ILTAKÄVELY.
On ilta, tähdet kirkkahat,
Käyn luota Lauri setäni.
Ne kestit kyllä kelpasi,
Ne hienot kestit olivat.
Söin siellä lohipiirasta
Ja Mainkin kanssa tauhusin,
Kissaa ja rottaa leikitsin.
Herttainen hän ja hupaisa.
Mä iso mies jo olenkin:
Olenhan yhdentoista ja
Jo kolmannella luokalla;
Yks, kaks saan lyyryn lakkihin.
Ja silloin… Mitä? Tähtönen
Kauniisti lensi taivaalla.
Oi, suur' on Luojan maailma,
Ja minä, oi, kuin pienonen!
Kas, tähdet, kuin mua seuraa ne!
Kun seison, nekin seisoo, oi!…
Ivallako se Maikki soi
Jo "herra"-nimen minulle?
Jäljellä tortun puolikas…
Kuin kummallista kuitenkin,
Mä olen, jos kuin kulkisin,
Keskellä, Luoja, maailmas.
Uh, olis tyhjää, kylmää vaan
Maailman keskess' seisoa,
Jos ei myös olis Jumala,
Mi kaikki ohjaa kulussaan!
Jos vaikka minne menenkään,
Jumala ain' on luona vaan,
Isäni Hän on ainiaan,
Mä olen Hänen kädessään.
Kuin näihin tuumiin tulinkin
Käydessä luota setäni,
Min kestit kyllä kelpasi,
Ja suuhun paljo suotihin?
Jumalan silmät kirkkahat
On tähdet laella taivahan,
Sen uskon aivan varmahan,
Ja poveemme ne katsovat.
Kuin kirkkaasti ne tuikkivat,
Kummasti mua katsovat!
Kun kuljen, nekin kulkevat,
Kun seisahdun, ne seisovat.
Käyn kotiin — myös käy tähdet nuo.
Mun retkeni ne tietää tään,
Mä niiden tiet' en tiedäkkään,
Ennenkuin pääsen niiden luo.
Kotini täss' on. Hyväst' vain,
Jumalan kauniit lyhdyt te!
Kun yöllä mua katsotte,
Niin silmäilkää myös Maikkiain!
MISTÄ SAAMME JOULUKUUSEN?
(Joulu-leikki.)
Matti ja Mikki ovat tulleet metsään joulukuusta hakkaamaan. Lapset ovat olevinaan puina: yksi on koivu, toinen pihlaja, kolmas tuomi, neljäs haapa, viides kuusi ja kuudes kataja. Pisin lapsista on kuusena. Pienin lapsi voi ruveta tähdeksi ja mennä piiloon kuusen taa. Jos puiden päälle voi saada jotakin valkoista, niin se kuvaa lunta.
Matti. Huh! Onpa aika vaikea kaalaa paksuissa lumikinoksissa. Olemmeko nyt jo metsässä?
Mikki. Totta kai olemmekin; miksipä tässä muuten olisi niin monta puuta?
Matti. Miten vääriä vinkuloita ja monimuhkaisia! Eihän tuollaiset dromedaarit kelpaa muuksi kuin polttopuuksi.
Mikki. Etkö häpeä, Matti, toruessasi siivo puita? Nythän nuo enimmäkseen ovat paljaat, mutta jospa näkisit, miten ne kevään tullessa pukeutuvat vehreiksi ottamaan vastaan käkeä!
Matti. Makkarapuikkoja nuo ovat eikä puita. Ennenkuin etsimme kunnollisen joulukuusen, saattaisimme ensin hakata vähän puita joulutakkaan. Mitäpä, jos aluksi hakkaamme tuon koivun?
Mikki. Olkoon menneeksi. Koivu hoi, tuleeko sinusta meille kelpo joulupuita? Äiti keittää sinulla oikein kaunista puuroa, mutta sinä et saa räiskyä, puuroon.
Koivu (laulaa). (Sävel: Läksin minä kesäyönä käymään.)
Oi, kevääsen mun paikallain
Suo jäädä seisomahan.
Kun rastas istuu latvahain
Ja käki kukkumahan!
Niin lehdin päivän paisteessa,
Viserrän joka oksalta
Keväiseen maisemahan.
Mikki. Seiso sinä vain kevääsen asti, koivu. Parempihan tuo on, että laulat meille, kuin että räiskyisit. — Mutta tässähän on vanha, huononpäiväinen tuomi. Vastaas, tuomi, rupeatko sinä joulupuiksi? Äiti keittää sinulla lipeäkalaa.
Tuomi (laulaa).
Oi, säästä minut suvehen.
Kun päivä mulle paistaa!
Niin saan mä sulot nuoruuden,
Mont' kukkaa ihanaista;
Ne kenttään, laaksoon lemuaa,
Ja niillä huoneen kaunistaa
Niin monta lapsukaista.
Matti. Kuulehan vain, hän aikoo vielä kukoistaa tuo vanha kanto! No, kuki vain, jos haluttaa: me otamme tuon nuoren pihlajan. Hoi, pihlaja, kelpaatko sinä joulupuiksi! Isä kertoo sinulle tarinoita keijukaisista, jotka tanssivat kuutamossa.
Pihlaja (laulaa).
Mun ensi syksyyn jäädä suo!
Niin ystäväni saapi
Mun kypsäin terttujeni luo
Ja mua lohduttaapi.
Se onpi tilhi pienonen;
Mä olen silloin punainen,
Myös metsä punoittaapi.
Mikki. Ja luuletko hänen tulevan sinun tähtesi? Ei, vaan sinun marjojesi tähden hän tulee, pihlaja raukka! Mutta samapa tuo, saat jäädä seisomaan. Tässä on ikävän näköinen mänty, sammaleinen ja parrakas. Kuules, mänty, rupeatko joulupuiksi? Mummo kertoo sinulle jättiläisistä ja noidista.
Mänty. Antakaa minun olla rauhassa! Minä aion tulla laivaksi.
Matti. Vielä vai? Aiotko sinä laivaksi? Äläpäs, mänty, siksi olet liian hoikkasäärinen. Hyi! pyyhi paremmin partasi, olethan sinä ryvetetty pihkalla yltä päältä. Saatammehan me ottaa katajan, hän osaa räiskyä. Kataja, tahdotko, että sinut hakataan hienoksi ja kylvetään jouluaamuna porstuaan?
Kataja. Koskeppahan vain minuun, niin näet, miten minä raavin! Minusta tulee jousenkaari.
Mikki. Kyllä kai! Mutta kylläpä kaikki puut tänään ovat itsepäiset. No, onneksi on tuossa muhkea joulukuusi. Hakkaa se, Matti!
Kuusi (juoksee pois). Jokos sait!
Matti. Juokseehan se! Olipa se veitikka. Se on ensimäinen puu, kuin minä olen nähnyt juoksevan metsässä.
Mikki. Oh, miten typerä sinä oletkin! Etkö ole nähnyt puiden juoksevan, kun talvella ajetaan hyvää vauhtia metsätiellä? Ota häntä täällä vastaan, niin minä juoksen hänet kiinni!
(He ajavat kuusta. Kaikki puut asettuvat ajajain tielle, suojellen naapuriansa. Viimein ne asettuvat piiriin, ja kuusi seisoo keskellä).
Matti (piirin ulkopuolella). En minä enää jaksa. Onko mokomaa metsän veitikkaa ennen nähty? Minulla on kuusi kuhmua otsassa, se kun kolahteli puihin.
Mikki (piirin ulkopuolella). Minulla on seitsemän reikää nutussa ja kuusi housuissa, kun lankeilin kantoihin ja puunjuuriin.
Matti. Maltahan, kuusi; minä hakkaan sinut havuiksi ja kylvätän tielle ruumissaaton jalkoihin.
Mikki. Äläpäs ole tyhmä, Matti! Eihän kuusi tiedä, mihin suureen kunniaan me hänet veisimme. Kuuleppas, Kuutonen tai Kuusela, vai mikä nimesi lienee, me aiomme hakata sinut joulukuuseksi. Me puemme sinut kukkiin ja tähtiin ja kultaomeniin. Saat seisoa keskellä salia ja loistaa kynttilöistä, niinkuin taivas tähdistä. Anna nyt vain siivosti hakata itsesi, sillä niin suurta kunniaa sinulle ei koskaan tule täällä pimeässä metsässä.
Kuusi. Mitä minä huolin teidän kunniastanne? Minua paremmin miellyttää kasvaa ylös taivaasen asti.
Matti. Etkö häpeä ollessasi noin kopea ja ylvästelevä?
Mikki. Malta, malta, Matti; älä nyt riitele. Etkö tiedä, Kuusamo, että saat kuulla enkelien laulua jouluaamuna?
Kuusi. Niin, kyllähän se on kaunista, mutta sitä minä kuulen täällä ulkonakin.
Matti. Harakoita sinä kuulet, raukka, ja ne nauravat sinulle.
Mikki. Ole vaiti, Matti! Sinä vain suututat häntä. Kuulehan nyt, Kuusikangas, etkö suosi pieniä, iloisia lapsia?
Kuusi. Tottahan. Kukapa heitä ei suosisi?
Mikki. No, jos nyt siivosti annat hakata itsesi joulukuuseksi, niin lupaan varmaan, että monta iloista pikku lasta asettuu piiriin ympärillesi tanssimaan, ja he kaikki rakastavat sinua sydämmestänsä.
Kuusi. No, se on toista. Jos voin lapsia huvittaa, niin hakatkaa minut vaikka pikku muruiksi. Paukuttakaa vain.
Mikki. Se oli hyvin sanottu, kelpo Lehtikuusi! Mutta kyllä tuletkin kauniiksi. Ja nyt kai metsä on niin kohtelias, että siirtyy vähän syrjemmälle.
