WeRead Powered by ReaderPub
Lukkoneula cover

Lukkoneula

Chapter 22: YHDESKOLMATTA LUKU
Open in WeRead

Explore more books like this:

About This Book

A young solicitor with a tidy, ordered life is drawn into a countryside mystery when a striking young woman seeks legal help, prompting an inquiry that weaves through hotels, family secrets, disputed inheritances, and concealed clues. The lawyer and his resourceful clerk unravel a chain of odd incidents—missing persons, ambiguous identities, secret passages, and contested valuables—while social maneuvering, jealousy, and clever devices complicate the search. Investigations extend from urban offices to rural properties and culminate in revelations that resolve thefts and misunderstandings, restore possessions, and expose perpetrators.

YHDEKSÄSTOISTA LUKU

Keskeytynyt matka

Sillä aikaa kun Simmons Hackdale nukkui makeasti ja Jane Pratt itki itsensä uneen nääntyneenä mustasukkaisuuden, vihan ja kostonhimon puuskasta, makasi Shelmore valveillaan, tuskallisesti hämmentyneenä sisäköltä kuulemastaan selostuksesta. Hän ei ollut kovinkaan ihmeissään siitä, mitä oli kuullut Simmonsista, koska oli jo joku aika sitten huomannut konttoristinsa ovelaksi nuoreksi mieheksi, jolla oli hyvä luontainen äly ja jonka ehkä ennemmin tai myöhemmin, jahka joutuisi elämänsä käännekohtaan, pitäisi päättää, aikoiko edelleenkin pysyä suoralla tiellä vai poiketa rikollisille poluille. Eivätkä häntä myöskään hämmästyttäneet neiti Cynthia Prettystä kuulemansa uutiset. Hän ja hänen tätinsä olivat osoittaneet ystävyyttä tälle nuorelle naiselle ja siis olleet paljon hänen seurassaan. Shelmore oli vähitellen tehnyt sen johtopäätöksen, ettei neiti ainoastaan ollut itsepäinen joka asiassa, vaan myös keimailija, josta helposti voisi kehittyä elostelija. Lakimiehenä hän oli neuvonut neiti Prettyä matkustamaan takaisin Camborneen ja jättämään asian hänen huolekseen, mutta neiti oli nyrpistänyt suutaan ja ilmoittanut viihtyvänsä mainiosti nykyisessä olinpaikassaan jonkun aikaa, antaen hänen ymmärtää, että hän rakasti vapautta eikä sallinut kenenkään häntä siitä estää. Ei, tässä kaikessa ei ollut mitään sellaista, mikä olisi hämmästyttänyt häntä; hän oli tietoinen siitä, että neiti Pretty oli koettanut hänellekin keimailla, mutta saanut vastaansa vakavaa kylmyyttä. Eipä siis ihme, että neiti Pretty oli kääntynyt hänen konttoristinsa puoleen, joka, kuten Shelmore hyvin tiesi, osasi olla yhtä hauska kuin viekas ja yhtä mielistelevä kuin ovela. Muuten saattoi otaksua, että Sim Hackdale ja Cynthia Pretty sopisivat hyvin yhteen, kun molemmat olivat aineellisia.

Ei, mokomat seikat eivät kyenneet hämmentämään Shelmorea, mutta sensijaan heräsi kysymys: Mihin tämä kaikki johtaisi? Deane oli kysynyt Bellingiltä, kuka ja mikä rouva Champernowne oli — rouva Champernowne oli nähty asuntonsa likellä murhailtana erään muukalaisen seurassa, joka melkein varmasti oli ollut Deane — kuolleen ja murhatun Deanen ruumis oli löydetty juuri rouva Champernownen huvilan läheisyydestä — rouva Champernowne oli antanut maksumääräyksen John Hackdalelle James Bartlettin nähden — rouva Champernownen hedelmätarhasta oli löydetty revolveri — ja jos kaikki nämä asiat sovitettiin yhteen, niin mitä ne vihjaisivat? Shelmore nukkui miettien näitä kysymyksiä, ja ne askarruttivat hänen aivojaan vielä aamullakin hänen herätessään.

"Mellapont!" mumisi hän noustessaan. "Mellapont! Minun pitää tavata häntä heti."

Hän poikkesi poliisiasemalle, mennessään konttoriinsa, pitäen parhaana puhutella poliisimestaria ennen kuin Simmonsia. Päästyään kahden kesken Mellapontin kanssa, mukanaan muistiinpanot, hän kertoi kaikki, mitä Jane Pratt oli hänelle ilmaissut edellisenä iltana. Mellapontin ilmeinen hämmästys eneni kertomuksen jatkuessa.

"Uskotteko sen olevan totta?" kysyi hän Shelmoren lopetettua. "Oletteko varma siitä, ettei tyttö liioitellut tai sepittänyt sitä omasta päästään? Myönsi hän hän tulleensa luoksenne mustasukkaisuudesta. Ja mustasukkainen nainen on…"

"Minä en epäröi lainkaan sanoessani uskovani, että hän on ehdottoman rehellinen todistaja", vastasi Shelmore. "En luule hänen liioitelleen tai sepitelleen, vaan oletan, että eilisiltainen revolverinlöytö pakotti hänet ajattelemaan asiaa vakavammin, jolloin hänen mustasukkaisuutensa lisäksi tuli sellainen tunne, että maa alkoi polttaa hänen jalkainsa alla."

"Te olette kai ajatellut näitä seikkoja paljonkin eilisillan jälkeen?" sanoi Mellapont. "Punninnut niitä, luonnollisesti."

"Minä en ole ajatellut mitään muuta", vastasi Shelmore vakavasti.

"No niin. Mutta millaisen johtopäätöksen teette niistä?" kysyi
Mellapont.

Shelmore pudisti päätään. Mutta tämä liike ei ilmaissut niin paljon hämminkiä kuin erityistä pahoittelua sen vuoksi, että välttämättömyys tehdä tällainen johtopäätös oli ilmaantunut.

"Minun luullakseni ei voida epäilläkään sitä, että rouva Champernowne on tavalla tai toisella ollut mukana tässä jutussa", vastasi hän. "Kaiketi muistatte, Mellapont, että ensi kerran tehdessämme tiedusteluja Chancellorissa Belling kertoi, että kun Deane palasi elävistäkuvista sinä iltana, jolloin hän oli saapunut kaupunkiimme ja jolloin mikäli tiedämme, hänet myös murhattiin…"

"Lääkärin todistuksesta käy selville, että murha tapahtui juuri samana iltana", keskeytti Mellapont. "Lääkärit olivat sitä mieltä, että hän oli ollut kuolleena pari vuorokautta tai niille paikoin, kun Hackdale löysi hänen ruumiinsa keskiviikkoiltana."

"Hyvä — siis hänen murhailtanaan", jatkoi Shelmore. "Tehän muistatte Bellingin kertoneen meille, että Deane palatessaan elävistäkuvista oli kysellyt häneltä rouva Champernownesta. Kuinka voimme tietää, ettei hän ollut tuntenut rouva Champernownea joksikin ennestään tutuksi henkilöksi?"

"Mutta hänhän kysyi Bellingiltä aluksi, kuka se rouva oli", sanoi Mellapont. "Hän ei tiennyt rouvan nimeä, ennenkuin Belling ilmoitti sen hänelle. Sen muistan varmasti."

"Tuohan on voinut olla vain tekosyy", huomautti Shelmore. "Hän on ehkä tiennyt hyvinkin rouvan nimen ja kuitenkin jostakin syystä halunnut salata, että he olivat vanhoja tuttuja. Hän tahtoi ehkä vain kuulla, millainen rouvan asema nyt oli täällä Southernstowessa. Voiko mikään olla todennäköisempää kuin se, että hän valmistautuessaan tiedustelemaan Bellingiltä kysyi, kuka se nainen oli, joka näytti erittäin vaikutusvaltaiselta? Minä luulen Deanen tunteneen rouva Champernownen ja juuri hänen olevan sen miehen, joka tapasi rouva Champernownen siellä huvilan lähellä illalla."

"Kunpa tietäisimme sen varmasti!" sanoi Mellapont. "Sepä se!"

"Minusta se sopii mainiosti yhteen", sanoi Shelmore. "Tiedämme kaikissa tapauksissa, että Deane, jostakin äkillisestä mielijohteesta, poistui Chancellorista kaupungille. Tytön näkemän miehen on täytynyt olla Deane. Mutta senjälkeen — ah! Siinä on puuttuvia renkaita, kuten luonnollisesti aina sattuu. Voidaanko ne hankkia?"

"Tätä yksityiskohtaa voidaan ja pitääkin tutkia", huomautti Mellapont. "Esimerkiksi, jos jatkuva kyseleminen osoittautuu tarpeelliseksi, tiedustelisin tytöltä enemmän hänen emäntänsä toimista sinä iltana sen jälkeen kun hänet oli nähty oudon miehen kanssa huvilan alueella — menikö rouva sisälle heti sen jälkeen kun Jane Pratt oli nähnyt hänet miehen seurassa vai jäikö hän ulos vielä pitemmäksi aikaa? Hyvin tärkeä seikka! Mutta enimmän herättää kuitenkin uteliaisuuttani Hackdalen ja Bartlettin maksumääräysjuttu, Shelmore. Hackdale ja Bartlett keskustelivat rouva Champernownen kanssa, jonka nähtiin kirjoittavan maksumääräyksen ja antavan sen Hackdalelle. Jos Hackdale olisi ollut hänen luonaan yksinään, en olisi kiinnittänyt siihen suurtakaan huomiota, mutta Bartlett oli hänen kanssaan. Maksumääräys oli luultavasti tarkoitettu heille molemmille. Mutta miksi? Bartlett on ovela mies ja periaatteeton. Se tuo mieleeni erään seikan. Bartlett oli melko rappiolla joku aika sitten, hyvin rappiolla todellakin. Hän maleksi sinne tänne kaupungissa ja oli mielissään, jos sai juosta ihmisten asioilla tai pitää kiinni jonkun hevosta. Hän oli kiitollinen shillingistäkin. Sitten hän katosi äkkiä, mutta ilmestyi taas ennen pitkää näkyviin tuoden tietoja vainajan kellosta. Silloin hän oli hyvin puettu, melkeinpä hienosti, kuten ehkä huomasitte: hänellä oli uusi puku, hyvät liinavaatteet, kengät ja hattu. Mistä hän oli saanut niihin rahaa? Minusta näyttää melkein, Shelmore, että Bartlett tietää kirotun paljon."

"Tiedättekö, missä hän nykyään oleskelee?" kysyi Shelmore.

