— Kiitoksia paljo! Täst'edes on Itse oleva viisaampi. Tämä on oleva hänen viimeinen vallattomuutensa!

KOULU ISOISÄN AIKANA.

Evert ja Reinhold tulivat kotia koulusta. Molemmat olivat he pahalla tuulella. Evert oli sen näköinen, kuin olisi hän myynyt voin ja kadottanut rahat. Reinhold vihelteli, potkaisi kissan syrjään, paukutti ovia ja oli niin vihaisen näköinen, kuin olisi hän tahtonut purra.

— Mikä nyt on? — kysyi vanha isoisä.

— Eipä juuri mikään, — vastasi Evert itkemäisillään. — Minä sain vaan muistutuksen päiväkirjaan siitä, että olen tullut kaksi kertaa kouluun neljänneksen yli kahdeksan.

— Ja minä, — vastasi Reinhold, — sain jälkeenistuntoa kaksi tuntia tänään lauantaina siitä, että satuin vähän polkemaan jalkojani laattiaan, kun maisteri meni luokasta. Muka!

— Poika parat! — sanoi isoisä. — Hirveästipä siellä koulussa nyt liehutaankin. Sehän on kärsimätöntä julmuutta!

Pojat katselivat vähä epäillen häntä. Hänellä ei ollut juuri tapana surkutella heitä pienien vastoinkäymisten tähden.

— Onko teillä läksyjä luettavana? — kysyi isoisä.

— Ei meillä nyt ole, — sanoivat pojat. — Nyt on lauantai.

— No, istukaapas tänne, niin kerron teille tässä illallista odottaessa, millaista koulussa oli minun aikoinani noin vähä yli viisikymmentä vuotta takaperin.

Pojat istuutuivat.

— Koululla tarkoitettiin siihen aikaan vaan poikien koulua. Tytöt saivat lukea katkismusta vanhojen tätien luona, ommella merkitsemisliinoja ja kirjoittaa kaavakirjasta, mutta kaikki julkiset koulut olivat poikia varten. Mitäs tytöt enempi tarvitsivatkaan? No, niin! Ajatelkaa nyt että tulemme kouluun maanantai aamuna kello kuusi.

— Kello kuusi!

— Niin, kello kuusi. Opetus alkoi minun aikanani kello seitsemän, mutta meidän vanha vahtimestarimme arveli tuota liialliseksi lellittelemiseksi nuorisolle. Ainoastaan muutamia vuosia aikasemmin oli lukeminen alkanut kello kuusi, jonkavuoksi joka luokan ostiarion [valvojan] ja järjestäjän täytyi olla koulussa kello viisi. Heidän piti lämmittää huoneet talvella ja siivota luokat, sentähden täytyi heidän tulla kouluun tuntia ennen kuin toiset.

— Mutta mitä vahtimestari silloin teki?

— Hän kantoi puut sisään, lakaisi pihan, täytti ruukut ja pullot vedellä. Siihenhän meni kokonaisia saavillisia vettä. Kaiken muun siivoamisen kouluhuoneissa toimittivat pojat itse.

— Pesivätkö he myöskin kouluhuoneet?

— Ei, eivät he pesneet. Mutta lakasivat ja pyyhkivät tomun. Niinkuin sanoin, meitä lelliteltiin; tulimmehan kello kuusi, silloin kuin meidän oli siivottava ja lämmitettävä. Toiset tulivat parhaastaan kello puoli seitsemän ennättääkseen vähä telmiä ja kopistella lumen jaloistaan. Kaikki olimme sarkavaatteissa. Olisittepas nähneet hemmoitellun pojan, joka tuli kouluun kalossit jalassa! Poika parka, hänelle annettiin aika löyly, ja kalossit paistettiin hiljaisella tulella, että ne tulisivat oikein murakoiksi. Kello puoli seitsemän maanantaiaamuna piti myöskin järjestäjän jättää saataviin luokan tavallinen määrä talikynttilöitä ja kämmenvitsoja.

— Kämmenvitsoja? Mitä ne olivat?

— Kas, sitä voidaan meidän aikanamme kysyä! Kämmenvitsat olivat koivunoksia, joiden tyvipuoli oli palmikoitu ja latvapuoli irtaallaan. Muutamat opettajat pitivät enempi palmikoidusta puolesta, toiset höllemmästä. Joskus koetettiin molempia päitä. Koulupojat eivät juuri pitäneet kumpasestakaan päästä, mutta jos he saivat valita, ottivat he mieluummin paksumman pään, sillä latvapuoli kiersi sormien ympäri niinkuin tulikylpy. Jokaisen pojan kolmella alimmalla luokalla täytyi vuorostaan tuoda kouluun kaksi semmoista kämmenvitsaa lukukaudessa, samoin kuin hänen piti tuoda kaksi talikynttilää. Järjestäjä piti tarkan vaarin tästä, ja joka maanantai-aamu oli määrätty luku kämmenvitsoja ja kynttilöitä yhdellä pöydällä luokkahuoneessa, valmiina kukin tavallaan valoa edistämään.

— Mutta, isoisä, sehän oli suorastaan orjuutta, kun piti itse tuoda kämmenvitsat!

— Oliko? Ehkä. Vapaita miehiähän meistä on tullut kuitenkin. Hauskaa se tosin ei ollut. Tunti alkoi, ja silloin olisitte saaneet tietää mihin kämmenvitsoja käytettiin. — — Grönroos, mitä on 11 kertaa 12?

— Grönroos on vaiti, hikoilee, eikä saa laskua valmiiksi.
Kämmenvitsat esille, paksumpi pää!

— Pettersson, mitä on 11 kertaa 12? — Pettersson on juuri huomannut miten vaarallista vaitiolo on ja sanoa paukauttaa: 99. — Kämmenvitsat esille, latvapuoli!

— Meyer, mitä on 11 kertaa 12? — Meyer-paralla on huonoin laskupää koko luokassa, hän mutisee jotain, jota ei kukaan käsitä, saapi kämmenilleen ensin paksummalla sitte ohuemmalla päällä, ja pannaan sen jälkeen huoneportaiden ylipäähän tyynesti miettimään tämän vaikean pulman selitystä.

— Sellaista julmuutta! — huudahti Evert.

— Sellaista häpeää! — huudahti Reinhold.

— Minä en sitä kiitä, kerron vaan. Ja kuitenkin tunnen yhden laskuopin professorin, joka on kasvatettu sellaisessa koulussa. Mutta latinankielessä oli meillä rehtori, joka osasi joskus tehdä hauskaa vaihtelua ainaisista koivunvitsoista. Latina oli koulun ylpeys, ja onneton se, joka ei osannut lasketella kaikkia poikkeuksia Strelingin kieliopissa. Sattui joskus että luokka osasi hyvin, ja rehtori pyöritteli levottomasti paksua, myhkyräistä keppiänsä, joka oli aina valmiina hänen tuolinsa vieressä. Mutta sitte sai hän vihdoin kiinni yhden. — Ahlfelt, käännä tämä paikka Virgiliuksesta: juvat indulgere labori. — Työnteko on huvini, — vastasi Ahlfelt. — Oikein. Mutta otaksukaamme, että olet ennen ollut ahkera, mutta nyt olet laiska, — mitenkäs sen sanoisit latinaksi? — Juvavit indulgere labori, — vastasi Ahlfelt pahalla hetkellä. — Mitä? Juvavit? Sellainen asinus! — huusi rehtori. — On osaavinaan latinaa, eikä tiedä, että juvat tällaisessa tapauksessa on taipumaton. Niin, eikä edes tiedä, ettei tämä sana ole milloinkaan maailmassa ollut juvavit, vaan juvo, juvi, jutum, juvare! Tahdonpa opettaa sinulle kyökkilatinaa! — Sen jälkeen kumarsi rehtori rikollisen pään alas ja sahasi hänen niskaansa aikalailla myhkyräisellä kepillään, että niska tuli punaiseksi kuin keitetty krapu. Tämän teki hyväntahtoinen rehtori leikillänsä, sillä tämä oli hänen rakkaimpia huvituksiaan; hän ei ollut vähääkään suuttunut, vaan nauroi koko ajan, sillä Ahlfelt oli hänen parhaimpia suosikkiaan. Vaan jollain piti koulumiehenkin huvitella! Mutta se, josta tämä viatoin leikki ei ollut kovinkaan hauskaa, oli poika, joka sangen usein, joskus joka viikkokin, sai kunnian olla rehtorin sahapölkkynä.

