimpaletta, kun näki merkillisen miesjoukon marssivan laaksoon. Se oli armeija kuun väkeä, kaikki päälaellaan, astuen käsillänsä ja pitäen kivääriä varpaillaan. Ja etupäässä astui itse kuun ukko. "Missä se konna on, joka meistä sanoi, että me kävelemme alassuin?" komensi kuun ukko.
"Kukapa uskaltaisi puhua niin ilmeistä valetta?" kysyi Sipi Ilonen vavisten. "Hullunkuristahan tuo on astuakin jaloillaan, kun kerran on olemassa kädet astumista varten."
"Sinä se juuri oletkin sitä kertonut", tiuskasi kuun ukko. "Katsokaas tuota lurjusta, hän astuu jaloillansa!"
"Minäkö?" sanoi Sipi Ilonen. "Enpä suinkaan. Enkö minä astuisi käsilläni luonnon järjestyksen mukaan?" Ja hän asettui päälaelleen, mutta kaatua romahti.
"Ei", sanoi kuun ukko, "et sinä kelpaa muuksi kuin ilvehtijäksi minun eukolleni. Hän tarvitsee jotakin huvia, eukko parka, kun on jo istunut tuhat vuotta, nenä taottuna kiinni kuuvuoreen. Sen hän sai rangaistuksekseen, kun, kuten tiedät, houkutteli minut yrittämään tervaamaan kuuta. Hän ei pääse irti, ennenkuin tänne tulee suurin narri maan ja taivaan välillä, ja minä tunnustan suoraan, että minä soisinkin hänen ennemmin siinä pysyvän kiinni. Hän on liian tarkka järjestyksen noudattaja, hän lakasisi ja siistisi koko kuun, jos kerran pääsisi irti. Minä suosin hiukan viatonta epäjärjestystäkin, olen vähän tiputellut tuhkaa piipustani sinne tänne, ja hauskaapa on hiukan likaella äsken pestyjä lattioita. Katso vain, kun ilvehdit eukolle, ett'ei hän pääse irti!"
"Suokaa anteeksi", pyyteli Sipi Ilonen, "minulla olisi vähän kiireenlainen takaisin maan päälle; minä lupasin Napoleonin kotkalle lunastaa keisarin kruunun."
"Vai sen leikkikalun!" virkkoi kuun ukko. "Minä annoin sen pojilleni keilapalloksi. Mars palvelukseesi, maan ukko!"
Ei siinä apua, Sipi Ilosen täytyi marssia käsillään armeijan mukaan, ja hän saapui suuren hiilikeltaisen vuoren luo, jonka vieressä kuun mummo aivan oikein istuikin, nenä kallion rakoon kiinni tarttuneena. "Huolitko nuuskaa?" kysyi kuun ukko ja kylvi sitä vuorelle. — "Ttsi!" aivasti mummo, ja samassa aukesi rako ja mummo pääsi irti. — "Nyt hukka perii!" pahoitteli ukko. "Tänne on tullut suurin narri maan ja taivaan väliltä, eikä se voi olla kukaan muu kuin sinä, Sipi Ilonen. Hyvät ystävät, nyt pakoon, sillä joll'ei nyt tule kuun pimennystä tomusta ja rikoista, niin eipä toden totta ole enää ainoatakaan lautaa tallella koko kuun valtakunnassa."
Koko armeija läksi käpälämäkeen. Sipi Ilonen yritti myöskin pakenemaan, mutta ei ollut vielä oikein opastunut käsillä kävelemistaitoon; hän kaatua kellahti seljälleen, nousi luonnollisille jaloilleen ja juoksi minkä suinkin käpälästä pääsi. Katsahtaen taaksensa näki hän suuren tomupilven ja kuuli kuun mummon äänen: "mitä muurahaisia ja matoja tässä on likaamassa minun tarhaani ja pihaani? Puhdasta pitää olla, ihan puhdasta kuun pihassa."
Ennenkuin Sipi Ilonen ehti lukea neljääntoista asti, oli hänen päällänsä jo suunnaton joukko kaikenlaista väkeä ja eläviä jotka pakenivat luutaa. Kaikki riensivät hänen päällitsensä, kaatoivat hänet kumoon, poljeksivat ja tukistelivat häntä. "Tuossa saat kruunustani!" tiuskasi keisari Napoleon, nipistäen häntä korvasta. — "Tuossa saat meidän linjalaivojemme nuppineuloista!" hurrasivat englantilaiset, lauaisten kanuunansa häntä kohti. — "Tuoss' on sulle minun vanteistani", puhkui Suuri Mogul ja nipisti häntä nenästä. — "Tuosta saat siitä, että minä katkesin kuin oljenkorsi!" huusi Mogulin äiti, pistäen häntä neulalla poskeen. — "Tässä saat tikun pistämisestä minun jalkaani!" nyyhkytti prinsessa Sinitaivas, puristaen hänet melkein puolikuoliaaksi. — "Tuoss' on luotipuntarista!" ärjyivät räätälit silitellessään häntä kuumilla raudoillansa. — "Tuoss' on sinulle siitä ja tuoss' on sinulle siitä!" huusivat sadatkin yht'aikaa, yhä vain pureksien, nipistellen, näpistellen ja tukistellen Sipi Ilos-parkaa, niin ett'ei hän enää kuullut eikä nähnyt mitään. Kaikki tuo tapahtui yht'äkkiä, ja heti kaikkein noiden kiusankappaleiden jälkeen tuli kuun mummo suurine luutineen. Sitä ei kukaan kyennyt vastustamaan: hän lakasi kuun puhtaaksi ja kirkkaaksi kuin messinkikattila; kaikki roskat laistiin alas kuun laidalta: keisarit, sulttaanit, prinsessat, linjalaivat, kanuunat, räätälit, rummuttajat, torventoitottajat, kotkat, kruunut ja luotipuntarit; kaikki ne kiertelivät hetkisen avarassa sini-ilmassa ja hajosivat sitte lentotähtinä yön hämärään.
Tämän romun joukossa, joka laistiin pois kuun levyltä, oli myöskin Sipi Ilonen. Hän turhaan katseli kotkaansa, tipahti pois, teki kuperkeikan tyhjässä avaruudessa, putosi, putosi putoamistaan yhä, ja viimein heräsi siitä, että muurahainen matoi matamistaan hänen korvaansa. Missä hän oli? Maantien laidassa nurmikolla, kaappi päänsä alla. Aamu oli valjennut, mutta täyskuu katsoi yhä vielä häntä kellertävän harmaana ja kalpeana yönvalvonnasta. Ihan oikein! Siellä vielä näkyivät entisellään ukko ja akka; suureksi helpotuksekseen Sipi Ilonen ei huomannut merkkiäkään tuosta hirmuisesta luudasta. Arvattavasti akka vieläkin istui, nenä kiinni kallion raossa. Sipi Ilosen ei vielä tarvinnut katsoa itseään suurimmaksi narriksi maan ja taivaan välillä.
"Tästä tulee hyvä historia yksinkertaiselle kansalle", sanoi hän miettiväisesti itsekseen ja nosti hihnoista kaapin selkäänsä. "Missäpä onkaan minun vertaistani, joka yhtenä yönä tekee sellaisen matkan? Ja minua on kuitenkin uskallettu sanoa vetelys raukaksi."
"Vetelys raukka!" sanoi metsän kaiku.
"Sinäkö se olet, neiti Suuton?" pilkkasi Sipi Ilonen. "Olkoon menneeksi vetelys; kaikkiahan nerokkaita miehiä sanotaan suuremmiksi tai pienemmiksi hulluiksi. Mutta sanoa minua, taiteilijaa, ilvehtijäksi…"
"Ilvehtijä!" kertoi kaiku.
"Kuuleppas nyt, lörpöttelijä; kyllähän olet tunnettu kieleväksi, mutta pyydänpä sinua kuitenkin olemaan ryhtymättä mihinkään personallisuuksiin. Vai tahdotko päästä minun kaappiini? Minäkö muka olisin ilvehtijä? Minä, joka tässä kaapissani esittelen maailman suurimmat merkillisyydet, olenko minä sellainen henkilö, jota vain noin ilman mitään saataisiin pitää narrinaan?"
