"Se oli niin hullunkurista ja odottamatonta." Mutta hän hyvitti rikoksensa saattamalla St. Vincentin kotiin.
"Mutta miksi te löitte häntä?" kysyi Corliss neljännen kerran sen jälkeen kuin oli tullut asuntoonsa, mutta ei saanut vastausta.
"Inhoittava matelija", mutisi kullankaivaja irvistellen peitteittensä alta. "Miksi tekin estitte minut? Voi kun olisin lyönyt kahta vertaa kovemmin!"
KAHDESTOISTA LUKU.
"Mr Harney, hauska tavata teidät! Dave, eikö niin, Dave Harney?" Dave Harney nyökäytti päätään, ja Gregory St. Vincent kääntyi Fronan puoleen. "Te huomaatte, miss Welse, miten pieni maailma on. Mr Harney ja minäkään emme ole aivan vieraita toisillemme."
Kultakuningas tutki puhujan kasvoja, kunnes muisti alkoi kirkastua. "Odottakaahan!" hän huudahti St. Vincentin aikoessa sanoa jotain. "Luulen päässeeni perille teistä. Teillä ei ollut partaa siihen aikaan. Katsotaanpas, — '86, syksyllä '87, kesällä '88 — kas silloin se oli! Kesällä vuonna '88 minä kuljin lautalla Stewart-jokea alas, lastina hirvenlihaa, ja koetin kiiruhtaa parhaani mukaan ehtiäkseni perille, ennenkuin lihat pahenisivat. Niin, ja te tulitte Yukonia alas Linderman-veneellä. Ja minä väitin, että oli keskiviikko, ja toverini, että oli perjantai, ja te oikaisitte ja sanoitte, että oli sunnuntai, niin kai se oli. Yhdeksän vuotta sitten! Ja me vaihdoimme paistit jauhoihin ja hiivaan ja — ja — ja sokeriin! Hitto vie! Hauska nähdä teidät!"
He paiskasivat kättä uudestaan.
"Tulkaa minua tervehtimään", kutsui Harney jättäessään heidät. "Minulla on aika sievä pieni mökki tuolla kukkulalla ja toinen Eldoradon rannalla. Oveni on aina avoinna. Tulkaa ja viipykää niin kauan kuin haluatte. Ikävää, että minun pitää jättää teidät niin pian, mutta minun täytyy pistäytyä seurahuoneelle perimään saataviani — sokeria. Miss Frona kertoo kyllä teille."
"Te olette hämmästyttävä, mr St. Vincent!" Frona oli lyhyesti selostanut Harneyn sokeripulajutun ja palasi nyt mieltäkiinnittävämpiin asioihin. "Maa oli kai autiona kahdeksan vuotta sitten, ja te kuljitte siis tosiaankin silloin sen läpi. Kertokaa minulle siitä!"
Gregory St. Vincent kohautti olkapäitään.
"Siitä ei voi paljoakaan kertoa. Se oli surkean epäonnistunut juttu, pelkkiä ikäviä kokemuksia eikä mitään, mistä kannattaisi ylpeillä."
"Kertokaa kuitenkin! Sellaiset seikat huvittavat minua. Ne tuntuvat olevan todellisempaa, varsinaisempaa elämää kuin tavalliset jokapäiväiset tapahtumat. Sanoitte epäonnistunut. Se edellyttää yritystä saavuttaa jotain. Mitä te yrititte?"
St. Vincent huomasi Fronan peittelemättömän harrastuksen, ja se oli hänelle mieleen. "Hyvä, jos tahdotte, niin voinhan kertoa teille muutamin sanoin kaiken, mitä minulla on kerrottavana. Olin saanut mielettömän päähänpiston raivata uuden tien maailman ympäri ja innokkaana tiede- ja sanomalehtimiehenä, ennen kaikkea sanomalehtimiehenä, olin päättänyt samota läpi Alaskan, mennä jäätä pitkin Beringin salmen poikki ja matkustaa Eurooppaan Pohjois-Siperian kautta. Aie oli suurenmoinen, nuo seudut kun olivat suurimmaksi osaksi koskematonta maata, mutta minä epäonnistuin. Pääsin onnellisesti salmen poikki, mutta Itä-Siperiassa minun kävi hullusti. Tamerlan oli kaikkeen syypää, niin olen tottunut puolustautumaan."