— Siihen aikaan oli koulussa monenlaisia rangaistuksia, joista toinen oli toistansa kekseliäämpi: pitkät hiukset ja punaset korvat olivat aina vaarassa. "Luunappia" nenään, "luunappia" päähän, tuuppaus selkään, nipistyksiä, nurkassa seisomista ja kaikellaisia konstia, jotka vaihtelivat sopivasti vanhan ajan selkäsaunan kanssa. Tämä koski parhaasta päästä läksyjä. Mutta opettajan huonosta kunnioittamisesta sai heti paikalla korvapuustin. Tämä oli tavallinen tapa siihen aikaan, eikä kukaan epäillyt, että opettajat aina tarkoittivat oppilastensa parasta. No, mitä luulette pojat? Koska teidän koulunne nyt on niin kauhean kova ja ankara, koska Evert on saanut muistutuksen siitä, että hän on tullut kouluun neljänneksen yli kahdeksan, ja Reinhold saanut kaksi tuntia jälkeenistuntoa siitä, että on polkenut jalkaa opettajalle, niin eikö olisi syytä kaikkien poikien yhdessä kirjoittaa anomus kouluylihallitukseen, hartaalla pyynnöllä, saada vanha koulujärjestys jälleen kouluun takaisin? — Ehkä se onnistuu. Ehkä anoo kouluylihallitus hänen majesteetiltansa tätä, ja niin saamme me ensi lukukaudella jälleen kämmenvitsat!

Pojat nauroivat vähä hämillään, eikä heitä näyttänyt haluttavan vaivata kouluylihallitusta.

— Niin, sitte en tiedä muuta keinoa, — arveli isoisä, — kuin että emme tästälähin polje jalkaa, emmekä tule liian myöhään. Ehkenpä se auttaa!

LEIKKEJÄ.

SALAMETSÄSTÄJÄT.

Kesäleikki.

HENKILÖT:

Matti, Paavo ja Pupu.

(Matti ja Paavo kohtaavat toisensa metsässä.)

PAAVO. Minne sinä menet?

MATTI. Metsästämään.

PAAVO. Mutta sinulla ei ole pyssyä.

MATTI. Minulla on hyvä keppi.

PAAVO. Minäkin etsin itselleni hyvän kepin. Mitä sinä aijot ampua?

MATTI. Minä ammun pupun paistiksi äidille.

(Pupu tulee hyppien heidän selkänsä takana.)

PUPU. Mitä ne sanovat? Aikovatko ampua minut? Uh, tuollaiset
metsästäjät! Onpa toki onni, että niillä on selkänsä tänne päin.
Menenpä piiloon tänne pensaan taakse ja kuuntelen, mitä ne sanovat.
(Menes, piiloon.)

MATTI. Minä olen salametsästäjä.

PAAVO. Minä olen myöskin salametsästäjä. Mikä mies on salametsästäjä oikeastaan?

MATTI. Salametsästäjä on ampuja, joka ryömii vatsallaan metsässä.

PAAVO. Sepä oli omituista. Miksi ryömii hän vatsallaan?

MATTI. Että pupu luulisi häntä hirreksi.

PAAVO. Ohoh! Onko pupu niin tyhmä?

MATTI. On, hän on niin tyhmä, tiedätkös, että kun hän pistää päänsä pensaaseen, luulee hän, ettei kukaan häntä näe.

PUPU (Pensaassa.) Se minun tulee muistaa.

MATTI. Ja sitte on hän niin hirveän pelkuri! Kun pupu näkee variksen, niin luulee se sitä sudeksi.

PUPU. Tokkohan?

PAAVO. Minä en yhtään pelkäisi sutta.

MATTI. Ja minä ottaisin karhua kauluksesta.

PUPU. No, mutta äläpäs! Nyt ne rupeavat kerskailemaan! Ne eivät olekaan mitään vaarallisia metsästäjiä.

PAAVO. Minne me panemme pupun, kun olemme sen ampuneet?

MATTI. Minä pistän hänet "kantajaani".

PAAVO. Mutta sehän on voileipiä täynnä.

MATTI. Sen vuoksi syön minä heti voileipäni, että pupu mahtuu "kantajaan". (Molemmat syövät.) Mutta jos pupu ei mahdukaan "kantajaan"; jos sen jalat jäävät ulos?

MATTI. Silloin leikkaamme käpälät poikki ja pyyhimme niillä taulujamme.

PUPU. Kiitoksia paljo!

MATTI. Sitte laitamme pupupaistia, ja syömme sitä kurkkujen kanssa.

PUPU. Hyvää ruokahalua!

PAAVO. Ei, tiedätkös, minä pidän paljo enempi puolukkahillosta ja paistetuista perunoista.

MATTI. No niin, ja vohvelia jälkiruoaksi. Kyllä äiti pitää meille aika kemut, kun tuomme hänelle pupupaistin!

PUPU. Niin, ajatelkaas, miten iloiseksi äiti tulee!

PAAVO. Mutta, rakas Matti, mitä me teemme pupu-pienen nahkalla? Eihän sen nahkaa tavallisesti paisteta.

PUPU. Ei, sillä minun nahkani tarttuisi pikku herrojen kurkkuun.

MATTI. Niin, mitäs me teemme nahkalla? Mahtaneekohan porsas syödä sitä?

PUPU (Nauraa.) Oho-ho-ho! Porsas? Tämä rupeaa hauskaksi.

PAAVO. Joll'ei porsas sitä tahdo, kelpaa se Liinalle tomunpyyhkeeksi.

MATTI. Eipäs, mutta me myymme nahkan ja ostamme rahoilla nekkuja.

PAAVO (Syöden.) Sen teemme. Mutta miten me nyt voimme menetellä, että saamme ampua pupua?

MATTI (Syöden.) Salametsästäjillä on niin monta keinoa. Säikäyttäkäämme häntä siten, että luemme sataan. Yks, kaks, kolme, neljä…

PAAVO. Kuustoista, seitsemäntoista, kahdeksantoista, yhdeksäntoista…

MATTI. Kakskymmentäseitsemän, kakskymmentäkahdeksan, kakskymmentäyhdeksän, kakskymmentäkymmenen…

PAAVO. Kaksikymmentäyksitoista, kakskymmentä kaksitoista…

PUPU. Nyt ne sotkeutuvat.

MATTI. Kakskymmentäyhdeksäntoista, kakskymmentäkakskymmentä, kakskymmentäkakskymmentäyks…

PAAVO. Ei, tiedätkös, nyt se menee hullusti!

MATTI (Alkaa syödä uutta voileipää.) Odotapas, niin aloitamme taas alusta! Yks, kaks…

(He laskevat taas ja tulevat lukuun kaksikymmentä kaksikymmentäkaksikymmentä.)

PUPU. Mitä metsämiehiä sellaiset ovat, jotka eivät osaa laskea kolmeenkymmeneen? Tahdonpa opettaa heitä sanomaan minua tyhmäksi!

    (Pupu hypähtää pensaasta ja laukkaa Paavon ja Matin
    jalkojen välitse. He heittäytyvät vatsalleen.)

PAAVO (Huutaen.) Auttakaa! Auttakaa! Susi!

MATTI (Voileipä kurkussa.) Ka… ka… ka… karhu!

PUPU (Nauraen.) Ei, ainoastaan pieni jänöpupu, joka on ampunut kaksi salametsästäjää. Uhu-hu-huh! Nyt olen nauranut suuni halki!

JENNYN KEHOITUKSET.

Kamarileikki.

HENKILÖT:

 Jenny.
 Pihakoira Vahti.
 Tippi, nukke.
 Ääni.

