"Ei, nyt isä liioittele," lausui Jenny; "vai miten, äiti?"
"Tuskinpa, tyttöseni," sanoi vaimoni. "Ei kauan aikaa sitten kuulin rouva Tlufferin ylhäisesti maireellisella muodolla lausuvan: 'minä en ymmärrä tuommoisia asioita,' kun oli kysymys eräästä taloudellisesta työstä, jonka toimeenpanemista jokainoan emäntä-nimisen tulisi tietää, joskin hän ei itse siihen käy käsiksi. Monta kertaa olen saman vastauksen saanut koettaessani saada jonkun nuorikon huvitetuksi kuulemaan ruoan valmistamis-keinoa, jota miehensä hyvin kiitti eli joka olisi kivuloiselle lapselleen terveellinen. Minä luulen isän olevan ihan oikeassa, Jenny."
"Aivan niin oikeassa," lausuin minä, "että ensimäinen kirjoitelmani on tätä käsittelevä, ja kaiken tämän paheen juurta ja syntyä lisäksi."
"Juurta ja syntyä?" kertoi vaimoni kyselevin silmäyksin.
"Tuon paheen juuri ja synty on huolimattomuus," vastasin minä, "haluttomuus hyödyllisiin töihin, jota tarkoituksen-peräisesti nousevaan polveen istutetaan jo hamasta lapsuudesta."
"Niin," sanoi vaimoni, "varmaa on, että nykyajan kasvatus enemmän pyytää tieteellisesti viisaita kuin hyödyllisiä ihmisiä."
"Naisten," sanoi Theodor ivalliseesti, "ei tule olla tieteellisiä, ainoastaan moni-oppisia."
"Ovatko taas naiset, nuo raukat, puheen-aineena!" lausui Jenny.
"Ja täydellä syyllä," arvelin minä, "sillä tässä taas ovat naiset enin syylliset. Ensinkin äidit, jotka tyttöjään turhamaisuudessaan kovin hienosti ja lellittämällä kasvattavat, ja sitten nuoret immet itse, joille on kyllin siinä, että mikään työ olisi mihinkään hyödyllistä, pannakseen heti syrjään alhaisen työn, joka ei muka ole heille sopivaa. Johtuu mieleeni eräs Hoodin humorillisia kirjoitelmia, jossa hän tuommoisesta moni-taiteellisesta naisesta puhuu, joka matkalla sattuu joutumaan Saksanmaalla erääsen kurjaan ravintolaan isänsä myötä, joka on sairastunut kuumetautiin. Tyttö poloinen istuu siinä kipeää isäänsä katsellen, ja itsekseen monia taiteitaan luetellen, joista ei, paha kyllä, ainoakaan tässä tilassa voi avuksi olla. Hän osaisi kyllä hänelle italialaisen arian laulaa, eli liitulla kuvaansa piirustaa, pallin hänelle kirjailla, puetettaa hänet aluna-kivillä eli koristaa häntä paperista tehdyllä kukkais-vihkolla, mutta hän havaitsee ettei noista avuista yksikään ole tähän tilaisuuteen sopiva. Viimeksi hän epätoivoisena päättää keittää hänelle vähän sagolientä, mutta, pitsihiansa sytytettyään tuleen ja hienot sormensa noettuaan, onnistuu hän niin huonosti että kokeestaan saapi vadillisen — sagopuuroa.
"Mutta taitamattomuutta tuo on, isäseni, eikä huolimattomuutta," väitti
Jenny.
"Tosi kyllä," vastasin minä, "mutta huolimattamuudessa on taitamattomuuden syntyperä. Jos vaan löytyisi rohkeutta ja uskallusta aina uusiin ja uusiin yrityksiin, niin aina, muutamassa määrässä edes, saataisiin taitoa ja käsitystä tavallisimmista hyödyllisistä toimista. Vaan tytär vastahakoisuutensa pukee sanoihin näin: 'minä en tuota ymmärrä; äiti tekee sen paljoa paremmasti; minä en koskaan voi sitä oppia; minulla ei ole tuommoisiin halua.' Siinäpä se juuri on, ettei hänellä ole hyödyllisiin töihin halua. Hän lukee, soittaa ja laulelee vain, niinkun hän olisi hunajalintu eli satakieli, joka elää vaan ilmalla ja päivänpaisteella. Ja nuo toimet saavat hänen kadottamaan 'halun' kaikkeen muuhun, jonka ohessa hän pitää itselleen alentavana pitää huolta jonku ihmisen hupaisuudesta ja mukavuudesta. Tuleeko hänen sitte täytyminen sitä tehdä, tekee hän sen huonosti ja kömpelösti, ja luulee itsensä olevan 'todellisen naisen,' sentähden ettei hänellä ole tärkeissä asioissa omaa käsitystä ja mielipidettä, pelkää surisevaa mettiäistä ja on epäkäytännöllinen kaikessa. Minun käsitykseni mukaan sitävastoin todellinen nainen ei ainoastaan tiedä mitä hänen tulee tehdä täyttääksensä asiansa, vaan myöskin kuinka hänen tulee tehdä se järkevällä ja suloisella tavalla. Jospa hän vaikka on vaan paneva voita leivän päälle, hän tekee sen hyvin: hän ei leikkele tasaamattomia palasia, hän ei anna leivän palaa, sitä ruskeuttaissa, hän ei levitä tuuman paksulta voita, vaan ojentaa meille niin siististi tehdyn ja maukkaannäköisen voileivän, että saaja kiittää taivasta siitä, että hänelle on sallittu tuommoinen nainen ystäväksi ja hoitajaksi, jos esimerkiksi on kipeänä. Ainoastaan semmoinen nainen voi avioliitossaan ihanuutta ja runollisuutta säilyttää, kun hänessä itsessään on ihanuutta ja runollisuutta, kun hän on kyllin koti-tehtäviin tottunut voidakseen saada taitamattomia ja kömpelöitä käsiä taivutetuiksi toimittamaan mitä hänen hyvä aistinsa ja hienot tavat vaativat, niin että hänen selvät aatteet epävarman käden ohjaavat. Semmoisesta kodista ja semmoisesta vaimosta eivät ulkonaiset huvitukset mieltä houkuttele. Mutta paha vaan — semmoista vaimoa ei ole monelle suotu. Nuorella tytöllä on ehkä usein oikein hyvät päätökset ja aikeet, mutta pienin vastoinkäyminen heti oikeuttaa hänet vastaisista yrityksistä. Hän ehkä usein hoksaa, että hänen tulisi olla siinä ja siinä apuna äitiään säästääkseen eli kotiaan hupastuttaakseen, mutta halunsa ei ole kestävä ja hän etsii ensimäistä hyvää tekosyytä, siitä päästäkseen. Sitten, jouduttuaan naimisiin, huomaa hän pian ettei hänen kotonsa ole miellyttävän hauskuuden pesä, ja hän tietää että se enimmästi riippuu hänestä itsestään. Vaan mistä halu ja taipumus nyt tulisi, kun huolet ovat niin monituiset, kun sitä ei ollut ennen murheettomaan aikaan vanhempain kotosalla? Ja se ei ilmestykään; nyt hän itseään sillä lohduttaa ettei hän mennyt naimisiin ruvetakseen keittiön hoitajaksi, hän miettii ettei miehellä ole oikeutta pitää häntä 'palvelevana', ja muuta semmoista. Pahinta on kuitenkin että hänen haluttomuus ylettyy parempiin, ylevimpiinkin asioihin. Hänestä on yhdentekevä kuinka ihmiskunnan edistymisen käypi, mitä lakeja säädetään, kuinka oikeutta hoidetaan. Enemmän häntä huvittaa tietää 'kuinka käy' viimeisen följetongin päähenkilöitten."
"Vaan," väitti Jenny, "vaimonpuolissa ei tuossa asiassa ole vikapäisyys. Tiedäthän, isä, pidettävän 'epänaisellisena' jo politiikkiin kajoamme eli jos valtiollisissa kysymyksissä rohkenisimme olla omaa mieltä."
"No, no," vastasin minä, "en tahdokaan teistä tehdä politiikoja ja valtiomiehiä, mutta pyytäisin vaimojen tietävän siksi noista asioista, että mieluisasti ottaisivat osaa puheesen, joka kääntyy niihin. Usko minua, tuommoisten asiain, sekä estetiikan, fysikan ja kemian vähittäin tunteminen, olisi vaimoille paljo hyödyllisempi kuin romanien lukeminen, josta he nyt yksinomaisesti elävät. Ja vielä eräs kohta: kuinka äiti voi olla kaikki mitä hänen pitäisi olla pojilleen, jos poika jo parin vuoden koulussa olon jälkeen on etäällä hänen vähäistä katselemis-kykyä ja rajoitettua katsanto-alaa."
"Isä," lausui Jenny, "ole nyt rehellinen ja anna näille nuorille herroillekin moitteita. Me olemme tosiaankin saaneet jo kylliksi; emmekös, ole, Mary?"
"Olemme," myönsi Mary, "ja minä puolestani saan tunnustaa etten minä ole huomannut miesten juuri kovin lämpimästi ottavan osaa yleisiin asioihin, ja pelkään että monta löytyy, jotka eivät erittäin ole huvitetut pienistä tapausten jonosta kodissaan. Ja jos vaimon pitää olla mielevä kyllä mieltyäkseen ja ottaakseen osaa miehen tehtäviin, ei liene liioittelevaa pyytää miehenkin olemaan hyvän ja mieltymään vähän vaimojen toimintoihin."
"Kyllä," sanoin minä, "nyt tulee miesten vuoro. En millään muotoa tahdo tehdä tyhjäksi ettei miesten seassa löydy lukuisasti huolimattomia laiskureita, mutta, hyvät naiseni, suokaa anteeksi, useammissa tapauksissa se on äitin syy, sisartenkin välisti."
(Kovia vastaanväitöksiä, tietysti.)