"Narri!" sanoi kaiku.
"Jopa tämä nyt alkaa käydä sietämättömäksi. Minä lähden kaupunkiin.
Pidä kiinni suusi, varis!"
"Suuvaris!"
"Ole vaiti!"
"Vaiti!"
"Minä sinulle annan hyvän päivän."
"Hyvää päivää!"
MYLLÄRI.
Tuo säkkisi, Pouru,
Ja rattihin paiskaa!
Nyt puro, se houru,
Ei vain ole laiska:
Se pilvien maljaa
Niin joi kuni kaljaa
Nyt hampahat ruskaa
Ja kivill' on tuskaa.
Jos myllyttämistä en saa, tulen
Kivet voi sytyttää.
Mi tullut on Mattiin.
Kun kuhnivi aina?
Ei kaataissa rattiin
Saa silmiä painaa,
Kun silmät ne turtuu,
Ja mielikin murtuu.
Pois, jauhoinen Juha,
Nyt aivasta nuha:
Kas, saapuvi vouti jo kartanon
Ja tuimana on.
Tuo naapuri Työri
Hän tuulella jauhaa.
Kas, siivet ne pyörii;
Ei siin' ole rauhaa!
Kun ärjyvi pohja,
Niin siiven se ohjaa,
Kuin poikanen pallon,
Vain myllärin kalloon.
Tuon kunnian perähän en palakkaan:
Paras on vesi vaan.
Öin aavehet rissaa.
Vaan liekö se totta?
Kenties se on kissa,
Mi etsivi rottaa;
Tai onpi se rotta,
Mi jauhoja ottaa,
Tai ratas, mi alla
Käy lotajamalla.
Sama on se, kun vain minä tullini saan.
Vie säkkisi vaan!
TUKKIJUNNARI.
Mies honkia kaas, joki kuljettaa
Ne pois sahan hampahin raastettaa.
Mä vain lykin niitä
Pois rannalta raumaan
Ja kahlehin liitän
Ne yhtehen laumaan;
Pojat rannan kaarnoista laivoja saa.
On siltani pyörivä pölkkyni tää;
Se notkuvi, vaipuvi, vierähtää.
Saan hyppiä, juosta,
Ja saan kavutakkin;
Puu horjuvi tuosta:
Mun kastuvi takkin'…
Oh, uppoan… ainakin kenkäni jää.
Joki joskus suuttuvi sitehistäin:
Se katkovi kahlehet; särkyvi näin
Koko kahlittu lautta.
Ajelehtivat pirstat
— En voi sitä auttaa —
Monet matkat ja virstat.
En keksi mä keinoa keksilläin.
Mut pölkyt kun kiinnitän vain tukevaan.
Vie virta ne kuin hepo sukkelaan;
Mun myös mukavasti
Se kulkea antaa
Ja rantahan asti
Mun syömähän kantaa:
Saan nukkua, voin kuni ruhtinas vaan.
OPPINUT POIKA.
"Äläpäs, kuinka tuo Hegesippus on viisas ja ymmärtäväinen!" — huudahti
Justiina mamseli, käsiään yhteen lyöden. "Hän se vasta tietää kaikki.
Kas, sepä on jotakin, kun on niin oppinut. Toisin on laita Knut paran,
joka ei mitään tiedä."
Hegesippuksella ei ollut aikaa vastata: hän tarkasteli sontiaisen takajalkaa suurennuslasilla. Hän oli kaksitoista-vuotias ja kävi korkeassa koulussa, sentähden tiesi hän kaikki; mutta Knut raukka oli nelitoista-vuotias ja kävi reaalikoulua, sentähden ei hän mitään tiennyt.
Justiina mamseli oli hyvänluontoinen taloudenhoitaja, joka ansaitsi 200 markkaa vuodessa paitsi ruokaa, huonetta ja rantikenkäparia toukokuun 1 päivänä ja pumpuliesiliinaa jouluna. Hegesippus oli hänen lempilapsensa ja Justiina oli aina siitä asti, kuin Hegesippus mekko yllä tepasteli, joka päivä kertonut hänelle, että hän oli muita lapsia viisaampi ja varsinkin paljon ymmärtäväisempi kuin Knut parka. Mitä joka päivä kuulee, sitä rupeaa viimein uskomaan, ja Hegesippus oli vakuutettu siitä, että hän oli oppinein koulupoika, kuin ikinä on kielioppiinsa koirankorvia taivutellut.
Nyt rypisti hän toisen silmänsä kiinni, pani hiuksensa pörrölleen ja sanoi: "Oletteko, Justiina, nähnyt minun munakokoelmaani?"
Justina oli nähnyt hänen munakokoelmansa seitsemänkymmentä seitsemän kertaa, mutta hän vastasi: "no, kaikkea hän ennättääkin, tuo rakas poika!"
"Justiina, tulkaa tänne, niin saatte nähdä!" sanoi Hegesippus, ja sitte hän näytti hänelle paperilaatikon, johon oli pantu pumpuliin suuria ja pieniä munia, kukin osastoonsa säännöllisillä päällekirjoituksilla varustettuina. Siellä oli kaikenlaisten lintujen munia, suuresta kotkasta aina pieneen lehtokerttuun: sinisiä, harmaita, valkoisia, ruskeita, kirjavia, variksen, harakan, kottaraisen, rastaan, keltasirkkusen, peipposen ja muiden, ja kaikki olivat ne onttoja kuoria, pieni reikä kummassakin päässä. Se oli aivan paarihuoneen näköinen, täynnä kuolleiden linnunpoikien kirstuja.
Kun nyt Justiina parhaallaan ihmetteli, tulla tyllerti siihen Lotta. Hän oli kymmenvuotias eikä käsittänyt vielä munakokoelman arvoa, vaan kysyi, mistä Sippus oli nuo kaikki saanut. Sippus vastasi alentuvasti, että hän oli saanut muutamia lahjaksi ja toiset oli hän ostanut muilta pojilta.
"Mutta eikö ole synti tehdä pahaa pikku lintusien pesille?" kysyi Lotta viattomasti.
Hegesippus niisti nenäänsä; hänellä oli melkein aina nuhaa, sillä hän käytti aina päällysnuttua ja kalosseja, ja sitä paitsi kuuluu nenässä puhuminen niin oppineelta. Hän ei viitsinyt vastata noin yksinkertaiseen kysymykseen. Mutta Lottapa ei säikähtynyt tuosta.
"Kyllä ymmärrän, että tuollaisesta oppii jotakin", sanoi hän. "Mutta onhan sinun kirjoissasi kuvattuna kaikki nämä munat. Opettelisitpas tuntemaan lintujen pesiä ja munia metsässä, niille pahaa tekemättä. Knut tuntee kaikki linnut viserryksistänsä."
"Knut on tuhma", sanoi Hegesippus ylenkatseellisesti.
"Mutta Knut suojelee pieniä lintuja ja ampuu haukat", vastasi Lotta säikähtymättä.
"Onko hän lukenut niiden siipisulkia?" kysyi Hegesippus ylpeästi. "Sanon sinulle, Lotta, että linnuilla on erilainen luuranko kuin nisäkkäillä, ja linnun luiden yleinen ominaisuus on niiden edellämainittu lujuus ja keveys; sitä paitsi on niillä kolmiosaiset raajat ja toisenlainen ruuansulatuskanava ja paljon erilaisempi pääkoppa ja ympyriäinen niskakyhmy ja joku määrä mielikuvitusvoimaa ja taito valmistaa suppilomaisia pesiä…"
"Eipä toki", sanoi Lotta, "kaikki linnunpesät, joita minä olen nähnyt, ovat olleet pyöreitä kuin nauriit."
"No, niin, suppilomaisia tai naurismaisia, sepä nyt on yhdentekevää. Petolinnuilla on ehkä nauriinmuotoisia pesiä, mutta löytyy varpuislintuja eli tiitisiä ja kiipeejöitä ja kanalintuja ja kurkia ja kahlaajia ja vesilintuja ja…"
"Ja kukko!" keskeytti Justiina mamseli, lempipoikansa äärettömään oppiin ihastuneena. "Rakas Lotta, ei löydy mitään, mitä ei Hegesippus tietäisi. Hän tietää kaikki."