Näyttämö: kamari. Jenny tulee sisälle yksin eikä huomaa Tippiä, joka makaa laattialla oikea käsi ja molemmat jalat katkenneina.

JENNY. Tänään on vapunpäivä ja meillä on lupa. Nyt minä olen siisti ja sileätukkainen kuin prinsessa, ja nyt on minulla puhdas, silitetty esiliina ja punaiset sukat ja uuden uutukaiset kengät. Oi, kuinka olen hieno, minä olen niin erittäin hienos… hienos… mitenkäs äiti sanoikaan? — hienostettu! Ja se olen vaan sentähden, että olen niin peräti järjestystä rakastava. Aina iltaisin, maata mennessäni, panen vaatteeni kauniisti käännettynä tuolille, ja aamusilla tiedän aina, missä ne ovat. Kaikki tavarani ja nukkeni ovat tavattoman hyvässä järjestyksessä. Eikös olekin suuri häpeä, miten Lotta Lilja antaa nukkiensa maata laattialla päälle tallattavana! Sellainen tytönreuhka! Enkö minä ole sanonut hänelle monta kertaa: Lotta, Lotta, miten sinä hoidat lapsiasi? Ajattelepas, Lotta, miten sinä annat niiden väristä paitasillaan! Nukenhame retkottaa sylkilaatikossa, hattu ja kengät ovat nukkekaapin alla hiirensyöminä. Täytyy olla huolellinen, katsos! Tippi on aina niin siisti ja hieno; joka ilta riisutaan häneltä vaatteet ja hänet pannaan kätkyeen nukkumaan ja joka aamu puetaan hänen päällensä. Kunhan tulet meille vappuna, saat nähdä miten hieno hän on!

(Koiran haukuntaa kuuluu ulkoa.)

No, nyt haukkuu Vahti portilla. Se on varmaankin Lotta, joka tulee. (Katsoo ikkunaan.) Ei, se on ryssä, joka tarjoaa jäätelöä. (Ulkoa kuuluu): Oosche maroosche! — ostaisinko 25 pennin edestä jäätelöä? — Tiedän, että äiti tarjoaa simaa ja tippaleipiä, mutta tuttelituu, olispa jäätelö sentään mainiota!

(Hän juoksee pöydän luo etsimään säästölaatikkoaan, mutta astuu Tipin päälle. Kratss!)

Mikä se oli? Tippi? Minun Tippini! (Itkien.) Minun Tippini laattialla, kädetöinnä, jalatoinna; uhu-hu-hu! minun Tippi raukkani, oma Tippini! Kuka on tehnyt sinulle noin pahaa? (Kiivaasti ja suuttuneena.) Varmaankin Vahti. Ei kukaan muu ole voinut noin tehdä, kuin Vahti. Vahti on susi, joka syö pienet lapseni. Vahti, Vahti!… Ei, hän ei tule, jos hän kuulee, että olen hänelle vihainen. (Viekoitellen.) Vahti! Vahti! Se, mies! (Vahti tulee. Jenny ottaa kepin.)

JENNY. Tunnusta, että sinä olet syönyt Tipin käsivarret ja sääret!
Näetkös kepin, Vahti? Tokkos tunnustat? Vai niin, sinä et tunnusta?
Siis täytyy sinun saada sellainen selkäsauna, että turkissa tuntuu!

ÄÄNI (Puhuu näkymätöinnä koirankielellä.) Älä lyö minua, prinsessa, olen viatoin!

JENNY (Hämmästyen.) Mitä? Osaatkos sinä puhua?

ÄÄNI. Täytyyhän minun vastata, kun sinä kysyt.

JENNY. Kas sitä! Sepä oli merkillistä! Tosin olen lukenut sellaista saduissa, mutta en ole koskaan uskonut, että koirat osaisivat puhua.

ÄÄNI. Miksi eivät koirat puhuisi kieltänsä, niinkuin sinäkin puhut omaasi? Se tarvitsee vaan suomentaa. Enkös minä ole isän ja äidin uskollinen palvelija, joka yöt ja päivät vartioitsen taloa varkailta? Enkö minä saa nähdä nälkää ja vilua? Ja enkös ole ollut sinunkin ystäväsi aina siitä asti kun olit niin pieni, että osasit vaan kontata? Silloin konttasit sinä minun luokseni ja revit minua korvista ja kiskoit karvoja pehmeästä turkistani.

Olinko minä vihainen silloin? Miksi tahdot nyt lyödä minua?

JENNY. Siksi että olet syönyt Tipin käsivarret ja sääret! Hyi, Vahti, hyi! Suuri häpeä! Kuinka sinä voit tehdä noin pahaa näin pienelle lapselle? Tippi-raukka ei ole koskaan tehnyt pahaa kellenkään, ja kuitenkin voit sinä olla noin julma! Pieniä lapsia vastaan tulee aina olla kiltti! Niitä täytyy varjella kuin posliininukkia, niitä täytyy kohdella hyvästi ja siivosti, Vahti! — Hyi, miten paha sinä olet, Vahti! Sinun täytyy saada selkääsi.

ÄÄNI. Kuules, prinsessa, en ymmärrä mitä sinä sanot. Minähän olen maannut koko yön vartioitsemassa ulkona portaiden vieressä, ja vasta nyt aamusilla sain yhden luun kyökissä. Ei suinkaan se voinut olla Tipin sääriluu? Se maistoi aivan härän sääriluulta. —

JENNY. Mutta tuossa nyt näet miten Tippi-raukka on sääretöinnä. Jos Tippi olisi ollut lintu, voisin uskoa että tämä olisi Mirrin työtä, mutta en ole koskaan kuullut, että Mirrit söisivät nukkeja. Ei, se täytyy sittekin olla sinun työtäsi, Vahti, ja senvuoksi täytyy sinun saada vitsaa!

VAHTI. Vou, vou!

JENNY. Kas, nyt sinä itse myönnät, että se oli sinun syysi. Alas,
Vahti! Laskeudu maahan kiltisti, niin en lyö kovin kovasti.

ÄÄNI. Etkös ymmärrä koirankieltä? Kun minä sanon; vou, vou, merkitsee se: täällä tulee joku, huomaa! Ja kas, nyt tulee keppi minua lyömään, ja minä sanon: seis, keppi, älä rankaise viatonta! Kysy Tipiltä! Hän varmaankin tietää parhaiten, kuka hänen säärensä on syönyt!

JENNY. Kuuletkos Tippi, mitä ilkeä Vahti sanoo? Pikku Tippi raukka! Jos sinä osaisit puhua, niin kertoisit kyllä, kuka on ollut noin julma sinua kohtaan.

ÄÄNI (Puhuen nukenkieltä.) Minun äitini on ollut julma.

JENNY (Hämmästyen.) Hänkin osaa puhua! Mitä sinä sanot, Tippi?
Minähän olen sinun äitisi.

ÄÄNI. Niin, minun äitini etsi eilen oman äitinsä sormitinta, jonka hän oli hukannut jonnekin, ja sitte löysi hän sen minun kätkyessäni. Minun äidilläni oli hirveän kiire, sillä hänen äitinsä tarvitsi heti sormitinta, ja silloin heitti minun äitini minut ja kaikki vaatteet etsiessään kätkyestä laattialle. Minun äitini on aika hotikko, kun hänellä on kiire. Joskus puhdistaa hän minut erinomaisen hienoksi ja siistiksi, mutta toiste lentää hän luotani kuin pyryilma, ja jättää minut vaatteitta ja kampaamatta niinkuin nytkin. Katsopas vaan, millaiselta tukkani näyttää! Ja se on kuitenkin oikeata tukkaa. Minä olen maksanut kolme markkaa Fontellin puodissa.

JENNY (Hyvin hämillään.) Mutta, rakas Tippi… kuka voisi uskoa, että Fontellin puodin nuket osaavat puhua?… Niin, Tippi, kyllä se on totta, että etsin sormitinta, mutta enkös minä pannut sinua takaisin kätkyeen?