"Ensiksikin," jatkoin minä, niistä huolimatta, "ei löydy kymmenen äitin seassa yhtä, joka ymmärtää hoitaa poikansa terveyttä. Hänen vaatteensa pitää olla muodin mukaiset, joskin eivät olisi lämpimät ja tarkoituksen mukaiset. Ensimäisten elinvuosien ajalla, se on kyllä tosi, katsotaan kyllä pojan ruumiillisia tarpeita. Mutta kohta nähdään toista: punaposkinen, ripeä poika pidetään vaan sopivana esineenä koreille vaatteuksille, kun moniaita vuosia myöhemmin unhotetaan ruumis ja ajatellaan vaan sielun tarpeita. Isoimman osan päivästä poika istuu koulupenkillä, monen tunnin ajalla kärsien sielun-ponnistusta, suurempaa kuin mihin aika-ihminenkään kykeneisi. Kotona on hänellä läksynsä luettavina, sielläkään ei hän saa vapaasti liikennellä; äidin hermot eivät siedä mitään melua; ja äidin mattoja ja huonekaluja pitää varoa mitä hellimmällä huolehtivaisuudella. Mitä julmimmalla vastavaikutuksella sitten sekä äiti että sisaret poikaa palvelevat, antavat hänelle rajattomia aamiaisrahoja ja lohduttavat häntä joka vaikeudessa makeisilla ja hopea-lanteilla. Kaiken tämän seurauksena on tottumattomuus liikkeessä olemiseen, haluttomuus kaikkeen muuhun, paitsi lukemiseen, itsekkäisyys ja syvä huolettomuus ja väliäpitämättömyys koko mailmaa — enin heikkoa, lellittelevää äitiä ja sisarta kohtaan. Raitista ilmaa ja voimistelevaa liikkumista nuorukainen vihaa kuin tautia, sillä äiti ei ole niihin häntä koskaan totuttanut. Kotona hän ei voi olostua, sillä vaikka kaikki hänen vaatimukset täytetään ja oikkuja noudatetaan kaipaa hän kuitenkin vapautta, jota hän ulkona kodista nauttisi. Työtä hän ei tahdo tehdä, sillä työttömyys on nyt kerran päässyt itämään pyrintöjensä pää-maaliksi, ja jos hän ottaa ruvetakseen mihinkään toimintaan, hoitaa hän sen niin huonosti ettei hän saa sitä pitää. Mutta ellei niin surkeasti ehdi käydä, vaan hän saa toimitus-alan, ja menee naimisiin, tulee hänestä nurea kumppali virkahuoneessa ja varsin ikävä aviomies.
"Hän ei vaan ole auttavainen, tuskin kohtelias, ei koskaan omaisilleen ystävällinen, hän haukottelee viimeistä sanomalehteä lukiessaan, ei kysy hallinnon toimia, ei kysy maan vaurastumista, ei läheisemmän ystävänsä kohtaloa, eikä oikeastaan pidä mistään muuta huolta kuin itsestään. Kaikesta vähin häntä ehkä vaimo ja lapsensa huvittavat; ne pienet ilot taikka surut jotka kotielämässä sattuvat, eivät koske hänen itsekkäisyyttä. Ja jos hän sitte toki oisi tässä elämässään onnellinen! Mutta sitä hän ei ole; hän on surkea ja aina pahalla tuulella. Hänellä on esimerkiksi osakkaisuus eräässä toimitusyrityksessä; ne alenevat. Siinä hänen tavallinen huono onnensa esiytyy, murisee hän: miksi ostinkaan nuo? Muutamia päiviä sen perästä vaimonsa tulee ilosta loistavin silmin vastaansa ja ilmoittaa osakkeiden nousevan salaman nopeudella — 'se seisoo tässä sanomassa.'
"'Kuinka harmittavaa!' huudahtaa hän 'etten useampia ostanut!' Lapset ovat sairaana: 'lähetä tohtoria hakemaan,' sanoo hän, ja menee klubbiin. Lapset ovat paranneet: 'maksa tohtorille,' lausuu hän, ja menee taaskin klubbiin. 'Tule kanssani teateriin!' pyytää häntä vaimonsa. 'En, se on niin ikävästyttävää,' hän vastaa. 'Jää kotiin tänä iltana!' sanoo vaimonsa. 'Mitä minä kotona tekisin?' vastaa hän."
"Kiitoksia, isä," sanoi Jenny, "tuo oli kaunis kuva, tuo."
"Joka ei kaipaa alkuperäistä totuutta," lausui Mary.
"Ei, paha kyllä," vastasin minä; "mutta kaikki tuo olisi ollut toisin, jos äiti olisi poikansa totuttanut yksinkertaisiin, järjellisiin vaatteisiin, terveelliseen hyvään ruokaan, hyödylliseen toimintaan ja ahkeraan terveyttä edistävään työhön."
"Niin, kuitenkin vaimonpuolet jäävät syyllisiksi," lausui vaimoni. "Vaan," lisäsi hän, "jos tämän-iltaisen keskustelumme kirjoitat muististasi, ystäväni, luulenpa totta tosiaan ettet enempää tarvitse sanomalehteen."
Ja minä seurasin hänen neuvoaan, niinkuin minä, sivumennen sanoen, useimmiten teen; mutta pyydänpä että se seikka pysyy salassa sinun ja minun kesken, hyvä lukiani.
IV.
Ei ole hauska.
"Olemme ihan pakotetut suurten pitojen valmistamiseen," lausui
Marianne, "Bob ei suvaitse sitä mainitakaan, mutta sen täytyy tapahtua.
Me olemme nyt kaikkein tuttavaimme kutsunta-kesteissä olleet, ja meidän
tulee myöskin kutsua heitä takaisin."
"En tiedä mitään kalaaseja ilkeämpää," sanoi Bob. "Koko talo pannaan ylönalaisin, kaikilla naisilla on päänkivistys, kaikki miehet ovat vihaisella tuulella, eikä saa kenenkään kanssa vaihtaa viisasta sanaa, nuoret immet ovat ihan huumauksissa, rouvat antavat nurinpäisiä vastauksia, kun ajatuksensa ovat toisaalla. Maata pannaan monta tuntia tavallista myöhemmin; kun tullaan kotiin itkee pienin, taikka on joku lapsi istunut ylhäällä odottamassa meitä, taivas ties kuinka kauan. Ja päivällä sen jälkeen, kun minun täytyy olla konttorissani kahdeksalta aamulla, ja vaimoni lasten kanssa oleskella, olemme uneliaita ja torkkuvaisia kumpikin. Minä panen ankaran vasta-lauseen noita satimen virittämiskeinoja vastaan joihin aviomiehiä, ja minua niitten joukossa, niin usein on langetettu. Jos minä olisin määrävänä, en koskaan menisi pitoihin, ja itse panna semmoisia toimeen — niin, kun korkea hallitsijattareni on selittänyt päätöksensä tehdä se, niin täytynee sen niin käydä, mutta ei se tule tapahtumaan ilman vastaan-väitöksiä minun puolelta."
"Mutta, Bob rakkaani, tuleehan meidän hankkia itsellemme tuttavia," vastusti Marianne.
"Tuttavia!" lausui Bob. "Kenen kuolevaisen kanssa voi sen kautta tutustua? Joukko ihmisiä tungeksii ja surisee toistensa ympäri, ja heidän kanssa tulisi sitte tutustua! Kuka ihminen, jolla on rahtunenkaan järkeä, ajaisi silloin aatoksensa, vähänkään arvoisemmat, ahjostaan esiin? Ei, pidoissa ei kuule muuta kuin jaarituksia ja jonnin-joutavia, joita säästetään juuri noihin tiloihin, niinkuin glacé-hansikkaita ja muita koristuksia. Aatteles vaan Brown naapureitamme. Kun pistäyvät meillä iltamalla, vaimolla sukankudelma ja miehellään viimeinen sanomalehti kädessä, niin on tuolla naisella varasto elähdyttäviä, raittiita, alkuperäisiä ja eriskummallisia lausetapoja ja hän haastelee huvittavasti todellisimmissakin ja vakaisimmissakin asioissa. Meillä on silloin niin hauska, ja pidän hänestä niin paljon että miltei rakastun häneen. Mutta katso häntä vaan pidoissa, joissa hänen yllään on pöyhkeä hame kuudella karneeringilla, ja päänsä näyttää kokonaiselta kukkaispenkereltä, — ihan selväähän on, ettei keskustelusta kanssaan voi tulla mitään, kun hän on niin koreana. Luonnoton päänsä-puettamistapa on epäilemättä pään sisässä jotain rikkonut, sillä hän ei ole enää sama rouva Brown, jonka tunsin toispäivänä jokapäiväis-läningissään, vaan toinen rouva Brown, jonka mielentila ei salli hänen ajatella mitään järjellistä. Hänellä on pari, kolme lausepartta, jotka melkoisesti sopivat kaikkeen mitä häneltä tiedustellaan, vastaukseksi, niinkuin: 'Oh todellakin! On maar! Ei maar ole! Kuinka erinomaista!' ynnä muuta samanlaista. Syy siihen on se, että hänellä on jonkinlainen kalaasikuume, joka tukehduttaa hänen luonteensa mielenilmaukset, kunnes pidot ovat ohitse ja hän on levähtänyt niistä. Minä pidän seuraelämästä, sentähden en saata pitoja kärsiä."
"Mutta, rakas Bob," sanoi Marianne, "mitä on siis tekeminen? Eivät kaikki tuttavamme voi meille tulla noin satunnaisesti jonakuna iltana. Ellemme pidoissa koskaan kävisi, emme olisi tilaisuudessa tuttavistamme koskaan tavata muutamia."
"Ja mikä hupi meille on heidän siellä tapaaminen? Tunnetko heitä tosiaankin lähemmin, siksi että näet heidät komeihin pukuihin puettuina ja istut muutamia tuntia heidän seassa, vaihtamatta niin sanaakaan heidän kanssa muuta kuin että on tukalasti lämmin taikka kauheasti kylmä, eli muista yhtä huvittavista asioista."
"Kuitenkin," lausui Marianne, "täytyy mun tunnustaani että pidoista pidän; minua huvittaa niissä olla. Tunnen itseni ystävällisemmäksi ja enemmän mielistyneeksi ihmisiin, kun näen heidät kauniimmissa vaatteissaan ja itseensä tyytyväisnä. Itsestään lankeevaa on, ettei keskustella syvämietteisissä aineissa, mutta minä kyselen yhdeltä rouvalta mistä hän pitsinsä ostaa, ja hän minulle selittää miten hän niitä pesee, ja eräs toinen nainen puhuu pienestä tyttösestään ja lupaa minulle uutta mallia kannatin-vaatteelle. Siitä huolimatta on minusta mieluista katsoa soreain nuorten neitojen vähän mielistelevän nuorille, herttaisille herrasmiehille, ja nuorten herrojen olevan kohteliaat ihanoille, nuorille tytöille. Viimeksi on minusta sangen hupainen välisti pukeutua paraimpiin vaatteisiini, joskin eivät ole niin peräti uuden uutukaiset ja uusimuotiset. Mun tekee hyvää saada välin kirkastuttaa itseäni."
