Päivän noustessa tuli äitini ja istuen takaisin paikallensa sairaan vierehen lähetti hän minun lepäämään. En pannutkaan maata, vaan läksin yhtään kolistamatta ulos. Oiva isäntämme salli meidän mielin määrin tepastella talossaan; itse asui hän laivallaan.
Kaupungin ääreltä, jossa asuntomme oli, astuin satamaan; ja mitä enemmän sitä lähenin, sitä vilkkaampi liike oli kaduilla. Kysyin, mikä hätänä on, ja sain tietää että Hydran huipuilla oli vartiovalkeita leimunnut yöllä. — Ja mitä nuo valkeat tiesivät? — Turkin laivasto on tulossa!
Spetsalaiset kanniskelivat jo arvoisimpia kalujansa laivoille ja varustautuivat itsekin astumaan niihin vaimoineen lapsineen, jos viholliset todella hyökkäisivät. He tiesivät että vihollisten laivasto oli lukuisa ja pelkäsivät talojensa puolesta, mutta he luottivat vedellä-liikkuviin linnasiinsa.
Samassa tapasin muutamia tälle saarelle paenneita kotisaarelaisiani. Pakoa nämäkin tuumivat. Mytileneläinen laiva Venäjän lipun alaisena oli ankkurissa saaren takapuolella, ja he olivat lähettäneet muutamia sinne tiedustelemaan, mitä maksaisi heidän kuljetuksensa tästä Anconaan. He ehdottelivat meitäkin tulemaan mukaan, mutta miten me saattaisimme paeta? Kuinka voisimme kuljettaa kuoleman kielissä olevaa isäämme? Mutta kuinka saattaisimme myöskään jäädä saarelle, jos Turkkilaiset astuisivat maalle?
Palasin kotia kovin alakuloisena ja epätietoisena. Viittasin äitiäni tulemaan ulos ja selitettyäni hänelle muutamin sanoin asiain tilan, kysyin häneltä, voisimmeko hänen mielestään siirtää isää laivalle. Hän otti minua kädestä, vei minut vuoteen viereen ja näytti minulle, mitään puhumatta, sairasta. Tämän horrosta kesti vielä, hänen oli silmänsä kiinni, huulet puoli-avoinna ja hän hengitteli raskaasti.
Silloin näin ensikerran ihmisen kuolevan, ja kuoleva oli minun oma rakas isäni. Äitini puserti kättäni lausumatta sanaakaan; hän taisteli hallitakseen tuskaansa. Näin seisoimme kauan aikaa vuoteen ääressä, ääneti ja liikkumatta, ja kuuntelimme tukalaa hengentaisteloa kuoleman kanssa. Kallistin pääni alas ja suutelin äitini kättä, hän laski toisen kätensä minun pääni päälle ja kuiskaisi: — Nouda pappi.
Riensin heti ulos. En tahtonut itkeä äitini läsnä ollen. Ovessa kohtasin lääkärin, joka tuli sairasta katsomaan.
— No, siitähän selvittiin sukkelasti, ystäväni! — huudahti hän iloisesti, kun minun näki. Mutta hänen kasvoinsa sävy muuttui äkisti, kun hän havaitsi minun surkean katsantoni. Alentaen ääntänsä kysyi hän:
— Kuinka täällä on asiat?
En vastannut, vaan ravistin päätäni.
— Taisi säikähtää Turkkilaisia. Ei hätää, ne lähtevät jo tiehensä, ne lähtevät. Sievästi selvitään.
Jätin hänen kömpimään portaita ylös ja jatkoin juoksuani, sydän keveämpänä. Saapa isäni edes rauhassa kuolla ja Turkki antaa meidän rauhassa itkeä häntä. Mielikuvastimeni loi kuitenkin eteeni kaikki turkkilaiseen ryntäykseen liittyvät kauhut, ja juostessani rukoilin Jumalaa että tuo lääkärin tuoma tieto, että olimme vapautuneet heidän hirmuisesta ilmestymisestään, näyttäytyisi todeksi.
Kun palasin papin kanssa kotia oli isäni yhä vaan tunnottomana. Ainoastaan kerran avasi hän silmänsä; hänen katseensa todisti, että hän tunsi meitä, mutta ei hän kyennyt sanaakaan sanomaan ja ummisti kohta taas silmänsä. Hänen hengityksensä kävi vaikeammaksi ja hengenahdistus näytti vaivaavan häntä. Lääkäri nosti hänet istualleen sänkyyn, äitini asetti pään-alaisia nojaksi hänen taakseen ja minä leikkasin saksilla hänen paitaansa auki rinnasta antaaksemme enemmän vapautta hänen uupuneille keuhkoillensa.
Mikä tunne silloin vallitsi henkitoreissa olevaa isääni? Miksi rypisti hän kulmiansa ja liikutti kättänsä, ikäänkuin tahtoen estää paidan repimistä?
Tämä kohtaus on lähtemättömästi painunut mieleeni ja tahtomattani muistan sitä aina, ajatellessani maallisten olokappalten katoovaisuutta. Katso ihmistä! Kuolema levitti jo mustat siipensä, jo läheni pimeys, lepo, loppu; ja kuolija, tuo hyvä, jalo, lempeä vanhus liikutti kättänsä varjellakseen — paitaansa! Turhuuksien turhuus!
Kuolintaistelua kesti koko päivän. Sillä välin Turkin laivasto etääntyi suunnaten kulkuansa etelää kohden ja Spetsalta oli vaara ohitse. Asukkaat rauhoittuvat taas.
Ehtoolla isäni veti viimeisen henkäyksensä.
Seuraavana päivänä möin äitini sormuksen ja kätkimme kuolleemme halpaan nimettömään hautaan.
Se oli 15 p. heinäkuuta 1822. Semmoiset päivät eivät unhotu mielestä.
KAHDEKSAS LUKU.
Nyt olin siis isättömän perheeni päämies ja ainoa tuki; minun tuli sitä elättää, minun tuli turvata sisarteni tulevaisuutta, minun tuli holhoa äitini vanhuuden päiviä. Elinkeinoa ja varoja tuohon tarvittiin — ja mitä minulla oli? Négrin antama lupaus, että hän toimittaisi minulle paikan, sittekun Nauplion olisi valloitettu! Mutta sisässäni puhui ääni ettei minulla ollut uraa tuolla. Sukuni perintötavat ja koko kasvatukseni oli tehnyt minut kauppamieheksi. Tunsin, että kauppa oli ainoa toimi-ala jolla voisin edistyä ja kartuttaa hyötyä itselleni, perheelleni ja isänmaalleni.
Mutta mistä alkaminen? Missä se perusta, johon nojaisin toimeni? Siinäpä vaikeus. Isäni hautajaisista oli jäljillä hiukan rahaa sormuksen myymähinnasta, mutta se oli vähäpätöinen summa ja riitti tuskin päästäksemme pois Spetsasta, sillä lähtöä aloin heti ajatella.
Spetsa ei ollut mikään sopiva paikka minulle. Kauppa vaatii menestyäkseen järjestystä, turvallisuutta ja rauhaa. Mutta kuinka voivatkaan nämä yhteiskunnallisen sivistyksen ainekset päästä valtaan tällä sotaisella saarella, jonka asujamet, uhratessaan henkensä ja tavaransa epätasaisessa taistelussa hurjaa vihollista vastaan, siinä tottuivat halveksimaan omaa ja muiden henkeä ja omaisuutta, turvaumaan oman käden oikeuteen ja arvossa pitämään vain voimaa ja väkevyyttä? Nämä olivat silloisten olojen luonnollisia seurauksia. Ilman ennalta olevaa yhteiskunnallista järjestelmää, ilman voimakasta hallitusta, ilman säännöllisiä apukeinoja ja etevää keskusta kapina varttui ja menestyi ainoastaan yksityisten uhrausten ja ponnistusten kautta, mutta tapausten tyrskyssä voima hallitsi ja kalpa käskyt antoi.
Ja tätä taisteloa käytiin todella kaiken puolesta. Tunnussana "vapaus tai kuolema" ei ollut tyhjä, kerskaileva korulause, sillä vanhastaan oli tiettyä, mitä Turkkilaiset tekisivät, jos vastarinta masentuisi. Chion kohtalo oli hirvittävä enne Spetsalle ja muille meriliikettä harjoittaville saarille. Senpätähden epätoivo innosti miehiä tappeluissa, ja koko ilmapiiri uhkui jotakin hurjuutta ja raakuutta, joka ei mitenkään ollut edullista kaupan varttumiselle. Kuka siellä piittasi poliisista, kuka huoli tuomareista? Kun niin kosolta aina verta vuoti, oli elämän arvo suuresti alennut yleisön mielessä. Niinpä eräänä päivänä minun silmäini edessä torilla murhattiin eräs Ragusan mies, joka joutui ostajainsa kanssa kinaan sardellien johdosta, joita hän myyskenleli!
Ragusalaisen murha voitti kaikki epäilykseni mitä minulla vielä oli lähtöön katsoen. Päätin palata Tinoon. Siellä asukkaat olivat vähemmin sotaisia, tavat lempeämpiä, elämä helpompaa, ja, kiitos olkoon Mavrogénin ja iukuisain Chiosta paenneiden ihmisten, Tinossa saatoin katsoa itseäni vähemmin vieraaksi kuin muualla.
Särkyvin sydämmin jätin siis armaan isäntäni hyvästi, jätimme Spetsan saaren sekä isäni haudan siellä.
Tinossa vuokrasin pienen, matalan huoneen, ostin patjoja ja peittoja, ainoita huonekaluja, joita köyhät varamme sallivat meidän hankkia, ja antausin muutoin Jumalan kaitsennon turviin. Kovaa on köyhyys ja puute, kun ne seuraavat ylöllisen elämän perään, kovaa myöskin jokapäiväisen leivän epätietoisuus, kun on elätettävinäsi harmaapää äiti ja pienet sisaret. Mutta kaikkiin ihminen tottuu, kaikkiin oloihin hän vähitellen perehtyy.
Kun isäntämme kanssa tein sopimusta huoneen vuokrasta, havaitsin hänellä olevan uuden lakin, vaan en sitä asiaa sen enempää tarkannut. Vaan toisenapa päivänä tapasin torilla toisen Tinolaisen, niinikään hiljattain lakistuneena, parin askeleen päästä kolmannen, sitten neljännen j.n.e., joilla kaikilla oli uudet lakit päässä. Lakit olivat kaikki samaa tyyliä ja samanväriset, ja sepä seikka herätti uteliaisuuttani sekä johti heti mieleeni nuo Venetsiasta lähetetyt lakki-arkut. Riensin viipymättä isäntämme puheille:
— Sanoppas, mistä lakkisi sait?
