Vanhus laski maahan vielä itkevän äitini ja läksi hankkimaan meille jotakin syötävää. Hän palasi tuoden juustoa — muuta hän ei ollut voinut saada eikä leipäpalaakaan liiennyt koko tältä onnettomalta ihmisjoukolta. Juustolla viihdytimme nälkämme vaivoja.
Sillä välin laivaa ei ilmestynyt, tuuli ei tyyntynyt, meri ärjyi vaahdoissaan, ja me olimme rannalla ruoattomina, suojattomina, turvattomina. Jos Turkkilaiset olisivat tulleet, ei meillä olisi ollut muuta keinoa kuin heittäytyä aaltoihin. Joka silmänräpäys odotimme heitä ilmestyviksi. Me neuvottelimme enoni kanssa ja päätimme paeta läheiseen Mesta'n kylään, jossa odottaisimme sopivaa aikaa, jos mahdollista, päästäksemme saaresta pakoon.
Lähdettiin siis matkalle ja muutamain tuntien kuluttua saavuimme surkeassa tilassa Mestahan.
NELJÄS LUKU.
Chion kylät, varsinkin eteläiset, ovat varustetut kuin linnat ja ahtaat kuin vankilat. Niissä ei ole varsinaisia muureja, mutta niiden neljällä ulkosivulla talojen takaseinät käyvät yhä jonoa, jatkuen toinen toisestaan, ja muodostavat siten ikäänkuin yhtäjaksoisen linnoituksen. Huoneitten ovet ovat kylän sisustan puolella, sen pääkatu, leikaten huonejakson kahdessa paikkaa, muodostaa niissä linnan portit. Sellainen läpi onkin oikea portti, joka suljetaan rautaisella ristikko-ovella.
Nämä kylät johtivat aina mieleeni Smyrnan khania. Erotus on vain siinä, että khania ympäröitsee iso kaupunki meluineen, mutta näitä vihannat kukkulat, ja kylät eivät sulje sisäänsä kalpeita kauppamiehiä, kuin khani, vaan tanakkaita talonpoikia; khanin keskellä olevan pihan asemesta kapeat tiet ja taajaan tungetut rakennukset täyttävät sen paikan, jonka tuo ulommaisten huoneiden nelikulmainen jono ympäröitsee.
Keskellä kylää kohoo tavallisesti torni, jonka sisäänkäytävä on niin korkealla maasta, että sinne pääsee ainoastaan tikapuita myöten tai köyttä pitkin kiipeemällä. Nämä tornit, ollen jäännöksiä Genualaisten vallasta, ovat kylien päälinnoja.
Tämmöinen oli Mesta'n kylä, johon pakenimme. Asukkaat ottivat meitä ystävällisesti vastaan ja antoivat asuttavaksemme tyhjän talon, jonka huoneet ja'oimme äitini sedän ja kahden muun perheen kanssa, joiden yhteyteen yhteinen onnettomuus oli saattanut meidät.
Puutteemme olivat monenlaiset ja suuret, mutta kukapa silloin ajatteli elämän tavallisiakaan tarpeita, saatikka mukavuutta? Olihan tarkoituksemme vaan pelastaa henkemme, mutta siihenkin elantomme tuskin riitti. Ja olipa leivänkin saanti tiukassa eikä onnistunut joka päivä. Viikunat, pavut, leipäpuun hedelmät, kedon kasvit — kas siinäpä enimmäkseen ravintomme. Ja näin päivät menivät, pelon ja toivon vaiheella.
Psaraan pakenemis-tuuma täytyi meidän jättää sikseen, sillä sieltäpäin tulevat tiedot eivät antaneet aihetta mihinkään toiveisin. Saari oli jo täynnä pakolaisia, ja Psaralaiset, he kun tuskin kykenivät näitä elättämään, eivät voineet eivätkä tahtoneet vastaan-ottaa useampia. Veden puute alkoi jo käydä tuntuvaksi heille, ja kun niin paljo köyhiä pakolaisia oli ahdettu yhteen, syntyi siitä tauteja, jotka näyttivät ennustavan kovempaa kulkutautia. Siitä syystä kirjoittelivat he Chion pakolaisille kehottaen heitä suuntaamaan retkeänsä muihin Egean meren saariin, jota varten he alttiisti tarjosivat laivojansa ja merimiehiänsä.
Mutta me Mesta'ssa olijat aloimme toivoa, ettei enää ollut pakko paeta. Kaksi viikkoa oli kulunut turkkilaisen laivaston tulosta; kapinoitsijat olivat purjehtineet pois tai lymyilivät siellä täällä saaren sisä-osissa, kaupungin rauhalliset asujamet ja useimmat talonpoi'ista eivät olleet yrittäneet vastarintaa tehdä turkkilaiselle esivallalle eivätkä sekaantuneet kapinaliikkeesen. Mitä hyvää siis enää vainon jatkannosta? Miksi iät päivät harjoittaa hirmuvaltaa siellä, josta jokainen vastarinnan mahdollisuus oli kadonnut? Eikö jo kyllin monta viatonta uhria ollut surmattu? Eikö Turkkilaisen vimma jo ollut saanut kylläänsä? Näin aprikoiden odotimme päivästä päivään anteeksi-annon julistusta ja lupaa palata kotiliesillemme.
Ja todella, Turkkilaisten tuimuus olikin viime-päivinä lauhtunut. Harvemmin pamahti pyssyt, harvemmin kuultiin murhista ja rosvoomisista, kulkipa jo huhujakin, että ulkovaltain konsulit välityksellään koettivat hankkia armoa "rajah'ille" ja että pasha näytti taipuvan leppeyteen. Ja tämmöiset huhut saapuivat meille saakka ja virkistivät toiveitamme.
Yhdeksäntenä Mesta'ssa olomme päivänä luulimme vaivamme loppuneen. Kaksi konsulia tuli kylään tuoden öljypuun oksia[9] ja lohdutuksen sulosanomaa. He toivat allekirjoitettavaksi anomuskirjan ja lupasivat että, jos nöyristyisimme, pasha antaisi meille anteeksi. Antaisi meille anteeksi! Mitä ja mistä? Emmehän olleet kapinallisia, emme me olleet kellekään vääryyttä tehneet, emme me ryöstäneet vierasta omaisuutta, emme raiskanneet vaimoja, emme murhanneet, emme riistäneet orjiksi. Mitä meidän siis piti anteeksi saaman?
Mutta nämä ovat nykyisiä mietteitäni. Emme silloin harkinneet näitä; toivo vapautua viheliäisestä tilastamme oli meille todellisen ilon aiheena. Sen vuoksi me kaikki halusti allekirjoitimme, nuoret ja vanhat, tutkimatta edes mitä anomuskirja sisälsi, kirjoitimme molemmin käsin, ylistäen kristillisten konsulein ihmisystävällistä välitystä, ja hengähdimme huokeasti, uskoessamme, että vaino oli lakannut ja että eheinä saisimme pian palata kotimajoihimme.
Mutta tokkohan meidän oli suotu nähdä kotîmme samanlaisina kuin ne jätimme? Samolaisten ja Burnia'an johtamain talonpoikain hyökkäyksen jälkeen, linnasta ja laivastosta lasketun tuiman tykkitulen jälkeen ja varsinkin Turkkilaisten hillitsemättömän ryöstön jälkeen, emme siinä kohden saattaneet suuriakaan toivoa. Mutta kuitenkin vallitsi meitä kaikkia siellä Mesta'ssa palauksen kaipuu. Tahdoimme uudestaan nähdä kotejamme, joskin löytäisimme ne missä tilassa tahansa. Ja pelko että löytäisimme ne hävitettyinä ei vähentänyt, vaan päinvastoin enensi haluamme.
Semmoinen on ihminen. Hän tarttuu sitä hartaammin kiinni siihen, jota rakastaa, kuta suuremmassa vaarassa hän on menettää sen. Kun rakas esine jo on auttamattomasti menetetty, silloin vasta orvoksi jäänyt sydän tuntee kuinka paljon hän rakasti tuota. Niinpä harhailemme kalmistoilla ja istuilemme hautakivillä, jotka peittävät iki-menneiden armastemme jäännökset. Samaten tulipalon jälkeen, joka on poroksi polttanut kokonaisen talon, näkee ihmisiä, jotka suitsuavista tuhkaläjistä etsivät liesiensä jälkiä ja mikä minkin rakkaan olopaikan raunioita.
Konsulien lupaukset siivestivät siinä määrin toiveitamme, että mielimme oitis päätä palata. Mutta vanhemmat hillitsivät malttamattomuuttamme, varoen että tuo tarjottu anteeksi-anto oli Turkkilaisten juoni, pettääkseen konsulit, ja paula, jolla sitä helpommin saisivat meidät turmioon kiedotuiksi. Siksi paljo heillä oli kokemusta turkkilais-luonteesta; mutta me muut luotimme rohkeasti konsulein lupaukseen ja suojelukseen.
Monen arvelun ja aprikoimisen jälkeen päätettiin, että muutamat meistä nuoremmista lähtisivät tiedustelemaan tilaa, vaan muut jäisivät Mesta'han odottamaan meidän paluutamme ja tuotaviamme tietoja.
Varhain seuraavana aamuna läksin matkalle kahden muun yhden-ikäiseni kanssa. Tarpeeton lie mainita heidän nimiänsä. Miksi pitäisikään minun aina nimellä mainita niitä, joiden kohtalo kulloinkin sattui liittymään meidän kovaan onnehemme? Toinen näistä nuorukaisista elää nykyään onnellisena vanhuksena erään ulkomailla olevan kreikkalaisen yhdyskunnan esimiehenä. Usein olemme sitten yhdessä ollen toisillemme muistutelleet entispäiviä ja yhteisiä kärsimyksiä. Toinen, päästyään hengissä täältä, kuoli vähän jälkeenpäin Tinos-saarella. Kuinka monta, vaikka ehjinä pääsivät Turkkilaisten kynsistä, korjasi täten ennen-aikainen kuolema niiden vaivojen, vastusten ja kidutusten johdosta, jotka olivat heidän elinvoimansa riuduttaneet?
Jätimme Mesta'ssa olijat hyvästi ja läksimme kolmisin kaupunkia kohden. Äskeisten tuhotöiden mieleemme jättämät jäljet olivat vielä varsin verekset, emmekä suinkaan olleet vapaat pelosta, että yht'äkkiä saattaisimme kohdata aseellisia Turkkilaisia, jotka joko eivät tienneet tai eivät huolineet pashan ystävällisistä aikeista. Mutta olimme nuoria, ja aamu-ilma oli niin virkistävä ja Mestan ympärilliset mastiksia kasvavat kukkulat levittivät niin suloista lemua, että toivo vähitellen haihdutti pelkomme ja astelimme hilpein mielin, lyhentäen matkaa iloisilla puheilla. Eipä kuitenkaan iloisuutemme eikä matkamme ollut sallittu kestää kauan.
