Lukemisia lapsille 8

Hän oli pieni miehen alku, nelivuotias vain, mutta mies hän oli mielestään, pieni ja reipas. Tuttemuj oli hänen nimensä. Se nyt oli liikanimi vain; isä ja äiti kai tiesivät enemmän; semmoisilla miehillä on monta nimeä. Kaksi veljeä hänellä oli, Mikke ja Nikke, toinen 9 ja toinen 11 vuoden vanha. Niilläkin oli monta nimeä. He olivat saaneet kankaasta tehdyn valkoisen veneen, joka oli kevyt kuin herneenpalko. Sitä kun sinisellä melalla meloi, niin se tanssi järvellä. Ajatelkaas, oikein tanssi järvellä!

Eräänä päivänä saapui Mikke palkoveneineen kotia ulkomaamatkalta. Hän oli näet käynyt Espanjassa, joka oli lahden tuolla puolen. Espanjaan on pitkä matka; Mikke oli melonut itsensä väsyksiin ja riensi kotiin, mielessä vain maukkaat voileivät. Palkoveneensä jäi irralleen venelaiturin kupeelle. Sehän se on poikain tavallinen huoleton tapa.

Salaa ja minkään poliisin seuraamatta oli Tuttemuj lähtenyt ulos retkeilemään; mikä onkaan jalon vapauden vertaista.

Matkallaan saapui hän venelaiturillekin ja näki sen ääressä palkoveneen. Tuttemuj tietysti oli heti valmis siihen kömpimään. Kyllä hän oli kuullut Ahdista puhuttavan, mutta hänpä oli myös nähnyt miten palkovenettä melotaan. Ja ennenkuin mikään poliisi ennätti häntä keksiä oli hän jo ulkona järvellä.

Rasvastyynenä oli järven pinta ja ensikertaa oli nelivuotias mies yksin ulapalla. Kuinka pehmosta ja hienoa vesi oli; mela upposi siihen kuin lusikka velliin. Osaisikohan veden päällä kävellä? Olisipa sitä hauska koettaa. Käveliväthän pojatkin syksyllä jään päällä, ja kärpäset kävelivät viilipytyissä.

Tuttemuj kastoi kättään veteen. Tuohan oli aivan yhtä märkää kuin kylpysoikossa. Ei hän viitsinytkään lähteä kylpysoikkoon. Ja hän pisteli melallaan oikealta ja vasemmalta, aivan kuin veljensäkin olivat tehneet. Hyvin se kävikin! –

Kepeänä lenteli itikka vedenpintaa pitkin. – Osaatko sinäkin lentää, vaikket olekaan lintu? Olisipa lysti, kun osaisi lentää!

Tuli sitten utelias salakka, sieppasi itikan ja nielasi sen yhdellä kerralla. – Osaatko sinä uida, vaikka olet niin pieni? Kuka sinulle on sitä opettanut? Mikke osaa uida, Nikke osaa uida, Wahti osaa uida, mutta minä olen pieni vielä. Kun kasvan suureksi, niin uin Espanjaan.

– Ainahan uida osaa, vastasi salakka. – Pahempi on kävellä kuivalla maalla.

– Mutta sitä minä osaan, tuumaili Tuttemuj. Salakka ei huomannutkaan, että iso ahven oli juuri hänen takanaan, ja yks’ kaks’ sujahti salakka ahvenen kitaan.

– Mitä se oli?

– Eipä mitään; – sanoi ahven, – minä syön vain aamiaistani.

– Meillä on tapana paistaa kalat, – sanoi Tuttemuj.

– Mutta eipä ahvenkaan huomannut että iso hauki väijyi takana kaislikossa. Tuokiossa ennätti se palkoveneen luo ja nielasi ahvenen aamiaisineen päivineen. Kun hauki sivalsi pyrstöllään, niin syntyi vedessä pyörre, joka pani palko veneen keinumaan. – Häpee toki, sanoi Tuttemuj. – Aiotko minutkin syödä? Samassa löi hän melalla veteen niin reippaasti, että se pääsi kädestä ja lähti uimaan omia teitään. Samassa tuli pieni tuulenpuuska, ja palkovene ajelehti minne tahtoi järvellä, Tuttemuj ei nähnyt valkoista enkeliä, joka istui hänen vierellään.

Tuulen mukana oli hauska kulkea. Mutta ei Tuttemuj voinut siinä ristissä käsin istua. Hän pani taas kätensä veteen, otti sitä kuin kauhalla ja laski sen juoksemaan takaisin järveen. Vene kallistui vähän ja sekös lystiä oli. Hän kiikutti sitä puolelle ja toiselle. Vene kallisteli kovasti, ja sepä vasta oli kaikista hauskinta! Olisippas äiti ollut näkemässä, miten taitava hän oli!

Hetken päästä juolahti Tuttemujlle mieleen, pysyisikö hänen pieni, sininen lakkinsa vedenpinnalla. – Pysyi se, ja se kellui aivan kuin melakin. – Voisikohan sillä vettä ammentaa? Näkyi se vettäkin pitävän! Mutta tokkohan kengät pysyisivät veden päällä! Tuokiossa riisui Tuttemuj molemmat kenkänsä ja laski ne veteen. Aivan oikein, nekin pysyivät! Ja nyt hänellä paitsi palkovenettä oli kolme venettä vesillä. Olihan siinä kokonainen laivasto! Mikellä oli vain yksi höyrylaiva, jonka nimi oli Wellamo.

Lakki ja kengät kyllä pitivät urhoollisesti puoliaan, mutta eivät suvainneetkaan seurata palkovenettä. Omia teitään nekin menivät kuin melakin. Pieni käsi tavoitti niitä, mutta se oli liian lyhyt.

Tuttemuj istui nyt sukkasillaan. Voisihan hän yhtähyvin olla paljain jaloinkin. Hän vetäisi sukat jalasta ja koetti ammentaa niihin vettä. Mutta se ei maksanut vaivaa, kun vesi juoksi niistä läpi, eivätkä ne edes pysyneet veden päällä. Tuttemuj viskasi ne pois. Toinen putosi järveen ja upposi.

