Jonkun ajan kuluttua sattui hyväluontoinen kanamummo astumaan metsäpolkua ja löysi pikku olennon istumasta kiveltä, johon kirjaneuvos oli hänet jättänyt. "No, pikku pahanen", sanoi mummo, "miten sä niin yksiksesi olet? Tuleppas tänne, niin minä lämmittelen sua tuvassani muiden kananpoikasten kanssa!" Ja samassa hän otti piskuisen varovasti köhmyräisten sormiensa väliin ja kantoi sen esiliinassa kotiinsa.
Mummolla oli puinen häkki, jossa kana asui poikasineen; siinä oli uusi elukkakin saava asua. Mutta kana ei suvainnutkaan kotiinsa vieraita, vaan noukki tuota pikaa silmät pikku olennolta pois päästä. Mummo huomasi sen ja huudahti peljästyksestä. "Ei mitään hätää!" sanoi piskuinen. Ja kohta hän, silmät terveinä ja kauneina, istui hymyillen hajasäärin kanapojan seljässä ratsastamassa.
"Saat asua porsaan kanssa", sanoi mummo, "ja jos se rupeaa tekemään sinulle pahaa, niin ryömi kaukalon alle!"
Niin tehtiin. Piskuinen asetettiin porsaan asuinkumppaniksi, mutta sepä ei onnistunut paremmin, kuin että porsas nielasi hänet yhtenä suupalana. Yksi leukojen losaus vain, niin se oli tehty!
Mummo sen huomasi ja hämmästyi niin, että oli ensi hädässään teurastaa koko porsaan. Jo seisoi hän valmiina porsaan vieressä, ja kohta olisi varmaankin päättynyt sen nuori elämä, ell'ei mummo olisi kuullut vienon äänen sanovan: "Mitäs nyt aiot, pikku emäntä? Vallan hyvinhän minä voin!" Ja siinä se kummallinen olento nauraen istui porsaan seljässä.
"Nyt minä hänet paremmin suojelen", arveli mummo, ja asetti hänet heinille ämpäriin, joka oli oven vieressä tuvassa. Mutta kohta sattui mummon mies tulemaan janoissaan pellolta kotiin, otti ämpärin ja laski syvälle syvimpään kaivoon. "Mitä hulluja nyt teit?" sanoi mummo. "Hukutit minun rakkaimman pikku elukkani!"
Kana-ukko peljästyi ja hämmästyi, sillä hän piti eukkoansa hyvin suuressa arvossa; mutta ennenkuin hän vielä ehti vastata mitään, kuului heikko ääni taaskin sanovan: "Ei hätää, pikku emäntä, kyllä minun on täällä hyvä ollakseni." Ja pikku olento istui nauraen ämpärin sangalla ratsastamassa.
Tämä alkoi viimeinkin mummosta tuntua jo vähän kummalliselta. Hän sovitti sangattomat silmälasit nenällensä, katseli piskuista tarkkaan joka puolelta ja sanoi hänelle: "Mikä sinä oikeastaan olet?"
"Olento", vastasi hän.
"Hm!" sanoi mummo. "No, mistä tämä olento on kotoisin?"
"Kaikkialta enkä mistään", kuului vastaus.
"Vai niin, sepä oli hyvin selvää, se", arveli mummo. "No, mikä sun nimesi on?"
"Sano minua Pikku Haltiaksi."
"Onko se almanakassa?"
"Etsi!"
Mummo etsi sekä silmälaseilla että ilman, mutta ei löytänyt koko almanakasta Pikku Haltian nimistä pyhimystä. "Ahah, nyt ymmärrän", sanoi hän; "se on lapsi, jonka ristinimi on Pikku ja sukunimi Haltia. Kummallisia nimiäpä ne ihmiset nykyaikaan panevatkin lapsilleen. Mutta kun oikein ajattelen asiaa, niin kukapa tietää, onko tuo elukka edes oikea ihmislapsikaan. Vastaa, nulikka, missä on sinun papinkirjasi?"
"Papinkirjaniko? Mikäs se on?"
"Maltahan, tämä ei suinkaan ole aivan oikeaa peliä", ajatteli mummo. Tuo olento ei edes tiedä, mikä papinkirja onkaan. "Varminta lienee, että minä jollakin sopivalla tavalla pääsen eroon tuosta Pikusta. Arvoisa provasti kaiketi tiennee neuvon; sillä minä en vain tahdokaan pitää noitavehkeitä kodissani." Ja mummo pisti Pikku Haltian hiljaa koriin, sitoi paksun huivin peitteeksi päälle ja meni korinensa pappilaan.
"Arvoisa provasti!" sanoi mummo perille päästyään, "tässä on ihmeellinen olento, jonka löysin toissa keskiviikkona metsästä. Silloin se oli neljä tuumaa pitkä, mutta on sitte kasvanut viisitumaiseksi; ei syö mitään, ei juo mitään, ei makaa koskaan, näyttää olevan erittäin ilomielinen ja sitkeähenkinen. Kuitenkin näyttää se melkein ihmislapselta, paitsi että sillä on jonkinlaiset perhonsiivet hartioissa; osaa myöskin puhua ja sanoo itseään Pikku Haltiaksi. Nyt minä kysyisin teiltä, arvoisa provasti, mitä minun pitää tekemän sille, sillä minä toden totta en tiedä, onko se ihminen vai mikä."
Provasti näytti hyvin ajattelevaiselta, mietti hyvän aikaa asiaa ja pyysi viimein nähdäksensä moista otusta.
"Tässä se on", sanoi mummo, aikoen auaista koriansa, mutta Pikku Haltia jo istuikin hänen olkapäällänsä, kumarteli hyvin tuttavasti ja sanoi: "tässä mä olen!"
"Hm, hm!" virkkoi provasti, pani nenälleen kahdet silmälasit ja alkoi tarkastella pienoista joka taholta. "Et sinä kuulu minun seurakuntaani", sanoi hän, "missä olet syntynyt?"
Pikku Haltia hyppäsi ja asettui hyvin rohkeasti ratsastamaan arvoisan provastin lasinsangoille. "Missäkö olen syntynyt?" sanoi hän.
"Taattoni on taivon päivä.
Maammoni on aava ilma,
Majani on mailma laaja,
Vakaa kehtoni vapaus,
Voima vahva elonani,
Valo runsas ruokanani,
Jalo lämmin juomanani.
Unenani valvominen…"
"Kyllä mun täytyy sanoa", virkkoi provasti vähän mietittyään, "että se on hyvin omituinen kastekirja. Sellaista ei minun kirkonkirjoissani ole. Mummo myöskin sanoo sinua hyvin iloiseksi ja sitkeähenkiseksi, vaikka oletkin noin pieni. Mutta mitäs sanot minun kärpäsläpästäni?"
Piskuinen naurahti:
"Ei minua sorto sorra,
Teräs ei minuhun pysty,
Tuli tuimin ei mua polta
Eikä musta multa peitä.
Vettä, ilmaa, tulta, tuhkaa.
Pedon kitaa, ihmiskättä
En mä pelkää; pääsen niistä
Surman suuhun sortumatta,
Hymyillen kuin kevään lehti.
Mitä mielitkään minusta,
Herra, herttainen provasti?"
"Minä en rupea tekemisiin sinun kanssasi, viisastelija!" torui provasti. "Mene tiehesi, sinä et kuulu minun seurakuntaani; minä en sinua tunne."
"Olipa kerran aika, jolloin minut tunsit", sanoi piskuinen, nostaen veitikkamaisesti etusormeaan.
"Milloinkahan se olisi ollut?" kysyi provasti. "Minä ainakaan sitä en muista."
"Kun olit pieni poikanen, juoksentelin sinun kanssasi ajelemassa puiston perhosia ja luin satuja niiden siiviltä. Silloin minä sinun kanssasi soutelin kirkkaalla järvellä ja kirjoittelin runoja aaltoihin. Silloin seisoskelin sinun kanssasi tähtitaivaan alla ja näin Jumalan silmäin loistavan yön pimeässä."
"Joutavia lapsellisuuksia!"
"Sitte kun tulit nuorukaiseksi ja ylioppilaaksi, istuin sinun kanssasi yksinäisessä kammarissasi ja tavailin kuun paistetta jäisestä ikkunastasi. Minä kirjoitin sinulle kauneimmat ajatuksesi kunniasta ja sankaruudesta, rakkaudesta ja isänmaasta. Minä tahdoin sinusta tehdä suurta miestä, provasti, ja suureksi sinun omakin halusi siihen aikaan paloi."
"Nuoruuden unelmia!" huokasi provasti.
"Nyt sanot niin", jatkoi piskuinen, "ja ne unelmat kuitenkin olivat paraat koko elämässäsi. Sittemmin olet tehnyt työtä leivän tähden, kirkkoherran-paikkojen, arvonimien ja kunnian tähden. Jos olisit tehnyt työtä Jumalan valtakunnan eduksi, provasti, niin enpä uskaltaisi tehdä pilaa sinusta. Mutta nyt uhkaat lyödä minua kärpäsläpälläsi, kun olet syömällä ja makaamalla hävittänyt sielusi kuolemattoman osan. Se ei ole oikein hyvin tehty, isä hyvä!"