"Tiedän kyllä", vastasi Mellapont. "Hän asuu Portsmouthissa, ja minulla on hänen osoitteensa. Kun ilmoitin hänelle, että hänen pitää olla läsnä Kightin ja Sandersin toisessa kuulustelussa, ilmoitti hän minulle asuinpaikkansa hyvin mielellään. Nyt aion kuulustella Bartlettia, koska hän nähtävästi tietää jotakin. Mutta entä se konttoristinne, nuori Sim? Mitä hän vaanii?"

"Sitä palkintoa, jonka neiti Pretty niin tyhmästi meni lupaamaan", vastasi Shelmore. "Hän on hyvin ahne. Hänen tarkoituksensa on ansaita se palkinto."

"Niinkö?" sanoi Mellapont. "Mutta oletteko ihan varma siitä? Minusta näyttää kuin tämä nuori kärppä keräisi tyynesti kaikkia mahdollisia tietoja toista tarkoitusta varten."

"Mitä tarkoitusta?" kysyi Shelmore.

Mellapont katsahti vieraaseensa merkitsevästi.

"Rouva Champernowne on hyvin rikas nainen, Shelmore", sanoi hän. "Hän on luullakseni varakkaampi kuin neiti Pretty, ja sellainenkin tapa on käytännössä, jota sanotaan kiristämiseksi."

Shelmore säpsähti. Hän ei ollut sitä ajatellut.

"Ehkä", sanoi hän. "Hänellä ei ole minkäänlaisia periaatteita."

"Ette kai ole puhunut hänelle mitään sen jälkeen kun tapasitte Jane Prattin?" kysyi Mellapont. "Vai ette? No, se on hyvä. Kuulkaahan nyt, meidän pitää panna viekkaus viekkautta vastaan. Luuletteko voivanne lähettää herra Simmonsin pois kaupungista, tunnin tai parin kuluttua pariksi päiväksi?"

"Miksi?" kysyi Shelmore hämmästyneenä.

"Estääksemme häntä neuvottelemasta kenenkään kanssa, varsinkaan Jane Prattin ja neiti Prettyn kanssa, sillä aikaa kun alan työskennellä", vastasi Mellapont. "Se on varovaisinta, vakuutan teille."

"Kyllä voisin", sanoi Shelmore mietittyään hetkisen. "Niin, minä voin lähettää hänet heti pois Lontooseen sellaisissa asioissa, jotka viivyttävät häntä siellä päivän tai pari, jopa kolmekin, jos se on välttämätöntä."

"Pari päivää riittää", sanoi Mellapont. "Lähettäkää hänet heti tiehensä ylihuomiseen asti. Ja sillä aikaa" — hän katsahti merkitsevästi vieraaseensa — "ja sillä aikaa minä panen toimeen muutamia tiedusteluja, jotka auttavat minua ottamaan hänet paremmin vastaan kuin nyt voimme. Te olette luonnollisesti niin varovainen, ettette ilmaise hänelle mitään saamistanne tiedoista?"

"No tietysti!" sanoi Shelmore. "Minulla onkin mainio veruke lähettää hänet pois. Hän luulee sen johtuvan liikeasioista."

Hän nousi mennäkseen ja Mellapont noudatti hänen esimerkkiään. Mutta ennenkuin he saapuivat ovelle, viittasi poliisimestari äkkiä siihen tuoliin, josta Shelmore oli poistunut.

"Istuutukaa vielä paikallenne viideksi minuutiksi, herra Shelmore", sanoi hän. "Mieleeni juolahti jotakin. Minä en viivytä teitä kauempaa, tuskinpa niinkään pitkää aikaa."

Hän poistui huoneesta ja palasi ilmoittamansa ajan kuluttua hyvin vakavan näköisenä.

"Totta totisesti!" sanoi hän hiljaisella äänellä, tullen Shelmoren viereen. "Minä olen juuri saanut selville jotakin, hyvin vakavaa ja tärkeää. Tehän tiedätte, että jokaisen, joka tahtoo pitää hallussaan ampuma-aseita, ei ainoastaan tarvitse hankkia lupakirjaa, vaan hänen on myös pyydettävä kantolupa poliisilta?"

"Tietysti!" vastasi Shelmore.

"No niin, minä olen juuri tarkastellut luetteloamme", jatkoi Mellapont, "ja nähnyt että rouva Champernownella on revolveri. Samoin John Hackdalella."

Shelmore mietti hetkisen ääneti.

"Niin", sanoi hän vihdoin, "mutta jos rouva tai hän teki sen, minkä tiedämme tapahtuneen, ei ole ollenkaan uskottavaa, että siihen käytetty revolveri heitettiin hedelmätarhaan. Vai mitä luulette?"

"Kaiketi olette oikeassa", myönsi Mellapont. "Lähettäkää kuitenkin tuo konttoristinne pois tieltä niin pitkäksi aikaa, että ehdin tehdä muutamia tiedusteluja. Eihän voi tietää, mihin hän pistää nenänsä, jos jää tänne — enkä juuri nyt välitä hänen läsnäolostaan täällä kaupungissa."

Shelmore meni konttoriinsa. Hän ei ollut oikein selvillä siitä, miksi Mellapont halusi lähettää Sinimonsin pois Southernstowesta kahdeksi vuorokaudeksi, mutta ehdotus sopi hyvin hänen omiin suunnitelmiinsa. Sitä paitsi hän syystä tai toisesta, tuskin itsekään tietäen, miksi, ei juuri nyt halunnut nauttia konttoristinsa seurasta. Niinpä hän heti, kun oli lukenut postissa tulleet kirjeensä, kääntyi Simmonsin puoleen, aikoen esittää sovitun asian.

"Hackdale, te voitte jättää nyt kaikki minun tehtäväkseni", sanoi hän. "Minulla on teille jotakin muuta hommaa. Muistatte kai sen maatilan, josta hieromme kauppaa majuri Hampolen puolesta?"

"Senkö Dorsetshiressä sijaitsevan maatilan?" vastasi Simmons. "Kyllä."

"Minä en ole lainkaan tyytyväinen siitä saamiimme selostuksiin", jatkoi Shelmore. "Tahtoisin tarkastaa sen henkilökohtaisesti. Te saatte matkustaa sinne heti ja tutkia sen perinpohjin. Ehditte kai vielä puoli kahdentoista junaan, vai mitä? Silloin pääsette Portsmouthiin niin ajoissa, että ennätätte neljätoista minuuttia yli kahdentoista lähtevään Dorchesterin junaan."

Simmons katsoi kelloaan.

"Kyllä vielä ehdin siihen", vastasi hän. "Aikaa on liiaksikin.
Tänään iltapäivällä en kuitenkaan ehdi toimittaa juuri mitään, koska
Dorchestetiin on noin neljän tai viiden tunnin matka."

"Ette tietystikään", myönsi Shelmore. "Te matkustatte sinne tänään ja toimitatte tarkastuksen huomenna ja ylihuomenna. Minä kirjoitan teille maksumääräyksen menoihinne. Teidän ei tarvitse palata kotiin huomenna, koska haluan, että tarkastus tehdään kunnollisesti. Katsokaa, millaisten korjausten tarpeessa se on rakennuksiin, aitoihin, teihin ja kaikkeen muuhunkin nähden, koska sieltä saamamme kirjeet ovat niin epämääräisiä. Pitäkää silmänne auki katsellessanne kaikkea. Majuri Hampole tulee tänne muutamien päivien kuluttua, ja minä haluan saada sellaiset tiedot, että voin kertoa hänelle tarkasti kaikki yksityisseikat kiinteimistöstä, jonka hän aikoo ostaa."

"Se on selvää", vastasi Simmons. "Minä pidän siitä kyllä huolta."

Hetkisen kuluttua hän sai Shelmoren kirjoittaman maksumääräyksen ja poistui vaihtamaan sitä läheiseen pankkiin, kiiruhtaen sitten asuntoonsa suorittamaan matkavalmistelut. Hänellä ei ollut mitään tällaista tehtävää vastaan, sillä sehän tarkoitti asumista hienoissa hotelleissa, parhaan saatavissa olevan syömistä ja juomista, uusien paikkojen ja tuntemattomien ihmisten näkemistä ja yleensä hauskaa elämää. Hän oli kyllä sopinut kohtauksesta neiti Prettyn kanssa tänä iltana, mutta aikoi sähköttää Portsmouthista ja ilmoittaa, että hänen oli ollut pakko matkustaa pois liikeasioissa päiväksi tai pariksi; ja mitä muihin juoniin ja suunnitelmiin tuli, saivat ne odottaa, kunnes hän tulisi takaisin. Aikoen perinpohjin huvitella menoihinsa saamillaan runsailla rahoilla, jotka kilisivät hänen taskussaan, hän meni asemalle ja osti matkalipun.

Viisi minuuttia myöhemmin Simmons jo toivoi, ettei olisi ostanut lippua tai ainoastaan Portsmouthiin, sen sijaan että oli maksanut matkansa Dorchesteriin asti. Tämä toivo sai alkunsa siitä, että hän katsoi vaununsa ikkunasta juuri viime hetkellä, hakien jotakin sanomalehtienmyyjää. Siellä ei kuitenkaan näkynyt ainoatakaan, mutta Simmons huomasi ja tunsi erään miehen, joka nähtävästi oli juuri poistunut junasta — Lontoon ja Portsmouthin pikajunasta — ja nyt antoi kantajalle määräyksiä matkatavaroistaan. Hän oli lihava, punaposkinen ja hyvinvoivan näköinen mies, ulkoasultaan kuin asianajaja — vieras, olisivat tarkkaavaiset ihmiset sanoneet sen perusteella, kuinka hän katseli ympärilleen ja millaisia kysymyksiä hän teki. Mutta Simmons tunsi hänet, muistaen hänen nimensä levottomana ja ihmetellen. Herra Palsford, asianajaja Normansholtista, sen liikkeen johtaja, missä Simmons oli vieraillut äskettäin, jolloin Swilford Swale oli kertonut hänelle salaperäisen jutun Arradeanesta ja hänen katoamisestaan. Palsford, luonnollisesti, siitä ei voitu erehtyäkään. Mitä hänellä oli tekemistä täällä Southernstowessa?

