Lukemisia lapsille 8

Tästä hetkestä alkain tunsin itseni niin iloiseksi, niin rauhalliseksi, kuin olisin itse saanut kalliin lahjan pois lahjoittamani sijasta. Josua sai Mopen eikä salannut ihastustaan. Kadehtimatta näin hänen tällä voittavan kaikki toiset. Hänen kunniansa oli minunkin. – Hänen käsivartensa parani eikä tullut jäykäksi. Meistä tuli ystävykset koko elinajaksemme.

Myöhemmin, poikasen leikeistä kasvettuani on minulla usein ollut syytä muistaa ja siunata noita kieltäymyskokeita onnellisessa lapsuudessani. Silloin oli kysymys makeisista, huveista ja leikkikaluista; sittemmin tuli kysymykseen elämän vakavat puolet. Kuinka olenkaan tarvinnut taistella voittaakseni halut, turhuuden ja itseviisauden ja antaakseni paremmalle oikeudelle ja vakuutukselle sijaa, luopuakseni ennakkoluuloistani toisten eduksi, uhratakseni kaikki ja nurisematta antaakseni takaisin Jumalalle rakkahimman, minkä maailmassa olen omistanut! Ja aivan kuin lapsuuden päivinä, olen nytkin yhtä usein kokenut tappion häpeää kuin voiton riemuakin. Mutta ken on niin heikko kuin se, joka on oman tahtonsa orja? Ja ken on niin voimakas, kuin se, jolla on voimaa voittaa kaikki, kuin se, joka voi voittaa itsensä?

Neitsyt Maria oli yhdeksän vuoden vanha, kun hänen äitinsä Anna sanoi hänelle: – Mene tätisi Elisabethin luo Bethaniaan ja pyydä takaisin minun kultainen avaimeni, jonka unohdin eilen hänen luokseen. Mutta elä suinkaan hukkaa avainta, sillä se on niin merkillinen avain, että se avaa kaikki sydämet.

Neitsyt Maria meni ja oli onnellinen koska oli saanut sellaisen luottamustoimen. Hänellä oli kiire, hän melkein juoksi koko matkan. Aurinko paahtoi kuumasti Jerusalemin kaduilla ja pieni tyttö väsyi, mutta hän jatkoi yhä juoksemistaan. Matkalla oli silta Kidronin puron yli ja hän kuuli puron aaltojen lorisevan: – Miksikä sinä menet sillan yli? Kahlaa mieluummin meidän kirkkaiden laineidemme poikki! Sinun silmissäsi loistaa lapsuuden nelikärkinen tähti: sinä olet niin totinen, niin hyvä, niin kuuliainen, niin nöyrä, että me mielellämme tahtoisimme suudella sinun jalkojasi.

– Minulla ei ole aikaa, – vastasi neitsyt Maria ja jatkoi matkaansa levähtämättä.

Puron aallot jäivät yksin perhoisten ja kaikkien ilman pienten siivekästen kanssa, jotka surisivat vedenpinnalla viikunapuun varjossa.

– Mitä merkitsee olla totinen? – kysyi pieni kovakuoriainen, jolla oli kuusi mustaa pilkkua punaisissa kuorisiivissään, ja joka kömpi pajupensaassa.

– Se merkitsee, että on aina olevinaan parempi, kuin mitä on, – vastasi hämähäkki kutoen verkkoansa niin tavattoman ohueksi, etteivät kärpäset sitä näkisi.

– Mutta mitä merkitsee olla hyvä? – jatkoi kovakuoriainen, joka ei ollut oikein tyytyväinen ensimäiseen vastaukseen.

– Se merkitsee, että on hyvä itseään kohtaan, mutta pistää kuoliaaksi kaikki muut, – vastasi ampiainen.

– Mitä merkitsee olla kuuliainen?

– Se merkitsee, että tekee mitä itse tahtoo, – vastasi paarma ja lensi niin päättömästi tiehensä, että hän putosi puroon ja oli vähällä hukkua.

– Ai, ai, – sanoi kovakuoriainen. – Mutta mitä merkitsee olla nöyrä?

– Mitä muuta se merkitsisi, kuin että pukea itsensä koreaksi, niin että koko maailma saapi ihailla? – vastasi kultakärpänen levittäen korskeasti loistavia siipiään auringonpaisteessa.

– Anteeksi, että kysyn niin tyhmästi, – sanoi kovakuoriainen surullisena. – En ymmärrä paremmin.

– Sellaisen kurjan matosen ei pitäisi koskaan vaivata viisaampaa väkeä tyhmillä kysymyksillään, – surisi sontiainen maaten seljällään liassa ja koettaen turhaan kömpiä ylös.

Illemmalla tuli Neitsyt Maria takaisin vielä entistä väsyneempänä ja istahti lepäämään sillan viereen.

– Tule, kahlaa puron ylitse, me vilvoitamme polttavia jalkojasi, – lorisivat jälleen pienet aallot.

– Oi, tosiaan, sepä olisi ihanaa, – sanoi pieni tyttö, kohotti hameensa ja kahlasi puron yli. Se oli ihastuttavan raitista, ja aallot suutelivat iloisesti loiskien hänen paljaita jalkojaan.

– Kiitos, – sanoi hän ja jatkoi virkistetyin mielin matkaansa kaupunkiin.

Mutta pitkän ajan perästä tuli hän levottomana takaisin; aurinko oli jo lähellä laskuansa. – Rakkaat pienet aaltoset, oletteko nähneet minun kultaista avaintani? Se oli minulla hameeni taskussa, ja minä hukkasin sen varmaan tänne, kun kohotin hamettani. Minä olen kysynyt auringolta ja aurinko vastasi: – Onko minulla nyt aikaa ajatella sinun avaimiasi, kun viikunat kypsyvät? Olen kysynyt vuorelta ja vuori vastasi: – Minulla on muuta tehtävää; minä tähystän nähdäkseni, jos roomalaiset tulevat! Tahdoin kysyä kuulta, mutta hän vastasi: – Hassu tyttö, minähän en ole vielä noussutkaan! – Sinä puro, tiedät sen varmaankin, sillä täällä minä juuri kohotin hamettani.

Mutta Kidronin puro ei tiennyt avainta paremmin kuin aurinko, vuori ja kuukaan. – Onko minulla aikaa ajatella sinun avaintasi nyt, kun minun täytyy kastella kaikki lummekukat kuuman päivän jälkeen?

Pienet siivelliset olivat avuliaampia. Kaikki rupesivat hakemaan. Perhoset pistivät siipiänsä veteen, hämähäkki etsi verkostaan, kultakärpänen unohti koristuksensa. Sontiainen, joka nyt vihdoinkin oli päässyt jaloilleen, kömpi hitaasti rantaa kohti. Kaikki elävät hakivat. Kotka kysyi kyyhkyseltä, leijona kysyi jänikseltä ja viikunapuu kysyi lummekukalta: – Etkös ole nähnyt Neitsyt Marian kultaista avainta?