"Hän kerää munia eikä ole koskaan nähnyt linnunpesää!" nauroi Lotta.
Hegesippus suuttui. "Linnunpesän löydän, koska vain tahdon", sanoi hän. "Minulla ei ole vielä tilhin eikä satakielen munia. Mutta minä etsin ne itse. Saat nähdä iltasella, kunhan tulen kotia."
"Mutta ethän sinä käy koskaan metsässä, katukäytävillä vaan kävelet, koska lääkäri on sinua kävelemään käskenyt", muistutti Lotta.
"Ei, Hegesippus poikaseni, älä mene metsään, voisit vilustua siellä", varoitti Justiina mamseli. "Muista, että siellä on käärmeitä."
"Käärmeet kuuluvat matelijoihin, niillä on pitkäveteinen ruumis ja ruuansulatus käy hitaasti", jatkoi Hegesippus suuressa viisaudessaan.
"Hän ei ole koskaan nähnyt elävää käärmettä!" nauroi taas Lotta.
Tämä suututti Hegesippusta. Hän otti yllensä paksun talvinutun ja kainaloonsa Lütkenin Zoologian, josta hänen viisautensa oli kotoisin. Sitä paitsi otti hän isänsä kepin, jolla saisi lyödä kuoliaaksi käärmeet, joilla on niin pitkä selkä ja huono ruuansulatus. Sitte läksi hän kaupungin ulkopuolelle etsimään satakielen munia, sillä hänellä sattui olemaan lupa tänä iltapäivänä.
"Odotas hiukkasen! Pane kiinni alimmainen nappi!" huusi Justiina mamseli hänelle.
Hegesippus oli jo etäällä. Hän käveli ylevänä kaupungin läpi, tullin sivu, sillan, tien ja ojan yli, ja siten hän tuli metsään. Siellä oli hankalampi kävellä: oli mättäitä, sieniä ja kiviä, katajapensaita ja hämähäkin verkkoja, muurahaispesiä ja itikoita. Hegesippus väsyi ja hänelle tuli kuuma. Hän istahti kivelle levähtämään. Hän ihmetteli, ett'ei sille kivelle ollut mikään satakieli eikä tilhi pesäänsä tehnyt.
Hänen tässä istuessaan suhisi ilmassa jotakin, suuri kyyhkyishaukka tavoitti oravaa lähimmästä puusta. Mutta haukan kynnet tarttuivat kuusen oksiin, orava hyppäsi, pudoten suoraan Hegesippuksen syliin, ja sitte se pelosta vavisten hiipi kiven taakse.
Suurempaa ja parempaa huvitusta ei löydy kuin elävän luonnon tarkasteleminen ja sen salaisuuksien tutkiminen. Se on kuitenkin tehtävä luonnossa eikä lörpöteltävä kirjoista, joita ei yhtään ymmärrä. Kirjat ovat tosin hyviä tien ohjaajia, mutta ne eivät kelpaa mihinkään, joll'ei niitä voi oikein käyttää. — Hegesippus oli nyt metsässä ensimmäistä kertaa. Sen sijaan, että olisi tarkastellut kasvia, eläimiä ja muurahaisten teitä ja opetellut tuntemaan lintuja niiden viserryksestä, tuli hän tänne täysin oppineena ja luuli tietävänsä kirjoista kaikki. Voi sinua, viisas Hegesippus!
Ei hän edes hämmästynytkään. Hän otti kirjansa esille ja etsi sieltä jotakin oravan näköistä eläintä; "Virtahepo on suuri, kömpelö, paksumahainen, lyhytkaulainen ja hyvin matalajalkainen eläin."… "Ahaa! Nelijalkainen eläin, joka syliini putosi, oli kömpelö ja lyhytkaulainen; se oli varmaankin virtahepo. Mikä lienee puussa oleva lintu! Pitääpä katsoa…"
"'Papukaijat tunnetaan nokastansa, joka on hyvin lyhyt, korkea ja paksu.'… Todellakin. Se on papukaija. Mutta, jos se olisikin satakielinen?… Sillä on lyhyenlainen nokka luullakseni. 'Pieni hammas yläleuan sisäpuolella.'… No, se käy päinsä. Siis on lintu varmaankin satakielinen. Sepä nyt oli merkillistä. Se täytyy panna muistoon."
Hegesippus otti muistikirjansa — oppineet miehet eivät mene koskaan metsään ilman muistikirjaa — ja kirjoitti siihen suurilla kirjaimilla:
Toukokuun 1 päivänä. Oli Lotta taas tuhma. Menin metsään. Näin satakielen, joka tavoitti virtahepoa.
"Piste. Voi, kuinka on hauskaa tietää kaikki kirjoista."
"Ah", jatkoi Hegesippus, "kuinka metsä on tuhma ja kuinka minä olen viisas! Tuo suuri metsä ei tiedä, mitä minä tiedän. Tuolla suurella metsällä ei ole kirjoja: siellä ei ole ainoaakaan oksaa, ei ainoatakaan eläintä, joka tuntisi edes aakkoset; vielä vähemmin voivat ne tavata ja selvästi lukea sisästä. Metsä kasvaa ja kasvaa tietämättä, että kaksi kertaa kaksi on neljä. Mutta minä tiedän paljon enemmän, minä tiedän kaikki. Jos on vielä jotakin, jota en tiedä, niin tiedän sen sitte, kuin tulen ylioppilaaksi. Sitte tiedän kaikki, mitä olemassa on ja ehkä vielä vähän enemmän, ja kun tulen maisteriksi, tiedän kaikki, mitä ei ole olemassa ja ehkä vielä vähän enemmän. Kas niin on asia, metsä parka!"
Metsä parka ei vastannut mitään. Hän kuunteli vaan ihmetellen tuota käsittämätöntä oppia. Hän seisoi siellä niin hiljaisena ja vakavana, kuin olisi hänkin tahtonut tuosta suuresta viisaudesta jotain oppia. Ehkä tahtoi mänty oppia, kuinka hänen tuli kasvaa; ehkä tahtoi tuomi oppia kukkimaan, pilvi satamaan, puro tasaisesti pikkukivien yli hyppimään ja satakieli tahtoi kenties oppia virtahepoa tavoittamaan.
"Ei, nyt tahdon etsiä linnunpesän", sanoi Hegesippus ja alkoi kulkea eteenpäin. Kun hän oli kulkenut hetkisen, tuli hän niitylle, jossa oli lato. Ladon oven yläpuolella lähellä kattoa riippui jotakin, joka varmaankin mahtoi olla linnunpesä, sillä se oli harmaan paperin näköistä ja melkein suppilomainen. "Enkös jo sanonut, että kaikki linnunpesät ovat suppilomaisia?" arveli Hegesippus. "Ajatteles, jos tuo olisikin satakielen pesä!"
Ja hän alkoi isänsä kepillä harmaata tötteröä kaivella.
Tuskin oli hän saanut harmaasen paperiin reiän, kun sieltä ryömi jotakin ulos: ensin yksi, ja sitte taas yksi, ja sitte kymmenen ja kaksikymmentä, ja niin, kenties satoja. Mutta ne eivät suinkaan olleet satakielisiä, ne olivat mehiläisiä, ja kohta tunsi Hegesippus pistävän käteensä, poskeensa, nenäänsä… hänen ympärillään oli koko ärtynyt mehiläisparvi. Viisaan miehen oli nyt paha olla, hän alkoi juosta kaikin voimin ja hosui ympärilleen isänsä kepillä. Mutta mehiläisparvi lensi yhä kiivaammin, seuraten häntä niin hirveästi, ett'ei hän kuullut eikä nähnyt. Hän juoksi juoksemistaan, ja yht'äkkiä oli hän suuressa, liejuisessa vesiojassa.