Koivu. Saammeko mekin konvehteja?
Tuomi. Saammeko kultatähtiä?
Pihlaja. Ja rusinoita?
Mänty. Niin, ja lippuja?
Kataja. Saammeko antaa selkään lapsille, kun he riistävät turkin joulupukilta?
Matti. Minä teille selkään annan!
Mikki. Malttakaahan, kyllä minä tiedän, mitä te saatte. Joulupukki jakelee kauneita lahjojansa koko metsälle. Nuori koivu saa uuden auringon taivaalle ja kultakamman pitkälle tukallensa. Tuomi-vanhus saa uuden kevään ja uusia kukkia. Pikku pihlaja saa kirsikkaviiniä rypäleihinsä ja samettiliepeen silkkipyrstöönsä. Mänty saa laivaviirin latvaansa ja kataja sakset leikellä pitkiä kynsiänsä. Minä pyydän lumihöytyviä sokeroimaan koko metsän valkoiseksi, ja sitte neiti Päivänpaiste sulattaa sokurin karamelleiksi. — No, mitäs nyt arvelet, rakas metsä? Tyydytkö näihin joululahjoihin?
Kaikki puut. Kiitos, Mikki, nyt alkaa ilo metsässä. (He siirtyvät etemmä, jättäen kuusen yksin seisomaan.)
(Matti ja Mikki hakkaavat kuusta. Kaikki puut laulavat ja tanssivat):
Piiri pyörii kanervilla, lumella,
Nyt me seppelöimme nuorta neitoa.
Joulukuusi, metsän talvimorsian,
Koreasti vaatetetaan kukkahan,
Avulla niin monen kauniin kaason.
Morsiolle tähdet päärmää linnikon,
Enkelit jo alkaa sulon soittelon.
Raottaapi kohta portin joulu jo,
Kiirehtii kuin ennen, varro tuokio!
Joulukuusi morsian on kaunokkain
Puku vehreä on hällä yksin vain;
Joulu-iltana nyt häät jo taas on.
KUU KIRKAS.
(Talvi-leikki.)
Henkilöt:
Jeronimus, rikas talonpoika.
Ukko Maunu.
Akka Maunu.
Matti |
Maija | kaksi köyhää lasta.
Kuu.
Kuvaus tapahtuu maantiellä hedelmäpuiston vieressä. Maantie kulkee läpi huoneen, tuolit olkoot aitana ja seinä niiden takana kuvaa metsää. On syyskuun ilta, jolloin omenat jo ovat kypset. Ei vielä ole pimeä, vaan pimenee kohta.
Ukko ja Akka Maunu tulevat kaupungista.
Ukko. Riennä, akka, tulee kohta pimeä. Mitä siellä seisottelet ja mitä katsot?
Akka. Katsonpahan vain noita kauneita omenia, tuolla puutarhassa. Jeronimus on onnellinen mies: kaikki puut riippuvat täpö täynnä, ja hän kyllä saa sievät rahat torilta. Se on toista, se, kuin meidän ansiomme, ukko.
Ukko. No, entä sitte? Mitä hänen omenansa meihin koskevat? Meillä on voita ja leipää ja perunoita. Kyllä me tulemme toimeen omenittakin.
Akka. Hä, mitäkö ne meihin koskevat? Minä tuota vain ajattelin, miten me puuhailemme ja näemme vaivaa perunamaassamme ja sitte saamme jonkun pennin tai kymmenisen kapasta, vaikka Jeronimus saa monta hopearahaakin. Ohhoh!
Ukko. Ohhoh!
Akka. Kylläpä käypi jo liian yksitoikkoiseksi elää vain aamiaisella, päivällisellä ja iltasella. Jos meillä olisi edes puoletkaan noista kelpo omenista, näetkös, niin voisit sinä ostaa oikein herrastupakkaa ja minä saisin pienen kahvipisaran. Olisipa se jotakin, se, ukko hyvä.
Ukko. Niinpä olisikin. Minä pöllyttäisin tuvan täyteen tupakansavua.
Akka. Ja minä antaisin kahvipannun porista liedellä aamusta iltaan. Sepä vasta olisi suloista soittoa! Minun mielestäni olisi aivan kohtuullista, että Jeronimus antaisi osan noista muillekin.
Ukko. Sekö visukinttu? Ennen hän pyytäisi meiltä perunoita.
Akka. Niinpä niin, ja juuri sentähden saattaisimme me toimittaa pikku jaon hänen kanssansa.
Ukko. Perunoistammeko?
Akka. Eipä suinkaan, vaan hänen omenistaan! Minusta näyttää nyt tulevan pimeä, pilvinen ilta; silloinhan me emme tarvitsisi muuta kuin pikku portaat aitaa vasten. Me ottaisimme mukaan säkin ja sitte me…
Ukko. Sittekö varastaisimme? Etkö häpeä, akka?
Akka. Hyi! kuka tässä varastamisesta puhuu? Me vain vähän, hyvin vähän keventäisimme sen saiturin ylellistä kuormaa. Sehän toki ei voi olla muuta kuin laillista ja oikeata.
Ukko (ajatellen). Hm; niin, saattaisipa tuo olla, mutta…
Akka. Tule pois, odotetaan, kunnes tulee ihan pimeä. Se, näetkös, on laillista; vieläpä on rikkaan ilmeinen velvollisuuskin antaa rikkaudestaan köyhille.
Ukko. Niin, mutta…
Matti ja Maija tulevat, seljässä pussit.
Maija. Kuulitko, Matti, mitä akka sanoi? Rikkaan pitää antaa rikkaudestaan köyhille. Ne varmaankin ovat kunnon ihmisiä. (Akalle). Hyvä matami, me olemme köyhät lapset, joilla ei ole leipää eikä kotia. Saammeko olla teillä yötä?
Akka. Mitä nyt? Häpeä toki, nulikka, kerjätä maantiellä! Ikäänkuin meillä olisi varaa lahjoitella pois tavaroitamme!… Tule, ukko, meidän pitää rientää kotiin. (He menevät.)
Matti. Jokos sait, sanoi Juuso. Ell'emme pääse tupaan, niin tottahan löydämme jonkun ladon maataksemme. Katsos noita kauneita omenia! (Hän laulaa:)
Kaksi kultaomenaa.
Oi, jos olis mulla,
Saisin hevon ratsastaa.
Voisin rikkaaks tulla.
Vaan nyt tässä tallustaa
Rakkaan siskon kanssa saa,
Linnun lailla karkoittaa
Huolet laulelulla.
Maija. Sinä vain aina olet iloinen. Kaiketi sinä mielelläsi pitelisit paria noista kelpo omenista omanasi?
Matti.
Heittääkseni koppia
Jos mull' olisi niitä,
Heittäisin kaikk' sulle ma:
Hauskaa tulis siitä.
Vaan nyt musakiven sain…
Maija.
Männyn käpy mull' on vain…
Molemmat.
Olkoot sijass' omenain,
Kun ei rahaa riitä.
Maija. Ota koppia, sinä kultaomeninesi.
Matti. Ota itse, jos saat!
(Heittelevät koppia kivillä ja männynkävyillä.)
Maija. Sainpa kuitenkin kiinni, katsos!
Matti. Maltas, nyt viskaan ylemmä.
Maija. Nyt minä rupeen syömään omenaani. (Puree männynkäpyä.)
Matti. Ja minä vien omenani kuninkaan hoviin. (Poimii kiviä.)
Jeronimus (tulee). Nytpä rupeavat omenat jo kypsymään. Täällä kuljeksii kaikenlaista väkeä maantiellä, niin että onpa tarpeen olla varoillaan. Enkö sitä juuri sanonut? Tuossahan on kaksi kerjäläisnulikkaa katselemassa minun puutarhaani. Mitä te täällä teette?
Matti. Me astumme kahdella jalalla pitkin tietä, hyvä isäntä.
Jeronimus. Uskaltakaapahan vain väijyä minun omeniani?
Matti. Kiitoksia tarjouksesta! Me olemme juuri kokoamassa omenasatoamme.
Jeronimus. Mitä sanot? Ettehän vain liene uskaltaneet kiivetä minun aitani yli?
Maija. Ei tässä puutetta ole. Koko tie on täynnä omenia, ja ojan varsilla on vielä enempi.
Jeronimus. Vai niin, kiviä ja männynkäpyjä. Merkillistä, miten tyhmiä lapset voivatkin olla! (Hän menee.)
Matti. Hän luulee olevansa viisas, hän, kun yöt päivät kävelee varkaiden pelossa. Me olemme levossa, me. Eipähän kukaan varasta meidän kultaomeniamme. (Ilta pimenee.)
Maija. Tulee pimeä jo, Matti. Mistähän nyt löydämme hyvän ladon?
Matti. Paras on astua tietä myöten kylään; emme me osaa metsän läpi.
Maija. Minua niin kovin pelottaa, että eksymme pimeässä. Jospa edes kuu olisi paistamassa!
(Kuu ilmestyy taivaanrannalle, se on, vasempaan nurkkaan. Hän on palovartian puvussa, näyttää siivolta ja alakuloiselta, ja kantaa edessään suurta, loistavaa, pyöreätä kilpeä).
Kuu (laulaen kuin palovartia).
Kello on kahdeksan lyönyt:
Kotihin kulkee karja jo syönyt,
Loppunut päivän on puuha ja työ;
Sisään, lapset! jo joutuu yö!
Maija. Tuossahan kiltti kuu nousee niin pyöreänä taivaalle. Ah, miten kaunista, että nyt on täyskuu! Kuulitko? Eikö hän ikäänkuin laulanut jotakin?