Loitolla näimme Elátan kylän, jossa olimme aikoneet levähtää kävelystä ja hankkia tietoja enempää matkaamme varten.
Päivä paahtoi ja joudutimme kulkuamme kylän valkeita huoneita kohden.
Tultuamme kylän portille kuulimme äkisti naisten huutoja ja valituksia.
Pysähdyimme ja katsahdimme toisiamme. Eihän vaan Turkkilaisia ollut
kylässä? Tämä oli minun ensimmäinen ajatukseni. Jännitimme kuuloamme.
Huutoja jatkui edelleen. Ne olivat varmaankin naisten itkuvirsiä.[10]
Näiden antamalla johdolla kuljimme kylän autiota tietä myöten, kunnes tulimme kirkon edustalle. Siellä olivat kyläläiset koolla. Heidän päittensä ylitse näimme sillä hetkellä kahden ruumiin-arkun peräkkäin nousevan kirkon portaita ylös, ja näiden ympärillä naisia itki, valitti ja vaikeroitsi.
Kun ruumissaatto oli astunut kirkkoon, kyselin muutamalta talonpojalta noista kahdesta vainajasta, ja hän kertoi minulle kyynelsilmin, että Turkkilais-parvi samana aamuna, kohdattuaan kolme nuorukaista kylän ulkopuolella, oli ampunut heitä ja sitte jatkanut matkaansa. Kaksi oli kaatunut; kolmas, jonka henki pelastui, juoksi pois ja kertoi tapauksen kylässä. Vähän aikaa sitte oli murhattujen ruumiit tuotu kylään.
Siinäkö siis turvallisuuden lupaukset! Siinäkö toivo, että vaivat ja vaarat olivat loppuneet! Vanhukset olivat oikeassa: nuo kaksi kuollutta ja naisten itkut olivat turkkilaisen vilpittömyyden sinetti, turkkilaisen leppeyden takaus! Palasimme heti Mesta'han, kävellen kiireemmin kuin tullessamme ja ilman äskeistä iloisuuttamme. Sikäläiset ihmiset säikähtyivät kun näkivät meidän palaavan, mutta kertomus Elátan näytelmästä masensi heidät kerrassaan, ja entinen alakuloisuus astui tuskin alulle päässeitten toiveitten sijaan.
Isäni yksin ei heittänyt toivoa menneeksi. Se oli — arveli hän — muka vain satunnainen selkkaus. Ehk'eivät pashan säädökset vielä olleet tunnetut; eihän nuo Turkkilaiset myöskään jääneet Elátaan; eipä siis nuo kiväärinlaukaukset todistaneet mitään palaamista säännölliseen vainoon. Kyllä seikat kohta selviäisivät.
Näin isäni tuumaili, mutta menneitten aikain kokemus pelotti meitä muita ja poisti kaiken luoton pashan muka hyviltä aikomuksilta. — Paetkaamme, paetkaamme! huusivat naiset, lapset itkivät ja minä en saanut unhotetuksi noita kahta ruumiin-arkkua, joita kannettiin kirkkoon, enkä naisten parkua, jotka itkivät vainajoitansa.
Tuona samana päivänä enoni runsailla palkinnoilla ja vielä runsaammilla lupauksilla suostutti erään nuoren talonpojan millä tavalla tahansa toimittamaan kirjettä Psara'han. Hän pyysi kirjeessään joitakin paon keinoja. — Anna sinä laivan tulla — sanoi hän isälleni — ja jos tahdot, jää tänne. Mutta jos tulet mukaan, niin tule ajoissa.
Isäni oli vaiti, mutta näytti olevan kahdella päällä. Pelottiko häntä ehkä pakoretken vastukset ja maanpakolaisuuden kurjuus? Vai luottiko hän konsulien välitykseen ja toivoiko että me sillä välin kotimaassa piillen paraiten pääsisimme kovan koetelmus-ajan läpi? Tai oliko hän, niin monen perättäisen mielentäräyksen telmeessä, kadottanut itseluottamuksensa eikä itsekään tiennyt, mitä hän tahtoi ja mitä päättäisi?
Seuraavana päivänä olimme aamusta asti tapamme mukaan kaikki ko'ossa huoneen oven edustalla, jossa oli tavallinen juttelu-paikkamme. Istuen mikä kynnyksellä, mikä porras-astuimilla, tuumailimme tehtävistä toimista, odottaen mitä päivä toisi mukanaan ja aprikoiden, milloin saattaisimme vartoa vastausta Psarasta.
Andriana yksin viipyi poissa. Hän oli tapansa mukaan lähtenyt ruoan etsintään. Ja usein onnistuikin hänen maustaa halpaa ateriaamme kasveilla, joita hän oli poiminut kukkuloilta kylän ympäriltä. Mutta nyt hän jo liiaksi viipyi retkellään. Levotonna availi äitini usein ovea ja kurkisti tielle päin nähdäkseen eikö tyttöä jo näkyisi tulevan.
Adriana oli todellakin se holhoja, joka kaitsi ja hoiti koko pientä onnetonta parvikuntaamme tuolla Mesta'ssa. Täynnä alttiutta ja itsekieltämystä autteli hän hellästi äitiäni ja sisariani ja piti huolta muistakin kaikista. Kaikkiin hän kerkesi, kaikkia hän ajatteli. Hän hankki ja valmisti jokapäiväisen ruokamme, hän toi veden lähteestä, rehuista ja vanhoista vaipoista hän tuota pikaa tekaisi meille kaikille lepovuoteet noihin tyhjiin huoneisiin. Hänpä meille tietoja toi muusta maailmasta, sillä, tehden tuttavuutta talonpoikain kanssa, tiedusteli hän ja sai tietää heiltä kaikkia. Hänen toimellisuutensa oli väsymätön, hänen iloisuutensa lannistumaton. Hänen oli sydämmensä terve ja luja, niinkuin ruumiskin, ja useinpa hän sukkelilla sanoillaan ja hilpeydellään viekoitti hymyn huulillemme keskellä silloin vallitsevaa yleistä nulomielisyyttä.
Sillä välin aika kului kulumistaan ja äitini levottomuus kiihtyi. En tahtonut lisätä sitä lausumalla pelkojani, mutta olin itsekin levoton ja samoin muutkin. Mikä on tytölle tullut? miksi hän viipyy? Tuommoisia sanoja vaihdeltiin.
Silloin äkisti ovi aukenee ja Andriana ilmestyy kalpeana, vapisevana, hiukset hajalla, vaatteet revittyinä, rinta paljaana ja verisenä. Koko hänen ilmiönsä ilmaisi hirveää taistelua, kauhistusta ja — häpeää.
Äitini kavahti heti pystyyn, peitti käsiin silmänsä ja huusi kammahtaen: — Ah! Turkkilaiset, Turkkilaiset! ja hän tempasi tyttärensä syliinsä.
Mutta Andriana, toinen käsi avatun oven lukolla, osotti toisella ulospäin, ja koetti läähättäen sanoa jotakin, vaan ei saanut muuta soperretuksi kuin:
— Paetkaa, lymytkää!
Tuokiossa olimme kaikki ulkona Andrianan kanssa.
Minne menimme? Mitä tahdoimme? Joku synnynnäinen vaisto ohjasi askelemme poispäin kylän portista. Kartoimme Turkkilaisia. Emme kuitenkaan ajatelleet, että etääntyessämme portista suljimme itsemme kylään. Mutta ajatelleeko kukaan mitään semmoisella hetkellä?
Juostessamme näin kauhusta huumaantuneina, tietämättä minne, näki meidät eräs matalan mökkinsä ovella seisova eukko; hän sääli meitä ja sanoi kuroittaen kättänsä meille:
— Rientäkää tänne, kristityt, minä piilotan teidän.
Syöksimme kaikki avatusta ovesta sisään, seuraten vanhusta. Jumalapa hänen mieleensä tämän tuuman johti! Häntä saamme kiittää pelastumisestamme ja elossa-olostamme. En ole häntä sitten nähnyt enkä tiedä hänen nimeänsä, mutta en milloinkaan ole unhottanut hänen laupiasta katsantoansa enkä lakkaa hänen muistoansa siunaamasta. Jumala palkitkoon hänen hyväntyönsä autuasten ikuisissa majoissa!
Huoneen takana oli piha ja sen perällä navetta. Tuohon navettaan akka meidät piilotti. Hänen lehmänsä kävivät ulkona laitumella eivätkä palanneet sinä iltana eikä seuraavanakaan riitelemään meiltä asuntonsa omistusta. Turkkilaiset eivät ryöstäneet ainoastaan vaimoja ja lapsia. Mitä vaan löysivät, se kelpasi heille saaliiksi. Mutta eivät he ainakaan vahingottaneet meitä ryöstämällä akka paralta hänen karjansa.
Sisäänmentävä oli ahdas ja pimeä. Perempänä avautui neliskulmainen ja jotenkin avara navetta. Mutta siinä ei ollut ikkunaa eikä muuta läpeä, niin että, kun pihanpuolinen eteisen ovi suljettiin, siellä oli pilkkoisen pimeä. Neljä vuorokautta me viruimme tuossa piilopaikassa. Meitä oli kaikkiaan kahdeksantoista henkeä.
Ensimmäisen päivän ehtoolla toi ihmisrakas eukko meille säkillisen viikunoita. Kun silmämme tottui pimeään, keksimme yhdessä nurkassa ammeen, jossa oli vettä lehmäin juottamista varten. Vettä liikeni vielä meillekin. Kiitos olkoon tuon veden ja viikunain, emme kuolleet janoon ja nälkään. Navetan seinästä vähän ulkonevalta lavalta löysimme olkia, joita levitimme lattialle, niin ettei ainakaan lasten ja naisten tarvinnut maata haisevassa loassa. Ja näin elimme neljä yötä ja neljä päivää.
Piilostamme kuulimme usein ulkoa Turkkilaisten hurjia huutoja ja kristittyjen vaikeroimista, milloin kauempaa, milloin likempää. Olletikkin viimeisenä yönä olivat vainoojamme varsin lähellä, sillä he olivat yötyneet akan huoneesen. Kuulimme heidän juttelevan ja kerskaavan rumista urotöistänsä.
Turkkilaisten päätarkoituksena oli pakolaisten vainustelu heidän piiloistaan. Miehet he tappoivat, naiset he möivät orjiksi vieden saaliinsa kaupunkiin. Talonpoi'ille he tavallisesti eivät muuta vahinkoa tehneet, kuin että antoivat heille selkään tai korville tai potkivat heitä ja söivät heidän ruokavaransa. Samat Turkkilaiset eivät jääneet kauaksi kylään. Ehtoolla tuli yksi joukkio, söi, joi, makasi, aamulla alkoi tapettavain ja ryöstettäväin etsintä. Ensimmäiset lähtivät saaliineen vankineen, ja sijaan tuli ehtoolla toinen joukkio ja niin edespäin. Me odotimme, että he vihdoin saisivat kyllänsä, että saaliin tyhjiin ryöstäminen lopettaisi tämän pitkitetyn vainon, rukoillen Jumalaa, että jaksaisimme kestää ilmi joutumatta.