Hyvä oli, ett'eivät mehiläiset osanneet uida. Kun he näkivät vihollisensa ojassa, alkoivat he vihdoinkin suristen liidellä takaisin rikkinäistä pesäänsä paikkailemaan, ja jos poika olisi ymmärtänyt heidän puheensa, olisi hän kuullut heidän sanovan toisilleen: "siinä on rangaistus; kyllä hän toiste jättää pesämme häiritsemättä."
Märkänä ja turvonneena ryömi Hegesippus ojasta. Nyt ei hänellä ollut vähääkään halua linnunpesän etsimiseen. Kotiin tallusteleminen oli nyt viisainta, mitä hän tehdä voi. Mutta asia oli huokeampi sanoa kuin tehdä. Hän oli metsässä ensimmäisen kerran elämässään, ja hänellä ei ollut vähääkään aavistusta siitä, mitä teitä hän oli kulkenut. Kuitenkin kävellä rehki hän oman nenänsä mukaan, ja nenä on huono tienosoittaja, sillä kääntyipä minne hyvänsä, niin on nenä aina eteenpäin osoittamassa. Eteenpäin kulki Hegesippus, ja nenä kulki edellä, mutta kuitenkin eksyi hän ja tuli yhä etäämmälle suuressa metsässä. Puiden varjot venyivät pitemmiksi männiköllä, aurinko laskeutui kuusen latvojen taakse, hyttyset tulivat yhä kärtyisemmiksi, lintujen laulu hiljeni puissa, ainoastaan punatulkku ja talitiainen visertelivät surullisia säveliään, ja ruisrääkkä pellon ojassa käheästi äänteli. Kaikeksi onneksi ei toki tullut pimeätä, sillä nyt oli kesäsydän. Hegesippus oli väsynyt, nälkäinen ja märkä, mutta kuitenkin kapuili hän eteenpäin mättäiden ja kivien yli, ja kun hän täten oli monta tuntia harhaillut, tuli hän juuri samalle ojalle, josta oli matkansa alottanut.
Silloin loppui häneltä rohkeus; hän istahti ja rupesi itkemään.
Hetkisen itkettyään nukkui hän väsyneenä ojan reunalle.
Nyt lienee Hegesippus varmaankin uneksinut, sillä kuinka muutoin tällaista olisi voinut tapahtua niin oppineelle pojalle? Hänestä oli kuin pieni orava, jota hän oli luullut virtahevoseksi, olisi tullut hänen luoksensa ja kysynyt: "miksi itket?" — "Oi", sanoi poika, "pitäneehän itkeäni, sillä en löydä tietä kotiin tästä suuresta metsästä."
"Mutta sinähän tiedät kaikki", sanoi orava, joka oli virtahepo.
"Enhän minä nyt kaikkea tiedä, mutta melkein kaikki!" huokasi poika.
"Hyvästi, poika", sanoi orava. Kului hetkinen, — kuului suhinaa ilmassa, ja kanahaukka, joka oli satakielinen, kysyi: "miksi itket?" "Enkö itkisi", sanoi Hegesippus, "kun en tiedä, miten voisin osata kotiin metsän läpi?"
"Mutta sinähän tiedät melkein kaikki!" sanoi kanahaukka, joka oli satakielinen.
"Niin", sanoi poika, "enhän minä juuri kaikkia tiedä, mutta tiedänhän kuitenkin koko joukon."
"Hyvästi vaan", sanoi kanahaukka.
Nyt tuli mehiläisparvi ja kysyi samaten: "miksi itket?"
"Enkö nyt itkisi sellaisen ja sellaisen asian tähden?" sanoi Hegesippus niinkuin ennenkin.
"Mutta tiedäthän sinä koko joukon", surisi mehiläisparvi.
"Enhän minä juuri kovin paljoa tiedä, mutta tietänenhän kuitenkin vähäsen."
"Hyvästi", sanoivat mehiläiset.
Taas oli poika aivan yksin. Mutta silloinpa tulikin koko suuri metsä hänen luoksensa: korkeat kuuset, solakat koivut, matalat pajapensaat, pienet pihlajantaimet, puolukankukat, kanervat, harakanvarpaat ja kaikki kysyivät ystävällisesti: "miksi itket?"
"Enkö itkisi? Niin ja niin on asia laita", selitti Hegesippus.
"Mutta tiedäthän sinä kuitenkin vähäsen", sanoi koko metsä.
"Kyllä", sanoi poika, "mutta en tiedä kotitietä."
"Hyvästi", sanoi metsä.
"Ei, odotas hiukkasen", huoahti Hegesippus unissaan. "Olepas hyvä ja näytä minulle tie kaupunkiin! Päällystakkini, kalossini ja isäni keppi jäivät ojaan, minä kuolen vilusta."
"Mutta tiedäthän sinä kuitenkin vähäsen", toisti metsä.
"En, metsä rakas, minä vakuutan sinulle, ett'en tiedä en niin mitään", huokasi poika sydammen tuskassa.
"Todellakin, oletko niin äärettömän tietämätön?" kysyi metsä.
"Olen, mitä vaan tahdot, kunhan neuvot minua kotiin", sanoi poika.
"Ei, odotas", sanoi metsä, "pois kiertelemiset! Tunnusta rehellisesti, ett'et mitään tiedä luonnon todellisesta elämästä ja laadusta, vaikka lörpötteletkin kirjoista koko joukon ulkoläksyjä! Tunnusta tietäväsi vähemmän kuin muurahainen pesässään tahi pienin neulanen kuusen oksalla."
Hegesippus vetäsi niin pitkän huokauksen kuin seinähirren. Kyllähän se koskee, kun täytyy tunnustaa itsensä niin oppimattomaksi, juuri kuin on ollut niin äärettömän oppinut. "En tiedä mitään muuta kuin sitä, mitä on Lütkenin Zoologiassa", huudahti hän.
"Vai niin, tahdotko tinkiä?" keskeytti itsepäinen metsä. "Lausu totuus!
Huuda niin kovasti, että jokainen kuulee: Hegesippus on tuhma!"
Hiki kihosi pojan otsalta, vaikka hänellä siinä maatessansa olikin kylmä.
"Kyllähän se on totta, rakas metsä", sanoi hän, "olenhan minä vähän tuhma."
"Suora totuus! Hyvin tuhma!" sanoi metsä.
"No, koska sitä tahdot kaikin mokomin tietää, niin minä olen tuhma… oikein tuhma!…"
"Hegesippus on tuhma!" vastasi kaiku joka haaralta metsästä. Siellä syntyi verraton riemu. "Kuules, mitä poika sanoo?" sanoi harakanvarvas katajapensaalle. "Kuinka voi ihminen olla niin äärettömän tuhma, että itsekin sitä kertoo?" sanoi muurahainen männynkävylle. Kaiku istui vuoren reunalla kertoen joka sanan, kunnes jokainen oksa, joka mätäs ja joka linnunpesä kaikui samoja pilkallisia sanoja: "Hegesippus on tuhma… tuhma… tuhma… tuhma… tuhma… tuhma!"
"Mitä sipinää se on?" kuului ääni aidan takaa sanovan, ja siinä seisoi
Knut pyssy olalla. "Hegesippus!" huusi hän.
Hegesippus heräsi. "Sinäkö se olet, Knut?"
"No, sepäs nyt oli hauskaa, että viimeinkin sinut löysin. Justiina oli levoton, kun viivyit ja lähetti minut jo aikaisin jäljestä päivällisen sinua etsimään. Olen etsinyt sinua joka talosta, puistosta ja puutarhasta. En koskaan luullut sinua niin tuhmaksi, että näin pienessä metsässä eksyisit."
"Hiljaa, Knut, elä siitä enää virka: koko metsähän sen jo tietää!" huokasi Hegesippus. "Rakas Knut, auta minua nyt kotia, jalkani ovat jäykät, en voi kävellä."
"Vähätpä siitä, minulla on sääriä molempien tarpeeksi, kulku käypi kuin reipas tanssi. Kiipeä selkääni, mars! eteenpäin, pannukakku!"
"Mutta kaupunkiin on pitkä matka. Ethän sinä voi minua koko matkaa kantaa."