Tuuli puhalsi Espanjaan päin, eikä aikaakaan, niin palkovene ajelehti Espanjalaiseen satamaan. Ja Tuttemuj päätti siellä nousta maihin. Mutta mitähän tuolla lepikossa liikkui? Mahtoiko se olla Ahti? Mutta eihän Ahti asunut Espanjassa, hänhän asui järvessä. Lähellä rantaa oli litteä kivi, sille kapusi Tuttemuj, samassa sattui hän jalallaan potkaisemaan palkoveneen ulos järvelle. Hyvästi vain; sekin meni menojaan niinkuin airo, lakki ja kengät.

Tuttemuj seisoi kivellä ja arveli, miten maihin pääsisi. Siinä oli vielä vettä välillä. – Mitäpä siitä, minä uin, ajatteli Tuttemuj, hän oli jo unohtanut ettei osannutkaan uida. Samassa tuli jotakin näkyviin lepikosta. Lehmähän se olikin! Sen perässä tuli toinen ja kolmas lehmä, ja vihdoin tuli härkäkin. Niiden teki mieli veteen seisomaan, lepikossa kun oli niin paljon sääskiä. Kenties niitä janottikin. Äkkiä ne huomasivat kivellä pienen miehen.

– Ammuu, huusivat ne. Luulivatko ne Tuttemujta koiraksi? Melkein se siltä näytti. Koirat kun aina haukkuvat lehmiä ja näykkivät niitä jaloista, niin lehmät ovat koirille vihaisia.

Mutta eipä Tuttemuj hätäillyt. Mistähän asetta saisi? Kivellä oli aallon tuoma kuiva kaisla. Hän otti kaislan aseeksi. Ase oli urhon vertainen.

– Ammuu, sanoivat lehmät, ja härkä mylvi. Sitten kaikki lähtivät kahlaamaan matalaa rantaa. Aikovatkohan ne syödä minut? arveli Tuttemuj itsekseen ja ojensi uhkaavasti kaislansa vihollista kohti. Jos ne lähelle tulevat, niin minä lyön niitä!

Saatuaan voileipänsä muisti Mikke palkoveneen, jonka hän oli luvannut aina sitoa laituriin kiinni. Juosten riensi hän rantaan. Palkovenettä ei näkynyt. Ja missä oli Tuttemuj? Mikke hyppäsi soutuveneeseen ja lähti löytöretkelle. Karkulaista ei näkynyt. Mutta mitähän tuolla veden päällä kellui? Kenkä! Kenenkähän se oli? Sehän oli Tuttemujn. Vähän matkan päässä ui pieni, sininen lakki juuri uppoamaisillaan. Mikelle nousi sydän kurkkuun; hän souti Espanjaan ja löysi kaislikosta melattoman palkoveneen. Sen nähtyään olisi äiti varmaan pyörtynyt. Mutta Mikke souti eteenpäin ja keksi vihdoin urhean sotasankarin, joka seisoi kivellä paljain jaloin, lakittomin päin ja vihollisten saartamana.

Vapaaehtoisesti karkulainen kömpi veneeseen. Vapaus on ihanaa, mutta pelastuksellakin on puolensa. Kenties Tuttemujn urhokkaisuus sentään lopulla olisi pettänyt, mutta nyt hän oli niin vallan varma rohkeudestaan. – Olisivatpa vain tulleet, minä olisin lyönyt niitä niin että! sanoi hän ylpeästi heilutellen kauheaa kaislaa.

– Missä mela on? kysyi Mikke.

– Melako?

– Niin; entä kengät ja sukat?

Tuttemuj joutui hämilleen ja vaikeni.

– Mokomaa pikku retusta! arveli Mikke.

– Mutta eivätpä ne uskaltaneet syödä minua, sanoi Tuttemuj.

– Ammuu, sanoivat lehmät.

Äiti puhdisti vadelmia suuren ruokapöydän ääressä. Vikke istui avojaloin pienellä rahilla ja söi voileipää. Hänen märät saappaansa seisoivat surullisina, uunin vieressä ja odottivat päiväpaistetta.

– Kun minä tulen isoksi ja äiti tulee pieneksi, niin ajan minä aina äidin kanssa vaunuilla, etteivät äidin jalat kastu. Äidin ei tarvitse yhtään peljätä, minä ohjaan hevosta itse.

– Kiitoksia paljo!

– Minä rakennan äidille kultaisen linnan, jossa on neljä ikkunaa, ja äiti saa olla minun pikku lapseni. Minä tulen ja pesen äidin, niin että äiti on oikein puhdas, eikä äidin pidä juonitella, sillä katsos äiti, se on äidin omaksi hyväksi.

– Mutta, Vikke, minähän olen jo kerran ollut pieni ja missäs sinä silloin olit? Et sinä kammannut tukkaani, et sinä kuljettanut minua vaunuissa, etkä sinä rakentanut minulle kultalinnaa. Kuinka sinä jätit tämän kaiken tekemättä?

– En minä sitä muista, äiti.

– Ei, minä en nähnyt silloin poikaistani. Hän oli varmaankin metsässä marjoja poimimassa. Ja kun minä olin ulkona sateessa, kuten sinäkin tavallisesti olet, kuului vesilätäköissä läiskettä ja loisketta. Vikke, Vikke, kuinka sinä annoit minun jalkojeni tulla niin märiksi?

– No, mutta äiti, miksi sinä et etsinyt minua? Olinko minä silloin iso?

– En minä tiedä, olitko sinä iso vai pieni, minähän en nähnyt sinua. En minä tiennyt, oliko koko maailmassa Vikkeä. Mutta minä olin pieni ja minulla oli äiti, niinkuin sinullakin nyt on, ja hän kampasi ja pesi minua kuin posliininukkea.