Mutta Simmons osasi valppaalla järjellään vastata tähän kysymykseen heti kun se oli herännyt. Sir Reville Childerstonen ja hänen Normansholtissa sijaitsevan kiinteimistönsä vuokraajan välinen riita ei ollut vielä päättynyt, vaan päinvastoin käynyt vielä kiivaammaksi kuin ennen ja Palsford oli varmaankin luullut parhaiten edistävänsä asiakkaansa etuja tulemalla itse neuvottelemaan siitä Shelmoren kanssa. Se oli Simmonsille yhdentekevää. Palsford tai hänen toverinsa tahi hänen konttoristinsa saivat tulla Southernstoween väittelemään lakiasioista niin usein kuin halusivat, mutta Palsford oli normansholtilainen ja tunsi siis hyvinkin tuon monta vuotta sitten sattuneen Arradeane-jutun. Mitähän tapahtuisi, jos hän Southernstowessa oleskellessaan näkisi rouva Champernownen, joka usein liikkui kaupungilla, ja tuntisi hänet rouva Arradeaneksi, mikä ei ollut lainkaan mahdotonta? Mihin asemaan hän, Simmons, silloin joutuisi — kuinka kävisi silloin hänen nopeasti kypsyvien suunnitelmiensa, joiden päämääränä oli rahallinen etu. Se, mikä puoli tuntia sitten oli näyttänyt pieneltä onnenpotkaisulta, tuntui nyt onnettomuudelta. Hänen pitäisi olla paikalla valmiina joka mahdollisuuden varalta.

Mutta hän ei ollut vielä matkustanut kauas eikä matkustanutkaan. Hän laskeutui junasta Portsmouthissa, ja sen sijaan että hän olisi noussut neljätoista minuuttia yli kahdentoista Dorchesteriin lähtevään junaan, hän menikin erääseen hotelliin syömään välipalaa. Hän ajatteli päänsä puhki voimatta päättää, mitä olisi tehtävä. Vihdoin hän päätti jäädä yöksi Portsmouthiin saadakseen ajatella asiaa vielä tarkemmin. Syötyään varhaisen päivällisen hotellissaan hän meni illalla teatteriin. Mutta matkallaan sinne hän joutui toisen järkytyksen uhriksi. Kadun toisella puolen hän näki Bartlettin poliisimestari Mellapontin seurassa.

KAHDESKYMMENES LUKU

Rengas renkaassa

Miellyttävä ja varakkaalta näyttävä herrasmies, jonka Simmons oli tuntenut herra Palsfordiksi, asianajajaksi Normansholtista, hankki itselleen Southernstowen asemalta tietoja paikkakunnan parhaasta hotellista ja käski viedä matkatavaransa sinne, lähtien sitten hitaasti kävelemään pitkin katuja. Näin pienessä kaupungissa hän piankin löysi etsimänsä konttorin, ja ennenkuin Simmons oli ehtinyt puolet matkastaan Portsmouthia kohti, kiipesi herra Palsford samoja portaita, joita myöten konttoristi äsken oli laskeutunut kadulle. Hän avasi oven siihen etuhuoneeseen, jossa Simmons tavallisesti istui, ja huomattuaan sen tyhjäksi koputti pöytään, jolloin Shelmore pisti päänsä esille yksityiskonttorinsa ovesta.

"Minä olen Palsford, Normansholtista", ilmoitti vieras suopeasti hymyillen. "Herra Shelmore, luullakseni?"

Shelmore näytti hämmästyvän ja kiiruhti opastamaan virkatoverinsa sisälle.

"Konttoristini on poissa tällä haavaa", huomautti hän siirtäen nojatuolin lähemmäksi. "Minulla ei olekaan nykyään muuta kuin yksi, herra Palsford — toistaiseksi. Mutta mikä tuo teidät näille seuduille?"

"Minulla oli asioita Lontoossa", vastasi Palsford lempeästi hymyillen. "Ja ajattelin saatuani ne toimitetuiksi, että koska olen vain sadan kilometrin päässä mielenkiintoisesta kaupungistanne, sopisi iskeä kolme kärpästä yhdellä kertaa, herra Shelmore. Ensiksikin halusin nähdä Southernstowen, josta olen usein kuullut puhuttavan, mutta jota en milloinkaan ole nähnyt. Toiseksi tahdoin neuvotella kanssanne teidän asiakkaanne, sir Reville Childerstonen, ja minun asiakkaani, hänen vuokraajansa, välisestä asiasta. Ja kolmas syy on mahdollisesti — sanon mahdollisesti — tärkein kaikista."

"Ja mikä se on?" kysyi Shelmore.

Palsford otti, arvoituksellisen hymyn väreillessä hänen huulillaan, taskustaan pitkän imukkeen, savukekotelon ja tulitikkulaatikon. Hän jatkoi hymyilemistään sovittaessaan savuketta imukkeeseen ja hymyili vieläkin sytytettyään sen ja vetäistyään siitä muutamia haikuja. Tässä hymyssä oli jotakin niin ovelaa, luottavaista ja leikillistä, että Shelmore kävi uteliaaksi.

"Te kai olette oikea southernstowelainen, herra Shelmore?" kysyi
Palsford. "Syntyperäinen?"

"Kyllä", myönsi Shelmore. "Minä olen syntynyt ja kasvanut täällä."

"Silloin varmasti tunnette kaikki vakinaiset asukkaat. Tunnetteko erästä täkäläistä hienoa naista, joka nimittää itseään rouva Champernowneksi?"

Shelmore tuijotti häneen hämmästyneenä.

"Nimittää itseään!" huudahti hän. "Tahdotteko sillä vihjaista — mutta sama se, minä tunnen rouva Champernownen! Kukapa ei häntä tuntisi? Hän on Southernstowen pormestari, sitä paitsi hyvin etevä ja taitava liikenainen ja hyvin rikas. Mitä hänestä?"

Palsford hymyili jälleen, otti esille lompakkonsa, haki sieltä kaikenlaisten paperien joukosta erään leikkeleen ja laski sen Shelmoren pöydälle. Shelmore huomasi katselevansa rouva Chainpernownen jäljennettyä kuvaa, jonka alle oli painettu muutamia rivejä.

"Esittääkö tämä kuva häntä?" kysyi Palsford lyhyesti. "Ehdottomasti!" vastasi Shelmore. "Kuva on otettu nykyään."

"Mainiota!" huomautti Palsford. "Rouva Champernowne, Southernstowen pormestari! Mutta minä tunnen tämän naisen ihan toiseksi henkilöksi!"

Shelmore säpsähti jälleen, ja hänen katseensa kävi epäileväksi. Mutta
Palsford vain hymyili.

"Toiseksi henkilöksi!" toisti hän. "Minä tunnen hänet erääksi rouva Arradeaneksi, joka asui syntymäkaupungissani noin parikymmentä vuotta sitten. Olen yhtä varma siitä, että Southernstowen rouva Champernowne ja entinen Normansholtin rouva Arradeane ovat yksi ja sama henkilö, kuin siitäkin, että tuo erittäin hauskan näköinen torninhuippu, jonka näen ikkunastanne, kuuluu Southernstowen tuomiokirkkoon."

Shelmoren tunteet olivat samanlaiset kuin ihmisen, joka on joutunut juuri kohotettavan verhon eteen. Mitä sen takana oli? Mutta ennenkuin hän ehti puhua, jatkoi Palsford, painaen sormellaan paperinpalaa.

"Minä satuin löytämään tämän vaimoni pöydältä", sanoi hän. "Tarkoitan lehteä, josta sen leikkasin — uudenaikaista hienoston lehteä. Tehän näette, herra Shelmore, mitä kuvan alla mainitaan — että rouva Champernowne menee piakkoin naimisiin asiakkaanne, sir Reville Childerstonen kanssa. Onko asia niin?"

"Kyllä — kyllä varmasti!" myönsi Shelmore. Palsford heilutteli imukettaan.

"Hyvä on!" sanoi hän. "Mutta jos hän on sama nainen, joksi häntä varmasti luulen, ei hän voi mennä" naimisiin sir Reville Childerstonen eikä kenenkään kanssa. Se on selvää!"

"Miksi?" kysyi Shelmore.

"Koska hänen entinen miehensä vielä elää!" vastasi Palsford kuivasti.
"Sen vuoksi juuri!"

"Tarkoitatte siis, että jos rouva Champernowne todellakin on rouva Arradeane, on olemassa joku Arradeane-niminen mies, hänen miehensä, joka todella vielä elää?" kysyi Shelmore. "Niinkö?"

"Joku mieskö? Niin, joku mies, vieläpä hänen aviomiehensä!" sanoi Palsford. "James Arradeane, tuon naisen mies, on vielä hengissä, sen vannon teille. Tai", lisäsi hän äkkiä, "hän eli ainakin neljä kuukautta sitten, enkä ole kuullut hänen kuolleen".

Shelmore istui tuijottaen vuorotellen kuvaan ja vieraaseensa. Hän kääntyi äkkiä Palsfordin puoleen ja kysyi tiukasti:

"Oliko teidän rouva Arradeanella muuan veli, joka asui hänen luonaan ja jota nimitettiin —"

"Herra Alfrediksi?" nauroi Palsford. "Juuri niin! Onko…"

"Rouvalla on!" sanoi Shelmore. "Hyvä Jumala, tämä on pahempaa kuin mikään muu!"

"Mikä on pahempaa kuin muu?" kysyi vieras.

Shelmore nousi tuoliltaan, työnsi kädet taskuihinsa ja alkoi kävellä edestakaisin huoneessa, nähtävästi syviin mietteihin vaipuneena. Palsford kiinnitti toisen savukkeen imukkeeseen ja jatkoi tyyntä tupakoimistaan. Vihdoin Shelmore palasi istumaan.

"Kuulkaahan nyt!" sanoi hän. "Oletteko lehdistä lukenut niin sanotusta
Southernstowen eli hiekkakuopan salaisuudesta — eräästä murhasta?"

"En — en muistaakseni", vastasi Palsford. "Minä en lue selostuksia murhista, koska en harrasta niitä, en edes ammatin kannalta. Ne eivät kuulu minun alaani, Shelmore."

"Ei minunkaan", sanoi Shelmore. "Mutta niihin sekaantuu joskus pakostakin. No niin, asianlaita on näin: Muuan outo, hyvin varakas mies, joka nimitti itseään James Deaneksi —"

"Kuinka?" huudahti Palsford tiukasti. "James Deaneksiko?"

"James Deane", toisti Shelmore, "tuli asumaan kaupunkiimme Chancellor-hotelliin muutamiksi päiviksi joku aika sitten, ja hänet murhattiin — ammuttiin — hänen tuloiltanaan keskiyöllä. Hänen ruumiinsa löydettiin hylätystä hiekkakuopasta rouva Champernownen huvilan takaa. Tähän saakka ei hänen kuolemansa salaisuutta ole saatu paljastetuksi, mutta minähän voin kertoa teille, että vakavista syistä luulemme rouva Champernownen olleen, ellei juuri tosiasiallisesti osallisena murhaan, niin ainakin rikostoverina. Mainitsemani Deane…"

"Kuka hän oli — mistä hän saapui tänne?" keskeytti Palsford.