"Niinkuin vanhaa hopeata," sanoi Bob.
"Niin, ikään kuin vanhaa hopeata; ja joskin olen uuvuksissa kun koteudun, tekee minun hyvää saada nähdä uusia kasvoja ja vieraita oloja. Te, miehet, ette tiedä miltä tuntuu kotisalla ja lasten kamarissa istua sidottuna ja mikä väsyminen syntyy tuosta ykstoikkoisuudesta. Minä puolestani pidän noita paneteltuja pitoja asetuksena yhteiskunnassa, joka on ylläpitämisen arvoinen, joskin se tapahtuu suurella vaivalla".
"Jos ne vaan eivät niin kalliiksi kävisi", lausui Bob. "Miksi onkin pakko enemmän ahmata ostroneita, kananpaistia, kasvisruokaa, jäätelöä, kahvea ja champagnea kuin jaksaisi, kello yhden- eli kahdentoista aikaan yöllä, jolla ajalla ei kotosalla kukaan järjellinen ihminen vatsaansa rasita semmoisilla? Jos olisi yleinen tapa syödä vankin atria keskiyön aikana en hiiskuisi siitä niin mitään; mutta täytyyhän kuitenkin syödä kolme kertaa päivässä. Ja että laskea viiskymmentä, sata, kaksisataa, jopa kolmesataa dollaria menemään, jotta ystävillemme saattaisimme vatsatautia yösydän atriasta, on huonosti käyttää rahojaan. Vaan jos nyt kerran pidän suuret pidot, pitää meillä olla komeasti kuin muillakin ja seuraus siitä näkyy pitkässä rätingissä, jonka saa kuitata ainoastaan hullutuksista — niin, pahemmista kuin hullutuksista, sillä ystävämme voivat huonommin tuommoisen atrian jälkeen".
"Mutta kaikella tuolla", sanoi Rudolf, "on sentään hyvät puolensakin; se on suureksi, erinomaiseksi hyödyksi meille nuorille lääkäreille. Mitä olisi meillä muuten tekemistä? Ensinnäkin on meillä hoidettavina kaikki ne taudinkohtaukset, joita naisille tulee alavain läninkein ja lyhyitten hihojen kautta, sitte kaikki se kivuloisuus, joka tulee siitä, että kuumassa huoneessa tanssitaan ahtaissa puvuissa, ja kaikki se päänkivistys ja rikotun ruokajärjestyksen seuraus joka syntyy hummerin, kolmen, neljän jäätelön, kuuman kahven, leivosten ynnä muun — sekoituksesta, joka kaikki vaan virkaamme edistää semmoisessa määrässä, että sitä kyllä kannattaa huomioon ottaa."
"Mutta", sanoi vaimoni, "kysymys on, josko ei löydy muita vähemmän kuluttavia, enemmän luonnollisia ja järjellisiä keinoja tuttavuuksien ja ystävyyksien elähyttämiseen ihmisten välillä, kuin isojen pitojen toimeenpano on".
"Niin", lausui Theodor, "sillä pitoja ei pidetäkään sillä tarkoituksella että tutustuisimme niissä naapurilaisiimme. Usein ovat 'pidot' selvään myönnetyt vaan velaksi seuraelämää kohtaan, joka kerta vuodessa maksetaan, että sitte saadaan rauhassa olla. Rouva Bogus, esimerkiksi, elää ainoastaan pitääkseen taloansa kunnossa, kaappinsa lukittuina, hopeakalunsa luettuina ja suljettuina rasiaan, jota ei saa tirkalla auki, ja posliini astiansa rikkomattomassa rauhassa. Hänen 'parhaat kapineensa' ovat niin ihmeteltävällä tarkkuudella talletut, niin monessa kääryssä ja niin kiinni sidottuina, ettei käy laatuun aina välin ottaa niitä ulos piilopaikoistaan, vaan tulee sen tapahtua huolellisesti ja kunnioittavaisesti kertaansa eli kahdesti vuodessa. 'Kaikella muotoa,' lausuu rouva Bogus miehelleen, 'käskekäämme nyt jokainoa ihminen, jotka tunnemme kerrassaan, että sitte heistä pääsemme'. Älä vaan nyt unhoita ketään, jota sitte täytyy päivällisille eli teelle kutsua, Sama se, jos tulevat, taikka ei — kohteliaisuuden velvoitus on täytetty, kun heitä on kutsuttu."
"Noin useimmiten on asianlaita", sanoi vaimoni. "Se on kuin sanoisi naapurilleen: teitä kutsutaan kaikkein muitten tuttavaimme kera jossai määrin uskaltamaan henkenne ja terveytenne, mutta ellette tahdo tulla, niin älkää sitte parjatkokaan ettemme ole vieraanvaraisuutta teille tarjonneet. Tällä pitojen pitämisellä ovat nyt kaikki velkamme maksetut; nyt voimme ovemme sulkea, asettua levollisiksi ja lukon taakse panna hienot posliinimme. Bogus rouva sanoo myötäänsä ettei hän tahtois elää miten rouva Munter, jolla ei koskaan ole talo tyhjänä vieraista — kaksi, kolme aamiaisella yhtenä päivänä, puolen tusinaa toisena päivänä päivällisillä, ja kahdesti viikossa pieniä iltaseuroja. Eihän koskaan voi järjestystä talossa pitää tuolla tapaa, päättää hän, mutta kaikessa tapauksessa on enemmän hyötyä ja hupia rouva Munterin pienissä iltaseuroissa puolen tunnin ajalla, kuin kahdessatoista rouva Bogusen isoissa pidoissa".
"Sentähden", sanoi Theodor, "että rouva Munter todellakin nauttii toisten ihmisten seurasta, ja siksi ovat hänen pienet pidon-tapaisensa, vaikka hän ei ole rikas ja vaikkei hänellä ole vierailleen kallisarvoisia tarjottavia, niin sanoakseni seuraelämän juhlahetkiä, jossa aika kuluu mieluisammin ja jossa solmitaan ystävyyden liittoja enemmän kuin missään muualla. Hän ei kokoa ihmisiä ympärilleen, joilla ei ole vähintäkään huvitusta toisistaan, vaan hän valitsee pienen piirin henkilöitä, jotka todellisesti toistensa seurassa menestyvät, niin että kutsumus on ystävyyden osoitus. Hänellä on useimmiten jotakin vieraittensa huvitukseksi tarjona, soittoa eli runollisuuden lukemista, eli lipas kauniita piirroksia tahi kuvia täynnä —- ei suuria, mutta kyllin vaihtelevaisuuden ja keskustelu-aineiden synnyttämiseksi; ja kun siellä ei koskaan ole ahdinkoa, kuumuutta, kiirettä ja levottomuutta, niin siellä helposti voi syntyä ja jatkaantua yleinen keskustelu, ja hänen luotaan tullaan kotia oikein levähtäneenä ja virvoitettuna. Yksinkertainen iltanen on aina makuisa, ehkei kyllin loistava illan juhlahetkeksi. Kupillinen teetä, leivoksia vadillinen ja jäätelö eivät ehkäise kanssapuhetta eivätkä vatsaa rasita".
"Mitä tänään olet kirjoitellut, isä?" sanoi Jenny nähdessään mun laskevan kädestäni kynän, joka välistä onki melkoisella vauhdilla paperin yli kiitänyt, sillä minulla on se taito — siitä ajasta alkain omattu, kun kirjoitushuonettani usein pidettiin toisena lastenkamarina — että voin lukea ja kirjoittaa kaikenlaisen ympärilläni vallitsevan hälinän ja melskeen kesken.
"Joo, minä olen siitä kirjoitellut", sanoin minä, "josta olemme puhelleet".
"Mikä kirjoitelman nimi on? Sillä tietysti se on sanomaan kirjoitus", lisäsi Jenny.
"Sen nimi on: Miksi ei ole hauska?"
"Sepäs huvittavaa! Annas kuulla!" huudettiin nyt joka taholta.
Minä aloitin. "Surkea mutta paha kyllä, kieltämätön tosiasia on, että me pohjan asukkaat emme tiedä emmekä näy oppivan tietämään millä huvittaa vieraitamme kun ryhdymme noitten isojen pitojen pitämiseen, joita välttämättömästi katsotaan kuuluvan hyvin järjestettyyn yhteiskunnan elämään. Mikä voisi olla huvituksena ja yleisenä hauskuutuksena, siitä tulee sen sijaan hämähäkinverkko johon kaikki seurahuvit auttamattomasti kiedotaan ja tukahutetaan. Syynä lienee se, että pohjanpuoleinen yleisesti ja anglosaksilainen erittäinkin ei suuresti käsitä vilkkaan keskustelun viehätystä, eikä taida semmoista pitääkään. Sana seurahuvitusta merkitsee meillä oikeastaan jotakin syödä, ja eipä aivan vähääkään syömistä. Isot illalliset, isot päivälliset pidetään ensimäisenä huvituksena; ruokaa ja juomaa ylöllisesti tarjotaan — millä muuten vieraitamme huvitamme? — ja sekä isäntä että vieraat hauskuuden mittaavat juoma- ja ruokavarain menekkeen mukaan. Että hauskuus juuri olisi itse seurustelemisessa miellyttäväin eli sama-aatteisten henkilöitten kanssa, se ei juolahda kenellekään mieleen.