– Niin, ja kun sinä tulit isoksi, tuli sinun äitisi pieneksi ja sinä kannoit hänet pesu-ammeeseen. Rakensitko sinä hänelle linnan?

– Mitä minä olisin rakentanut, minähän olin tyttö! Kun minä tulin isoksi, tuli minun äitini niin pieneksi, etten häntä enää nähnyt. Näin tyhjän sohvan, jossa hän tavallisesti istui, kun hän piti minua sylissään. Näin hänen kauniin sinisen hameensa, joka riippui vaatekammiossa, ja hänen virsikirjansa, joka hänellä oli muassaan kirkossa käydessä ja johon hänen nimensä oli suurilla kirjaimilla kirjoitettu. Minä en tuntenut enää hänen käsivarsiaan kaulani ympärillä, en hänen suudelmiaan otsallani enkä hänen hyviä, lämpimiä silmiään, jotka katselivat minuun. Minä en kuullut hänen enää lukevan kanssani iltarukousta: Jumala, lasten ystävä...

– Juoksiko hän pois sinun luotasi?

– Hän nukahti eräänä päivänä, ja silloin oli hän poissa. Ei kukaan ole pitänyt minusta niin, kuin hän minusta piti.

– Kyllä, minä, äiti.

– Luuletko sinä? Kun sinä tulet isoksi ja minä tulen pieneksi, unohdat sinä minut niinkuin sadun, jonka kuulit eilen.

– Oi, en! Minä muistan Robinpojan ja Sampo Lappelillin, joka ratsasti sudella.

– Kun sinä tulet isoksi ja minä tulen pieneksi, saat sinä toisen äidin, Vikke. Silloin on sinulla suuri äitisi, isänmaa. Puolusta häntä ja rakenna hänelle kultainen linna!

Vikke näytti hetkisen hyvin miettivältä. Hänen ajatuksensa kulkivat kaaressa ympäri, niinkuin jänikset metsässä ja saapuivat aina samaan paikkaan, mistä olivat lähteneet.

– Kun minä tulen isoksi, – sanoi hän, – rakennan minä laivan ja purjehdin Afrikkaan ja lyön kuoliaaksi kaikki tiikerit ja käärmeet, mutta jalopeurain annan minä elää, sillä niiden tulee olla minun metsäkoiriani. Norsut saavat olla hevosiani, ja minä rakennan niille tallin, joka on niin suuri kuin kirkko. Minä ratsastan niillä, niin että ne polkevat metsän lakoon kuin heinän. Onko äiti ratsastanut norsulla?

– Ei. Mutta miksipä ei siivo Harmo enää kelpaa sinulle ratsuhevoseksi?

– Katsos äiti, Odinin hevosella, Sleipnerillä, oli kahdeksan jalkaa, ja Harmolla on vaan neljä.

– Norsuilla on myöskin ainoastaan neljä jalkaa ja Vikke-poloisella on vaan kaksi.

Vikke aprikoi hiukan.

– Kun minä tulen isoksi, äiti, lyön minä kuolijaaksi kaikki ryövärit ja kaikki sudet ja kaikki turkkilaiset.

– No, no, ei sinun pidä olla niin ankara! Sinun pitäisi lähettää turkkilaiset kouluun, että heistä tulisi kristityitä.

– Koska minä pääsen kouluun, äiti?

– Sitte, kun osaat kaikki kirjaimet.

– Minä osaan jo A, B, D. Minä osaan laskea neljääntoista. Yksi, kaksi, kolme, viisi, kuusi, kolmetoista, neljätoista.

– Niin, kyllä kuulen. Ja kun sinusta tulee koulupoika, miksi sinä sitte aijot ruveta? Tuleeko sinusta prinssi, pappi, porvari, talonpoika, kerjäläinen, tataarilainen vaiko...

– Hyvä äiti, saanko vielä voileivän?

– Mene ruokakaapille ja laita itsellesi! Miksi sinä aijot ruveta, kun tulet isän pituiseksi?

– Minä rupean kuninkaaksi ... mutta täällä on niin vähän voita.

– Ole tyytyväinen vähään! Täytyy aina »pitää suu säkkiä myöten». Miksi sinä tahdot ruveta kuninkaaksi.

– Siksi, että silloin minä saan tehdä mitä tahdon.

– Vai niin. Kerronko sinulle yhden sadun?

– Kerro, äiti. Pitkä. satu.

– No, pitkä se ei ole tällä kertaa. Poikia ja tyttöjä oli kokoontunut niitylle juhannusiltana. Ja silloin he päättivät valita itselleen kuninkaan, että he saisivat tehdä kaikkea, mitä he tahtoivat.

– Ja niin he valitsivat leijonan kuninkaakseen.

– Muutamat tahtoivat leijonaa ja muutamat kotkaa, mutta toiset pelkäsivät, että leijona ja kotka söisi heidät. Muutamat ajattelivat joulu-ukkoa, mutta kuinka joulu-ukko sopisi kuninkaaksi juhannusiltana? Ja sattui, että heillä kaikilla oli kova nälkä ja silloin he valitsivat yksimielisesti voileivän kuninkaakseen.

Vikke näytti hyvin hämmästyneeltä, mutta hänellä oli suu täynnä voileipää, eikä hän voinut vastata.

– Niin, voileipä huudettiin kuninkaaksi, ja sitä kannettiin riemukulussa niityn ympäri. Ja sitte se syötiin. Sitä he juuri olivat tahtoneet, sillä hehän olivat halunneet tehdä kaikkea mitä tahtoivat.

– Äiti kertoisi pitkän sadun, – pyysi Vikke kiihkeästi, sillä hän oli hiukan pettynyt voileipäkuninkaan suhteen.

– Minä tunsin kolme nuorta mäntyä vuorella, missä kuu nousee ja tuulet ohitse rientävät, mennessään rotkoon nukkumaan. Mäntyjen nimet olivat: Kultalatva, Hopealatva ja Villalatva. Tähdet olivat antaneet niille nimet, ja pilvien-kuningatar oli ollut niillä kummina. Kaikki kolme elivät iloisina ja reippaina toivoen, että heistä vielä maailmassa jotain tulisi. Ja kun he seisoivat korkealla ja joka aamu joivat pilvien-kuningattaren maitoa, kasvoivat he nopeasti auringon paisteessa ja katselivat alas laaksoon, jossa kasvoi pienempää väkeä.