"Cambornesta, Cornwallista", vastasi Shelmore. "Hän oli erään tinakaivoksen toinen osakas, ja hänen liiketoverinsa, sievänlainen tyttö, oleskelee nykyään täällä, asuen Chancellor-hotellissa — saatte varmasti nähdä hänet, jos viivytte täällä. Hän sanoo tuon miehen — James Deanen, joka oli ollut hänen isänsä liiketoveri ja sitten oli hänen holhoojansa — olleen ammatiltaan kaivosinsinöörin."

Palsfordin kasvot, joiden ilme tavallisesti oli hyväntahtoisen iloinen, olivat nyt käyneet hyvin vakaviksi. Hän hieroi leukaansa miettiväisesti.

"Kummallista, hyvin kummallista!" mumisi hän. "Tämä meidän maailmamme on sittenkin hyvin pieni. Hiton kummallista! Ja — murha!"

"Ette suinkaan luule James Deanea samaksi James Arradeaneksi, josta äsken kerroitte?" kysyi Shelmore.

"En!" vastasi Palsford jyrkästi. "Kerron teille suoraan, herra Shelmore. James Arradeane, puheena olevan naisen mies, on nyt Australiassa ja on oleskellut siellä jo parikymmentä vuotta. Mutta minä olen kirjevaihdossa hänen kanssaan neljästi vuodessa — hänellä on täällä Englannissa hieman omaisuutta, josta pidän huolta. Ei — se mies ei voinut olla James Arradeane. Mutta kuitenkin luulen varmasti tietäväni, kuka hän oli."

"Kuka sitten?" kysyi Shelmore.

"Ystävälläni oli samanniminen serkku", vastasi Palsford. "Toinen James Arradeane, joka asui Lontoossa. Hän oli kaivosinsinööri, kuten toinenkin. Olen tavannut tuon lontoolaisen vain kerran parikymmentä vuotta sitten. Mutta sen jälkeen en ole kuullut puhuttavan hänestä kertaakaan. Arvatenkin murhattiin juuri tuo mies, Shelmore. Hän oli siis vaihtanut nimensä Deaneksi, poistunut Lontoosta ja muuttanut Cornwalliin."

"Miksi hänet olisi murhattu?" kysyi Shelmore. Palsford heitti savukkeensa pois, pisti imukkeen taskuunsa ja katsahti nuorempaan mieheen terävästi ja merkitsevästi.

"Ehkä sen vuoksi", sanoi hän hiljaisella äänellä, "ehkä sen vuoksi, että hän tiesi toisen James Arradeanen vielä elävän ja uhkasi estää sen, mistä olisi tullut kaksinnaiminen. Se siitä, Shelmore. Mutta kuulkaahan nyt — tämä juttu alkaa näyttää paljon vakavammalta kuin osasin aavistaakaan. Päättäen siitä, mitä olen teille kertonut ja te minulle, pitää tätä asiaa tutkia perinpohjin. Mutta ensin minun pitää saada ehdoton ja nimenomainen varmuus siitä, etten ole erehtynyt tuosta naisesta. Olen kyllä siinä varmassa uskossa, että teidän rouva Champernownenne on juuri sama rouva Arradeane, joka poistui Normansholtista noin parikymmentä vuotta sitten, mutta jos saisin nähdä hänet…"

"Se käy päinsä viidessä minuutissa", keskeytti Shelmore katsoen kelloaan. "Kaupungin valtuustolla on juuri istuntonsa tässä läheisyydessä. Tulkaa mukaani, niin poikkeamme sinne."

Hän opasti vieraansa katua pitkin kaupungin talolle ja sitten istuntosalin yleisölle varatun lehterin hämärään nurkkaukseen. Rouva Champernowne oli juuri johtamassa salissa puhetta. Ja viiden minuutin kuluttua Palsford nykäisi opastaan kyynärpäästä.

"Kyllä!" kuiskasi hän. "Se on epäilemättä sama nainen. Lähtekäämme pois täältä."

Shelmore oli hyvinkin iloinen saadessaan poistua. Näinä viime tunteina tehdyt paljastukset alkoivat hämmentää häntä, ja hän halusi päästä niitä selvittelemään. Ja kun he poistuivat istuntosalista, poikkesi hän sivulle, vieden Palsfordin Mellapontin konttoriin poliisiasemalle.

"Hän on hyvin vähän muuttunut", huomautti Palsford heidän kävellessään. "Ihmeellisen hyvin säilynyt nainen, aina yhtä hieno ja etevä. No niin, en voinut aavistaa, että joudun tällaiseen verkkoon. Onko se poliisimestarinne saanut käsiinsä jonkin johtolangan, jota myöten pääsemme siitä ulos?"

"Pyydän teitä kertomaan hänelle kaikki, mitä olette kertonut minullekin", vastasi Shelmore. "Täällä on tietysti tapahtunut paljon sellaista, mitä en vielä ole ehtinyt kertoa teille. Parasta on, että te, minä ja Mellapont pidämme keskenämme oikean neuvottelun."

Mellapont kuunteli syventyneenä ajatuksiinsa, mitä Palsfordilla oli sanottavaa. Sitten hän alkoi kysellä.

"Te sanotte sen miehen, James Arradeanen, joka Normansholtissa asuessaan oli täkäläisen rouva Champernownen puoliso, vielä elävän", sanoi hän. "Oletteko ihan varma siitä?"

"Hän oli elossa ainakin neljä kuukautta sitten", vastasi Palsford.
"Silloin hän kirjoitti minulle viime kerran. Voisin todistaa hänen
olevan elossa, jos saan pari vuorokautta aikaa, jotta sähkötän hänelle.
Hän asuu Melbournessa."

"Millaisissa suhteissa te olette häneen?" kysyi Mellapont.

"Kun hän poistui Normansholtista", vastasi Palsford, "jätti hän hieman omaisuutta haltuuni. Minä lähetän siitä saamani rahat — vuokrat — hänelle neljänneksittäin."

"Millaisissa oloissa hän lähti Normansholtista?" kysyi Mellapont. "Kertomuksestanne päättäen hän poistui äkkiä, jättäen vaimonsa sinne, ja katosi. Ette suinkaan tahdo väittää, että hän oli tehnyt salaisen sopimuksen vaimonsa kanssa?"

"En", vastasi Palsford. "Kerron teille kaikki — ja luulen todella, vieläpä tiedänkin varmasti, että minä olen ainoa henkilö, joka on siitä asiasta perillä. Normansholtin asukkaat juttelevat vielä nykyäänkin James Arradeanen kummallisesta katoamisesta, mutta ei kukaan muu kuin minä tiedä siitä mitään. Tosiseikat ovat tällaiset: Arradeane, joka halusi päästä rahallisesti osalliseksi naapuristomme hiilikaivoksiin, muutti Normansholtiin vaimonsa ja hänen veljensä kanssa. Pian tuli yleisesti tunnetuksi, että sekä hän että hänen vaimonsa olivat melko varakkaita. Mutta sitten kävi myös ilmi, etteivät he sopineet hyvin yhteen. Siihen vaikuttivat monenlaiset syyt. Miehen maku oli erilainen kuin vaimon. Heillä ei ollut lapsia, joten puuttui sekin erikoinen side. Hän ei kärsinyt lankoaan, josta hänen vaimonsa ei tahtonut erota. Veli oli heikko, mihinkään kelpaamaton, tyhjäntoimittaja, syntynyt loiseksi ja elämään toisen kustannuksella, jos joku viitsi pitää häntä luonaan. Asiat eivät siis olleet lainkaan hyvällä tai miellyttävällä kannalla. Ja vieläkin muistan hyvin, että Arradeane vihdoin tuli luokseni ja kertoi salaisuutena saaneensa kaikesta jo niin tarpeekseen, että aikoi karata tiehensä. Hän ilmoitti minulle asioittensa olevan kunnossa: kaikki laskut oli maksettu, melkoinen rahasumma oli sijoitettu hänen vaimonsa yksityistilille pankkiin, ja vaimolla oli paljon omiakin varoja, kuten jo ennestään tiesin. Hän sanoi myös, ettei hän tahtonut herättää hälinää tai häiriötä eikä aikonut ilmoittaa suunnitelmaansa, vaan halusi vain yksinkertaisesti mennä tiehensä. Niin hän tekikin, yllättäen minutkin, ja kun sitten kuulin hänestä, oli hän jo Melbournessa, ja siellä hän on asunut siitä asti."

"Onko hän kirjevaihdossa teidän kanssanne milloinkaan maininnut vaimoaan?" kysyi Mellapont.

"Ei milloinkaan, ei kertaakaan", vastasi Palsford. "Hänen aikomuksensa olikin tehdä jyrkkä ero. Ja kuten jo olen teille kertonut, se tapahtuikin varmasti hänen puoleltaan. Hän katosi kerta kaikkiaan."

"Koettiko rouva häntä löytää?" kysyi Shelmore. "Toimitettiinko etsiskelyjä?"

"Ei ainakaan hänen asuessaan Normansholtissa", sanoi Palsford. "Mutta sitä kestikin vain vähän aikaa. Jokseenkin pian miehen katoamisen jälkeen hän oli selvittänyt kaikki sikäläiset asiansa, myynyt tavaransa ja poistunut veljineen. Ja mitä minuun tulee, en kuullut hänestä milloinkaan sanaakaan, ennenkuin näin hänen kuvansa naisten lehdessä ja tunsin hänet. En epäillyt lainkaan havaintoani, ja kun nyt olen nähnyt rouva Champernownen ilmielävänä, tiedän hänet samaksi naiseksi, joka Normansholtissa esiintyi rouva Arradeanena."

"Parikymmentä vuotta on pitkä aika", huomautti Mellapont miettiväisesti. "Hyvin pitkä aika."

"Niin onkin!" sanoi Palsford. "Jos epäilette minun olevan väärässä, keksikää jokin veruke, jonka nojalla rouva Champernowne saa nähdä minut äkkiä. Ellei hän heti tunne minua, syön vaikka hattuni! Mutta hän tuntee, koska minäkään en ole paljon muuttunut parissakymmenessä vuodessa.

"En tarkoita sitä, ettette olisi oikeassa", vastasi Mellapont. "Minun luullakseni te olette — sitä en lainkaan epäile. Tarkoitin vain sitä, että parissakymmenessä vuodessa saattaa tapahtua paljon asioita. Hän on asunut täällä melkein koko sen ajan, perustanut suuren liikkeen, ansainnut paljon rahaa, päässyt kaupungin pormestariksi ja aikoo nyt mennä naimisiin erään paroonin kanssa."