Ei, kukaan ei ollut nähnyt avainta, paitsi se pieni kovakuoriainen, jolla oli kuusi mustaa pilkkua punaisissa kuorisiivissään. Se oli nähnyt avaimen kiiltävän pienten kivien välissä puron rannalla ja rupesi surisemaan:

      Aalloissa kiiltää,
      Silmiä viiltää,
      Kulta jo hohtaa,
      Toiset ei kohtaa.
      Tyhmin ja pienin
      Huomasi ensin
      Kullan kiillon,
      Silmien viillon.

Neitsyt Maria kuuli kovakuoriaisen heikon surinan, juoksi rannalle ja löysi todellakin pienen avaimensa kahden vähäisen punaisen ja valkoisen kiven välistä. Hän tuli hyvin iloiseksi ja sanoi kovakuoriaiselle: Tule tänne, istu hameelleni ja vartioitse avaintani! Sinä saat olla minun avainpiikani.

– Mutta minä olen niin pieni, niin köyhä ja niin tyhmä, – sanoi kovakuoriainen.

– Juuri senvuoksi, että sinä pidät itseäsi köyhänä, vähäisenä ja tyhmänä, tulet sinä minun uskotuksi palvelijakseni ja saat seurata minua, minne minä ikänä menen.

Pieni kovakuoriainen lensi iloisena paikalleen hameenliepeelle ja seurasi sitte haltijatartaan kaikkialle, ollen hänen avainpiikansa. Ja pienestä tytöstä Kidronin puron luona tuli suuri, nöyrä, kaikkien ihmisten tuntema ja rakastama Neitsyt Maria; hän kasvoi pitkäksi ja sai kultaisen avaimen äidiltään. Sillä avasi hän kaikki sydämet maailmassa.

Mutta hämähäkki ja ampiainen ja kultakärpänen ja paarma ja sontiainen eivät voineet kyllin kummastella sitä kunniaa, joka tuli niin kurjan elukan, kuin tuon pienen kovakuoriaisen osaksi. Vielä tänäänkin istuu Neitsyt Marian avainpiika eli leppäkerttu pajupensaassa, ja vielä tänäänkin pitää hän itseänsä pienimpänä ja tyhmimpänä olentona koko maailmassa. Oletko sinä nähnyt häntä, oletko? Niitä on kokonainen suuri suku, jolle oppineet ovat antaneet latinalaisen nimen coccinella; muutamilla niistä on keltaiset kuorisiivet, joissa on valkoisia pilkkuja, toisilla on ainoastaan kaksi tahi kolme mustaa pilkkua. Mutta oikea »avainpiika» on se, jolla on punaiset kuorisiivet ja niissä kuusi mustaa pilkkua. Hän on kyllä hyvä tuttu monen lapsen kanssa, jotka leikkivät ruohostossa. Kukaan ei voi varmuudella tietää, jos »avainpiikaa» vielä tavataan Jerusalemin luona olevan Kidronin puron rannoilla. Siitä on jo niin kauan, kun Neitsyt Maria oli yhdeksänvuotias ja kahlasi tuon puron yli palatessaan kotiin Bethaniasta.

Kaukana tähtitaivaan yläpuolella seisovat suuret, lumivalkeat enkeliruhtinaat Jumalan valtaistuimen ympärillä ja odottavat hänen käskyjänsä, jotka heidän tulee panna toimeen maailmassa. Niiden takana seisovat pitkissä riveissä lasten vaaleansiniset enkelit, joista Jesus on sanonut, että ne aina näkevät Jumalan kasvot taivaassa.

Ilma pimenee maanpallon pohjoisosissa, ilma pimenee Betlehemissä. Myrskyt riehuvat, sade lankeaa virtoina etelämaissa, mutta kaukana pohjoisessa peittää valkoinen lumi kuolleet kukat ja kuihtuneet lehdet. Joulu lähestyy: eivätkö enkelit muistaisi joulua! Kuinka voisivat ne koskaan unohtaa, että maailman Vapahtaja syntyi ikivalkeudeksi maan pimeimmässä yössä? Kuinka he eivät aina muistaisi iloista sanomaa, jonka he ilmoittivat Betlehemin paimenille ja ihanata kiitoslauluansa, joka sen yön jälkeen on yli maailman kaikunut ja joka kaikuu joka joulu kaikissa kirkoissa, kaikissa kodeissa, joissa Jumalan ylistys asuu, ja kaikkien lasten sydämissä, jotka rakastavat Vapahtajaansa?

Nyt seisovat lasten vaaleansiniset enkelit kokoontuneina keskenään tuumimaan, miten he tänä jouluna valvoisivat, varoittaisivat, lohduttaisivat ja ilahduttaisivat lapsia, niin että kaikissa kodeissa olisi oikea jouluilo Jumalan rakkaudessa ja että Jesus voisi olla kutsuttuna kaikkialle jouluvieraaksi. Sillä missä ei Jesus ole läsnä, siellä ei ole oikein iloinen joulu, siellä eivät enkelit laula, siellä ei ole todellista sydämen iloa täysinäisten pöytien ympärillä, siellä sammuvat kynttilät kuusesta ja pimeys katselee sisään lumisten akkunaruutujen läpi synkkiin ihmissieluihin.

Enkelit neuvoittelevat keskenään ensiksikin siitä, miten he valvovat pyhänä yönä, jolloin ei mikään elävä olento maan päällä saa tehdä toiselle pahaa, ja sitte siitä, millä lahjoilla he tänä vuonna ilahduttaisivat rakkaita lapsiaan. Muutamat sanovat: – Me tahdomme mennä köyhien, sairasten, kodittomien, hyljättyjen, onnettomien ja surevien luo. Toiset sanovat: – Me tahdomme mennä vankiloihin, sydänmaiden kinoksiin, pimeällä, myrskyisellä merellä oleviin laivoihin, erämaiden polttaville hieta-aavikoille ja maan-alaisiin kaivoksiin. Toiset jälleen sanovat: – Me tahdomme mennä iloisiin ja onnellisiin koteihin, missä Jumalan ylistys asuu. Miksi ne unohtaisimme? Eikös hyvä ilokin ole taivaallinen lahja maan suruissa?

Kun he näin kertoilevat aikomuksistansa toisilleen, seisoo kaksi loistavaa enkeliruhtinasta auringon säteen tavoin heidän keskellään ja sanoo heille: – Meidän on käsketty valvoa oikeutta ja laupeutta maailmassa. Mitä olette opettaneet lapsille näistä Jumalan käskyistä?

Vaaleansiniset enkelit vastaavat: – Olemme usein kuiskanneet lasten omaan tuntoon kehoituksen olemaan hyvät ja oikeutta rakastavat kaikkia eläviä olentoja kohtaan maailmassa, ihmisiä, eläimiä ja maan kasvia. Ja useimmat lapset tahtovat mielellään totella kehoitustamme, mutta heidän mielensä on niin kevyt, heidän tahtonsa heikko, ja he unohtavat sen heti seuraavassa hetkessä.

– No hyvä, – sanovat enkeliruhtinaat, – antakaa niille tänä vuotena sellainen joululahja, joka alituisesti muistuttaa niitä teidän äänestänne heidän omissatunnoissaan! Niinkuin jokaisella lapsella on suojelus-enkelinsä, tulee jokaisella lapsella olla myöskin hoidokkaansa. Antakaa niille jokaiselle hoidettavaksi ja rakastettavaksi joku elävä olento, joka on niitä itseään heikompi! Sanokaa heille: On pelkurimaista ja kauheaa tehdä turvattomalle olennolle pahaa, mutta rohkeata ja kunniakasta on puolustaa häntä!