– Äläpäs huoli, miten hienoja nuo ovat olevinaan, – sanoi katajapensas harakanvarpaille. Ja sitte hän ojensi itseänsä tullakseen myöskin puuksi, mutta se ei onnistunut, hän oli sattunut tarttumaan neuloistaan kiinni sammaleen.

Eräänä iltana, kun pohjoistuuli ajoi pilvien-kuningattaren vaunua vuoren ylitse, tapahtui, että hevoset sotkeutuivat valjaistaan kiinni noiden kolmen männyn tuuheisiin latvoihin, niin että vaunut ja kuningatar jäivät riippumaan puiden oksille. Selvää on, että vuorella syntyi elämä! Tuuli ulvoi, pilvi itki ja katajapensas sanoi harakanvarpaille: – Tässä nyt näkee, mitkä seuraukset siitä on, kun nuoriso tähän aikaan pitää niin pitkät hiukset. Kiiruhda, naapuri, juokse räätälille ja lainaa häneltä sakset, niin leikkaan minä mäntypoikaisten latvat!

– Pois tieltä, matelijat, kyllä minä itseni autan! – kiljui pohjantuuli. Ja sitte hän tukisti noita kolmea mäntyä niin lujasti, että hän sai hevosensa vapaaksi ja vaununsa jälleen kuntoon. Mutta Kultalatva, Hopealatva ja Villalatva seisoivat siinä häveten ja hämillään, aivan kuin vasta kerityt koulupojat. Nyt ei mikään maisteri saanut kiinni heidän hiuksistaan.

– Rohkeutta, pojat, – huusi pilvien-kuningatar, kun pohjoistuuli ajoi pois hänen kanssansa. – Jos teitä on minun tähteni tukistettu, niin tahdon minä myöskin palkita teitä. Kukin teistä saapi itse valita, miksi hän tahtoo ruveta tässä maailmassa.

Olipa se oikea kuninkaan sana! Nuo kolme mäntyä joivat yhä edelleen pilven maitoa ja imivät vuoren rautaa. Pian olivat niiden latvat jälleen kasvaneet entistä tuuheammiksi, ja niin tuli niistä korkeita honkia, joihin kotkat rakensivat pesiään ja joihin ukkonen mielellään laukaisi kanuunansa. Mutta tähdet olivat kuulleet pilvien-kuningattaren lupauksen ja olivat uteliaita tietämään, miksi nuo kolme mäntyä tahtoivat tulla, kasvettuaan noin korkeiksi.

– Rakas, –- sanoivat tähdet länsituulelle, joka räpytteli siipiään vuorella, – kysy sinä heiltä, miksi he aikovat!

Länsituuli puisteli veitikkamaisesti mäntyjen latvoja ja lauloi:

      Hulevi, hulee,
      Länsi laulelee:
      Mikä Kultalatvasta tulee?

– Minä tahdon tulla korkeimmaksi, sillä pilvien-kuningatar on minun kummini, – vastasi Kultalatva.

– Vai niin, – sanoi länsituuli. – No:

      Hulevi, hulee,
      Länsi laulelee:
      Mikä Hopealatvasta tulee?

– Minä tahdon tulla suurimmaksi, sillä minä olen kasvanut vuoresta, – vastasi Hopealatva.

– Vai niin, – sanoi länsituuli. – No:

      Hulevi, hulee,
      Länsi laulelee:
      Mikä Villalatvasta tulee?

– Minä tahdon tulla ahkerimmaksi, sillä Jumala on luonut minut sitä varten, että jollain tavoin tekisin hyötyä maailmassa, – vastasi Villalatva.

– Vai niin, hulevi! – Ja yhdellä hyppäyksellä oli länsituuli lähimmässä tähdessä kertomassa mäntyjen vastauksen. Katajapensas pisti harakanvarvasta kylkeen ja sanoi: – Kuuletkos, naapuri, mitä männyt sanovat? Joka elää, se näkee.

Tässä vaikeni äiti, aivan kuin satu olisi ollut jo lopussa.

– Mikä niistä tuli? – kysyi Vikke uteliaasti.

– Senjälkeen matkustin minä ulkomaalle, – sanoi äiti, – ja olin monta vuotta poissa. Kun tulin takaisin, tahdoin tervehtiä vanhoja ystäviäni mäntyjä, mutta löysin vuorella ainoastaan niiden kannot. Aurinko loisti entiseen tapaansa ylhäisille kuten alhaisillekin, tuulet hyppivät harakkaa kallioilla, pilvet purjehtivat äänettöminä iltataivaalla.

– Mitähän lienee tullutkaan Kultalatvasta, Hopealatvasta ja Villalatvasta? – sanoin itsekseni.

– Sen sanon sinulle, – vastasi hieno terävä ääni vuorenrinteeltä, ja minä tunsin katajapensaan. – Kultalatvasta, joka tahtoi tulla korkeimmaksi, tuli torninhuippu, ja sen päässä oli ruosteinen tuuliviiri, joka alituisesti riiteli tuulien kanssa. Eräänä kauniina päivänä, kun viiri oli hyvin suututtanut pohjoistuulen, tapahtui, että tuuli puhalsi koko tornin kumoon. Hopealatva oli tahtonut tulla suurimmaksi, mutta se ei siltä näyttänyt, sillä hän hakattiin pieniksi paloiksi ja sorvattiin keilikuninkaaksi. Mutta hän oli kuitenkin kolme korttelia korkea, ja toiset kahdeksan keiliä olivat ainoastaan kaksi korttelia. Ja kun keilipallo tuli vierien rataa pitkin ja kaatoi kaikki nuo kahdeksan, mutta kaarrettu kuningas seisoi suorana, huusi keilipoika niin kovaa kuin voi, saadakseen jonkun lantin:

– Hurraa, hurraa, eläköön suuri kuninkaamme!