"Hän ei voi mennä uusiin naimisiin!" sanoi Palsford. "Hänen miehensä elää vielä. Ehkä hänen serkkunsa, toinen James Arradeane, jota luulen murhatuksi Deane-nimiseksi mieheksi, kertoi tai ainakin aikoi kertoa sen rouva Champernownelle, koska hän luonnollisesti tiesi serkkunsa elävän."

Mellapont katsahti Shelmoreen, pudistaen päätään.

"Yhä pahempaa!" mumisi hän. "Pelkään meidän saavan tähän sellaisen ratkaisun, joka tulee hieman hämmästyttämään. Herra Palsford, te kai asutte Chancellorissa? Hyvä! Älkää mainitko tästä mitään sille nuorelle naiselle, johon siellä epäilemättä tutustutte, nimittäin neiti Prettylle. Herra Shelmore, otaksun teidän konttoristinne matkustaneen pois? Hyvä on — neuvotelkaamme vielä tänä iltana toistamiseen. Ainakin toivon siihen mennessä saavani enemmän tietoja."

"Mistä aiotte niitä hankkia?" kysyi Shelmore.

"Matkustan Bartlettin luo ja pakotan hänet puhumaan", vastasi Mellapont julman näköisenä. "Varmaa on, että Bartlett tietää melko paljon. Kun saan hänet uskomaan, että minun puolelleni asettuminen on hänen etujensa mukaista, avaa hän suunsa. Ottakaa herra Palsford mukaanne, herra Shelmore, ja kertokaa hänelle jutun yksityiskohdat niin tarkasti kuin tiedämme ne. Tavatkaamme toisemme sitten illalla, vai mitä? Kun pannaan viisaat päämme yhteen…"

YHDESKOLMATTA LUKU

Bartlettin takkamatto

Sillä aikaa kun Mellapont, Shelmore ja pohjoisenglantilainen asianajaja keskustelivat poliisimestarin yksityiskonttorissa Southernstowen poliisiasemalla, söi Bartlett tyytyväisenä päivällistä Portsmouthissa, tietämättä lainkaan, että hänkin oli muuan heidän keskustelunsa aiheista. Hän oli palannut sinne saamansa tuhat puntaa taskussaan ja se suuresti tyydyttävä tieto mielessään, että tästä alkaen John Hackdale lähettäisi hänelle viisi puntaa joka viikon perjantai-iltana. Hän talletti tuhat puntaansa pankkiin ja jutteli samalla hieman pankinjohtajan kanssa siitä, kuinka sijoittaisi pääomansa, joka nyt oli kahdentuhannen punnan suuruinen. Mutta tämä keskustelu oli vain valmistavaa laatua, koska Bartlettin sanojen mukaan siihen ei ollut mitään kiirettä. "Mietin ensin asioita ja tutkin osakkeiden markkinahintoja ja osinkojen suuruutta", sanoi hän. Hän palasi sitten asuntoonsa tilaten päivällisen, tavattoman ylellisen, ja kun sitä tarjoiltiin hänelle, söi hän niin halukkaasti kuin ainakin mies, joka tuntee täydellisesti ansainneensa elämän hyvät puolet.

Lopetettuaan aterioimisensa hän sekoitti itselleen keskipäivän annoksen rommia ja vettä, sytytti piippunsa, otti lehden käteensä ja istuutui nojatuoliin takan ääreen. Elämä, tuumi Bartlett itsekseen, kävisi tästä alkaen hyvin huvittavaksi ja siunatun mukavaksi. Hänellä oli nyt mainio asunto — emäntä oli taitava ja hyvin palvelevainen — ja hänen elämänsä oli tyyntä ja kunnioitusta herättävää. Hän oli näkevinään olemassaolonsa muuttuvan säännölliseksi ja rauhalliseksi — sellainen kuin tämä päivä oli ollut, sellainen olisi huominenkin. Hän söisi aamiaista hätäilemättä, maistelisi käristettyjä kananmunia ja liikkiötä ja lukisi aamulehteä. Myöhemmin hän menisi tavalliselle kävelylleen, joka päättyisi mieliravintolaan. Siellä hän nauttisi lasillisen tai parikin ja keskustelisi politiikasta muiden hänenlaistensa tyhjäntoimittajien kanssa tarjoiluhuoneessa. Sitten hän palaisi kotiinsa kello yhden aikaan syömään päivällistä tukevasti. Sen jälkeen hän nukahtaisi hetkisen takan edessä ja heräisi, kun tee tuotiin sisään. Illalla hän olisi jälleen mieliravintolassaan, koska siellä oli hyvää seuraa iltaisin ja niin hauskaa keskustelua, ettei parempaa sopinut toivoakaan. Puoli kymmenen aikaan hän palaisi jälleen kotiinsa kuuman illallisen ääreen — niin, sellainen sen pitäisi olla joka ilta — ja sitten, otettuaan yönaukun tavallista juomaansa — parasta vanhaa Jamaika-rommia — menisi vuoteeseen. Se oli ihanteellinen olotila Bartlettille.

Hän torkahti näin haaveillessaan, sanomalehti sylissään, ja pian sitten nukkui sikeästi mukavassa tuolissaan. Mutta hän heräsi äkkiä kuullessaan erään äänen — emäntänsä äänen — joka kuulosti ensin olevan hyvin kaukana ja sitten vastenmielisen lähellä.

"Herra Barton, herra Barton, täällä on eräs herra, joka haluaa tavata teitä!"

Bartlett kääntyi hämmentyneenä, voimatta muistaa, että hän emännälleen ja vastalöytämälleen maailmalle oli sanonut olevansa Barton eikä Bartlett. Mutta ennenkuin hän ehti tajuta sen, huomasi hän jotakin muuta, kouraantuntuvampaa — hänen vieraansa, joka oli jo astunut sisään, oli Mellapont. Ja jostakin syystä näytti siviilipukuinen Mellapont, joka oli hyvin arvokkaan herrasmiehen, ikään kuin eläkettä nauttivan upseerin tai jonkin sellaisen näköinen, paljon hirvittävämmältä kuin tummansiniseen, mustanauhaiseen virkapukuun pukeutunut Mellapont. Mutta Bartlett ei silti menettänyt malttiaan.

"Ah, hyvää päivää, sir!" huudahti hän nousten äkkiä seisomaan. "Perin odottamaton huvi, todellakin. Pieni virkistävä ryyppy matkanne jälkeen, herra Mellapont! Minulla on sivupöydällä pullollinen melko hyvää viskyä, sir. Kuulkaapa, rouva Capper, puhdas lasi tai parikin, olkaa niin hyvä."

"No niin, minulla ei ole mitään sitä vastaan, kiitoksia vain", vastasi Mellapont. Hän tuli lähemmäksi emännän poistuttua huoneesta ja katsahti Bartlettiin merkitsevästi. "Hyvä on, poikaseni!" mutisi hän. "Haluan hieman jutella kanssanne, siinä kaikki. Teillä on mukavat olot täällä ja niin kodikkaat huoneetkin, vai mitä?" jatkoi hän emännän palattua pari lasia ja karahvi soodavettä mukanaan. "Te olette täällä epäilemättä kuin kotonanne?"

"Ah, me viihdymme mainiosti täällä, sir — emmekö viihdykin, rouva Capper?" vastasi Bartlett hilpeästi. "Niinpä niin, sallikaa minun tarjota teille, sir", jatkoi hän häärätessään pöydän luona. "Tämä on mainiota viskyä, kuten minulle on sanottu, herra Mellapont, mutta itse en koske siihen. Minä juon vain pienen lasillisen rommia kanssanne." Hän ojensi vieraalleen lasin ja kaatoi sitten itselleen suuremman annoksen mielijuomaansa kuin tavallisesti. "Terveydeksenne, herra Mellapont." Sitten emännän poistuttua ja suljettua oven hän kääntyi tiukasti vieraansa puoleen. "Toivoakseni ei mikään ole vinossa, sir?"

Mellapont tarttui lasiinsa, nyökkäsi sen laidan takaa, huomauttaen sisällön olevan hyvää, vanhaa ja voimakasta ja istuutui tuolille, viittauksella pyytäen isäntäänsäkin palaamaan samaan nojatuoliin, josta hän juuri oli noussut.

"Paljonkin on vinossa, Bartlett", sanoi hän. "Ja nyt olen tullut tapaamaan teitä, koska varmasti uskon teidän tietävän yhtä ja toista. Te voitte auttaa meitä tutkimuksissamme. Niinpä puhun teille suoraan. Minä tiedän hyvin paljon — teistä. Te olette ollut mukana eräissä kohtauksissa, jotka liittyvät Southernstowessa tapahtuneeseen murhaan. Sitä ei teidän kannata kieltää, Bartlett."

Bartlettin hermot, joita Mellapontin äkillinen ilmestyminen hänen turvapaikkaansa olivat järkyttäneet, alkoivat nyt rommin vaikutuksesta jälleen tyyntyä. Hän kävi varovaiseksi.

"Minä olen ehkä nähnyt ja tiennyt jotakin, herra Mellapont", sanoi hän.
"Se kello, esimerkiksi…"

"Saatte sivuuttaa nuo seikat kokonaan", keskeytti Mellapont. "Ne on jo selvitetty. Me saimme epäilemättä tietää totuuden kuullessamme Shelmoren selostuksen oikeudessa. Kight ja sisäkkö olivat ottaneet haltuunsa Deanen kalleudet siten kuin he tunnustivatkin, ja aikanaan heidät tutkitaan, todistetaan syyllisiksi ja tuomitaan. Mutta he ovat syyttömiä itse murhaan. Kuulkaahan nyt, Bartlett, minä kysyn teiltä suoraan, onko teillä minkäänlaista luuloa tai epäluuloa, kuka on syyllinen?"

"Minä en epäile sitä enkä tätä, herra Mellapont", vastasi Bartlett. "Siihen voidaan epäillä syyllisiksi vaikka kuinka monta ihmistä — syyttä. Minä en tiedä sen miehen murhaajaa, eikä minulla ole minkäänlaisia luulojakaan."