— Ostin sen Englannin konsulilta, mutt'et saa sieltä enää, hän möi ne jo loppuun.
Englannin konsuli möi lakkeja! Epäluuloni varttuivat varmuudeksi. Vielä samana iltana matkasin Mykonoon ja tapasin ystäväni, varakonsulin, joka ilahtui minun nähdessään ja ilmoitti minulle, että nuo kaksi arkkuamme olivat tulleet Smyrnasta Tinoon ja että hän oli antanut sikäläiselle virkaveljelleen toimeksi niiden sisällyksen myymisen. Hän jätti minulle kirjeen tuolle vietäväksi, jotta hän uskoisi minua arkkujen omistajaksi. Mielin maltitonna kohta päästä kotia, mutta ystäväni ei laskenut minua; minun täytyi syödä iltaista ja olla yötä hänen luonaan. Huomenelta heitin hänen hyvästi, lausuen sulimmat kiitokseni hänen alttiudestaan minua kohtaan. Niin tulin taas Tinoon. Onneksi tuuli suosi kaikkia näitä edes ja takaisin retkeilyjä.
Tinoon tultuani astuin laivasta suoraa päätä Englannin konsulaattiin. En muista sen kelpo Tinolaisen nimeä, joka silloin siellä edusti Englannin valtaa, muistan vain hänen sileäksi ajetun naamansa ja hänen kultasankaiset silmälasinsa. Luulenpa vielä näkeväni miehen edessäni. Hän näytti minulle myymälaskun ja suoritti minulle oitis lakeista koituneet rahat, 5,000 grossia.[17] Viisituhatta grossia! Tuo vähäinen summa oli mielestäni silloin ääretön rikkaus. En tahtonut tarkastaa laskun oikeutta enkä arvata, paljoko paremmasta hinnasta lakit olisi pitänyt tai voitu myydä. Saamani summa oli minulle toivomaton voitto, jonka kautta minulle aukeni kaupanteon ura, sillä olinhan jo koko pääoman-haltia, omasinhan 5,000 grossia.
Riensin äitini luo kertomaan hänelle hyvästä onnestamme, näytin aarrettani, pyysin häneltä siunausta ja täynnä tuumia ja toiveita läksin kahden päivän päästä Syroon.
Sataman puutteesta Tinoon ei tullut isoja laivoja, vaan ne menivät Syroon, jonka satamaa Turkkilaisetkin pitivät puolueettomana. Saaren roomalais-katholiset asukkaat eivät ottaneet osaa kapinaan eivätkä sitä hyväksyneet, mutta sen kartiomaisen vuoren huipulla, jolla heidän kaupunkinsa sijaitsi, liehui Ranskan valkoinen lippu, jonka suojeluksen alle he olivat asettuneet.
Syron väestö supistui silloin tuon jyrkän ja köyhän kukkulan rajojen sisään. Koko sillä alalla, jonka nykyään peittää rikas Hermúpolis, et nähnyt muuta kuin alastomia kallioita. Ainoastaan siellä, missä tänään musiikki soittelee ja vallasnaiset laahaavat silkkiliepeitään kadun kivityksellä, silloin muutamat kasvitarhat ja hedelmäpuut todistivat asukasten ahkeruutta. Yksi roomalais-katholinen kirkkonen ja kolme neljä viinimyymälää olivat ainoat rakennukset rannalla. Lähellä niitä oli hiljattain rakennettu pahanpäiväinen kahvila, joka samalla myöskin teki majatalon, konttorin ja pörssin virkaa. Vähän loitompana, siinä, missä nykyään laivoja veistetään ja vasarain tahtimyötäinen kalke kuuluu, virui silloin, aution rannikon vieremällä, haaksirikkoon menneen laivan runko.
Semmoinen oli Syros, kun minä ja kaksi tai kolme muuta Chiolaista, edeltäjinä saaren vastaiselle kauppa-mahtavuudelle, ensikertaa istuimme tuossa erakkomaisessa kahvilassa rannalla, odottaen kauppakalua tuovan laivan tuloa.
Onneksi ei kauan viipynytkään, kun tämmöinen tuli; se saapui Venäjältä.
Tämä oli ensimmäinen raha-asia, johon omin päin ryhdyin ja jonka itse suoritin, sillä minulla ei enää ollut isääni neuvon-antajana ja oppaana. Pelkäsin tuhlaavani rahani huonoon yritykseen; siksi katselin kolmasti ja neljästi laivan tavaroita, katselin, hieroin kauppoja, tuumailin, arvelin. Vihdoin tein päätökseni. Ostin 1,000:lla grossilla kuivatuita kaloja, jotka sälytin Tinohon menevään laivaseen; astuin itse mukaan, tein ristin-merkin ja purjehdimme pois.
Tinossa oli silloin se tapa päässyt valtaan, että ruokatavaroita ensin kolmena päivänä peräkkäin julkisesti kaupattiin torilla, jotta väestö hyötyisi niistä; sen jälkeen kauppiaat keskenään hieroivat kauppaa jäännöksistä. Tietysti täytyi minunkin mukautua vallitsevaa tapaa myöten, mutta eipä minua juuri haluttanut itse istua tynnyrieni edessä ja julkisesti myyskellä kalojani yksitellen. Vaikka olin niin paljo kovia kokenut, oli minussa vielä entistä ylpeyttä jälillä. Koetinpa siis ensin löytää jonkun sopivan sijaisen itselleni tähän työhön, mutta minun ei onnistunut löytää semmoista; se seikka sekä varsinkin muiden kauppiasten esimerkki sai minut heittämään arvokkaisuuteni ja itse myyskentelemään tavaraani.
Istuin nyt siis keskellä toria ja möin kuivia kaloja. Olin saanut soveliaan paikan lähellä rantakatua ja, ehkä alussa vähän ujostellen, aloin huudella ostajia luokseni. Oli vielä hyvin varhaista, mutta ostajia ei puuttunut, kaloillani oli hyvä menekki, kauppa sujui suotavasti. Kuta paremmin myynti menestyi, sitä enemmän totuin siihen; menestys antoi intoa, ja kiivaasti kättelin, kilvan muiden vieressäni olevain kauppiasten kanssa, tavaraani, korotin ääneni houkutellakseni ostajia ja heitin luotani ensimmäisen kömpelyyteni liikkeissä ja tempuissa.
Olin juuri kovimmassa kauppatouhussa, kun äkkiä kuulin kolinaa, ja nostaen silmäni näin vastapäätäni olevassa talossa nuoren keltatukkaisen neidon avaavan akkunaa ja kiinnittävän akkunaluukkuja, joita tuuli paiskeli seinää vasten. Sen tehtyään kallistui hän, nojaten ristiin pannut käsivartensa akkunakarmiin, ulos akkunasta ja käänsi kasvonsa minuun päin. Hänen silmäyksensä pani minut hämille ja vauhtini keskeytyi. Kuinka kehtaan ostajia luokseni luikata kauniin valkoverikin silmäin alla, joka minua tähystelee? Koetin jatkaa työtäni, mutta mieleni väikkyi tuossa akkunassa ja katseeni kohosivat vähä väliä sinne. Yht'äkkiä näin neidon hymyilevän. Mitä hän myhäilee? Pilkanneeko minua? Vai tunteneeko hän ehkä minun ja hänen hymyilynsä on tervehdys minulle? Tunsin hämmennyksen rinnassani ja punastuksen poskillani ja kun en kyllin tähdännyt huomiotani toimeeni, tulin antaneeksi yhdelle ostajalle kaloja kaksi vertaa enemmän kuin makso oli. Äkkäsin sentään heti erhetykseni ja käännyin huutaakseni häntä. Kääntyessäni näin avatun oven kynnyksellä takanani Tinolais-nuorukaisen, käsi vyöllä, olkapää nojattuna ovipieleen ja pää käännettynä ikkunaa kohden. Hänen lemmekkäät silmänsä selittivät minulle koko asian. Säteet immen silmistä lensivät minun pääni ylitse, mutta eivät olleet minua varten eikä minulla ollut vähintäkään oikeutta hänen hymyilyynsä. Tästä oli minulle hyödyllinen opetus. Sain takaisin entisen vilppauteni ja jatkoin myymistä.
Kahdessa päivässä sain kalani kaikki myydyksi, korjattuani voittoa kaksikymmentä sadalta. Uusi matkustus Syrohon. Palatessani toin tynnyrin öljyä, jonka möin 8:n prosentin voitolla, sitten ostin ja möin samminmätiä (kaviaaria) samalla menestyksellä ja jatkoin reippaasti kauppatointani. Sittemmin voitot vähän supistuivat, sillä kilpailu alkoi kasvaa, mutta vaivani palkittiin kuitenkin aina, ja muutamassa kuukaudessa oli pääomani 5,000:sta grossista karttunut 8,000:ksi, paitsi sitä että sen ohessa olin elänyt omaisteni kanssa ja olipa joku määrä varallisuuttakin palannut köyhän asuntomme katon alle.
Sittemmin olen paljo rahoja voittanut, paljo hukannut. Jumalan avulla on sentään saanti yleensä noussut antoa enemmäksi, niin että nykyään mielihyvällä näen lasteni murheettoman toimeen-tulon turvatuksi. Mutta eipä myöhemmän kauppias-eloni suurimpainkaan yritysten onnistumisesta syntynyt mielihyvä ole verrattava noiden ensimmäisten vähäisten voittojeni tuottamaan iloon eikä varsinkaan riemuun, jonka tunsin, kun kuivain kalojeni kauppa niin hyvin onnistui.
Tämä tyhjästä luominen, ensimmäisien ominpäisten hanketteni onnistuminen, se itsetunto että olin siinä tilassa, ettei minun tarvinnut jättää äitiäni ja sisariani nälkää näkemään, se toivo tulevaisuuteen nähden, jonka nuo esikois-hedelmät antoivat minulle, kaikki nämä yhteensä tekivät ensi-voittoni verrattoman arvokkaiksi ja mieluisiksi. En tahdo sanoa, että tämän jälkeen työskentelin muka tietoviisaan piittaamattomuudella. Enpä niinkään! Harrastukseni ei vähennyt, onnistuminen on aina mieluisaa. Mutta innostukseni laimeni ja voiton ihastus väljeni vähitellen. Kun kerran tiesin saavuttaneeni aineellisen itsevaraisuuden ja tulevani omillani toimeen, ei sydämmeni enää levottomasti sykähdellyt, joka kerta kuin tilipäätökset tein. Sillä rikkauden hankinta itsessään ei ole onnen lähde, mutta toimeentulo, omavaraisuus — kas siinä työtä-tekevän ihmisen ainoa todellinen ja terve kiihotin.