Matti. Oletpa sinä aika hupakko. Juurikuin kuu voisi laulaa! Palovartia se lauloi tuolla kylässä.
Maija. Muistatko sen laulun kirkkaasta kuusta, jota äiti aina lauloi meille, kun olimme vielä pienet? Näin se oli:
Ilman kannella istuu kuu
Ja lasista kurkistaapi.
Mun mieleni…
Matti.
… tuosta riemastuu Ja soittoon sormeni saapi.
Molemmat.
Oi, onnellinen, sä kuuhut kirkas,
Kun yllä maan on olla sun virkas!
Saat nähdä jo…
Kuu.
… Ohoh, ohoh!
Maija. Kuulitko, hän lauloi mukaan? Hän sanoi: ohoh, ohoh!
Matti. Ole joutavia, se oli vain metsän kaiku.
Maija. Ei ollut; minä kuulin ihan selvään, että hän sanoi: ohoh, ohoh! Kuu raukka, miten sinulla lienee ikävä kulkea niin yksin pitkin taivaan kantta, etkä koskaan saa leikkiä kultaomenilla täällä maan päällä! Leikkisit edes tähtien pikku lasten kanssa, jotka välistä ottavat niin pitkiä, välkkyviä harppauksia iltataivaalla, tällaisia harppauksia.
Matti. Kyllä kuulla on muutakin tekemistä. Hän astuskelee kuin yövartia, lyhty kädessä, näyttää ja tietä kaikille, jotka ovat eksyneet maan pimeässä. Sen lisäksi on hän myöskin kultaseppä, näetkös; hän kultaa metsät ja hopeoitsee järvet. Onpa hän vielä poliisipäällikkökin, aika vihollinen kaikille varkaille!
Maija. En oikein muista toista värsyä siitä laulusta:
Näet hullutuksia paljon, näin
Kulkeissasi iltasilla…
Matti.
Näet tuskiin sortuvan lempiväin.
Näet riemua rakastavilla.
Molemmat.
Näet kyyneleitäkin monta, mutta
Ne luoksesi kohden korkeutta
Ei nousta voi…
Kuu.
… Ei nousta voi.
Matti. Kas niin, kuu kirkas, astu nyt siivosti edeltä ja näytä meille tietä hyvään latoon!
Maija. Kiitos ryhdistäsi, rakas kuu!
(Lapset lähtevät, vaan heidän laulunsa kuuluu vielä etempää:)
Näet kyyneleitäkin monta, mutta
Ne luoksesi kohden korkeutta
Ei nous…
Kuu (yksin). "Ei nousta voi", laulavat lapset. No niin, liian korkeallahan minä olenkin maan lapsille. Mutta näytänkö minä sitte niin iloiselta täällä yksinäisyydessäni sinitaivaalla? Eikö minulla sitte ole mitään surua? Ikäänkuin olisi niin erittäin hauskaa kulkea yksin autiossa avaruudessa eikä koskaan saada yhtään omaa ystävää koko avarassa maailmassa! Tosinhan minulla on paljo tekemistä. Minun täytyy joka viikko muuttaa muotoni, ja silloin minä käännän kultakilpeäni. Nyt minä olen pyöreä, mutta toisinaan on minua vain puoli. (Hän kääntää kilpeä sivulle.) Ja taas jonkun ajan kuluttua minä olen kokonaan näkymättömänä. (Hän kääntyy seljin katsojiin päin, niin että kilpi kokonaan peittyy.) Sitte minä jälleen muutun, ensin pieneksi, kapeaksi kaareksi, ja vähitellen puolikkaaksi. (Kääntää kilpeään.) Viimein taas olen aivan pyöreä. (Kääntää koko kilven näkyviin.) Välistä sattuu niinkin, että minä hetkiseksi pistäydyn piiloon. (Peittää kilven tiheällä vaatteella.) Silloin tulee pimeä yö, ja kaikki varkaat lähtevät liikkeelle. Mutta juuri kun he ovat paraillaan vehkeilemässä, pistäydynkin minä jälleen näkyviin. (Peite putoaa pois.) Ja silloin kaunis, vaalakka valoni paistaa pimeään yöhön, ja maan lapset sanovat minua kirkkaaksi kuuksi. Minä suosin lapsia; heille minä mielelläni tanssin vedenpinnalla ja seuraan heitä, kun he ajelevat talvi-iltoina. Minä juoksen kilpaa hevosen kanssa yli mäkien ja puunlatvain. Satatuhatta vuotta sitte olin minäkin pikku lapsi ja eksyin silloin äitistäni. (Hän laulaa:)
Sävel: Onpa vielä Suomessa…
Olin pieni lapsi maan,
Eksyin kerran maailmaan,
Etsin vielä emoain
Seuraan häntä vuosittain.
Yhä vaan
Ympär' maan
Pyörin, paljon nähdä saan;
Illat pimeet valistaa
Saatan, milloin nukkuu maa.
Ah, sä rakas äiti, milloinkahan saanen nähdä sinut jälleen iloisena päiväpaisteessa? Ainoastaan silloin, kun sinä makaat, käyskentelen minä kuin henki vuoteesi ympärillä ja sytytän lyhtyni valasemaan sinun pimeää rataasi avaruudessa. Ja sinä luulet minua vain vanhaksi palovartiaksi, joka suojelee sinua pyrstötähtien tulipaloilta…
Vaan kun vuotta tuhannen
Sua vielä seurailen,
Surus tuudin nukuksiin,
Lastes majaa vahdin, — niin
Taivaalta
Laajalta
Syliis suo mun pudota,
Rauhaan siihen nukkuen
Kuin laps' äitin rinnoillen.
Kun tätä ajattelen, pyrkivät kyyneleet herumaan valppaihin silmiini. Häpeä toki, vanha palovartia, ja pistäydy piiloon, ett'ei kukaan näe sinun itkuasi! (Hän pudottaa kilpensä eteen peitteen, niin että tulee pimeä.)
(Ukko ja Akka Maunu tulevat kantaen portaita ja säkkiä.)
Ukko. Kuuleppas, akka, minusta ei tämä tunnu oikein hyvältä, vaan melkein siltä, kuin menisimme varastamaan.
Akka. Mitä lörpöttelet! Onko se varastamista, kun ottaa lailliset oikeutensa ja saatavansa? Toista olisi, jos ottaisimme härjän. Mutta nythän me teemme naapuri-isännälle vain pikku palveluksen: me säästämme häneltä omenain poimimisvaivan. Kas niin, pane portaat pystyyn aitaa vasten ja poimi sinä, niin minä täällä alhaalla pitelen säkkiä. Meidän pitää kiiruhtaa niin kauan, kuin on näin oivallisen pimeä.
Ukko (panee pystyyn portaat). Eevan omenia! Minä pesen käteni ja olen syytön…
Akka. Pese vain, Aatami, kunhan nyt poimit! (Ukko nousee portaille.)
Kuu. Mitä sipinää ja supinaa täällä pimeässä on? (Tempasee pois peitteen kilpensä edestä, ja tulee valoisa.)
Ukko. Herranen aika, akka, nyt tuli kuutamo.
Akka. Kerää vain, äläkä huoli!
Ukko. En, minä en uskalla. Minä luulen näkeväni Jeronimuksen yömyssyn tuolla puiden välissä. (Laskeutuu maahan)
Akka. Hyi sellaista kujetta! Mitä me nyt teemme, kun tuo kelvoton kuu paistaa meille ihan vasten kasvoja?
Ukko. Mitäpä me muuta tekisimme kuin menemme kotiin?
Akka. Minäpä tiedän, mitä teemme. Me haemme kotoa tervapytyn ja harjan ja tervaamme sitte kuun. Silloin se pahennus kyllä jättää rehelliset ihmiset häiritsemättä heidän luvallisista töistään. Me opetamme hänet katselemaan ihmisiä tuolla lailla silmiin.
Ukko. Niin, mutta … mutta…
Akka. Mitä siinä muttailet? Pane koipesi liikkeelle? Muista tupakkaa, sitä herrastupakkaa! (He menevät.)
Kuu. Vai niin, vai aikovat he tervata minut, ne kunnon ihmiset! Sopiihan koettaa tuotakin. (Aivastaa.) Olkoon onneksi; luulenpa, että oikein aivastin. He uskovat, ett'en minä kuule heidän puhettansa, vaikka kuulenkin jok'ainoan hisauksen maan päältä. Vai tervata minut!
Jeronimus (tulee). En käsitä tätä; minä luulin kuulevani jonkun puhuvan. Täällä ihan varmaan on varkaita, jotka minun omenoitani himoitsevat… Ahah, tässä on portaat!… Ja säkki… Kyllä nyt on asia aivan selvä, sanoi akka, kun kaatoi vettä ukon viinapulloon. Mitäs nyt on tehtävä, hyvä Jeronimus? Sinä olet rikas mies; sepä onkin pääasia. Ja sinä olet myöskin urhollinen mies, sen voi oma tallipässini Pelle todistaa. Hänhän heti lähtee karkuun, kun vain näkee minun tulevan, paksu käsnäkeppi kädessäni; niin julmalta minä näytän. (Laulaa:)
Sävel: Mä olen Papageno…
Mä olen tuima tyranni;
Piiskaani pelkää orhini.
Lyön härkää, lehmää, lammasta,
En pelkää pässin puskuja.
Ja koira, kissa, renki saa
Myös lyöntejäni koettaa.
Jos varas vain käy tänne, niin
Hän heti joutuu arestiin.