Kuinka voisin kertoa näiden äärettömän pitkäin päiväin ahdinkoa ja tuskaa! Emme tohtineet puhuakaan ett'ei vähinkään melu meitä ilmaisisi. Andriana itki herkeämättä ja toisinaan nyyhkytykset puhkesivat häneltä kuuluviin. Isä vaikitti silloin häntä, kuiskaten:
— Tahdotko saattaa meidät turmioon? — Ja silloin tyttö parka peitti päänsä eikä hänen valitustaan enää kuulunut. Äitini lähestyi lohduttamaan häntä, vaan hän sanoi:
— Älä lähesty minua, älä tahraa itseäs!
Onneton tyttö! Hänen kolkko epätoivonsa tuon pimeän, lokaisen hökkelin suojassa todisti kauhistavasti mikä kohtalo odotti muita sikäläisiä naisia, jos Turkkilaiset löytäisivät meidät.
Viimeisen yön vietimme pelossa ett'emme perältäkään saattaisi säilyä joutumasta heidän käsiinsä. Ainoastaan navetan ovi erotti meidät heistä. Aamulla palasi pihaan hiljaisuus, mutta kylästä kuului edelleen meteliä. Kuinka hitaasti hetket matelivat matkaansa! Tulisivatko Turkkilaiset taas likelle meitä? Oliko meidän vielä oltava yksi yö heidän lähellään? Tunsimme kaikki ettemme voisi kestää kauemmin.
Iltapuolella kuulimme heidän pihassa puuhaavan lähtöä. Uskalsimme tuskin hengittää, odottaessamme vainolaistemme toivottua poistumista.
Silloin kuulimme äkkiä Turkkilaisen äänen jyreästi ärähtävän ihan oven vieressä:
— Vaan katsotaanpas, ennenkuin lähdemme, mitä akka tuossa mökissä säilyttää!
Tein ristin merkin. Kylmä hiki valahti iholleni.
Naristen navetan ovi aukeni ja aukolla näin Turkkilaisen kamalan haamun. Hän piti toisessa kädessään välkkyvää miekkaa, toisessa riukua, jonka päästä riippui lyhty. Lyhdyn valo valaisi Turkkilaisen kasvoja ja hänen hartiainsa takaa näimme muita turkin-päitä, jotka loivat urkkivia silmäyksiä pimeään huoneen sisustaan.
Minä makasin pitkälläni navetan perällä vastapäätä ovea. Tuhannen vuotta vaikka eläisin, en unohda tuota kauheaa tarkastusta!
Navetasta ei kuulunut hengähdystä. Turkkilainen ojensi jalkansa ja astui askeleen eteenpäin. Samassa kuului jalan loiske vedessä ja Turkkilaisen törkeä sadatus:
— Lokaa ja kuraa tääll' on, mutt' ei muuta. Mennään pois!
Ovi paiskattiin kiinni että kolahti ja Turkkilaiset menivät tiehensä. Olimme pelastuneet! Yksi yskähdys, yksi huoahdus olisi saattanut ilmaista meidän. Mutta Jumala armahti ja näki hyväksi varjella meitä. Pelastuksemme sinä hetkenä näytti meistä hyvältä tulevaisuuden enteeltä ja odotimme jo rohkeammalla mielellä koettelustemme loppua.
Toivomme ei pettänyt meitä. Samana iltana, pimeän tultua, avattiin navetan ovi taas, mutta tällä kertaa ystävän kädellä, ja keskellemme astui se talonpoika, jonka enoni oli pannut laivaa kuulustamaan. Mitenkä hän oli saanut asiansa ajetuksi, miten hän keksi lymypaikkamme, en tiedä. Hän toi sanan, että erään Psaralaisen laiva oli meitä vartoomassa eräässä autiossa valkamassa vähän matkaa kylästä, ja talonpoika oli valmis opastamaan meitä sinne heti kohta.
Öinen hetki, pelko Turkkilaisia, tietämättömyys tulevaisuudesta, paon vaarat, ensimmäisten turhain harharetkiemme muisto synnyttivät sillä hetkellä monta epäilystä meissä. Mutta jos jäisimme, olisi perikatomme varma tänään tai huomenna, kun me kuitenkin pakenemalla ainakin saattaisimme pelastua. Pako siis päätettiin ja lähdimme talonpojan meitä johdattaissa.
Pitäen toinen toisemme kädestä ja astuen ääneti saavuimme kylän päähän, siihen, joka oli vastapäätä sen sisäänkäytävää. Vältimme porttia, varoen että Turkkilaiset vielä vartioivat sitä. Oppaamme oli ryhtynyt toimiin ja keinoihin. Hän vei meidät asumattomaan huoneesen, jonka takaseinän puolelta meidän oli karkaaminen. Yö oli pimeä, kuitenkin erotimme ikkunasta että alla oleva maa vietti jyrkästi alaspäin. Köysi ripustettiin alas ja ensiksi laskettiin minä. Sidoin köyden vyötäisilleni ja pidin siitä käsilläni, samalla kuin ylhäällä olijat hinasivat minun alas. Sitten muut miehet liukuivat alas yksitellen, ja otimme vastaan vaimot ja lapset, jotka sitten laskettiin alas; viimeiseksi itse talonpoika liukui maahan, asettautui etunenäämme, ja yöllinen retki alkoi.
Tie ei ollut pitkä, mutta matkustus ei ole helppoa, kun vatsa tyhjänä vavahtelevin sydämmin pakenet pimeässä, tietämättä minne astuskelet, ja pelkäät joka silmänräpäys joutuvasi vihollisten käsiin, ja sinulla paitsi sitä on vanhuksia, naisia ja lapsia hoidettavinasi.
VIIDES LUKU.
Vaalea juova kajasti taivaanrannalla, ennustaen päivän nousua, kun saavuimme kukkuloille, jotka ympäröivät satamaa, missä pelastus odotti meitä. Jyrkän kallion harjalta, missä seisoimme, näimme meren ja rannan, vaan aallon loisketta ei kuulunut. Satamassa vallitsi tyyni hiljaisuus; ulompana, edempänä osotti talonpoika meille laivaa. En voinut himmeästä vedestä erottaa itse runkoa, mutta kun talonpoika sormellaan ohjasi katsettani, keksin pian molemmat mastot ja ne näyttivät minusta liikkuvan riippuvine purjeineen. Astuimme kiireesti alaspäin ja vähän ajan päästä olimme alhaalla rannalla.
Ei Psaran laiva ollut yksin meitä varten tullut. Katteini oli edellisenä iltana pitänyt huolta, että tieto laivan tulosta leviäisi, ja paikalle lappoi pakolaisia lähikylistä ja rotkoista, joissa olivat piilleet. Ranta vilisi jo heitä, meidän tullessamme, ja toisia riensi meidän jälessämme.
Onneksi ensin tulleet olivat antaneet sovitun merkin ja laiva purjehti jo satamaan sillä tuokiolla, kun me kukkulalta kaukaa erotimme sen mastot.
Kun lähenimme pakolaisparvia, näimme kaikkien kasvojen kääntyvän merelle päin. Vene oli tulossa, se läheni! Kuulimme airojen roiskuttavan vettä, kuulimme hankainten natisevan soutomiesten ponnistaissa; me rannalla olijat jännitimme, mitään puhumatta, kuuloamme tarkkaamaan noita läheneviä lohdutuksen ääniä.
Mutta kun vene saapui valkamaan ja merimiehet hyppäsivät rannalle, silloin vaiti-olon sulku särkyi ja syntyipä häiriö ja hämmennys, kun kaikki malttamattomasti tahtoivat syöksyä veneesen ja tungeksivat toisiaan louhikolla. Pakoon pyytäjiä oli paljon, vaan vene oli liian vähäinen. Perämiehen kova ääni ja merimiesten käsivarret suhdittivat sentään kansan maltittomuutta.
— Olkaa hiljaa — huusi hän. —- Kyllä me otamme teidät kaikki. Ei yhtäkään jätetä.
Vene lähti vieden ensimmäisen ihmiskuormansa, perämies ynnä kolme laivamiestä jäivät rannalle, aseet kädessä. Vene kulki ehtimiseen edes ja takaisin, vähitellen väheni rannalla-olijain luku, mutta joka lähdöllä eneni jääneitten malttamattomuus. Se eneni samassa määrin kuin aamu kävi valoisammaksi. Aurinkoa ei vielä näkynyt, mutta meren pinnalta kajasti jo päivän värit.
Lähes toinen puoli pakolaisia oli jo laivassa. Me odotimme vielä rannalla ja näimme veneen palaavan toivoen että meidänkin vuoromme pian tulisi, kun äkkiä paukahti pyssynlaukaus ja kuului luodin vihinä. Kaikki päät kääntyivät yhtä haavaa taappäin ja näimme ylhäällä harjulla, oikealla puolellamme, neljä miehen muotoa.
— Herra varjelkoon! Turkkilaiset tulevat! — huudettiin ympärilläni.
Voi, minkä kauhun synnytti rannalla tuo vainolaisten odottamaton ilmestys! Pari kolme laukausta räikähti taas ja koko pakolaisparvi hajaantui sinne tänne; juoksimme juuremmalle vuorta, hakien suojaa ulospistäväin kallioiden alta. Ainoastaan nuo neljä merimiestä jäivät meren reunalle; he kohottivat aseensa, tähtäsivät ja ampuivat kaikki neljä yhdellä kertaa. Vuorella olevat Turkkilaiset eivät vastanneet tähän tervehdykseen. Lienevätkö pelästyneet? Lieneekö merimiestemme luodit osuneet? Vai oliko tuo vaan lukuisamman väen etujoukko, joka odotti apua, voidakseen hyökätä meidän päällemme? Ja silloin? kuinka meidän kävisi? kuinka voisimme vastarintaa tehdä?
Sillä välin vene taas läheni. Rohkaistuneena ampumisen taukoomisesta, juoksimme taas kaikki rantaan. Ehtisimmeköhän kaikki pelastua? Tulisivatko Turkkilaiset uudelleen kukkulalle?
Melkeinpä vene jo laski rantaan, kun näin isäni lähestyvän perämiestä. Näin hänen vilkkaasti puhelevan, osottaen sormin sisariani ja minua, ja merimiehen vetävän pois kätensä, johon isäni koetti laskea rahalahjaa.
Samalla äitini takaapäin tarttui käteeni. Käännyin häneen päin. Hän sanoi:
— Lukíni, ota sisaresi ja lähtekäät, meidän siunaus myötänne. Jättäkää meidät tänne Herran armon turviin!
Samalla kätki hän poveeni pienen mytyn, jossa oli korukaluja, mitä hän oli saanut säilytetyksi. Syleilin häntä, suutelin hänen kaulaansa ja sanoin:
— Ei, ei! pelastukaamme kaikki yhdessä… Vaan siinäpä isäni tempasi minua käsivarresta.