"Pitkäkö matka? Tulliportille on tuskin sataakaan askelta. Jos olisit noussut lähimmälle pikku kivelle, olisit nähnyt edessäsi koko kaupungin."
"Näyttääpä todellakin siltä, kuin olisin ollut hiukan tuhma", huokasi Hegesippus noustessaan veljensä selkään ja nähdessään kaupungin aivan lähellä pensaikon takana. "Mitä sinulla on jahtilaukussasi, Knut?"
"Siellä on petolintu. Vähän aikaa sitten ammuin sen."
"Ahaa, kyllähän sen tunnen. Lyhyenläntä nokka ja pieni hammas yläleuassa lähellä nokan kärkeä. Elä luule, Knut, ampuneesi papukaijaa; minä olen tuon otuksen tutkinut, se on satakielinen. Minä näin sen tavoittavan virtahepoa."
"Mitä sanot? Satakielinenkö? Oivallinen kanahaukkahan tämä on! Tallin oven päälle minä sen naulaan. Minä näin sen vainoavan pientä orava raukkaa. Se on ahnas rosvo, tuo tuossa; se elää enimmittäin pikku linnusta, vaikka kyllähän sille kelpaa kaikki, mitä sattuu saamaan: rotat, sammakot, jäniksenpojat, oravat…"
Nyt näki Hegesippus parhaaksi pitää viisautensa itsekseen. Mutta kun hän onnellisesti pääsi kotia veljensä hartioilla ja Justiina mamseli taas alkoi kiittää hänen ääretöntä oppiansa, kuiskasi Hegesippus hänelle korvaan: "älkää kertoko kenellekään siitä, että olen tuhma!"
"Kultamuruseni, mitäs puhut? Olisiko hän tuhma, joka tietää kaikki."
"Niin, katsokaas Justiina, sepä se juuri onkin tuhmaa!"
SOKURILEIPURI.
Vispaa tahdas! Munat tähän!
Ei, nyt menee mäntyyn päin.
Jauhoja! mut voita vähän!
Tuhma työn teit, ystäväin!
Lisää, lisää — ei saa surra
Liitua — niin kestää purra!
Konvehdithan kullataan,
Tuhmin lausein laitellaan.
Tilaukset katsokaamme!
Jäätelöitä, hyytelö;
Häät von Hellerillä saamme,
Tanssit laittaa Lehtiö;
Päiväkseen saa kaakun Miina,
Aino, Alma, Karoliina;
Kahvileivät hienot saa
Arpajaisiin toimittaa.
Ristiäiset Riemusella,
Punaväriin leivokset!
Hautajaiset Huolisella,
Värit mustat, valkoiset:
Ihmistunteet maalaan tarkoin.
Myötäväksi pennein, markoin.
Surut, riemut suorastaan
Konvehdein ne nielastaan.
Koulut kohta, tietääkseni,
Luvan saa; niin, tosiaan!
Kyllä tunnen tuttuseni.
Sanoi äiti pojistaan:
Tarjottimet tyhjentyvät,
Haihtuu torttuvuoret hyvät,
Kunnes raunioitakaan
Syötävist' ei olekkaan.
Olis leipurina, silloin
Kelpais! lapset tuumailee;
Aamuin, puolipäivin, illoin
Hilloa hän kauhailee…
Hui, hai! Hätäpäivää eipä,
Kun saa silliä ja leipää,
Tai kun tästä muuttuisi
Vielä pikku pojaksi!
KIRKONKELLOT.
Ne soivat ja kaikuvat nuo kauniit, suuret ja heleä-ääniset kellot, ne soivat kuolleille viihdytystä ja eläville kehoitusta rukoilemaan Jumalaa kaikkivaltiasta, jonka henki liikkuu temppelin holvissa ja koko maailman lävitse. Ne soivat ja soivat uudelleen kehoittaen rukoukseen ja rauhaan, muistuttaen ja herättäen ihmisiä; — kuuleppas, kuinka kauas niiden äänet kaikuvat kirkkaassa kesä-ilmassa laajalle ympäri maiden ja järvien! Kun niitä kuuntelet, soikootpa surussa tai ilossa, niin kiitä Jumalaa sydämmesi pohjasta siitä, että hän niin alinomaa kolkuttaa sydämmesi ovea ja sanoo sinulle: "tule luokseni!" Sillä mitäpä muuta kellot joka päivä sanoisivat kuin juuri nämä sanat: "tule Jumalan luo, tule, tule köyhä, kadonnut lapsi, tule Jumalan luokse!" Niiden ääni kaikuu korviisi ylhäältä ilman avaroilta aloilta, samoin kuin valo, lämpö ja kaikki hyvä ja kaikki kaunis tulee ylhäältä Jumalalta taivaasta. Kuuntele siis kellojen ääntä ja muista, mitä ne sulle sanovat, niin niiden helinä sinulle anoo siunausta korkeudesta, jospa sitte soivat elämää tai kuolemaa.
Oli kerran vanha kirkko, minä kyllä tiedän, missä se oli, mutta te sen saatte arvata. Se oli pienempi, kuin kirkot tähän aikaan ovat, ja oli rakennettu kivestä; olipa siinä kivet niin suuret, ett'ei kukaan ihminen voinut käsittää, että kukaan oli ollut niin väkevä, että nosti niin suuret möhkäleet ylös kirkon seinään. Hyvin jyrkkä katto siinä oli ja naakat tekivät pesänsä sen halkeamiin, ja kirkon ikkunat olivat matalat ja pienet ja niissä oli maalattuja ruutuja siltä ajalta, jolloin Suomenmaassa vielä oli paavin oppi valloillaan. Kirkossa oli tauluja, jotka olivat niin kuluneet, ett'ei kukaan enää voinut saada selkoa niiden väreistä; ja neitsyt Maria lapsen Jesuksen kanssa, sekä kaksitoista apostolia oli veistetty puusta; ja muutamat niistä olivat ennen olleet kullatut, mutta nyt tuskin enää näkyi muuta kuin hämähäkin verkkoa pyhimysten kuvien ohimoilla ja pikkunen kultaa apostolin parrassa. Pyhää ei saa palvella puussa eikä kivessä, vaan hengessä ja totuudessa.
Sen kyllä arvaa, että kirkko oli hyvin vanha. Ei kukaan tiennyt, milloin se oli rakennettu; sukupolvi toisensa jälkeen muutti lepäämään kuoleman unta kirkkomaalla eikä toinen sukupolvi ollut toistansa viisaampi. Kun kysyi, kuinka vanha kirkko on, niin sai vastauksen, ett'ei se varmaankaan ollut paljon nuorempi maailman syntyä, sillä jättiläiset olivat sen rakentaneet. Sepäs oli vastaus; siitä ei tullut hullua hurskaammaksi!
Mutta puhukaammepa nyt kelloista.