Mutta jospa heitä onkin useampi? Saattaisinhan mennä piiloon tähän aidan taakse; mutta on kelvottoman kirkas kuutamo, että he saattaisivat nähdä minun yömyssyni. Entäpä jos pistäytyisin tuohon säkkiin? Se oli sukkela temppu. Sieltä minua ei kukaan näe, ja kun he tulevat, hyppään minä jaloilleni ja sieppaan heidät kiinni, niinkuin kissa makkaran. (Hän ryömii sakkiin.)
Kuu. Tyhmeliini!
Jeronimus (kurkistaa ulos.) Mitä? Kuka minua huusi?… Hst! tuolta tulee joku. (Ryömii takaisin piiloon.)
(Ukko ja Akka Maunu tulevat kantaen tervapyttyä ja pitkävartista harjaa.)
Akka. Kas niin, ukko, nouse sinä portaille, niin ylös kuin pääset, että yletät harjalla kuuhun. Minä seison täällä alhaalla ja pitelen tervapyttyä.
Ukko. Liian on korkealla.
Akka. Eikä ole korkeammalla kuin saunan lautaset. Etkö ole monesti nähnyt kuun riippuvan kuusen oksista? Mutta (katselee säkkiä) mitenkähän säkki on tullut niin lihavaksi ja pyöreäksi kuin provasti? Sepä on merkillistä. (Tunnustelee säkkiä.) Ahah, sinä veitikka, oletko kiivennyt puuhun ja syönyt omenia meidän poissa ollessamme. Kyllä minä sinut, säkki, opetan varastamaan toisten omenia. (Hän sitoo kiinni säkin suun.) Kas niin, makaa nyt siinä siivosti sen aikaa, kun me tervaamme kuun. Tuopa oli hauskaa, ha ha ha!
Kuu. Ha ha ha!
Ukko. Säkki nauroi.
Akka. Lörpöttele sinä! Kas niin, ukko, pian ylös puuhun!
Ukko (kiipeää aidalle ja kurottaa harjalla.) Johan minä sanoin, akka, että se on liian korkealla.
Akka (kiipeää jäljestä pytty kädessä.) Älä lörpöttele! Annas kun tulen auttamaan sinua, niin saatpa nähdä, että yletymme kuuhun.
Kuu. Ha ha ha!
Ukko. Kuulitko, eukko? Harja nauroi!
Akka. Maltas vähän, nyt olin jo aivan tavata kuun reunan. Pidäs sinäkin, niin tuhraamme hänet ruskeaksi kuin jauhettu kahvi! Kas niin, nyt yletymme jo! Niin, irvistele nyt, irvinaama! Noin, noin me tuhraamme… Ai, voi! hän pitää minua kiinni. Tule auttamaan!
Ukko. Kyllä tulen. Ai, voi! Hän ottaa minut, nipistää kiinni, auttakaa! auttakaa!
(Kuu peittyy äkisti, tulee ihan pimeä, ukkonen jyrisee ja sataa rakeita. Ukko ja akka häviävät).
(Matti ja Maija tulevat juosten etsimään suojaa sateelta.)
Matti. Maija! Missä olet, Maija?
Maija. Täällä. Missäs sinä olet, Matti? On niin hirveän pimeä.
Matti. Täällä minä olen. Mennäänpäs tuonne päin; minusta näyttää siellä olevan talo.
Maija. Aitahan tuo vain on. Nyt olemme jo kävelleet koko tunnin eksyksissä; minä en enää tiedä, missä olemmekaan.
Matti. En minäkään. Mutta sen tiedän, että päällämme tuolla ylhäällä on Jumalan taivas… Oletko hyvin märkä?
Maija. Vähän vain. Mutta en minä enää jaksa astua. Levätkäämme tässä. Ah, jospa olisi kuutamo!
Matti. Kuules, kuu kirkas, oletko aivan unhottanut köyhät lapsesi?
(Sade on lakannut, kuu paistaa jälleen kirkkaasti. Mutta hänen kilvessään näkyy nyt riippumassa ukko ja akka Maunu karjoineen ja tervapyttyineen).
[Salaa sanoen tapahtuu se näin: leikataan edeltäkäsin ukko ja akka mustasta paperista ja kiinnitetään ne kuun kilpeen.]
Maija. Kiitoksia, kirkas kuu, sepä oli hyvin tehty! Nyt minä taas tunnen paikan. Tässähän me olemme puutarhan luona, jossa oli niin kauniita omenia.
Matti. Juuri niin! Mutta katsoppas, Maija! Mitä kummia tuolla kuussa riippuu?
Maija. On aivan kuin ukko ja akka ja pitkä harja…
Matti. Onpa tosiaankin. Ne ovat ukko ja akka, jotka olivat äsken täällä. Miten ihmeen tavalla he ovat joutuneet kuuhun?
Kuu. He tahtoivat tervata minut, saadakseen varastaa rauhassa; sentähden minä otin heidät.
Maija. Kuuletko? Kuu kirkas sanoo heidän tahtoneen tervata häntä, saadakseen varastaa rauhassa, ja sentähden on kuu ottanut heidät.
Matti. Sanooko hän niin? No, sinullapa on tarkat korvat, Maija, kun kuulet kuun puhuvan.
Maija. Ikäänkuin se nyt olisi jotakin! Kuulenhan minä puiden ja kukkienkin puhuvan joka päivä kanssani. Mutta mikähän tuolla liikkunee aidan vieressä? (Säkki vierettelekse.)
Matti. Heleijaa! Säkki se on, Maija, säkki kävelee, huviksensa! Vai niin, säkki; onko sinusta nyt niin kaunis ilma tämä yönä, että olet lähtenyt kävelylle?
Jeronimus (säkissä). Päästä minut! Rakas varas, päästä minut irti!
Matti. Mitä tuo on kuulla kuun puhuvan; vaan kuunteleppas säkkiä! No, säkki, mihinkä minun sitte pitää päästää sinut irti? Myllynränniinkö?
Jeronimus (säkissä). Armollinen varas, säästä minun henkeni! Minä olen Jeronimus ja annan sinulle sata hopearahaa, jos päästät minut irti!
Maija. Säkin nimi on Jeronimus!
Matti. Sata hopearahaako? No, tuota jo voi kuulla; sinäpä olet viisas säkki. Mutta enhän minä voi uskoa paljaita sanojasi. Mitä annat minulle lunnaittesi vakuudeksi?
Jeronimus (kuin ennen). Suurimman omenapuun alle puutarhaani olen kaivanut ja haudannut hopearahapussin. Sinä saat puolet, hyvä varas!
Maija. Päästä hänet irti, Matti!
Matti. Ei, maltahan vähän! Vai niin, puoletko ainoastaan? Ränniin sinut heitän, säkin veitikka, koska olet myllystä kotoisinkin!
Jeronimus (kuin ennen). Saat kaikki, ihan kaikki, mitä minulla on, kaikkein paras varas, kunhan vain pääsen tästä vankeudesta. (Hän vierettelekse.)
Matti. Onko se oikein varma? Vannoppas!
Jeronimus. Minä vannon Pellen sarvien kautta.
Matti. Ei, topp, se on liian vähä. Vanno, niin että se kelpaa johonkin!
Jeronimus. Minä vannon hopearahaini kautta.
Matti. No, nyt kyllä uskon. (Avaa säkin suun.) Seis, säkki! Juokse jaloillasi! Se on mukavampaa.
Jeronimus (ryömii pois säkistä). Huh! Kiitoksia, varas… Vai niin, tekö se olettekin, nulikat? Ettekö häpeä? Malttakaas, kyllä minä annan teille selkään!
Matti. No, säkki, annas tänne kaikki, mitä sinulla on!
Jeronimus. Kaikkiko, mitä minulla on? Onko koskaan kuultu mokomaa? Ei ropoakaan, ei puoltakaan ropoa, hävytön nullikka! Heti tiehesi, taikka…
Matti. Kiitoksia, säkki! Minä tyydyn hopeapussiin. Sen minä jo kaivoin pois puun alta!
Jeronimus. Minä onneton! Ensin varastavat minun omenani ja sitte vielä hopeani! Kymmenentuhatta kirkasta valkoista rahaa! Tästä saat sata vaskirahaa, mutta anna takaisin minun hopeapussini.
Matti. Pidä rahasi! Pidä hopeasi! Mitä me niillä tekisimme? Vai rupeasimmeko me kävelemään peloissamme varkaita? Ei, säkki, me olemme vain tehneet sinulle pilaa.
Jeronimus. Ettekös te olekaan tuoneet tänne säkkiä ja portaita, varastaaksenne omenia?
Maija. Hyh, mitä puhut! Ukko ja akka ne sen tekivät. Mutta kun oli liian valoisaa, tahtoivat he tervata kuun, ja tuosta voit itse nähdä, miten he ijäiseksi ihmeeksi ja varoitukseksi riippuvat kuussa.
Jeronimus (panee silmälasit nenälleen). Niinpä todellakin! Ihan, näet, ukko ja akka Maunu, minun kelpo naapurini, tuossa riippuvat. Olkoon onneksi! Mutta te kaksi, mikä teidän nimenne on?
Matti. Matti ja Maija.
Jeronimus. Sinä, Matti, ja sinä Maija, te olette pelastaneet minut säkistä ja saaneet tiedon minun aarteestani, ettekä kuitenkaan ota maksua. Minua te, nulikat, miellytätte. Minä tarvitsen jonkun avukseni poimimaan omenoitani. Entä jos … ihan oikein, mieleeni pälkähtää jotakin, minulle tulee usein hyviä mieleenpälkähdyksiä. Minä otan teidät kasvattilapsikseni, ja nyt me heti menemme kotiin, että saatte hyvän illallisen ja lämpimän vuoteen. Tyydyttekö siihen?
Matti. Se olkoon päätetty! Kiitoksia, säkki!