— Lähde nyt sisartesi kanssa. Me tulemme jälestäpäin.
Vene oli jo täynnä väkeä. Sisareni istuivat myös siellä. Isäni työnsi minua, perämies veti minua, ja ennenkuin ehdin jupista vastaan, olin minäkin veneessä. Airot alkoivat heti liikkua. Käännyin rantaan päin nähdäkseni äitiäni, ja kääntyessäni näin kukkulalla savua ja kiväärien räike kuului uudelleen. Väki rantakivillä sulloutui kokoon, ta'immaiset sysäsivät etumaisia ja muutamat kuukertuivat jo veteen. Ja näiden viimeisten joukossa äkkäsin äidnikin.
En tiedä, miten sain kurotettua käteni veneestä, miten äitini sieppasi käteeni, miten joku toinen eukko molemmin käsin piteli äitini vaatteista. Vene riensi eteenpäin ja molemmat eukot, riippuen minun kädestäni, laahaantuivat mukana, kunnes vihdoin saimme heidät vedetyksi veneesen. En muista, miten sitten jouduimme laivan kannelle.
Pyssyn paukauksia kuului vähä väliä; vene meni ja tuli ja joka kerta kuin se palasi laivalle, koetin jo kaukaa nähdä eikö siinä olisi isäni ja Andriana. Vihdoin tulivat he vasta viimeisten kanssa. Vihdoin olimme kaikki laivalla, yhteensä sata kahdeksankymmentä sielua. Turkkilaisten ei ollut onnistunut kukkuloilta vähentää meidän lukuamme.
Laiva levitti purjeensa ja alkoi kulkea myötätuulen keveiden viimain viemänä, mutta oli vielä sataman suulla, kun näimme kukkulain tummenevan Turkkilaisista. Nuo harvat ensin tulleet olivatkin todella etujoukkoa, mutta, kiitos Jumalan, pääjoukko viivytti tuloansa — me olimme jo turvassa eikä meidän enää tarvinnut peljätä heidän kaukaisia aseitaan.
Niitä näitä olen eläessäni kokenut, mutta en milloinkaan ole osunut haaksirikkoon joutumaan. Meri on ainakin tähän asti aina kohdellut minua suopeasti. Mutta joka kerta kuin luen kertomuksia haaksirikoista, ajattelen noita hetkiä ja kohtauksia, jolloin pakenimme Chiosta. Haaksirikkoiset, jotka uppoovalta laivalta näkevät rannan loitolla, eivät varmaankaan kärsi kuolettavampia tuskia, kuin mitä me silloin kärsimme. Mutta meitäpä uhkasi haaksirikko ja hukka rannalla, ja pelastuslautana oli meille laiva, johon vähäinen vene vähin erin siirteli meitä samalla kuin Turkkilaiset ampuilivat meitä ylhäältä päin.
Mutta nähdessäni laivamme etääntyvän yhä edemmäksi ja kaikkien meidän, jotka keskenämme olimme vaarat tasanneet, olevan turvassa ja pelastuneina, tunsin sydämmeni kuohuvan riemua. Tuo oli ensimmäinen, ehkä kyllä ahdas itsekkäisyyden tunteeni. Enpä sillä hetkellä muistellut Chioon jääneitä, en ajatellut niitä monia onnettomia, jotka vielä piileilivät luolissa ja kuopissa kärsien vaivoja, joista me olimme päässeet. Ei, minusta Chios ja koko maailma sillä hetkellä oli laivassamme; siihen tunteeni keskittyivät, siihen aatteeni supistuivat.
Vasta kun laiva jo kynteli merta ja Chion rannat olivat jääneet kauas taaksemme, sekä järjestys ja hiljaisuus oli palannut laivan kannelle, muistin etten ollut syönyt pitkään aikaan ja tunsin kovaa nälkää. Tämä tosin ei ollut mitään uutta minulle. Usein, harharetkiemme kestäessä, olin koetellut nälän ja janon vaivoja. Älköön sinun, lukijani, koskaan tarvitko nälissäsi olla, paitsi kun tiedät, että sinua odottaa katettu pöytä! Vaan kun itse nälkäisenä näet ympärilläsi nälästä kalpeita olentoja, etkä tiedä mistä saisit heille leipäviipaleen hankituksi, ja kun sinun tarvitsisi hoitaa ja holhoa nääntyviä rakkaitasi, mutta voimat sulta uupuvat… Oi! ainoastaan se, ken tämmöisiä tuskia on kokenut, tietää niiden katkeruuden!
Laivanpäällikkö arvasi heti hätämme, että kaipasimme ravintoa, ja määräsi meille laivakorppuja jaeltavaksi. Korput olivat meistä mannaa korvessa. Otimme ne vastaan ylistäen Jumalaa ja lausuen hartaita kiitoksia päällikölle; eikä aikaakaan, niin kuului kaikkialta vain hauskaa nakertelua, kun niin monet nälkäiset suut purra rauskuttelivat kovia laivakorppuja.
Andriana yksin ei syönyt. Hän istui peräkannella, kyynäspäät polviin nojattuina, peittäen otsaansa käsillään.
Laivanpäällikkö astui hänen viereensä, yrittäen rohkaista häntä, mutta tyttö jäi äänettömäksi ja liikkumatta eikä nostanut päätänsä. Panin silloin käteni hänen olkapäällensä ja tahdoin kehottaa häntä syömään, mutta en saanut paljojakaan sanotuksi, kun näin kyyneliä noruvan hänen sormiensa välistä; ääneni tukahtui ja kyynelet nousivat silmiini.
Äitini istui likellä. Osotin kädelläni Andrianaa; äitini oivalsi viittaukseni, nousi ja lähti tyttöparan luo. Hän laskeusi polvilleen hänen eteensä, otti hänen kätensä hänen otsaltaan, pyyhki hänen kyynelensä ja lausui suloisia lohdutus-sanoja, jommoisia vain naisen sydän löytää.
Poistuin liikutettuna. Kävelin etukeulaan ja katselin merta, jota kynnimme, ja Psaran vuoria vastapäätämme. Olimme jo lähellä satamaa, eikä laivat ja niiden yläpuolella kaupunki kauan viipyneet näyttäymästä. Kohta sen jälkeen laskimme ankkurin.
Silloin näin sen ensi kerran, tuon urhollisen saaren, jonka kuitenkin oli määrä kukistua niinkuin Chionkin. Mutta Psara iski Turkin rintaan hirveän haavan, samalla kuin Chion saarelta kuului vain valitusta ja parkua. Niin, Psara sortui, mutta vasta sitte kuin Kanárin tulisoihtu oli merellä sytyttänyt ikimuistettavan polttorovion.[11]
Meidän ei sallittu astua maalle. Psaralaiset pelkäsivät vastaanottaa meitä. Heillä oli jo ennestään pakolaisia, liiaksikin monta, saarellaan elätettävänä, eivätkä he voineet mitenkään vastaanottaa useampia. Olipa se vesikin jo kyllin suuri uhraus, jonka lähettivät meille, ettemme janoissamme purjehtisi pois.
Tuuli oli vielä suopea, mutta laivanpäällikkö pakotti meitä lähtöön, ennenkuin se äkkiä heittäisi toisaalle. Hän ehdotti että veisi meidät Mykonoon, sillä Tinos-saarella oli jo paljo Smyrnasta, Chiosta ja muualta paenneita ja vielä päälliseksi lavantauti liikkui heidän seassaan, vaan Mykonossa oli sekä väljempi tila että terveempi olenta. Päätettiin noudattaa tätä ehdotusta; me kuljimme tietysti minne meitä kuljetettiin. Vähät me siitä, vietiinkö meitä Tinoon vai Mykonoon! Me halusimme rauhan valkamaa, vieraanvaraista suojaa, jossa saisimme kallistaa päämme levolle eikä Turkkilaisia olisi lähimaillamme.
Auringon laskun vaiheilla hinattiin ankkuri ylös ja läksimme purjehtimaan pois.
Andriana pysyi kaiken aikaa murheellisena ja äänetönnä. Ei tulomme Psaraan ja sieltä lähtömme, ei yleinen liikunto ja tohu laivankannella voineet herättää häntä horroksesta, johon hän oli vaipunut. Hän ei huolinut eikä välittänyt mistään. Hänen silmänsä tuijottivat avaruuteen, tähystämättä mitään esinettä. Sanomaton synkkämielisyys kuvautui hänen katseessaan, hänen asemassaan, hänen vaiti-olossaan. Jos häntä puhuteltiin, loi hän hitaasti silmänsä ylös, ikäänkuin hän töin ja vaivoin riistäytyisi ajatuksistaan hitaasti ja vaivoin hän vastasi. Jos äitini hyväillen otti häntä kädestä, vastaanotti hän hyväilyt aivan piittaamattomasti; käsi vaipui veltosti polvelle takaisin, ja äitini meni kätkemään mielipahaansa. Missä oli tuo entinen elävyys, missä toimellisuus, missä iloisuus, joka virkistytti ja elvytti meitä vainon ensi-päivinä? Siitä hetkestä asti kun hän Mesta'ssa avasi oven, tukka hajalla, povi auki revittynä, vaatteet risaisina, en nähnyt hymyä hänen huulillaan, en kuullut hänen helakkaa ääntänsä. Kuulin vain hänen nyyhkytyksiään pimeässä navetassa, ja nyt näin hänen jähmeän katseensa, hänen mykät huulensa. Hänen olemuksensa onni oli sortunut niiden hurjain kätten alle, joista hän oli riistäynyt irti pelastaakseen meitä. Saastaisesta kosketuksesta oli hänen elämänsä tenho-kukkanen ijäksi surkastunut. Kauneus oli säilynyt, mutta entistä loistoansa vailla. Hän oli vielä ihana, mutta se oli sen kukan ihanuus, jonka raaka käsi on repinyt varresta ja polkenut mustaan multaan.
Laiva liukui laineita myöten. Etäisyys ja karttuva hämäryys kätki meiltä vähitellen Chion ja Psaran vuoret, ja tuskin saattoi silmä selittää, ikäänkuin etäisinä pilvinä, Egeean meren saarten ääripiirteitä, joita kohden purjehdimme.
Ja sitte tuli yö, kuuton ja pimeä; tuuli kävi myötäisenä, alus kiiti eteenpäin, aallot kohisivat. Väsymys, pimeys, turvallisuuden tunto, edellisten kovain mielenliikutusten vastavaikutus, yön viileys, aaltojen kohina — kaikki yhdessä raukaisi laivankannella ahdettuja pakolaisia. Kukin koetti suojella itseään miten parhaiten taisi; äidit peittivät pikkulapsensa syliinsä, vanhukset nojasivat valkoiset päänsä laivan laitoihin. Kaikki pakinat taukosivat, etkä kuullut mitään paitsi aallon räiskettä, keulan sitä halkaistessa, ja aluksen natinaa, kun tuimistuva tuuli kallisti mastoja merta kohden.