En ollut silloin ainoa Chion nuorukainen, joka Tinossa taisteli luodakseen tyhjästä yhden ja kahdesta neljä. Oli paljo muitakin, joihin minut tutusti yhteinen onnettomuus ja alituinen yhtymys Tinon torilla tai Syron autiolla rannalla. Näiden joukossa oli myös vanhemman sisareni sulhainen, joka hänkin oli päässyt Tinohon kestettyään koko Odysseian kärsimyksiä. Nuoremman sisareni sulhainen oli joutunut sotavangiksi eikä koskaan saatu tietää, kuinka hänen oli käynyt. Minäkin olin lapsesta asti ollut kihloissa, mutta, ennenkuin tulin naimisiin, olin jäänyt leskeksi, sittekun morsiameni useita vuosia takaisinpäin oli kuollut; kapinan myrsky yllätti meidän, ennenkuin isäni ehti sommitella uutta kihlausta minua varten.
Tällaiset oli Chiossa tavat. Jokainen perhekunta yritti yhtyäkseen yhdenvertaistensa kanssa, vaan koska valittujen lukumäärä oli rajoitettu, aljettiin aikaisin oikein kilvan puuhata sovelijaita naimiskauppoja. Mutta Chion seurapiirien pienuus ja ylimyksellinen umpinaisuus eli itseensä sulkeuminen tekivät vihdoin läheisten sukulaisten väliset avioliitot välttämättömiksi.
En aio kiitellä vanhempiani näiden varhaisten kihlausten tähden, joilla he edeltäpäin ikäänkuin sinetillä vahvistivat elämän tärkeintä liittoa, asianomaisten tietämättä tai keskenään suostumatta. Mutta heidän menettelyänsä puolusti tämmöisten avioliittojen onnistus. Nuoret kihlatut kasvatettiin pienestä pitäen toinen toistansa varten, ja aviollisen rakkauden edellä kävi pitkä seurustelu ja vähitellen kasvava suostumus toisiinsa. Avioliitto seurasi kihlauksen perästä ilman noita sydänvaivoja, ilman tuota kahdenpuolista tietämättömyyttä menneisyydestä ja epävarmuutta tulevaisuudesta, jotka tavallisesti seuraavat rakkauden rakentamia avioliittoja. Avio-elämää hankittiin ja elettiin ilman ankaroita myrskyjä, mutta siltä ei vähennyt perheen hiljainen onnellisuus. Mutta kansan olojen muututtua tuo vanha tapa ei muuta saattanut kuin huonota ainoastaan aineellisten etujen harkinnaksi ja myötäjäisten tavoitteluksi, niin etten minä ainakaan sure sen lakkaamista.
Muutoinkin ovat olot siitä päivin kaikittain muuttuneet. Silloin nuoret olivat vanhempain ohjattavina ja he pitivät sitä varsin luonnollisena asiana. Tämän tottelevaisuuden sekä yksimielisyyden kautta perhe kasvoi lujaksi ja sen voimaa vartutti vielä noiden suvunsisàisten avioliittojen side. Tämäkin puolestaan selittää Chiolaisten tavatonta menestystä ei ainoastaan ennen kapinaa saaren yhteisten asiain hoidossa vaan myöskin Chion hävityksen jälkeen sen kauppasuhteiden järjestämisessä ja kehityksessä.
Kertomukseni aikaan emme kuitenkaan vielä olleet järjestelmää muuttaneet, vaan pysyimme entistapojemme ja kasvatuksemme vaikutuksen alla. Katsoinpa siis toisen sisareni sulhaista jo veljekseni, ja hartaasti yritin saada toistakin kihloihin. Onneksi ei minun tarvinnut kauan hakea. Löysin ja esitin äidilleni erään nuoren ystäväni, jota olojen tukaluus ei pelottanut avioliittoa rakentamasta, ja näinpä toimitin nuoremmallekin sisarelleni sulhaisen.
Nämä kaksi tulevaa lankomiestäni ja minä suostuimme rupeemaan yhteisiin asioihin, pannen kukin osaltaan liikepääoman varaksi 1,000 grossia, sillä välipuheella, että yksi meistä olisi Syrossa tavaroita ostelemassa, toinen jäisi Tinoon niitä myymään, kolmas kuljettaisi tavarat Syrosta Tinoon. Minun osakseni sattui ostamistoimi. Sainpa siis haltuuni suurimman osan pienestä pääomastamme, jätin äitini hyvästi ja astuin pieneen laivaan, joka oli valmiina purjehtimaan Syrohon.
Mutta samalla kuin ankkuria vivuttiin ylös näin veneen tulevan täyttä vauhtia kaupungista meitä kohden ja siinä molemmat kumppanini, jotka liikuttivat käsiään estääkseen meitä lähtemästä. He toivat sen ikävän uutisen, että eräässä Konstantinopolista Tinon Panormoon tulleessa laivassa oli ilmestynyt ruttotautia, ja että tieto siitä jo oli kulkenut Panormosta Syroon, niin ettei varmaankaan meitä otettaisi siellä vastaan tarttumuksen pelosta eikä sallittaisi keskuuden jatkamista Tinon kanssa. Tämän johdosta päätimme, että lähtisin laivasta ja että Syroon siirtoni jätettäisiin toistaiseksi, kunnes lakattaisiin kulkutautia varomasta. Kovaksi onneksi rutto levisi laivasta saareen. Ei se ollut ankara eikä suurta vauriota tehnyt, mutta riitti kuitenkin pelottamaan ympärillämme olevia saaria ja salpaamaan meidät Tinohon.
Näin hankkeemme raukesivat tyhjiin ja kauppakumppanuutemme hajosi; jäin taas työttömäksi, ja tämä pakollinen toimettomuus oli minulle kahta tukalampi viimeisten kuukausien vilkkaan työn ja toimen perästä.
Muutoin elimme tyynessä rauhassa saarellamme eikä ajatuksiani, niinkuin ennen, häirinnyt Turkkilaisten pelko tai sodan meteli. Ainoastaan eräänä päivänä alussa lokakuuta luulin Tinonkin[18] vuoron tulleen ja turmion peittävän meidät synkillä siivillään. Mutta elin jo miehuullisemmassa ilmastossa, mieleni rohkeentui muiden esimerkistä ja paon ajatusten asemesta varustelin minäkin taisteluun ja vastarintaan.
Merensalmi Syron ja Mykonon välillä alkoi näet vilistä turkkilaisia laivoja, jotka viipyivät siellä tuntikausia täydellisen tyvennön tähden. Näimme yhdestä laivasta veneitä lähtevän Mykonon rantaa kohden ja kuulimme kiväärien pauketta; mutta keskellä savua selitimme, kuinka veneet palasivat laivalle. Nämä enteet näyttivät uhkaavan maalle-nousua ja hyökkäystä laivastosta. Nytpä hätäkellot alkoivat soida kautta Tinon saaren ja aseellisia asukkaita tulvaili kokoon; muiden muassa minäkin laahasin vanhaa kanuunaa, jonka asetimme "Akrotiri-pasha" nimiselle rantakukkulalle. Mutta luoteja meillä ei ollut ja ammuimme siis pelkällä ruudilla, uhaten tai pikemmin ärsytellen Turkkilaisia. Minäkin hääräsin tuossa näytelmässä kukkulalla, vaan kuullessani tyhjiä tykinjäräyksiä ja nähdessäni Turkin laivat muistelin vaiheitamme Chiosta paetessamme ja odotin, sydän ahdingossa, mitä tulisi tapahtumaan.
Onneksi Tinolaisten lujuutta ei pantu sen kovemmalle koetukselle. Pasha ei ottanut huomatakseen meitä eikä yrittänyt Mykonolaisiakaan rangaista, vaikka olivat tappaneet useita merimiehiä, jotka koettivat maalle nousta, ja ajaneet muut takaisin heidän veneihinsä. Tuuli heräsi henkiin; hän käytti sitä hyväkseen ja poistui meidän saartemme vesistä.
Sittemmin meitä ei mitenkään häiritty ja saatoimmepa melkein unhottaa, että olimme sotapiirin sisällä, ellei sodan tapausten kaikua alati olisi kuulunut meille. Kun saimme kuulla Turkin amiraalilaivan palon ja vihollisten laivaston häviön, silloinkos sula ihastus valtasi meitä kaikkia pakolaisia, jotka Kanárin urotyössä näimme oikean rangaistuksen Chion turmeluksesta. Ja Dram-Alin vaurio Dervenin solassa ja Mesolongin ensimmäisen piirityksen lahotus ja kaikki nuo peräkkäiset voitot kapinan ensi vuosina ne siivestivät toivomme lentoon ja vahvistivat luottamustamme. Ei ollut vielä Psaraa ja Kasoa hävitetty, ei ollut Mehmet-Ali ruvennut sotaan raastamalla Kretan saarta, ei ollut urheaa Mesolongia valloitettu, ei olleet vielä alkaneet nuo Kreikkalaisten surkeat sisälliset riidat. Asiat menestyivät hyvin ja Herran käsi näytti siunaavan Hellaan vapauden-taistelua. Ja me kun näimme kapinan varttuvan ja juurtuvan, ennustimme sille pikaista ja onnellista loppua.
Alkoipa jo taistelun kolmas vuosi ja Tinon mantelipuut kantoivat ensi kukkiansa. Minä, kun olin lopen ikävystynyt toimetonna-olooni ja liikuin jos joissakin tuumissa ja aatteissa, tulia vihdoin sille päälle, että päätin lähteä Chioon etsimään noita puutarhamme omenapuun alle kaivetuita aarteita. Muistin isä-vainajani sanoja kun täytimme kuoppaa omenapuun alla. Hän oli poissa, ja minä olin perheen pää ja turva. Tuonpa talletelman takaisinsaanti voisi sekä helpottaa kapion hankkimista sisarteni naittamista varten, että meidän muuttoammekin Euroopaan.
Mitä enimmin tuo aate juurtui ja kasvoi päässäni, sitä vilkkaammin halusin päästä sitä toteuttamaan ja tuumani valtasi minut kokonaan. Sitä yksinään ajattelin vaivoissani, siitä näin unta nukkuessani.
Muutamia kansalaisia oli jo salaa käynyt Chiossa ja palannut eheinä ja vahingoittumattomina. Sikäläiset viran-omaiset olivat saaneet Konstantinopolista käskyn lempeästi kohdella palaavia kristityitä eikä enää häiritä heitä. Tämän tiesin, ja siellä käyneiden kokemus rohkaisi minua vielä enemmin. Uskoin aikeeni äidilleni, joka kaikin mokomin koetti luovuttaa minua siitä, peläten että joutuisin onnettomuuteen. Mutta päätökseni oli järkähtymätön. Näin kyllä vaarat ja ymmärsin yritykseni uhkarohkeaksi, mutta vastustamaton halu ajoi minua sitä toteuttamaan enkä kuullut äitini sanoja. Jätin hänen huostaansa vähäisen omaisuuteni, pyysin hänen siunaustansa ja läksin matkalle talonpojaksi pukeutuneena.