Maija. Kiitoksia, kuu kirkas! Sinä olet näyttänyt monellekin köyhälle lapselle tien lämpöiseen kotiin, sinä!
Kuu. Minähän itsekin kuljeksin turhaan etsimässä kotiani.
Kaikki laulavat.
Kuu ilman kannella kuljeksii
Ja tielle hän tirkistääpi.
Ja tiellä nyt ukko astuksii,
Ja akka se häpeääpi.
Sua, kuu, he tervata halusivat,
Vaan itse ansahan lankesivat:
He kuuhun jäi, he kuuhun jäi.
Nyt ukko ja akka on siellä vaan
Ja siellä pysyvät aina.
Sun kultalevystäs lapset maan
Alati kultia lainaa.
Mut' sinä vain kuljet matkojasi
Ja peilaat vesihin muotoasi
Niin ylhäältä, niin ylhäältä.
KEVÄTPÄIVÄ SUOMENLAHDELLA.
Meremme Suomen Lahti, sa
Nyt olet kaunis, iloisa
Tuhansin valkopurjein.
Vast' olit tyhjä, poloinen.
Jäät poves peitti, sitoi sen,
Ja talvea
Piti aaltos, ja
Kuolleena oli Ahtola.
Vaan vapaa, uljas olet nyt,
Siteittes aik' on päättynyt,
Sun lainees riemuin laulaa,
Pyydystää verkkos, kajavas
Taas huutaa, loistaa majakkas.
Ja höyrysi
Taas suitsuvi,
Kevättä rantas henkivi.
Suikertaa sitees hopeinen
Nyt Viron hiekan keltaisen
Ja Suomen vuorten väliin;
Kronstadtin rautalaivan ja
Myös kaislavenon kannat sa,
Ja riemuiten
Nyt kylpien
Sä tanssit mailman portillen.
Käy, tuuli! Aalto, kohoa!
Käy ylös rantaan, suurilla
Mietteillä mielet täytä!
Pois huuhdo vesin suolaisin
Laimennut mieli, himotkin.
Ja virkistä
Taas ihmistä,
Luo, voima, valo, elämä!
Sä meidän uljas meremme!
Sun Herra antoi Suomelle,
Lipulle Suomen tieksi,
Ja kun se liekuu vapaana
Sinisenä ja valkoisna,
Niin ennustat
Ajat tulevat,
Lippumme värein vipajat.
TUULENTUPA.
Sattuu välistä keväällä, milloin ilma on läpinäkyvän selkeä ja taivas välähtelee vaaleanpunaiselta ja sinipunervalta auringon laskiessa, silloin sattuu välistä, että äärimmälle taivaan rannalle nousee pieniä kullankeltaisia pilviä, jotka liitelevät keveinä viiruina sinne tänne pitkin taivaan kantta. Ne alinomaa muuttavat muotoansa, väriänsä ja paikkaansa; ne ovat niin loistavan kauniit, niin hienoreunaiset ja niin suloisen keveät kuin ilma; ne eivät ole ollenkaan muiden pilvien kaltaiset, jotka yöt päivät kehräävät pummulia taivaan kannella. Miksi ovat ne niin kauniit ja haihtuvaiset? Miksi ne ainiaan liitelevät kauimpana, kaukaisimmassa etäisyydessä? Kuulehan, nyt minä sinulle kerron jotakin. Ne eivät ole mitään sadepilviä, vaan valopilviä; ne ovat henkien tuulentupia kaukana sinimaailmoissa. Ylimaailmalliset kauniit henget, jotka asuvat tuolla ylhäällä loistavassa maailman avaruudessa, luuletko heidän tyytyvän kivisiin ja marmorisiin taikka puutupiin, joiden raskaat katot estävät näkemästä aurinkoa ja tähtiä? Ilmaiset, niinkuin he itse, suloiset, loistavat, läpinäkyvät ovat myöskin heidän asuntonsa; he rakentavat ne säteistä ja loistavista viiruista, he tekevät niiden seinät hienoimmasta kuunvalosta, ja katon panevat he iltaruskon kullasta. Siellä elävät he vapaata, iloista elämäänsä korkealla maan sumujen yläpuolella, niin korkealla, ett'ei kiuru sinne koskaan lennä, eikä niin korkealle koskaan kuulu melu ihmisten puuhista täällä maan päällä. Siellä on vain valoa, kauneutta, kirkkautta, rauhaa ja Jumalan kunnioitusta. Sillä Jumalan pyhä nimi, Jumalan suuruus ja hyvyys leviävät niinkuin päivän valokin läpi kaikkien maailmain ja vielä ulommaksikin niitä.
Kuka voisikaan sanoa, että kevyt, läpinäkyvä ilma ei kannattaisi henkien tupia? Oletteko unhottaneet kaikki kauniit sadut? Maan sisuksessa asuu menninkäisiä ja kääpiöitä; tulessa asuu salamanteri; vedessä asuu Ahti ja huikentelevat, kauniit vedenneitoset, joilla on vehreä ruohotukka; maan päällä asuvat ihmiset ja heidän ympärillään metsissä asuu kaiku; kaikki vuoret ja laaksot, kaikki purot ja lähteet, puiden latvat ja lehdet ovat täynnä olentoja, joista muutamat näkyvät paljaasen silmään, mutta monta vertaa useammat ovat näkymättömät. Niin, ja kaukana auringossa, kuussa ja hyvin etäisissä kiiluvissa tähdissä asuu olentoja, jotka ovat aivan toisenlaiset kuin me ja katselevat meitä oudoilla silmäyksillä. Ja luuletko sinä sitte, että ilma yksin olisi tyhjä, kun muka lintu ei tee siihen pesäänsä, tuo ilma, joka juoksee maan ympäri kuin pauhaava meri ja jonka kaikki tuntevat, vaikkeivät sitä näe. Etkö huomaa, miten tuuli puhaltaa purjeihin ja tuulimyllyn siipiin, miten se kannattaa linnun siipiä ja kevyttä paperileijaa, jolla on pitkä häntä? Koko avarassa maailmassa ei ole yhtään tyhjää paikkaa; kaikkialla on elämää, kaikkialla on valoa, kaikkialla on henkeä ja totuutta, kauneutta ja hartautta; jokaisessa tomun jyväsessä on oma asujamensa ja joka tähdessä oma kansansa. Ja luuletko vieläkin ilmaa tyhjäksi?
Oletko kuullut satua Valvaasta, joutsenten ruhtinattaresta, joka uipi ilmassa kuin tähti mustassa pilvessä ja kylvää keväällä valkoisia sulkiansa niitylle?
Tunnetko keijukaisten kuningattaren sen ijäisesti nuorena pysyvän Keristanen, joka ei koskaan muutu, vaikka maailma hänen ympärillään lakastuu vanhuuden voimattomuudesta?
Oletko nähnyt Oberonin, ilman kuninkaan, joka pillillään soittelee kaikki ihmislapset tanssimaan, ja Titaanian, hänen puolisonsa, jonka kauneudesta ja mustasukkaisuudesta on niin monta satua kirjoissa?
Tiedätkö tarinan Ilmattaresta, joka istuu iltapilven reunalla ja kutoo kultakangasta hopeisella sukkulalla?
Jos tahdot nähdä nämä kaikki ja monta muuta kaunista olentoa lisäksi, joista kerrotaan saduissa, niin kuule, mitä minä nyt sanon. Mene jonakin iltana rannalle, kun aurinko juuri on laskeutumaisillaan. Paina oikealla kädelläsi vasemmalle puolen rintaasi ja tunnustele, sykkiikö sydämmesi oikein kovasti ja lämpimästi, oikein lapsellisesti ja hurskaasti kaikkea kaunista kohtaan, kuin on elämässä. Katsele sitte ympärillesi lapsen silmillä, ja sinä näet merkillisiä asioita punertavissa iltapilvissä.
Mutta jos niitä katselet itseviisailla silmillä ja kylmällä sydämmellä, niin silloin et suinkaan näe muuta kuin lenteleviä pilviä ja illan sumuja, jotka ennustavat sateen tuloa. Kaikkea kaunista, mitä on maailmassa, on katseltava viattomilla silmillä, muuten se haihtuu ja häviää tyhjäksi.