"Mikä Odysseus!" Mrs Schoville löi käsiään yhteen ja liittyi heidän seuraansa. "Nykyajan Odysseus! Miten runollista!"
"Mutta Othello hän ei ole", vastasi Frona. "Hänen kielensä on laiska. Hän lopettaa kertomuksensa juuri kun on tullut jännittävimpään kohtaan ja salaperäisesti viitannut kaukaisessa muinaisuudessa eläneeseen mieheen. Te menettelette väärin meitä kohtaan, mr St. Vincent, ja me olemme aivan onnettomat, kunnes te selitätte, miten Tamerlan pakotti teidät keskeyttämään matkanne."
St. Vincent naurahti ja näytti vain hyvin vastenmielisesti alistuvan kertomaan matkoistaan. "Kun Tamerlan kulki kautta Itä-Aasian, hävitti hän tulella ja miekalla valtioita ja kaupunkeja maan tasalle ja hajoitti heimoja kuin tuhkaa tuuleen. Suuri kansakunta kulki sekasortoisin joukoin yli maan paeten hurjien valloittajien verenhimoa ja asettui kauas Siperiaan, jonka pohjois- ja itäosiin, arktisen alueen rajoille, siten syntyi mongolilainen asutus — enkö väsytä teitä?"
"Oi, ette suinkaan!" huudahti mrs Schoville. "Tämä on hurmaavaa!
Teidän kertomatapanne on niin eloisa. Se johtaa minun mieleeni —"
"Macaulayn", sanoi St. Vincent hyväntahtoisesti nauraen. "Te tiedätte, että olen sanomalehtimies, ja hänellä on ollut voimakas vaikutus tyyliini. Mutta lupaan koettaa kertoa yksinkertaisemmin. Palataksemme asiaan, jos näitä mongoliheimoja ei olisi ollut, niin minun matkani ei olisi keskeytynyt. Sen sijaan, että minun täytyi naida ihrainen prinsessa ja oppia heimojen välisen sodankäyntitavan salaisuudet ja varastamaan poroja, olisin voinut muitta mutkitta rauhassa matkustaa Pietariin."
"Oi niitä sankareita, tästähän joutuu aivan kiihdyksiin, eikö totta, Frona? Mutta kertokaa nyt porojen varastamisesta ja ihraisesta prinsessasta!"
Valtion asiamiehen rouva loisti ihastuksesta katsoessaan St. Vincentiin, ja saatuaan Fronalta kehoituksen jatkaa tämä kertoi edelleen:
"Rannikon asukkaat olivat eskimoja, iloisia, tyytyväistä ja rauhaa rakastavaa kansaa. He kutsuivat itseään nimellä 'Oukilion' eli merenmiehet. Minä ostin heiltä koiria ja ruokaa, ja he kohtelivat minua oivallisesti. Mutta he olivat Chow Chuen-kansan, sisämaassa asuvan, myös hirvimiehiksi nimitetyn heimon alamaisia. Chow Chuenkansa oli hurjaa, sotaista väkeä, jolla oli kaikki villien mongolien julmuus ja heidän paheellisuutensa kaksinkertaisena. Heti kun olin lähtenyt rannikolta, he hyökkäsivät kimppuuni, ryöstivät minulta kaikki tavarani ja tekivät minut orjaksi."
"Mutta eikö siellä ollut venäläisiä?" kysäisi mrs Schoville.