"Hyvä on!" sanoi Mellapont. "Siinä tapauksessa aion kysyä teiltä jotakin — kerrottuani teille muutamia asioita. Ja viimeinen ensin. Toissailtana menitte te, Bartlett, ja John Hackdale yhdessä rouva Champernownen taloon, Ashenhurstiin. Teidät otettiin vastaan. Te odotitte pienessä huoneessa hallin vieressä sen aikaa, jonka Hackdale viipyi rouva Champernownen luona salongissa. Hän haki sitten teidätkin hetkisen kuluttua sinne. Rouva Champernowne puheli teille molemmille ja sitten kirjoitti maksumääräyksen, antaen sen John Hackdalelle. Te poistuitte hänen kanssaan, mutta…"

Mellapont keskeytti tahallaan. Hän katseli tutkittavaansa terävin silmin ja huomasi, että hänen ensimmäiset sanansa olivat hämmästyttäneet Bartlettia. Mutta hän näki myös, että sitten kun ensi järkytys oli mennyt ohi, sitä seurasi mielihyvää ja luottavaista varmuutta osoittava ilme. Näytti siltä kuin Bartlett olisi sanonut itselleen: "No niin, hän ehkä tietää niin paljon, mutta siinä onkin kaikki eikä se ole vielä mitään!" Ja hän jatkoi katsellen kuuntelijaansa vielä tarkemmin.

"Mutta minä tiedän enemmänkin", sanoi hän. "Seuraavana aamuna Hackdale vaihtoi maksumääräyksen rahaksi rouva Champernownen käyttämässä pankissa Southernstowessa. Se oli kirjoitettu tuhannelle punnalle, ja hän otti rahat seteleissä. Ja te, Bartlett, olette juuri sijoittanut tuhat puntaa pankkiin tilillenne, jonka olette avannut täällä Portsmouthissa Bartonin nimellä. Silloin maksoitte summan juuri samoilla seteleillä, jotka Hackdale nosti Southernstowen pankista — minä olen kirjoittanut niiden numerot muistiin lompakkooni. Nyt teen kysymykseni, Bartlett, ja pyydän teitä miettimään tarkasti vastaustanne. Miksi rouva Champernowne maksoi teille tuhat puntaa?"

Bartlett oli hyvin hämmästynyt, vieläpä pelästynyt tällä kertaa. Hänen kätensä vapisi laskiessaan lasin pöydälle.

"Meillä — meillä kaikilla on asioita, omia yksityisiä asioita, herra
Mellapont", änkytti hän. "Minä en ymmärrä…"

"Älkää kierrelkö, Bartlett!" keskeytti Mellapont. "Teillä ei ole minkäänlaisia asioita rouva Champernownen kanssa. Jos teillä olisi ollut liikeasioita hänen kanssaan, ei niitä olisi selvitetty niin salaisesti. Kuulkaahan nyt, minä olen lähestynyt teitä ystävälliseen tapaan — olkaa sen vuoksi järkevä ja kertokaa minulle totuus, koska se ajan oloon hyödyttää teitä. Teidän on paljon parempi olla lain ja meidän, poliisin, puolella kuin poiketa rikollisille poluille, Bartlett. Sanokaa rehellisesti, että saitte nuo tuhat puntaa vaikenemisestanne?"

"Soisin, että määrittelisitte tarkemmin tuon puhetapanne, herra
Mellapont", sanoi Bartlett. "Koettakaa!"

"Rahat maksettiin paljastamisen estämiseksi", vastasi Mellapont jyrkästi. "Te tiedätte jotakin!"

"Minä en tiedä, voisinko paljastaa ketään", vastasi Bartlett. "Enkä voisikaan!"

"Silloin teidän pitää kertoa minulle, miksi nuo rahat maksettiin", sanoi Mellapont. "Jos saitte ne rehellisestä liikeyrityksestä, jota teidän ei tarvitse hävetä, kertokaa minulle hyvässä luottamuksessa, eikä asia mene sen edemmäksi."

"Minulla ei ole siihen lupaa, herra Mellapont", vastasi Bartlett. "Sopimuksessa on aina pari osakasta. Jos otaksutaan, että olen toinen niistä, on vielä toinenkin olemassa. Vaikka olisinkin halukas kertomaan teille, niin voihan sattua, ettei toinen olekaan."

Mellapont kumartui eteenpäin takkamaton yli.

"Kuulkaahan nyt, Bartlett!" sanoi hän vakavasti. "Sallikaa minun lausua teille jotakin. Te olette joutunut perin vaaralliseen asemaan. En pelkää olla avomielinen teitä kohtaan — siksi selitänkin teille asioiden oikean laidan. Tehän tiedätte, että Deane löydettiin murhattuna, revolverilla ammuttuna, hiekkakuopasta juuri rouva Champernownen huvilan takaa, ja nyt kerron teille erinäisiä tosiseikkoja, jotka olemme saaneet selville. Deane tapasi rouva Champernownen silloin yöllä huvilan likellä — hänen oli nähty puhelevan rouvan kanssa. Revolveri, jolla hänet luultavasti ammuttiin, on löydetty rouva Champernownen hedelmätarhasta. Rouva Champernownella on poliisin antama lupakirja revolverin hallussapitoon, joten näin löydetty revolveri voi olla hänen. Muuten on olemassa päteviä syitä vakavaan epäluuloon rouva Champernownea vastaan, sillä niistä todistuksista päättäen, jotka sain käsiini tänä aamuna, hänellä on ollut hyvä syy toivoonsa päästä vapaaksi tuosta murhatusta miehestä tai vaientaa hänet. Kuunnelkaa siis, Bartlett, paljon tarkkaavaisemmin kuin milloinkaan ennen. Jos rouva Champernowne vangitaan tämän syytöksen perusteella ja jos hänet voidaan todistaa syylliseksi ja jos saadaan selville hänen antaneen teille rahaa, jotta pitäisitte suunne kiinni jostakin, mitä olette saanut tietää, teette itsenne osalliseksi — tiedättekö mihin, Bartlett?"

Bartlett kuunteli tarkkaavaisemmin kuin koskaan ja huomasi Mellapontin vähitellen pääsevän voitolle tässä suullisessa yhteenotossa. Mutta hän koetti vieläkin olla kohteliaan välinpitämätön.

"Minä en voi väittää tietäväni sitä, sir", vastasi hän. "Minähän en ole lakimies, herra Mellapont."

"Ette olekaan", myönsi Mellapont. "Mutta se väite ei auttaisi teitä missään paikassa. Jokaisen englantilaisen otaksutaan tuntevan lain, eikä hän voi teeskennellä tietämättömyyttä puolustuksekseen. Bartlett, tiedättekö te, mikä on rikostoveri?"

"En laillisessa merkityksessä, sir", sanoi Bartlett. "Silloin selitän sen teille", jatkoi Mellapont. "Rikostoveri on sellainen henkilö, joka, vaikka ei olekaan päärikollinen ja vaikka hän ei olisikaan ollut läsnä rikoksen tapahtuessa, kuitenkin on ollut jollakin tavoin osallinen siihen joko ennen tai jälkeen. Jälkeen — muistakaa se Bartlett — jälkeen yhtä hyvin kuin ennenkin. Mitä siis on olla rikostoveri teon tapahduttua? Teon tapahduttua tulee rikostoveriksi jokainen, joka auttaa tai koettaa suojella rikollista tai yrittää vapauttaa hänet, vaikka tietääkin rikoksen tapahtuneen. Painakaa se tarkasti mieleenne!"

"Minä en tiedä mitään rikosta tapahtuneen", sanoi Bartlett. "Enkä ole auttanut, vapauttanut tai suojellut ketään."

"Ettekö vaikenemisellannekaan?" kysyi Mellapont tiukasti. "Sanokaa nyt, miksi rouva Champernowne antoi teille tuhat puntaa. Bartlett, parasta olisi, että olisitte varovainen. Ajatelkaa jälleen."

Ja Bartlett ajatteli ainakin viisi minuuttia.

"Tarkoitatteko todella", sanoi hän vihdoin, "tarkoitatteko siis — ei mitään peloittelua, herra Mellapont, vaan että jos rouva Champernowne huomataan syylliseksi ja jos saadaan selville minun tietävän jotakin — jonkin mitättömän seikan — minua voidaan mahdollisesti syyttää siitä, mistä äsken puhuitte?"

"Kyllä", vastasi Mellapont. "Ihan varmasti! Jos tiedätte jotakin — vaikka perin vähäpätöistä — häntä vastaan ja salaatte sen meiltä, autatte ja suojelette häntä. Niin se juuri on."

"Te luulette siis häntä vastaan ilmenevän jotakin?" kysyi Bartlett levottomana.

"Kyllä, niistä erityisistä seikoista päättäen, jotka minulle kerrottiin tänä aamuna!" vastasi Mellapont.

Bartlett vaipui vielä kerran ajatuksiinsa. Jos rouva Champernowne todistettaisiin syylliseksi, mikä nyt näytti mahdolliselta, loppuisi hänen viikoittain maksettava eläkkeensä, ja toiselta puolen, jos hän kertoisi Mellapontille tietonsa, oikeuttaisi hänen ilmoituksensa vaatimaan neiti Prettyn lupaamaa palkintoa — ja yksi lintu pivossa on parempi…

"Herra Mellapont", sanoi hän äkkiä, "jos kerron teille kaikki tietoni, saanko luottaa vaikenemiseenne?"

"Saatte niin paljon kuin oikeus myöntää", vastasi Mellapont. "Varmasti!"

"En usko, että teidän tarvitsee mainita minun nimeäni ollenkaan", huomautti Bartlett. "Mutta eräs toinen seikka — jos nyt kerron teille kaikki, tahdotteko tukea vaatimustani, että saisin neiti Prettyn lupaaman toisenkin palkinnon? Hän tarjoaa tuhat puntaa jokaiselle, joka on nähnyt Deanen tai puhutellut häntä murhailtana."

"Sen kyllä voisin tehdä", sanoi Mellapont. "Minä suon neiti Prettyn rahat teille yhtä mielelläni kuin jollekin toiselle. Hän on jossakin määrin hölmö, minun mielestäni. No, Bartlett, näittekö hänet ja puhuttelitteko häntä?"