ÄÄNI. Sinä ajattelit panna minut sinne, mutta sinä unohdit aikomuksesi ja jätit minut laattialle. Sitte tuli pimeä, ja sitte tulla tassutteli Loviisa ja astui minun päälleni. Rats! Yksi jalkani meni rikki! Sitte tuli Roope, ratsastaen keppihevosella, ja rats, toinen jalkani meni rikki! Vähän aikaa sitte tuli itse pikkunen äitini selvällä päivällä, ja rats, silloin meni käsivarteni rikki! Hyvästi! pikku äiti! Kun ensi kerran rasahtaa, menee päänikin rikki!

JENNY (Lyö kätensä yhteen hämmästyksestä.) Tippi, Tippi, onko sinulla sellainen huolimaton äiti! Mitähän sinun äitisi äiti siitä sanoo? Mene ulos, Vahti, mene ulos! Saat puolet tippaleivästäni tänään, jollet kerro, että minä olen astunut Tipin päälle. Mihin sitä nyt joutuukaan, kun kaikki koirat ja nuket osaavat puhua?

(Vahti juoksee ulos, ja heti sen jälkeen alkaa sen haukunta kuulua: vou, vou!)

JENNY. Nyt siellä tulee Lotta Lilja. (Hän kokoaa Tipin palaset.) Hän ei saa nähdä hirveää huolimattomuuttani. Oi, miten minä häpeän! Hän on huolellisempi kuin minä; Hänen Kunigundansa ei ole koskaan vielä ollut palasina laattialla. (Miettii.) Ei… minä en tahdo näyttää paremmalta, kuin olen! Viekastella, hyi! Lotta saa nähdä, miten tyhmä olen ollut. Mutta kaikki te, pienet pojat ja tytöt siellä, minulla on jotain teille sanottavaa. (Kuiskaten.) Kenenkään ei pidä luulla itseään toistansa paremmaksi. Aina on olemassa joku Vahti tahi Tippi, joka kertoo meidän tyhmyytemme, ja silloin saamme me hävetä!

SYLVESTERIN PYSÄKKI.

Uuden vuoden leikki.

Henkilöitä voi olla niin useita kuin tilaisuus myöntää.

 Tähdekäs 1891, nykyajan kuningas.
 Almanakka, kuningatar,
 Tähdekäs 1892, tulevaisuuden kuningas.
 Tuntematoin, hänen hoitajansa.
 Elektriki ja Painetti, kuninkaan adjutantteja.
 Telegraafi, Pikakirjuri, Telefooni ja Fonograafi, kuninkaan
    juoksupoikia.
 Kaksitoista kuukautta ja seitsemän viikonpäivää, kuninkaan seurue.
 Slipilekku, asemapäällikkö.
 Rouva Maissi Omenansydän, ravintoloitsija.
 Neitsy Sissi Mansikankukka, siivoaja.
 Isä ja Äiti sekä heidän lapsensa: Kalle Muinais, Lotta,
    Ressu n:o 1 ja 2.

Paitsi näitä yksi herra, yksi eukko, ääniä, matkustajoita, piletinmyyjä, tavaranottaja, asemakäki, eläköön-huutajoita ja äänettömiä ihmisiä.

Näyttämönä on pysäkin odotussali, jota koristaa suuri kukkuva kello. Perällä ovi. Oikealla pilettiluukku ja tavarapöytä. Vasemmalla ravintola — On iltamyöhä ja lamput sytytetyt. Junaa ei näy, mutta sen vihellys, soitto ja jyminä kuuluu.

Käki kukkuu kello 11.

ROUVA MAISSI (Ravintolan luona. Hänellä on sininen nauha olkapäällä.)
Sissi!

SISSI (Ulkona.) Niin, rouva!

MAISSI. Mutta joudu nyt! Kiire on.

SISSI (Ulkona.) Heti paikalla, rouva.

MAISSI. Heti ja heti, mitä tämä heti merkitsee? (Huutaa.) Sissi!

SISSI (Tulee sisään; tiuskaten.) No, mitä nyt taas? Minulla on muutakin tekemistä.

MAISSI. Kello löi 11. Juna maasta tulee puoli 12 ja juna auringosta täsmälleen kello 12. Laita kuntoon teetä, kahvia, suklaata, sokeria, kermaa, vehnäleipää, voileipiä, pihviä, perunoita, silliä, lohta, kinkkua, juustoa, rosollia, kilohailia, kieltä, makkaraa, torttuja, paistia, seltteriä ja kaikkea muuta, joka kuuluu komeaan illalliseen. Ei mitään juovuttamia juomia, tiedäthän sen! Kaikki pitää olla kunnossa puolessa tunnissa.

SISSI (Levottomasti huonekaluja tomuttaen.) Potaatia, silliä, lohta… niin, niin, kunhan saan aikaa.

MAISSI. Aikaa? Tässä on ajan sarana. Etkös tiedä, että tässä on maailman reuna? Sinulla tulee olla aikaa kaikkeen. Etkös ole kihloissa ratavahti Seisauksen kanssa? Sinun tulee ajatella morsius-varustuksiasi, Sissi!

SISSI (Itkien.) Sitä nyt vielä, sellaisella palkalla! Täällähän maksetaan kaikki ajalla. Hyi, sellaiset rahat eivät kelpaa pankkiin.

MAISSI. Vapaa ruoka ja kenkäpari vuodessa. Sinullehan on luvattu palkankoroitusta. Sinun toimenasi on pitää ajan saranat kirkkaana. Rautatie kulkee Sylvesterin pysäkin kautta maailman ympäri. Ja nyt, katsos, nyt odotamme kuningasta. Ymmärräthän, että kaikki tulee olla hienoa!

SISSI (Pyyhkii kyyneleensä esiliinallaan.) Hyvänen aika, tuleeko kuningas? Minkä näköinen hän on?

MAISSI. Aivan sen näköinen kuin kuninkaan tulee olla nahkamyssy päässä ja matkaturkki päällä. (Askeleita kuuluu ulkoa.) Mutta minä kuulen jonkun tulevan.

SISSI (Itsekseen.) Ajatteles, jos se olisi kuningas! Nyt minun täytyy katsoa.

    (Isä, äiti, Kalle, Lotta ja pikku pojat tulevat, kopistaen
    lumen jaloistaan. Heidän renkipoikansa kantaa sisään tavarat.)

ISÄ (Pojalle.) Anna hevosten levähtää, Matti. Älä säästä kaurasäkkiä! Hoida Kimoa; sillä on jalat hellänä ja ontuu senvuoksi vasemmalla takasellaan.

ÄITI. Hyvästi, Matti. Sano terveisiä Leenalle, ja käske hänen katsoa tulen perään. Minä unohdin Kallen sukat piironkini alimpaan laatikkoon. Leenan pitää lähettää ne seuraavalla junalla. (Matti menee.) Olemmeko tulleet ajoissa, isä?

ISÄ (Katsoo kelloa.) Niinpä luulisin eukkoseni. Kolmeneljännestä ennen kuin juna. Sinulla oli niin kiire että poltimme suumme kuumalla olutjuustolla, kun söimme päivällistä.

ÄITI. Mutta onko meillä nyt kaikki tavaramme muassa?

ISÄ (Laskee sormillaan.) Harmaa kirstu, ruskea kapsäkki, päällysvaatekäärö, kukkaisastia, kaksi sateenvarjoa, aikataulu, Kalle, Lotta, pikku pojat, keppihevoset, äiti, sukkapuikot, piippu, tupakkikukkaro, summa 17 kapinetta ja minä 18:sta. Kaikki on oikein.

ÄITI. Joudu nyt, osta piletit ja jätä sisään tavarat! Meillä ei ole enää aikaa panna hukkaan.

    (Piletin-myyjä ja tavarainottaja asettuvat paikoilleen.
    Matkustavaisia alkaa tulla kapineineen ja koppineen.)

KALLE, Ensi kerran minä itse kuljetan veturia, Lotta. Kunhan tulen viidennelle luokalle, rupean junankuljettajaksi.

LOTTA. Voi, sinua raukka! Kissaa sinä voit kuljettaa etkä ihmisiä.

KALLE. Kyllä, minä osaan. Minä ajan peninkulman minuutissa.