Pienenä ollessani istuskelin minä usein kivisellä rannalla ja katselin aaltojen tanssia etäällä illan loistossa. Ne kulkivat kulkemistaan ympyriäisissä piireissä tai suorissa viiruissa, pitkissä loistavissa riveissä kauas siniseen etäisyyteen, ja hetkisen kuluttua oli mahdoton enää erottaa niitä toisistaan. Ne kuitenkin viimein saapuivat meren toiseen rantaan, jossa vesi loppui ja taivas alkoi. Siihen paikkaan juuri aurinko mieluisimmin laskeutui keskikesällä ja pistäytyi vähäksi aikaa loistaviin aaltoihin. Se oli ihmeellinen paikka, todella hyvin ihmeellinen ja suloinen, sillä juuri siellä kaikki illan ja pilvien henget pitivät ilmaista leikkiänsä laineiden ja iltaruskon kanssa. Ne lentelivät kuin häilyvät punaviirut sinne tänne vesipeilin yllä; ne tanssivat, painiskelivat, juoksivat jäljekkäin "haukkasilla", kupertuivat toinen toisensa päälle, tukistivat leikillä toinen toistaan ja välistä taas suutelivat. Iloista väkeä ne olivat; he kokosivat ilman hienoa päivänsavua, joka liiteli kuin harso kunnasten päällä, käärivät harson, tekivät siitä siteitä ja sitoivat toisiltaan silmät, niin että pääsivät sokkosille. Sattuipa välistä että joku syöksyi kuin nuoli alas mereen ja silloin koko joukko hänen järjestään kuin rankka ruususade tai kipunaparvi, mutta yht'äkkiä se jälleen sukelsi ylös, hypähti ja rupesi kaha-säärin ratsastamaan kullankarvaisella pilvellä, joka hiljakseen kulki tietänsä avaruudessa. Ja muutamat näistä hienoista ilmaolennoista olivat suuremmat ja vahvemmat toisia. He ottivat iltataivaalta tähden ja heittelivät sillä palloa. Monta tuhatta ilmanhenkeä ojensi pikku kätensä ottamaan tähdellä lyyryä, mutta se nousi kaaressa ylös taivaan reunasta, putosi mereen kuin palava kynttilä, särkyi räiskyen miljooniksi palasiksi, jotka lentelivät ylt'ympäri laineille. Ja siitä kuohui vaahtoa kuin hopeaa. Se oli kuin timanttisade. Ja se huvitti sanomattomasti illan henkiä; he paukuttivat kätösiänsä, ottivat toinen toistaan kädestä ja tanssivat ympäri taivaan kantta, niin että pilvet äkisti hajosivat pois tieltä eikä missään näkynyt enää muuta kuin häilyviä viiruja henkien vaaleankeltaisesta tukasta, jotka lensivät kuin revontulet aaltoilevina liekkeinä iltatuulessa…
Semmoista voidaan nähdä pienenä. Kun kasvetaan suureksi, silloin kasvaa myöskin kalvo silmän eteen, ja se estää näkemästä hienointa tomua perhon siiviltä, kauneinta väriä kukkien lehdiltä ja henkien taivaista leikkiä iltatuulen vienoissa puhalluksissa.
Oli poika, nimeltä Elias; hänen isänsä talo oli tumman metsän ja suuren meren välillä; metsä oli itä- ja meri länsipuolella. Hän oli lempeä ja hellä ja kuunteli hyvin mielellään kauniita satuja. "Minä en ymmärrä, mitä Eliaksesta tuleekaan tässä maailmassa", sanoi usein hänen isänsä, joka oli ahkera ja reipas maanviljelijä ja osasi kyntää yhtä hyvin kuin ken tahansa tässä maassa. "Poika on liian hieno iholtaan ja pehmeä sydämmestään. Sopiiko tuommoinen olento kelpo talonpojaksi? Ei, vaan toista on hänen veljensä Eerik; sillä pojalla on kädet, vahvat kuin patakoukut ja sääret kuin rautaseipäät. Elias tähystylee taivasta, ikäänkuin aikoisi kirjoittaa hengille kaikki ilman itikat; mutta Eerik ajaa ajamisensa pellolla, huolimatta ollenkaan, mistä päin tuuli milloinkin puhuu. Sanokaa minun sanakseni: Eerikistä tulee aikaa myöten rikas, mutta Elias saa asua pilvissä ja syödä aamiaisekseen auringonpaistetta ja illallisekseen kuutamoa."
"No, se riippuu kokonaan siitä, mitä hän saa oppia", sanoi lukkari, joka oli lukenut monta kirjaa ja tiesi kaikki asiat. "Hyvähän on vahva käsikin; maa kyllä tarvitsee myöskin hyviä päitä ja sellaisia silmiä, jotka käsittävät, mikä on hienoa ja siistiä maailmassa. Pankaa te Eliaksenne kouluun, niin näemme, mitä Herra tarkoittaa."
"Olkoon menneeksi, koska niin sanotte", myönsi isä. Ja Elias alkoi lukea lukkarin johdolla.
Eräänä syysiltana, kun hämärä jo tuli takkavalkean loistoineen, satuineen ja seikkailuineen, istuivat lapset piirissä kuuron Kaisan ympärillä, joka osasi enemmän satuja kuin kukaan muu ja jonka ei koskaan tarvinnut kertoessaan vastata lasten kysymyksiin, hän kun näet ei kuullut niitä. Olipa oikein ihmeellistä kuunnella, eikä kukaan tiennyt, mistä hän oli saanutkaan niin kauniita satuja prinsessoista ja lumolinnoista, ruusumetsistä ja paratiisin tarhoista. Hän kertoi lapsille hyvien keijukaisten hopealinnoista, jotka säteilevät kuin kalliit kivet, kertoi syvällä meressä olevasta Ahdin palatsista, Ginnistanin sinivuorista, joille kultafasaanit rakentelevat pesiänsä ja jotka aina näyttävät olevan yhtä kaukana, vaikka kaksikymmentä vuotta niitä kohti astuttaisiin.
"Ah, jospa sinne pääsisi poimimaan fasaanien kultamunia!" huokasi eräs pienokainen.
"Ah, jospa vain kerrankin saisi nähdä hopea- ja timanttilinnaa!" virkkoi nikkarin pikku Petter.
Sen kuultuaan nosti Elias lempeät silmänsä ja nyykäytti ystävällisesti päätään. "Mikäs konsti se on", sanoi hän; "näenhän minä niitä melkein joka päivä."
"Sinäkö?" huusivat lapset. "Sinäkö?" toisti Eerikkikin nauraen. "Kyllä kai sinä näet! Täällä ehkä on muka montakin hopealinnaa metsän katajikossa!"
"Lähtekää vain minun kanssani huomeisiltana, vähän ennen auringonlaskua", sanoi Elias hiljaisesti.
"Kyllä me tulemme!" sanoivat kaikki, ja seuraavana iltana he menivätkin Eliaksen kanssa mäelle lähelle rantaa, josta näkyi kauas merelle. "Nyt ei enää ole niin kaunista kuin sydänkesällä", sanoi Elias. "Henget surevat kesän pakenemista, he eivät enää tanssi niin iloisesti kuin ennen, mutta malttakaas, juuri nyt alkaa."
Kaikki lapset katsoivat ihmetellen aavalle merelle päin, jossa iltataivas loisti purpuralta ja kullalta. Eikä henkiä tarvittu kauan odottaakaan.
Tuskin ehti aurinko koskea alareunallaan merenpintaa, kun välkkyvä valo levisi kaikkiin pilviin ja aaltoihin ja ihanoista linnoista näkyivät korkeat pylväät ja hopeoidut katot, ja ilman pikku henget astuivat niistä ulos ja alkoivat leikkiä kultapilvissä.
Se oli ihanaa, niin riemastuttavan kaunista… Elias paukutti pikku käsiään ja huusi: "Näettekö, näettekö? Tuolla ne tulevat!"
Kaikki lapset katsoivat sinne päin, ja muutamat eivät nähneet mitään, muutamat näkivät linnoja, vaan eivät henkiä. Ainoastaan pieni, repaleinen kerjäläistyttö paukutti käsiään niinkuin Eliaskin ja huusi ilon innoissaan: "Minä näen heidät! Tuolla he tulevat!"
"Mitkä tulevat?" sanoi Eerik, joka oli myöskin muiden kanssa. "En minä näe mitään muuta kuin pilvenhattaroita, joita tuuli ajelee. Pilvet ovat vain vesihöyryä, sanoo isä, ja minä toki tiedän enemmän kuin te siitä asiasta."
"No, mitä sinä tiedät?" kysyivät lapset. "Niin, minä tiedän sananlaskun, joka opettaa: iltarusko selvä ilma, aamurusko pilvipäivä."
"Ei, eipäs se niin ollut", huusi toinen poika. "Näin se oli: aamurusko selvä ilma, iltarusko kaunis päivä."
"Tuosta sinä viisastelija saat", tiuskasi Eerik, ja pojat alkoivat lyödä ja tyrkkiä kaikin voimin toinen toistaan keskellä iltaruskon kauneutta.
"Katsokaas, miten kaunista!" iloitsi Elias ja pikku kerjäläistyttö sekä monta muuta lapsista huusivat samoin: "katsokaas, miten kaunista!" Sillä juuri silloin olivat valoviirut levinneet yli koko taivaan kannen, henget olivat asettuneet piiriin ja tanssivat kultalinnojensa ympärillä ja muutamat heistä tekivät pitkiä kierroksia meren punapinnalla, ottivat vauhtia ja kiersivät laajoissa kaarelmissa aivan niinkuin sukkelat luistelijat kierällä jäällä, kun ensi pakkanen tekee sillat järville.
"Odotapas", huusi poika, joka oli saanut selkäänsä Eerikiltä; "minä menen kotiisi ja kaipaan isällesi!"
"Mutta etkö näe mitään?" huusi Elias ihastuksissaan. "Nyt nousee torni korkeimman linnan harjalle tuolla pilvessä!"
"Ja sen huipussa on hopeavaltikka ja sen latvassa kultaristi, ja punaisia lippuja häilyy ympäri koko linnan!" riemuitsi yhtä ihastuksissaan pikku kerjäläistyttö.
"Mitä minä huolin semmoisesta narripelistä!" sanoi Eerik äkeissään.
"Malttakaahan vielä", pyysi nikkarin pikku Petter, joka Eliaksen ja tytön jälkeen paraiten näki taivaan kauneutta. "Ah, miten kirkkaat värit! Katsokaas, miten rannat tuolla kaukana loistavat vehreän ja kullan kirjavalta, miten vuorien huiput välkkyvät pilviä vastaan, miten joutsenet uivat lahdissa ja miten laineiden punaiset, hiljakseen vierivät kuohut tuolla murtuvat kalliota vasten hopeanhohtavaksi vaahdoksi!"
"Ja kuulkaa, millainen ääni liitelee vettä myöten ja miten kuuluu hiljainen laulu puiden lehdistä ja oksista!" virkkoi kerjäläistyttö.