Onneksi ei provasti kuullut viimeisiä sopimattomia sanoja. Hän istui ääneti ja vaipuneena nuoruuden muistoihin.
"Arvoisa provasti, lähettäkää hänet nimismiehelle, kun hän käyttää suutansa sopimattomasti teitä kohtaan", sanoi kanamummo, ollen loukkautunut provastin puolesta.
"Antakaamme sen lentää!" sanoi provasti sävyisästi ja avasi ikkunan.
"Kas tässä, Pikku Haltia; vapaus on kehtosi, lennä vapauteen!"
"Kiitoksia, hyvä provasti!" sanoi pienokainen ja lensi samassa pois kuin päivänsäde kohti sinistä kesätaivasta.
Kanamummo ei ollut käsittänyt sanaakaan Pikku Haltian puheesta muuta kuin että hän ei ollut osoittanut provastille kylliksi kunnioitusta. Mutta provasti kyllä käsitti kaikki tyyni, ja se juuri teki hänet niin ajattelevaiseksi. Hän tunsi mielessään jotakin, mitä sitte lienee ollutkaan, joka melkein tuntui surulta ja katumukselta. Ja kun he molemmat, provasti ja mummo, nyt seisoivat ikkunan edessä ihmetellen piskuisen katoamista, näkivät he vanhan miehen, yllä nuuskanruskea nuttu ja päässä vehreä lakki, juoksevan hengästyksissään mätästen ja aitain yli.
"Mitä hullua?" sanoi kanamummo, tuntien miehen; "sehän on kirjaneuvos! No, hänpä näkyy harppailevan kiiruummin kuin maanmittari ruispellossa!"
"Niin!" sanoi provasti. "Tuolla tavalla voi juosta ainoastaan se, jolla on käsissään ollut Pikku Haltia, vaan joka on piinannut häntä. Ja kun sitte tunnetaan Haltia toiste, saadaan sellainen kauhu, kuin kirjaneuvoskin näkyy saaneen. Hyväpä oli, ett'en minä ehtinyt tarttua kärpäsläppään."
"Eihän tuo vain liene vaarallista minulle, niin että minunkin täytyisi juosta?" kysyi kanamummo.
"Ei, teille, hyvä mummo, se ei ollenkaan ole vaarallista. Mutta minulle ja monelle muulle. Tahdotteko tehdä minulle pienen palveluksen?"
"No, niin varsin mielelläni, arvoisa provasti!"
"Polttakaa tuo kärpäsläppä! Minä saattaisin pikastua, jos hän vielä milloin ehkä palaa."
HÖYRYVENEEN LÄMMITTÄJÄ.
Tulivin! Tulivin! Alus hytkyvi tää,
Ojan aaltohon propelli kun nävertää,
Telat tuskittelee sekä männät ne käy,
Kuten niiss' olis henki, jot' ei toki näy.
Minun tointani vaan
Se ei liikutakaan.
Ne on toiminnassaan, saman teen minäkin,
Tulivin! Tulivin!
Nyt on syys, pimeää, kovin myrskyelee,
Näen luukusta kuin säen sinkoelee,
Tuuli jäätävä on, meri möyryelee,
Joko lunta tai vettä nyt virtaelee
Minä täss' yhä vaan
Valon, lämpimän saan,
Jopa paistun… Jos raitista ois jotakin!
Vari on. — Tulivin!
Olen kokkina orjan mä nälkäisen, mi
Yhä ahkera on, yhä puuhoavi,
Tavaraa yhä sinne ja tänne se tuo,
Kun ei kerkeä muut: konelaitos on tuo.
Uros, vait' ole ain'.
Tahi kilju, kun vain
Pysyt häkissä! Jos ulos käyt, alus tää —
Tulivin — häviää.
Ja kun hiiliä luon, tuli räiskyelee,
Hiki nokiset kasvoni kun valelee, —
Peninkulmia monia alla mä maan
Sytytän tulivuoren oksentamaan,
Siten luulen … mut saan
Heti keinuilemaan,
Ja mä vain olen kiikkuva kaarnanen, min
Vesi vie. — Tulivin!
Avaran meren aalto se voi murentaa
Emäpuun sekä myös tulen sammuttaa.
Mun ja kuoleman välillä tuuma on, voi!…
Jumal' on toki turva ja suoja; Hän soi
Välill' liekin ja myös
Veden olla mun työss'.
Tuli räiskyös! Laulaos propellikin:
Tulivin! Tulivin!
MUSTAN MEREN MERIMIES.
Kas meripojat, niitä
Ei pelko painakkaan!
Maan ympäri he kiitää
Ja lappaa touvejaan.
Kun meri pauhaa, myrskysää
Touveihin, mastoon yllättää,
Niin laulaa lauluansa
Iloisin mielin nää.
Mies mustan meren laivan
On Niku nokkela;
Niin ketterä hän aivan,
Ett'ei vois uskoa.
Kas, kuin hän hyppää uimaankin,
Ja mustana käy takaisin
Kuin musta meri, mutta
Sydämmin iloisin.
Hän laivan valkokantta
Nyt "hyppii varista"'
Ja mustat merkit antaa
Jaloistaan tihkua.
Niin varpait' tulee variksen.
Mutt ei ol' orja Nikunen,
Merensä mustan, rakkaan
Hän maalaa kaikillen.
Hän joskus töhrää, milloin
Pitäisi koristaa;
Paperipätkin silloin
Selkäänsä Niku saa.
Vaan joskus, uljaast' uituaan.
Kauniisti kantta juostuaan.
Hän pannaan villapaitaan
Ja puhtaaks siivotaan.
Hän teräksisin kengin.
Puusäärin astelee
Ja pojan, tyttösenkin
Keralla leikitsee.
Kun hän on hauska veikkonen,
Hän piirtää kirjaan lapsien
A:n sauvoin kulkevaisen.
B:n köyryselkäisen.
Käy, Niku, tähän laivaan
Nyt lippus nostamaan!
Laps-pienet päätään vaivaa,
Ken Niku olleekaan.
Hän on… No, kappas juonta sen!
Taas pulskahti hän merehen,
Kirjoittain noustuansa:
Huomenta, pienonen!
YRJÖN VALTAKUNNAT.
Ah, miten on suloista olla kaksitoista-vuotias ja terve ja iloinen ja huoleton! Ja silloin asua vehreässä saaristossa sinisen meren keskessä, ja hoitaa pikku venettänsä, koiraansa ja joustansa, ja joka aamu nähdä auringon välkkyvän koivuin lehtien välitse ja kasteen päilyvän ruohossa ja pikku aaltojen, noiden Aallottaren leikkikumppanien, vierivän rantaan. Niin, onpa suloista, kun vilpoinen aamu-ilma löyhähtelee sisään avoikkunasta, kantaen näkymättömillä siivillään tuomen, pihlajan ja sireenin tuoksua, sill'aikaa kun tuhannen tuhansien lintuin laulu joka oksalta kaikuu Jumalan ylistykseksi ja kiitokseksi. Silloinhan täytyy ihmisenkin olla kuin lintu, vapaa ja nuori, ja laulaa kaikkein muiden kanssa ja kiittää Jumalaa niinkuin kaikki muutkin. Sillä ei kukaan ole oikein onnellinen Jumalaa kiittämättä. Mitenkä voisikaan mikään olento maan päällä kukoistaa totisessa ilossa, ell'ei hän juurru Jumalan rakkauteen ja tunne itseään onnelliseksi siitä?
Sellainen onnellinen poika oli Yrjö. Muistanpa sen kesän, jolloin hän souteli ihanassa saaristossa ja lauleli melkein aina; niin, hän lauloi päivät päästänsä, ja kirkas, kaunis ääni hänellä oli, vaikka hän itse ei sitä ajatellut; hän lauloi aina, kun hän näet aina oli iloinen. Siellä oli suuria, korkeavuorisia saaria ja satoja pikku saaria ja luotoja, muutamat niinkin pienet, että kun koivu tai mänty oli asettunut johonkuhun sellaiseen kotitontuksi, siinä ei enää ollutkaan tilaa muille kuin ehkä jollekulle villille viinimarja-pensaalle tai muutamille horsmankorsille. Purjeveneet eivät juuri olleet hyvillään tällaisesta saarisokkelosta, sillä niiden välisissä salmissa kävi usein puuskahteleva vihurituuli, joka pakotti purjehtijan varoillansa pitelemään purjenuoriaan, ell'ei hänen tehnyt mieli kaatua keikahtaa. Kalastusveneetkin pysyivät mieluisemmin suuremmilla seljillä, jossa oli väljempi tila nuotille ja silakkaverkoille kuin täällä päättömissä pikku salmekkeissa, ruokorantaisissa lahdissa ja jyrkillä vuorenhuipuilla. Mutta Yrjöstä sen sijaan tämä Arkipelaagi oli sanomattoman miellyttävä. Purjehtija hän ei ollut vähääkään; ongiskella hän kyllä olisi osannut yhtä hyvin kuin muutkin, mutta hänestä oli hupaisempi antaa pikku kalojen elää iloista, lyhyttä, virkeätä elämäänsä kirkkaassa vedessä kuin nähdä niiden kuolevan korissa ja sitte syödä ne. Hän kyllä tiesi muita huvituksia, jotka paremmin miellyttivät häntä.