Alus, jonka asujaksi rupesin, vei viljalastia myytäväksi Chion syrjäisempiin satamiin; sen päällikkö, katteini Kefálas, lupasi saattaa minut maalle turvallisesti. Nähdessään minut laivalla, ylläni valkoiset polvihousut ja talonpoikais-mekko, sekä muassani kaksi lekkeriä punaista samminmätiä, naurahti tuo kelpo katteini. Itseänikin vähän nauratti, mutta sillä hetkellä ajattelin enemmän äitiäni kuin aarretta omenapuumme alla.
YHDEKSÄS LUKU.
Tuuli oli eteläinen, ja laiva kulki nopeasti Chioa kohti. Mutta mikäli yön hetket kuluivat, karttui huolettavasti kulun nopeus kiihtyvän tuulen väkipakosta.
Jotka kokemuksesta tuntevat Egean meren, ne tietävät, kuinka tukala etelätuuli sillä saattaa olla. Silloin jouduin ensikerran merikivun kouriin. Venyen peräkannella tunsin aluksen allani nousevan ja vaipuvan, kuulin hyrskyn hirmuisella pauhulla pieksevän laivan laitoja, kuulin myrskyn vihaisesti vinkuvan laivan köysissä ja purjeissa, ajaessaan vaahtopäisiä laineita, sekä peräsimen surkeasti kitisevän. Silmäni oli kiinni, mutta en saanut unta koko yönä. Jäseneni oli raskaat, minulta puuttui sekä tahto että voima liikuttaa niitä. Usein hyökylaineet kastelivat minut läpimäräksi, mutta en jaksanut siirtyä toiseen paikkaan enkä huutaa apua.
Puoliyön ajoissa kuulin katteinin sanovan perämiehelle, että jos tuuli näin edelleen yltyisi, hän aikoi heittää osan lastia mereen. Heittää mereen! Ajattelin mätilekkereitäni, jotka maaten ylinnä viljan päällä olivat kohta käsillä sopivana uhrina. Niitähän aioin myyskellä Chiossa vaeltaissani, jotta paremmin pääsisin liikkumaan, kunnes saapuisin meidän talolle. Ilman niitä koko tuumani oli pilalla ja toivoni hukassa. Tahdoin sanan sanoa laivurille, pyytää häntä niitä säästämään eikä ainakaan viskaamaan molempia mereen, mutta en pystynyt puhumaan enempää kuin liikkumahankaan. Mutta laivapa nousi ja laski vain kiivaammin laineilla, ja minua alkoi pelottaa ettei lekkerini yksinään olleet vaarassa joutua Vellamon saaliiksi.
Onneksi pelkoni oli perätön. Laiva oli hyvä ja vankka, ja katteini Kefalas ymmärsi asiansa. Aamulla saavuimme satamaan, turvalliseen ja tyyneen, Chion etelärannalle.
Rannikkomaa sataman ympärillä oli hyvin viljeltyä, mutta asumatonta; näkyipä kuitenkin ylängöillä, melkoisen matkan päässä mereltä, vihantain kukkulain keskeltä, kolme neljä pientä kylää, jonka valkoisia taloja aurinko säteillään valeli. Mutta rantatöyrän reunassa oli ankkuroituna toinen laivanen ja sen vieressä näimme muutamia talonpoikia seisovan rannalla juhtinensa.
Ihana ja voimakas tunne tuo isänmaan-rakkaus! Kun aluksemme kannelta näin viheriöivän luonnon ympärilläni, nuo kaukaiset kylät ja pienen ihmisryhmän rantahiekalla, riemastui sydämmeni. Chion näin mä uudestaan ja nuo talonpojat olivat maanmiehiäni! Tuo pikku laivakin rannalla loi eloa silmäini edessä olevaan tauluun ja katselin sitä sisällisellä mielihyvällä, aatelien, ettei sentään kaikki ollut pelkkää hävitystä ja autiutta saarellamme.
Mutta ennen pitkää tunteeni vaihtuivat, ja soin, ettei tuota laivaa olisi satamassa ollutkaan. Se oli tullut Psarasta tuoden viljalastia myytäväksi, mutta meidän aluksemme saman-aikainen ilmaantuminen synnytti kauhean riidan. Psaralaisten ei näkynyt olevan vähinkään aikomus suostua rauhalliseen kauppakilpailuun, vaan he tahtoivat uhkauksilla pelottaa laivuriamme lähtemään pois tältä väliaikaiselta markkinapaikalta, johon heidän oli mielestään etusijan oikeus. Kefalas puolestaan ei väistynyt, vaan jäi paikalle, siten harrastaen vapaan kaupan periaatteita. Kina uhkasi jo sanoista siirtyä käsikähmään. Nyrkkejä puristeltiin, väkipuukkoja vedeltiin. En tiedä, millaisen lopun tuo juttu sai, sillä, jupakan vielä kestäessä, astuin minä levollisesti maalle lekkereineni ja sovin erään siinä seisovan talonpojan kanssa, että hän kuljettaisi tavarani aasillansa, ja lähdimme hänen kotikyläänsä kohden.
Seuralaiseni, kahdenkymmenen vaiheilla oleva talonpoika, reipas, hyvänluontoinen mies, miellytti minua suuresti ja saavutti kohta täyden luottamukseni. Ennenkuin vielä saavuimme matkamme perille, tiesin hänen elämänsä vähäiset vaiheet ja seikat, ja minä ilmaisin hänelle nimeni, sukuperäni ja vaiheeni, vaan en sentään tuloni päätarkoitusta. Hartaasti pyysin, ettei hän kellekään ilmaisisi, että olin Chiolainen Kastrosta kotoisin. Hän lupasi sen minulle ja piti lupauksensa ja koko saarella oloni ajan suojeli ja autteli hän minua kuin tosi ystävä. Tämä oli uusi lisäys niiden hyväin sieluin lukuun, joiden lempeä myötätuntoisuus helpotti vaellustani pitkässä itkun alhossa.
Kun lähenimme kylää, otti hyvä Pantelis — se oli nuoren ystäväni nimi — lekkerini ja kätki ne ränstyneen ladon sisään, joka oli viinitarhan liepeessä tien vieressä, ja käski minun varrota siellä, kunnes hän ensin lähtisi juhtineen urkkimaan, oliko kylässä Turkkilaisia. Istuin öljypuun kannolle seinän-varjoon, katsellen polvittelevaa polkua pitkin, jolla toivoin pian näkeväni Pantelin palaavan. Ympärilläni oli syvä hiljaisuus, ja ainoastaan heinäsirkat, jotka ilakoivat auringon helteessä, sekoittivat sirinällään seudun rauhaisuutta. Yht'äkkiä lasten naurua kajahti ihan läheltäni. Käänsin pääni ja näin neljä pientä kylän poikaa, jotka tähystivät minua utelijailla silmillä, mutta samalla kuin katseemme kohtasivat toisensa, pakenivat juosten ladon taa. Muutaman minuutin päästä uusi ryhmä lapsia ilmestyy takanani. Ällistellen sormi suussa katselivat he minua tuokion aikaa, käänsivät selkänsä ja pötkivät tiehensä. Sitten tuli taas toisia. Aloinpa jo käydä levottomaksi tuosta tarkastelusta, jonka alaiseksi kylän nuori sukupolvi asetti minut, ja täydelleen tuskastuin, kun Pantelis viipyi niin kauan poissa. Jopa epäluulojakin alkoi nousta mielessäni, kun Pantelis vihdoin tuli. Aasia hänellä ei nyt ollut muassaan, vaan toinen talonpoika.
— Ei ole Turkkilaisia. Tule meidän kanssamme, Lutsi! — sanoi hän, ja ilman sen enempiä selityksiä ottivat he kumpikin lekkerin olallensa, ja astuimme kaikki kolme kylään. Sen keskellä, pienellä aukealla tapasimme joukon talonpoikia, jotka piiriinsä kiersivät molemmat oppaani ja nyt alkoi heidän välillään matala-ääninen keskustelu, josta pian syntyi kiivas kinastus.
Pantelis ja hänen ystävänsä panivat maahan lekkerit, voidakseen laskea kielensä ja liikenteensä enemmän valloilleen; ja niin nopeasti puhuivat he kaikki sikin sokin yht'aikaa, niin sekava oli tuo sanatulva, etten mitenkään saanut selkoa, mistä puhetta oli, vaikka kyllä arvasin, että se koski minua.
Vihdoin saatiin aikaan joku sopimus, lekkerit nostettiin taas kahden suojelijani olkapäille, ja me astuimme joukon läpitse kulkien Pantelin asuntoa kohden.
— Sanoppa minulle, mikä oli hätänä? — kysyin häneltä, kun pääsimme väen tungosta.
— Ei se ole mitään Lutsi, kyllä siitä pian selviämme. Vastaus oli lakonillinen, mutta jotakin rauhoittavaa oli talonpojan äänessä sekä siinä tavassa, jolla hän lausui nimeäni, tuolla murteellisella, mutta sointuvalla k:n muunnoksella. En pyydellyt enempiä selityksiä, mutta kaikesta saatoin ymmärtää, että turkkilaiskammo vielä häälyi Chion ilmapiirissä.
Pantelis oli vastanainut; hän ja vaimonsa asuivat kahden pienessä majassa, jossa hän tarjosi minulle vieraanvaraisuuttansa, mutta kerskailevasti hymyillen viittasi hän minulle, että perheen lukumäärän oli sallittu pian lisääntyä. Moisen lisäyksen odotus ei suinkaan vähentänyt hänen puolisonsa toimellisuutta, tuon kelpo Paraskevin, joka lyhyessä ajassa valmisti meille aterian. Siinäpä söimme vihreitä papuja, öljyssä keitettyinä, sekä samminmätiä, jota minä tarjosin, siten uudistaen lekkerieni avausta. Pantelin ystävä istui viereemme ja atrioitsimme neljän kuin kuninkaat.
Tuskin olimme lakanneet syömästä, kun ovea kolkutettiin.
— Ne ovat kai kylän-vanhimmat — sanoi Pantelis. Ja ne olivat todella sen kylän vanhimmat. He astuivat sisään, tukevat ryhmysauvat käsissään, sanoivat "hyvää ehtoota" ja istuivat tuoleille, jotka oiva Paraskevi nosti esiin. Mekin istuimme ja jäimme kaikki ääneti kököttämään. Maltittomasti odotin, että puhe alkaisi, jotta tietäisin mitä ukot mielivät, mutta ei kukaan hiiskunut mitään; naamat ympärilläni eivät vaan osottaneet suopeutta. Vihdoin vanhin ukoista katkaisi äänettömyyden:
- — Minkä miehen olet tuonut tänne meille, Pantelis? Nakkaathan tulihiiliä päämme päälle! Parempi, että tuo hukkuu kuin me kaikki täällä.