Minä en saanut unta. Istuin, pää maston nojassa, ja katselin pilviä ja pilvien lomista välkkyviä tähtiä, mutta mieleni oli Andrianan luona. Muistelin kohtauksia lapsuuteni ajoilta. Muistin, kun hän avasi meille oven Smyrnasta palatessamme, ja iloa, joka silloin sai sydämmeni tulvailemaan, kun niin monen vuoden oltuani poissa jälleen näin hänet. Mieleeni muistui vielä koko joukko seikkoja viimeisiltä ponnettomilta Chion päiviltämme, ja kaikkien muistojen keskellä eli hänen kuvansa, ja hänen suloinen äänensä kaikui mielestäni minun korvissani.
Hetket vierivät hiljaan. Yleinen hiljaisuus laivalla, meren yksitoikkoinen pauhu ja aluksen keinunta alkoivat vähitellen vaikuttaa väsyneesen ruumiiseni. Oikeastaan nukkumattani alkoivat ajatukseni vähitellen pukeutua unelmain utuhaamuun, kun äkkiä kuulen mereen putoovan ruumiin kumean roiskauksen ja yht'aikaa kauhistuksen huutoja:
— Hän putosi mereen! Hän putosi mereen!
Syöksähdin kuin nuoli peräkeulaan. Andrianaa ei näkynyt hänen entisellä paikallaan. Merimiehet katselivat mereen, kumartuen laivan laitojen ylitse, ja naiset huusivat:
— Hän putosi mereen! Pelastakaa hänet!
Päällikkö käski vähentää purjeita. Laivan vauhti hiljeni ja vene laskettiin veteen. Mutta tuuli kävi vinhasti ja olimme jo jättäneet taaksemme tuon tuntemattoman paikan, mistä tuo kamala loiskahdus oli kuulunut kun Andriana heittäysi mereen.
Oi! en milloinkaan ole niin vihannut Turkkilaisia, kuin sillä hetkellä!
Harppasin veneesen ennenkuin laivanpäällikkö ehti estää minua. Merimiehet sousivat rajusti. Kuljimme taappäin. Ollen vaiti tarkkasimme emmekö kuulisi hänen ääntänsä. Huusimme hänen nimeänsä niin lujaa kuin voimme. Ei mitään! Tähystimme pimeässä, emmekö erottaisi jotain haamua aalloilla. Ei mitään!
Siinäpä joku valkoinen esine veden päällä veti silmäni puoleensa. Osotin sitä merimiehille. Sousimme ja saavutimme sen. Se oli Andrianan valkoinen päähine. Pysyimme kauan aikaa sillä kohtaa, mutta ei mitään näkynyt, ei mitään kuulunut. Päällikkö huusi laivasta meitä pyörtämään.
Pyörsimme. Pidin käsissäni tuota valkeaa liinaa, samaa liinaa, jonka silloin tempasin, niin että tytön tukka valahti hajalle, kun Smyrnasta palatessa ensiksi näin Andrianan kotimme ovella. Tuo liina jäi ainoaksi muistoksi, ainoaksi jäännökseksi hänestä. Säilytin sitä sitten ja säilytän vieläkin pyhänä tavarana, rakkaana muistona.
KUUDES LUKU.
Kun istuen täällä Lontoossa mukavasti kalustetussa huoneessani, perheeni piirissä ja lähellä niin monta varakasta sukulaistani ja kansalaistani — kun, keskeltä nykyistä ylellisyyttä ja rauhallisuutta, muistissani liidän entisoloihin ja vertaan sitä tyyntä rauhaa, joka ympäröitsee illalleen kallistuvaa elämääni, myrskyisen nuoruuteni vaivoihin, vaaroihin, puutteihin, niin en itsekkään ymmärrä, miten pääsimme pulasta, miten kaikki jaksoimme kestää niin monta kovaa onnen kolausta, miten lopuksi ehein sielun ja ruumiin voimin selvisimme niin kovista koetuksista.
Usein nuoruuteni muistelmat näyttävät minusta unelmilta, tuo yleinen onnettomuus, jonka keskellä vartuin mieheksi, tuntuu tarulta. Sillä yhteiset olivat kärsimykset, yhteinen tuo taistelu sallimusta vastaan ja vuosikaudet elin, nähden ympärilläni kovan-onnen jos jonkin haamuisena.
Perheeni ja minä emme kuitenkaan olleet kaikkein kovaonnisimpia. Kaukana siitä. Tosin meitäkin vainottiin, mekin häälyimme vaaroissa ja menetimme kaiken tavaramme, mutta me pelastuimme ainakin kaikki yhdessä ja pääsimme vapaalle alueelle. Ainoastaan Andriana paran kuolema riisti renkaan perhe-piiristämme. Mutta laivalla, joka pelasti meidät Chiosta, Mykonossa sekä sitten Tinossa, jopa minne tahansa Hellaasen askelemme meidät harhauttivat, kaikkialla tapasimme monta muuta vielä surkuteltavampaa kuin me itse.
Kun vielä oleksimme Chiossa, vainon ja vaivojen viskeltävinä, emme tunteneet tuon kansallisen kärsimyshistorian yksityisseikkoja. Kukin ajatteli silloin omaa pelastustansa, eikä kerinnyt kysellä muiden oloja eikä puhua itsestään. Mutta kun jo uskalsimme nostaa päätämme, pelkäämättä sen edessä miekkaa välkytettävän, kun istuimme vieraan majan suojissa, jota ei tarvinnut pelätä Turkkilaisen varjon himmentävän, ja jokainen meistä näki huolen kuvastavan naapurinsa kasvoissa, silloin aljettiin tiedustella ja kysellä toinen toisensa, jopa ystäväin ja sukulaistenkin vaiheita ja kärsimyksiä.
Kuinka usein teinkään turhia kysymyksiä, kuinka usein muistellessani viimeistä yhtymystämme kappelin luona koetin tiedustella näiden ihmisten kohtaloa, jotka siellä yhtyivät. Mutta kyselmiini en saanut mitään vastausta. Kaikkien muiden edellä muistin pikku Déspinaa ja viimeistä kävelyämme, hänen synkkiä aavistuksiaan ja katkeria kyyneleitänsä, ja olen aina kuulevinani hänen suloisen lapsellisen äänensä: "he tappavat minun isäni, he tappavat hänen!"
Ja kuitenkin — kuinka monta sydäntä-viiltävää jutelmaa sainkaan lukea kreikkalaisen historian verisistä lehdistä Chios saarelta ja muualta! Jokaisella perheellä oli oma Iliadinsa onnettomuuksia. Mikä oli nähnyt isänsä, mikä poikansa, mikä puolisonsa silmäinsä edessä tapettavan. Orpolapsia oli paljon, jotka outojen kuljettamina itkivät vangiksi vietyjä äitejänsä; paljo äitejä, jotka turhaan etsivät lapsiansa. Kolkot muistot, surkea suru rakkaiden omaisten surman tai vankeuden johdosta, kodittomuus, epätietoisuus tulevaisuudesta, jokapäiväisen leivän puute tekivät tuon kärsimys-ajan aivan kamalaksi. Ja kuitenkin pääsimme useimmat sen lävitse; ottelimme kovan onnen kanssa ja lähdimme ottelusta voittajina.
Kun nuoremmat, parempina päivinä syntyneet ja kasvaneet, näkevät meidät vanhukset vielä vankkoina ja iloisina, he varmaankin, kuullessaan meidän nuoruutemme kohtaloita, epäilevät, liekö noita juttuja uskominenkaan. Ja muutamain vuotten mentyä, kun taistelun aikainen sukupolvi on kadonnut ja suullisesti jatkuvain muistelmain lanka on katkennut, on jälkeläistemme vaikea oivaltaa, millaisten uhrien ja tuskien hinnalla heille ostettiin hyvät päivät ja kansalle uudesta-elpymys. Senpä vuoksi soisin, että moni muukin vielä elävistä vanhuksista noudattaisi minun esimerkkiäni ja panisi muistelmansa kirjaan.
Yksilöitten historiasta muodostuu kansan historia, mutta Hellaan uudesti-syntymän historiaa ei muodosta ainoastaan sen sankarien loistavat urotyöt maalla ja merellä, vaan myöskin aseettomain ja voimatonten kärsimät vainot, surmat, häväistykset, heidän kestävyytensä onnettomuudessa ja heidän luottamuksensa Jumalaan, joka vahvisti ja vihdoin myös toteutti, joskin vain osaksi, heidän paremman tulevaisuuden toivonsa. Siitä kiittäkäämme Jumalaa ja kuolkaamme me vanhat siinä toivossa, että kansalliset pyrintömme kerran pääsevät perilleen, toivomuksemme kerran kokonaan toteutuvat. Mutta älköön nuorempain polvien varalle säästettäkö kärsimyksiä, jommoisia me koettelimme! Katsottakoon meidän marttyyri-työmme heidänkin puolestaan riittäviksi!
Tätä kirjoittaessani kertyy mieleeni viljalta muistoja ja mielikuvasimeni ohi kulkee perätysten jos joitakin onnen vaiheita ja kohtaloita. Näen edessäni onnettomat pakokumppalini, kuulen heidän kertomuksensa ja korviini kajahtelee heidän huokailunsa, heidän kyynelensä valuvat ja toivotonna he vääntelevät käsiään.
Viisikymmentä vuotta on siitä ajasta kulunut, ja useimmat heistä kätkee jo hauta. Mutta siksi monta on heitä sentään jäljillä, että he voivat liittää nykyiset olot entisiin. Saattaisinpa mainitakin heitä. Niinpä saattaisin mainita tuon vallasvaimon, joka silloin, kätkien kauneutensa ryysyjen alle, kerjäläisenä kulki Vähän-Aasian sisämaat etsein lastansa, kunnes Jumala armahti häntä, niin että hän palasi tuo lapsi sylissään.
Ja eräs toinenkin iäkäs vaimo, nykyään muutamain arvokasten Kreikan kansalaisten äiti, ryöstettiin silloin nuoruutensa ihanuudessa ja eli kaksi vuotta Turkkilaisen vaimolassa;[12] suurin vaivoin saatiin hän vapaaksi ostetuksi, ennenkuin hänen ryöstäjänsä palasi sodasta.
Vaan kelläpä vanhemmista kansalaisistani ei olisi kerrottavina kohtaloita, jotka draamallisessa voimassa usein voittavat mitä romaanisepän vilkkain mielikuvitus saa keksityksi? Kertoipa eräs heistä hiljattain minulle, kuinka eräs Chion Turkkilainen piti häntä, silloin kymmenvuotiasta poikaa, vankina kodossaan. Samana päivänä, kuin panttivangit hirtettiin, vei hänet isäntänsä kädestä kadulle katsomaan noiden veritodistajain ohikulkevaa jonoa. Kuolemaan kulkevien joukossa oli myös hänen isänsä. Nähdessään tämän riistäysi poika Turkkilaisen käsistä ja heittäysi isänsä kaulaan. Isä painoi pojan povellensa, suuteli häntä kerran ja laskien hänet maahan siirsi hän hänet loitos luotansa, ikäänkuin peläten että poika takertuisi isän tuomioon. Sittemmin tuo orpo ostettiin vapaaksi, mutta isän viimeistä suudelmaa hän ei koskaan unhottanut. Ja ukon silmät vettyivät ja hänen äänensä vapisi hänen näitä kertoessaan.