"Venäläisiäkö? Chow Chuen-kansan keskuudessa?" St. Vincentin täytyi nauraa. "Maantieteellisesti he kyllä kuuluvat valkean tsaarin valta-alueeseen, mutta valtiollisesti eivät. Lienevätkö edes koskaan kuulleet hänestä puhuttavankaan. Älkää unohtako, että Siperian koilliskolkka peittyy napaseutuja verhoavaan usvaan, on 'terra incognita', minne ei moni ole jalallaan astunut ja mistä ei kukaan ole palannut."
"Mutta tehän —"
"Minä satun olemaan poikkeus. Miksi he minut säästivät, en tiedä. Mutta niin sattui käymään. Ensi alussa minua kohdeltiin kurjasti, naiset ja lapset löivät minua, pukunani oli turkit, jotka olivat täynnänsä syöpäläisiä, ja ravintonani muiden ruoanjätteet. Heillä ei ollut sydäntä nimeksikään. Kuinka onnistuin kestämään tuon kaiken, on minulle arvoitus; tiedän ainoastaan, että alkuaikoina tuon tuostakin mietin itsemurhaa. Siitä minut tuona aikana pelasti vain se seikka, että kärsimykset ja alennustila pian tekivät minut siihen liian tylsäksi ja järjettömäksi. Olin puolikuollut vilusta ja nälästä ja kärsin sanomatonta kurjuutta ja pahoinpitelyä — ihmekö siis, jos muutuin elukan kaltaiseksi.
"Näin jäljestäpäin se on kuin unennäköä. Eräitä aukkoja muistini ei pysty täyttämään. Muistan hämärästi, että minut sidottiin rekeen ja että minua kuljetettiin pitkiä matkoja toisesta leiristä toiseen. He näyttelivät kai minua, kuten me näyttelemme norsuja ja villi-ihmisiä. Kuinka kauas eri suuntiin tällä tavoin sain matkustella näissä hämärän maissa, sitä en uskalla sanoa, mutta varmastikin tulin kulkeneeksi tuhansia penikulmia. Tullessani tajuihini ja uudelleen ihmiseksi olin ainakin tuhannen mailin päässä siitä paikasta, missä minut vangittiin.
"Oli kevätaika, ja kun avasin silmäni, tuntui minusta siltä, kuin olisin palannut kaukaisesta, unohdetusta menneisyydestä. Vyötäisilläni oli hirvennahkahihna, joka myös oli kiinnitetty rekeen. Pidin molemmin käsin hihnasta kiinni aivan kuin posetiivinsoittajan apina, sillä hihna oli syönyt ihoni araksi ja täyteen haavoja. Äkkiä lensi päähäni sukkela keino, päätin tekeytyä taipuisaksi ja nöyräksi. Sinä iltana tanssin ja lauloin ja tein parhaani huvittaakseni kiusaajiani, sillä olin päättänyt, etten enää antautuisi siihen kohteluun, joka oli pimittänyt sieluni. Hirvimiehet ja merenmiehet kävivät kauppaa keskenään ja merenmiehet valkoihoisten, varsinkin valaanpyytäjien, kanssa. Niinpä minä kerran myöhemmin huomasin, että eräällä naisella oli pelikortit, ja tein niillä muutamia jokapäiväisiä temppuja, jotka saivat kansan aivan ymmälle. Esitin heille myöskin juhlallisesti, kuten sopii, niitä harvoja silmänkääntäjäntemppuja, jotka satuin tuntemaan. Seurauksena oli, että arvoni heti tunnustettiin, sain parempaa ruokaa ja paremmat vaatteet.