Äijän sanat säikähyttivät minua, mutta Pantelis puuttui puheesen, hartaasti puolustaen minua; hän sanoi minun olevan köyhän nuorukaisen Ikariasta, että aikeeni oli vain myydä tavarani ja sitte lähteä pois, kellekkään haittaa tekemättä, ettei Turkkilaiset ollenkaan ottaisi minua huomioonsa. Noita ja samanlaisia sanoja virtaili hänen sujuvalta kieleltään. Kylänvanhimmat kuultelivat, pudistellen päätänsä epäuskoisesti, eivätkä, sittenkun hän lakkasi puhumasta, vastanneet mitään, vaan lähtivät ääneti, jörönnäköisinä ja levottomin katsein.
Niin suuri oli pelkoni, että he heittäisivät minut Turkkilaisten käsiin, että milt'en jo päättänyt jättää sinne lekkerini ja luopuen koko tuumasta, joka oli minut Chioon tuonut, yöllä mennä satamaan, jossa vielä toivoin tapaavani laivan, jolla olin tullut, ja paeta. Mutta Pantelis rauhoitti minua:
— Kyllä siitä vielä selviämme — sanoi hän. — Nuku nyt vain yösi hyvin ja huomenna saamme nähdä.
Kysyin häneltä, luuliko hän sopivaksi, että tarjoisin kylänvanhemmille kullekin käärösen samminmätiä.
— Lahjaksiko? — kysyi Pantelis kummeksien.
— Lahjaksi — vastasin.
— No silloin ei sinun tarvitse yhtään pelätä, Lutsis. Silloin ovat he sinun ominas kaikkineen päivineen.
Sen jälkeen selitti hän minulle lavealti kylän valtiollisia oloja. Pitkän puheen pääsisällys oli tämä: kylässä oli kaksi puoluetta, jotka taistelivat keskenään ja pelkäsivät toinen toistansa. Milloin pääsi toinen, milloin toinen valtaan ja kumpikin koetti olla ystävyksin Turkin kanssa. Pantelis ei kuulunut kylänvanhinten puolueesen, jotka olivat käyneet meitä katsomassa, mutta hänen luultensa mätikääryt saisivat heissä ihmeitä aikaan.
Pantelin sanat loivat minuun uutta uskallusta ja toivat samalla myös unta minulle. Uuvuksissa kun olin matkan vaivoista, vaivuin maahan karvasäkin päälle ja nukuin pian sikeästi.
Tuskin oli huomis-aurinko noussut, kun kylän vanhimmat taas koputtivat ovella ja astuivat sisään, ääneti ja synkännäköisinä kuin eilen. Mutta minäpä olin ennättänyt heidän edelleen. Olin näet noussut varhain ylös ja käärinyt samminmätiä kaalinlehtiin. Kääryni olivat nyt valmiit ja tarjosin heille kullekkin hyvänpäiväisen mätikääryn. He ihastuivat suuresti lahjastani ja heidän ynseä käytöksensä minua kohtaan muuttui kuin lumouksesta. Hymyhuulin häärivät he ympärilläni ja taputtelivat suojelevasti olkapäitäni.
— Älähän nyt pelkää, Lutsis! Ei yhtään hätää. Olethan meidän omia miehiämme. Ennen me saamme hukkua kuin sinä.
Vaikka Pantelis oli minulle ennustanut lahjani tenhotehon, suututti ja iljetti se minua kuitenkin. Eilen uhkasivat uhrata minut Turkille ja tänään olivat samminmäti-kääryn vuoksi; valmiit itse uhrautumaan minun edestäni! Mutta salasin tunteeni ja lausuttuani kiitollisuuteni pyysin heiltä lupaa myyskennellä tavaraani. Lupa annettiin minulle; hankin itselleni puntarin ja asetuin kaksine lekkereineni torille myymään.
Seuraavana päivänä kylänvanhukset määräsivät minua tulemaan heidän parissaan Katarraktin kylään, johon oli muutaman hetken matka. Siellä majaili turkkilainen Aga. Heillä kuin oli muitakin syitä käydä siellä, katsoivat he viisaaksi ottaa minut mukaansa, jotta ololupani vahvistettaisiin ja siten jokainen moitteen syy vastapuolueelta poistettaisiin.
Tämä heidän toimenpiteensä soveltui hyvin tuumihini, sillä siten pääsisin edemmäksi saarelle ja lähemmäs maataloamme, jonne tarkoitukseni olikin tulla. Kylänvanhukset lupasivat pyytää Agalta lupaa minulle käyskelemään kylissä kaupitellen, ja Pantelis tarjousi alttiisti seuraamaan muassani heti kun olisin palannut lupakirjan kanssa. Läksimme matkalle, kylänvanhimmat aaseinsa selässä, minä jalkasin, ja saavuimme Katarraktiin, Agan asunnon edustalle, jonne he menivät sisään jättäen minut pitämään silmällä juhtiansa.
Odottaessani siinä aasien luona näin erään Turkkilaisen lähestyvän minua, aseilla varustettuna kiireestä kantapäähän. En ollut nähnyt Turkkilaista niin likeltä, siitä saakka kuin jätimme asuntomme Chiossa, enkä kaukaakaan, siitä kuin pyssynkuulat vinkuivat perässämme saarelta paetessamme. Lähestyvän soturin näky palautti heti muistiini vainon tukalat päivät, Smyrnan ajat ja Andrianan surkean lopun. Minut valtasi kaksinainen tunne, viha ja pelko, ja paikalta liikkumatta katselin tuimaa miestä. Hän kysäisi jyrkästi minulta jotakin, jota en ymmärtänyt. Kun en vastannut mitään, ampaisi hän minuun vihaisen katseen, päästi törkeän kirouksen ja meni huoneesen. Onneksi en enää nähnyt tuota ilkeää olentoa.
Hetki kului ja levottomasti odotin kylänvanhimpia. Vihdoin tulivat he taas esiin, mutta eivät olleet yksin. Heitä seurasi yksi Turkkilainen, yksi pappi ja nuori talonpoika. Saimme kaikki kolme kumppaneiksi paluumatkalle. Pappi ja Turkkilainen hankkivat itselleen ajokkaita kylästä, nuori talonpoika ja minä kuljimme jalkasin.
Tahdoin kysyä, miten minun oli käyvä ja miksi matkueemme oli lisääntynyt, mutta Turkkilaisen läsnäolo sitoi kieleni. Häntä nimitettiin Mula Mustafa'ksi, hän oli Kretasta ja osasi kreikan kieltä, mutta ei puhellut paljoa, koska muka Turkkilaisena ei tahtonut sillä antaa liikaa rohkeutta muille, jotka seurasivat häntä jonossa kukin aasin selässä.
Kylänvanhinten käskystä astelin minä, palvelijan tavoin, Mulan aasin rinnalla. Ainoastaan kerran hän puhutteli minua. Tien varrella huomasi hän ojan, joka oli aivan täynnä kukkasia, ja käski minun taittaa hänelle yhden niistä, jota hän näytti sormella ja jonka nimen hän mainitsi Turkin kielellä. Kun en tarkoin tiennyt mitä kukkaa hän tarkoitti, repäisin ojasta monenlaisia kukkia ja juosten saavuttaakseni edelle ehtinyttä matkuetta tarjosin hänelle nöyrästi kukkaisvihkoani. Kovaksi onneksi siinä ei ollut sitä kukkaa, joka oli Mulan huomion puoleensa vetänyt.
— Eihän se ole se kukka, jota tahdoin, sinä pöllö. Mistä olet kotoisin?
— Ikariasta.
— Siksipä oletkin niin tyhmä. Et ole Chiolainen.
Tämä mielistelevä viittaus kotimaahani lohdutti minua Turkkilaisen epäedullisesta ajatuksesta minun omaan itseheni katsoen, mutta ennen kaikkea minua ilahutti hänen hyvänsävyinen olentonsa.
Kylään tultuamme sain kuulla, miksi Mula oli tullut kanssamme. Hän tahtoi väkisin tuolle nuorelle talonpojalle, joka meitä seurasi tiellä, naittaa erään talonpoikais-tytön, jonka naittajaksi rupeemaan hänellä näytti olevan eräitä tärkeitä syitä. Nuori mies ei tahtonut suostua väkinäiseen naimiseen ja oli sentähden heitetty vankeuteen; kylänvanhukset tahtoivat sekaantua seikkaan, mutta Aga puhui avioliiton eduksi, ja nytpä Mula Mustafa tuli ylkä paran ja papin kanssa vihkiäisiä laittamaan. Tosiaankin isällinen hallitus! Mutta oli miten oli, seikassa ilmestyi sentään edistys-askel. Ei ollut miekka asiaa ratkaissut eikä tyttöä työnnetty haaremiin. Mula oli siivo mies. Antakaa keisarille, mikä keisarin on.
Vaan mitähän minusta oli päätetty? Niin, sain tietää, että minun tuli matkustaa Tholón-Potámiin saamaan sitä lupaa, jota pyysin. Siellä oli suur'-Agan asunto, ja kylänvanhinten piti kahden päivän perästä lähteä hänen pateillensa.
Kahden päivän päästä läksimme siis taas retkelle. Sillä kertaa oli matkue suurempi, sillä kylänvanhimmat kuljettivat viinikuormaa lahjaksi Agalle; minulla oli toverina Pantelis, vetäen perässään aasia, jonka selkään toinen lekkerini oli sälytetty. Toinen, joka jo puoleksi oli tyhjätty, jäi kylään joksikin takeeksi minun puolestani Paraskevin huostaan.
Lähes viiden-tuntisen matkan päästä saavuimme Tholón-Potámiin; mutta varovainen Pantelis ei katsonut otolliseksi, että veisimme samminmätimme Agan ja hänen Turkkilaistensa haisteltavaksi, ja jäi siis ulkopuolelle kylää, erään tuttavansa talonpojan majaan, jossa sovimme että hän vartoisi minua. Minä seurasin kylänvanhinten muassa kaupunkiin.
Kauhistus värisytti minua, kun astuin sen kapeille kaduille ja näin selvät jäljet Turkkilaisten tuhotöistä. Silloin näin ensikerran omin silmin hävityksen kauheat hedelmät. Siihen saakka olin paennut sen edellä ja kuullut myrskyn takanani riehuvan, vaan en ollut vielä käynyt sen jälkiä katsomassa.