Mutta aikeeni ei ole kertoa muiden historiaa. Enpä kuitenkaan, omista vaiheistani puhuessani, saattanut olla kajoomatta yleiseen hätään ympärillämme. Me kärseimme kaikki yhdessä; onnettomuuden yhdys-side sekä itsevarjeluksen taistelo lujensi keskinäisesti kestävyyttämme ja elvytti meitä vähitellen.
Ensimmäiset päivät olimme ikäänkuin huumeissamme; huomispäivää ei kukaan ajatellut, kun vainon ja pelastuksen tuottamat mielenliikutukset vielä olivat niin vereksinä. Mykonolaisten sydämmellinen vieraanvaraisuus sekä joku määrä säästyneitä rahoja riitti meille aluksi hengen piteeksi. Mutta rahavarat tyhjenivät pian ja köyhät saarelaiset eivät voineet meitä kauemmin elättää. Köyhyys ja rahattomuus vallitsi silloin yltä yleensä. Muistanpa, kun viimeinen floriinimme oli mennyt, kuinka turhaan yritin saada äitini sormusta myydyksi. Vasta töin ja tuskin osuin sittemmin Spetsassa saamaan sille ostajan, erään sikäläisiä varakkaampia asukkaita. Ja hänkin lienee sen vain ostanut auttaakseen meitä hädän hetkellä. Ken silloin omasi rahoja, ei ostellut koristeita, ei omiksi tarpeikseen eikä voittoja niillä saadakseen.
Ihmeeltä minusta vieläkin näyttää, miten meidän, keskellä kaikkea hätää ja puutetta, kuitenkin onnistui vähitellen saada keinoja kerätyksi ja kauppatoimi vireille pannuksi. Ketkä pakenivat Venäjälle tai Italiaan tai muuanne varakkaisiin yhteiskuntiin, niiden ei tarvinnut otella mokomain vastusten kanssa ansaitakseen jokapäiväisen leipänsä. Mutta Kreikassa — mitähän arvoa saattoi siellä työllä olla, kun kaikki olivat köyhiä ja näkivät nälkää?
Ja kuitenkin elimme — vaan kuinka?
Siitä on kaksi viikkoa aikaa, kun saatoin hautaan erään vanhan ystäväni ruumista. Hän oli eläissään upporikas kauppias, joka jätti perillisilleen satoja tuhansia — mutta muistanpa senkin ajan, jolloin hän myyskenteli nisukakkusia Syran siivottomilla kaduilla; kakkusia leivoskeli hänen kaunis vaimonsa, erään arvokkaampain perheiden tytär Chios-saarelta. Ja tokkohan kakkusten ostajain tila oli parempi?
Vaan jopa kynäni taas eksyy kertomukseni edelle.
Kaksi tai kolme viikkoa Mykonoon tulomme jälkeen rupesin toden perää isäni kanssa tuumimaan, mitä olisi tehtävä, sillä meidän tarvitsi pitää huolta perheen elatuksesta. Toimi-alamme oli kauppa; mutta jos kauppaa alottaa kuinkakin vähästä, tarvitaan siihen kuitenkin jotakin pääomaa. Vaan mistä saada rahaa? Äitini vähät korukapineet eivät auttaneet meitä; parempi sitten rahaksi muuttaa nuo puutarhamme omenapuun alle kuopatut kulta- ja hopeakalut — mutta eihän ne olleet saatavissamme. Smyrnan khaniin jäänyttä kauppatavaraamme emme voineet lukuun ottaa enemmän kuin sikäläisiä saataviammekaan; ja chiolainen talomme tavaroineen — niin kuka tiesi, mikä Turkkilainen siitä nyt iloitsi! Ei ollut mitään keinoa meillä. Turhaan isäni avasi ja kääri kokoon ne vähät arvopaperit, mitä hänellä oli taskukirjassaan.
Näiden paperein joukossa oli eräs Venetsiasta tullut kirje, saatu Smyrnasta lähtömme edellisenä päivänä. Kirje ilmoitti, että kaksi kirstullista lakkeja oli lähetetty englantilaisessa laivassa, joka oli poikkeeva monessa satamassa ennenkuin Smyrnaan saapuisi. Rahtisetelin lähetti isäni Chiosta Smyrnaan eräälle tutullensa kauppiaalle, joka oli kotoisin Ionian saarilta ja siitä syystä Englannin alammainen. Mutta kun vastausta ei koskaan kuulunut, ei isäni enää ajatellut koko lakkeja. Nyt tuo venetsialainen kirje taas johdatti lakit mieleeni, ja niiden nojalle rakensin koko tuulentuvan, toiveita ja tuumia täynnä.
— Etkö jo saa kyllääsi? — sanoi isäni. — Jos odotat tuosta lastista lakistuvasi, niin saat varmaan käydä lakitonna hyvin kauan.
— Mutta koettakaamme — vastasin minä. Mitäs haittaa, vaikka kirjoittaisimme?
Kirjoitinpa siis tuolle Smyrnalaiselle tuttavalle ja isä pani nimensä kirjeen alle, jossa pyysin häntä lähettämään lakit Englannin alakonsulille Mykonoon. Tuo kelpo Mykonolainen, joka edusti Englantia, kultanauhainen hattu päässään, lupasi toimittaa kirjeen Smyrnaan sekä pitää tarpeellista huolta lakeista. Isäni naurahti epäilevästi, eikä todellakaan, niin pitkän ajan kuluttua, keskellä tuota kansallista myrskyä ja kauppaolojen jouduttua täydelliseen seisahdukseen, ollut juuri luultavaa, että kokeeni onnistuisi. Oli miten olikaan, emme varmaankaan voineet elää sen asian päättymistä odotellessa; sentähden päätimme, ainoana ja lopullisena turvakeinona, tarjota palveluksiamme Hallitukselle, ymmärrettävästi ei sotilaina, vaan esimerkiksi kirjureina. Sen vuoksi täytyi meidän lähteä Nauplioon, taikka pikemmin Argoosen, jossa Hallitus majaili. Vaan entä jos asiamme ei onnistuisi? Jos tarjouksemme hylättäisiin? Ehkäpä joutuisimme kilpailemaan monen muun, joko meitä kyvykkäämmän taikka semmoisten kanssa, joilla oli suojeluksia ja suosituksia, jommoisia meiltä puuttui.
Näitä harkiten, sekä kaikkia tiedustellen ja neuvotellen saavuimme siihen päätökseen, että meidän olisi lähteminen Argoosen, evästettynä suosituskirjeellä Théodori Négrin luo, joka oli pääsihteeri ulko-asiain osastossa sekä neuvoston esimies ja jota pidettiin hallituksen keskustana ja sieluna, ja että moisen suosituskirjeen voisi meille toimittaa Négrin ystävä Yrjö Mavrogénis, joka silloin oleksi Tinos saarella.
Monta vuotta sitten, päätulkin Mavrogénin surullisen kuoleman[13] jälkeen, oli tämä hänen poikansa sisarensa kanssa paennut Chioon, kumpikin vielä nuorella iällä. Siellä he elivät likellä äitini isän taloa ja lapsellinen ystävyys syntyi heidän ja minun äitini välillä, joka silloin oli nuori. Sitten muuttivat he muuanne, mutta äitini ei unohtanut heitä, ja päättäen omista tunteistaan suostutti hän minua lähtemään Tinoon hänen nimessään pyytämään hänen ystäviltänsä suojelusta.
Kuitenkin minua vähän arvelutti. Kuinka astuisin esiin? Eiväthän ne tunne minun isäni nimeä. Ja muistanevatkohan edes äitini perhettä niin monen vuoden perästä? Ja jos muistavatkin, tokkohan uskovat ja tunnustavat minua vanhan ystävänsä pojaksi? Mutta äitini kehotukset sekä hädän pakko voittivat epäilykseni ja arkuuteni, ja astuttuani pieneen mykonolaiseen alukseen saavuin muutamana iltana Tinon saareen.
Astuessani rannan viereiselle laiturille, oli jo yö. En tiennyt, missä saisin yösijaa. Tuolla rannalla oli kahvila vielä avoinna. Pyysin ja sainkin luvan olla siellä yötä; huoneen perällä oli puupenkki, jolla minun käskettiin maata. Mutta unesta ei tullut mitään. Kahvila tuli ennen pitkää täyteen ilostelevia Tinolaisia ja koko yön kaikui soittoa, laulua ja remua.
Millä maltittomuudella vietinkään tuon unettoman yön! Pimeästä sopestani näin ja kuulin heitä, ja heidän iloisuutensa itketti minua, soitinten kaiku viilsi korviani ja sydäntäni. Muistin kaikkea sitä surkeutta ja hätää, joka vallitsi ympärillämme siitä asti kuin kapina oli syttynyt, enkä ymmärtänyt, kuinka nuo ihmiset hennoivat huvitella. Vihastukseni heihin oli arvattavasti kohtuuton, vaatimukseni liioiteltu. Tinos ei saattanut katsella asioita samalta kannalta kuin Chios. Sinne ei ollut Turkkilaisia tullut tappamaan ja ryöstämään, eikä ollut pelättävä, että heitä tulisikaan. Tinolaiset jäivät saarelleen häiritsemättä ja vihollisjoukkojen asemasta näkivät he ympärillään vapaan Hellaan. Sen lisäksi oli kapina par'aikaa ensi menestyksensä kukkuloilla, ja Kreikkalaisen elävä mielikuvitus liioitteli voittoja todellistansa suuremmaksi. Vallachian kapinaliikkeen kukistus ei ollut vielä tunnettu; ja samall'aikaa kuin me Chiossa lymyilimme ja vapisimme, uskottiin Tinossa että voittoisa Ypsilantis samosi pohjoisesta päin kukistamaan Sulttaanin valta-istuinta. Oli yleinen luulo, että tuota pikaa ottaisimme Konstantinopolin. Mikäs kumma siis, jos Tinolaiset luulivat itsellään olevan syytä iloita. Ja niinpä kahvila kaikui isänmaallisista lauluista, joita kantelo säesteli sulavimmilla säveleillään.
Mutta sitä paitsi — ja eipä Tinolaisetkaan aina levänneet ruusuilla — ei ihminen alati jaksa surra ja itkeä. Hänen sielunsa ei kestä alituisessa murheessa, vaan hän tuntee tarpeen nauraakin ja iloita, ja vaikka murhe häntä paraikaa ahdistaa, välkähtää toisinaan ilon ja naurun päivänpaiste surun pilvien välitse. On kyllä sydämmiä, jotka herkuttelevat surussaan ja venyttävät sitä ikipitkäksi, mutta se ei ole luonnollista. Luonto arvetuttaa haavat ja lopuksi sydän aina mielii virkistystä ja iloa. Sillä tosin Jumala loi ihmisen maasta, raskaasta ja kosteasta maasta, mutta sitte hän kuivatti maamöhkälettä auringon lämpimässä ja se on säilyttänyt elähyttävän säteen lämpimyyttä.