"Lyhyesti sanoen minusta nyt vähitellen tuli vaikutusvaltainen henkilö. Ensin vanhukset ja naiset tulivat kysymään minulta neuvoja, myöhemmin päällikötkin. Mitättömät lääketieteelliset tietoni, joita aina olin valmis tarjoamaan, olivat minulle hyvään tarpeeseen, ja minä tulin korvaamattomaksi. Minä, entinen orja, saavutin aseman heidän johtomiestensä joukossa, ja niin pian kuin olin perehtynyt heidän tapoihinsa, tunnustettiin minulle ylin määräämisvalta niin rauhan kuin sodankin toimissa. Porot olivat heidän vaihtotavaraansa, heidän arvoyksikkönsä, ja alituisesti me joko ryöstelimme niitä naapuriheimoilta tai saimme puolustaa omia laumojamme heidän hyökkäyksiltään. Minä paransin heidän sodankäyntitapansa, opetin heille edullisempia menetelmiä ja sain heidän yrityksensä menestymään niin vauhdikkaasti, ettei ainoakaan naapuriheimo kyennyt tekemään heille vastarintaa.
"Mutta vaikka olinkin tullut mahtavaksi mieheksi, niin en silti ollut päässyt sen lähemmäksi vapautta. Se oli todella naurettavaa; olin nyt mennyt liian pitkälle ja tehnyt itseni liian arvokkaaksi heille. Heidän ystävällisyydellään ei nyt ollut rajoja, mutta toisaalta he pitivät minua mustasukkaisen tarkasti silmällä. Sain mennä ja tulla ja komennella mieleni mukaan, mutta kun kauppamatkueet lähtivät rannikolle, niin en saanut seurata niitä. Se oli liikkumisvapauteni ainoa rajoitus.
"Mutta korkea asema on aina horjuva, ja kun ryhdyin muuntelemaan heidän valtiomuotoaan, niin minun taas kävi hullusti. Minun oli onnistunut yhdistää parisenkymmentä naapuriheimoa liittoon, jonka kautta riitaisuudet tulivat ehkäistyiksi, ja minut valittiin tämän liiton päämieheksi. Mutta vanha Pi-Une oli mahtavin alipäälliköistä — jonkinlainen kuningas — ja ennenkuin hän luopui yliherruudesta, hän vaati minulta kaikenlaisia kunnianosoituksia. Ensimmäinen ehto oli, että minun piti naida hänen tyttärensä Ilswunga. Hän vaati sitä jyrkästi. Minä tarjouduin luopumaan päämiehenpaikasta, mutta siitä hän ei tahtonut kuulla puhuttavankaan ja sitten —"
"Ja sitten", toisti mrs Schoville äärimmilleen jännittyneenä.
"Sitten minä nain Ilswungan — nimi on Chow Chuenkieltä ja merkitsee villiporoa. Ilswunga-raukka! Hän oli kuin Swinburnen Iseult ja minä hänen Tristraminsa. Kun viimeksi näin hänet, leikki hän korteilla Irkutskin lähetysasemalla eikä suostunut menemään kylpyyn."
"Voi kauhistusta! Kello on kymmenen!" Mrs Schoville oli viimeinkin huomannut miehensä, joka antoi hänelle merkkejä huoneen ovelta. "Olen niin pahoillani siitä, etten voi kuulla kaikkea, mr St. Vincent, kuinka te pääsitte pakenemaan ja muuta sellaista. Mutta teidän pitää tulla minua tervehtimään. Minä olen aivan kuolemaisillani uteliaisuudesta."
"Ja minä kun luulin, että te olette ensikertalainen, heikkokinttu, näillä mailla", sanoi Frona vaatimattomasti, kun St. Vincent sitoi lakkinsa korvalappujen nauhat ja käänsi kauluksen pystyyn aikoen lähteä.
"Minä en pidä mahtipontisesta esiintymisestä", hän vastasi jäljitellen Fronan vaatimattomuutta. "Se ei tunnu luotettavalta ja onkin teeskentelyä. Ja sellaiseen lankeaa niin helposti. Katsokaahan noita veteraaneja, 'hapantaikinoita', kuten he ylpeästi nimittävät itseään. Vain sen vuoksi, että he ovat olleet maassa muutamia vuosia, he pitävät itseään oikeutettuina käyttäytymään raa'asti ja näyttämään metsistyneiltä, vieläpä ylpeilemään siitä. He eivät itse tiedä sitä, mutta kerskailua se on. Kehittäessään silmiinpistäviä erikoisuuksiaan he kehittävät teeskenteleväisyyttä itseään kohtaan, ja siten koko heidän elämänsä on valhetta."