– Ja Villalatva? Mikä siitä tuli?

– Villalatva ei ollut korkein, mutta se oli tervein, – kertoi katajapensas. – Se aijottiin ensin sahata honkalaudoiksi, mutta sitte tarvittiin oikein paksu ja luja ratastukki suureen, kosken rannalla olevaan myllyyn, ja silloin ei löytynyt koko metsästä parempaa kuin Villalatva. Hän se on, jonka ympäri nyt suuri myllynratas pyörii. Hän se myllynrattaan kantaa, hän juuri. Monena vuonna on hän jo jauhattanut, ja vielä silloin, kun ei kukaan enää muista Kultalatvaa ja Hopealatvaa, tulee Villalatva jauhamaan ihmisten viljan.

Vikke istui hiljaa ja näytti jälleen hyvin miettiväiseltä.

– Nyt on se satu lopussa, – sanoi äiti. – Mitä sinä ajattelet?

– Minä ajattelen: jos minä rupeaisin mylläriksi, – vastasi Vikke. – Äiti saisi asua minun kanssani myllykamarissa.

– Mutta sinähän aijoit rakentaa minulle kultalinnan?

– Niin, katsos äiti ... mutta eikös myllyä voisi kullata?

Oli kerran seppä, joka osasi takoa kaunista ilmaa. Hänet tahtoisimme me saada pajaamme, hän tulisi saamaan hyvän palkan. Mutta alkakaamme alusta!

Rikki on Viikin kuninkaantalon nuorin mies. Rikki on hänen nimensä, sen käsittää jokainen, vaikka Agathe-täti, joka on niin kursaileva, nimittää häntä Richardiksi, silloin kun heillä on vieraita. Miksikä hyvän miehen kunnollinen nimi turmellaan?

Hän on seitsemän vuoden vanha, ehkä hiukan kahdeksannella, tuima ja vireä. Kolme kertaa vuodessa leikataan hänen ruskeat kiharansa; neljä kertaa vuodessa paikataan kantapäät hänen läntistyneissä saappaissaan, oikeissa saappaissa, ei lastenkengissä! – Hän on käynyt pienten lasten koulussa tyttöjen kanssa, mutta niitä hän nyt halveksii ja lukee kotona erään maisterin edessä. Onko hän ahkera? Niin, sitä en todellakaan tiedä, kysy maisterilta! Kun hänet viimeiseksi näin, elokuulla, oli lupa-aika. Hän asui silloin jonkinlaisessa kanankopissa ullakolla maisterin ullakkokamarin vieressä ja hänellä oli järvelle päin oma kyynäränkorkuinen ikkunansa, jonka voi avata. Älä suinkaan sano kanankopissa, niin että Rikki sen kuulee! Hän on sisustanut kesälinnansa oman aistinsa mukaan; siellä on oikea sänky, kanto pöytänä, pieni rahi tuolina, venhe nimeltä Aramintha, joka on kaksikymmentä centimetriä pitkä, ja yksi kuusenkarahka, joka on olevinaan metsä. Hän kerää kasveja, postimerkkejä ja kirjavia kiviä. Olkoon siinä kylliksi sanottu; nyt sinä tunnet hänet.

Kukaan ei tiedä, onko kuninkaantalossa koskaan asunut kuningasta, mutta siellä asuu eräs mies, joka ei Rikin silmissä ole kuningasta huonompi, ja se on rokonrikkoma seppä nimeltä Jukka. Hän on pieni kooltaan ja senvuoksi sanotaan häntä Pikku-Jukaksi. Pieni, mutta hartiakas ja hirmuisen väkevä. Näkisitpäs hänen iskevän vasarallaan, niin että palavat rautasirpaleet lentävät pajan ympäri kuin tulilinnut. Pikku-Jukka, hän vasta onkin oiva seppä, hän takoo kaikkea, mitä hän tahtoo, hevosenkengistä ja kolmentuumannauloista aina, – niin mitäs sanoisinkaan? aina kauniiseen ilmaan asti. Niin ainakin luuli Rikki. Hän on Pikku-Jukan paras ystävä ja suurin ihailija. Pikku-Jukka voipi ahjonsa ja palkimensa ääressä kertoa merkillisimpiä satuja jättiläisistä, kääpiöistä ja pienistä keijukaisista, jotka eivät ole juuri tavallista tulitikkua pitempiä.

Eräänä iltana tuli Rikki pajaan ja sanoi: – Huomenna me purjehdimme Kaunissaareen, jos on kaunis ilma. Oletko sinä nähnyt Araminthan? Se on nyt uudelleen köysitty ja siinä on uudet purjeet; se on toista kuin palkovenheet! Huomenna otan Araminthan mukaan ja se saa purjehtia kilpaa isän purjeveneen Varman kanssa.

– Niin, jos tulee kaunis ilma, – arveli Pikku-Jukka.

– Mitä, etteikö tulisi kaunis ilma! Onhan nyt ollut kaunista ilmaa kolme viikkoa!

– Mutta nyt laskeutuu aurinko pilviin ja kartanokoira Musti syö ruohoa.

– Nyt täytyy tulla kaunis ilma, sillä maisteri on sanonut, että lukeminen alkaa jälleen ylihuomenna. Etkö sinä voi takoa kaunista ilmaa, sinä, joka osaat kaikkea, Jukka?

– Hm, niin, minä voin kyllä polttaa sateen, – tuumasi seppä.

– Kuinka se käy päinsä?

– Minä annan sataa kuivan nahkan päälle ja heitän nahkan tuleen.

– Auttaako se?

– Ei se aina auta. On olemassa ainoastaan yksi, joka voi tehdä kauniin ilman, ja se on Suuri-Jukka tuolla pilvissä.

– Suuri-Jukka? Kuka hän on?