LOTTA. Niin, ja ajat varmaankin lätäkköön! Sen sinä kyllä osaat.

RESSU N:o 1. Hyvä äiti, voileipää!

RESSU N:o 2. Yvä äiti, oileipää!

ÄITI. Mutta, rakkaat lapset! Teillähän oli kuusi voileipää mukananne kuomireessä.

RESSU N:o 1. Uhu…

RESSU N:o 2. Uhu…

ÄITI (Katsoo heidän takkiansa.) Mitä ihmettä! Oletteko te istuneet voileipien päällä? Tuolla on leivänmuruja yhdestä ja tuolla voita toisesta! Pojat, pojat! Mitä ihmettä äiti-raukan tulee sanoa, kun te tulette tuollaisina porsaina isoäitin luo uuden vuoden onnea toivottamaan?

MOLEMMAT RESSUT. Uhuu…

ÄITI. Lotta, osta niille pari voileipää.

LOTTA (Ravintolan luona.) Olkaa hyvä, neljä voileipää. Kyllä ne tulevat syödyiksi.

MAISSI. Viisi minuuttia kappale, pikku neiti. Tekee kaksikymmentä minuuttia.

LOTTA. Mitä? Kaksikymmentä minuuttia?

MAISSI. Niin, tietäähän pikku neiti, että aika on rahaa. Jollei ole pientä, niin voin vaihettaa päivän tunneiksi ja tunnin minuuteiksi.

ISÄ (Pilettiluukulla.) Viikko piletistä! Sehän on hävitöntä! Kalle, tule auttamaan tavaroita! (He panevat tavarat sisään.)

SISSI (Itsekseen.) Nyt minun tulee katsoa. (Niiaten.) Armollinen majesteetti, minä pyytäisin nöyrimmästi vähän palkankoroitusta. Minä liehun täällä tomuharjan kanssa seitsemän päivää viikossa, paitsi teetä ja kahvia ja rouvaa ja pihviä ja voileipiä ja…

(Juna viheltää. Kiirettä ja juoksua.)

ISÄ. Pois tieltä, ihminen! Onko minulla aikaa olla majesteetillinen kun on 18 tavarakääröä sisään annettavana? Olkaa hyvä ja antakaa kuitti! Vai niin, ylipainoa? No, se vielä puuttui!

SIIPILEKKU (Ryntää sisään.) Juna n:o 365. Sytyttäkää lyhdyt! Viheriä lippu! Kaikki valmiina hänen majesteettiansa vastaanottamaan!

Hän panee seinälle taulun, jossa on suurilla kirjaimilla: "Eläköön nykyajan kuningas, suurivaltias Tähdekäs 1891, tuhat vuotta!"

(Kuuluu kuinka juna saapuu jyristen ja pysähtyy.)

ÄÄNI ULKONA. Sylvesterin pysäkki, puoli tuntia! Kaikki matkustajat muuttavat junaa.

SISSI (Itsekseen.) Nyt minun täytyy katsoa!

(Matkustajia ryntää sisään ja kiirehtivät ravintolaan.)

SEKANAISIA ÄÄNIÄ. Kuppi teetä… Veitsi… Olkaa hyvä ja ojentakaa minulle leipäpala… Enempi voita!… Saisinko juustoa?… Rakas veli, lainaa minulle kahveli!

ERÄS HERRA. Saanko yhden pihvin ja puoli pulloa olutta, mutta ei liiaksi paistettuna!

MAISSI. Meillä ei ole paistettua olutta.

HERRA. No, nopeasti lasi viiniä!

MAISSI. Täällä ei myydä viiniä.

HERRA. Luulin, että viiniä olisi maailman lopussakin!

ERÄS EUKKO. Olkaa hyvä ja antakaa minulle kuppi kahvia!

MAISSI. No, vaikka neljätoista, jos niin haluatte. Siinä herra kuulee; kahvi se on, jota löytyy maailman lopussakin!

EUKKO. Hyvänen aika! mitä oliskaan maailma ilman kahvia?

SIIPILEKKU (Taaskin sisälle rynnäten.) Tehkää tilaa hänen majesteetilleen, joka on nähnyt hyväksi tarkastaa radan ja saapuu heti tänne! Poliisi Voimakas, selvitä äänesi, huomaa, kun minä annan merkin eläköön huutoon!

(Kuningas Tähdekäs 1891 astuu sisään; hänen muassaan on kuningatar, seurue ja juoksupojat. Hän on hyvin vanha, yskivä herra, jolla on päällä nahkaturkki. Hän nojautuu yhden adjutanttinsa käsivarteen.)

SIIPILEKKU. Hei, hei, eläköön!

KAIKKI. Eläköön!

FONOGRAAFI (Käheällä äänellä matkien.) — Hei, hei, eläköön!

KUNINGAS (Armollisesti.) Hyvä, hyvä, ystäväni, hyvin hyvä! Mutta säästäkää toki korviani! Rata on kunnossa. Kuinka käy tämän maailman, jos minä menen radalta? Adjutantti Elektriki, minä panen höyryn viralta pois ja asetan sinut veturin kuljettajaksi. (Huomaa taulun.) Mitä mä näen? Uskolliset alamaiseni toivovat, että eläisin tuhat vuotta! (Liikutettuna.) Oi, ystäväni, minä en ole kuolematoin, alan jo vanheta, enkä ole ehtinyt tehdä puoltakaan siitä, mitä olen halunnut. Pikakirjuri, hovihanheni, mitä minä olen tehnyt?

PIKAKIRJURI (Yhä kirjoittaen.) Äärettömän paljo, teidän majesteettinne, (itsekseen) eli toisin sanoen, ei juuri mitään. (Ääneen.) Teidän majesteettinne on elänyt.

KUNINGAS. Niin, ystäväni, minä olen elänyt. Ei kukaan voi uskoa, miten vaivaloista kuninkaan on elää.

PIKAKIRJURI. Elänyt ja hallinnut.

KUNINGAS. Olenko minä myöskin hallinnut? Voi, kissa sentään! Mitäs ministerini siitä sanovat?

PIKAKIRJURI. Elänyt ja hallinnut rauhassa. Paitsi pieniä sotia.

KUNINGAS. Adjutantti Painetti! Tuo mies sanoo, että minä olen hallinnut rauhassa! Kuinka monta sotilasta minulla nyt on Euroopassa?

PAINETTI (Tehden kunniaa.) Neljätoista miljoonaa, teidän majesteettinne.

KUNINGAS. Ja sitä sanotaan rauhaksi! — Kenen tulee maksaa ne?

PAINETTI. Teidän majesteettinne seuraajain.

KUNINGAS. Pane se muistoon, hovihanhi: minun seuraajaini. (Pikakirjuri kirjoittaa muistoon.) Eikö maailma siis koskaan saa tietää minusta muuta, kuin että olen elänyt ja hallinnut rauhassa? Puh, se on vähän, se. Mitä sitte merkitsevät sotamieheni, joita on neljätoista miljoonaa? Toivoisinpa, että minulla olisi hyvä rymymestari.

LOTTA. Kalle, kuningas kutsuu sinua. Hän tahtoo itselleen rymymestarin.

KALLE (Tulee esiin ja kumartaa.) Minuako herra kuningas tarkoitti?

ÄITI (Säikähtyen.) Kalle, etkös häpeä!

FONOGRAAFI. Kalle, etkös häpeä!

KUNINGAS (Kallelle.) Mikä mukura sinä olet?

KALLE. Minä olen Kalle Muinais ja osaan kaikkea.

KUNINGAS. Se on tietty! Meidän aikanamme osaavat pojat kaikkea. (Rykii.) No, tee minulle Eiffeltorni nekuista! Minun ääneni on sortunut; minä olen vilustanut itseni matkalla. Miksi annoin sataa ropistaa puolen kesää?

SISSI (Itsekseen.) Nyt minun täytyy katsoa. (Niiaten.) Armollinen herra kuningas, pyytäisin nöyrimmästi pientä, palkankoroitusta. Minä liehun täällä tomuharjan kanssa seitsemän päivää viikossa, paitsi teetä ja kahvia ja rouvaa…

(Lähtevä juna soittaa ensi kerran.)