"Kyllä!" vastasi Bartlett vihdoin empimättä. "Kyllä, sir, ja siinä onkin kirjaimellisesti kaikki, mitä tiedän. Hän kohtasi minut North Barin läheisyydessä ja pyysi minua neuvomaan, missä oli Ashenhurstin kartano, rouva Champernownen huvila. Minä ilmoitin sen hänelle, ja hän lähti kävelemään sinne päin. Pari iltaa myöhemmin kuulin puhuttavan murhasta ja tiesin vainajan samaksi, joka oli pysäyttänyt minut, koska tuntomerkit sopivat niin hyvin häneen. Mutta heti sen jälkeen tapasin John Hackdalen, joka silloin toimi ylimääräisenä poliisina ja oli kierroksellaan. Minä kerroin hänelle samoin kuin nyt teille. Hän pyysi minua pitämään suuni kiinni ja antoi minulle luullakseni kaikki taskussaan olevat rahat. Seuraavana päivänä — illalla — hän tuli luokseni sataviisikymmentä puntaa mukanaan ja sanoi minulle, että jos tahdon matkustaa Amerikkaan ja jäädä sinne, hän sähköttää minulle yhtä suuren summan heti, kun kuulee minun nousseen maihin New Yorkissa. Minä lupasin, ja hän ehti juuri poistua luotani, kun kuulin neiti Prettyn tarjoamasta palkinnosta. Se kiihoitti minua, ja sen sijaan, että olisin matkustanut Southamptoniin, tulinkin tänne odottamaan ja tutkimaan lehtiä. Minun pitää kiittää vain sattumaa siitä tilaisuudesta, jolloin pääsin kellon ja molempien Chancellorin palvelijoiden, Kightin ja Sandersin, jäljille. Sitten sain neiti Prettyn lupaaman palkinnon — vainajan tavaroista luvatut tuhat puntaa. Kun matkustin Southernstoween sen asian vuoksi, näki John Hackdale minut ja hämmästyi, koska en ollutkaan matkustanut Amerikkaan. Hän vei minut rouva Champernownen kotiin, ja minä sain puhutella rouvaa hänen läsnä ollessaan, kuten jo kerroitte. Mutta rouva ei maininnut minulle sanaakaan, herra Mellapont — miksi tuli pitää suuni kiinni, vaan antoi minulle John Hackdalen välityksellä tuhannen puntaa ja lupauksen viikoittain maksettavasta eläkkeestä. Siinä on kaikki, mitä tiedän."

Mellapont ajatteli kiihkeästi. Hänen ajatuksensa olivat kohdistuneet pääasiallisesti John Hackdaleen. Hän muisti hiekkakuopan ympäristöineen kuuluneen John Hackdalen vartiopiiriin, muisti John Hackdalen löytäneen vainajan ja salanneen sen seikan, että hän tiesi erään miehen, Bartlettin, tavanneen Deanen ja puhuneen hänen kanssaan, mistä ehdottomasti selvisi, että John Hackdale oli pelannut kieroa peliä. Ja sitten hän äkkiä muisti myös, että John Hackdalellakin oli poliisin antama lupakirja revolverin hallussapitoon.

"Hm!" sanoi hän heräten mietteistään. "John Hackdale siis olikin päähenkilö tässä kaikessa viime keskusteluun saakka. Ja tähänkö todellakin sisältyy kaikki, mitä tiedätte, kaikki?"

"Kaikki, herra Mellapont", vakuutti Bartlett. "Tuntuu melko vähältä, vai mitä?"

"Kenties", mutisi Mellapont. "Sen saamme sitten nähdä." Hän veti kellonsa esille. "Minun pitää mennä asemalle ja palata Southernstoween", jatkoi hän. "Tulkaa tekin kävelemään, koska haluan tehdä teille vielä muutamia kysymyksiä."

Ja Bartlett meni hänen kanssaan, jolloin Simmons Hackdale, maleksiessaan kaduilla, sattui heidät huomaamaan. Hän näki heidän eroavan aseman sisäänkäytävän edustalla. Ja heti kun poliisimestari Mellapont oli astunut Southernstoween menevään junaan, valitsi Simmonskin itselleen paikan saman vaunun toisesta osastosta. Hänestä tuntui kuin hänen laisensa viekkaan kenraalin pitäisi olla läsnä taistelutantereella kuumimman ottelun aikana.

KAHDESKOLMATTA LUKU

Pahassa pinteessä

Aavistamatta lainkaan, että Simmons Hackdale oli mukana samassa junassa, vain muutamien metrien päässä saman käytävän varrella, Mellapont palasi Southernstoween ajatuksiinsa vaipuneena. Hän tunsi vaistomaisesti Bartlettin puhuneen totta ja ilmaisseen kaikki tietonsa. Millaisia johtopäätöksiä siitä voitiin tehdä? Mellapontin mielestä vain tällaisia: Jos oli olemassa joitakin henkilöitä, jotka tiesivät enemmän hiekkakuoppamurhasta kuin muut, olivat ne juuri rouva Champernowne ja John Hackdale. John Hackdale toimi nähtävästi työnantajansa kanssa saadakseen Bartlettin vaikenemaan.

Bartlett näytti olevan sitä mieltä, että John Hackdale toimi vain välittäjänä tai apurina hänen ja rouva Champernownen kesken. Mutta Mellapont ei ollut siitä lainkaan varma. Hänestä näytti siltä kuin hän pätevistä syistä voisi epäillä rouva Champernownen ja John Hackdalen jakavan keskenään synkemmän salaisuuden. Hän tiesi erään seikan, joka tunkeutui esille yhä uudestaan. Ashenhurst-huvila, sen läheiset kujat ja hylätty, pensaitten valtaama hiekkakuoppa kuuluivat kaikki siihen piiriin, jota Hackdale oli ylimääräisenä poliisina vartioinut. Voiko mikään olla uskottavampaa kuin että hän tullessaan sinne murhailtana sattui salaa näkemään rikoksen toimeenpanon ja tunsi rouva Champernownen, jolla varmasti oli revolveri ja joka Mellapontin mielestä oli juuri sellainen nainen, että hän voi sitä käyttää tehokkaasti? Niinpä saattoi ja kieltämättä olikin John Hackdalen etujen mukaista suojella sitä naista, josta hänen toimeentulonsa riippui ja joka voi edistää hänen etujaan.

Kuta enemmän Mellapont tätä ajatteli, sitä varmempi hän oli siitä, että hän nyt oli oikeilla jäljillä — että rouva Champernowne murhasi Deanen, itsekkäistä syistä, ja että John Hackdale sen tiesi. Ja hän oli näkevinään kuinka se oli tapahtunut. Rouva oli ehkä tarkastellut aluettaan ja ulkohuoneitaan revolveri taskussaan (hän oli näet saanut selville eräältä apulaiseltaan, että rouva Champernowne pyytäessään revolverin kantolupaa oli ilmoittanut sen johtuvan siitä, että hänen talonsa oli niin yksinäisellä paikalla ja kaikenlaisten kulkurien oli tapana tunkeutua hänen vajoihinsa ja säilytyssuojiinsa) ja tällöin tavannut Deanen. Hän oli hyvinkin helposti viekoitellut Deanen hiekkakuoppaan ja ampunut hänet siellä, luottaen siihen, että epäluulot kohdistuisivat kulkureita vastaan, joita aina jäi jäljelle kaupunkiin markkinapäivinä. Ja John Hackdale oli ehkä ollut läheisyydessä ja kuultuaan laukauksen mennyt paikalle, mistä ääni oli kuulunut, ja tavannut siellä rouva Champernownen. Tämä kaikki oli mahdollista, ja Mellapontin mielestä John Hackdale oli juuri sellainen mies, joka hyvinkin voi liittyä salaliittoon vaietakseen asiasta.

Oli kuinka tahansa, saatuaan nämä uudet tiedot hänen piti mennä tapaamaan ja puhuttelemaan John Hackdalea ja rouva Champernownea. Hackdalea kuitenkin ensin, ehdottomasti kahden kesken, koska oli kysymyksiä — hyvin tärkeitä kysymyksiä — joihin hänen oli heti saatava vastaukset. Sitten vasta nainen. Rouva Champernownen täytyi alistua kuulusteltavaksi, vaikka olikin pormestari, hieno ja rikas.

Mellapontin saapuessa Southernstoween oli jo pimeä. Katsomatta oikealla tai vasemmalle hän käveli nopeasti poliisiasemalle, hakien sieltä käsiinsä Nicholsonin, erään siviilipukuisen poliisinsa. Vaihdettuaan hänen kanssaan muutamia sanoja hän otti Nicholsonin mukaansa ja meni suoraan siihen taloon, jossa Hackdale asui. Jättäen Nicholsonin ulkopuolelle pikku torin kulmaan, josta voi katsella tulematta itse huomatuksi, Mellapont koputti ovelle, kysyi John Hackdalea ja kuultuaan hänen olevan kotosalla meni suoraa päätä veljesten yksityiseen arkihuoneeseen. John istui siellä yksinään teepöydässä. Hänellä oli kupillinen teetä toisessa ja sanomalehti toisessa kädessään, mutta hän laski molemmat pöydälle poliisimestarin tullessa sisälle. Mellapont oli tarpeeksi tarkkaavainen huomatakseen, että hänen kätensä vapisivat ja kasvot kalpenivat.

Mellapont sulki oven ja kääntyi, istuutuen tuolille Hackdalen viereen, sanomatta sanaakaan. Hän katsoi tiukasti mieheen, jota oli tullut tapaamaan.

"Hackdale", sanoi hän vihdoin hiljaisella äänellä, "minä olen tullut tapaamaan teitä erään vakavan ja tärkeän asian vuoksi enkä tahdo kiertää sitä kuin kissa kuumaa puuroa, vaan lyön korttini rehellisesti pöytään. Tulen juuri Portsmouthista James Bartlettin asunnosta, puhuteltuani häntä siellä. Ja nyt voin kertoa teille heti, että James Bartlett tunnusti minulle kaikki — peittelemättä. Kuulkaahan nyt, Hackdale, miksi te ja rouva Champernowne olette maksaneet Bartlettille vaikenemisrahoja saadaksenne hänet olemaan puhumatta siitä, että Deane pysäytti hänet murhailtana kysyäkseen häneltä tietä Ashenhurst-huvilaan? Miksi?"

Hackdale oli tavattoman kalpea, eikä hänen värinsä näyttänyt merkkiäkään palaamisesta. Hän oli kuin kasaan lyöty, ja Mellapont huomasi sen.

"Älkää hätäilkö, Hackdale", sanoi hän suopeasti. "Tämä sattui teihin, mutta ettehän voi olla hämmästynyt, koska Bartlettin laisiin miehiin ei milloinkaan ole luottamista. Muuten uskon hänen puhuneen minulle totta, ja teidän on nyt parasta tehdä samoin. Miksi te jo alussa lahjoitte hänet? Ajatelkaa, ensiksikin annoitte hänelle kaikki mukananne olevat rahat, sitten sataviisikymmentä puntaa ja lupauksen samanlaisesta määrästä, jos hän matkustaa Amerikkaan, maksettavaksi sitten kun kuulette hänen nousseen maihin ja myöhemmin tuhannen puntaa, vaikka hän ei ollutkaan matkustanut. Se näyttää ilkeältä, Hackdale, perin pahalta! Mitä teillä on sanomista siihen?"

Nyt Hackdale tiesi Bartlettin juorunneen. Hän oli hämmästynyt, hämmentynyt ja mykistynyt eikä voinut olla änkyttämättä.