Siellä oli monena kesänä ollut pikku sota-höyrylaivoja saaristossa, ei sotimassa ja ampumassa, sillä olihan nyt rauha, vaan merkitsemässä purjehdusväyliä valkoisilla, mustilla ja punaisilla leimoilla, joita maalaeltiin kallioihin, että suuret, mustain valaskalain kaltaiset monitoorit aina tietäisivät kulkea mereen syvimpiä paikkoja, joissa ei tarvitse peljätä sattuvansa karille. Samaa tarkoitusta varten oli höyrylaivain väki pystytellyt omituisia torneja ja maamerkkejä sinne tänne kallioille ja niemille, niin että oli jotenkin mutkikasta tietää kaikkien noiden merkkien merkitystä ja niiden avulla osata purjehtia oikeaa tietä. Kaikki saariston pojat katsoa ällistelivät ihmetellen näitä merkkejä, joita heidän oli mahdoton käsittää; Yrjö niinkuin muutkin. Mutta Yrjö arveli voivansa olla yhtä hyvä rakennusmestari kuin kruununkin merimiehet, ja huviksensa pystytteli omia merkkejään, missä vain hänen mielestään oli sopivaa sijaa niille.
Suuria valkoisia leimoja, ympyröitä ja kolmikulmia, joita höyrylaivain väki oli maalaellut vuoriin, Yrjö ei saanut tehdyksi. Mutta kukapa ei olisi osannut tehdä pikku tornia kivistä ja pistää seivästä tai luutaa sen päähän seisomaan? Ja niitä Yrjö juuri rakenteli, kun oli enonsa kanssa soutumatkoilla pikku salmissa. Enolla oli kylliksi tekemistä koukkujensa ja verkkojensa hoitamisessa, mutta Yrjö pyrki maalle johonkin kauniin rannan mutkaan, ja siellä oli hänelläkin kylliksi työtä. Heti maalle päästyään alkoi hän kanneksia kiviä kunnahalle, ja kun vene parin tunnin kuluttua palasi, oli Yrjöllä torninsa valmiina. Kas, sepä oli hauskaa!
Eipä tuossa tornien rakennustaidossa kuitenkaan kaikki ollut ihan oikein. Yrjö oli ahkera ja edistyi kohta niin taitavaksi tornien tekopuuhassaan, että hänen tornejansa tuskin voi erottaa höyrylaivain merkeistä. Jos suuri sotalaiva, joka maksaa monta miljoonaa, nyt olisi luottanut höyrylaivain merkkeihin, vaan kuitenkin purjehtinut Yrjön merkkien mukaan, niin olisi siitä tullut paha mylläkkä. Onneksi sattui eräs niistä sotalaivoista, jotka olivat merkinneet kulkuväylän, uudestaan purjehtimaan näitä vaarallisia salmia. Upseeri seisoi kiikarilla tähystellen kannella ja huusi perämiehelle: "Oletko hulluna, mies? Miten sinä lasket? Etkö näe tuota maamerkkiä?"
"Jumala varjelkoon herra kapteenia!" vastasi perämies. "Jos minä laskisin tuon merkin mukaan, ajaisimme viiden minuutin kuluttua kohti vuoreen."
"Mitä?" tiuskasi kapteeni. "Eikö se ole meidän oma merkkimme?"
"Ei, niin totta kuin peräsimenkehrää pitelen", vastasi perämies, "ei toki kukaan meidän miehistämme ole niin tyhmä ollut, että olisi merkinnyt tuon niemen."
Kapteeni vihastui kovin ja lähetti heti miehiä hajoittamaan tuon eksyttävän kiviläjän. Hetkisen kuluttua näki hän toisen yhtä väärän merkin, pian vielä kolmannen, neljännen ja yhä uusia. Jos nyt olisi ollut sota-aika, niin olisi voitu luulla vihollisen pystytelleen vääriä merkkejä sotalaivaston tuhoksi, ja silloin olisi siitä tullut tutkinto ja Yrjö ja hänen enonsa olisivat voineet joutua pahaan pulaan. Mutta nyt oli rauha ja kapteeni vain hajoitutti kaikki liikamerkit sekä kuulututti kirkossa, että älköön kukaan täst'edes uskaltako turmella saariston maantiedettä.
"Kuuleppas, hyvä Yrjö", sanoi eno, "nyt me luovumme sota-rakennusmestarin toimesta."
"Enkö saa enää rakennella torneja?" kysyi Yrjö.
"Rakentele vain, miten mielesi tekee!" sanoi eno, "mutta rakentele oman mallisi mukaan, ett'eivät tornit tule samannäköisiksi kuin kruunun maamerkit. Mitäpä rupeaisit muita matkimaan? Keksi jotakin uutta!"
Yrjö rupesi miettimään. "Eno", sanoi hän, "minä luin jostakin kirjasta, että kun kapteeni Cook löysi asumattoman saaren ja otti sen haltuunsa Englannin kuninkaan Yrjön nimeen, teetti hän siihen kiviröykkiön ja pystytti röykkiöön Englannin lipun. Se oli merkkinä että saari oli kuningas Yrjön oma."
"Niin", sanoi eno, "samoin tekevät merillä purjehtijat vielä nytkin, kun sattuvat löytämään tuntemattoman ja asumattoman saaren."
"Olenhan minäkin merellä purjehtija", arveli Yrjö. "Ja täällä on monta tuntematonta ja asumatonta saarta. Minä otan ne haltuuni."
"Ota vain!" sanoi eno.
Yrjöstä tuli mahtava valloittaja. Koko saaristo oli täpö täynnä asumattomia saaria. Yrjö valitsi itselleen suuria kuningaskuntia ja pikku ruhtinaskuntia, suurimetsäisistä ja korkeavuorisista saarista aina pienimpiin luotoihin saakka, joissa oli tilaa ainoastaan yhdelle koivulle ja yhdelle viinimarja-pensaalle. Jokaiseen kokosi Yrjö kiviroukkion ja pystytti siihen kuningas Yrjön lipun. Miksipä hän ei olisi saattanut olla kuningas yhtä hyvin kuin Otaheitissakin kuningas oli? Lipputankoja oli kaikkialla, ja liput Yrjö laittoi erilaisiksi saaren suuruuden tai muun merkillisyyden mukaan. Suurin saari nimitettiin Georgiaksi eli Yrjönmaaksi ja sen anastuksen merkiksi tehtiin kunnollinen lippu sinikirjaisesta nenäliinasta ja pantiin liehumaan tornin päähän keskelle korkeaa Ararat-vuorta. Pienemmät saaret saivat tyytyä paperi tai tuohilippuihin. Joka saari oli eri valtakunta, kun joka saaressa oli miljooneja asukkaita: muurahaisia, itikoita ja lintuja. Yksin kalatkin, jotka kuuluivat valtakunnan meriväkeen, luettiin sen asujamiin, koska ne asuivat kuninkaan alueesen kuuluvassa ruokometsässä rannalla. Joka saaressa oli sitä paitsi laajoja metsiä, suuria kaupunkeja, väkirikkaita kyliä, muhkeita kivikartanoita. Joka saaressa oli satamia ja laivoja, palatseja ja linnoja, suuria karjalaumoja, aavikkoja ja vuorenseljänteitä, teitä ja vainioita.
Ah, olipa suloista tietää olevansa niin monen valtakunnan kuningas! Ei kukaan ollut niin rikas kuin kuningas Yrjö, ei kukaan keisari niin mahtava kuin hän. Kun hän souteli veneessänsä, mukana uskollinen poliisimestari Passi, kuningaskunnasta toiseen, nousten milloin missäkin satamassa maalle, otettiin häntä joka paikassa vastaan valtakunnan ylipäämiehenä. Ruoko kumarteli, puut hurrasivat, pensaat olivat liputetut, joka ruo'onkorsi näytti kunniaa kiväärillä, kukat niiasivat, heinäsirkat soittivat viulua, itikat tanssivat katrillia ja sudenkorennot polkkaa; joka taholla välkkyvät aallot lauloivat kansanlauluja. Kuningas sitoi venheensä kantoon, sanoen kannolle: "ole vartioimassa!" Hän tervehti majesteetillisesti puita ja kallioita, lausui niille kuninkaallista suosiotansa ja jakeli käskyjänsä. Ne olivat uskollisia ja tottelevia alamaisia, seisoivat hievahtamatta vartioimassa, poistumatta koskaan paikaltansa. Kuningas astui poliisimestarinsa kanssa halki valtakunnan, rajasta toiseen, raivasi tiet, lakasi torit, istui oikeutta, ja katsoi, että kaikki kaupungit, kylät, satamat ja linnat olivat kunnossa, samoin sotaväki.
Sillä Yrjöllä oli kaksi mahtavaa vihollista, meren ja ilman kuninkaat, jotka välistä hyökkäsivät hänen valtakuntaansa, hävittäen hirmuisesti. Sentähden piti kallioiden seisoa vartioimassa, sentähden piti vuorten olla linnoina ja suurten puiden suojella pikku kukkia myrskyltä. Kuningas iloitsi, kun hänen väkensä taisteli urhollisesti ja ajoi vihollisen pakoon; mutta eihän aina päästy ilman tappioitakaan.