"Katsokaas!" kehotti Elias, "katsokaa tuonne! Siellä marssii henkijoukko, välkkyvät miekat kädessä ja kiiltävät kypärät päässä, rynnäkköön linnaa vastaan. Kuningas astuu ulos, kruunu päässä, ja taluttaa kädestä valkopukuista prinsessaa! Näettekö, miten kaunis hän on? Ja tuolla rotkossa kiljuu hirmuinen lohikäärme, kita ammollansa, ja kaikki väläjävät henget, kuninkaan sotilaat ja asemiehet, syöksyvät takaisin ylös merestä. He asettuvat tiheihin riveihin linnan muurien eteen, ampuvat kultanuolia sateenaan vihollisjoukkoja vastaan. Ja nyt ryntäävät joukot vastakkain. Kuulkaa, miten kypärät ja kruunut helähtelevät säkenöiväin aseiden iskuista. Idästä päin tulee myrskyn puuska ja tärisyttää linnan perustuksia, se vapisee ja horjuu ja kukistuu, se syttyy palamaan, ja vielä liekkienkin välistä näkyvät henkien miekat ja prinsessan valkoinen häilyvä hopeaharso-leninki."
"No, tuopa vain kuuluu osaavan lörpötellä", mutisi Eerik halveksivasti. "Onko koskaan kuultu sellaista tyhmää kielenpieksämistä! Ei, minä lähden kotiin syömään puuroa."
"Niin, nyt me lähdemme kotiin syömään puuroa", sanoivat useimmat muutkin lapset. Ainoastaan Elias, kerjäläistyttö ja pikku Petter viipyivät vielä kauan rannalla, kunnes illan viimeinenkin valonväre haihtui ja henkien kaunis leikki hajosi avaruuteen.
Siitä illasta kului sitte kaksitoista vuotta, ja paljon sill'aikaa kaikki muuttui. Eerikistä oli tullut vahva, reipas ja varakas talonpoika, joka hoiteli isänsä tilaa huolellisesti ja toimella, kynti peltoja, kaivoi ojia suohon ja raivasi uusia aloja saloon. Elias oli monta vuotta ollut poissa ulkomailla ja palattuaan oli hän kirjoittanut kauniita kirjoja luonnossa näkyvistä Jumalan suurista ihmeistä.
Eräänä iltana seisoi kaksi nuorta miestä kunnaalla meren rannalla, katsellen lämpöisillä lapsen silmillä henkien leikkiä kaukana pilvissä. He olivat Elias ja hänen ystävänsä nikkarin pikku Petter, joka oli ennen kaikkea katsellut eri värejä ja maisemaa ja joutsenten uiskentelemista merellä. Tästä ystävästä oli tullut maalari, kuuluisa yli koko maan ihanoista tauluistansa. Elias oli runoilija, niitä harvoja, jotka runoilevat suoraan luonnon omasta sydämmestä. He katsoivat milloin toinen toistansa silmästä silmään ja milloin taas iltaruskoa, ja he hymyilivät niin suloisesti, kun huomasivat toistensa ajatukset. "Niin, niin", sanovat he; "kaikki on kuin ennen, mutta lapsuuden silmät eivät meillä enää ole niin kirkkaina. Näyttää kuin olisi jo harso peittämässä henkien leikkiä ja luonnon raikkautta, mutta Jumalalle yksin olkoon kiitos ja kunnia, että me vielä harsonkin läpi voimme nähdä niitä kauniita kuvia."
"Muistatko sitä iltaa", sanoi maalari leikillisesti, "kun me ihastuksissamme katselimme pilvien välähtelemistä ja Eerik meidän iloamme keskeytti muistuttamalla, että pitäisi lähteä kotiin syömään puuroa?"
"Kyllä", sanoi Elias, "kyllä minä sen varsin hyvin muistan, ja puurosta on Eerik saanut vahvat kädet, samoin kuin meille on luonnon kauneus antanut vahvat siivet. Mutta sinä iltana oli vielä kolmaskin meidän kanssamme, joka kuuli ja näki enemmän kuin toiset, ja hän oli pieni kerjäläistyttö. Hän yksin meistä kolmesta kuuli säveliä aalloilta. Se oli kolmas jalo lahja meidän keskellämme, soiton ja laulun lahja, jonka edessä ihmissydämmet sulavat kuin vaha. Missä on meidän, maan valittujen, sisaremme? Ah, hän oli köyhä ja oppimaton niinkuin mekin, mutta hänellä ei ehkä ollut sitä suurta onnea kuin meillä, että olisi saanut itsessään kehittää itsetietoiseksi Jumalan suurta lahjaa. Voi kun niin monen monta kaunista Jumalan lahjaa joutuu hukkaan maan päällä!"
Eliaksen vielä puhuessa viimeisiä sanojaan kuului kaukaa metsästä ääni, niin selvä kuin puhtain hopea, ja laulu, niin yksinkertainen ja kaunis, kuin olisi itse metsä kauneimmassa vehreydessään sen sepinnyt. Puiden välistä astui esiin paimentyttö, ajaen lehmiä kotiin illaksi. Hän lähestyi kukkulaa ja miehet tunsivat heti entisen pikku kerjäläistytön. Tyttö myöskin tunsi heidät ja tervehti heitä iloiten ja kainosti. Hän lauloi heille illan kirkkaudessa ihania, lempeitä, suloisia lauluja, jommoisia opitaan ainoastaan metsän lehdiltä ja niityn kukilta. Maalari ja runoilija kuuntelivat niitä ja tulivat liikutetuksi sydämmensä pohjaan asti. "Katsos", sanoivat he, "eipä Jumalan lahja kuitenkaan ole koskaan turhaan annettu; hän laulaa suloisella äänellään yhtä hyvin karkeassa köyhän puvussa kuin toinen rikkauden ja sivistyksen hienoissa pukimissa. O Jumala, me kiitämme sinua, että annat maan päällä kaiken kauneuden kaikkialla ja ainiaan raivata itselleen tietä köyhyyden ja vastuksien, ylenkatseen ja unhotuksen läpi. Niinpä me nyt tiedämme, että vaikka paljo joutuukin hukkaan hoidon puutteessa, niin sinä kuitenkin annat lakkaamatta uusia kukkia nousta luonnon helmasta. Ja me itse kuihdumme ja kuolemme, mutta ijankaikkinen kauneus, jota me heikkoudessamme ja vähäisyydessämme koemme jäljitellä, ei lakastu meidän kanssamme, vaan alinomaa uudistuu uuden kevään kukissa. Niinpä me maalaamme ja laulamme sitä, joka ei koskaan katoa."
Nyt kosketti taas aurinko alareunallaan meren pintaa, ja koko taivas ylt'ympäri punastui. Siellähän ne taas olivat pilvissä ne kauniit välkkyvät linnat kristallipylväineen, korkeine torneineen ja hopeavaltikkoineen. Ja henget liihoittelivat niistä ulos, sukelsivat mereen, niin että laineista tuprusi säkeniä ja ruusuja, ja ne asettuivat piiriin ja tanssivat ympäri taivaan kantta. Rannat ja kukkulat loistivat iltaruskossa, lumivalkoisia joutsenia uiskenteli merellä, aalloilta kuului heleä ääni, ja laskeutuvan auringon säteet kirkastivat kolmea Jumalan valittua, jotka istuivat kunnaalla, maalaria, runoilijaa ja vehreän metsän laulajaa.
PIKKU HALTIA.
Oli kerran oppinut mies, kirjaneuvos; enpä tiedä, oletteko koskaan kuulleet puhuttavan kirjaneuvoksesta, se on hyvin kunnioitettava arvonimi. Kirjaneuvokseksi sanotaan sellaista miestä, joka tietää paljon kirjoista, mutta vähän taikka ei yhtään elämästä. Ja tämä kirjaneuvos, josta nyt aion puhua, oli erittäin hyväntahtoinen; hän ei tehnyt kellekään pahaa, pisteli vain neuloihin kaikenlaisia pikku siipieläviä sekä asetteli ne sitte neuloistaan riviin korkkilevylle, sillä hän oli hyönteisten kokooja. Hänen mielestään tuo kaikki oli, niinkuin olla pitikin, eikä hän koskaan ollut tyytyväisempi kuin silloin, kun sai neulaansa jonkun uuden, hyvin harvinaisen elävän kimpuroimaan.
Eräänä kesäpäivänä paistoi aurinko niin lämpöisesti kirjaneuvoksemme lukuhuoneesen, että hän alkoi kovasti hikoilla vehreässä, topatussa yönutussaan. Hän nosti silmälasit pois nenältään ja varjostimen kuutamo-otsaltansa, työnsi ikkunanverhon syrjään, tirkisti ulos ja näki auringon paistavan. "Ahah, nyt on hyvä hyttysilma!" sanoi hän itsekseen.
Hän otti keltaisen lakkinsa, nuuskanruskean kesänuttunsa, haavinsa ja pullonsa, jossa hänen oli tapana säilyttää harvinaisia hyönteisiä, ja läksi ulos. Kävellä kömpyröidessään pitkin katua tallasi hän rikki erään rouvan hameenliepeet, sysäsi pikku tyttöä, joka kantoi maitoastiaa, ja hiljakseen riiteli lyhdynpatsaalle, joka ei lähtenyt pois tieltä. Viimein hän saapui puistoon kaupungin ulkolaidalle. Siellä oli kesäntuoksua, vehreyttä, kukkia ja linnunlaulua; mutta sitä kirjaneuvos ei ollenkaan huomannut. Hän huuhtoi haavillaan valkoisia koiranputkia, keltaisia leinikköjä ja vehreitä pajupensaita: hän pudisteli tuomien oksia, sillä tuomet ovat hyviä hyönteispesiä, varsinkin kukkiessaan, ja mitä pahemmin madonsyömiä ne ovat, sitä parempi. Kaikkein puiden pitäisi olla madonsyömät, arveli kirjaneuvos itsekseen. Sitä paitsi oli hänellä paljo tekemistä vanhoissa, lahoissa kannoissa sekä maahan pudonneissa kuivissa oksissa. Mikä ei ollut madonsyömää, sen kaiken pitäisi olla edes maahan kaatunutta ja mädännyttä, arveli taaskin kirjaneuvos.