Kirkossa oli torni, joka oli niin korkea, että kun kiipesi kirkonkukon selkään ja seisoi varpaillaan, niin taisi nähdä seitsemän muuta kirkonkukkoa naapuripitäjissä. Kellotapuli oli vähän matkan päässä erillään ja oli paljon pienempi, sillä harvoinhan tässä maailmassa kaksi suurta sopii yhdessä olemaan. Tapuli oli punaiseksi maalattu ja puusta ja oli kerran muutettu pyörien päällä, joka tapaus oli pidetty erinomaisena ihmeenä ja sitä puhuttiin vielä pitkät ajat eteenkin päin. Tapulissa oli kaksi kelloa: isokello ja pienikello. Samoin kuin kirkkokin, oli isokello niin vanha, ett'ei kukaan tiennyt, milloinka se oli alkanut soida. Sen laitaan oli valettu raamatunlause ja kellonvalajan nimi, joka olikin oikeus ja kohtuus, sillä kun ihminen on kuollut, niin hänestä pysyy muisto hänen hyvissä töissänsä. Isolla kellolla oli ollut kummalliset vaiheet. Puolitoista sataa vuotta sitte oli se ison vihan aikana upotettu järven pohjaan, että se siten pelastuisi vihollisen käsiin joutumasta, ja ne, jotka sen sinne veivät, kuolivat, ennenkuin rauha tulikaan maahan, niin ett'ei kukaan voinutkaan enää sanoa paikkaa, johon se oli upotettu. Kansa sillä seudulla oli köyhä, eikä sillä ollut varaa itsellensä kustantaa uusia kelloja; etsittiin siis entistä kelloa joka paikasta pitkin järveä, mutta ei kukaan löytänyt kadonnutta isoa kelloa. Yhdellä ainoalla ihmisellä koko pitäjässä oli vähän tietoa kellosta, nimittäin kirkonvartian pienellä tyttärellä, pikku Liisalla, joka oli vain kuuden vuoden vanha. Hänen isänsä asui järven rannalla, ja kun Liisa kesällä välistä tuli isänsä venheesen ja kulki kaukana järvellä sunnuntai-aamuina, niin hän luuli kuulevansa kellon soittoa järven pohjasta. Niin hän sanoi tullessaan kotiin, mutta ymmärtäväisemmät pitäjässä vetivät suunsa nauruun koko jutulle. Sittepä eräänä juhannus-aamuna, kun aurinko nousi tumman petäjikön takaa järven toiselta puolelta, sattui niin, että Liisa venheessä kuuli kellon soivan selvemmin kuin koskaan ennen. Ja kirkonvartia, hänen isänsä, souti monen miehen kanssa järvelle ja löysi kellon ja asetti suurella riemulla sen kellotapuliin, joka silloin rakennettiin. Siitä saakka se on soinut heleimmällä äänellä, mutta heleimmästi se soi silloin, kuin joku hyvä ihminen kuolee, sillä kelloilla on myöskin sydän, vaikka se on malmista; ne iloitsevat Jumalan enkelien kanssa, kun ihmissielu tulee taivaan valtakunnan omaksi.
Olipa pienelläkin kellolla oma kertomuksensa, vaikk'ei se ole niin kummallinen. Kun sota oli loppunut ja ihmiset taas kokoutuivat vanhaan kirkkoon, ei ollut yhtään kelloa kehoittamassa hartauteen ja rukoukseen, sillä siihen aikaan oli iso kello vielä unhotettuna järven pohjassa. Mistä silloin saataisiin rahoja uuden kellon ostoon? Kaikki miehet siinä olivat neuvottomina ja kaapasivat senkin seitsemän kertaa korvansa takaa, niinkuin täällä maassa on yleisenä tapana, kun jotakin asiata oikein tarkoin mietitään. Mutta muijat ja tytöt älysivät keinon. He rupesivat kehräämään ja kutomaan. Siinäkös kehruurukit surisivat yöt päivät, ja yhtä ahkeraan lenteli sukkula nuolen nopeudella hienojen loimien välitse ja siten he saivat monta sataa kyynärää mitä hienointa ja valkoisinta palttinaa ja tuumasivat, että tottahan se mahtoi riittää kellon ostamiseen. Köyhät ihmiset, he eivät tienneet, että malmi oli kallista ja mestari kenties oli ottava vielä kalliimman palkan. Kun he tarjosivat palttinaansa kellonvalajalle Tukholmassa, niin hän heille tarjosi puurokelloa, sellaista, jolla tavallisesti soitetaan laivassa, kun puuro on keitetty ja keittäjä punaposkisena seisoo kauha kädessä kajuutan ovella. Mikäs neuvo nyt tuli eteen? Eihän puurokelloa sopinut tapuliin asettaa. Mutta siihen aikaan hallitsi Tukholmassa kuningatar, nimeltä Ulrika Eleonora. Hän kuuli puhuttavan koko jutun palttinasta ja kellosta ja hänen kuninkaallista mieltänsä miellytti suuresti, että hän sai kuulla Suomen muijien ja tyttöjen olevan niin reippaita. Hän pani heti hovineitonsa kehräämään ja kutomaan, ja kehräsi itsekin, ja mahdollista on, että ylhäiset rouvasihmiset vähän rypistivät hienoja neniänsä, mutta siihen aikaan monta asiaa kävi laatuun, jota ei nyt enää voisi millään tavoin tehdä. Kaikki, mitä sillä tavoin kehrättiin ja kudottiin, sen osti kuningatar ja rahat lähetettiin heti kellonvalajalle. Sillä tavoin saatiin kello, joka ei ollut paljon pienempi kuin isokello ja se oli paljon kirkkaampi, ja se on ihan varma, että kun kellon kaikuva malmi ensi kerran äänteli, silloin kaikki vaimot itkivät ilosta ja kaikki tytöt laskivat kätensä ristiin ja jokainen kiitti sydämmessään Jumalaa ja lempeätä kuningatarta; mutta mitä he itse olivat tehneet, siitä heidän mielestään ei ollut muistelemista.
Tällainen oli kellojen juttu. Puhukaamme nyt kirkonvartian Liisasta.
Hänen isänsä oli väkevä iso mies, joka oli seurakunnan kirkonvartia ja kellonsoittaja. Joka sunnuntaina, kun hän oli avannut kirkon ovet, jätti hän kirkkoväen omiin valtoihinsa, ja meni pitkillä askelilla kellotapuliin. Hei, sepä kävi rivakasti, kun hän pani ison kellon heilumaan. Silloin pikku Liisa tuli hänen jäljessään korkeita rappusia myöten, ja alussa hän sai isältänsä tukkapöyryä sellaisesta uskaliaisuudesta, mutta hän tottui kohta ja kiipesi vaan rohkeasti katsomatta oikealle tai vasemmalle. Sitte hän istui ääneti ja katsoi, miten tuo raskas suuri kello alkoi heilua, ensin lyhyissä heilauksissa ja sitte pitemmissä, ja kuinka kömpelö kieli kellon keskessä alkoi heilua niinkuin heiluri seinäkellossa, ja pau! silloin kellon kieli paukahti laitaan ja malmista helähti kirkas ääni, joka kaikui kauas ylen ympäri. Yhä korkeammalle ja korkeammalle nousi kello heiluessaan, kunnes se viimein oli melkein ylösalaisin ja seisoi kannallaan heilahtamisillaan ja viimein heilahti alas ja taas ylös toiselle puolelle. Hei hoi, siinäkös koko ilma kumisi ja koko tapuli natisi, niin että olisi ollut sen seinien kokonaan kaatuvan. Mutta harmaankellertävän kellon alapuolella istui pikkuisella rahilla kellotapulissa pieni vaaleatukkainen tyttö ääneti ja hymyillen, eikä kertaakaan ajatellut, että kello voisi kerran niin raskaana kuin vuori syöstä hänen päällensä ja musertaa hänet ihan murskaksi, niin ett'ei kukaan koko maailmassa voisi sanoa, kuka sillä paikalla istui, mihin kello putosi.
Liisa rakasti kellojansa niin paljon kuin kukaan maailmassa voi jotakin kaikista mieluisinta tavaraa rakastaa, lähinnä Jumalaa ja sydämmensä valitsemaa omaa kultaansa. "Ole varoillasi", sanoi hänen isänsä, "kun niin alinomaa kuuntelee kellojen soimista, niin tulee kuuroksi." — "Mitä se merkitsee, isä?" sanoi Liisa. "Se merkitsee, ett'eivät sinun korvasi enää kuule mitään kaunista maailmassa, virsien laulua, ei lintujen viserrystä, eikä ihmisten puhetta; ja sitte olet yksinäsi äänettömyydessä, joka ikäänkuin yön hiljaisuudella ympäröi sielusi." — "Kuulevatko kuurot kellojen soittoa?" kysyi Liisa jälleen. "Kyllä", vastasi isä, "luulenpa, että useimmat kuurot korvat kuulevat kellojen äänen." — "No mikäpä sitte on hätänä?" tuumasi Liisa.