"Minä en usko, että te olette aivan oikeassa", sanoi Frona puolustaen sankareitaan. "Olen aivan samaa mieltä kuin tekin asiasta ylimalkaan, vihaan teeskentelyä ja kerskailua, mutta useimmat näistä meidän veteraaneistamme olisivat erikoisia missä maassa ja missä olosuhteissa tahansa. Erikoisuus on heissä itsessään, se ilmaisee heidän olemustaan. Ja olen varma siitä, että juuri se saa heidät lähtemään vieraille maille. Tavallinen ihminen pysyy tietysti kotona."
"Minä olen aivan samaa mieltä kuin tekin, miss Welse", sanoi St. Vincent myöntyväisesti. "Minä en suinkaan tarkoittanut heitä kaikkia, vaan ainoastaan niitä harvoja heistä, jotka todella ovat teeskentelijöitä. Enemmistö on, kuten sanoitte, rehellistä, luonnollista, kunnon väkeä."
"Sittenhän meidän ei tarvitse riidellä. Mutta mr St. Vincent, ennenkuin lähdette, pyytäisin saada kysyä teiltä, tahtoisitteko huomisiltana tulla tänne? Me harjoittelemme näytelmäkappaleita jouluksi, ja minä tiedän, että te voisitte olla meille suureksi avuksi. Ja eiköhän se teistä itsestännekin olisi hauskaa? Kaikki täkäläiset nuoret ovat huvitettuja asiasta — virkamiehet, poliisiupseerit, matkustelevat herrasmiehet ja niin edespäin, puhumattakaan meidän kauniista naisistamme. Te tulette varmaan pitämään heistä."
"Aivan varmasti. Huomisiltana, niinhän sanoitte?" kysyi hän vielä hyvästellessään.
"Huomisiltana. Hyvää yötä!"
"Kelpo mies", tuumi Frona itsekseen palatessaan ovelta, "ja loistava rotunsa edustaja."
KOLMASTOISTA LUKU.
Gregory St. Vincentistä tuli ennen pitkää tärkeä tekijä Dawsonin seuraelämässä. Sanomalehtimiesliiton edustajana hän oli tuonut muassaan joukon parhaita suosituksia ja oli niin ollen tervetullut vieras kaikkialle, minne tuli. Vähitellen kaikki tiesivät, että hän oli suuri tutkimusretkeilijä, joka oli nähnyt ja kokenut monenlaista joka maan kolkassa. Ja kuitenkin hän oli niin vaatimaton, ettei hänen sankarimaineensa ärsyttänyt ketään, ei edes miehiäkään. Vähän väliä hänen tielleen sattui vanhoja tuttuja. Jakob Welsen hän oli tavannut St. Michaelsissa syksypuoleen vuotta '88, vähän ennen kuin kulki Beringin salmen poikki jäätä myöten. Noin kuukautta myöhemmin Isä Barnum (joka oli tullut Lower-joelta pitämään huolta sairaalasta) oli kohdannut hänet parin sadan mailin päässä St. Michaelsista pohjoiseen. Kapteeni Alexander, poliisiupseeri, oli yht'aikaa hänen kanssaan sattunut käymään Englannin lähetystössä Pekingissä. Ja Bettles, muuan toinen paikkakunnan vanhimmista asukkaista, oli nähnyt hänet Fort o' Yukonissa yhdeksän vuotta takaperin.