Vuosi oli melkein siitä kulunut kuin Turkkilaiset tallasivat maahan Tholón-Potámin, tuoreet oli vielä turmion jäljet. Useimmista taloista ovet ja ikkunaluukut joko puuttuivat tai retkuivat puoleksi särjettyinä saranoistaan; seinissä näkyi vielä moniaalla luotien lovia tai tuhoisan tulipalon hiiltämiä kohtia. Erään muserretun alttaanin alla oli valkoinen muuri vielä verellä tahrittu. Ken tietää, mikä surman työ lie suorittu tuon alttaanin alla!
Hävitettyjen tai kylmille jääneiden talojen joukossa oli myös muutamia, joitten säilyneet asukkaat koettivat korjata vaurioitansa, mutta kylän koko ulkonäky todisti sentään selvästi, mikä surkeus siellä oli vallinnut ja selitti tarpeeksi kylänvanhus-raukkain pelkoa Turkkilaisia kohtaan. Heidän oma kylänsä oli tähän saakka säilynyt ehjänä, mutta kuinka saattoivat kurjat olla levollisina tulevaisuuteen nähden? Eikös Tholón-Potámkin samaten ollut välttänyt Turkkilaisten ensi hyökkäystä? Kun he kaksi vuotta sitten olivat karanneet saaren kimppuun ja turmelleet sen perinpohjin, olivat he armahtaneet tai unohtaneet tuon eteläisen kulmakunnan, ja talonpojat luulivat vaaran siirtyneen sivutse, surmalaisten kyllästyneen, saaren jo maksaneen riittäväisen veriveron. Mutta he pettyivät surkeasti. Kun Kanárin tuli oli kostanut Chion ensimmäiset kärsimykset, kun meren ääret kajahtivat palavan amiraalilaivan räjähdyksestä ja meri peittyi ruumiilla ja Kapetán-Pasha puoleksi palaneena heitti henkensä rannalla, silloin Turkkilaiset uudestaan vimmastuivat. Joukottain hyökkäsivät he n.s. mastiksi-kyläin rauhallisia asukkaita vastaan, taaskin kastaen kahvaa myöten miekkansa viattomaan vereen.
Saavuttuamme suur'-Agan asunnon eteen, menivät kylänvanhimmat sinne sisään; minä jäin kadulle, niinkuin Katarraktissakin, odottamaan ja mietiskelin itsekseni kaikkia mitä näin, ja ennen kaikkia tuota seinälle pirskotettua verta.
Hetkisen kuluttua minua huudettiin ja astuin ylös saliin, jossa Aga istui. Hänen vieressään oikealla ja vasemmalla istui muita Turkkilaisia, neuvojina ja virkamiehinä, syrjempänä oven suulla seisoivat kylänvanhimmat ja muutamia muita kristityitä.
Taivutin nöyrästi niskaani hänen korkeutensa Agan edessä. Hän kyseli minulta tulkin kautta ja minä vastasin seuraavaan tapaan:
— Mistä tulet?
— Ikariasta.
— Mitenkä olet tullut?
— Laivalla.
— Milloinka?
— Neljä päivää sitten.
— Mitä tahdot?
— Lupaa myydä kylissä täällä kauppatavaraani.
Siinä aseellinen neekeri lähestyi Agaa, käsi sydämmellään ja pää kumartuneena lattiaa kohden.
— Agani, sanoi hän, tällä nuorukaisella on frankkilaiset kengät ja hän lienee vakooja.
Ja hän osoitti mustalla kädellään minun jalkojani. Kaikkien katseet ja omatkin silmäni kääntyivät niihin. Ja tosin kenkäni eivät olleet tavallisia talonpojan jalkineita. Olin ostanut ne Tinossa ja leikannut ruojut paulojen kohdalta pois, arvellen tuon riittävän varokeinoksi. En arvannut ma poloinen että kenkien muoto saattaisi minun ilmaista, mutta eipä mieleeni ollut juolahtanutkaan, että minua koskaan vakoojaksi luultaisiin.
— Heittäkää hänet vankeuteen — määräsi Aga.
Heti paikalla neekeri tarttui käsivarteeni ja, ennenkuin ehdin sanaakaan sanoa ja Agan pitämättä mitään sen enempää tutkintoa niiden epäluulojen varmistamiseksi, jotka kirotut kenkäni olivat herättäneet, vei hän minut ahtaasen kammioon, jota kurja lamppu vain puoleksi valaisi, sysäsi minua kovasti hartioista ja salpasi minut lukon taa.
Kaikki tämä tapahtui niin kerrassaan, niin nopeaa, niin arvaamattani, että olin kuin houreissani, kun tyrmästä havahdin. Tunsin vielä neekerin kovat kädenkosketukset hartioissani ja käsivarressani, kuulin Agan äreän käskyn että minä olin vankiuteen heitettävä, muistin samalla tinolaisen suutarini naaman ja puodin — ja vankilan hämärässä ollessani luulin ensin näkeväni unta.
Kun silmäni tottuivat pimeään, näin etten ollut yksin. Kaksi talonpoikaa virui permannolla. Heidän näkynsä lohdutti minua hiukan. On hetkiä, jolloin ihminen etsii yksinäisyyttä, mutta yleensä haluaa hän lähimmäistensä seuraa.
Nuo kaksi vangittua olivat isä ja poika; heidän rikoksensa oli luvaton mastiksin myynti. Sillä lähes puolet koko saaren mastiksi-sadosta oli, kuten tunnettu, määrättynä sulttaanin haaremia varten. Loppuja talonpoikain ei sallittu myydä muille kuin Agalle, joka yksinään määräsi mastiksin hinnan ja maksoi sen milloin ja miten hän tahtoi.
Vanhus puhutteli minua ensin, kysyen kuka olin ja miksi olin vangittu, ja kertoi sitten pyytämättäni oman historiansa. Nuorukainen ei puhunut mitään, vaan itki hiljaisesti; ottaen poikansa kädestä keskeytti isä usein kertomuksensa, lausuakseen lohdutuksen ja rohkaisun sanoja hänelle.
Nähdessäni nuo kaksi oli mieleni murtua. Muistin isääni ja hänen autiota hautaansa Spetsan saarella, muistin äitiäni ja sisariani, jotka Tinossa odottivat paluutani, ja silmiini nousi surun itkutulva, murhe ja valitus voitti minut ja vuodatin kuumia kyyneliä. Pelkäsin Turkkilaisia. Niinkuin he tutkimatta olivat vanginneet minut vakoojana, samoin saattoivat he myös tuomita minut rangaistavaksi. Mitäpä kristityn henki heidän mielestään maksoi! Äiti parkani oli oikeassa evätessään minua lähtemästä. Miksi tulinkaan tänne?
Iltapuolella annettiin meille oliiveja ja leipää. Pian sen jälkeen tuli neekeri, vei minut ulos tyrmästä ja johti minut puutarhaan varjokseen, jossa kaikenlaisilla hedelmillä katetun matalan pöydän ympärillä istui koreilla matoilla kolme Turkkilaista ja kaksi kristittyä. Edellisistä tunsin Mula Mustafan, ja hänen näkönsä viritti minuun vähän uskallusta, sillä viime matkallamme hän ei minusta tuntunut olevan mikään paha ihminen.
He rupesivat uudelleen tutkimaan minulta, kuka ja mistä olin ja mitä tahdoin. Toistin entiset vastaukseni. Puheeni vahvikkeeksi tahdoin turvata Mulan todistukseen.
— Agani, etkö nähnyt minua…
Mutta Mula käänsi kasvonsa minusta ja huomasin, että hän ei tahtonut minua tuntea. Tahdoin muuttaa puhetta muihin asioihin, mutta hämmennyin, ja hämminkini vahvisti sen ajatuksen, jonka ennenmainitun nuoren talonpoikais-tytön naittaja oli järjestäni saanut, siitä asti kuin en osannut täyttää hänen käskyänsä tuon kukan suhteen.
— Ystäväni — lausui hän turkinkielellä pöytäkumppaneilleen — ei tuosta poika raukasta ole vakoojaksi. Hän on siksi liian typerä. Ei hänellä ole kaikki kairat tallella.
Ja sitten jatkettiin matalammalla äänellä haastelua minusta, vaan en kuullut mitä sanottiin. Neekeri veti minut varjoksesta ulos ja johti minut tyrmään takaisin.
Ei tuo ollut minun hauskimpia öitäni eikä tulevakaan yö, lukijani hyvä.
Seuraavana päivänä vietiin nuo kaksi talonpoikaa vankilasta eivätkä he enää palanneet; minä vain jäin sinne ihan yksin olemaan, mitellen hetkien kulkua ja valittaen kohtaloani. Ajattelinpa myös, miten Pantelis ystäväni oli käynyt.
Seuraavana aamuna vei neekeri minut taas Agan eteen. Kävelin murheellisna ja alakuloisena. Yksi ainoa toivo oli jäänyt minulle, heidän luulonsa, että olin heikkomielinen, ja päätinpä turvata tuohon kuin hukkuva lautapalaan. Aga istui imien nargilé-piippuansa, tavallinen seurueensa ympäröitsi häntä. Tulkki seisoi lähellä häntä, kädet rinnalla ristissä.
— Tervehdi nöyrästi Agaa — sanoi hän. — Hän antaa sulle vapauden, mutta sillä ehdolla, että kuljet maakuntaa edespäin, etkä niihin kyliin, joista tulet.
Kumarsin ja suutelin Agan kauhtanan lievettä ja peräydyin pari askelta. Mutta ajattelin Pantelia ja lekkereitäni ja satamaa, jossa toivoin tapaavani keinon palatakseni Tinoon.
— Mitäs vielä puuttuu? — kysyi Aga.
— Agani, sanoin, unohdin paitani kylään ja minun tarvitsisi mennä sitä noutamaan.
Turkkilainen ei ymmärtänyt mitä sanoin ja kysyi tulkilta. Hän pyrskähti nauruun, kun pyyntöni hänelle selitettiin.
— Hyvä, hyvä — sanoi hän. — Kyllä paitasi sulle tuodaan, mutta kulje sinä maakuntaa eteenpäin.
Kumarsin syvästi ja peräydyin. Ovella odotti minua neekeri, ojentain kättänsä ylevästi.
— Koppivero — sanoi hän.
Olin unohtanut, että vankien on tuonniminen vero maksettava. Vedin esiin povestani kukkaron, jossa minulla oli muutamia piastereita, siihen asti koitunut tulo kaviaari-kaupastani, ja aloin kirvottaa kukkaronnauhoja silminnähtävällä vastahakoisuudella. Mutta nauhoja oli paljo ja nekin toisiinsa kietoutuneet, eikä sormeni juuri kovin kiiruhtaneetkaan niitä selittelemään. Neekeriltä loppui kärsivällisyys, taikka kukaties hänen tuli minua surku, ja nostaen raskaan kätensä sysäsi hän minua niskasta, lausui pari törkeänlaista sanaa ikäänkuin hyvästijätöksi ja meni tiehensä.