Vaikeampi oli tuossa kauniissa puistossa ajella lentäviä otuksia; niillä oli niin sukkelat siivet, eikä kirjaneuvoksella ollut millaisiakaan siipiä. Hän väijyi suvenkorennoita ja perhosia, tavoitteli ilmasta paarmoja, pistiäisiä ja kultakärpäsiä, ja moni noista elukoista saikin surmansa hänen kauttaan; ei hän säästänyt verkkojansa paimentavia hämähäkkejäkään. Inhottavimmat kaikista olivat usein kaikkein harvinaisimmat. Kaikki kelpasi kirjaneuvoksen kokoelmiin, ja siinä kirjaneuvos olikin oikeassa, sillä luonnossa ei ole mitään, jolla ei olisi omaa tarkoitustansa ja opettavaisuuttansa. Siinä kirjaneuvos vain erehtyi, että hän vähän piti lukua elävän tarkoituksesta, kunhan hän vain sen sai kokoelmiinsa ja osasi kertoa, millainen sen pieninkin osa oli.
Nyt oli metsästys onnistunut huonosti, sillä mitäpä kirjaneuvos teki muutamilla sadoilla paarmoilla, hevoskärpäsillä ja kaalimadoilla, joita hänellä oli monta sataa ennestäänkin? Väsyneenä ja tyytymättömänä istuutui hän lammikon rannalle, jossa suuri, valkoinen lumpeenkukka juuri oli avannut kauniin, nuoren kupunsa kesäaurinkoa vasten.
"Ahah!" huudahti kirjaneuvos äkisti ihastuen. Hän oli löytänyt pienen, erittäin kummallisen olennon lumpeenkukan terälehtien peitosta.
Elukka oli tuskin puoli tuumaa pitkä, hieno kuin kukanvarsi, valkoinen ja pikkuinen, vaaleanpunaiselta välähtelevä; mutta muuten muodoltaan ja rakennukseltaan melkein ihmislapsen kaltainen, paitsi että se oli niin ihmeellisen pikkuinen ja että sen lumivalkoisissa hartioissa oli läpinäkyvät, loistavat perhonsiivet. Kuka hyvänsä olisi huomannut tuon pikku olennon viehättävän sieväksi. Olipa kirjaneuvoskin aivan liikutettu ilosta, mutta ainoastaan sentähden, että oli löytänyt harvinaisen hyönteisen.
Siispä hän pisti elukan pulloon muiden hyönteisten joukkoon ja astuskeli tyytyväisenä takaisin lukuhuoneesensa. Siellä pisti hän uuden hyönteisensä neulaan ja neulan korkkilevyyn sekä alkoi mikroskoopilla tutkia löytöänsä.
"Onpa tämä merkillistä, perin merkillistä!" arveli kirjaneuvos. "Moista hyönteistä en ole vielä koskaan löytänyt. Se on varmaankin homunculus minimus, mikroskoopilla katseltava ihmisnulikka! Mutta tuo kiemurtelekse liian kovin, enhän voi lukea varpaita sen takajaloista. Kuolkoon ensin sill'aikaa, kun minä kirjoistani etsin homunculus-suvun!"
Niinpä pikku elukka asetettiin neulassaan korkkiin pistettynä lukuhuoneen nurkkaan, ja kirjaneuvos läksi selailemaan kirjojansa. Kun hän ei niistä löytänyt homunculus-suvun merkkiäkään, riensi hän heti kaupungin suurimpaan kirjastoon, jossa oli satatuhatta kirjaa rivissä hyllyillä, ja alkoi niistä etsiskellä kannesta kanteen jotakin kertomusta pikun pikku ihmisestä, joka olisi ainoastaan puoli tuumaa pitkä. Sepä oli pitkällinen ja vaivaloinen työ. Kirjaneuvos etsi etsimistään kokonaista seitsemän vuotta; hän tuli etsimisestä ja huolesta kasvoiltaan tuhkanharmaaksi, ja nuuskanruskea nuttu alkoi kukoistaa kuin perunamaa; mutta ei mitään homunculusta löytynyt, ei ainakaan sellaista, joka eläisi ja oleskelisi lumpeenkukan kuvussa. Seitsemän vuoden kuluttua palasi kirjaneuvos jälleen lukuhuoneesensa ja päätti nyt itse kirjoittaa omintakeisen kirjan uudesta homunculus-hyönteisestä, joka elää kukantuoksusta ja tavallisesti oleskelee erään nimitetyn lammikon luona, nimitetyssä puistossa ja määrättynä vuodenaikana ja jolla sitä paitsi on se ihmeellinen ominaisuus, että sen voivat ainoastaan oppineet, nuuskanruskeaan nuttuun pukeuneet miehet löytää.
Kirjaneuvos nyt, tuon päätöksen tehtyään, etsi nurkkakaapin tomuisesta laatikosta korkkilevyn, jolla homunculus oli neulassaan seisonut kätkössä seitsemän vuotta. Elukka riippui neulassa ilmi elävänä, iloisena ja kiemuroiden, kuten ennenkin. Olipa se kasvanutkin, sillä nyt se oli lähes tuuman pituinen.
Kirjaneuvoksesta se oli hyvin kummallista ja hän käänteli elukkaa, tarkastellen joka puolelta. "Vielähän tuo kiemuroipi!" sanoi hän. "Minun pitää ripustaa se savuun." Ja hän pani sen savustumaan koko yöksi.
Aamulla hän meni katsomaan elukkaa. Ihmeen ihme! Se kiemurtelihe yhtä elävänä ja oli taaskin kasvanut puolen tuumaa. Olisipa se ehkä lentänytkin, ell'ei olisi ollut pistettynä neulaan.
"No, oletpa aika sitkeähenkinen veitikka!" sanoi kirjaneuvos. "Maltas, kun leikkelen sinut palasiksi." Ja kirjaneuvos leikkeli pikku olennon monen moneksi pikku muruksi. Mutta kun hän kääntyi toisaanne, ja sitte jälleen katsahti palasia, olivat ne kaikki kasvaneet yhteen ja silloin näki hän elukan nauravan.
Kirjaneuvos ei ollut mikään pahaluontoinen mies, mutta jopa alkoi häntä tuo suututtaa, että mokoma hyönteinen nauroi. "Vai niin!" sanoi hän, "vai naurat sinä, hä? Kyllä minä sinut opetan!" — Hän otti suuren rautahuuhmarensa ja raskaan petkelen, pisti elukan huuhmareen ja survoi sen jauhoksi. "Nyt ainakin pysynet hiljaa!" arveli kirjaneuvos.
Mitä vielä! Kirjaneuvos katsahti huuhmareen ja näki piskuisen istuvan pohjalla vielä iloisempana ja elävämpänä kuin ennen. Ei maksanut vaivaa edes koettaakaan survoa sitä, yhtä hyvin olisi voinut pistellä reikiä ilmaan. Ja nyt se jo oli kasvanut kahden tuuman pituiseksi.
"Ohoh!" sanoi kirjaneuvos hämillään ja suutuksissaan. "Jos olet sitä lajia, niin ei kaiketi ole muuta neuvoa kuin polttaa sinut poroksi." — Hän teki suuren tulen kammarinsa uuniin, viskasi elukan tuleen ja uunin sivupellit kiinni. "Nyt se vekkuli ei enää kiemurtele!" ajatteli hän.
Kun valkea oli palanut, tuli kirjaneuvos uteliaaksi ja avasi pellit. Siinä se piskuinen nytkin istui iloisena ja vahingoittumatta tuhkassa. Ja nyt se oli jo kolme tuumaa pitkä sekä osasi puhuakin.
"Täällä on lämpöinen ja hyvä olla", sanoi se pikku olento ivallisesti hienon hienolla äänellänsä, joka ei ollut juuri kovempi kuin itikan hyminä.
"No, kautta Jupiterin!" sanoi kirjaneuvos, lyöden kummastuksesta kätensä yhteen, "sinäpä olet sitkeähenkisin kuoriainen, kuin koskaan olen nähnyt." Sitte hän otti elukan tuhkasta, meni sen kanssa metsään ja kaivoi sen parin sylen syvyyteen maan sisälle. Ja ollakseen oikein varma asiastaan vieretytti hän vielä suuren kiven elukan haudalle.
Mutta eipä hän kuitenkaan ollut oikein varma, vaan meni viikon kuluttua samaan paikkaan metsään katsomaan. Metsä oli kyllä entisellään, kivi paikallaan ja hauta täynnä, mutta se pikku olento, josta ei millään tavalla voitu päästä erilleen, istui, nyt jo neljän tuuman pituiseksi kasvaneena, iloissaan ja vahingoittumatta kivellä. "Onpa täällä oikein kaunista ja vilpoista metsässä", sanoi hän.
Silloin, niin, vasta silloin kirjaneuvos oikein kovin peljästyi. Harva tukka nousi pystyyn hänen kuutamopäälakensa ympärillä, vehreät silmälasit hypähtivät hänen nenällään, nuuskanruskea nuttu ratkesi ompeleistaan, ja kirjaneuvos läksi juoksemaan pakoon min kerkesi. Ja siitä tuli sellainen juoksu, että hän sitä kyytiään juoksee vielä tänäkin päivänä.