Kerran sousi kuningas niinikään tarkastamaan valtakuntiansa ja poliisimestari seurasi häntä. Passi oli musta villakoira, oikeaa Espanjan rotua, ja hänellä oli erinomaisen tarkka aisti vainuta karkulaisia metsästä. Hän katsoi velvollisuudekseen puhdistaa valtakunnan sellaisista nihilisteistä ja kuljeksijoista, kuin jäniksistä, ketuista ja teyreistä, mutta pahaksi onneksi hän välistä erehtyi niinkuin muutkin poliisimestarit ja kohteli useinkin lain koko kovuudella viatonta lammaskatrasta, joka sattui olemaan laitumella saaressa.
Kuningas souteli Kreikanmaan, Italian, Espanjan, Ranskan, Englannin, Saksan, Tanskan, Norjan, Ruotsin ja Suomen ohi ja huomasi kaikki olevan muuten kunnossa, vaan korppi piti meteliä Rooma-kalliolla ja huuhkaja rääkyi suuressa hevoskastanja-puussa, jolla oli nimenä ruhtinas Bismarck. Huomasipa kuningas Yrjö myöskin kahdessa pikkuvaltakunnassa, Tanskassa ja Suomessa, sotaa ruskeain ja mustien muurahaisten välillä. Mutta kuningas Yrjö oli yhtä ankara kuin oikeudentuntoinenkin; hän julisti käskyn yli koko valtakuntain, että mikä hyvänsä muurahaiskeko täst'edes uskalsi hätyyttää toista, se armotta piti lapiolla järveen heitettämän kalain ruoaksi. Ja tämän käskyn poliisimestari haukkumalla ilmoitti yli vuorien ja mäkien.
Tällä kertaa ei kuningas ehtinyt käydä etäisemmissä valtakunnissaan, joita oli Kamshatka, Japan, Persia, Madagaskar, Sahara, Guinea, Madeira, Jamaika, Kuba, Kap Horn, Otaheiti, Uusi Seelanti, Sumatra, Jaava ja Borneo. Hän nousi Yrjönmaalle, jonne Höyhensaaret etäältä siintivät, asettui Päivölän palatsiin, joka oli kaunis kallio rannalla, ja päätti armollisesti siinä syödä voileipänsä.
Oli lämmin kesäpäivä, juuri puolenpäivän rinnassa (kello 11 ja 12 välillä). Meri oli kirkkaana kuin suuri peili, ja sen kehyksenä päilyi monta pikku peiliä saarten välillä. Merenkuningas Ahti ja ilmankuningas Tuulenpuuska näyttivät tehneen ainaisen sovinnon ja rauhan Yrjön kuningaskuntien kanssa. Kaksi pitkää honkaa, Taivaantasa ja Pilvenparta, Yrjönmaan vartiat, lepäsivät keihästensä varassa ja näyttivät hyvin unisilta, niinkuin heillä nyt ei olisi mitään tekemistä. He olivat korkeihin latvoihinsa ottaneet kiinni viimeiset mereltä tulleet tuulenhenkäykset ja panneet ne nukkumaan havuvuoteelle.
Kuningas Yrjö, syötyään voileipänsä, joll'aikaa poliisimestari oli huvikseen pureskellut vanhaa hevosensäärtä, katseli koko saaren ja huomasi kaikki olevan hyvässä järjestyksessä. Rannan kivet olivat peseytyneet puhtaaksi merivedessä ja kukat aamukasteessa; mansikat olivat pukeutuneet univormuun, alta valkoisiksi, päältä punaisiksi. Mustikat olivat pyytäneet yhdeksi viikoksi virkavapautta, ehtiäkseen tulla oikein sinisiksi; vaapukat olivat nöyrimmästi ilmoittaneet juuri nyt alkaneensa tehdä raakaleita; tuomet ja pihlajat olivat jo kuninkaan edellisellä käyntikerralla kylvelleet kukkiansa ja alamaisimmasti lupasivat toimittaa marjoja syksyksi; koivu oli sukinut riippuvat oksahiuksensa; kuusi ja mänty olivat ahkerassa uusien käpyjen teossa. Ainoa tyytymätön oli hauki, joka oli joutunut riitaan rannan kiiskien kanssa siitä, että ne pörhistivät selkäevänsä, kun hauki yritti heitä nielemään. Kuningas nosti keppinsä ja käski taistelijain sopimaan. Muuten hän oli tyytyväinen väkeensä, tarkasti mettiäisten uuden hunajatehtaan, kiitteli muurahaisten maanteitä ja neuvotteli peipposten kanssa, mikä olisi paras keino puhdistaa tuomien lehdet madoista.
Äkisti alkoi poliisimestari kovasti haukkua, ja kuningas Yrjö huomasi variksen väijyvän koivussa kottaraisten pesää. Yrjö oli ankara kuningas eikä kärsinyt roistoja valtakunnassaan. Hän jännitti jousensa, joka hänellä aina oli muassa, tähtäsi varista ja nuoli lennähti toiseen siipeen. Kraa! huusi varis ja lensi vaivaisena pois metsään.
Niin kuninkaalla on paljo tekemistä; hänen täytyy ajatella kaikki asiat. Suoritettuaan hallitustoimensa istahti kuningas Yrjö Päivölän palatsiin mukavaan nojatuoliin, jonka sieltä löysi. Siitä hänen sopi katsella aukeaa merta; hän näki selvään toiselta puolen Höyhensaarien kuuluisan luolan ja toiselta Ohdakesaarien harmaan ja kolkon rannan. Onkohan, ajatteli Yrjö itsekseen, paha Painajainen saanut tänään kynsiinsä ketään tottelematonta lasta?
Kaikki oli hiljaa. Meri nukkui kiikkuvassa kehdossaan, tuuli nukkui korkealla honkain ja kuusien latvoissa. Aurinko paahtoi palatsin muureja.
Nukku Matti vanhus astui ulos Höyhensaarien luolasta, kiiti tuulenhenkäyksenä yli meren ja kylvi kourallisen hienon hienoa hiekkaa ilmaan. Kuningas Yrjö nukkui ja oli heti ruusuvuoteella, tietämättänsä missä. Poliisimestari ojensi myöskin kaikki neljä jalkaansa suoraksi ja nukkui.
Silloin heti alkoivat ilveilevät unet pitää iloista leikkiänsä. He pukivat nukkuvan kuninkaan purppura-viittaan, taluttivat hänet kultaisen valtaistuimen luo ja antoivat hänelle valtikan lausuen: "Suuri kuningas, ota vastaan kansasi kunnioitus! Tässä ovat kaikki kuulemansa sinun käskyjäsi."
Ja silloin levisivät valtakunnat ja maat mahtavan hallitsijan silmäin eteen; tuhannen tuhansia muotoja, joita ei kukaan voinut lukea, kaikki ilman linnut, kaikki maan kasvit ja eläimet, kaikki meren kalat tekivät valtaistuimen edessä huvittavimpia kuperkeikkoja ja huusivat kilpaa: "eläköön kuningas!" Niin, tuo kuuluu vähän omituiselta, että kalatkin huusivat. Ainoastaan yksi ääni parkui kovemmin kuin muut: "minulle tehtiin vääryyttä! tehtiin vääryyttä!" Se oli varis, jolta oli siipi ammuttu siitä, että hän oli väijyskellyt kottaraisten pesää. Ja kohtapa kuului toinenkin ääni: "minulle tehtiin vääryyttä! tehtiin vääryyttä!" Ja se oli hauki, joka ei ollut saanut rauhassa syödä kiiskejä.
"Minä en tahdo tehdä pienimmällekään alamaiselleni vääryyttä", vastasi oikeudentuntoinen kuningas valtaistuimeltansa. "Asettakaamme oikeus tuomitsemaan variksen ja hauin pahoja tekoja."
"Hirmuvaltias!" huusi heti jymisevä ääni ilmasta. "Varis on minun alamaiseni; hän on vedonnut minun tuomiooni, ja minä vaadin sinua heti pyytämään polvillasi häneltä anteeksi ja teettämään kultasepällä hänelle uudet siivet kullasta."
Kuka huimapää se uskalsi puhua niin rohkeasti? Se oli ilman mahtava kuningas Tuulenpuuska; hän lähestyi mustassa ukkospilvessä ja uhaten sinkautti pari tulinuolta lentämään.
"Hirmuvaltias!" kuului heti sen jälkeen pauhuääni merestä. "Sinä olet uskaltanut heristää kepilläsi haukea, joka on minun alamaiseni. Hän on vedonnut minun tuomiooni, ja minä vaadin sinua heti astumaan alas veteen, pyytämään häneltä anteeksi ja leikkaamaan kynäveitselläsi selkäharjat pois kaikilta kiiskeiltä."
Tämä toinen peljättävä vihollinen ei ollut kukaan muu vähempi kuin itse meren kuningas Ahti, joka ratsasti suunnattoman aallon seljässä avosalmesta kohti saarta. Ikäänkuin uhoitellen lähetti hän hyökylaineen rannasta ylös aina kuninkaan valtaistuimen eteen asti.