Olin siis vapaana, ja ovi oli avoinna. Läksin ulos viipymättä ja kävelin suoraa päätä kylän portille. Mutta portti oli suljettu eikä ketään siellä. Oli sunnuntai ja kristityt viettivät vielä jumalanpalvelustaan kirkossa. Ensimmäinen viettini oli että minäkin menisin sinne kiittämään Jumalaa vapahduksestani, mutta minussa voitti halu niin pian kuin suinkin lähteä Tholón-Potámista ja rientää etsimään Pantelia. Tein siis ristinmerkin siinä taivasalla, kiipesin puuhun, joka kasvoi portin vieressä, hyppäsin muurille, sieltä maahan. Juoksujalassa riensin mökille, jossa Pantelis lupasi odottaa minua. Mutta siitä oli jo kaksi vuorokautta kulunut. Tokkohan hän siis enää odottikaan?
Mökki oli suljettu. Kolkutin ovea, huusin: Pantelis, Pantelis! mutta ei kukaan vastannut.
Töllin takana oli talli. Avasin sen, astuin sisään ja näin — oi suurta iloani! — näin Pantelin aasin tyynesti siellä odottavan. Älä naura, lukijani! Syleilin ja suutelin elukkaa! Oivalsin, että sen hurskas isäntä oli kirkossa. Eipä oiva Pantelis siis ollut jättänyt minua. Eikä aikaakaan, niin näin hänen palaavan. En rupee kertomaan yhtymyksemme kahdenpuolista riemua.
KYMMENES LUKU.
Viipymättä teimme Pantelin kanssa matkasuunnitelmamme ja läksimme sitte astumaan. Kuljimme pohjoista kohden, kylästä kylään; mädin myynti kävi kelpo lailla ja kukkaroni paisui paisumistaan.
Kun vihdoin pääsimme ylängöille, jotka ympäröivät "tasangon" ja näin kaupungin etäältä kiiltävän sekä toisella puolella olevain vuorten juurella koetin silmin erottaa sitä paikkaa, missä maatalomme oli, tunsin sydämmeni rajusti sykkivän rinnassa ja polveni vapisevan. Vuorelta, jolla istuin, näin jalkaini alla vehmaan lakean kentän loistavan aamu-auringon valossa, puiden keskeltä pilkotti kaikkialla valkoisia taloja ja majoja, mutta niiden liesiltä ei savua noussut ilmoihin. Ne olivat enimmäkseen autiot ja tyhjät.
Oikealla puolen, lähes puolen tunnin matkan päässä oli pyhän Minan luostari. Siltä kohtaa, missä olimme, ei näkynyt sitä, mutta ei mieleni tehnytkään mennä sen raunioita katsomaan. En etsinyt uusia mielenliikutuksia Chiosta, mielin vain suorittaa tehtäväni ja lähteä pois mitä pikemmin. En tahtonut nähdä kotimaani häviötä enkä sen hävittäjää.
Pantelis istui vieressäni syöden halpaa einettänsä, ja hänen aasinsa haki siinä likellä ruokaansa harvoista pensaista kivien välistä. Kahden kumppanini ruokahalu herätti sitä minussakin, ja Pantelin leipä ja oliivit sekä hänen suoran sielunsa luontainen iloisuus haihdutti murheellisen mielialani. Ennen pitkää matkueemme taas lähti liikkeelle.
Neochórin kylässä, johon päästyämme vuorelta alas pysähdyimme, oli, samoin kuin Tholón-Potámissakin, vielä runsaasti jälkiä todistamassa, että Turkkilaiset olivat siitä läpikulkeneet. Mutta tässä oli kuitenkin verrattain useempia huoneita pantu entiseen kuntoon ja korjattu ja ensi katseella näytti häviö vähemmältä. Kahvila, johon istuimme levähtämään, oli täynnä ihmisiä. Ei ollut kylässä Agaa eikä varusväkeä, josta syystä sen asukkaat elivät miltei vapaammin kuin muut, koettaen nykypäivän hauskuudessa unhottaa eilisen tuskat ja huomisen huolet ja vaarat.
Aikeeni oli viipyä Neochórissa pari kolme päivää saadakseni siellä kypsentää tuumiani, mutta kahvilassa kuulin uutisen, joka muutti päätökseni. Talonpoikain jutuista ymmärsin näet, että osasto Turkin laivastoa oli saapunut Tschesméhen ja että muutamain päiväin sisään odotettiin Konstantinopolista toisia laivoja; näiden kaikkien piti yhdistyä ja lähteä hävittämään vesiltä Kreikan laivoja. Täytyipä minun siis jouduttaa lähtöäni. Turkkilaiset olivat merellä samallaiset kuin maallakin. Voi niitä aseettomia laivoja, jotka joutuivat heidän käsiinsä, ja voi niiden onnettomia matkustajia! Heille maksettiin Miaúlin ja Kanárin voitot; nämä olivat ne valheelliset voitonkoristeet, joilla Turkin amiraalit koettivat peitellä häpeätänsä.
Mutta minulla ei ollut vähintäkään halua joutua mokomaksi voitonmerkiksi eikä ruumiillani koristaa minkään turkkilaisen laivan raakapuita. Minä tahdoin kaikin mokomin palata Tinoon, ennenkuin Turkin laivasto lähtisi liikkeelle.
Kutsuin Pantelia ja läksimme ulos kahvilasta. Aasi odotti sidottuna ulkona, kantaen selässään lekkeriäni.
— Pantelis, sanoin, jää sinä tänne myymään samminmätiä ja odota minua.
Minä lähden vähä toisaalle.
— Minne lähdet?
— Lähden katsomaan maataloamme, Huomen-aamulla palaan.
Pantelis koetti saada minua muuttamaan päätöstäni, hän tahtoi tulla mukaani, muistutti minulle vangitustani Tholón-Potámissa, mutta en kuullut häntä. Suostuimme paikasta, missä tapaisin hänen huomispäivänä; sitten ostin kirveen, näyttääkseni työmieheltä, joka kulkee työn-ansiolla, ja jätin hänet hyvästi. Hän oli levoton ja täynnä pelkoa, mutta minä tunsin sydämmeni keveäksi. Aavistin edeltäpäin että onnistuisin.
Kävelin kylän portille päin, kirves olalla, kun avatun oven kynnyksellä näin miehen polttelevan, joka puolittain oli puettuna europalaiseen tapaan. Tunsin hänet kaukaa. Se oli Zenákis, isäni vanha ystävä. Hänen hiuksensa olivat näinä kahtena vuonna paljon harmenneet, kasvonsa olivat entistä synkemmät.
Hänen läsnäolonsa Neochórissa hämmästytti minua ensiltään, mutta muistin samalla että hänellä oli siellä tiluksia. Kuljin läheltä hänen ohitsensa, vaan hän ei tuntenut minua. Ja kuinka olisikaan hän tuntenut ystävänsä poikaa talonpoikaisen puvun alta!
Astuessani hänen editsensä olin kahden vaiheilla, ilmoittaisinko itseni vai enkö. Paras on, etten sitä tee — aattelin ja menin eteenpäin. Mutta muutamain askelten päästä kaduin. Mieleeni johtui kerrassaan koko Chiossa olomme aika, kun hän joka ilta kävi meitä katsomassa, muistin isääni, enkä saattanut mennä pusertamatta vanhuksen kättä ja sanomatta, että hänen vanha ystävänsä oli kuollut. Palasin ja seisahduin hänen eteensä. Hän taukosi polttelemasta ja tähysteli minua epäilevästi.
— Minulla olisi pari sanasta sulle sanottavana kahden kesken, herra — aloin minä.
— Käy sisään, poikani. Mitä tahdot?
Ja hän meni sisään. Minä seurasin ja suljin oven perääni.
— Etkö tunne minua?
— En. Kuka olet?
Mainitsin hänelle nimeni. Hän nosti kätensä kummastellen, tarkasti minua kotvan aikaa oikein tyynni ja tarttuen käteeni suuteli hän minua. En olisi luullut, että tuon kylmännäköisen ukon sydämmeen mahtui niin lämpimää tunnetta. Hän kyseli, miten meidän oli käynyt, kuinka pelastuimme; ja minä juttelin hänelle pakomme seikat ja kulkuri-elämämme vaiheet, isäni kuoleman sekä leskeksi jääneen äitini ja sisarteni oleskelun Tinon saarella. Kun hän kysyi minulta, miksi olin palannut tänne, ilmaisin hänelle salaisen aikeeni. Hän ei ymmärtänyt, kuinka uskalsin uhmailla moisen yrityksen vaaroja, hän kehotti minua luopumaan siitä ja palaamaan sinne, mistä olin tullut, ja nosti naurahtain olkapäitänsä, kun vastasin että päätökseni oli luja ja etten voinut mieltäni muuttaa.
Nousin ja jätin hänet hyvästi. Hän toivotti minulle onnea, syleili minua ja saattoi minut ovelle. Ennenkuin sen avasin, laski hän kätensä olalleni ja tahtoi uudestaan suostuttaa minua unohtamaan haudattua aarrettani ja rientämään Chiosta pois. Mutta suurin vaikeus oli ollut päästä tänne, missä olin. Kuinka siis palaisin näkemättä maataloamme?
— Sinä olet pannut sen päähäsi ja niin sen pitää olla — sanoi vanhus vähän närkästyneenä. — Olet isäsi poika. Ei hänkään ottanut kuullakseen neuvoja. Lähde siis! Jos joudut Turkkilaisten kanssa selkkauksiin — lisäsi hän leppeämmällä äänellä — niin ilmoita minulle. Konsulina on minulla jotakin valtaa ja saatan ehkä hyödyttää sinua. Jumalan haltuun!
Ja hän avasi minulle oven.
Aurinko kallistui jo laskusijoilleen, ja maatalollemme oli lähes kahden tunnin matka. Riennätin kulkuani, sillä tahdoin päästä sinne ennen yön tuloa. Johtotähtenäni oli se tuttu kukkulainen, jolla kirkkosemme oli, korkeine puineen, jotka kätkivät sen silmiltäni.
Astelin joutuisasti, kirves olalla ja mieli miettehissä. Ennen kaikkia ajattelin tulevaisuutta. Uskoin vakaasti löytäväni nuo kaksi säkkiä, ja harkitsin, miten möisin nuo kulta- ja hopeakalut, miten niistä koituvilla rahoilla siirtyisin perheineni Italiaan taikkapa Englantiin sekä millaista kauppaa siellä harjoittaisin. Ja mielikuvasimeni loi tulevaisen onnen kultakuvia.