Mutta niinpä kävikin, kuin isä oli sanonut. Kuta vanhemmaksi Liisa tuli, sitä hiljaisemmaksi ja äänettömämmäksi maailma muuttui hänen korvissaan hänen ympärillänsä. Alussa hän kuuli hyttyisten hyminän metsässä kesä-iltoina, ja hänestä tuntui, kuin olisi kuulunut kaukainen kellon soitto. Vähitellen kaikki äänet hänen korvissaan muuttuivat kellon soimiseksi: lintujen viserrys koivun oksilla, kosken pauhina ja ihmisten iloinen puhe, kun he kokoutuivat kirkkomäelle sunnuntai-iltoina leikitteleinään, kaikki soi Liisan korvissa kuin helisevä malmi, eikä hän kuitenkaan voinut erota rakkaista kelloistansa. Viimein kaikki näkivät, että Liisa oli kuuro, ja moni oli siitä suruissansa, mutta enimmän sitä suri hänen isänsä, kirkonvartija, sillä lempeämpää ja parempaa tyttöä ei ollut koko kylässä. Mutta sitä ei enää voinut auttaa, eikä kukaan enempää ruvennut sitä miettimään. Kun pieni tyttö hiljaa ja äänettömänä meni tavallista menoansa kellotapuliin, niin kaikki ihmiset, jotka hänen näkivät, sanoivat: "kas tuossa menee kirkonvartijan Liisa, joka ei kuule mitään muuta tässä maailmassa kuin kellojen soittoa!"
Liisa oli siihen aikaan kymmenen vuoden vanha, ja hän leikitteli niinkuin lapsilla on tapana, mutta hänen leikkikalunsa olivat isot kellot tapulissa. Niitä hän hyväili kuin nukkeja ja kirkasti ne niin välkkyviksi ja kirkkaiksi, ett'ei vähintäkään tomua niissä saanut näkyä. Hän nimitti kellot isoksi kullaksi ja pieneksi kullaksi. Hän torui heitä, kun ne soivat pahasti, ja kehui, kun ne soivat hyvin. Hän puheli heille ja he vastasivat metalli-äänellänsä; Liisa ymmärsi heidän puheensa paremmin kuin ihmisten puhetta; eihän Liisa mitään muuta kuullutkaan kuin heidän kaikunsa.
Ei pidä kenenkään luuleman, että Liisan elämänvaiheet olivat mitenkään erinomaisempia, ja että minä sen vuoksi niitä kerron. Hänen ulkonainen elämänsä ei ollut paljon erilainen kuin muidenkaan ihmisten, jotka maaseudun hiljaisessa rauhallisuudessa viettävät koko elämänsä. Mutta hän oli yksi niistä, joita kirkonkellot suuremmassa määrässä kuin muita olivat saaneet kutsutuiksi Jumalan luo jo elämän kukoistuksen aikana, ja sen vuoksi muistamme hänen, kun puhumme kelloista.
Kuta enemmin ulkonaisen maailman portit sulkeutuivat hänen sielultansa, niin että kaikki nämä tuhannet sävelet ja äänet hänelle vaikenivat, ja vähitellen hiljaa lakkasivat, niin että viimein ainoastaan kellojen muistuttava ääni huusi hänen korviinsa: "tule Jumalan luo! tule Jumalan luo!" — sitä enemmän hänen ajatuksensa ja mielensä kääntyivät sisäänpäin tarkastamaan sielun korkeinta sisällisintä elämää Jumalassa, niin että kaikki maallinen hänen mielestänsä muuttui ikäänkuin näyksi ja unelmaksi, mutta Jumala yksin näytti hänestä olevan korkein hyvä, kaunis ja yli kalkkien rukoiltava. Elämässänsä kotona ihmisten kanssa oli hän hyvä ja nöyrä palvelukseen, hän askaroitsi ja teki työtä enemmän kuin kukaan muu; mutta hänen paras ilonsa ja halunsa ei kuitenkaan ollut sinne päin. Hän oli niinkuin tyyni vesi, joka kirkkaassa syvyydessään kuvastaa taivaan auringon ja yön tähdet ja aina povessansa kantaa kuvaa korkeuden äärettömästä ihanuudesta.
Ja kellojen kaiku seurasi Liisaa koko hänen ikänsä, niinkuin se seuraa niin monta muutakin, vaikk'ei moni sitä tarkasta. "Jospa tietäisin, mikä pientä kelloa vaivasi sinä päivänä, jolloin sinut vietiin ristittäväksi!" sanoi hänen isänsä, kirkonvartia. "En ole ikänäni kuullut sen soivan niin heleällä hopeanhelähtävällä äänellä. Jos se olisi ollut isokello, niin olisin tajunnut sen helisevän kumajamisen, siinä on hopeaa, sen kuulin isäni ennen aikaan sanovan; kellonvalaja on malmiin sulannut Roomasta saakka tuodun pyhimyksen kuvan. Siinä on joku taika siinä kellossa, sen kuulen sielukelloa soittaessani. Joka kerran kuin jollekin roistolle tahi ilkiölle soitetaan sielukelloa, niin siinä kuuluu räminää ja valitusta, niin että luulisi sen olevan halki. Mutta kun soitetaan jonkun hyvän ihmisen sielulle, kas silloin siinä on niin ihanan kaunis kaiku kuin virsi ja rukous; sen saat kuulla, kuin kerran sinulle soitetaan, rakas lapseni."
"Mutta tässä nyt puhelen hullutuksia", lisäsi kirkonvartia naurahtaen.
"Ikäänkuin joku voisi omaa kuolonsoittoansa kuulla."
Liisa arvasi isänsä suun liikkeestä, mitä hän sanoi, ja vastasi lempeästi ja kauniisti tapansa mukaan: "kelloilla on kyllä ymmärrys ja sydän, eikä isän tarvitse taikoja syyttää olevaksi. Kun hyvä sielu pakenee pois maasta, niin se tarttuu kellojen ääniin ja nousee niiden kanssa taivaasen. Ja silloin sielu henkii oman kauneutensa ääniin, niin että ne heleinä ja kirkkaina kohoavat ylös kirkkaasen siniseen ilmaan Jumalan luo."
"No niin, saammehan kuulla helluntaina, kun ensi kerran pääset ripillä käymään", sanoi kirkonvartia, ja puhe jäi sikseen.
Sitte tuli helluntai. Kirkonvartian Liisa oli nyt kuudentoista vanha ja hänen piti muiden rippikoululasten kanssa menemän ensi kerran Herran Ehtoolliselle. Sinä päivänä tahtoi kirkonvartia soittaa oikein kauniisti ja kellot tahtoivat myöskin. Oli aamu aivan kesän ensimmäisessä alussa, jolloin kaikki luonnon olennot näyttivät nuorilta ja terveiltä kuin kukoistavaiset lapset. Ja kellot soivat pyhemmällä ja hartaammalla äänellä kuin ennen; niin syvällistä ja puhdasta ääntä niistä ei ollut milloinkaan kuultu lähtevän, ja kaikki ihmiset, jotka maantietä pitkin tulivat kirkkoon, kantaen kenkiä kädessään ja virsikirjaa käärittynä nenäliinaan, kiiruhtivat käyntiänsä ihmetellen ja sanoivat: "Herra Jumala, kuinka ne kellot tänään soivat kauniisti!" Sisällä kirkossa kaikui virsiä ja valkoisiin vaatteihin puettu nuoriso astui pitkissä riveissä esiin alttarin eteen. Siellä oli hurskas ja jalo pappi; hän rukoili siunausta nuorisolle ja he saivat nauttia Vapahtajamme pyhän aterian hartaudella ja liikutuksesta itkusilmin. Kaikista viimeisenä tuli kirkonvartian Liisa. Hän oli ainoa, joka ei kuullut virsien laulua eikä papin siunauksia; hän kuuli vain kellojen kumisemisen, mutta sepä olikin hänen mielestään sekä virsi että siunaus. Hän näki Jumalan sanan papin huulilla, ja ymmärsi sen varsin hyvin; kiittipä hän Jumalaa enemmän kuin kaikki muut, ja se päivä oli sen jälkeen hänen elämänsä kauniimpia päiviä. Kaksi vuotta sen jälkeen oli Liisa morsiamena, ja hänen sulhasensa oli lukkarin poika, joka usein soitteli pientä kelloa kirkonvartian vieressä, kun Liisa ompelutöinensä istui kellotornissa. "Nyt soitetaan aika vauhtia ja ilolla", huudahti kirkonvartia ja oli niin iloissaan, että hän varmaankin olisi hyppinyt toisella jalalla, joll'ei hän olisi ollut niin vanha. "Varo vaan", huusi hän naapurillensa, joka sinä päivänä soitti pientä kelloa, "varo vaan, ett'et laske sarkatakkisi liepeitä kellon kielen ja laidan väliin, sillä silloin se halkeaa ja silloin kuningatar Ulrika Eleonora vielä kääntyisi haudassaan. Hei, nytpä soitetaan!" ja samalla hän koko voimallansa pani kellon liikkeelle, niin että isokello äkkiä nousi melkein ylöspäin ja antoi äänen, joka kaikui yli vuorien ja laaksojen. Piu, pau, nytkös iloinen soitto alkoi, ja sitte tuli koko morsiusseura juhlasaatossa kirkkoon, soittaja etupäässä, ja kirkonvartian Liisalla oli kukkaseppele ja kruunu päässänsä, ja hän kuuli kellojen soiton, mutta muuta hän ei kuullut hääpäivänänsä, ja kuitenkin hän oli niin iloissaan.