"Ihan toisin on esimerkiksi Ranskanmaalla ja etelä-Europassa. Siellä ei suuresti illallisesta kysytä; pää-asia on että seura on miellyttävä. Ei myöskään olla niin peräti varovaiset aatteitaan ja tunteitaan selittämään vähemmin tunnetuillekin, jopa tuntemattomille. Ranskalainen tahi italialainen haastelee meille itsestään, tunteistaan, tulevaisuuden-toiveistaan ja perinnöistään avosydämellisyydellä, joka on meille ihan käsittämätön, me emme puhu niistä kun likeisimmille ystäville. Tästä seuraa luonnollisuus seurustelemisessa ja vapaus, joka tekee keskustelun tuhatkertaisesti helpommaksi kuin meillä, josta kahdestakymmenestä asiasta ei yhdeksäntoista pidetä sopivana aineena vierasten ihmisten välillä. Lähimmässä yhteydessä sen perusmietteen kanssa, että miellyttäväin ihmisten seura on seuraelämän hauskuus ja päämaali, on se yksinkertaisuus, jolla virvoitukset tarjotaan. Teen kantelee ja antelee joku läsnäolevista naisista; eräs nuorista herroista hoitaa teekyökin; joku tytöistä kantaa ympäri korin leivoksia; sokeri- ja kerma-astia kulkevat kädestä käteen, ja kaikki tämä kaukana siitä että se ehkäisee — hauskuuden, enentää sen sillä sen kautta aina syntyy seurassa liikuntoa, katoaa kaikki tylyys ja purkautaan lystisti puheesen.
"Tämän eroavaisuus etukynnessä riippunee eri kansan-luonnosta, vaan myöskin eri tavoista. Ranskanmaalla ja Italiassa eletään ja oleskellaan niin paljon ulkona kodista, yleisillä kävelypaikoilla ja puutarhoissa, että ei millään muotoa voi ympäröidä itseään läpi-tunkemattomalla muurilla. Herra A. perheineen murkinoitsee erään puun alla; toisen puun siimehessä syö herra B. perheineen eineensä, ja tervehdyksiä, hymyilemisiä ja lauseita vaihdetaan tuota pikaa. Perhe-elämä siis osaksi muuttautuu taivasalle, eikä se liene sille vahingoksi. Mekin käymme tuommoisissa hupipaikoissa, juomme kupillisen teetä eli lasillisen punssia, mutta me istumme äännettöminä ja totisina kuin hautajaisissa ja ennen kaikkia varomme puhumasta muuta kuin jokapäiväisiä vähäpätöisyyksiä; me ylpeästi hymyilemme kokenemattomalle, joka tuommoisessa paikassa kaikkein kuullen puhuu semmoista, joka enemmän koskee häntä itseään eli muita.
"Mutta voidaksemme vapaasti ja kahleettomasti keskustella, täytyy meidän pohjolaisten olla hyvin tuttavat. Ja miten tutustuisimme? Ei se voi tapahtua 'isoissa pidoissa', noissa, jotka oikeastaan ovat seuraelämän ensimäinen aloittava askel. Paras, minkä niistä voi lausua on, että ovat tyhjää paremmat. Herroja ja naisia temmeltää ahdingossa kuin lammaskarsinassa, pukkelevat toisiaan, määkyvät vähin yks- taikka moniäänisesti, ja menevät kotiinsa sitten — siinä kaikki. Siellä ei voi oppia toisiaan tuntemaan, korkeintaan voi havaita jonkun omaisuuden jollakin yksityisellä, ja sittekin useimmiten — erehtyä. Kerran kyllä, se on tosi, sattuu että pari henkilöä, jotka todellakin ovat samamielisiä ja sielun-heimolaisia, pääsevät erääseen huoneen-sopukkaan häiritsemättä puhelemaan tunnin ajaksi ja eroavat toisistaan tiedolla että ovat oppineet paremmin toisistaan pitämään, siis enemmin toisiinsa tutustuneet. Eivät sentään tuommoiset pidot ole perin arvottomat. On paljo parempi että rouva Bogus kerran vuodessa paljastaa vierashuoneensa sohvat ja istuimet ja kutsuu ystäviään luokseen, kuin ettei hän niitä ollenkaan paljastaisi, eikä kertaakaan kutsuisi. Hän ehkä tuntee riittämättömät voimansa ja aistinsa, asettaa pienemmälle seuralle hupaista illankannatinta. Hän ei ehkä voisi ollenkaan järjestää silloin hyvinpäin mitään. Kaikki pienet kohdat yksistään maksaisi hänelle enemmän huolehtimista, kuin nuo hänen isot jokavuotiset 'verkottelemisensa', ja eivät sittenkään onnistuisi, jota vastoin noissa isoissa pidoissa hohtavat hopeat, kristallit ja posliinit aina näyttävät yhtä komeilta, kokkieukon taitavuus takaa illallisen moitteettomaksi ja sokerileipuri pitää jälkimakeisista huolta. Syyllähän nousevat kalliiksi hintaluettelot näistä, mutta kun Bogus herra ei sitä morise, en luule kenenkään muun oikeutetuksi sitä tekemään. En ole rukoillut taivaan vihaa hänen ylitsensä, vaikka hänen väkevä kahve on aamuun asti valvoittanut minua ja hänen hummerinsa on saanut minua niin mustin mielin elämää miettimään, etten ole sitä ennen tehnyt. Bogus rouva on kyllä Eva, joka tarjoo minulle omenan, mutta minä olen kuitenkin hupsu Adam, joka sen otan vastaan ja syön mitä varmaan tiedän olevan vahingollista ja olen kovin kohtelias, moittiakseni synneistäni miellyttävää viekotteliatarta. Maaseudulla ja pienissä kaupungeissa on tuommoisten pitojen toimeenpano, joihin kaikki naapurit kokouvat syömään, juomaan ja viettääkseen päivää iloisasti, oikea laupeuden-työ. Saa silloin katsella toisiaan pyhäpuvussa, ja se ei ole vähintä; nuoriso huvitteleiksee ja vanhat sitä katsovat muistellen oman herttaisen nuoruutensa aikaa. Maksakoot tuommoiset pidot mitä tahansa, niissä ei mene rahat hukkaan".
"Mutta", keskeytti vaimoni, "ellei illallinen tuommoisissakin pidoissa pääasiana olisi, niin voisi niitä pitää tiheämpään. Katsos, jos emäntäinen tietää ja tuntee että hänen täytyy laittaa viidenlaisia leivoksia ja kuudenlaatuista marjahuuppaa eli sylttiä, ja ehkä lisäksi jäätelö-torttua ja viini-hyydettä ilman sokerileipurin avutta, niin istunee hän mieluummin myötäänsä sisällä, millään muotoa estämättä yleistä parasta, kun ei hänellä voi olla niin ja niin kuin Smithin rouvalla ja rovastin eukolla oli. Jos seurusteleminen olisi toista ja syöminen toista, niin voisi useammin nähdä ystäviään luonaan, sentähden sinun mielestäni, pitäisi antaa ohjeita toiseen pitojen loistavuuden luonnistamis-tapaan".
"Me voisimme edullisesi lainata toisten kansain tavoista muutamia", jatkoin minä. "Ranskassa ja Italiassa perheet määräävät päivän viikkoonsa ystäväinsä vastaanottamiseksi, ja iltamalla on sali jotenkin täynnä ihmisiä. Vieraista useammat tulevat joka viikko jälleen, vuosittain jatkaen käyntejään; siten kaikki tutustuvat ja nuo vastaanotto-illat tulevat huvittaviksi ja miellyttäviksi kuin perheen-keskuudet; eräitä kasvoja tottuu siellä aina näkemään, jonka ohessa tietysti aina väliin uusia henkilöitä ilmaantuu, josta syntyy viehättävää vaihetusta. Minun ajatukseni mukaan tekee juuri tuo tiheään yhdessäolo seuraelämän virkeäksi ja riemastuttavaksi. Meilläkin on tehty koetus 'vastaanotto-iltamilla', mutta puhumatta muutamista taiteilioista eli muukalaista, syntyy näistä illoista yhtä monta pitopäivää eli peli-klubia. Muutenhan löytyy monta muuta huvittelemistapaa vieraille, niinkuin soittoa, kuvaelmakokoelmia, lausuntoa y.m. Vaan on vaarassa että tämäkin vaihetus päättyy siihen, että ainoastaan etevimpiä taiteilioita pidetään kelvollisena esiintuomaan näytteitä taidoissa. Kuitenki voinee pitää tätä tietysti paljoa edistävämpänä ja jalostuttavampana kuin noita kalliita illallisia.
"Minun neuvoni — sillä semmoisen antoon pidän itseni oikeutettuna — olisi sentähden, että kaikissa pidoissa kallisarvoisia välikappaleita vältettäisiin, ettei kutsuttaisi kokoon muita henkilöitä kuin semmoisia, joita ainakin voi luulla samamielisiksi ja joilla olisi hupia toistensa seurasta, ja sitten jätettäisiin niille täysi vapaus olla huvitettuina eli ei. Se hupaisuuden tunne, jonka tuntee muutamissa piireissä, riippuu aivan isäntäväestä ja heidän käytösvasta. Löytyy ihmisiä, joitten sydämellinen halu edistää toisten iloa on niin epäilemätön, että oikein syän ilostuu ja keventyy paljaasta heidän näkemisestä. Jos heidän on onnistunut saada jotain erityistä toimeen vieraittensa huviksi, ovat siitä itse niin riemuissaan ettei kivet ja kannotkaan voisi olla heidän iloon yhtymättä. Semmoisten ihmisten tykönä saattaa kernaasti syödäkin itsensä sairaaksi, jos heidän pistää päähän vieraitaan komealla illallisella ilahduttaa. Mutta onneksi se ei usein heille johdu mieleen. Sillä he tietävät että emäntä, joka elää alinomaisessa pelvossa siitä miten suuri illallislaitos viimein on esiytyvä, ei voi olla hetikään niin herttainen ja ystävällinen, kuin jos hän tyynein mielin ajattelee sitä teen tarjoomista eli leivottua kakkua, joka tulee annettavaksi. Hyvin hyvä asia on, jos voi vierailleen hankkia kauniin soitannon nautintoa, mutta välttämättömäksi tavaksi ei pidä sitä tehdä. Myöskin ovat vieraat velvoitetut hupaisuutta edistämään, eikä istumaan tuossa puukuvina odotellen että heitä huvitettaisiin. Isäntäväen velvollisuus on elähdyttää vieraittensa vilkkautta ja lystillisyyttä näyttämättä että se heille olisi väkinäistä. Mikä esimerkiksi on enemmän masentavaa, kuin jos rouva Smith, niin pian kuin syntyy hetken hiljaisuus, kulkee yhdestä joukosta vieraita toiseen, hupattaen: 'Voi, varmaankaan herrasväellä ei ole hauska!' eli 'Millä voisimme huvitellaita?' Tähän ei voi muuta vastata kuin että on hauska, eli ettei tarvita mitään erityistä huvitusta, mutta tuommoiset lauseet yhtä varmaan seuran hupaisuuden kuolettavat kuin kynttilän sammutin liekin sammuttaa, kun sen panee kynttilän yli.