"Mitä nyt, ilman kuningas?" vastasi kuningas Yrjö suoravaisesti. "Pysy vain hiljaa äläkä luule voivasi säikyttää minua salamoillasi! Jos linnut ovat sinun alamaisiasi, pitää sinun myöskin suojella heikkoja vahvempien väkivallalta eikä antaa variksen hätyyttää kottaraisten pesiä. Ja sinä, Ahti, luuletko minun kalliojeni olevan sammalesta? Vedä pois vallaton aaltosi, se on vain vaahtoa, äläkä rynnistele minun kanssani. Jos kalat ovat sinun alamaisiasi, niin on sinun velvollisuutesi myöskin kurittaa rosvoilijoita eikä riistää heikommilta aseita, kun he puolustavat henkeänsä. Minä sanon teille jotakin, ja se on kuninkaan sana: oikeutta kaikille! Ken teidän alamaisistanne tekee väkivaltaa minun alueellani, hänen täytyy tyytyä minun valtakuntani lakeihin."
"Me julistamme sinua vastaan sodan!" tiuskasi ilman kuningas.
"Niin sodan hengen uhalla!" pauhasi Ahti.
"No niin, urholliset sotajoukot ja linnat, olkaa varoillanne!" käski kuningas Yrjö sankarillisesti ja hypähti alas valtaistuimelta, lähtien järjestämään valtakuntansa puolustusta. Koko se monituhantinen, suuri joukko, joka äsken oli huutanut eläköötä kuningas Yrjölle, hajosi nyt yht'äkkiä. Valtaistuimen ympäristö jäi pimeäksi. Ohdakesaarien ilkeät unet lensivät salmesta rantaan ja koettivat yhtä uutterasti näyttää rumia vehkeitään kuin Höyhensaarien unet iloista leikkiänsä. Ylt'ympäri kohisi ja pauhasi ja jymisi kuin tulvavesi ja tuuliaispäät. Kuningas Yrjö tunsi kädessään olevan kirkkaan miekan ja juoksi korkeimman kalliolinnan harjalle. Siinä hän taisteli horjumatta Ahtia ja Tuulenpuuskaa sekä heidän ärjyviä sotajoukkojansa vastaan. Hänen väkensä taisteli niinkuin hänkin. Siinäpä oli jyskettä ja jyrinää yli koko taivaan kannen. Tornin korkuinen aalto syöksyi nielemään koko Yrjönmaata…
Silloin heräsi poliisimestari ja alkoi haukkua.
Niin, ja silloin heräsi myöskin kuningas Yrjö siitä, että sadepisarat pieksivät häntä kasvoihin ja juoksivat mekon kauluksen alle. Hän istui Päivölän kalliolla oman kivitorninsa juurella, johon oli nukkunut puolipäivän lämpimässä, huomaamatta, että hänen maatessaan oli noussut kova ukonilma. Ja nyt se juuri pauhasi paraallaan. Unet siis eivät olleet pettäneet, vaan antaneet ainoastaan hänelle käteen välkkyvän miekan ja panneet hänen suuhunsa sankarin sanat. Sankarin sydäntä niiden ei tarvinnut hänelle antaa, sillä se hänellä jo ennestään oli, vaikka käsivarsi vielä oli heikko.
Se ei ollutkaan mikään leikkisota, vaan ilman ja meren voimat olivat todella julistaneet sodan Yrjön valtakuntia vastaan. Kaikki saaren puut taipuivat kaariksi vinkuvan myrskyn käsissä, ruohot ja kukat paneutuivat pitkin maata, rauhalliset pikku salmekkeet olivat kuohuvana vaahtona, sade näytti korkealta ruokometsältä, joka pisara pieksi aaltoja, että niiden täytyi asettua, ja vesi juoksi virtanaan pitkin vuorenrinteitä. Poliisimestari ei enää haukkunut vaan ulvoi, huusi kapinaa ja ryömi niin syvälle kuin pääsi erääsen vuorenkoloon. Hätäisesti vain ehti Yrjö katsahtaa salmelle päin, josta oli unissaan nähnyt torniaallon hyökyvän. Ja toden totta siellä tulikin kokonainen vuori mustanvehreää vettä, harja valkoisena kuohuen; se puristui rantojen väliin, lakasi pois puut ja vyöryi Yrjönmaata kohti…
Enempää ei Yrjö nähnyt, hän ehti vain niinkuin unissaankin huutaa: "olkaa varoillanne, linnat!" Hän heittäytyi pitkäkseen Päivölän vuorenkoloon poliisimestarin viereen. Jättiläisaalto tuli, vierähti vuoren yli, mutta murtui sen lujia muureja vastaan, jakautui ja pääsi ainoastaan pikku hyökyinä tunkeutumaan saarelle, jota oli aikonut hävittää. Sieltä täältä huuhtoutui pois joku kukkamätäs, sieltä täältä taittui nuori haapa tai ruusupensaan oksa: mutta enempää ei Ahti jaksanut hävittää. Ei ainoatakaan linnunpesää ollut turmeltunut, ei ainoatakaan muurahaiskekoa hävinnyt; haltuunotto-torni ja linnan kalliomuurit olivat koskematta. Päivölän linna oli pelastanut saaren, ja läpimärkänä, mutta voitollisena nousi kuningas Yrjö suojelevan muurinsa takaa seisomaan.
Ilmasota pauhasi vielä puoli tuntia täydessä raivossaan. Yrjö tempasi airon ja juoksi keskelle taistelua, missä vaara oli suurin. Tuntuipa koko saari saavan uutta voimaa, kun näki hänet. Taivaantasa ja Pilvenparta sotivat nuoren metsän eturinnassa ja ottivat vastaan myrskyn rajuimmat hyökkäykset. Tuuli tukisteli heidän tuuheita latvojansa niin ankarasti, että havuneulaset sateena lentelivät ja oksat paukkoivat. Sieltä täältä putosi joku oksa, pyöri ilmassa ja lensi tuulen voimasta alas pauhaavaan mereen. Mutta Taivaantasa ja Pilvenparta, samannimisten, yleväin isiensä turmeltumattomat pojat, kestivät vähääkään horjahtamatta kaikki vihollisen rynnäköt. He eivät tuumaakaan taivuttaneet vahvoja runkojansa: niihin murtui myrskyn puuska, niinkuin aalto vähää ennen murtui kalliota vastaan, ja nuori metsä oli pelastettu. "Voitto! voitto!" huusi kuningas Yrjö linnansa tornista. "Voitto! voitto!" haukkui poliisimestari Passi, joka oli muristen ryöminyt ylös linnan kätköstä.
Ankarat herrat harvoin kauan hallitsevat. Puolen tunnin kuluttua oli ukonilma jo ehtinyt ohitse, taivas oli jälleen kirkas, myrsky laimennut, ja meri lähetteli häpeeviä pikku aaltoja rantaan ikäänkuin rauhaa hieromaan. Yrjö tunsi mielessään suurta kiusausta vaihtamaan koko kuninkaan arvonsa kansalaisen kuoripiimään.
Hän katsahti sinnepäin, johon oli veneensä sitonut. Voi! vihollisvoimat olivat sulkeneet häneltä paluutien kokonaan siten, että olivat heittäneet veneen terävään kiveen, josta se oli saanut laitaansa reiän ja tullut hylkiöksi.
Kuninkaan pitää toki osata auttaa itseänsä! arveli Yrjö, tukki veneen reiän sammalilla ja souti uskaliaasti Passin kanssa pois rannasta. Sammal kesti paraiksi kaksi syltä; silloin vesi pursuamaan veneesen. Yrjön täytyi uskollisen kumppaninsa kanssa palata. Märjät olivat he ennestään; mitäpä siitä, että nyt jalatkin kastuivat.
Missä nyt olivat kaikki ne monta tuhatta, jotka olivat olleet koossa valtaistuimen ympärillä odottamassa hallitsijansa käskyjä? Ei kukaan niistä kyennyt soutamaan häntä yli järven. Ell'ei kuninkaallinen majesteetti tyytynyt mansikoihin ja mustikan raakaleihin, sai hän jäädä ihan ilman päivällistä.
No, entä sitte? Eikö kuningas ollut voittanut suuressa taistelussa? Eikö hän ollut torjunut meren ja ilman mahtavain kuningasten rynnäkköä, jotka olivat hävittäneet niin monta mahtavaa laivaa? Ja eikö myöskin moni sankari ollut niin monesti saanut jäädä ilman päivällistä kuin nyt hän? Yrjö nauroi, kävi istumaan Päivölä-linnaansa ja rupesi lauleskelemaan.
Laulu kaikui niin raikkaasti yli rannan ja järven. Leppäkerttu, luullen itseänsä laululla tarkoitetun, vastasi heti, ja muut linnut yhtyivät säveliin, niin että kohta koko metsä oli täynnä viserrystä. Nytpä oli iloista Yrjönmaassa. Jospa alamaiset eivät voineetkaan soutaa kuningastansa pois kotiin päivälliselle, niin he ainakin pitivät huolta päivällismusiikista. Ja mansikat näyttivät rinteellä niiaillen sanovan: "Olkaa niin hyvä, älkää katsoko ylön, mitä täällä on tarjota!"
Mutta Yrjö ei tahtonut tietää mitään näljästä. "Raahen pojalla" ei ollut Ateenan linnassa mitään muuta syötävää kolmeenkymmeneen päivään kuin kourallinen maissia ja muutamia papuja päiväksi. Se keino on hyvä osata, jos milloin sattuisi sitä tarvitsemaan. Yrjö kuivaili märjät vaatteensa auringonpaisteessa ja lauloi laulun toisensa perästä.