– Hän on mestariseppä, hän. Hän on Herramme isäntärenki ja hänen pajansa on pilvissä. Hän on ukkosen iskijä. Rikki menee nyt kiltisti nukkumaan. Jos tulee kaunis ilma, niin tulee kaunis ilma, ja jos tulee ruma ilma, niin en minä voi takoa kilpaa Suuren Jukan kanssa.

Rikki meni, repäisi kourallisen ruohoja tien vierestä ja ojensi ne Mustille koirankoppiin. Musti näytti hämmästyneeltä, mutta otti yhden heinänkorren suuhunsa ja rupesi pureskelemaan. Tämä huolestutti Rikkiä. – Rikki pani maata, nukkui levottomasti, uneksi Suuresta Jukasta ja heräsi aamun sarastaessa, ennen auringon nousua. Kummallista läiskettä kuului ikkunan takaa. Mitähän se mahtoi olla? Yhdellä hyppäyksellä oli Rikki ikkunan luona, jonka hän avasi. Oi, voi! Ulkona oli rankkasade! Oikea kauhea sade, aivan kuin korvosta olisi kaatanut. Kaunissaari! Kaunissaari! Ja Aramintha!...

Jos Rikki olisi ollut kahdenkymmenen vuotias, olisi hän kenties lyönyt nyrkkinsä pöytään; aika-ihmisethän joskus käyttävät tätä viatointa huvia, kuin ei mikään muu auta. Mutta Rikki oli vasta seitsemän vuotias ja alkoi itkeä. Närkästys suolasi surun.

– Odotappas, – sanoi hän sateelle, – nyt minä poltan sinut.

Pöydällä oli irtirevitty kirjoitusvihkon lehti. Rikki otti lehden ja piti sitä vähän ikkunan ulkopuolella. Seitsemän vesipisaraa putosi lehdelle. Rikki otti tulitikun ja sytytti lehden. Se tupsahti tuleen, ja pian oli paperista jälellä ainoastaan muutamia tuhkanharmaita höntyjä pölkyn päällä, joka oli huoneessa pöytänä.

Mutta samassa hetkessä liikkui muutamia pieniä olentoja pölkyn päässä. Oli vielä puolipimeä ja Rikin täytyi sytyttää uusi tulitikku nähdäkseen, mitä ne olivat. Ihme ja kumma! Siinähän oli seitsemän pientä tulitikun pituista tyttöä, jotka sanoivat Rikille heikolla solskevesiäänellä: – Mitä käsket, herra?

– Vai niin, – sanoi Rikki, joka halveksi kaikkia tyttöjä. – Mitäs pikku matelijoita te olette ja mihin minun tulee teitä käskeä?

– Me olemme sadepisaroita, – sanoivat pikku tyttöset. – Se, joka meidät muuttaa höyryksi, on meidän herramme, jota meidän tulee totella.

Sadepisaroita! Vettä! Rikki oli nähnyt höyrykoneita. Nyt ymmärsi hän, miksi vesihöyryjen täytyi totella koneenkäyttäjän käskyjä. – No, – sanoi hän hetkisen mietittyään, – koska olen teidän herranne, niin viekää minut Suur-Jukan pajaan! Meidän tulee matkustaa tänään Kaunissaarelle, ja minä tahdon tilata meille kauniin ilman.

Pian näki Rikki noiden seitsemän pienen tytön jälleen haihtuvan höyryksi, nostavan hänet kevyeen sumuunsa ja kantavan kauas myrskyiseen avaruuteen. Hih – hei! Niinkuin vinha tuuli kiitivät he kattojen ja puunlatvojen yli! Lyhyemmässä ajassa, kuin leppäkerttu tarvitsee siipiensä levittämiseen ja tiehensä lentämiseen, oli Rikki jo mustimmassa sadepilvessä. Täällä seisoi tuo torninkorkuinen, harmaapartainen Suuri-Jukka täydessä työssä pajassaan. Aamurusko hehkui ahjossa, palkeet puhalsivat myrskyä, moukari takoi ukkosen jyrinää, pilvet räiskyivät salamoita, pilvenhetaleet lensivät liehuen ilman läpi ja putosivat sateena maan pinnalle.

– Mitäs asiaa pojalla on minun pajaani? – kysyi seppä tuimasti.

– Rakas Suuri-Jukka, – pyysi Rikki, – meidän täytyy aivan välttämättömästi purjehtia tänään Kaunissaareen, ja minä tulen pyytämään sinulta, että takoisit meille kauniin ilman.

– Välitänkö minä teidän pienistä huvimatkoistanne? – ärjäsi torninkorkuinen jättiläinen. – Pellot kärsivät kuivuutta, lähteet ehtyvät, karja menehtyy janoon ja minä olen saanut käskyn takoa sadetta. Pois tieltä, pikku naskali, jollet tahdo joutua moukarini alle!

– Vai niin, – sanoi Rikki. – Nyt olen pyytänyt sinua siivosti, ja sinä vastaat minulle ylpeästi. Etkös tiedä, Suuri-Jukka, että minä osaan polttaa sadetta ja että minä olen sinun herrasi?

Jättiläinen katsoi töykeästi Rikkiin ja Rikki katsoi töykeästi jättiläiseen. Silloin vetäytyivät Suuri-Jukan harmaapartaiset huulet leveään hymyyn, ja hän alkoi puhua lempeämmällä äänellä: – Ei, kuules vaan pikku naskalia! Sinulla on rohkeutta, pikku kääpiö! Eikös ilma sinun mielestäsi nyt ole kaunis? Voiko janoinen maa pyytää parempaa ilmaa?

– Miten lienee, – arveli Rikki harmistuneena, – mutta meistä, joiden täytyy purjehtia Kaunissaarelle, on tämä ilma oikein ilkeätä.