"Mitä viehättävin on Edmond Aboutin kertomus Tolla kirjassaan vastaanottopäivistä vanhan korkea-aatelisen roomalaisen perheen luona — siitä rauhallisuudesta joka joka huoneessa vallitsee — kuinka tullaan ja mennään aivan vapaasti — kuinka vieraat, ihan kuin kotonaan, tekevät mitä tahtovat: muutamat keskustelevat vilkkaasti, toiset istuvat hiljaisina ja haaveksivaisina, toiset taasen ovat schack-peliin kiintyneet eli soittavat, eli kulkevat edestakasin terassilla.
"Usein sattuu ihminen olemaan mielentilassa, joka tekee tehokkaan yhtymisen seurakeskusteluun suureksi vaikeudeksi; lepoa silloin vaadittaisiin, kernaasti kuunteleisi mitä muut puhuvat, kernaasti rasituksetta pitäisi hupaista iltaa; ja talo, jonka vieraanvaraisuus avaa oven seposelälleen ja jossa löydän melkein kodin, jossa voin puhua eli olla vaiti, miten itseni haluttaa, on minulle senlaisina hetkinä todellinen siunaus. Siellä olen kuin kotonani, minua siellä ymmärretään; jos tulen aikaisin, tai myöhään, olen aina yhtä tervetullut. Jos voin seuran hupaisuutta edistää, eli en voi, on se yhtä. Tulenhan minä takaisin monena iltana, ja luotetaan siihen, että sitte velkani maksan.
"Ystävieni joukkoon luen erään nerokkaan miehen — todellisesti intonerokkaan, mutta joka on sen luonnolliselle omituisen luonteen ja vuokseen alainen, joka seuraa tuota mielenlaatua. Hänellä on hermollinen pelontunne kaikkea seuraelämää vastaan. Kauhunaan, mahdottomuutena ovat hänestä päivällisten ja illallisten pitämiset — mutta minä tiedän erään vierashuoneen, jossa vallitsee tyyneys ja hiljaisuus ja jossa seisoo sangen nattaunut vanha sohva, ja tänne astuu hän sisään ovelle koputtamatta, ja siellä näkee hänet usein sohvan selkimeen nojautuneena puolittain suljetuilla silmillä, mitään ympärillä olevista huolimatta, jotka myöskään eivät häntä häiritse. Kun sattuu, ottaa hän keskusteluun osaa, ja usein, ennenkun hän itse eli muutkaan mitään aavistaa kavahtaa hän unelmistaan ja rupeaa vapaaseen ja huolettomaan keskustelemiseen. 'Miten saatte sen ja sen niin usein luonanne käymään?' kysytään meiltä. 'Me olemme häntä kerta toisensa perästä kutsuneet tykömme, mutta häntä ei näy tulevaksi koskaan'. Ja me häntä emme käske koskaan; hän tulee kuitenkin.
"Lyhyesti, koko asia on siinä, että seuraelämän tarkoitus pitää oleman ihmisten kesken ystävällisen ja tutunomaisen yhteyden synnyttäminen. Jos se ei tapahdu — kutsutaanko vaan pakosta eikä todellisesta ystävällisyydestä vieraitaan, niin seurauksena on meillä se henkeä puuttuva muoto seuraelämästä, jota valitamme. Sillä kun isäntäväki ja vieraat katselevat toisiaan väliä-pitämättömyydellä ja kummin puolin onnitellaan itseään kun pidot ovat lopussa, niin on mahdoton että heillä voisi olla hauska toistensa seurassa. Sitävastoin, jos vaan on päämaalina semmoisten ihmisten hupainen kanssakäyminen ja tapaaminen, joilla on hauskuutta toisiinsa tutustumisesta, niin on ihan vähäpätöistä mitä tehdään, eli mitä tarjotaan — aina on senlaisessa seurassa hauska ja miellyttävä olla".
V.
Nuorten ilon kahlehtiminen.
"Tuossa oli neljäs onnettomuus suurten markkinain alla X:issä", lausui
Jenny ja pani sanomalehden luotaan.
"Ja se ei suinkaan ole paljo", sanoi Theodor, "kun ajattelee että markkinat oikeastaan pidetään vaan kansanhupina, joissa kaikilla poikanulikoilla on oikeus tehdä mitä vaan haluavat".
"Poika poloiset!" sanoi vaimoni; "nyt kaikki kannetaan heidän niskoille!"
"Kaikessa tapauksessa", väitti Jenny, "näkyvät kuitenkin olleet syypäät tulipaloon kaupungissa. Muutamat poikaset aikoivat panna toimeen leikkitulituksia, kertoo lehti, mutta siitä sattuikin tulemaan tulipalo".
"Me lääkärit saamme aina paljon tekemistä tuommoisten kansanhupien jälkeen", lausui Rudolf, "aina sattuu silloin ulkonaisia vahingoita, välisti oikein huvittavia luunrikkomia, eli tulee pakko sahata jäseniä poikki. Niin on myöskin hautajaisissa ja muissa juhlallisuuksissa, joita väki tunkee katsomaan".
"Se on käsittämätöntä", lausui Bob, "ettemme saata oppia huvitteleimaan ilman melua, hälinää ja hulinaa. Ranskanmaalla ja Italiassa suuretkin kansalliset juhlallisuudet vietetään ilman mitään telmäämistä; tappelemisia ei koskaan tapahdu kuin meillä. Meidän poikaset ja nuoret miehet eivät luule muutoin voivansa hauskutella, jos eivät saa käyttää nyrkkiään. En ymmärrä mistä se tulee".
"Joo", sanoin minä, "yhtä vähän kuin oikeastaan osaamme vieraitamme huvitella, yhtä vähän itse osaamme huvitettuina olla. Emmekä myöskään lapsiamme huvittele eli hanki heille kotosalla huvitusta. Seuraus siitä on että poikaset ja nuorukaiset, joilla on halu huvituksiin voimakkain, kun kerta pääsevät vapaiksi, ovat miltei kuin irti päässeet kahlekoirat, ja melkein muille rauhallisille kansalaisille käyvät hengenvaarallisiksi rajun, hillitsemättömän iloisuutensa kautta."
"Ethän tahtone että nuorille poikaisille huvitukseksi pantaisiin toimeen tanssihupia ja seuranäytelmiä!" sanoi vaimoni naurahtaen.
"En", vastasin minä, "mutta ensimäisenä pitäisin sen tärkeänä ettei kotona lapsia ja lasten leikkimisiä katsottaisi vaan vastuksina oleviksi; minä tahtoisin että äiti uhraisi vähäisen ajastaan opettaakseen pienokaisia leikkelemään, piirustelemaan ja maalaamaan paperinukkeja, eli muuta semmoista, että isä antaisi heille aselaatikon ja opettaisi työaseitten käyttämistä heille. Tuhansin heidän aika, joka siihen tuhlausisi, kostuisi heille takaisin. Vielä tahtoisin että joka koulun luona löytyisi leikkikenttä ja että poikain leikit pidettäisiin yhtä tärkeinä kuin kielioppi ja maantiede.
"Minä tahtoisin että opettaja olisi heidän leikeissä osallisina, opettasi heitä pallisilla olemaan ja luistelemaan y.m. Kymmenen ja kahden kymmenen vuoden välillä on nuorukaisen luonto täynnä rauhattomuutta ja riehunta, jonka täytyy päästä ulos uhkumaan. Poikasella on tosi tarve huutaa, telmetä, teuhoa ja peuhota, painia, lyödä y.m., mutta sopivain ja terveellisten ruumiinharjoitusten kautta vähenee hänen hurjuutensa ja ne ovat hänelle kaikissa suhteissa suureksi hyödyksi. Vaan missä oppii hän luistelemaan, pallia lyömään, mäkeä laskemaan, noihin kaikkiin, jotka ovat hänelle niin tarpeesen? Ei koulussa suinkaan, ei isältään, jolla ei ole aikaa eikä halua hänelle sopivain kumppaleiden hakemiseen noihin harjoituksiin. No, siis hankkii hän kumppaleita itse, ja todellakaan ei saata häntä siitä soimia, ettei aina satu parhaita.
"Poikanen on saanut kelkan ja hankkinut tuohon hupiin itselleen kumppaleita ja nyt lasketaan alas ahkeraan mitä jyrkimmistä törmistä. Vaan eräänä päivänä pieni kelkkanen sattuu pukkaamaan jonkun totisen kansalaisen kumoon, ja tuo totinen kansalainen saa polveensa myöskin totisen mustelman. Mikä siitä on seuraus? Ei lähetetä poikia toiseen törmään, jossa halun mukaan, ketään vahingoittamatta, saavat laskea, vaan asetetaan kielto mäenlaskua vastaan koko kaupungissa, ja sen kautta saa tuo huvitus vielä viehätyksen kielletyn ilon nauttimisesta.
"Niin tahtoo poikanen luistella; sitä hän ei saa, sillä se voisi olla vaarallinen hupi, ja se kyllä on tosi; mutta miksei pyydetä päälleluetettavaa miestä menemään jäälle poikasten myötä katsomaan etteivät lähde vaarallisille paikoille? Nykyään perustetut n.s. luisteluradat ovat kyllä parannuksena tässä, mutta lukuisat tapaturmat osoittavat ettei poikasilla ole tarpeellista peräänkatsontaa.
"Suuresti erehdytään, jos luullaan tarpeelliseksi nuorten huvitushalua hillitä. Jos sen sijaan koeteltaisiin valvoa ja johtaa sitä huimuutta joka huvituksia etsii, hurjiakin huvituksia, koetettaisiin terveyttä edistäviä keinoja hankkia heille niin se olisi koko yhteiskunnan hyväksi. Jos yleisiä huoneuksia tuommoisiin huvituksiin kustannettaisiin, jos laitettaisiin lastentarhoja, kiikuilla, pallinheitolla, mäenlaskulla ja muulla semmoisella, niin saataisiin korolla rahat kohta takaisin. Jos kouluissa, samoten kuin niihin voimistelunopettaja hankitaan, olisi asetettu myöskin leikkien opettaja, joka opettaisi poikasille terveelliset, hupaiset leikit noiden niskoja taittelevain, usein raakuuksiin ja tappeluihin muuttuvain sijaan, joihin nuoruuden veri kuohuilee, niin semmoiselle opettajalle hyvin kannattaisi maksaa hänen palkkansa.