Vaaleansiniset enkelit katselevat hämillään toisiinsa ja vastaavat: – Korkeat ruhtinaat, olemme opettaneet lapset ymmärtämään sitä, mikä on oikein, ja tahtomaan sitä, mikä on hyvä; mitä toivotte vielä? – Menkää, – sanovat enkeliruhtinaat, – menkää Jumalan rakkaudessa ja opettakaa lapset myöskin tekemään sitä, mikä hyvä on!

Samassa ovat loistavat auringonsäteet poissa ja enkeliruhtinaat jälleen näkymättömissä. Vaaleansiniset enkelit seisovat hetkisen neuvotoinna. Mistä he löytävät hoidokkaan, joka on heikompi heikkoa lasta, köyhempi köyhää, sairaampi sairasta ja onnettomampi onnetointa?

Silloin on heidän seassaan eräs enkeli, joka on vaaleampi kuin toiset, ja hän on sen lapsen enkeli, joka kerran istui Vapahtajan sylissä ja sai hänen siunauksensa. Tämä enkeli keksii keinon, hän sanoo neuvottomille: – Ettekö käsitä Jumalan rakkautta? Voisiko ihmislapsi koskaan olla niin heikko, niin turvaton, niin avuton, ettei se löydä jotain elävää olentoa, joka on vielä turvattomampi ja avuttomampi kuin se itse? Tehkää kaikki kuten minä aijon tehdä, kun joulu tulee, ja sanokaa kaikissa kodeissa, kaikkien lasten sydämiin samat sanat, jotka minä tulen sanomaan siinä kodissa, jonne minä menen jouluvieraaksi! Huomatkaa nyt, älkääkä unohtako, että Jumala on antanut lapsille joululahjan oikeuden ja laupeuden enkeliruhtinasten kautta, ja onnellinen se, joka kylvää nämä sanat lapsena sydämeensä tulevaisuuden satoa varten!

Niin tahdon minä tehdä, – jatkoi enkeli. – Kun kuusi on sytytetty jouluiltana ja lapset ovat kokoontuneet, menen minä sellaiseen kotiin, jossa Jesus on jouluvieraana, ja sanon muutamia sanoja sen kodin isälle ja äidille, kun he ovat lopettaneet joulurukouksensa. Ja isä tahi äiti saapi kertoa minun sanani lapsille, ja lapset saavat valita vapaasti, mutta jos ovat kahdella päällä, saavat vanhemmat neuvoa heitä. Minä tulen sanomaan näin:

1. Jumala antaa jokaiselle lapselle hoidokkaan, jota hän saapi rakastaa ja puolustaa, niin että lapsi rakastaessaan tätä yhtä olentoa oppisi olemaan hyvä kaikkia kohtaan.

2. Jokaisen kaksi vuotiaan tahi sitä vanhemman lapsen tulee hoidokkaakseen valita joku elävä olento, ihminen, eläin tahi kasvi, joka on heikompi kuin lapsi itse.

3. Tätä olentoa tulee lapsen hoitaa niin hyvin kuin voi, puolustaa sitä voimiensa mukaan, mutta ei hemmoitella, ei suositella toisten vahingoksi, ei sallia mitään vääryyttä, pahaa tahi sopimatonta.

4. Ja tämä tulee lapsen tehdä rakkaudesta Jumalaan ja hänen luotuihinsa.

Tässä vaikenee vaaleansinisin näistä vaaleansinisistä. Suuri, loistava joukko tuhansittain tuhansia lasten-enkeleitä seisoo siinä kuunnellen ja myöntyen äänetöinnä. Heistä näyttää, kuin leviäisi nyt siunaus, jonka lapsi Vapahtajan sylissä sai, yli kaikkien taivaan valittujen lasten maan päällä, ja he valmistautuvat hiljaisina viemään tätä uutta joululahjaa kaikille niille, jotka tahtovat sen vastaanottaa.

Mitä sanovat vastaanottajat? Monet eivät tule käsittämään lahjan arvoa; he tarvitsevat vanhempien neuvoa. Monet tulevat olemaan liian laiskoja, toiset liian välinpitämättömiä valitakseen itselleen hoidokasta. Toiset jälleen tulevat kuuntelemaan ehdoitusta kuten satua, jonka kuulee tänään, mutta unohtaa huomenna. Monetkin tulevat iloisina valitsemaan jotain, jonka heti muistavat, mutta väsyvät pian sen hoitamiseen ja mieluummin ajattelevat ainoastaan itseänsä. Se on aivan kuin kylväjän vilja. Muutamat lankeavat kivistöhön, muutamat tien-oheen, muutamat ohdakkeitten ja orjantappurain sekaan. Mutta muutamat siemenet lankeavat hyvään maahan ja kantavat runsaan hedelmän.

Paljon on tässä joululahjassa sellaista, jota täytyy lapsille selittää. Jos Kaarlo tahtoo hoitaa nuorta varsaa; jos Anna haluaa hoidokkaakseen pienen vasikan tahi valkoisen lampaanvuonan; jos Vilhelmi valitsee koiran ja Karin vikkelän kissanpoikasen; jos Viktor ottaa kesyn oravan ja Elsa nuoren kanarialinnun; jos Bertil kasvattaa perhosen koterostaan; jos Julia suojelee nuorta omenapuuta; jos Rikard mieluummin hoitaa pientä veljeään, mutta Liina rakastaa leukoijaansa, jonka hän on sirkkalehdistä alkain ruukussa kasvattanut; – ketä sitte Lilly hoitaa, hän, joka itsekin vielä nukkuu kätkyessä? Ketä Josef-raukka voi suojella, joka makaa tuhkarokossa eikä voi hoitaa itseänsäkään, vielä vähemmin ajatella toisia? Ketä voi köyhä kerjäläispoika suojella, joka itsekin on nälkäinen ja avutoin ja kulkee talosta taloon leipää anoen?

Sen tahdon sanoa sinulle. Lilli säästää omalta äidiltään paljo yönvalvontaa, paljo levottomuutta, jos hän ei tuskaile eikä valita, vaan on aina kärsivällinen ja iloinen. Sillä tavoin hänen tulee hoitaa rakkahinta ystäväänsä. Samalla tavoin tulee sairaan Josefin suoda hoitajalleen rauhaa ja lepoa niin paljo kuin suinkin voipi; hoitaja on oleva hänen hoidokkaansa. Niin köyhä ei ole kerjäläispoikakaan, ettei jäsenrikkoinen pieni linnunpoika, jonka hän löytää pesästä pudonneena, tahi eksynyt lapsi, jonka hän ohjaa kotiin, ole häntä köyhempi. Jokainen palvelus, jonka sinä vapaaehtoisesti toiselle teet, tekee sinut sillä hetkellä häntä voimakkaammaksi, ja joka kerta, kun kiellät itseltäsi jotain toisen tähden, on tuo toinen sinua heikompi. Muistatko Vapahtajamme sanat: »Jonka olette tehneet yhdelle näistä vähimmistä minun veljistäni, sen olette tehneet minulle.»