"Minä — minä —" aloitti hän. "Kuulkaahan — niin, Mellapont — rouva
Champernowne…"

"Entä sitten?" kysyi Mellapont tiukasti. "Rouva Champernowne…"

"Hän tahtoi — luonnollisesti — pitää nimensä syrjässä siitä", änkytti
Hackdale.

"Miksi?" kysyi Mellapont. "Tiedättekö syytä?"

"Kunniani kautta, en!" väitti Hackdale. "Minä en tiedä sen enempää kuin Bartlettkaan. En enempää kuin että — että Deane oli tavannut Bartlettin ja kysynyt tietä, ja että — että…" Hän keskeytti muistaen lukkoneulan. Mutta ei kukaan, ei Mellapontkaan, päätteli hän, voisi saada sitä selville. "Minä en tiedä mitään muuta!" lopetti hän laimeasti.

"Te ette siis tiedä, kuka ampui Deanen?" kysyi Mellapont.

"Jumalan nimessä, en!" huudahti Hackdale. "Minä en tiedä sitä!"

"Ja aiotte väittää minulle, että rouva Champernowne oli halukas maksamaan kaikki nuo rahat — tuhat puntaa käteistä rahaa ja elinkautisen eläkkeen — Bartlettille saadakseen hänet olemaan vaiti vain siitä, että hän oli kohdannut erään miehen North Barin läheisyydessä?" kysyi Mellapont. "Miksi hän niin teki?"

"Minä en tiedä sitä", toisti Hackdale. "Hänellä on kai siihen pätevät syynsä. Hänen asiansahan se on."

Mellapont istui ääneti ja katseli Hackdalea minuutin tai pari.

"Kaupungissa tiedetään vallan hyvin, Hackdale, että teidät ylennettiin murhan ilmitulon jälkeisenä päivänä Champernownen liikkeen johtajaksi", sanoi hän vihdoin. "Kuulkaahan, johtuiko se millään tavalla tästä? Lahjottiinko teidätkin Bartlettin tapaan?"

Hackdale alkoi jo hieman tyyntyä. Hän pudisti päätään.

"Minä olin ansainnut jokaisen ylennyksen, jonka työnantajani voi minulle antaa, poliisimestari", vastasi hän melko arvokkaasti. "Olin jo odottanut sitä. Ylennykseni johtui pitkästä ja uskollisesta palveluksestani."

Mellapont nousi tuoliltaan.

"Teillä on poliisin antama lupakirja revolverin hallussapitoon, Hackdale", sanoi hän viralliseen tapaan. "Näyttäkää minulle sitä revolveria!"

Hackdale säpsähti, punastui ja näytti loukkaantuvan, mutta nousi heti kääntyen ovelle.

"Kyllä", vastasi hän. "Se on eräässä laatikossa makuuhuoneessani tuolla, ja minä tuon sen heti teille."

"Ei, minä tulen sinne kanssanne", sanoi Mellapont.

Hackdale tuijotti häneen, mutta avasi kuitenkin oven. Hän väänsi sähkön palamaan, meni Mellapontin seuratessa hänen kintereillään huoneen poikki lipastolleen ja veti erään laatikon auki. Hän työnsi kätensä sievästi taitettujen liinavaatteiden alle, mutta kiskaisi sen kohta takaisin, päästäen huudahduksen.

"Se ei olekaan siellä!" sanoi hän. "Mutta minä olen ihan varma siitä, että pistin sen sinne, minä kun säilytän sitä aina täällä. Kuka…"

Hän alkoi etsiä ja penkoa, vetäen auki laatikon toisensa jälkeen ja siroitellen niiden sisällön sinne tänne kiireissään ja kiihkossaan, Mellapontin seisoessa hänen vieressään ja katsellessa kylmästi ja ääneti. Mutta revolveria ei tullut näkyviin, ja sen omistaja käänsi kalpeat ja hämmästyneet kasvonsa katselijaan päin.

"Se on hävinnyt olemattomiin", sanoi hän. "Se oli kyllä täällä joku aika sitten — lieneekö siitä vielä kuukauttakaan. Simmons on kaiketi…" Mellapont kääntyi ovelle.

"Teidän olisi parasta ajatella asiaa sen valossa, mitä teille kerroin", sanoi hän vakavasti. "Ehkä huomaatte olevan muutakin minulle ilmaistavaa, ja jos niin käy, tiedätte kyllä, mistä minut löydätte."

Sen sanottuaan hän poistui huoneesta ja talosta ja meni siihen varjoisaan piilopaikkaan, minne oli jättänyt miehensä väijymään.

"Hän oli kotonaan, Nicholson", sanoi hän. "Jos hän lähtee kaupungille, seuratkaa häntä. Pitäkää häntä silmällä yhtä mittaa, kunnes saatte minulta sanan. Tehän tiedätte tehtävänne, jos ilmaantuu jotakin ilmoittamisen arvoista."

Siviilipukuinen mies nyökäytti päätään, ja Mellapont, poistuen hänen luotaan, käveli nopeasti lyhyen matkan päässä sijaitsevaan Shelmoren yksityisasuntoon. Kuultuaan siellä, että Shelmore söi päivällistä herra Palsfordin kanssa Chaneellor-hotellissa, hän meni sinne ja astuen ilmoittamatta kahvilahuoneistoon näki molempien asianajajien juuri lopettavan ateriaansa. Muutamissa minuuteissa hän oli kuiskaten kertonut heille lyhyesti kaiken sen, mitä oli saanut tietää erottuaan heistä keskipäivällä.

"Entä nyt?" kysyi Shelmore.

"Nyt rouva Champernownen luo", sanoi Mellapont päättäväisesti. "Minä haluan, että te molemmat tulisitte sinne kanssani. Sinne ei ole kuin kymmenen minuutin kävely. Sitten kun olette valmiit…"

Ja hetkisen kuluttua kävelivät nämä kolme miestä ääneti katuja pitkin Ashenhurst-huvilaa kohti. Heistä ei kukaan puhunut sanaakaan, ennenkuin he ehtivät rouva Champernownen ovelle. Silloin Palsford kuiskasi:

"Hän näki minut viime kerran noin parikymmentä vuotta sitten. Onko luultavaa, että hän nyt…"

"Olen ajatellut sitäkin", sanoi Mellapont. "Jättäkää se minun huolekseni."

Jane Pratt avasi oven ja nähtyään Shelmoren näytti säpsähtävän. Mutta Mellapont oli heti hänen vieressään kuiskailemassa, ja hetkisen kuluttua tyttö oli opastanut heidät kaikki läheiseen huoneeseen ja poistunut heidän luotaan. Mellapont nyökkäsi tovereilleen.

"Minä sanoin hänelle, että hän ilmoittaisi vain minut", selitti hän. "Herra Palsford, seisokaa tässä juuri ovea vastapäätä. Minä haluan, että rouva Champernowne näkisi teidät ensin…"

Ovi aukeni, ennenkuin hän ehti sanoa enempää, ja rouva Champernowne astui huoneeseen. Ja hän näki Palsfordin ensin, osoittamatta mitään erityistä mielenkiintoa, paitsi että hän hiukan punastui. Hänen katseensa kohdistui Mellapontiin ja Shelmoreen, pysähtyen vihdoin edelliseen ja ilmaisten kaikkea muuta kuin hyväntahtoisuutta.

"No, mitä nyt?" kysyi hän tuimasti. "Mitä tämä tarkoittaa, Mellapont?
Miksi te…"

"Meidän tulomme johtuu mitä tärkeimmistä syistä, rouva Champernowne", keskeytti Mellapont. "Vakavista asioista, joihin minun täytyy pyytää teitä kiinnittämään huomionne. Mutta ensiksikin — te tunsitte luullakseni tämän herran silloin kun asuitte Normansholtissa parikymmentä vuotta sitten rouva Arradeanena?"

Rouva Champernowne katsoi Palsfordiin toistamiseen. Mutta hän ei vastannut vieraan kumarrukseen, istuutui vain huoneen keskellä sijaitsevan pöydän ääreen, mentyään kaikkien kolmen ohi, ja viittasi tuoleihin.

"No nyt, Mellapont", sanoi hän. "Mitä te oikeastaan haluatte? Luopukaa salaperäisyydestänne ja ruvetkaa puhumaan asioista."

"Hyvin mielelläni", vastasi Mellapont istuutuen tuolille pöytää vastapäätä. "Mikään ei voisi sopia minulle paremmin, rouva Champernowne. Ja se säästää sitä paitsi aikaakin, jos menen suoraan asiaan. Minä voin peittelemättä ilmoittaa teille James Bartlettin myöntäneen minulle tänään iltapäivällä, että te olette maksanut hänelle vaikenemisrahoja taivuttaaksenne hänet pitämään suunsa kiinni eräästä kummallisesta seikasta. Miksi, rouva Champernowne?"

Rouva Champernowne katsoi häneen kylmästi.

"Se on minun asiani!" vastasi hän.

"Eipähän, vaan poliisin, rouva Champernowne", vastasi Mellapont. "Älkäämme käsittäkö väärin toisiamme. Minä tiedän enemmän kuin luulettekaan. John Hackdalekin on tehnyt muutamia myönnytyksiä. Ja herra Palsford on kertonut minulle elämästänne Normansholtissa, miehenne katoamisesta, ja niin edespäin. Sallikaa minun puhua suoraan, rouva Champernowne. Me nimitämme sitä miestä, joka tuli Chancellor-hotelliin ja joka murhattiin hiekkakuopassa huvilanne takana, James Deaneksi, kuten hän itsekin, vaikka luulemme häntä James Arradeaneksi, miehenne serkuksi. James Deane poistui Chancellorista myöhään illalla kaupungille. Hän kysyi tietä taloonne, mainiten nimennekin. Myöhemmin nähtiin hänet alueellanne teidän seurassanne — te näytätte hämmästyvän sen kuullessanne, mutta minä voin sen todistaa. Hän ei palannut enää Chancelloriin, ja hänet löydettiin kuolleena, murhattuna, kaksi vuorokautta myöhemmin. Silloin te aloitte hyvittää ihmisiä saadaksenne heidät vaikenemaan — hyvititte varmasti Bartlettin, ja epäilen vakavasti, että hyvititte myös John Hackdalen. Asiat näyttävät perin vakavilta, rouva Champernowne, ja luullakseni teidän olisi parasta puhua, ja sitä vaadinkin! Miksi ette voisi puhua ja ilmoittaa meille totuutta? Suostukaa, rouva Champernowne, sillä tehän olette viranomainen ja tiedätte…"