Sinä yönä en viisastellut näin. Ei minulla vielä ollut siksi elämän kokemusta, ja kärsimykseni lyömät vammat olivat vielä verekset. Myöhemmin, kun useimmat meistä Chion pakolaisista yhdyimme Syran saarelle ja aloimme rakentaa ensimmäisiä mökkejä, joista syntyi Hermúpolin kaupunki, niin vaikka sotaa vielä kesti ja hätä meitä ahdisteli, valtasi meitä kaikkia naurun ja hauskuuden tarve, ja iloisuus vallitsi keskellä tätä onnetonten yhteiskuntaa. En milloinkaan koko elin-aikanani muista viettäneeni iloisempia ja hupaisempia päiviä kuin noina ensi vuosina Syrassa asuessani. Totta on, että silloin olimme nuoruuden kukoistuksessa. Mutta muistanpa että vanhatkin hilastelivat nuorten kanssa.
Aamupuoleen yötä tuli viimein hiljaa kahvilassa ja minä vaivuin uneen. Herättyäni aamulla ohjasin askeleeni Mavrogénin asunnolle, mietiskellen mitä hänelle sanoisin ja kuinka itseni esittelisin. Pelkäsin, mikä vastaanotto ehkä kohtaisi minua, ja epäilin onnistuisiko yritykseni. Kuinka suuri olikaan siis hämmästykseni, kun, oven auettua ja ennenkuin vielä ehdin lausua kysymystä, jota tiellä olin valmistanut, kuulin nais-äänen:
— Se on sen rouvan poika, sen poika! Ja alas riensi, juosten kaksi astinta erältään, tyttö, joka nämä riemulliset sanat huusi. Se oli meidän puutarhurin tytär. Hän oli päässyt pakoon Tinohon, Mavrogénis oli ottanut hänet suojiinsa palvelijaksi. Ei tämä eikä hänen sisarensa olleet suinkaan unohtaneet äitiäni; yksin tämän nimen maininta oli avannut heidän huoneensa oven köyhälle puutarhurin tyttärelle.
Kysyin häneltä, miten hänen isänsä oli käynyt. Tyttö parka ei tiennyt siitä mitään. He olivat muka eronneet sillä hetkellä kuin turkkilaisparvi oli hyökännyt maatalomme alueelle. Tyttö oli paennut muiden naisten kanssa, ja vanhus — niin tiesi Herra, elikö hän vai oliko kuollut.
Ja hän itki, vastatessaan katkonaisilla lauseilla minun kysymyksiini.
Astuin ylös portaita keveämmällä mielellä kuin millä olin ovea kolkuttanut. Jalo isäntä otti minua suopeasti vastaan, piti minua kodissaan, antoi minulle pyydetyn suosituskirjeen, puhui minulle virkistäviä sanoja ja täytti sydämmeni toiveilla ja lohdutuksilla. Hänen sisarensa ei väsynyt kyselemään minulta äidistäni ja Chiosta ja pakomme kovista kohtaloista. Oikeinpa ihastuin hänen sulouteensa ja ihmettelin hänen kaunista, herttaista muotoansa, vaan enpä häntä katsellessani aavistanut, että hän oli saapa paikan kansalliskapinan historiassa ja että hänestä kirjoja kirjoitettaisiin.
Tämän ystävällisen vastaan-oton muisto on sittemmin monasti, elämäni monellaisten vastusten kohdatessa, virkistänyt rohkeuttani ja tukenut horjuvaa luottamustani tulevaisuuteen. Ei tuo suosituskirje sitte perältäkään hyödyttänyt minua eikä minulla ollut Mavrogénin suojeluksesta mitään apua pyrintöihini. Mutta siveellinen tuki, myötätunnon ilmaus, ainoakin ystävällinen sana tai hymyily lohduttavat kipeää sydäntä enemmän kuin kaikki aineellinen apu. Jumalan armosta olenkin elämäni pitkällä radalla saanut monta tuollaista hyvyyden osotusta. Niin kauan kuin jonkun käy hyvin, ei hänellä ole aihetta panemaan arvoa lähimmäisen hyvyyteen; vasta kyynelten päivinä hän huomaa, kuinka ihminen luonnostaan on armelias ja aulis ja ottaa osaa kurjan hätään. Pahoja on sangen vähä maan päällä.
Seuraavana päivänä palasin Mykonoon suosituskirje povessani. Kun sitte muutaman päivän päästä sattui niin että eräs laiva aikoi lähteä Nauplion-lahteen, jätimme vieraanvaraisen saaren hyvästi ja läksimme koko perhe matkaan.
SEITSEMÄS LUKU.
Millaiset kulkuneuvot olivat siihen aikaan, sitä eivät ne saata helposti käsittää, jotka lapsesta asti ovat tottuneet höyryn voimalla kiitämään maita ja meriä. Ainoastaan Egeean saaristossa on sen, jonka ei sovi viittätoista päivää odottaa höyrylaivaa, pakko vielä nytkin ruveta samanmoisiin harharetkiin kuin Odysseus ja hänen toverinsa. Mutta eipä syrjäisimmänkään saaren asukas ole iäti tuulten orjana. Jos hänellä on kärsivällisyyttä, kyllä höyrylaiva tulee. Silloin ei höyrylaivoista tiedetty mitään. Meidän taivas ei ollut vielä haistellut kivihiilten savua, neitsyeellisiä aaltojamme ei kohisevat vesipyörät vielä lyödä huimiskelleet.
Myötäinen tuuli puhalteli, Mykonosta lähtiessämme, mutta ennen pitkää se laimeni ja tuli täysi tyven. Hetkestä hetkeen näimme edessämme Syron kalliot liikkumattomina, kun kahdella raskaalla airollamme tuskin saimme raskasta alusta paikaltansa huiskumaan. Vihdoin auringon laskun jälkeen alkoi taas tuulla ja purjeet pullistuivat. Mutta tuuli kävi etelästä ja ajoi meidät Androa kohden; me risteilimme koko yön yrittäen päästä Sunion suojiin. Toisena päivänä onnistui meidän töin vaivoin päästä Pireeon satamaan, josta noudimme vettä.
Kun vuosien perästä uudelleen näin Pireeon, kuinka vähäiseltä se minusta näytti! Silloin se oli ääretön, sillä se oli autio ja tyhjä. Meidän aluksemme ja kaksi pientä kalastajan venettä olivat ainoat, jotka uivat tyynten aaltojen avaralla pinnalla. Missä tänään marmori-laiturit torjuvat laineita, siinä meri hyrskyillään huuhteli sileitä rantakallioita. Missä tänään leviää kukoistava kaupunki ja isot tehtaat kohottavat korkeita savutorviaan, siinä ei nähnyt muuta kuin hedelmättömän maan ja hävityksen jälkiä. Yksi ainoa ränstynyt rakennus rannalla teki vielä tuntuvammaksi tuon elottomuuden ja liikkumattomuuden.
Kreikkalaiset piirittivät par'aikaa Atheenaa, ja vähälukuinen joukko sotamiehiä piti hallussaan tuota rappeutunutta rakennusta Pireeon rannalla. Muuten emme kuulleet mitään ampumispauketta emmekä nähneet muuta sodan merkkiä paitsi tuota soturi-vartiostoa Pireeossa.
Julma on sota! Ei se jalostuta ihmistä. Nuo soturit eivät tosin tehneet meille mitään kiusaa eikä vahinkoa, mutta kuitenkin olin iloissani kun laivamme etääntyi satamasta. Heidän käytöksessään ilmestyi raakuutta, ja koko heidän olentonsa kauhistutti, jopa melkein iljetti minua.
Kolmantena päivänä Mykonosta lähtömme jälkeen saavuimme Spetsan satamaan, sillä tuuli esti meitä purjehtimasta Nauplion lähteen. Laivan päällikkö lähti kaupungille. Ikävystyneinä ahtaasen oloomme laivassa lähdimme mekin maalle jaloittelemalla virkistämään itseämme.
Istuimme muutamille kiville kaupungin äärimmäisen talon luo, ja olimme kaikki vaiti nähdessämme isäni olevan synkällä mielellä. En ollut koskaan nähnyt häntä niin alakuloisena. Hän näytti kärsivän, mutta ei tuskitellut. Hän piti päätä käden nojassa ja silmänsä näyttivät raukeilta.
Olimme tuossa itseksemme, mutta alempana rannalla näimme asukkaita vilkkaasti liikkuvan.
Satama oli täynnä laivoja; meidän veneemme kellui tyhjänä sidottuna nuoralla paateen ja odotteli katteinia palaavaksi. Silmäni tähdättyinä tuohon ajattelin, miten meidän kävisi jos isä sairastuisi. Muistelinpa maataloammekin Chiossa ja isäni hauskaa makuukammiota siellä, kun äkkiä näin nuoren Spetsalaisen lähenevän meitä.
— Tervetultuanne tänne, kristityt ystävät. Chiostako ollaan?
— Chiosta — vastasi isäni, vaivalla nostaen päätänsä.
— Ja mitäs täällä ulkona istutte? Miksi ette tule kaupunkiimme?
— Me matkustamme Argoosen.
— Argoosen! Ei Argos ole naisten ja lasten olopaikka. Jääkäät tänne!
Isäni selitti hänelle, että lähdimme sinne elon keinoa etsimään. Mutta mies väitti edelleen, että Argos oli sotaleirinä, että Nauplioa vielä saarrettiin; hän selitti meille kuinka vaikeaa erittäin vaimoväen elämä olisi siellä keskellä sodan sattumuksia ja kehotti meitä kaikin mokomin lykkäämään lähtöämme toistaiseksi. Hänen vielä puhuessaan tuli laivurikin paikalle; hänpä vakuutti Spetsalaisen puhetta todeksi ja sai meidät jäämään Spetsaan. Eikä ollutkaan juuri vaikeaa taivuttaa meitä siihen, mutta minne jäisimme, missä saisimme päämme levolle kallistaa tällä uudella maanpaon pysäkillä? Kelpo Spetsalainen arvasi nähtävästi meidän empimystemme syyn.
— Tulkaat minun kotiini — sanoi hän. — Isäni tapettiin sodassa, äitini on kuollut, ja pesäni on tyhjänä. Asukaa siinä niin kauan kuin tahdotte. Tulkaa!
Heltyen suostuimme hänen tarjoukseensa. Oi tuota armelijasta ja jaloa ihmistä! Siitä silmänräpäyksestä alkain hänestä tuli minun uskollisin ystäväni. Me olimme sitten kuin veljekset ja ystävyytemme säilyi siihen asti kuin hän pari vuotta sitten erosi täältä. Hän kuoli suuresti kunniotettuna, osotettuaan itsensä kelvolliseksi ja vilpittömäksi isänmaansa palvelijaksi sodassa ja rauhassa.