Kas, niin ihmeellistä on maailman meno, että heikoimmat ja köyhimmät ovat ne, jotka tarvitsevat ja pyytävät enimmän kieltäytymistä toisilta, mutta voimakkaimmat ja rikkaimmat ovat ne, jotka voivat kieltää oman ilonsa toisten ilon tähden.

Ymmärrätkös nyt, mitä holhominen on? Käsitätkö Jumalan rakkauden tässä uudessa joululahjassa, kun Hän antaa jokaiselle lapselle hoidokkaan rakastettavaksi, hoidettavaksi ja suojeltavaksi, siinä määrässä kuin kukin lapsi voi? Ei löydy koko maailmassa yhtään niin heikkoa olentoa, jolla ei olisi jotakin vielä heikompaa suojeltavana. Ei kukaan ole niin köyhä, ettei hän voi palveluksellaan toista hyödyttää. Ja joka kerta, kuin hän näin tekee, antaa hän jälleen vähäisen, vähäisen osan Jumalan rakkautta, joka armahtaa meitä kaikkia. Ja joka kerta huomaa hän itsessään jotain siitä lapsesta, jonka Vapahtaja otti syliinsä ja jota Hän siunasi.

Jatkoa n:o 1:een. Nyt ovat lapset metsässä. Joka toinen istuu piiriin mättäille, joka toinen seisoo välillä kuusena, koivuna, leppänä j. n. e. Laulun lopussa sanoo opettaja: nyt tulee käki koivuun istumaan, nyt kuuseen j. n. e. Silloin tulee sen kukkua, joka on kuusi, koivu j. n. e. Lopussa yhtyvät lapset käkeen.

Huom.! Ne lapset, jotka ovat puina, heiluttavat käsiään.

Lapset juoksevat parittain tahdissa. Yksi on varpunen. Hän ottaa kiinni jonkun lapsista aina värssyn lopussa. Hyttyset juoksevat pakoon, kunnes kaikki ovat kiinni otetut.

Nuotti: »Ukko Noa». Lapset heiluttavat käsiään matkien kellon heilurin liikettä: tornikellon hitaasti, seinäkellon nopeammin, taskukellon hyvin nopeasti. Laulu samoin.

Lapset pyörivät piirissä ja hiiri on keskellä. Kissa hiipii piiriin ja hiiri hiipii ulos. Kun hiiri on saatu kiinni, rupea hän kissaksi ja joku toinen hiireksi.

Lapset laulavat piirissä. Laulaessaan jäljittelevät he käsillään seuraavia töitä: miten säkkiä kannetaan myllyyn ja heitetään siellä pois selästä; miten mylly pyörii ja kivet kierivät ympäri; miten taikinata alustetaan, leipää leivotaan ja puuroa hämmennetään. Viimeisen värssyn ajalla kannetaan säkki myllystä ja lopuksi juoksevat kaikki parittain takaisin myllyyn tuomaan jauhoja köyhille lapsille.

Henkilöt:

Tapio, ukko; tummanruskea parta, korkea havunneulahattu, kuusennaavainen turkki, kultainen vasara.
Mielikki, nuori nainen; kultainen rannerengas ja seppeleitä, siniset sukat punaset kengännauhat, kultaiset avaimet.
Nyyrikki, poika; sininen levätti, sininen tahi punanen korkea hattu, kirves.
Tellervo, tyttö; kullankeltainen tukka, kevyt, hienohelmainen paita.
Tuulikki, tyttö; koivunvarpuja, punainen silkkiliina.
Metsänpiika, pieni tyttö, huilu kädessä.
Kaksi haltijaa, joilla on hunaja-arkkunen.
Ensimäinen, toinen ja kolmas haltija.
Eräs metsästäjä.
Tapion karjalaumoja.

Tasanko metsässä. Suuria ja pieniä lintuja ympärinsä kaikilla oksilla.

METSÄNPIIKA (yksin).

Huu – nyt tuulee vihaisesti,
Metsä kolkko on ja musta,
Ja mä tänne salaisesti
Riensin kohti valaistusta.
Oi, kuin tääll’ on koreaa,
Siroa ja loistavaa,
Oksilla on lintusia
Tänne alas katsovia!

Hyvää iltaa, ystävät!
Sallittenko että vähän
Levähdän, kun väsyvät
Jalkani? – Jos istun tähän, –
Ah, mut mua ette tunne!
Olen palvelija vaan,
Metsän pieni hempukainen,
Metsänpiiaks’ sanotaan.
Työtä tehdä saan ma vainen:
Kuivat oksat katkoella,
Suot ja nevat puhdistaa,
Vuoret vöihin sitoella,
Metsänpolut kaunistaa;
Variksille pesät tehdä,
Marjat syödä metsämiesten,
Siman karhun suuta varten.
Ja kun sudet lasta vainoo,
Olla sille tuki ainoo.

Aamuin metsän haltijalle
Siman kokoon mahtavalle.
Isäntäni käskemänä
Torvehen saan toitottaa,
Pian ovat lähempänä,
Joit’ hän tahtoo komentaa.
Palvella saan emäntätä,
Liinat kaikki kehrätä;
Sukat kudon väsymättä,
Saunan panen lämmitä;
Vielä pikku linnuillekin
Siroittelen jyviä –
Vaivojani elämässä
Kertoa en voine tässä.

Nyt on seikka tämänlainen:
Tapioll’ on lapsia,
Poikia on sata vainen,
Tyttöjä yks’ tuhatta.
Kaikki ovat tyhmäpäitä,
Aivan vailla tietoja,
Mahdotoin on kestää näitä,
Jolleivät saa oppia,
Käydä oikein koulua,
Siellä sievistetyks’ tulla. –
Väsyneenä lapsihin,
Aikoo isäntäni mennä
Kanssa lasten kaikkien
Luokse vanhan Väinämöisen,
Saada sieltä neuvoja,
Ohjehia viisaita.

Mutta metsän läpi mä
Riensin tänne suksillani,
Noiden toisten edellä,
Ett’ ois yöksi herrallani
Hyvä paikka levätä.
Jälempänä herrani
Jyskehellä tulevi,
Hämeenkangas kai’un antaa,
Jonka tuuli tänne kantaa!

(Kuuluu torven toitotusta.)

Sijaa tehkää Tapiolle,
Väellensä mainiolle,
Palvelijoilleen kaikille!

(Tapio ja Mielikki seurueineen saapuvat.)

TAPIO.

Seis! Nyt levätkäämme tässä,
Täss’ on kaunis metsämaa.
Virvatulet hämärässä
Maata hiukan valostaa,
Metsänpiika meille on
Hankkinut tään asunnon.
Mielikki, sä kaunoinen,
Istu tälle kivellen,
Väsynyt sun ukkos tähän
Istahtavi kannon päähän.

(He istuvat).

No, nyt väki astukaa
Tänne, mulle kertokaa
Kaikki tämän päivän työ!
Kuu jo loistaa. Meill’ on yö.

ENSIMÄINEN HALTIJA.

Tuon kosken männyssä
Pesäni on.
Sitä hakkaamaan
Sai mies onneton.
Mut’ miehen mä nappasin,
Kumoon kappasin,
Löin kirveen kivehen
Kiemuksi varisten.

TOINEN HALTIJA.