Kello tuli yksi, tuli kaksi ja kolmekin; sen voi Yrjö huomata auringon kulusta. Hän päätti vielä kerran vaeltaa ympäri saaren ja korjaella kaikki vahingot, mitä sota oli tuottanut. Silloin näkyi vene soutavan saarta kohti…
"No, löydänkö sinut viimeinkin?" kuului enon iloinen ääni veneestä. "Minä olen etsinyt sinua kaikista kuningaskunnistasi. Ja osaathan vielä laulaa ilman päivällistäkin ja sellaisen sodan jälkeen!"
"Oh, eno, vene on romuna, mutta minulla on urhollisia sotilaita ja lujat linnat! Minä olen voittanut ilman ja meren kuninkaat; eiväthän ne jaksaneet kukistaa edes minun tornianikaan. Miksipä en sitte laulaisi!"
Poliisimestari Passi ajatteli toisin. Hän oli kyllästynyt pureksimaan hevosenluutansa ja olisi mielellään vaihtanut koko voiton, kunnian ja sankarimaineen tuoreesen lehmänhännän-tynkkään. Yhdellä aimo hypyllä loikahti hän ensinnä enon veneesen.
Mutta kuningas Yrjö lauleskellen palasi odottelevalle päivälliselle.
* * * * *
Kului monta viheriöivää kesää ja lumista talvea. Meren ja ilman kuninkaat tuontuostakin yhä hyökkäilivät Yrjön kuningaskuntia vastaan, mutta aina heidät torjuttiin pois. Päivölä-linna puolusteli sotapäällikköjen Taivaantasan ja Pilvenparran avulla Yrjönmaata yhtä urhollisesti kuin ennenkin. Muurit eivät horjuneet, kalliot eivät hajonneet; unet yhä tekivät iloista pilaansa uneliaille purjehtijoille.
Mutta missä oli kuningas Yrjö?
Monen vuoden kuluttua tästä Yrjön kesästä soutelin eräänä kesänä yksinäni peilikirkkaita salmia Yrjön kuningaskuntain ohitse. Siinä ne olivat kaikki: Kamshatka, Japan, Persia, Madagaskar, Sahara, Guinea, Madeira, Jamaika, Kuba, Kap Horn, Otaheiti, Sumatra, Uusi Seelanti, Java, Borneo, Kreikanmaa, Italia, Espanja, Ranska. Englanti, Tanska, Norja, Ruotsi ja Suomi. Muutamissa näin vielä tornin jäännöksiä kukkuloilla. Vaan olinpa jo huomaavinani rappeutumisen merkkejä ja jonkinlaista epäjärjestystä muutamissa saarissa. Kaatuneet puut sulkivat polkuja; kaupunkien torit olivat täynnä meriruohoja ja kuivia oksia, vaikka ne ennen muinoin olivat niin huolellisesti laistut ja puhdistetut. Sataman varukset eli muurit ja padot olivat monin paikoin kaatuneet kumoon. Minulla ei ollut aikaa tutkia saarten sisäosia, mutta luulen jotenkin varmaan voivani sanoa, että varikset taas hätyyttivät kottaraisten pesiä ja että ruskeat muurahaiset sotivat mustia vastaan. Missähän nyt oli kuningas Yrjö?
Minä laskin Yrjönmaan rantaan. Oli kaunis ja lämmin päivä. Haltuunotto-torni oli melkein eheänä Ararat-vuoren kukkulalla. Lipputanko oli vielä entisellään pystyssä kivien välissä, mutta siniruutuisen nenäliinan oli tuuli riistänyt ja vienyt teille tietämättömille. Päivölän linna ja vanhat sotapäälliköt seisoivat myöskin uljaina vahdissaan. Tuntui siltä kuin tämä ja kaikki muutkin saaret olisivat odottaneet kuningastansa. Ruo'ot kumartelivat, puut hurrasivat, pensaat olivat lipuilla koristetut, joka ruohonkorsi näytti kunniaa kivääreillä, kukat niiailivat, heinäsirkat soittivat viulua, itikat tanssivat katrillia ja sudenkorennot polkkaa, välkkyvät aallot ylt'ympärillä lauloivat kansanlauluja. Ah, ne olivat tunteneet minun veneeni ja luulivat minun tuovan heille kuningastansa. Kun saavuin rantaan, kuulin heidän yhteen ääneen huutavan: "Missä on kuningas Yrjö?"
Niin, missä hän oli? Jospa olisin tiennytkin sanoa sen heille, niin ei minulla olisi ollut rohkeutta sanoa, sillä heidän rakas muistonsa minua liikutti. Kaunis luonto oli kesäkukoistuksessaan, ja pyysi nyt takaisin lapsuutensa kuningasta. Matta enhän minä tiennyt sanoa, missä hän oli; sen vain tiesin, että hän oli kaukana, hyvin kaukana poissa, oli kauniimmassa maassa, jossa on ijäinen kesä ilman myrskyä ja sotaa, ja että hän siellä lauleli paljon kauniimpia lauluja kuin milloinkaan ennen. He eivät olisi ymmärtäneet sanojani; minä ennemmin jätin heidät tietämättömyydessään kukoistamaan ja kuihtumaan lyhyen aikansa perästä. Onnellinen Yrjö, onnellinen kuningas lapsuutensa kukoistavissa valtakunnissa, jotka ovat pysyneet sinulle uskollisina ja joiden et nähnyt lakastuvan vanhuutensa syksynä!
PIKKU LASSI.
Oli kerran poika Lauri, jota sanottiin pikku Lassiksi, koska hän oli niin pieni. Hän oli urhollinen mies ja matkusteli ympäri koko maailman herneenpalko-veneessään.
Oli se aika kesästä, jolloin herneenpalot kasvoivat paraillaan vehreinä ja pitkinä puutarhassa. Lassi ryömi hernemaahan penkkien välille ojaan, jossa herneenvarret ulottuivat paljon ylemmäksi hänen lakkiansa, ja kokosi seitsemäntoista suurinta ja suorinta palkoa, kuin suinkin löysi. Pikku Lassi ehkä ajatteli, ett'eihän kukaan nähnyt häntä sieltä, mutta se oli hyvin tyhmästi, sillä Jumalan silmä näkee kaikkialta, joka paikasta.
Sattuipa puutarhuri astumaan siitä ohitse, pyssy olalla, ja kuuli jotakin rapisevan hernemaassa. "Taitaapa olla siellä varpusia", sanoi hän. "St! ssst!" Mutta sieltä ei tullutkaan varpusia, sillä pikku Lassilla ei ollut siipiä, kaksi pikku jalkaa vain.
"Maltahan, kun lataan pyssyni ja ammun varpuset!" sanoi puutarhuri.
Silloin pikku Lassi peljästyi ja ryömi pois hernemaan ojasta. "Antakaa anteeksi, hyvä puutarhuri", sanoi hän; "minä vain etsin kauniita veneitä."
"Olkoon nyt täällä kertaa", virkkoi puutarhuri. "Mutta toiste pitää sinun pyytää lupa etsiäksesi veneitä hernemaasta."
"Kyllä pyydän!" vakuutti Lassi, ja sitte juoksemaan rantaan. Siellä hän availi palkonsa nuppuneulalla, halkasi ne huolellisesti ja katkoi pikku tikkuja soutupenkeiksi eli teljoiksi. Herneet, jotka olivat olleet paloissa, asetteli hän painoksi veneihin. Muutamat palot menivät rikki, toiset pysyivät ehyinä; ja kun oli kaikki valmiina, oli pikku Lassilla koko kaksitoista venettä. Mutta eivätpä ne Lassin mielestä olleetkaan veneitä, vaan suuria sotalaivoja: kolme suurta linjalaivaa, kolme frekattia, kolme prikiä ja kolme kuunaria. Suurimman linjalaivan nimi oli Herkules ja pienimmän kuunarin Kirppu. Pikku Lassilla olivat ne kaikki vedessä, ja ne uiskentelivat niin komeasti, ett'ei mikään suuri tosi laiva kauniimmin tanssi meren aalloilla.
Nyt piti laivain lähteä purjehtimaan ympäri maailman. Suuri saari tuolla ulompana oli Aasia, suuri karikivi Afrikka ja pienempi saari Amerikka; pikku kivet olivat Polyneesia eli Tyynenmeren saaristo, ja ranta, josta laivat läksivät purjehtimaan, oli Europpa. Koko laivasto läksi laskettelemaan kauas eri maanosiin. Linjalaivat purjehtivat suoraa päätä Aasiaan, frekatit Afrikkaan, prikit Amerikkaan ja kuunarit Polynesiaan. Mutta pikku Lassi seisoi Europan rannalla, heitellen huviksensa pikku kiviä aavaan valtamereen.
Olipa siinä rannassa suurikin vene, isän oma, kaunis, valkoiseksi maalattu vene, ja pikku Lassi kiipesi siihen. Palkoveneet olivat jo ehtineet niin kauas, että niitä tuskin enää näkyi hienon hienoina heinäkorsina aavalla selällä. Pikku Lassin alkoi tehdä mieli itsekin matkustaa tuonne toisiin maanosiin. Isä ja äiti olivat sen huvituksen kyllä kieltäneet, mutta eipä pikku Lassi kieltoa muistanut. Minä soudan vain vähäsen matkaa, ajatteli hän. Minä soudan kiinni Herkules-laivan tuolla lähellä Aasian rantaa ja sitte soudan takaisin Europpaan.