KUNINGAS. Mitä? Junan kello soi! Ja minulla on vielä niin paljo tekemättä maailmassa!

ÄITI. Missä ovat pojat? Juna lähtee. Onko kukaan nähnyt poikiani?

FONOGRAAFI. Onko kukaan nähnyt poikiani?

ISÄ. Ei ole mitään hätää, äiti. Oletko sinä ällistynyt? Junahan menee aurinkoon.

ÄITI. Sitä ei voi kukaan niin tarkoin tietää. Pojat! Pojat!

MAISSI (Sissille.) Sissi, tuolla juoksee eräs herra, joka ei ole maksanut.

(Sissi ottaa hänet kiinni. Juna soittaa toisen kerran.)

KUNINGAS. Mutta minä en matkusta, ennenkuin olen nähnyt seuraajani. Telegraafi, seisauta juna! Telefooni, huuda hoi! Painetti, pistä pysäkin päällikkö kuolijaaksi!

(Tuleva juna viheltää.)

SIIPILEKKU (Kovalla äänellä.) Juna n:o 1 tulee auringosta!
(Itsekseen.) Onpa jo aika kääntää taulu.

    (Hän Mäntää taulun, jonka toisella puolen seisoo:)
    "Eläköön tulevaisuuden kuningas, suurivaltias
    'Tähdekäs 1892' tuhannen vuotta!"

KALLE (Kuninkaalle.) Katsokaapas, herra kuningas, mitä tuolla seisoo?
Hyi, miten suuri häpeä on noin ilkeästi pettää uskollisuudenvalansa!

KUNINGAS. Oi, mikä inhottava kiittämättömyys! Elektriki, lennä nuolen nopeudella ja räjähdytä tuleva juna ilmaan.

SIIPILEKKU (Tarttuu Elektrikin kaulukseen.) Pysytkös hiljaisena, räisky varsa! Etkös huomaa, että kaikki jättävät vanhan kuninkaan, palvellaksensa uutta?

(Koko seurue kääntää vanhalle kuninkaalle selkänsä.)

KUNINGAS. Tämä on petosta! Missä ovat minun neljätoista miljoonaa sotilastani? Mars tänne, pyssyjen ja rumpujen kanssa! Almanakka, kuningattareni, aijotko sinäkin olla minulle uskotoin?

ALMANAKKA (Pyörähtäen kantapäällään.) Minä olen ollut naimisissa 349 kertaa tätä ennen!

KUNINGAS. Äläpäs vaan, sitä povari-akkaa! Kaksitoista kuukautta on hän valhetellut minusta 20 pennin maksua vastaan. Mutta (Huokaa) hän on oikeassa! Sellainen on maailman meno! Kansani kunnioittaa nousevaa aurinkoa, ja minä, — minä olen enää vaan historian oma! Tule, Kalle Muinais, sinä ainoa, joka olet jäänyt minulle uskolliseksi, sinä saat kuljettaa minun junaani, sinä saat olla viimeinen rymymestarini.

(Lähtevä juna soittaa kolmannen kerran. Käki kukkuu kaksitoista kertaa. Kuningas nojautuu Kallen käsivarteen ja menee rykien ulos. Väliaika. Kuuluu, miten juna vierii pois.)

ÄITI (Huutaen.) Kalle! Missä on Kalle?

SIIPILEKKU. Tyyntykää, rouvaseni! Hän matkusti juuri entisen majesteetimme kanssa aurinkoon.

ÄITI. Minun Kalleni, minun onneton Kalleni!

LOTTA. Älä ole pahoillasi äiti. Ei Kalle kauvan auringossa pysy! Hän tulee takaisin ensi junalla.

ISÄ (Nuuskaten.) No, kyllä minun täytyy se sanoa, että lähinnä tyttöjä en tiedä mitään juonikkaampaa kuin pojat! Mutta katsos, äiti, tuossahan sinun Ressusi ovat!

(Pienet pojat kömpivät esille tavarakääröjen takaa.)

ÄITI (Huudahtaen ilosta.) Ressuseni! Minun omat, omat poikaseni!
(Miettii.) Mutta vitsaa teidän pitäisi saada..

RESSUT. Uhuu…

(Tuleva juna jyrisee ja pysähtyy.)

ÄÄNI ULKONA. Sylvesterin pysäkki, 15 minuuttia!

SIIPILEKKU. Tehkää sijaa hänen majesteetillensa, tulevaisuuden kuninkaalle Tähdekäs 1892:lle!

(Tuntematoin kantaa sisään uutta kuningasta, joka vielä on kapalolapsi; kuningasta tervehditään yleisellä eläköön-huudolla.)

MAISSI. Sissi, mene lypsämään paras lehmämme ja tuo lämmintä maitoa pikku simasuun maitosarveen!

SISSI (Itsekseen.) Ei, mutta nyt minun täytyy katsoa! Vai niin, hän on vaan tuollainen pieni nallikka; minun täytyy puhua niin, että hän käsittää. (Niiaten.) Suloinen, pieni, herttainen kultamuru, ole niin äärettömän armollinen ja erinomainen ja anna minulle pieni palkankoroitus! Minä liehun täällä seitsemän päivää viikossa…

FONOGBAAFI. Suloinen, pieni, herttainen kultamuru, vaan pieni, pieni palkankoroitus…

TUNTEMATOIN (Istahtaa, huntu silmillä, lapsi sylissään valtaistuimelle. Fonograafille.) Hiljaa, papukaija! (Sissille.) Voi sinua tyttö-riepu! Jos suuri kuningas, joka asuu tuolla ylhäällä tahtoisi antaa sekä sinulle että meille sellaisen palkan kuin olemme ansainneet, mitä saamme silloin?… Ja sinä pyydät koroitusta?

RESSU N:o 1. Äiti, kuka tuo on?

RESSU N:o 2. Äiti, tuta tuo on?

ÄITI. Hiljaa, hiljaa rakkaat lapset. Se on eräs, joka tekee teidät päätänne pitemmäksi, jos olette kiltit?

LOTTA. Se on eräs, joka tulee ratsastamaan maailman ympäri keppihevosella, niin että nurkat räiskää!

ISÄ. Se on ajan pieni ressu, jota te syötte aamiaiseksi ja me äidin kanssa illalliseksi.

ÄITI. Älä nyt rupata, isä. Laittautukaamme kuntoon! Juna lähtee tuossa tuokiossa. Ei ole mikään hassumpaa kuin myöhästyä junasta. Voi, Kalle, Kalle! Miksi matkustit luotamme aurinkoon!

TELEGRAAFI (Kirjelmä kädessä.) Tässä on sähkösanoma aamutähdestä! Juna n:o 365 on suistunut radalta ja sattunut Venus-tähteen. Kukaan ei ole vahingoittunut, mutta seitsemän vaunua on palanut sydelle. Onnettomuus on tapahtunut sentähden, että eräs nuori veturinkuljettaja, nimeltä Kalle Muinais, on ajanut valon nopeudella kaksi miljoonaa peninkulmaa minutissa.

LOTTA. Niin, kyllä hän osaa ajaa!

ÄITI. Mutta sehän on hirveätä! Saapas vaan nähdä, eivätkö paista
Kallea tulikouralla auringossa.

RESSUT. Uhuu…

ISÄ. Paista tulikouralla? Ei, äiti, ei meidän aikanamme paisteta edistyksen tähden, ei suinkaan! Siitä saa päinvastoin kunniarahan!

(Juna soittaa ensi herran.)

SIIPILEKKU. Juna n:o 1 lähtee maahan.

ALMANAKKA (Kapalolapselle.) Tervetullut maanpallolle, sinä kolmassadasviideskymmenesensimäinen puolisoni!

Kuukaudet esiintyvät.

TAMMIKUU (Valkoinen.)

    Mä vuoden vanhin laps' sua tervehdin
    Nyt jäisin aalloin, tähdin kiiltävin;
    — Aurinko nosta alta lumenkin!