Asun lähtenen luona
Mist’ hirvet on juon’na.
Sai sinne tyttönen
Juomista hakien.
Mä huomasin kyllä
Kuin heikko ol’ pieno;
Niin ämpärin täytin,
Sen tytölle näytin,
Ilo poskista hohti
Nyt minua kohti.

KOLMAS HALTIJA.

Tuo vuori on mun.
Kas, isäni kun
On kääpiö vainen
Ja äit’ keijukainen.
Mä kultia sain
Noin vaan hatullain.
Ne leskelle kannoin –
Näin köyhälle annoin.

TELLERVO.

Mä pensahikossa
Näin jänösen heikon,
Ja verta vuoti tuon
Jalasta veikon.
Mä rientäen juoksin
Nyt sairahan luoksi,
Mä sidoin ja hoidin
Ja haavoja voidin.
Näin apua annoin,
Ja lopuksi vielä
Hänet kotiin kannoin.

NYYRIKKI.

Kas, hangessa tuolla
Mä näin mehiläisen,
Mi koht’ oli kuolla.
Mä otin tuon jäisen
Ja säälien kannoin,
Mä huulilla hengiten
Lämpöä annoin.
Se virkosi, pienoinen.
Sit’ yhä suojaten
Panin sen povellen’.

TUULIKKI.

Tuoll’ orava oksalla
Iloisna rapsoi,
Mutt’ pyssymies metsässä
Nuolia kapsoi.
Mä myrskynä saavuin
Ja miestä mä löin,
Ja särin sen nuolen.
Sitt’ tuskin ja töin
Taas piilohon puikin,
Jo metsähän luikin.

METSÄSTÄJÄ.

Kuullos, rouva ihanainen,
Metsän maammo kaunokainen,
Kuullos tuota tyttö nurjaa,
Minua hän petti kurja;
Multa vei hän saalihini.
Lyö nyt häntä mielikseni,
Anna vitsan koivupuista
Pehmitellä ilkiluista,
Ettei toiste miestä pilkkaa! –
Vyölläsi sun kullat kilkkaa,
Avainkimppu helisevi,
Rikkauttas muistelevi.
Avaa aarre Tapiolan,
Anna metsäonni mulle!
Salli palvelijas soman
Soitatella iloks’ sulle,
Soitatellen viekoittaa,
Metsän karjaa kuljetella
Ympäriltäs tähän tiehen,
Onneks’ tämän metsämiehen.

MIELIKKI.

Pyyntös täytän mielelläni!
Metsänpiika, pikkarainen,
Käske karja kaikenlainen,
Sudet, karhut, teiret, metsot,
Kyyhkyt, kotkat, ketut, osmot; –
Ilvekset ja jänöt kanssa
Olkoot vielä saaliinansa.

(Metsänpiika puhaltaa koolle metsän eläimet.)

METSÄSTÄJÄ (ampuen eläimet, jotka kaatuvat hänen nuolistaan).

Metsänruhtinatar, sua
Ylistän, ett’ autoit mua,
Lahjas annoit runsahasti,
Kaikki kaadoin mieluisasti.
Nyt saa riemu tupahamme,
Pian pannut pihisevät,
Pian juomat kihisevät,
Pienimmätkin elukkamme,
Kärpänen ja heinäsirkka,
Tänään nimeäsi virkkaa,
Mielikkiä muistelevat,
Onneksesi huutelevat!

MIELIKKI.

Luuletko sä, metsämiesi,
Että surmaa tuopi tiesi?
Metsän nä’yt pettää voivat
Metsämiehet vallan oivat.
Ennenkuin sun paistis paistuu,
Nousee kaikki kaatamasi,
Metsänriista ampumasi
Jaloillensa; hallussani
Ovat jälleen ominani!

(Hän antaa merkin Metsänpiialle, joka puhaltaa pilliin. Kaatuneet eläimet heräävät eloon ja hyppelevät iloisina ympäri).

METSÄSTÄJÄ.

Oi, sä velho pettäväinen!

MIELIKKI.

Oi, sä narri tyhmäpäinen!
Verta vuotaa karjaseni.
Tullos pieni palkkalainen,
Tuo’os juoma hunajainen,
Virkistä’ös aarteheni!

(Metsänpiika tarjoo karjalle hunajata.)

TAPIO.

Ken rohkeni illalla loistosan yön
Mun kanssani ilkamoida,
Ja tehdä tuhoa tuottavan työn,
Mun karjani kassaroida?
Mull’ voimaa eikö ja mahtia myös,
Mi vallita voipi metsien yöss’
Ja hallita kankahat, kummut?

(Kuuluu rakeiden rapinaa ja myrskyn pauhua).

METSÄNPIIKA (nousee, eräälle vuorelle ja puhuu seuraavaa:)

Herra kuningas, kuulen rakeiden rapinaa ja myrskyn pauhua. Näen tummanpunaisia pilviä, joissa salamat välähtelevät – ja jotka avaruuksien läpi meitä lähenevät. Ne ovat tulevat vuosisadat, jotka saapuvat maahan, kaataen metsät ja karkoittaen meidät pois. Herra kuningas, pelkään, että valtasi on ohitse!

MIELIKKI.

Puhalla pilliisi ja karkoita tulevaisuus pois!

METSÄNPIIKA.

Ruhtinatar, minä puhallan turhaan; pillini ei soi! Meillä ei ole voimaa kukistaa tulevaisuutta. Uusi vuosituhannes astuu esiin. Paetkaamme!

(Kaikki kokoontuvat Tapion ympärille ja valmistautuvat lähtemään.)

TAPIO.

Viel’ honkien humina laajalla käy
Mun Suomeni suurilla mailla.
Ei kirvestä kirkasta korvessa näy,
Ei metsissä, kotkien mailla.
Toki tiedän, ett’ aika se tuleva on,
Kun pelloksi muuttunut linnani on
Ja lankuiksi metsäni uljaat.

Mut Tapio, metsien haltija, voi
Ei peikkojen valtahan joutaa.
Hän, mahtava, yhäkin askaroi
Ja honkien sarkoja hoitaa.
Hän lämpöä metsistä maahamme tuo,
Hän kosteutta kentille runsaasti suo
Ja kummukot ruoholla peittää.

Nyt kentältä tältä me poistumme pois,
Pois kauemmas metsihin maamme,
Jos paha tai hyvä tääll’ elämä ois,
Sen vihdoin kuulla me saamme.
Mut voima jos täällä ja valokin lie,
Mi Jumalan totuuden perille vie,
Niin seisovi Suomen maamme!

(Kaikki poistuvat).

Henkilöt:

Isoäiti (75 vuotta).
Lotta (15 vuotta).
Kuvastinkuvia.

Huone. On ilta ja kaksi kynttilää palaa pöydällä. Perällä varjostin. Varjostimen keskiosassa vaan puitteet. Ovi, piironki, keinutuoli, palli. Isoäiti kutoo sukkaa keinutuolissa. Lotta istuu pallilla hänen jalkojensa juuressa.

LOTTA. Ajatteles, miten merkillinen päivä, isoäiti! Sinun syntymäpäiväsi! Äiti ja isä ja kaikki serkut ja kaikki palvelusväki ovat onnitelleet sinua, setä Fritz on pitänyt sinulle puheen, – ja me olemme laulaneet virren sinun kunniaksesi.