Pikku Lassi vähän nyki nuoraa, jolla vene oli sidottu kiinni rantaan, ja merkillistä, että se pääsi auki. Pari risausta vain, sillä mies on toki mies, ja Lassi läksi vesille.
Niin, tottahan hän osasi soutaa, koska oli jo niin monesti ennen soutanut kotona, rappuset veneenä ja isän suuri keppi airona. Mutta kun pikku Lassi yritti soutamaan, ei veneessä ollutkaan airoja. Ne olivat lukon takana ranta-aitassa, eikä Lassi ollut kiireessään ehtinyt huomaamaan, että vene oli tyhjä. Eipä olekkaan niin helppo, kuin ehkä monikin luulee, soutaa Aasiaan ilman airoja.
Mitä oli pikku Lassin nyt tehtävä? Vene oli jo vähän matkan päässä rannasta vesillä, ja tuuli, puhallellen maan puolelta, ajoi sitä yhä etemmäksi. Pikku Lassi peljästyi ja alkoi huutaa. Suuri varis vain istui yksinään suuressa koivussa; koivun juuressa hiiviskeli puutarhurin musta kissa varista väijyen. Ei kumpikaan huolinut yhtään pikku Lassista, joka oli järvellä tuul'ajolla.
Voi, miten nyt Lassi katui, että oli ollut tottelematon ja mennyt veneesen, vaikka isä ja äiti olivat niin monesti kieltäneet! Nyt oli katumus myöhään, nyt hän ei enää mitenkään päässyt maalle. Ehkäpä hän jäi aivan kuolemaankin tälle suurelle selälle! Mitä piti hänen tehdä? Huudettuaan itsensä väsyksiin ja huomattuaan, ett'ei sittekään kukaan kuullut, pani hän pikku kätensä ristiin ja sanoi: "Hyvä Jumala, älä ole vihoissasi pikku Lassiin!"
Ja siihen hän nukkui.
Vaikka nyt olikin keskipäivä, istui vanha Nukku Matti Höyhensaarten rannalla onkimassa pikku lapsia pitkällä onkivavallansa. Hän kuuli hiljaiset sanat, jotka pikku Lassi puhui Jumalalle, ja heti hän veti veneen luoksensa ja vei Lassin nukkumaan höyhenvuoteelle.
Sitte hän antoi käskyn eräälle unelle: "leiki pikku Lassin kanssa, ett'ei hänelle tule ikävä!"
Se oli pieni unipoika, hyvin pieni, pienempi Lassiakin, ja hänellä oli siniset silmät, vaalea tukka, hopeanauhoilla koristettu punainen lakki ja valkoinen mekko, kaulus kirjaeltu helmillä. Hän tuli pikku Lassin luo ja sanoi: "tekeekö sinun mielesi purjehtia ympäri koko maailman?"
"Tekee!" sanoi Lassi unissaan; "tottahan sellaiselle matkalle!"
"No, lähde sitte!" sanoi unipoika, "ja purjehtikaamme sinun herneenpalko-laivoillasi. Sinä purjehdi Herkuleella, minä lähden Kirpulla."
Niinpä he läksivät höyhensaarista ja pikkuisen ajan kuluttua olivat jo Herkules ja Kirppu Aasian rannalla, tuolla kaukana maailman äärissä, jossa Jäämeri valaa Beringinsalmen kautta kylmää Tyyneenmereen. Etäällä talvisumussa näkyi Nordenskiöld höyrylaivalla Vegalla etsivän itselleen avonaista väylää jäiden välitse. Siellä oli kylmä, hyvin kylmä. Korkeat jäävuoret välkkyivät niin ihmeellisesti ja suuret valaskalat asuivat nyt katon alla; he eivät jaksaneet pistellä reikiä jäähän kömpelöllä päällään. Ylt'ympäri autioilla rannoilla oli lunta ja paljasta lunta niin laajalti kuin silmä kantoi. Pieniä harmaita ihmisiä, yllä nahkapuku, jossa karvat oli ulospäin, käveli siellä lumen seassa taikka ajeli lumikinosten läpi, mutta rekien edessä oli valjaissa koiria.
"Nousemmeko tähän maalle?" kysyi unipoika.
"Emme nouse", sanoi pikku Lassi, "minua niin kovin pelottaa, että valaskalat nielevät meidät ja nuo suuret koirat meitä purevat. Purjehtikaamme toiseen maanosaan!"
"Lähtekäämme vain!" sanoi punalakkinen ja hopeanauhainen uni; "ei tästä olekkaan pitkä matka Amerikkaan." Ja samassa he jo olivat siellä.
Oli päiväpaiste ja hyvin lämmin. Pitkät palmut seisoskelivat pitkissä riveissä pitkin rantaa, latvassa komeita kokospähkinöitä. Ihmisiä, punaisia kuin kupari, ratsasteli täyttä laukkaa äärettömän laajoilla vehreillä niityillä, heitellen keihäillänsä puhvelihärkiä, jotka tavoittelivat terävillä sarvillaan ahdistelijoitansa. Suunnattoman suuri kuningaskäärme oli matanut ylös pisimmän palmun latvaan ja heittäytyi sieltä alas pienen lama-eläimen päälle, joka söi ruohoa palmun juurella. Yksi leukojen losaus vain, niin se pikku elukka oli käärmeen vatsassa.
"Nousemmeko tähän maalle?" kysyi unipoika.
"Emme nouse!" sanoi pikku Lassi, "minua niin pelottaa, että puhvelihärjät puskevat meitä, ja tuo suuri käärme saattaisi syödä meidät. Menkäämme toiseen maanosaan!"
"Menkäämme vain", sanoi valkomekkoinen uni; "tästä onkin vain hiukkanen matkaa Polyneesiaan!" ja samassa he jo olivatkin siellä. Siellä oli vielä kuumempi, niin kuuma kuin saunan lautasilla, kun äsken on heitetty vettä uunille. Siellä kasvoi rannalla paraimpia maustimia: pippuripensas, kanelipuu, inkivääri ja sahrami sekä kahvi- ja teepensaat. Pitkäkorvaiset ja paksuhuuliset, ruskeat ihmiset, kasvot rumasti maalattuna, ajelivat keltaista, pilkullista tiikeriä rannalla korkeassa bambu-ruo'okossa; tiikeri kääntyi ja iski kyntensä yhteen ruskeaan mieheen; kaikki muut pakenivat.
"Joko tähän nousemme maalle?" kysyi unipoika.
"Emme nouse!" sanoi pikku Lassi, "etkö näe tiikeriä tuolla pippuripensaan luona? Purjehtikaamme toiseen maanosaan!"
"Purjehtikaamme!" myönsi sinisilmäinen unipoika, "pian tästä
Afrikkaan pääsemme." Ja heti, kun hän niin sanoi, he jo olivat siellä.
He pysähtyivät suuren joen suuhun, jonka rannat olivat niin vehreät kuin vehrein sametti. Vähän matkan päästä alkoi ääretön hieta-aavikko. Ilma oli keltainen; aurinko poltti kuumasti, niin kuumasti, kuin olisi sen tehnyt mieli polttaa maa tuhkaksi; ja ihmiset olivat mustat kuin kirjoitusmuste. He ratsastelivat pitkin aavikkoa suurilla kameleilla. Leijonat kiljuivat janoissaan, ja suuret krokotiilit pistivät joesta ylös pieniä, harmaita sisiliskonpäitään, joiden ammottavista kidoista terävät hampaat välkkyivät.
"Emmeköhän tähän nouse maalle?" kysyi unipoika.
"Emme nouse!" vastasi pikku Lassi. "Aurinko polttaa meitä, leijonat ja krokotiilit tekevät meille pahaa. Purjehtikaamme toiseen maanosaan."
"No, voimmehan purjehtia takaisin Europpaan", sanoi valkotukkainen unipoika. Ja samassa he sinne saapuivatkin.
He laskivat erääsen rantaan. Siellä oli niin vilpoista, tuttua ja ystävällistä. Siinä seisoi nuori koivu riippuvin lehdin; sen latvassa istui vanha harakka, ja saman puun juuressa hiiviskeli puutarhurin vanha kissa. Vähän matkan päässä rannasta oli talo, jonka pikku Lassi oli ennenkin nähnyt. Talon vieressä oli puutarha, ja puutarhassa hernemaa, jossa kasvoi hyvin pitkiä palkoja. Vanha puutarhuri, päässä vehreä lakkinsa, käveli katselemassa, olivatko gurkut jo kypset. Pelle-koira haukkui rappujen luona ja nähtyään pikku Lassin alkoi huiskuttaa häntäänsä. Tuolla vanha Tiina lypsi lehmiä karjopihassa. Hyvin tuttu rouva, hartioilla ruutuinen villahuivi, astui katsomaan, miten kankaat valkenivat ruohokolla. Siellä astuskeli myöskin hyvin tuttu herra, yllä keltainen kesänuttu ja suussa pitkä piippu, katsellen leikkuuväen työtä ruispellolla. Rannalla poika ja tyttö juoksentelivat huutaen: "Pikku Lassi! pikku Lassi! tule pois kotiin syömään voileipää!"