HELMIKUU (Valkoinen.)

    Oo tervetullut meille vihdoinkin!
    Sun kanssas lähdemme nyt riemuhun,
    Sä tunnet mäenlaskun, luistelun!

MAALISKUU (Tummansininen.)

    Pois suru katsehesi tieltä, pois!
    Aurinko iloasi katselkoon,
    Ja leivo onneksesi laulelkoon!

HUHTIKUU (Kirjava.)

    Jos uskoton oon minä, sinuhun
    Kiinnittäköhön huomionsa maa,
    Ett' jalot aattehet siell' sijan saa!

TOUKOKUU (Viheriäinen.)

    Ja kun sä kevät-aalloin purjehdit
    Ja maata puet vienoon vihantaan,
    Sä kylvä siemeniä hyveen vaan!

KESÄKUU (Viheriäinen.)

    Mut silloin kun sä olet ihanin,
    Oo myöskin hellä, hyvä, voimakas
    Ja terve, raitis, jalo, urhokas!

HEINÄKUU (Punanen.)

    Ja parhaillansa kukoistaessas
    Äl' elä toimetoinna milloinkaan
    Vaan pyri parhaimpaan ja jaloimpaan.

ELOKUU (keltainen, tähkäpäillä koristettu.)

    Mit kylvänyt oot, sen mä korjaan pois.
    Suo leipää, hedelmiä parhaita,
    Ain hyvyyttä, puhtautta, totuutta.

SYYSKUU (Kirjava.)

    Ja syksyn lehdet kellastuneetkin
    Meit vievät aatoksien iloihin —
    Hedelmistänsä puun mä tunnenkin.

LOKAKUU (Harmaa.)

    Tee työtä, kuningas! Työ voimaa on!
    Mit synkemmäks' käy polku elosi,
    Sit' enemp' valo loistaa sielusi.

MARRASKUU (Musta, hopealla koristettu.)

    Oi, ällös sano, elo lopuss' on!
    Kiinnitä luistin nopsaan jalkahas
    Ja riennä kohti sun päämaalias.

JOULUKUU (Valkoinen, joulukynttilöillä koristettu.)

    Sun joulus saapuu! Siitä iloitse!
    Mut kuule Jumalasi kutsua!
    Sytytä silloin tuli taivainen,
    Maan aurinko kun alkaa sammua.

SUNNUNTAI MUIDEN VIIKONPÄIVIEN KANSSA.

    Työpäivää kuusi saat sä perinnöks.
    Yks' päivä Herrallesi pyhitä!
    Mut kaikki ovat Herranpäiviä.

TUNTEMATON.

    Täss' ajan nuorin lapsi nukahtaa.
    Tään vuosisadan viimekymmeneen,
    Mi voittoisana, madonkaivamana
    Ja valoisana maata hallitsee,
    Hän saapuu, nuorna, tuntemattomana.
    Hän puhu ei, ei vielä vastaakaan,
    Vaan uneksii jo tulevaisuuttaan.

KYÖKKIPIIKA.

    Kenpä keittäjän vaivat maksais!
    Hellin ääressä yhtenään
    Paistaa, maistaa, vaikk'ei jaksais,
    Polttaa pellissä kynsiään.
    Kun käy haltijat nukkumaan,
    Touhua hällä on parhaillaan,
    Huolta on vielä vehnäsistä:
    Uunihin paistumaan ne pistä!

    Ennen herralle kelpas puuro,
    Kaisa Varg sanoi "otetaan";
    Nyt jos Hagdahl'ille oot kuuro,
    Rouvan nokka on norpallaan.
    Nyt on ohjeena M. Langlet;
    Nyt on tehtävä frikassee
    Vaikkapa kengän anturoista,
    Vohvelit sienistä kuivakoista.

[Kaisa Varg on kirjoittanut vanhimman kokkikirjan, tohtori Hagdahl ja
Mathilda Langlet ovat tehneet uusimmat ja muodikkaammat keittokirjat.]

    Vaikka ma kirjaa käyttää koitin,
    Voita ei tullut tarpeheks',
    Nuori maisteri soppaa moitti,
    Pihviä sätti nahkaiseks.
    Lehmässä ol' vaan nahka ja luu;
    Milläpä moinen murjentuu!
    Enkö mä lyökkiä pannut paistiin?
    Mistä mä arvaan kaikkein maistin?

    — "Fiia, vieraita saapuu meille,
    Kello kolmeksi herraa viis!
    Hieno atria laita heille!"
    — Kaks' on kello jo. Mitäs siis?
    Meill' on pernuja, silakkaa,
    Marjasoppaa… "Ei, parempaa?
    Paistia laita ja hyydykkeitä!" —
    — Herranen aika, auta meitä!

    Mistä ihmeestä herkut ottaa?
    Enhän Ranssua paistaa voi!
    Enkä hilloksi keittää Lottaa!
    Tästäpä syntyy juoksua, oi!
    Lainata hiukan siellä, tääll',
    Saada haukkuja kaupan pääll'.
    Jos nyt hiuksia liemess' uivi,
    Harmahiks' huolestain ne kuivi.

    Pestä, pyhkiä, kantaa puita,
    Kunnes jalkoja säilöstää,
    Itse syömättä syöttää muita,
    Köksä raukan on elämää.
    Viel' on köksän huolena työ,
    Että läävässä lehmä syö,
    Että se onnella vasikoipi…
    Pyörälle pääni jo tulla voipi.

    Talon puolesta vaan oon visu,
    Joskus lasken leikkiäkin,
    Leivottaissa kun lapsia nisu
    Kiusaa ja joutuvat jauhoihin:
    Pikku kultuni, ruususuu,
    Leipomaan nisupulla tuu!
    Leivo kakkuja hohtavia,
    Hyvänä pitäös vanha Fiia!

KIRJAKAUPPIAS.

    Ei muurahaisilla ahkerampaa
    Kuin meill' on kurjilla touhinaa,
          Kun liepeissä liikkuu
          Ja kintuilla kiikkuu
    Pappoja, mammoja jout'aikana!

    — Herra Hyllberg, yks' kirjanen Valjollen
    — Kuva kiiltävä katsokaa Elmalleni
          — Minullen sotioita!
          — Minullen elukoita!
    — Minullen kuvakorttia kukkasineen!

    — Mitäs kirjaa rouva nyt saada sois?
    — Kai hauska ja sukkela parhain ois,
          Jos on tekijä tuttu…
          Tuo entinen juttu,
    Tuo tiikerin metsästys, pankaa pois!

    Tuli nokkela neiti: — ma vaihtaisin
    Jo toisehen pois tämän romaanin
          — Mut on lehdissä likaa,
          On jo rauskanki vikaa!
    Kai ehti jo kierrellä kaupungin!

    Tuo nyrpyssä suin meni, koht' elamoi
    Läjä lapsia, kirkuen: — myymäri hoi!
          Yks' kynä, penaali!
          Yks' gummi, linjaali!
    Yks' vihko! se kirja, kun kantelo soi!

    Maanukko nyt alnakkaa haluais,
    Kun viidellä pennillä halvennettais.
          — Tuo tienneekö ilmat
          Ja kuumat ja kylmät?
    Valehdella se viimeisvuotinen tais.

    Vaan eukkopa pyysi: — no, näyttäkää
    Se virskirja uus! Miltä kuuluu tää?
          Vai Jumalan kansa
          Siin' on veisaavinansa!
    Enhän tässä tainkaltoja ollenkaan nää!

    Pääs' vihdoin yks' pienoinen tiedusteloon
    Sitä kirjaa, mi kaikista kaunein on
          — Nimi suustasi suista?
          — No en nimeä muista!
    Kai Perjantai on se, tai Robinson.

    Kukot ottelevat, kana kaakottaa
    Ja kirjoissa valkia leimuaa,
          Ja kannet ne läikkyy,
          Yhä kirkkaammin väikkyy,
    Vaan viisastummeko? arvatkaa!

    Kiireesti ne kirjat nyt unhotetaan,
    Paras eilinen kelpaa nyt hiirille vaan,
          Vaan kirjainsa työhön
          On aamusta yöhön
    Herra Hyllberg kiintynyt ainiaan.