ISOÄITI. Jumalan kunniaksi. Jumala on kantanut minua käsivarsillaan läpi vaihtelevien aikojen ja antanut minun kokea monta surua, mutta paljo enempi armoa ja hyvin paljo rakkautta.

LOTTA. Tänään tahdon minä olla koko päivän sinun palvelustyttösi, tänään ja kaikkina päivinä. Saanko olla, isoäiti?

ISOÄITI. Saat, hyvä lapsi. Kaikki te kilvan koetatte minua ilahduttaa. Minä tarvitsen niin vähän. Minä tiedän kyllä, että te pidätte minusta.

LOTTA. Isoäiti täytyy pukea, isoäidin hiukset täytyy suoria, isoäidin täytyy saada istua mukavasti ja hauskasti, isoäidillä täytyy olla valoisaa ja lämmintä ympärillään. Koirat eivät saa haukkua, ja ovet eivät saa seisoa ra’ollaan, että huoneeseen tulee vetoa. Sitte sinä tarvitset yhden, joka lukee sinulle ääneen. Mitä sinä kaikkein mieluimmin haluat kuulla? Luullakseni Davidin 103:n psalmin.

ISOÄITI. Niin, lue se viimeiseksi tänä iltana. Lue Jumalan armosta ja anteeksi antavasta rakkaudesta koko elämäni ajalla ja myöhäisenä elämäni iltana.

LOTTA. Mutta onko tosiaankin totta, että sinä tänään täytät seitsemänkymmentä viisi vuotta?

ISOÄITI. On. Jumala antaa ensimäisen numeron kasvaa, mutta toinen alkaa aina alusta. Oli kerran aika, jolloin minäkin kirjoitin, niinkuin sinä nyt, ikäni yhden ja viiden numerolla.

LOTTA. Todellakin! Onko isoäiti tosiaankin kerran ollut viisitoista vuotias?

ISOÄITI. Miksi pidät sitä niin uskomattomana? Onko se niin mahdotointa, että minun keltaiset poskeni ovat kerran olleet punaiset, minun ryppyinen otsani sileä, minun harmaa tukkani ruskea ja minun kuihtuneet käteni pehmoiset?

LOTTA. Ei, mutta isoäiti on ollut vanha, niin kauan kuin minä muistan.

ISOÄITI. Etsi piironkini ylimmäisestä laatikosta, niin löydät muistokotelon nuoruuteni ajalta.

LOTTA (etsii ja löytää laatikosta muistokotelon, metaljongin). Oi, katsohan! Onko tämä nuori tyttö juuri sinä, isoäiti. Miten hyvältä hän näyttää! Ja kuinka hän on minun oman äitini näköinen! Minä tahtoisin olla hänen sijassaan!

ISOÄITI. Jos sinä olisit hänen sijassaan, niin olisit sinä se vanha mummo, jota sinä sanot isoäidiksesi. Sinä joutuisit vaihtaessasi tappiolle, pikku Lotta.

LOTTA. Ei, isoäiti! Katsos miten veitikkamaiselta ja iloiselta hän näyttää! Noin kaunis ja noin hyvä en minä ole koskaan ollut. Vaihdammeko?

ISOÄITI. Niin, mitäs ei uskaltaisi viidentoista vanhana tehdä! Rakas lapsi, ajattele minun silmälasiani ja minun harmaita hiuksiani; ajattele takanasi pitkää elämää monine koettelemuksineen ja edessäsi vuosien lunta ja elämän ehtohämärää! Niin, totta on, että illan jälkeen sarastaa uusi aamu, uusi nuoruus, joka ei koskaan kuihdu.

LOTTA. Kuta kauemmin tätä sinun nuoruudessasi otettua kuvaa katselen, sitä paremmin tunnen sinut. Jotain nuorta ja lämmintä loistaa vuosien lumen alta, kuten sinä sanot. Varmaankin senvuoksi, että sinä olet niin ylen hyvä. Kas, nyt nauraa kuvasi muistikotelossa! Sinulla oli varmaan hyvin hauska, kun olit nuori.

ISOÄITI. Oli kyllä; lyhyessä hameessa ollessamme hyppää koko maailma harakkaa edessämme. Pitkässä hameessa kompastuu helpommin.

LOTTA. Onko sinulla ollut harmia? Unohda ne, isoäiti! Muista ainoastaan se iloinen ja ihana seikka, että olet ollut noin suloinen tyttö! Siis, vaihtakaamme! Sinä olet olevinasi minä, ja minä olen olevinani sinä!

ISOÄITI. No niin, etsi samasta laatikosta, josta löysit minun valokuvani! Vasemmasta kulmasta löydät rasian ja rasiasta mustan kuvastimen, jonka kerran sain eräältä köyhältä eukolta. Kun olin sinun ikäisesi, menin eräänä päivänä metsään marjoja poimimaan ja näin siellä mummon, joka oli taittanut jalkansa, makaavan avutoinna yhdessä muurahaispesässä. Minä kannoin hänet kotiin ja hoidin häntä, kunnes hän parani. Kiitollisuudesta antoi hän minulle kallehimman aarteensa, taikakuvastimen, jonka keijukaisten ruhtinatar oli hukannut aamuterheneen. Pidä varovasti kuvastinta, lapsi, sillä sellaista on ainoastaan yksi koko maailmassa! Siinä näkee entiset, nykyiset ja tulevaiset, aivan kuin ne eläisivät edessämme. Olen kätkenyt sen kaikilta, mutta sinä saat sen nähdä, voidaksesi käsittää, mitä merkitsee vaihtaa vuosia isoäidin kanssa.

LOTTA (etsien piirongissa). Kuvastin? Täällä on rasia, jossa on sormuksia ja helmiä... täällä on kilpikonnan-kuoresta tehty kampa, joka on kullalla koristettu ... kuinka sinä olet rikas, isoäiti!... Ja täällä on muistikotelo, jossa on isoisän valokuva. Oi, niin hieno herrasmies!... Ei, mutta katsos! Täällä on kirjesalkku, jossa on kirjeitä ja painetuita kukkia! Mutta missä on peili?

ISOÄITI. Peili on eräässä norsunluu-rasiassa.

LOTTA. Tässä on rasia. Miten kauniisti se on tehty! Kannessaan enkeli, joka käy pyörivän pallon päällä.

ISOÄITI. Aika ja onni käyvät pyörivällä pallolla.

LOTTA. Isoäiti, minä pelkään! Minä en uskalla avata aikojen kuvastinta.

ISOÄITI. Niin, anna sen olla koskemattomana piilossansa. Meille voi olla hyödyllistä nähdä menneitä aikoja, mutta ei tulevia!

LOTTA (epäillen). Mutta nähdä samalla kertaa sekä menneitä että tulevia! Nähdä kaikki, mikä on ollut, ja kaikki, mikä on tuleva! Isoäiti, avaa sinä kuvastin ja minä katson sinun olkasi ylitse.

ISOÄITI (ottaa rasiasta esille pienen kuvastimen). No, mitä sinä tahdot nähdä?