"Nyt saarnataan ja soditaan noita telmääviä leikkimisiä vastaan, tuota huimuutta koetaan tukehduttaa, joka on sanomattoman väsyttävä, mutta poikasille aivan välttämätön. Lasta voipi niin ankarasti kasvattaa, että siitä tulee vasten sen luontoakin hiljainen ja pelkäävä, mutta varmaan voi otaksua että luontonsa purkaa kahleensa toisaalle. Tupakoida, juoda ja huonoa romania lukea, on paljo pahempaa, kuin juosta ympäri soita ja maita, eli lyödä painia, eli tapella. Mutta nuorukainen, jota huvituksista on estetty ja kahlehdittu, pääsee kerran jutkosta vapaaksi, ja silloin hän ahnailee huvituksia, lienevät mitä laatua tahansa. Usein nähdään poikasten, jotka kotona näyttävät siivoilta ja hiljaisilta, kun omin käsin pääsevät ulos, menettelevät muita hurjemmin. Kotona eivät tohdi tuolia liikuttaa eikä lastuakaan vuolla; pääsevät sitte kerran ankaruuden alta uskaltavat he kaikkeen ryhtyä, eikä löytyne pojankuria, niin ilkeää, johon hän ei ehdi".
"Tuo kaikki voi olla totta", sanoi vaimoni, "mutta millä sitte nuorta väkeä kotona huvitettaisiin?"
"Sitä meidän juuri tulee oppia. Vanhempain tulee aikansa, mukavuutensa, niin rahansakin alttiiksi antaa tähän tarkoitukseen. Heidän tulee joutaa valvomaan lasten leikittelemisiä, heidän tulee oppia kärsimään lasten pienten jalkain kopinaa ja telmäämistä aamusta iltaan saakka, heidän tulee hankkia heille kelkkoja, keinuhevosia, luistimia ja muuta semmoista. Kun lapset kasvavat, nuo uhraukset myöskin kasvavat, mutta ne tulevatkin palkituiksi. Äiti, joka kutsuu nuorta väkeä luokseen lastensa huviksi, antaa heidän kaikessa yksinkertaisuudessa iltahetken tanssia, vanteita heitellä, leskistä juosta, croquetilla olla, eli soudella järvellä y.m., ei ole vaivojaan katuva. Isä, joka poikansa uimaan opettaa; sekä soutamaan, luistelemaan j.n.e., isä, joka kulkee poikansa kanssa kävelemässä ja antaa hänen keiloja heitellä tuttavien kanssa (ilman punssin juomista) on kauan oleva poikansa rakkain kumppali, ja semmoisilla vanhemmilla ei satu usein että heidän poikansa eivät kotosalla olostu, eli huonoissa huvituksissa hakevat ajanviettonsa. — Vaan kun vanhemmat itse eivät kotona olostu, kun isä ei ainoatakaan iltaa saa kuluneeksi pelittä ja äiti on teaterissa eli illallisilla, miten lapset sitten olostuisivat kotona?"
"Mutta vanhempia löytyy, joitten täytyy elatuksekseen niin ahkeroida, etteivät jouda lapsiaan johdattamaan", väitti Bob, "ja lapset tulevat niin aikaisin oman onnensa nojaan jätetyiksi, ettei heidän vaurastumista voi valvoa".
"Ja siinä juuri, minun ajatukseni mukaan, valtio olisi toimeen astuva", sanoin minä, "asettamalla kouluihin leikit oppiaineeksi, niin voin sanoa, ja kustantamalla kasvavalle, työtätekevälle nuorisolle huoneuksia, joissa tuo nuoriso voisi säädyllisesti ja vahingotta ja maksotta — huvitelellaita".
"Vaan me naiset", sanoi Jenny, "emme ainakaan ole niin huvituksien tarpeessa. Työ itsessään on hupi meille".
"Niin, se on kyllä helppo niitten sanoa, joilla on hyvä koti, ja joille työ ei pakosta tule rasittavaksi. Mutta aatteles nuoren iloisen tytön koko päivän istuvan tukalassa, tahkea-ilmaisessa huoneessa määrä tuntiin saakka ommellen. Ilta tulee, ja hänellä on kolmekertaisesti niin suuri halu huvitusta, ja kolmekertaisesti niin suuri tarve huvitusta kuin onnellisempi osaisilla sisarillaan. Mihin hän siis menee? Teateriin ehkä, nuoren miehen seuraamana, yhtä ajattelemattoman kuin hän itse on, ja vähemmin siveellisen; ja sieltä juomien myymälään juomaan lasillisen viiniä, ja sitten yhden vielä, kunnes hän huumautuneena ja ajattelematta mitä hän tekee — menee, mihin? Turmiota kohti".
"Huh! Se oli julmaa!" lausui Jenny, "Täytyy tunnustaani että todellakin olen ansioksi itselleni lukenut sen, että niin vähän pyrin huvituksiin, olostun kotona niin hyvin ja teen niin halusta työtä. Todellakin olen pitänyt itseni moitteettomana nuorena neitosena, mutta sen johdosta mitä isä nyt on lausunut, huomaan selvään että kaikki tulee siitä kun kodissani olen niin onnellinen".
"Aivan niin, lapseni; se joka on onnellinen ei tarvitse huvituksia. Lapsi joka kodissaan on onnellinen, ei hae hupia ulkoa. Vaan koska nyt poikasen onnenkäsitykseen kuuluu melske ja telmääminen, niin on tärkeää että hän sitä saakin. Mutta nyt on tulennos takassa hiilostunut ja nyt lausumme toisillemme hyvää yötä".
VI.
Se on muodinmukaista.
Kirjoitushuoneeni ja vierashuoneen välinen ovi oli avoinna, ja minä kuulin sieltä ikäänkuin silkkisiipien suhinan, jos jonkinlaista linnunviserrystä ja kuherrusta, josta minä saatoin ymmärtää muutamain Jennyn ystävätärten tulleen meille käymään. En voinut olla heittämättä silmäystä ovenraosta katsoakseni noita kukoistavia kasvoja, jotka pilkistivät esiin fasanilinnun höyhenien, kyyhkynsiipien ja nyökkyvien vesilintujen alta.
Nuori impi, hyvin kasvatettu ja hyvin puettu, on aina suloinen katsella; ja minä puolestani kadotan aina sydämeni (kuvannollisesti puhuttu, tietysti) kun joku noita raittiita kukkasia minua tielläni kohtaa. Heidän kiharansa ja verkkonsa ja röyhellyksensä ja koristimensa — heidän joutavuudet, hullutukset, jos niin tahdotte — viehättävät minua, miten kiharapään lapsen oikut ja lorut. Ja nuo pienet tenhottaret aavistavat heti minun heikkouteni. Jo minun tervehtäissä huomaan heidän silmistä että he ovat ihan varmat siitä, että voivat kietoa minua vaikka pienimmän sormensa ympäri, jos haluavat.
Jennyn ystävättäret ovat miellyttäviä tyttösiä — hyvissä ymmärtäväisissä perheissä kasvaneita kukkasia — he eivät ole pakanallisia ruusuja, joita muodikas seuraelämän kasvatuslaitos on kehittänyt. Hyvät äidit ja tunnolliset tädit ovat heitä tarkkuudella kasvattaneet; heille on opetettu että joka on hyvä, se on myöskin kaunis, että pienet tyttöset eivät saa ylpeillä punaisten kenkäinsä ja ihanain kiharainsa yli, ja monta muuta hyvää totuutta. He ovat käyneet parhaimmissa kouluissa, saaneet nykyajan korkeimman sivistyksen, ovat tähtitiedettä, maanoppia ja viisaudenoppia tutkineet — niin että se, joka sattuu lukemaan tietojensa luettelon hiukan peljästyy antaumasta puheisiin heidän kanssa. Minä kuuntelinkin suurella tarkkaavaisuudella vilkasta keskustelua vierashuoneessa, ja siellä keskusteltiin…
Niin, mistä nuoret immet kernaimmin puhelevat, kun joutuvat keskenään juttelemaan? Ei suinkaan Nilvirran alkulähteistä eli päiväntasaajista ja niiden myrskyistä, eli Dante'sta, eli Shakespeare'sta vaikka kyllä koulussa kaikkea tuota lukeneet ovat, vaan aineesta, joka on heille paljoa rakkaampi ja likeisempi — johon naisten huomio ikuisesti on kiintyneenä, aina siitä saakka, kun Eeva pukeutui ensimäiseen sikunapuunlehtiseen pukuun.
Minun on myöntäminen että pukeutumisen salaisuudet viime aikoina ovat minua kammostuttaneet. Tuskin on siitä kulunut vuosikausi, kun Jenny tyttärelläni oli kiiltävät tummanruskeat hiukset, jotka hän väänteli monenlaisiin pehmeisiin kiemuroihin kasvojensa ympäri ja kietoi klassilliseen nutturaan ne niskaan. Jennyllä oli joku mitta taiteellista aistia tuossa tukkansa laittamisessa ja minä tunnustaan että jokapäiväishupieni joukkoon luin hänen päänsä sukimisen katsomista. Hänellä oli aina kukkanen, lehti, oksa, taikka ruusunuppuinen palmikoissaan, joka näytti niin viehättävän verekseltä ja teki hänen omituisesti runollisen näköiseksi.
Mutta kaikki tuo on kadonnut vähitellen. Ensin Jennyn hiukset alkoivat näyttää aaltoisilta, sitten käherretyiltä, niin että seisoivat suoraan pystyssä melkein, minulle suureksi huoleksi ja levottomuudeksi; mutta jos asiasta virkoin mitään, vastattiin heti: "Se on muotikasta! Kaikki pitävät niin hiuksensa, isä".
Minä koetin puolestani tätä vastustaa, koska se sileä, säännöllinen tapa sukia hiuksensa, jota ennen olin aamiaispöydässä ihaillut, nyt usein muuttui kummalliseksi sekasorron kudokseksi, johon tuota tuhansiin mutkiin oli väännelty, kiedottu, kudottu ja solmettu, ilman minkäänlaisen kauneuden-aistin noudattamista. Vaan silloin ilmoitettiin minulle, että se oli tarpeellista johonkin erittäin loistavaan tilaisuuteen ilta-päivällä.