– Vai niin, – nauroi jättiläinen, – se ei mukamas kelpaa pikku herroille. Silloin täytyy minun antaa heille oikea rankkasade. Rupeanko takomaan pilven, josta sataa kananmunan kokoisia rakeita, tahi annanko palkeen puhaltaa sellaisen myrskyn, joka kaataa kumoon kokonaiset metsät ja lakaisee tieltään suuret kaupungit merenvirran mukana.

– Ei, – vastusti Rikki itsepäisesti, – sinun tulee takoa auringon paistetta ja kesäilmaa, sinun tulee puhaltaa sopiva tuulahdus Araminthan uusiin purjeisiin. Älä ole niin ylpeä, Suuri-Jukka! Katsos, minulla on tulitikkuni muassa; varo itseäsi, jos minä sytytän pilvesi tuleen! Eilen kertoi isä, että Amerikassa osataan tehdä sadetta. Mutta mikä konsti on tehdä sadetta? Paljo suurempi konsti on voida tehdä kaunista ilmaa.

Olisitpas nyt nähnyt ankaran pilvenjättiläisen! Rikin rohkeus huvitti häntä tavattomasti. Hän tarttui partaansa ja purskahti niin kovaan nauruun, että pilvi halkesi, palkeet repesivät, alasin muuttui vedeksi ja ahjon hehkuva aamurusko vuoti niinkuin laava koko taivaankannelle.

– Onko moista poikaista ennen kuultu? Hän tahtoo muuttaa minut, Suuri-Jukan, höyryksi, aivan kuin teekeittiön! Urhokas sittiäinen, minä pidän sinusta! Koska nyt olen täyttänyt isäntäni käskyn ja kastellut maan, niin saat sinä nyt vuorostasi leikki-ilmasi. Katso ympärillesi, niin saat nähdä!

Ja nyt alkoivat pilvenjättiläisen uudet komentosanat jylistä avaruudessa niille miljoonille ja jälleen miljoonille vesipisaroille, jotka äsken olivat räiskyneet hänen vasaransa alta. – Lakaiskaa pois tuo punainen laava, joka on vuotanut ahjostani taivaankannelle.

– Ei, anna kauniin aamuruskon palaa! – pyysi Rikki.

– Suu kiinni, pikku kääpiö, älä ole tyhmä! Iltarusko selvä ilma, aamurusko pilvipäivä. No ... nyt on laava poissa. Tehkää nyt aamutaivas harmaaksi kuin tuhka!

– Mitä sinä sanot, Suuri-Jukka? Rupeatko jälleen takomaan sadetta?

– Jollet ole vaiti, pikku kääpiö, niin saapi koko Kaunissaari kylpeä sateessa. Etkös käsitä, että pilvisen aamun perästä tulee kirkas päivä. Noin ... nyt on kaikki tuhkaa. Rakentakaa nyt sateenkaari!

Monet miljoonat sadepisarat marssivat pitkässä, kaarevassa juhlakulussa ylös läntiselle taivaankannelle. Tuskin olivat ne tulleet paikoilleen, ennenkuin yhtä monta miljoonaa idästä nousevan auringon sädettä riensi esiin polkupyörillä ratsastaen yhdestä tuon suuren tuhkakattilan kolosta.

– Seis! – komensi pilven jättiläinen. – Vasempaan päin! Herrat Auringonsäde pyytävät neitejä Vesipisara pyörretanssiin minun sillallani! Mars!

Ja nyt alkoi tanssi loistavalla sillalla! Herrat Auringonsäde pyörivät niin iloisesti Vesipisara-neitien kanssa, että pikku neitien hameenhelmat vivahtelivat kaikille väreille, ja heidän pulleat poskensa tulivat tanssista ruusunpunaisiksi. Silloin hymyilivät herrat Auringonsäde, suloisemmin kuin kukaan muu voi hymyillä, naisten hämmästykselle, kumarsivat kohteliaasti, nousivat polkupyörilleen ja ratsastivat takaisin tuhkaan kattilassa olevan aukon kautta. Neidit Vesipisara menivät kotiinsa suorimaan hiuksiaan ja sitomaan kengännauhojaan pyörryttävän tanssin jälkeen. Mutta missä oli nyt taivaan loistava silta? Niin, missä on nyt kaunehin, mikä silmäämme elon aamuna ihastutti?

– Nyt tulee sade! – huokasi Rikki, kun kaikki oli harmaata hänen ympärillään.

– Mene kotiin ja pane maata! – murisi Suuri-Jukka.

Rikki ei itse tietänyt kuinka hän oli tullut kotiin. Mutta luultavasti oli nuo seitsemän pientä Vesipisara-neitiä kantanut hänet nöyrästi takaisin, kuten olivat vieneetkin, sillä kun hän heräsi sängyssään, paistoi aurinko häntä suoraan silmiin. Samassa kuului maisterin ääni ovella: – Ylös, laiskuri! Varma on valmiina lähtemään Kaunissaareen!

Kaunissaareen? Yhdellä hyppäyksellä oli Rikki jaloillaan ja neljä minuuttia myöhemmin riensi hän rantaan Aramintha käsivarrellaan. Pikku-Jukka seisoi pajan ovella: – Yöllä oli aika sade, – sanoi hän, – mutta nyt on Suuri-Jukka takonut meille kauniin ilman.

– Niin, senvuoksi, että minä peloitin häntä tulitikuillani, – selitti Rikki.

– Se on luultavaa, – tuumi Pikku-Jukka. – Kukas ei Rikkiä pelkäisi?

– En minä tiedä, pelkäsikö hän minua, – vastasi Rikki vähän hämillään, – mutta kyllä se siltä näytti. Tiedätkös, Jukka, nyt minä olen oppinut tekemään ukkosen ilmaa ja komentamaan sateenkaarta. Kun ensi kerran sataa, tahdon minä koettaa.

– Tokkohan? Ehkä me jätämme tuon taivaallisen Isämme tehtäväksi, joka komentaa Suuri-Jukkaa ja meitä kaikkia. Minä luulen, että Hän ymmärtää asian paremmin kuin me.

– Rikki! – kuului maisterin ääni venheestä.