LOTTA (katsoen hänen olkansa ylitse). Rohkenenko? Saanko? Tahtoisin nähdä sinut, isoäiti, viisitoistavuotisena.

ISOÄITI. Kuihtunut vanhus, muutu jälleen nuoreksi! Näyttäydy jälkimaailmalle!

KUVA N:O 1. (Nuori tyttö, 1830-aikaisessa puvussa ja pitkät palmikot niskassa, tulee näkyviin varjostimen keskelle).

LOTTA. Aivan kuin valokuva! Miten suloinen hän on! Saanko puhua hänelle?

ISOÄITI. Katsoa ja puhella saat, mutta et saa koskea häntä, sillä silloin haihtuu hän ilmaan.

LOTTA (hämillään). Mikä on neidin nimi?

KUVA (niiaten). Nimeni on Beata Sophia Randers.

LOTTA (kuiskaten). Se olet sinä, isoäiti. (Ääneen kuvalle). Tunteeko neiti tätä vanhaa rouvaa tässä keinutuolissa?

KUVA. En, en ole koskaan ennen häntä nähnyt.

LOTTA (kuiskaten). Isoäiti, hän ei tunne sinua!

ISOÄITI. Miten voisi viisitoistavuotisena tuntea itseään seitsemänkymmenen viiden vuoden vanhana?

LOTTA (kuvalle). Minunkin isoäitini nimi oli Beata Sophia Randers, ennenkuin hän meni naimisiin. Onko neiti nähnyt kapteeni Silfversparrea?

KUVA. Olen kyllä, hän on kadetti Haminassa. Minä tanssin hänen kanssansa eilen, syntymäpäivänäni. Sotilasvaatetus pukee häntä, hän tanssii valssia niin hyvin, että pää voipi aivan mennä pyörälle. Muutoin nimitämme me tytöt häntä aina variksenpelättimeksi, sillä hän ei osannut kerran ampua varista.

ISOÄITI. Niin ne tytöt! Me ilveilimme siihen aikaan joskus Silfversparren kanssa.

LOTTA. Tietääkö neiti, että kadetti Silfversparresta tuli sitte minulle isoisä?

KUVA. Älkää tehkö hänestä pilaa!

LOTTA. Hän meni naimisiin minun isoäitini kanssa, ja neiti itse on minun isoäitini.

KUVA. Oi, miten hauskaa! Nöyrin palvelijasi; kunnioitukseni isoäidillesi... Sano mulle, etkö sinä ole minun koulutoverejani vapaaherratar Rosenin kasvatuslaitoksesta? Suo anteeksi, etten sua heti tuntenut. Meitähän on niin monta.

LOTTA (vilkkaasti). En ole koskaan kuullut puhuttavan Rosenin kasvatuslaitoksesta. Mutta me olemme varmaankin tanssineet ja leikkineet yhdessä. Mehän olemme saman ikäiset, mehän sinuttelemme toisiamme. Onko sinusta hauskaa ajaa polkupyörällä?

KUVA. Kuinka? Polku...

LOTTA. Polkupyörällä. Minä osaan jo ajaa ja sinäkin saat pian oppia. Sinun täytyy usein käydä meidän luonamme. Asutko sinä lähellä rautatietä?

KUVA. Rautatietä? Mitä rautatietä?

LOTTA. Oikeata rautatietä tietysti. Onko teillä telefoonia, että voimme joskus keskustella keskenämme? Sähkösanomien lähettäminen tulee liian kalliiksi.

KUVA. Tele...? Sähkö...? Parlez vous français, mademoiselle?

LOTTA (kuiskaten). Isoäitiähän puhuu ranskan kieltä!

ISOÄITI. Se olikin ainoa, mitä opimme vapaaherratar Rosenin kasvatuslaitoksessa.

LOTTA (ääneen). Miksikä sinä kysyt minulta, osaanko puhua ranskaa?

KUVA. Sinä käytät niin paljo vieraita sanoja. Minä tulen sinun luonasi käymään. Missä sinä asut?

LOTTA. Missä minä asun? Täällä kotona tietysti.

KUVA. Näytä minulle merkkausliinasi. Minun on seinällä puitteissa ja lasin takana.

LOTTA. Merkkausliina, mitä se on?

KUVA. Se on tietysti merkkausliina! Mutta suo anteeksi, äiti odottaa, meidän täytyy ruveta leipomaan joululeipää ja kastamaan kynttilöitä.

ISOÄITI. Niin, sitä me saimme oppia kotona.

LOTTA. Mutta sitä minä en osaa! Mutta sinä olet niin kiltti ja iloinen, että minun täytyy saada tanssia sinun kanssasi seitsemän kertaa ympäri... (Juoksee kuvan luo, koskettaa siihen ja kuva katoaa). Beata, minne jouduit?... Hän katosi, isoäiti!

ISOÄITI. Minähän sanoin sen jo sinulle! Luuletko sinä, että minulla viidentoistavuotiaana oli aavistustakaan polkupyörästä, rautatiestä, sananlennättimestä ja telefoonista? Minä tiesin niistä yhtä vähän, kuin sinä tiedät merkkausliinoista tahi kynttiläin kastamisesta. Mutta sinähän halusit vaihtaa vuosia minun kanssani. Tahdotko nyt nähdä itsesi minun ikäisenäni?

LOTTA (hämmästyen). En, isoäiti, en uskalla. Minähän saisin nähdä itseni katoavan!

ISOÄITI. Ole tyytyväinen, pikku Lotta, iloisine viisinetoista vuosinesi. Kenties voin näyttää sinulle toisen pienen tytön, joka kuuluu sinullekin. Tule vielä kerran tänne ja katso olkani ylitse, niin saat nähdä tyttäresi-tyttären saman ikäisenä kuin itse nyt olet.

LOTTA. Tyttäreni-tyttären! Saanko minä tyttärentyttären?

ISOÄITI. Saat kyllä tyttären-tyttären, joka tulee vuorostaan nimittämään sinua isoäidiksi.

LOTTA. Oi, isoäiti tekee minusta pilkkaa!

ISOÄITI. Kaikki on mahdollista. Lotan tyttärentytär, astu esiin!

(Lotta menee entiselle paikalleen keinutuolin taakse. Kuva n:o 2, nuori tyttö tulee esiin varjostimen takaa, hän on puettu omituiseen tulevaisuuden pukuun, punainen nauha vyöllä, silmälasit nenällä, lyhyt piippu suussa; hänellä on lyhyeksi leikattu tukka ja tohtorinhattu päässä; lukee erästä kirjaa. Äänettömyys).

ISOÄITI. No, etkös kysy mitään?

LOTTA (kuiskaten). Hän näyttää kopealta. Hän on kuusta pudonnut. (Ääneen). Mikä sinun on nimesi?

KUVA (katsoo ylös kirjasta). Mitä tarkoitatte?

LOTTA. Minä kysyn sinun nimeäsi?

(Kuva kääntää hänelle selkänsä).

LOTTA. Vai niin, anteeksi! Mikä on tohtorittaren nimi, jos rohkenen kysyä?

KUVA (kääntyy takaisin). Magneta Hypothenusa Problem, sosiaalidemokratiian tohtori, palvelijanne.

LOTTA. Rohkenenko kysyä, mikä tuo kirja on, jota tohtori Magneta Hypothenusa Problem noin ahkerasti tutkii?