Astuimmepa siis uuden ystävämme asunnolle ja otimme haltuumme sen tilavat ja siistit huoneet.
Isäni tunsi voimansa yhä vaipuvan. Luultavasti arvasi hän kuoleman lähestyvän, eikä tahtonut kuolla, ennenkuin näkisi perhekuntansa tulevaisuuden turvatuksi. Ei hän tosin lausunut mitään tuollaisia pelkoja, mutta samana päivänä neuvoi hän minua viipymättä lähtemään Argoosen yksin, pyytämään suosituskirjeen nojalla Négriltä jotakin virkatointa.
Kahden päivän päästä nousin maalle Nauplion rantaan ja astuin sieltä jalkasin Argoosen.
Spetsalainen ja laivurimme olivat oikeassa. Sen johdosta mitä nämät olivat minulle jutelleet sekä mitä itse olin Pireeossa kokenut, arvasin jo edeltäpäin, mikä minua odotti, mutta Pireeossa olin vain vähin määrin nähnyt sen mitä täällä oli nähtävänäni. Jouduin ihan outoon maailmaan. Tuhansittain vilisi fustanella-pukuisia sotureita kaikkialla; heidän kopea käytöksensä ja törkeät puheensa, ylenkatseelliset silmäykset, joilla mittailivat minua, jyrkät lauseet, joilla vastasivat ujoihin kysymyksiini, leirissä vallitseva melu, kohina ja sekamelska — kaikki tämä pani pääni pyörälle. Ei tämä tosiaankaan ollut naisille ja lapsille sovelijas paikka. Mutta huomasinpa, etten itsekkään sopinut tuossa ilmapiirissä elämään, etten siellä ollut oikeassa elo-ilmassani.
Kun minun vihdoinkin, suosituskirje kädessäni, onnistui päästä ministerin pateille ja näin edessäni pienen vähäpätöisen miehen korkean kirjoituspöydän ääressä, jouduin hämille. En tahtonut ottaa uskoakseni että tuo oli hallituksen ylisihteeri, suuri kuuluisa Théodoros Négris.[14]
Hän kirjoitti par'aikaa; minä jäin odottamaan, paperi kourassani, ja tähystelin esineitä ympärilläni. Pieni huone oli täynnä kirjoja: kirjoja pöydällä, kirjoja tuoleilla ja lavitsoilla, kirjoja arkulla, kaikkialla kirjoja, ja niiden keskellä korkea pöytä ja Négris pöydän ääressä kirjoittaen. Hänen vartalonsa oli minunkin omaani lyhempi. En luule että itserakkauden tunto viettelee minua tätä sanomaan. Katselin häntä ja ajattelin itsekseni:
Kas, hän on pieni, ruma ja aseeton, ja kuitenkin hän komentaa noita hurjia soturijoukkoja ja ne tottelevat häntä. Miksi? Siksi että hänellä on älyä ja tietoja. Älyä ei kukaan voi luoda itselleen, mutta tiedot ovat opittavissa. Järki tulee Jumalalta, opin hankkii ihminen itse. Näitä arvelin. Unhotin että ihmisälyllä on eri asteita ja kehitysvaiheita ja ettei jokaiselle ole annettu kykyä sääntelemään tahtoansa asianhaarain mukaan eikä taitoa taivuttamaan toisia sen alle. Unhotin monta asiaa, mutta katsellessani kuinka Négris kirjoitti, tein lujan päätöksen laajentaa tietojani. Ja todella rupesinkin siitä hetkestä opiskelemaan ja lukemaan. En tosin päässyt pitkälle; mutta mitä sittemmin opinkin, kaikki halu mikä sielussani syttyi tiedon ammentamiseen, se johtaa syntynsä siitä hetkestä, jolloin odotin että Négris lakkaisi kirjoittamasta. Tuo oli älyllisen kehitykseni lähtökohta, jos kohta sen näkö-ala olojen pakosta onkin jäänyt supistetuksi.
Vihdoin Négris laski kynän kädestään ja kysyi, mitä tahdoin. Ojensin ääneti käteni ja annoin hänelle ennen mainitun kirjeen. Luettuaan sen käski hän minua istumaan ainoalle tyhjälle tuolille viereensä ja rupesi kyselemään minulta, mitä tietoja minulla oli ja mitä häneltä halusin. Tunsin punastuvani, kun vastasin luetellen heikkoja tietojani ja lausuin haluni saada kirjurin virkaa hänen luonansa.
— Hyvä — lausui hän lopetettuani — hyvä. Minä tarvitsen nuorukaisia sinun moisiasi. Ehkäpä kohta laitankin sinut sopivaan toimeen. Mutta meidän tarvitsee ensin päästä hiukan tyynemmälle. Vartoo kunnes valloitamme Nauplion ja tule sitte taas minun puheilleni.
Ettäkö vartoisin kunnes Nauplio olisi valloitettu!
Poistuin pahoilla mielin. Jo kolme viikkoa pidettiin linnan antaumusta varmana ja piiritettyjen puolesta oli jo valtuutettuja miehiä käynyt keskustelemassa sopimuksen ehdoista, joka suunnalta tulvaili paikalle aseellisia viettääkseen kukin tavallaan kreikkalaisten aseiden voittoa. Mutta Turkkilaiset eivät antauneetkaan ja Dram-Ali samosi pohjoisesta päin suuren sotajoukon etupäässä. Maine hänen tulostaan levisi ja alkoi jo horjuttaa monen uskallusta.
Tämmöisiä kuulin noina kahtena Argoossa oloni päivänä. Virta näytti kääntyvän meitä vastaan. Olin vielä Chion mielivaikutteiden vallassa ja sydämmeni aukeni alttiisti pelolle. Kuinka saatoinkaan silloin aavistaa että Kolokotrónis oli hävittävä Dram-Alin armeijan Dervenin vuori-solassa?[15]
Toisen päivän yönä, kun unetonna vääntelin itseäni kovalla laudalla, joka oli vuoteenani, sepitsin päätökseni. En ollut minä luotu sota-elämää varten. Kauppa oli minun kutsumukseni.
Aamulla aikaisin astuin takasin satamaan, missä onnekseni tapasin laivan valmiina lähtemään Spetsaan, ja lähdin mukana.
Sitten en ole Naupliota nähnyt, mutta muistiini on jäänyt selvästi piirrettynä Palamidion jyrkkä vuorilinna varjostaen syvää laaksoa, jonka pohjalla kaislistot kätkevät matalan joen juoksua, ja kaupunki, jonka muureilta kaukaa näin puolikuun-lipun liehuvan.
Spetsassa tapasin sekä vanhempani että sisareni kipeinä ja vuoteen omina. Kuinka kipeästi tunsimmekaan silloin, että Andriana parka oli poissa! Kuinka usein muistimmekaan häntä! Minunpa nyt täytyi ruveta hoitamaan ja palvelemaan koko tuota sairastavaa perhekuntaa. Olin yht'aikaa palvelusneitsyt, sairaanhoitaja ja jopa kokkikin. Hyvät naapurinaisemme olivat vähä kummissaan kun näkivät miehen alentuvan tuommoisiin naisväen toimiin, vastoin heidän saarensa tapoja ja mielipiteensä tuosta ilmaisivat he surkuttelevalla hymyllä aina kun tarjosivat minulle avun kättä.
Onneksi äitini ja sisarteni tauti ei ollut pitkällinen, ainoastaan seuraus sielun ja ruumiin väsymyksestä, ja muutamain päiväin kuluttua saattoivat he toinen toisensa perään jättää vuoteen. Mutta isäni ei ollut sallittu enää toipua. En tiedä, mikä hänen tautinsa oli. Lääkäri, jonka kutsuimme kotia, kun täyttä totta aloimme käydä levottomiksi, sanoi isän sairastavan sydäntautia ja lupasi parantaa hänen. Mutta varmaankaan hän ei tiennyt mitä hän sanoi, ja epäilen lieneekö hän koskaan lääketieteellisen oppisalin ovea avannut. Hän oli maltalainen vanhus, joka monta vuotta oli kuljeskellut kaupungista kaupunkiin Itämailla, harjoitellen — vaikk'ei suinkaan ilmaiseksi — lääkärin ammattia. Siihen aikaan kävi jokainen Frankki[16] helposti lääkäristä. Herra yksin tiesi, minkä seikkain suosiessa tämä kunnon mies oli tohtorin-arvon saanut, mutta lopuksi hän itsekin alkoi luottaa siihen tieteesen, jota hän harjoitteli, kun milloin suopea luonto auttoi häntä parantamaan potilaita, milloin tohtori voiteillaan sukkelasti päästi sairas-paran tästä surkeasta maailmasta.
Isäni jäi kun jäikin vuoteen omaksi, kuume kulutti hänen muutoinkin vähiä voimiansa ja polttavat kivut ryöstivät häneltä unen. Hän tunsi tuonen tulevan ja odotti sitä uskalijaasti. Me, hänen omaisensa, unhottaen hetken huolet ja puutteet, ajattelimme vain, kuinka voisimme huojentaa hänen vaivansa ja, jos mahdollista, pelastaa hänen. Mutta päivä päivältä toiveemme kävivät yhä heikommiksi. Nähtävästi kuolon kylmä käsi laskeusi hänen päällensä.
Eräänä yönä istuin yksin sairaan vuoteen vieressä vaivoin suostutettuani äitiäni vähän levähtämään viereisessä kamarissa. Isäni oli vaipunut unen kaltaiseen hortoon. Ristissä käsin istuin ja katselin häntä, mutta mieleni häilyi tukalissa aatoksissa.
Makuuhuonetta valaisi himmeästi pyhäin-kuvain edessä seisova kynttilä ja syvä oli yön hiljaisuus. Äkkiä kuulen mielestäni ulkoa outoa hälinää ja juttelua kadulta. Nousin hiljaa ylös, avasin akkunaluukun ja pimeässä erotin ihmishaamuja kadulla sekä vastapäätä olevain huoneiden ovet avoinna. En uskaltanut avata akkunaa, sillä isäni näytti saaneen vähän rauhaa. Koetin kuulla, mitä ne puhuivat. Kuulin, mutt'en ymmärtänyt, sillä ne puhuivat albanilaista kieltä. Ainoastaan sana "armáta", jota usein toistettiin, herätti epäluulojani. Tovin päästä suljettiin ovet ja varjot poistuivat; ne näyttivät minusta kantavan vakkoja ja säkkejä olkapäillään.
Äänettömyys ja hiljaisuus palasivat, mutta sana "armáta" kajahteli sitten vain korvissani. Tiesin sen merkitsevän laivastoa, mutta mistä laivastosta oli puhetta? Odotin maltittomasti päivän valkenemista, tietämättä mitä oli tekeillä, ja aavistellen uusien kauhujen ilmestystä. Vasten tahtoani tulin muistaneeksi tuota yötä Smyrnassa, jolloin heräsin Turkkilaisten kiljuntaan.