Mutta mikäli lähenin ja illan varjot peittivät seutua, alkoi salaperäinen levottomuuden tunne vallata minua. Miksi tulin yksin? Miksi en sallinut Pantelin seurata itseäni? Olin katsonut varmemmaksi etten ottaisi häntä mukaani, peläten että saisin epäluuloja eleille, jos siellä ilmestyisimme kahden, minä ja toverini aasinensa. Yksin voisin helpommin luikahtaa lymyyn, urkkia oloja ja tiloja sekä puikahtaa puutarhaan; säkit sopisi minun lymyttää lehtoon kirkkosen viereen ja seuraavana päivänä tulla Pantelin kanssa niitä noutamaan. Mutta jopa kaduin ja olisin suonut Pantelin käyvän vieressäni. Uskallukseni alkoi horjua, mikäli toiminnan hetki läheni.
Mutta katumukseni oli liian myöhäinen. Seisoin jo puutarhamme muurin luona ja näin jo tieltä talomme yläkerran. Kas, tuolla on pikkukamarin akkuna, tuolla vanhempani makuusuojan molemmat akkunat, kas… vaan miksi muissa akkunoissa on rautasulut? Erehdynkö? En… Talossamme asutaan, siinä asuu Turkkilaisia? Ja minä katselen maantieltä outona ja muukalaisena sen seiniä ja urkin kuin varas sen ikkunoihin!
Mielin nähdä tarkemmin, mielin oikein ruokkia silmiäni vieraantumiseni surkealla näyllä, ja harpattuani senvuoksi puutarhamme vastapäätä olevan pensas-aidan yli nousin ylös viinitarhaan, jonka erotti maantie puutarhasta.
Viinitarhan rinne vietti jyrkästi alas, niin että sieltä taisi nähdä koko maatilamme. Talossa ja sen ympärillä ei näkynyt yhtäkään sielua, mutta puutarhassa vanha puutarhuri vaivoin kaiveli maata. Tunsin hänen oitis. Se oli oma puutarhurimme, vanha Jánnis, hän jonka tyttären tapasin palvelijana Mavrogénin huoneessa Tinossa. Voi kuinka ilahduin hänet nähdessäni! Eipä iloni sentään ollut itsekkäisyydestä vapaa, koskahan hänestä toivoin saavani luotettavan auttajan yritykseeni, ja minä toin vanhukselle suotuisana avun palkkiona sen riemullisen tiedon että hänen tyttärensä eli.
Vaan miten pääsisin hänen kanssaan neuvotteluihin? En rohjennut hänelle huutaa enkä astua puutarhan sisään. Mitäs siis muuta, kuin odottaa yön tuloa ja sitte salaa hiipiä hänen majaansa, ilmoittaa itseni hänelle ja rukoilla hänen myötävaikutustaan! Mutta entäs siihen asti?
Aurinko oli vaipunut vuorten taa, mutta kuulakalta taivaalta kajasti vielä runsaasti illan valoa. Oli kirkas keväinen ehtoo, maa lepäsi rauhallisena ja koko tuo hiljainen laakso henkäili onnellisuutta.
Olin vielä matkan päässä temppeliä ympäröivästä lehdosta, kun näin naishaamuja astuvan esiin puitten varjosta sekä niiden ympärillä lapsia juoksentelevan. Ne tulivat minua vastaan ylöspäin käydessäni enkä ehtinyt enää peräytyä, kun havaitsin niiden olevan turkkilaisnaisia. Heitä seurasi musta-ihoinen eunukki, jota maata-laahaavalta puvultaan ei etempää voinut erottaa naisista.
Väistyin syrjään; vaimosto kulki sivuitse, lapset leikiten seurasivat. Yksi ainoa heistä, joka tuli muiden perässä, noin kahdentoista vuoden ikäinen tyttö, ei kisaillut muiden kanssa, vaan käveli hiljaa, pitäen kukkia kädessään, toinen rippui höllänä hänen kyljellään. Käydessään ohitseni pysähtyi hän ja silmäili minua. Minä jatkoin kulkuani.
Yht'äkkiä kuulen takanani sulavan äänen kuiskaavan nimeäni: — Lukis! — Ennenkuin ennätin ajatella että, jos kääntyisin, antaisin itseni ilmi ja joutuisin suureen vaaraan, olin jo kääntynyt takaisin ja näin tytön seisovan pari askelta itsestäni. Muut lapset juoksivat eteenpäin. Samalla kuin näki minun kääntyvän, heittäysi hän polvilleen. Tunsin hänet! tahdoin huutaa: Déspina! mutta hän pani sormensa suullensa ja kuiski, rukoilevasti katsellen:
— Pelasta minut, Lukís!
Ja kumartuen alas oli hän poimivinaan kukkia. Samassa kuului näet neekerin käheä ääni, joka palasi kokoomaan lampaitansa. Déspina nousi ylös ja riensi muiden lasten perään. Mutta minä, piillen puitten takana, seurasin kulkuetta edempää, kunnes näin mustan miehen avaavan puutarhamme oven ja vaimojen lasten kanssa menevän siitä sisään. Viimeiseksi meni Déspinakin. Sitä ennen katsoi hän taaksensa. Hän aavisti kai että minä seurasin hänen jäljissään. Hänen jälkeensä meni vaimolan vartija sisään ja ovi suljettiin.
Istuin puiden alle, pää käsien välissä, ja koetin koota ajatuksiani. Déspina Turkkilaisten käsissä, Turkkilaisten, jotka asuivat meidän talossamme! Kuinka tunsi hän minut kohta, ikäänkuin olis minua odottanut? Hänen kutsuntansa soi korvissani: — Pelasta minut, Lukís! — Kas, siinä se salainen maneetti, joka veti minua Chioon, katso sitäpä varten Jumala johti minua! Niin, minä pelastan hänet! Mutta kuinka? Ja siirryin tuumasta toiseen, hyväksymättä yhtäkään.
Sillä välin tuli yö, mutt'ei vielä pimeys. Kuun oli kuljettava kahden tunnin tie taivahalla, ennenkuin se kasvonsa kätkisi taivaan rannan taa; hitaasti se aleni, valaisten taivasta päälläni. Sen säteet, leikkien puiden lehdillä, loivat tuhansia haavemaisia varjokuvia maahan, missä istuin; niitä katselin ja kuulin koirain haukuntaa kaukaa taloista, sirkkain sirinää ympärilläni ja sammakkojen äänekästä motkotusta. Mieleni oli muualla; kuulin ja näin tarkkaamatta mitään; ja kuitenkin mieleeni painui iäkseni tämän hiljaisen yön äänet ja kukkien lemu ja kuutamon leikki puun oksilla.
Kun kuu oli laskenut ja pimeys peitti seudun, nousin, anoin Jumalan apua ja kävin tietä edespäin. En epäillyt enää, sillä tiesin mitä tahdoin. Tuumani oli suunnilleen valmis. Lähdin nyt vaan Jumalan avulla sitä toimeen panemaan. Oli pilkko pimeä, mutta kaikki oli minulle täällä niin tuttua, että olisin osannut vaikka ummessa silmin. Tultuani aitauksen perimpään päähän, hyppäsin muurin ylitse, joka sillä kohtaa oli alempi ja pääsin puutarhaan. Seisoin liikkumatta muurin vieressä, varoen että hyppäykseni kolina ehkä oli kuultu. Ympärilläni syvä hiljaisuus. Ei koiran murinaa, ei ihmisen ääntä. Ainoastaan muutamat askeleet erottivat minua puutarhurin asunnosta. Ovi oli suljettuna; mutta vedin salvan pois ja pääsin sisälle. Kuinka usein Olinkaan täällä pienenä käynyt, kuinka usein vanha Jánnis oli istuttanut minua polvelleen ja valituilla puutarhan tuotteilla tyydyttänyt lapsellista makeishaluani!
Maja oli pimeä, mutta kuulin nukkuvan vanhuksen tyynen hengityksen. Lähestyin häntä varpaisillani, mutta pelkäsin hänen säikähtävän, jos äkkipäätä unesta herätessään tuntisi minut. Polvistuin hänen viereensä ja lausuin hiljaa nimeni hänen korvansa juurella: — Jánnis, Jánnis, minä olen täällä, Lukís. Älä pelästy. Lukís.
Vanhus heräsi, pidätti hengitystään, mutta ei puhunut eikä liikkunut. Hän kai luuli uneksivansa. Panin käteni hänen käsivarrelleen ja sanoin uudestaan nimeni. Hän istuutui vuoteelleen, mutta hetki aikaa kului, ennenkuin hän toipui tunnoilleen. Hän tahtoi virittää tulta, mutta estin häntä ja jatkoimme pimeässä puhettamme. Hän värähteli ilosta, kun sanoin hänen tyttärensä elävän ja nähneeni hänet Tinossa, jonne me kahden yhdessä kohta palaisimme. Kerroin hänelle, minkä vuoksi olin tullut tänne maataloon, ja anoin hänen apuansa. Hän nousi heti, valmistihe hätäpikaa ja avasi majan oven.
Ennenkuin läksimme ulos, otin häntä kädestä kiinni ja kysyin:
— Kuka asuu maatalossamme, Jánnis?
— Nesíp Agan haaremi.
— Mikä se Nesíp Aga on?
— Eräs noiden Aasialaisten päälliköitä, jotka ovat sortaneet meitä.
— Ja itse hän ei asu täällä?
— Huomenna häntä odotetaan.
— Onko hänellä kristityitäkin naisia haaremissaan?
— Ainoastaan Kalánin tytär.
— Ja kuinkas Kalánin on käynyt?
— Turkkilaiset hänen tappoivat.
Muistin Déspinan murhetta kun kuljimme kirkolle vanhempaimme perässä. — "He tappavat isäni!" Hänen aavistuksensa ei siis ollut väärä, hänen isänsä oli saanut surmansa Turkkilaisilta. Ja minun isäni lepäsi haudassa Spetsan autiolla rannalla!
Läksimme majasta ja astuimme ääneti puutarhan perälle, tunnetun omenapuun alle. Osotin ukolle paikan, jonka vielä hyvin muistin. Olinpa vielä näkevinäni, kuinka isäni kaivoi kuoppaa, jonka partaalla molemmat säkit olivat. Puutarhuri iski maata kuokallaan ja koleasti maa kumahti joka iskulta.
— Kun eivät vaan kuulisi meitä, Jánnis. Hiljaa, hiljaa!
— Ei ole pelkoa, ja jos kuulevatkin, ei se haittaa. Luulevat minun kaivavan kuoppia sadevettä varten — sanoi ukko ja jatkoi työtänsä.
Aloinpa minäkin syrjästäni syventää kuoppaa. Ja siinä kun käsivarteni nousivat ja laskivat, kuului minusta vieno ääni kajahtavan korvissani: — "Lukís, pelasta minut!" Jokainen lapion pisto sanoi minulle samalla äänellä: "Lukís, Lukís!"