Sitte kului vuosi. Silloin Liisa vei ensimmäisen lapsensa kirkolle ristittäväksi ja taas kellot soivat hauskasti ja iloisesti ja taas hän ei muuta kuullut kuin niiden soiton. Mutta hän näki sitä enemmän, hän näki pienen hymyilevän lapsensa. Ja kellot soivat kirkkaana aamuna nuoren äidin ilolle.
Taas kului muutamia vuosia; silloin Liisan nähtiin vievän esikoisensa, aikaiseen hautaan. Hänen pikku lapsensa oli niin kalpeana, äänetönnä valkoisessa ruumisarkussa, jonka kannella oli viheriäinen seppele. Ja nuori äiti itki. Mutta kellot soivat sumuisen syyspäivän myrskyssä — niiden kaiku oli niin lempeä kuin lapsen rukous, mutta surullinen kuitenkin kuin pettynyt toivo, ja kaunis mutta kadonnut tulevaisuuden unelma.
Sitte kului taas monta vuotta, ja tuli se päivä, jolloin kirkonvartian Liisa vei vanhimman tyttärensä Herran pöydän luo. Ja taas kellot soivat niinkuin ennenkin ja taas oli kesä ensimmäisessä kukoistuksessaan ja kuunteli tunnettuja ääniä malmin sydämmestä. Onnellinen äiti kuuli ne sielussaan ja itki ilosta.
Vuosia vieri yhä eteenpäin ja vanhoja keräytyi hautaan, mutta nuoria ja terveitä tuli lakastuneiden sijaan. Ja yhä kuuluivat kellojen kumajamiset sitrassa ja ilossa. Kirkonvartian Liisa saattoi ikuiseen lepoon isänsä, kirkonvartian, miehensä, jota hän suuresti suri ja kaipasi; hän kätki maan poveen neljä lastansa ja melkein kaikki nuoruutensa aikuiset ystävät. Nuori sukupolvi kohosi kukoistamaan; hän vei tyttärensä morsiamena vihittäväksi, ja vei hymyilevän lapsenlapsensa pyhälle kasteelle. Ja joka kerralla hän sydämmensä pohjasta kiitti Jumalaa suurusta ja ilosta.
Viimein tuli joulu, jolloin kirkonvartian Liisa oli vanha ja harmaatukkainen ja oli nuorison keskessä ikäänkuin elävä rakas muisto muinaisilta ajoilta. Silloin hän muisteli nuoruuttansa, jolloin joulu oli niin rakas ja pyysi lapsiansa viemään häntä kirkkoon aikaisin joulu-aamuna. Ja niin he tekivätkin, vaikka sen tekivät vastahakoisesti hänen tähtensä, sillä talvi oli kylmä ja taivaan tähdet loistivat säihkyvän kirkkaina lumen peittämään maahan pimeänä jouluaamuna.
Kun silloin kulkuset kauniisti helisivät ja reet kilvassa kiittivät kirkolle maantietä myöten, ja kynttilät paistoivat kuin päivä kirkon vanhoista maalatuista ikkunoista, silloin Liisa vielä kerran kuuli rakkaiden kellojensa soivan. Hänestä näytti kellojen soitto olevan kaikista kaunein ääni maailmassa ja hänen hengittämisestänsä talvisessa ilmassa syntyvän höyryn kanssa nousi hänen kiitollinen huokauksensa Jumalan luokse. Mutta kun hän tuli valoisaan kirkkoon, kääntyi hän hämmästyneenä ja iloisena lapsiensa puoleen, jotka häntä seurasivat, ja sanoi heille: "minä kuulen virren laulun!" Ja he sanoivat keskenänsä: "mitä se merkitsee, että äiti kuulee virren laulun, jota hän ei ole kuullut sitte kuin kymmenen vuoden ijässä ollessaan?"
Mutta kun jumalanpalvelus oli päättynyt, ja kellot taas alkoivat soida, niin he huomasivat, että vanhus ristissä käsin oli nukkunut pois elämästä ja muuttanut parempaan maailmaan. Silloin he taas sanoivat: "nyt me tiedämme, miksi äiti kuuli virren laulun. Kun ikuinen aamu loistaa tämän maailman yöhön, silloin viimeisellä tunnilla selkenevät hyvien ja hurskaiden aistit, niin että he voivat nähdä ja kuulla mitä eivät pitkään aikaan ole nähneet eivätkä kuulleet. Sillä he ovat jo puoleksi taivaan äänettömässä kirkkaudessa."
Ja kellot soivat vielä kerran ja se oli heidän kuolonsoittonsa sille, joka niin kauan oli heitä rakastanut eikä kuullut mitään maailmassa muuta kuin heidän äänensä. Ne soivat kaikista heleimmällä äänellänsä, se humisi niin hopean kirkkaasti kuin siunaus ja rukous kylmässä talvi-ilmassa ja kaikki ihmiset, jotka seisoivat ympärillä kirkkomäellä, laskivat kätensä ristiin ja sanoivat: "kuules, nyt kellot soivat kirkonvartian Liisalle! Hyvä Jumala, kuinka onkaan kaunista, kun kellot soivat!"
PUUTARHURI.
Penkki suoraks nuoralla!
Puikko merkiks, pieno!
Poikanan' on Porkkana,
Papu tyttö hieno.
Kummiks herra Kaalinen,
Paksu täti Kurkkunen,
Perheet Laukka, Lilja,
Neitiset Persilja.
Jos syöt tästä, varpunen,
Kissa niskaas karkaa.
Kierry, Herne, seipäälleni
Kasta parsasarkaa!
Punajuuri punottaa.
Retiisiä illaks saa.
Salattia maistin
Kanssa lihapaistin.
Halvan kansan syrjähän
Huonompahan muutin:
Perunan ja Räätikän,
Nauriin, Piparuutin.
Heidän armons' Asterit,
Georgiinit, Jasmiinit,
Ruusut ja muut suotta
Ei saa vettä vuottaa.
Kyll' on tässä tuskaakin,
Vahdintaa niin että:
Pomppe paksuin käpälin
Polkee penkerettä;
Kanat, kukko kuoppivat.
Penkeissäni peuhaavat;
Tuolta lapset kulkee…
Kummaa kuin he julkee!
Vaivat tässä nähdä saa,
Puuhat monenlaiset:
Rotta kuorta karruttaa,
Mato karviaiset.
Varas vie mun omenain,
Halla kukka-umppujain,
Luodetuuli muistaa
Puista kukat puistaa.
Riemuin kylvän kuitenkin;
Jumalaan voi luottaa.
Toivo virkoo keväisin,
Syksy sadon tuottaa.
Päivä elon siemenen
Idättääpi, talvinen
Lumi kuolettaa sen;
Vaan se virkoo taasen.
End of Project Gutenberg's Lukemisia lapsille 4, by Zacharias Topelius