Vaimoni ja minä emme oikeastaan käy suurissa seurueissa, mutta Jenny houkuttelee meidät talven kuluessa muutaman kerran ulos, jotta seuraisimme seuraelämän edistymistä; ja noissa tilaisuuksissa olen suuresti kummastellut sitä säännöttömyyttä, joka vallitsee viehättävän sukupolven päänsilittämistavassa. Näyttää niinkuin eivät kampaisi itseään ollenkaan. Minä tiedän tietysti että olen vaan ymmärtämätön, osaamaton, hämmästynyt mies, mutta minun silmissäni näyttävät kaikki nuo naiset semmoisilta, kuin jos oisivat levottoman unen jälkeen nousseet vuoteestaan, suorineet pukunsa päälleen ja heti töytänneet sisään salonkiin, silittämättä epäjärjestyksessä olevia kiharoitaan. Sitäpaitsi näyttää kaikilla nuorilla naisilla olevan ihan samanlaisesti hiuksensa laitettuina, joka herättäisi minussa luulon että sama taiteilia oli ne kaikki "laittanut".
Minä tosiaankin hyvin kävin hämilleni ensi kerran illallisilla kohdatessani muutamia nuoria ihastuttavia tyttöjä, joita luulin tuntevani yhtä hyvin kuin oman tyttäreni, mutta jotka näyttivät minusta nyt ihan oudoilta. Heillä oli nimittäin kaikilla pää kammattu tapaan, joka selvään mieleeni muistutti sähkövoimalla tekemät temppumme ja kokeemme, jolla meidän koulussa oli tapa huvitella, kun esine seisoi erittämis-pallilla ja joka karva sen hiuksista nousi pystyyn ihan itsestään. Ne korkeat, selkkauksiin joutuneet hiustornit ja eriskummaiset koristeet, joita sinne oli ikäänkuin heittämällä pantu sinne, tänne, vaikuttivat minuun niin kovasti, että luulin edessäni olevan jonkunlaisen lumotun olennon, ja että tuskin voin heidän kanssaan puhella maltillisella mielentyyneydellä, eli käsittää noitten ihmeellisten olentojen olevan niitä miellyttäviä, hyvin kasvatettuja nuoria tyttöjä, moitteettomia sisaria ja tyttäriä, opettajattaria pyhäkouluissa y.m. — jotka niin usein kotonani olen tunnustanut sangen suloisiksi ja järkeviksi.
En tiedä mistä se tulee, mutta sana: se on muotikasta, heittää kaiken yli johon se heijastaa niin lumoovan kiillon, että suurimmat hullutukset tulevat hyväksytyiksi mitä järkevimmiltä tyttösiltä, kun vaan tuo tenhosana on lausuttu siitä. Jonkun ajan vihaavat he muotia — he sanovat että se on "kauheaa" vaan he lausuvat sen hiljaisittain hoippuvin voimin ja heittävät lausumatta loppupäätöksen, että heillä on oikeus vastaisuudessa kutakuinki jäljitellä inhottua mallia.
Huvikseni kirjoittelin ylös mitä kuulin heidän ripeästä keskustelusta, ja annoin jokaiselle kauniista puhujattarista sen linnun nimen, jonka höyheniä hatussaan itsekukin kantoi.
"Minä tunnustan", sanoi pieni Kolibri, "että olen ompeluksesta ihan väsyksissä; muodit ovat niin eroavaiset viime vuoden muodista että saa tehdä kaikki uudestaan saadakseen mitään muodin mukaista pitääkseen".
"Niin, eikö se ole kauheaa!" lausui Fasanilintu; "Aatteles vaan mun uutta, vaaleata silkkipukuani! Se tuli hyvin kalliiksi, ja minulla on se ollut pari kertaa ainoastaan päälläni, ja eikö se jo näytä vanhanaikaiselta! Saan todellakin olla menemättä seuroihin talven ajalla, vaan siksi ettei minulla ole päälleni panemista".
"Niin, muodit muuttuvat yhä useammin ja useammin", sanoi Kolibri, "niin että lopuksi ei ehdi minkään muun kanssa, kun niitä seurata täytyy".
"En suinkaan minä jouda tekemään mitään muuta", kuhersi Kyyhky. "En ehdi lukea, en soittaa enkä piirustella. Jos olisin 'ylhäisiä' ja en muuta tarvitseisi, ollakseni somasti ja muodikkaasti puettu, kuin lähettää muotikauppiattaren ja ompeliattaren luokse käskyjäni, niin voisi olla hupainen elää tässä mailmassa. Mutta, tuo ijankaikkinen homma pukemisen, muutosten ja muuttelemisten, karneerinkein ja hattujen ja tukanlaitosten kanssa, ilman että sittenkään ehtii muodin jälkiä seurata — se on todellakin mahdotonta sietää!"
"Minä", sanoi Jenny, "en toivo koskaan ehtiväni muotia seurata, vaan en myöskään tahdo kovin jälkeen jäädä; en tahdo minusta sanottavan: 'kas kuinka hän on vanhanaikaisen näköinen!' ja vähäisillä varoillani ja omatuntoni (sillä minulla on tässä suhteessa omatunto enkä tahdo kovin paljo rahaa haaskata pukuuni) kanssa huomaan minä pukuni olevan oikein kalvaavan tuskan-aineisen".
"Tiedättekös, tytöt", sanoi Kolibri, "minä aattelen monta kertaa että olisi oikein soma ruveta luostarisisareksi, vaan päästäkseen näistä huolista. Että kerrassaan hyljätä kaikki pukemisen vaivat ja tietää ettei tarvitseisi muuta kuin leveän kaapun ja nuoran-palasen vyötäisilleen, sehän olisi ihanaa lepoa — jos emme olisi protestanttilaista uskoa tietysti".
Kun Kolibri oli näistä neljästä se, joka enin huolehti pukuaan, tämä selitys herätti raikkaan naurun, mutta se ei Kolibria keskeyttänyt, hän jatkoi:
"Niin, minä tunnustan etten tosiaankaan tee muuta kuin sen, että pidän kunnossa pukuni ja käyn pidoissa. Tiedätte ettei isäni ole varakas, ja jos minä tahdon muassa mailmassa olla, täytyy sen tapahtua säästäväisyydellä ja aikani menee ihan hameitteni neulomiseen ja kääntelemiseen ja muuttelemiseen, niinkuin minun nyt on tekeminen. Vaan ei se kyllä voi olla oikein. Minä muistan kun ensi kerran menin ehtoolliselle ja piispa puhui niin kauniisti meille kristityn velvollisuudesta kilvoitella hyvän kilvoituksen — niin minä tein vakaan päätöksen koettaani se tehdä; mutta nyt tunnen itseni hyvin kurjaksi ja pieneksi, sillä olen siitä varma ettei tämä meno vie sinnepäinkään. Mutta miten tulee tehdä?"
"Luultavasti niinkuin täti Beby Titcomb tekee", sanoi Fasani.
"Täti Beby Titcomb!" kertoi Kolibri, "niin hän on oikea pyhimys. Hän kaikki rahansa panee laupeudentöihin, ja myötäänsä hän käypi köyhiä ja sairaita tervehtimässä — mutta, tytöt! minkä näköinen hän on! Kun ajattelen pukeakseni samanlaisiin kuin hän, niin todellakin uskallukseni masentuu. Onko tosiaankin tarpeellista käyttää tuommoista pukua ja tuommoista hattua, ettei olisi mailman-mielinen?"
"Ei", lausui Jenny, "tuota en ma usko. Päinvastoin luulen että tätisi niin hyvä kun onkin, enemmän vahingoittaa kuin edistää asiaansa, juuri sillä että hän sen ulkomuodollaan tekee niin rumaksi. Minä todellakin uskon, että jos hän osan rahoistaan käyttäisi pukemiseensa, voittaisi hän monen puolelleen, joka nyt vaan nauraa häntä, ja saisi heidät auttamaan monen hyväntyön edistämiseen."
"Ja sitäpaitsi", sanoi Fasani, "olen jossai lukenut, että yksi ihannetaiteista on olla hyvin puettu, ja tuon osan kehittäminen on, luulisin, yksi naisten tehtäviä. Kaikessa tapauksessa minä itseäni sillä lohdutan. Sitäpaitsi on minulle mieleistä olla hyvin puettu; minusta ei ole maalariksi eikä runoiliaksi — kaikki taiteellisuus luonnossani ilmoittautuu puvussain. Minä tahdon puvussani aina ilmituoda muodostuneen aatteen; minä tahtoisin joka läningille erityiset hansikkaat, hatun, kengät, auringonvarjon, ja niin edespäin.
"Vaan, rakkahin", lausui Jenny, "siihen vaadittaisiin kokonainen omaisuus".
"Ja jos minä rikas olisin oisin varma siitä, että suurin osa sitä käytettäisiin tuolla tavoin. Minä osaan kuvitella mieleeni puvun niin täydellisen, etten ole sitä nähnyt vielä. Kuinka mielisin näyttää mitä saisin aikaan! Nyt minulla elämässäni ei ole hauskaa hetkeä. Minä olen aina huonosti puettu. Minun täytyy kaikki tarpeeni ostaa sieltä, täältä, miten vaan helpommin voisin saada — ja nythän on kaikki niin kallista! Ja minulla on niin vähäiset varastot, ja muodit niin tiheään muuttuvat! Vaan mitä voinkaan! isä antaa mulle niin paljo kuin hän voi, sen tiedän, eikä juolahtaisi mieleenikään enempää pyytää häneltä".
"Onko siis olemassa suurempaa orjallisuutta kuin muodin valta on?" sanoi Kyyhky. Kaikki tunnustamme sen hullutukseksi ja kaikki kyykistymme kuitenkin sen ikeen alla. Me olemme kerrassaan tulleet pelkäämään sitä. Mistä se sitten on kotoisin, tuo mahtava isovalta?"
"Muotien syntyperää kysellä on sama kuin tiedustella mihin kaikki nuppineulat joutuvat", lausui Fasani. "Ajatelkaa vaan niitä tuhansia, miljoonia nuppineuloja, joita joka vuosi käytetään, eikä ainoakaan niistä kulumalla kulu. Mihin ne kaikki joutuvat? Luulisi jossain löytyvän nuppineula-kaivoksen.
"Viktor Hugo sanoo että ne keräyvät Pariisin loakkoihin", lausui Jenny.