KUVA. Se on »20:nen vuosisadan edistys», jonka on kirjoittanut sama kirjailija, joka myös on kirjoittanut »19:sta vuosisadan raakuus».

LOTTA. Hyvin hauskaa tohtorittaren esi-isille. Suorittaako tohtoritar pian ylioppilastutkinnon?

(Kuva kääntää hänelle jälleen selkänsä).

LOTTA. Anteeksi! Minun aikanani käytiin vielä tohtorin ijällä koulua.

KUVA (kääntyy jälleen). Meidän aikanamme käy koulu sähköllä kuusikymmentä kilometriä tunnissa.

LOTTA. Vai niin. Opetetaanko koulussa myöskin tupakoimaan?

KUVA. Kaikki sivistyneet tytöt polttavat nykyään apelsiinin siemeniä.

LOTTA. Vai niin. No, mitä muuta koulussa saa oppia? Osaako tohtori hypätä harakkaa?

KUVA. Olkaa hyvä ja lausukaa ajatuksenne tieteellisemmin!

LOTTA. Tahdon koettaa. Osaako Magneta olla nuori, iloinen, vallaton? Osaako Hypothenusa tanssia? Ymmärtääkö tohtoritar Problem tehdä kepposia? Osaako hän nauraa ja itkeä, kuten viisitoista vuotiaana nauretaan ja itketään?

KUVA (ylpeästi). Minä osaan kaikkea, paitsi vastata sopimattomiin kysymyksiin.

LOTTA (suuttuneena). Mitä nyt, neiti Luonnonvoima? Tokko hän tietää, että olen hänen isoäitinsä?

KUVA. Harakan isoäiti sinä olet etkä minun ... antediluvian!

LOTTA (kuiskaten). Mitä se merkitsee isoäiti? Antediluvian?

ISOÄITI. Se on olento, joka on syntynyt ennen vedenpaisumusta.

LOTTA. Vai niin. Tietääkö Hypothenusa, että ennen vedenpaisumusta antoivat isoäidit epäkohteliaille lapsenlapsilleen vitsaa?

(Juoksee esiin ja tarttuu kuvan silkkivyöhön. Kuva katoaa).

LOTTA (silkkinauha kädessä). Sanoa isoäitiään antediluviaaniksi! Minun äitini on antanut minulle vitsaa vähemmästäkin... Mutta minne joutui Hypothenusa?

ISOÄITI. Kysele kuvastinkuvaa! Kas, sinä sait silkkinauhan käteesi! Ajan punainen kummitus on ainoa, joka on jälellä tulevaisuuden aaveesta.

LOTTA. Minäkö olisin tuollaisen krokotiilin isoäiti! Ei, mummo, minä en mene koskaan naimisiin!

ISOÄITI. Ei koskaan ... viidentoista vanhana.

LOTTA (tarkastaa silkkinauhaa). Mitä tämä merkitsee? Kaikki muu on harhanäköä, mutta tämä nauha on todellinen punainen silkkinauha, jonka olen nähnyt jossain tätä ennen. Olisivatko Constance ja Louise pukeutuneet kujeillakseen kanssani? Mutta serkkuni eivät ole ilmaa, niistä voi pitää kiinni. Poltanko tämän silkkinauhan? En polta! (Sitoo nauhan vyötäisilleen). Onhan uusin kuosi pukea itsensä sillä tavoin kuin viisikymmentä vuotta tämän jälkeen pukeudutaan. Mutta anna minulle kuvastin, isoäiti, nyt tahdon ottaa korkeimman arvosanan historiassa. Mitä minä välitän tulevista vuosisadoista? Pitäkööt huolen itsestään! Minä tahdon nähdä Semiramin riippuvat puutarhat, Cæsarin tulon Roomaan ja Columbuksen, kun hän löysi Amerikan. Minä annan sinun äidinäitisi tulla esiin ja niiata sinulle. Minä annan isän-isäni isän juosta »niijamaijaa» ja vetää perässään koko lauman esi-isiänsä aina Aatamiin asti. Anna minulle kuvastin, isoäiti, minä tahdon nähdä Eevan paradiisissa!

ISOÄITI. Hiljaa, hiljaa, pidä varovasti kuvastinta! Velhon kapineihin ei ole luottamista! Paradiisissa oli käärme.

LOTTA (ottaa peilin ja vilkuttaa riemuiten sitä). Minä tahdon poimia kirsikan elämän puusta ja omenan tiedon puusta. Minä tulen jakamaan sen sinun ja äidin ja isän ja kaikkien ihmisten kanssa. Isoäiti Eva, astu esiin ja salli minun nähdä paradiisi!

KUVA N:O 3. (Pitkä, valkoinen kummitus, jonka ympärille on kääriytynyt suuri käärme, astuu esiin varjostimesta).

ISOÄITI. Varo itseäsi lapsi!

LOTTA. Hui ... käärme! Se matelee tänne päin! Isoäiti, puolusta minua!

(Hän pakenee, kompastuu ja putoaa. Kuva katoaa).

ISOÄITI. Hyvästi Semiramis, Cæsar, Columbus, Eeva ja paradiisi! Lapsi, lapsi, sinä olet lyönyt maailmanhistorian kappaleiksi!

LOTTA (nousee hämmästyneenä). Onko käärme poissa? Hui, kuinka se peljästytti minut! Mutta ... minä luulen, että kuvastin on mennyt rikki! (Kokoaa palaset). Eikö sitä voi liimata, isoäiti? On olemassa eräänlaista kittiä, jolla on nimenä »Älä itke».

ISOÄITI. Ei varjoja voi liittää yhteen! Ei mikään kitti voi tehdä menneitä aikoja jälleen ehyiksi! Ne ovat olleet ja menneet ikipäiviksi.

LOTTA (nyyhkyttäen pallilla ja nojaten isoäidin polveen). Minä olen lyönyt maailmanhistorian kuoliaaksi... Minä olen surmannut tulevaisuuden ... ja sen olen tehnyt oman isoäitini syntymäpäivänä!

ISOÄITI. Älä sure, lapseni. Sinä olet särkenyt muiston hauraan lasin; tee itsellesi uusi kuvastin tulevaisuuden toivoa varten. Paranna särkyneitä ihmissydämiä! Monet tahtovat tietää tulevaisia asioita ja vapisevat kuitenkin niiden outoa kaukaisuutta. Anna niille parempi kuvastin, joka ei koskaan putoa kappaleiksi. Anna heille Jumalan kaitselmus, joka tekee meidät ymmärtäväisiksi menneiden aikain suhteen ja levollisiksi tulevaisuuteen nähden!... Tahdotko vieläkin vaihettaa vuosia kanssani?

LOTTA (katsoo kysyvästi isoäitiin). Tahtooko isoäiti vaihettaa minun kanssani?

ISOÄITI. En, lapseni. Uusi aika tarvitsee uusia voimia ja jokaisella ajalla on rajansa. Onnelliset me, jos olemme voineet täyttää aikamme tarkoituksen! Elä parhaimman hyväksi ajallasi, kuten minä olen ajallani elänyt!

LOTTA. Kuinka sinä olet hyvä, isoäiti!

(Esirippu laskee).