KIRJANSITOJA.

    Mit' ompi ihminen vaattehitta?
    Sään kylmän kynsissä suojuksitta,
    Pyy parka värjyvä höyhenittä,
    Vaan uiva aave ja saunamies.
    Mi kirja kansitta? Rauska takki,
    Tai pystykorvainen ruma rakki,
    Uros jonka päästä jäi rautalakki,
    Varkaiden murtama kotilies.

    Kas siks' oon luotu ma mestariksi,
    Kuin nuoltu, vuoltu, ma räätäliksi,
    Teen kirjat kaikki takillisiksi
    Ja portit varkailta salpajan.
    Kirjailjat, laihat on teillä aatteet:
    Ma uuteen kuosiin teen niille vaatteet,
    Mult' ehta-pariisin housut saatte,
    Ma kultaa selkiinne kirjoitan.

    Täss' pöydän ääressä liimaellen,
    Kiristäin, kynttäen, leikeskellen
    Teen kielioppeja maistereillen
    Ja maalaan kukkoja aapisiin.
    Jos vitsa seljässä joskus paukkuu,
    Ei luista kiel'oppi, maister haukkuu,
    Suo namut suihin taas kukon maukku;
    Sen viran hälle mä säätelin.

    No, minkä kunnian tästä saisin?
    Täss' seisoo kirjoja kaikin laisin,
    Kuin sotajoukkoa sarjottaisin,
    Ja minun työtäin on kaikki tää!
    Hikipäin kun kaunista laittaa koittaa,
    Niin niukkaa mainetta sillä voittaa,
    Kirjailijoista vain mailma soittaa.
    Hyi, kiittämättömät hävetkää!

    Jos kirjanvyöttäjä ottais eron,
    Pian hukka perisi opin, neron,
    Ja koulun toimi sais takaperon,
    Kun kirjat kansitta oisi näin! —
    Vaan niinpä nurja on mailman kanta:
    Se laiskureille vaan arvon antaa,
    Ken päivän helteen ja kuorman kantaa,
    Jää tyhjin suin… se on hulluin päin!

LEIPURIPOIKA.

    Vehnäisiä rinkuloita
    Persopekka mauskuttaa,
    Viiltää päälle paksuun voita,
    Voiss' on kakku kauttaaltaan;
    Ja kun Kaisa keittolassa
    Korppujaan on leipomassa,
    Leipomaan käy Pekkakin,
    Joutuakseen jauhoihin.

    Mitä leipur'poika raiska
    Kärsii, sit'et arvaakaan.
    Mestar' ärjyy: Ylös laiska,
    Taikina on kuohullaan! —
    Nukuin hyvin turkin alla;
    Nyt saan seista arinalla,
    Jotta Pekka aikasin
    Kystä sais — no herraakin!

    Kuumuuteensa liesi halkee,
    Ilma velloo hillona;
    Höyryhyn mun tappaa valkee,
    Ellen hikeen liukoa.
    Sällit unteloisna häärii,
    Paidanhihans' ylös käärii,
    Sotkee, kaulaa taikinan,
    Torkkuissaan saa tillikan.

    Näin mä maireeks' pullan paistan
    Kellerrän ja voidellun;
    Haitaks' vaan niin tuoksun haistan,
    Että tää jo täyttää mun.
    Oi, jos Persopekka oisin,
    Leivän kanssa kermaa joisin,
    Lihoisinpa leivilläin,
    Oisin oikein mielissäin!

    Miepä ruokin maan ja kansan. —
    Jos ei enää leivottais,
    Eipä mailma mahdillansa
    Mistään leipäpalaa sais.
    Kaiken muun voi laimin lyödä,
    Paitsi syödä, syödä, syödä
    Tahtoo köyhät, rikkahat.
    Leivän laittaa leipojat.

    Näljissään kun mailma huokaa,
    Mull' on kaura kaunaton,
    Mit' on elo ilman ruokaa,
    Ruoka leivättä mit' on?
    Jos en leipää paistaa huoli,
    Kuninkaankin naukuu suoli;
    Ell'en leipää kypsentäis,
    Urho nälän uhriks' jäis.

    Leipur hänpä raivaa rataa,
    Hän on mailman valtias.
    Mikä kaukalossa mataa?
    Hyi, tuo ruma turilas!
    Pekka, virkas anna mulle!
    Mailman vallan heitän sulle,
    Kun ma täysin vatsoin vaan
    Kello kuuteen maata saan.

PIKKU PRINSSI.

(Lähtee ajelulle kasvattajansa kanssa.)

    Nyt luettu on;
    Siis ajelohon;
    Ylhäisyydellenne
    Se raitista on.
    — Jos astella voisi,
    Se hauskempi oisi.
    — Jalan astelemaan?
    Oi, ylhäisyytenne,
    Mitä hourittekaan!
    Mit' arvelis kansa
    Suurruhtinaastansa,
    Jok' itsekseen loikkii
    Maanteitä ja voi
    Jalkansakin poikki
    Viel' astua — oi!
    Aja vaunut, lakeija,
    Esihin! Pöly leijaa;
    Siis viittanne päälle!
    Jo kaikki sain säälle;
    Siis vaunuihin, herra,
    Nyt istukaa!
    Ja niin ajellaan
    Me puistohon kohta.
    Kuink' ilmassa hohtaa
    Ja maa vihannoi!
    Ja lintujen laulu
    Puun oksilla soi.
    Oi, armas on taulu:
    Joka heinässä helmi,
    Sade sinne ne loi.
    Kas poikia telmii,
    Aroll' ilakoi!
    Ken reimasti koitti,
    Se kilpansa voitti.
    Kas tuota, kun karkaa…
    Vaan niskaansa sai
    Hän pallon — hyi arkaa! —
    Punestui, huus' "ai!"…
    Ah, poikain luo päästä
    Mua juoksemaan!
    — Ei, ylhäisyys säästää
    Nyt arvoaan!
    Vai moukkain kanss' juosta!
    Jo kauhistun tuosta.
    Ajur', ohitse suista,
    Ann' luistaa, ann' luistaa!…
    Kas siin' kävelyllään,
    Puvut silkkiset yllään,
    Hovinaisia käy,
    Iäkkäitä ja nuoria.
    Nepä vast' ovat suoria
    Tervehtiessään.
    Me vastaten armossa
    Tervehditään.
    Prins' kavahtakaa!
    Teki vahti "smirnaa";
    Kas' ylös! kas niin
    Sama toistamisiin!

    Tuo porvarismuori
    Noin niiuunsa suori.
    No, nyökätkää tälle,
    Se mieleen on hälle,
    Sitt' Armolle koittaa
    Hän kiitosta soittaa.
    Kyll' iloita saa
    Vaan prinssi, kun näkee
    Noin nöyränä eessänsä
    Pienoista väkee.
    Aja lentoon, mies, pois!
    Kotiin prinssimme sois.

    Siis retkest' ei suur'
    Apu ollutkaan juur'.
    Voi prinssiä rukkaa!
    Hän arvonsa hukkaa,
    Jos juoksee kuin Jukka
    Tai Matti hän vaan
    Ja on ilossaan.
    Pois pienestä virma!
    Hän taivutellaan
    Haukottelemaan,
    Kun muut nuoret kirmaa.
    Jos joukossa juosta
    Sais paljahin säärin,
    Ah, voi ylenmäärin,
    Iloitsis hän tuosta!…

    Mut vait! arvaas, mi
    Mun riemastutti,
    Kun kotia päästiin!
    Ma huomasin, että
    Ol' pihaamme vettä
    Yöll' lammikko tullut.
    Sutii! kuin muut hullut
    Ma lammessa loiskin;
    Ves' ylhäälle roiski,
    Se sukille pirskui
    Ja kengistä tirskui!
    Ja kolttukin kastui,
    Olin märkä kuin lastu.
    Kun leikitä saa
    Näin vaan lammikolla
    Ja prinssi saa olla —
    Ei ihanampaa
    Tässä mailmassa saa!