"Ja muodit lähtevät yhtä puhtaasta lähteestä", huusin minä kirjoituspöytäni vierestä".
"Voi meitä, Jenny! Nyt isäsi on kuullut kaikki lörpötyksemme!" oli ensimäinen huudahdus, jonka sitte kuulin, ja samassa silkkiset lentimet alkoivat liehua ja koko joukko surahti kirjoitushuoneeseeni.
"Oh, te olette kovasti häijy, mr Crowfield", sanoi Kolibri ja lehahti kirjoituspöytäni nurkalle.
"Että kuunnella meidän puhettamme!" sanoi Fasani.
"Oikein vakoomassa seisoa!" lausui Kyyhky.
"Kuitenkin olette nyt meidät kaikki saaneet tänne", sanoi Kolibri, "ja näettehän, ette saakaan meitä hevillä pois. Nyt tulee teidän vastata kaikkiin kysymyksiimme."
"Olen teidän käskettävänne, lapseni, niin pitkälle kuin kuolevaisen puheliaisuus ulottuu", sanoin minä.
"Hyvä", Kolibri puhui, "sanokaa nyt meille kaikki — mistä kaikki tulee, mistä muodit tulevat?"
"Luulenpa että on yleisesti myönnetty naisten puvun suhteen Ranskan hallitsevan mailman."
"Mutta kuka Ranskanmaata vallitsee?" sanoi Fasani. "Kuka siellä määrää muodit?"
"Se ei ole helppo päättää", vastasin minä. "Yhteen aikaan puhuttiin että ne määräsi Ranskan keisarinna. Sitte koettiin painavimmalla totuudella vakuuttaa että ne lähtivät naisista, jotka eivät missään maanperukassa saa säädylliseen seuraan tulla. Naiset, jotka eivät saa vaimon nimeä kantaa, joilla ei ole minkäänlaisia perheen siteitä, ne säätävät lajit ei vaan Ranskalle, mutta koko mailmalle. Siinä syy miksi muodit eivät katso viisauden ja säästäväisyyden sääntöjä, joitten mukaan perheen kulungit katsotaan. Kun keisarikunta lakkasi olemasta, lienee tässä suhteessa tapahtunut muutos, mutta voi sentään otaksua että muotien hallitsiattaret ovat samat kuin ennen. Ja minusta on sangen orjallista että jokaisen nuoren, nastin ja siveellisen neitoisen tulee vaatettaa itsensä samaan tapaan kuin Parisin 'demi-mondiin' kuuluvat vaimonpuolet, vaan tuon pienen sanan tähden: se on muotikasta. Ja luulen todella että meidän järkevät naiset ja nastit neitoset kyllä keksivät jonku pukemistavan, joka ei olisi haitan vanhanaikaista eikä Parisinmuotien orjallista jäljettelemistä, jos vaan kerran asianlaidan tyystisti tutkisivat".
"Koska noin kauniisti meille puhutte, mr Crowfield", lausui Kyyhky, "ja koska odotatte meiltä niin paljon, täytyy meidän kai koettaa saavuttaa teidän kunnioitustanne; mutta sanokaa nyt mikä mielestänne on oikein kohtuullisinta pukemistavassa. Tietysti kyllä kotona kuulemme paapatusta siitä päivän pitkään. Maria täti sanoo, ettei hän koskaan ole voinut uneksiakaan tuommoista aikaa tulevaksi, että äidit ja tyttäret istuvat puhelemaan siitä mikä on muotikasta, ja mikä ei ole muotikasta, ja kuinka he neuloisivat ja korjaisivat läninkinsä viimeisen muodin mukaan. 'Meidän äidit opettivat meille toista', on hänen tapa sanoa, 'opettivat meitä kääntämään ajatuksemme korkeimpiin ja jaloimpiin asioihin, ja he tiesivät velvoisuutensa olevan vastustaa lasten ja nuorten turhamaisuutta ja mailmallisuutta'. Maria täti pitää äitiä hirmuisena ihmisenä, sentähden että hän usein puvustamme pitää äidillistä huolta ja on levoton sen onnistumisesta; ja me mietimme hiljaisuudessa että Maria täti on vanha ja kärttyinen ja että hän on unhoittanut kuinka oli silloin kun hän itse oli nuoruuden ijässä".
"Vaan ettekö usko että vaikuttaisi tämän asian parantamiseksi jos henkilöt vakaantuneilla mielipiteillä yhtyisivät määrätyitä sääntöjä tekemään pukemistavalle?" kysyi Fasani.
"Minä en käsitä miten se kävisi päinsä", vastasin minä. "Kveckarit ovat sitä koettaneet, mutta turhaan, sillä nyt alkaa nuori kansa heidänkin seassa heittämään vanhan kveckaripukineensa pois. Niin kauan kun yhteiskuntaa hallitsevat ne lajit, jotka nyt ovat olemassa, niin kauan kun ihmiset liikkuvat niin eri oloissa ja niin eriävät asianhaarat ovat heihin vaikuttamassa — voimme vaan asettaa eteemme muutamia varmuuttavia sääntöjä ja sitten jättää itsekunkin olosuhteinsa jälkeen niitä likemmin määräämään ja niiden jälkeen elämään".
"Mutta mitkä olisivat nuo yleiset säännöt? Siinä juuri se suuri kysymys?"
"Joo", sanoin minä, "katsokaamme. Ensin toki lienemme yhtämieliset siinä ettei kauneutta saa pitää minään paheena ja vahingoittavana, että rakkaus koristelemisiin ei myöskään ole itsessään paha, vaan ainoastaan väärinkäytettynä synnyttää pahetta. Siitähän olemme yhtä mieltä?
"Tietysti", kuului joka taholta.
"Siis ei ole synti eikä turhuus pitää kauneista vaatteista. Kultaa, hehtokiviä, helmiä ja kaikkia, mitä niistä valmistetaan, voi yhtä viattomasti toivoa omistavansa kuin kukkia, lintuja, perhosia eli iltaruskon väreitä pilvissä. Kalliit kivet ovatkin oikeastaan vaan kivilajien kukkaisto, pimeän, sysisynkän kaivoksen kovia kukkaisia, ja mitä heiltä hajussa puuttuu, sen heidän kestäväisyys palkitsee. Tunnollisin kristitty voi syntiä tekemättä niitä ihailla, ja sanoa kuin eräs vanha, lempeä kveckarieukko minulle lausui: 'Minä niin kovin mielelläni kauniita hohtokiviä katselen!' Samoten ei ole väärin, ja järjelliselle ihmiselle sopimatonta, vissiin määrään katsoa ja puvussaan noudattaa muotia. Tarpeettomat poikkeukset osoittavat usein sen suuttumuksen ylönkatsomista, jonka sen kautta ehkä muille saattaa, kun ei huoli olla puettuna kuin he".
"Te olette todellakin jalomielinen", lausui Kolibri, "kun suotte meille noin suurta myöntymistä".
"Odottakaat", sanoin minä, "nyt tulevat rajoitukset. Milloin tuo rakkaus koristelemiseen käy liialliseksi ja syntiseksi? Pian on vastaus löydetty: Kun uhraamme liiaksi sen eteen. Meillä on aina silloin väärin kun uhraamme alhaisemman kauneuden edestä ylhäisemmän. Vaimo, joka uhraa perheellisen elinonnensa, omantuntonsa, itsensäkunnioittamisen, jopa oman kunniansakin koristelemisintonsa eteen, on häpeän ja moitteen alainen, sen kaikki myöntänevät. Tyttö, joka pukuunsa uhraa kaiken aikansa, kaiken voimansa, sielun sivistyksen ja kehityksen unhottamalla ja hylkäämällä muitten vaatimuksia, uhraa alhaisemman kauneuden eteen ylevämmän. Hän ei silloin ole rakastanut kauneutta, ainoastaan halvempaa, huonompaa muodon-kauneutta.
"Jos, lapseni, tahdotte tutkia itseänne ja tietää josko rakastatte liiaksi kauniita vaatteita ja koristuksia, niin voitte tehdä se näin: Jos enemmän vaatteitanne murehditte kuin mielenlaatuanne — jos enemmän surette sitä, että kaunis hameenne on repeynyt, kuin sitä että olette vihan antaneet valloittaa itsenne — jos läninki, joka ei ole oikein soma ja ruumiinmukainen huolestuttaa teitä enemmän kuin velvollisuuden laiminlyöminen — jos vähemmin olette pahoillanne lausumastanne oikeutta vääristelevää tuomiota, eli levittämästänne valheellista huhua, kuin vanhanaikaisen hatun kanssa kulkemisesta — jos vähemmin surette sitä että teidät ehkä havaitaan häävaatteitta suuressa taivaallisessa juhlassa, kuin vanhanmuotisen puvun päällepanemista ensimäisiin illallispitoihin — silloin, rakkaani, rakastatte pukuanne liiaksi. Ei kukaan kristitty nainen saa mielestäni antaa pukemisensa vaatia kaikkea kolmesta sangen tärkeästä asiasta, ei
Kaikkea hänen aikaansa, Kaikki hänen voimansa, Kaikki hänen rahansa.
"Hän, joka tuon tekee, ei elä kristillistä, vaan pakanallista elämää, — hän uhraa korinthilaisen ja roomalaisen Veneris'en alttarilla".
"Hyi, mr Crowfield! oikein säikäytätte minut", huudahti Kolibri. "Minä pelkään että juuri teen kaiken tuon"
"Ja minä myös", sanoi Fasani, "ja se kuitenkaan ei ole niin, miten haluaisin ja tahtoisin tehdä".
"Mutta miten voimme sitä muuttaa?" lausui Kyyhky.
"Lapsukaiseni", sanoin minä, "mitä tahtoo, sen voikin. Tehkää vaan se päätös, että panette enin arvoa todellisen kauneuden päälle ja että sen teette muotienkin heittämisellä, ja voitto on jo puolittain teidän. Tehkää vaan se päätös, että ajastanne, voimistanne, rahoistanne ei kaikki, ei enemmän kuin puolet saa ulkonaisiin koristuksiin kulua, ja jo olette oikealla tiellä. Ei tarvitseisi kuin armeija nuoria impiä, tuon jalon päätöksen piirteet kilpenä, vapauttamaan meitä ranskalaisten tanssiattarein ja näytteliättärein itsevallan orjuudesta. En avant! tyttöset! Teidän tulee pelastaa tasavalta!"