Ja Rikki purjehti venheellä Kaunissaareen, ja Aramintha purjehti kilpaa Varman kanssa. Ja Suuri-Jukka nauroi Rikille pilvessä taivaanreunalla, ja herrat Auringonsäde olivat syöneet neidit Vesipisara, niin että ainoastaan muutamat harvat heistä ehtivät piiloutua kanervien punaisiin kukkasiin metsämättäällä.

Kaukana pohjolassa oli maa, jonka nimi oli Jotunheim, ja siellä asui jättiläisiä, joita sanottiin härmäjättiläisiksi. Thor[1] oli sodassa härmäjättiläisten kanssa ja löi ne kuoliaaksi vasarallaan, mutta yksi jättiläinen jäi eloon. Hän oli piiloutunut erään jäävuoren luo lähellä Nordkapia, ja siellä asui hän vielä mennä vuonna. Kukaan ei tiennyt, miten vanha hän oli, kenties noin kolme tahi neljä tuhatta vuotta, sillä hänen nimeänsä ei ollut missään kirkonkirjoissa. Mutta pitkä hän oli, pitkä ja tyhmä, kilometrin pitkä ja kuusi kilometriä tyhmä, niin sanoi kansa. No, kenties se oli panettelua, parasta on uskoa vaan puolet.

[1] Ruotsalaisilla oli muinoin monta jumalaa. Korkein heidän jumalistaan oli Odin; Thor oli ukkosen jumala, ja kaikki jumalat asuivat valoisassa Valhallassa. Mutta Jotunheim oli pimeyden, noitien ja jättiläisten maa kaukana pohjolassa.

Härmäjättiläinen pysyi jotakuinkin koossa, vaikka hän oli niin vanha. Hän oli jähmettynyt jääksi ja kesti kyllä pakkaista, mutta suojasäällä pelkäsi hän sulavansa. Suurimman osan aikaansa nukkui hän jäävuoressa, mutta joka sadasvuosi hän heräsi ja katseli ympärilleen maailmassa. Tämä virkisti häntä, niin että hän kyllä luuli voivansa vielä elää tuhannen vuotta.

Härmäjättiläisillä oli palveluksessaan pieniä viekkaita kääpiöitä, joita nimitettiin mustakeijukaisiksi. Ne voivat nähdä vuoren läpi ja tiesivät kaikki, mutta eivät voineet tehdä auringonpaistetta. Ennen niitä oli niin lukuisasti, että kun huusi metsään, tuli heti vastaus. Mutta nyt olivat myöskin mustakeijukaiset hävinneet härmäjättiläisten kanssa, niin että jäljellä oli vaan yksi härmäjättiläinen ja yksi mustakeijukainen. Ja Nordkapin luona asuva jättiläinen oli pannut keijukaisensa vahtimaan jäävuoren kupeeseen siksi aikaa, kun hän nukkuisi.

Tänä vuonna heräsi jättiläinen vähä ennen joulua, potkaisi reiän jäävuoreen ja oikaisi jäykkiä sääriään. – Kuinka pitkältä on aika kulunut? – kysyi hän vakoilijaltaan keijukaiselta, joka seisoi vuoren reunassa vartioimassa.

– Sata vuotta lähemmäksi maailman loppua, – vastasi vakoilija.

– Vai niin, vai niin, – sanoi jättiläinen. – Onko tänne näiden sadan vuoden aikana ilmestynyt joku, joka on viisaampi ja voimakkaampi minua?

– Mistä se tulisi? Suuri jättiläinen, sinä olet voimakkain ja viisain mies koko maailmassa!

– Mutta minä rupean tulemaan vanhaksi.

– Se ei tee mitään, kun voi nukkua niinkuin sinä. Nukkuessaan tulee ihminen voimakkaaksi ja viisaaksi, eikä kukaan nuku niin hyvin kuin sinä.

– Niinpä luulisin. Mutta miten voipi Thor tähän aikaan?

– Thor on mennyt Valhallaan Odinin luo vieraaksi. Hän ajaa enää hyvin harvoin vaunuillaan pilvissä.

– Ei suinkaan tänään ole ukkois-ilma?

– Eihän toki! Eihän ukkonen käy talvella!

– Nyt menemme kävelemään Jotunheimiin. Kiipeä selkääni! Ihmiset tyhmenevät tyhmenemistään. Tahdonpa nähdä, miten tyhmiksi ne ovat tulleet sadan vuoden kuluessa.

Mustakeijukainen kiipesi härmäjättiläisen niskaan ja istui siellä kuin kärpänen. Mustakeijukainen ei ollut pitempi kuin pieni poikanen, joka on saanut ensimäiset housunsa.

Härmäjättiläinen oikaisi itseänsä niin, että hänen jyreät jalkansa rauskuivat, veti seitsenpeninkulmaiset saappaat ylleen ja oli jo parilla askeleella Lapinmaassa Rastekaintunturilla. – No, se on hauskaa, etteivät tunturit ole sulaneet auringon paisteessa. Mutta mitä mustia viivoja minä näen tuolla lumessa?

– Ne ovat rautateitä, suuri jättiläinen. Tuo läntinen menee Lofoteniin ja itäinen on ehtinyt Ouluun.

– Rautateitä? Onko se jäätynyttä rautaa?

– Ei, tyhmät ihmiset ovat keksineet monta konstia näinä viimeisinä satana vuotena. Nyt ajavat ne rautateillänsä kuusi peninkulmaa tunnissa.

– Kuusi peninkulmaa! Sepä nyt olisi jotakin! – huudahti jättiläinen halveksien, astui seitsenpeninkulmaisen askeleen ja tuli Tromsöhön Norjassa. Siellä takertui hän sähkölankaan ja oli vähällä katkaista murean jalkansa.

– Kas, miten tyhmiä ansoja ne ovat asettaneet naaleille! – murisi hän.

– Niin, eikös se ole typerää? – sanoi mustakeijukainen. – Ja sitte ne puhelevat toistensa kanssa noita lankoja pitkin.