"Nousemmeko tähän maalle?" kysyi unipoika, katsoen niin veitikkamaisesti sinisilmillään.
"Tuleppas sinäkin, niin minä pyydän äitiä antamaan sinulle voileipää ja maitoa!" virkkoi pikku Lassi.
"Maltahan vähän!" sanoi unipoika. Ja pikku Lassi näki kyökin oven olevan auki, ja sieltä kuului hiljaa miellyttävä rätinä, aivan kuin olisi lusikalla pantu pannukakku-velliä paistinpannuun.
"Emmeköhän nyt lähde takaisin Polyneesiaan?" kuiskasi iloinen unipoika.
"Emme, ne paistavat nyt lättyjä Europassa", sanoi pikku Lassi ja yritti hyppäämään maalle, mutta ei päässytkään. Unipoika oli sitonut hänet kiinni kukkanauhoilla, niin ett'ei hän osannut liikahtaakaan. Nyt alkoivat kaikki muutkin unet kokoutua hänen ympärilleen, tuhannen tuhansia pikku lapsia. Ne kaikki asettuivat piiriin ja rupesivat laulamaan pikku laulua:
Suuri, suur' on maailma,
Lassi, Lassi pieni.
Suurempi kuin uskot sa,
Lassi, Lassi pieni!
Siell' on kylmää, kuumuutta,
Lassi, Lassi pieni!
Kaikki kaitsee Jumala,
Lassi, Lassi pieni!
Monet siellä asuvat,
Lassi, Lassi pieni!
Onnekkaat on hurskahat,
Lassi, Lassi pieni!
Enkeli kun kanssas on,
Lassi, Lassi pieni!
Käärmekin on vaaraton,
Lassi, Lassi pieni!
Missä viihdyt parhaimmin?
Lassi, Lassi pieni!
Koto-olo herttaisin,
Lassi, Lassi pieni!
Unet, laulettuaan laulunsa, hyppäsivät kaikki pois näkymättömiin, ja Nukku Matti kantoi Lassin takaisin veneesen. Kauan makasi hän aivan hiljaa, ja yhä vielä kuului lättypannun rätinä kotikyökistä. Rätinä tuli yhä selvemmäksi, se kuului aivan pikku Lassin vierestä. Siitä hän viimein heräsi ja avasi silmänsä.
Hän makasikin veneessä, johon oli nukkunut. Tuuli oli kääntynyt, niin että kun toinen tuuli vei ulos merelle, tämä toinen toi takaisin rantaan, ja Lassi vain nukkui koko ajan. Mutta se, joka Lassista oli kuulunut lättypannun rätinältä, olikin vain aaltojen hiljaista loisketta rantaan. Mutta eihän pikku Lassi ollut niin vallan väärin kuullut, sillä voihan kirkkaita siniselkiä katsoakin suuren suuriksi pannuiksi, joilla Jumalan kaunis aurinko joka päivä paistaa lättyjä hyville lapsille.
Pikku Lassi vähän hieroi unta pois silmistään ja katseli ympärilleen. Kaikki oli entisellään: varis koivussa, kissa ruohossa ja herneenpalko-laivasto rannalla. Muutamat laivat olivat hukkuneet, toiset palanneet takaisin. Herkules oli tuonut kantamuksensa tavaraa Aasiasta; Kirppu oli palannut Polyneesiasta. Ja kaikki Lassin maanosat olivat juuri samoissa paikoissaan kuin ennenkin.
Pikku Lassi ei oikein tiennyt, mitä hänen piti uskoa. Hän oli niin usein ollut Höyhensaarien luolassa, vaan ei kuitenkaan tiennyt, miten unet leikittelevät. Mutta eipä pikku Lassi huolinut ruveta vaivaamaan päätänsä sellaisella; hän kokosi laivansa ja astuskeli ylös rannasta taloon.
Veli ja sisko juoksivat sieltä hänelle vastaan ja huusivat jo kaukaa: "Missäs sinä olet ollut niin kauan? Tule pois kotiin, niin saat voileipää!" Mutta kyökin ovi oli auki, ja sieltä kuului omituinen rätinä.
Puutarhuri seisoi likellä porttia kastelemassa kyökkikasveja. "No", sanoi hän, "missäs nyt pikku Lassi niin kauan oli?"
Pikku Lassi nykäytti mahtavasti päätään ja vastasi: "Minä purjehdin herneenpalko-veneessä ympäri maailmaan!"
"Ohoh!" sanoi puutarhuri.
Hän oli näet jo unhottanut kokonaan höyhensaaret.
Mutta sinähän et niitä unhota, sinä tiedät, että ne on olemassa, ja sinä tunnet niiden loistavan luolan. Puhtaat hopeaseinät eivät koskaan ruostu; säkenöivät timantit eivät koskaan tummu, eikä soitto lakkaa koskaan hiljaa kaikumasta luolan suloisessa iltahämärässä. Niinkuin kirkkaat tähdet eivät koskaan vanhene, niin eivät myöskään vanhene nuo keveät, ilmaiset unet Höyhensaarien saleissa. Ehkäpä olet nähnyt vilahduksen heidän hienoista siivistään, kun ne ovat lennelleet päänalusesi ympärillä? Ehkäpä olet nähnyt saman sinisilmäisen ja valkotukkaisen unipojan, jolla on punainen, hopeanauhainen lakki ja valkoinen mekko helmikauluksineen? Ehkäpä hän on joskus näyttänyt sinullekin kaikki maailman maat ja kansat, kylmän ja aution erämaan polttavan kuumat hieta-aavikot, moniväriset ihmiset, meren ja metsän monet pedot, että oppisit kaikki, mutta palaisit ilolla takaisin kotiin? Niin kukapa tietää? Ehkä olet sinäkin jo kerran matkustellut herneenpalko-veneessä ympäri avaran maailman?
RAUTATIEN KONDUKTÖÖRI.
Sali on kuin kauppatori,
Lisää vielä vaunut tuo,
Rouvat kädessänsä kori,
Herrat polttain hyökkää luo.
Kahvipannuilleen Loviisa,
Pikku Lyylinensä Liisa.
Kalle, kas, voileivälleen
Istui maahan itsekseen.
Kello jo
Soi nyt, soh'
Vuodesta käy tuokio.
Kone selväks! Auki ovi!
Kukin ottaa omansa.
Pönkkähameinen ei sovi
Oikein vaunun ovesta.
Päitä pyrkii akkunalle,
Nekun sovinnoks saa Kalle.
Liisa laulaa lallattaa.
Isä lähtösuukon saa.
Kello jo
Soi nyt, soh!
Vuodesta käy tuokio.
Oikein merkitty on kaikki.
"Oiva täss' on istua."
"Varo tulta, rakas Maikki!"
"Matkaan, täti, onnea!"
"Pian mulle kirjoitappas!
Suojaa hallalt' taimet!" — "Kappas,
Herra Heimo hiljastui!"
"Vuottakaa!" — "Ei voi, ei." — "Ui!"
Kello jo
Soi nyt, soh!
Vuodesta käy tuokio.
Piii… Nyt lähtöön juna saapi.
Noan arkin painoinen.
Kaupunkimme katoaapi;
Mennään puiston ohitsen.
Kauniin Maamme-laulun tuolla
Junan jyryyn täytyy kuolla.
Muistojemme kaupunki,
Järvi armas, hyvästi!
Kello jo
Soi nyt, soh!
Vuodesta käy tuokio.
Raukka rautatienmies, mulla
Aina näin soi korvissani.
Aina täytyy mennä, tulla,
Passit, passit huostassain!
Vaunun portahilla kastun.
Joka vaunun halki astun.
Katselen kuin karhuten,
Lippuin nurkat nyppäilen.
Kello jo
Soi nyt, soh!
Vuodesta käy tuokio.
Yhä näin me samaa tietä
Maailmalle menemme;
Tuskin seistään, kunnes sietää
Saada voita leivälle.
Pian haukkaa palaa pari!
Täysin suin juo kahvi vari!
"Missä Kalle?" — "Ulkona."
"Sisään! Ollos varova!"
Kello jo
Soi nyt, soh!
Vuodesta käy tuokio.
Metsän puut kuin vuohet juoksee,
Vuoret hölkkää vastaamme,
Tuossa tullaan järven luokse,
Tässä joen ylitse.
Lentää talot, sillat, kankaat,
Sananlennättimen langat
Kiitäin kaartuu tolpista
Aaltoisina viivoina.
Kello jo
Soi nyt, soh!
Vuodesta käy tuokio.
Höyryhepo hirnaseepi.
Jotkut pois jo astuvat,
Tuttuin syli vuotteleepi.
Suukot sinkoelevat;
Punaposkin Lyyli havaa
Mummon syliin, silmät avaa
Mesileivän saatuaan;
Kallen uni katkaistaan.
Kello jo
Soi nyt, soh!
Vuodesta käy tuokio.
Levätä en saa vain minä.
Kenkään ei mua kättele;
Höyry viheltää: pois sinä
Outoon seutuun etäälle!
Ajan siipi se ei näänny,
Ketään vuottamaan ei käänny,
Vaunut, rata ryskyvi,
Savuun haihtuu eloni.
Kello jo
Soi nyt, soh!
Vuodesta käy tuokio.