Ja niin Dawson, joka aina katsoi satunnaisia kävijöitä karsain silmin, otti hänet avosylin vastaan. Varsinkin hän oli naisten suosikki. Huvitusten keksijänä ja toimeenpanijana hän sai johdon käsiinsä, ja pian sillä alalla ei saatu mitään aikaan ilman häntä. Hän ei ainoastaan tullut avustamaan näytäntöjen toimeenpanemisessa, vaan huomaamatta ja ikäänkuin luonnostaan koko hankkeen johtajaksi. Frona poti, kuten hänen ystävänsä väittivät, Ibsen-kuumetta, ja niin oli päätetty esittää "Nukkekoti", jossa Frona sai Noran osan. Corlissin, joka tavallaan oli vastuunalainen yrityksestä koska hän ensiksi oli sitä ehdottanut, piti olla Torvaldina, mutta hänen harrastuksensa näytti laimenneen; ainakin hän pyysi vapautusta syyttäen kiireellisiä töitä. Vastustelematta St. Vincent otti Torvaldin osan esittääkseen. Corliss oli läsnä yhdessä harjoituksessa. Lieneekö syynä ollut, että hän oli väsynyt neljänkymmenen mailin ajosta vai että Torvaldin useita kertoja piti panna kätensä Noran vyötäisille ja leikkien hyväillä hänen korvaansa, seuraus oli, että Corliss ei koskaan tullut toista kertaa.
Paljon työtä hänellä kyllä oli, ja milloin hän ei ollut matkoilla, hän useimmiten keskusteli Jakob Welsen ja eversti Trethawayn kanssa. Suuria yrityksiä heidän puheensa koski, sitä todistaa parhaiten se, että yksin Welsen osuus niissä nousi miljooniin. Corliss oli ennen kaikkea työn ja toiminnan mies, ja huomatessaan, että hänen perusteelliset teoreettiset opintonsa tarvitsivat käytännöllisen kokemuksen tukea, hän innostui tekemään työtä kahta uutterammin. Jopa hän ihmetteli niiden henkilöiden tietämättömyyttä, jotka olivat antaneet hänelle niin vastuunalaisen toimen vain hänen opintomenestyksensä perusteella, ja tämän hän sanoi Trethawayllekin. Eversti, joka kyllä huomasi, mitä Corlissilta puuttui, piti hänestä hänen suoruutensa vuoksi ja ihaili hänen työintoaan ja nopeaa käsityskykyään.
Del Bishop, joka aikaisemmin ei ollut suostunut tekemään kenenkään muun työtä kuin omaansa, oli ruvennut Corlissin palvelukseen, koska hän siten saattoi paljon paremmin valvoa omaa etuaan ja oikeastaan oli oma herransa. Hänellä oli mitä parhaat työkalut ja oivallinen koiravaljakko, ja hänen päätehtävänään oli tutkia jokien poukamia ja pitää silmät ja korvat avoinna. Hetkeksikään hän ei unohtanut olevansa "Pocket-kaivaja" ja alituisesti hän etsiskeli pocket'eja [vanhoja joenuoman syvennyksiä, joihin kultaa on kerääntynyt], eikä tämä harrastus mitenkään estänyt häntä täyttämästä velvollisuuttaan.
Päivä päivältä hän lisäsi havaintovarastoaan kultahiekkakerrostumista ja maaperän laadusta käyttääkseen sitä hyväkseen keväällä, kunhan routa sulaisi ja puroissa virtaava vesi auttaisi häntä seuraamaan kultasuonia joenuomasta reunamille ja lähteelle asti.
Corliss oli kelpo työnantaja, maksoi hyvän palkan ja piti oikeutenaan vaatia miehiltään samaa kuin itseltäänkin. Ne, jotka antautuivat hänen palvelukseensa, joko karaistuivat entistä voimakkaammiksi työntekijöiksi ja pysyivät hänen luonaan tai jättivät hänet ja moittivat häntä kiivaasti. Jakob Welse pani paljon arvoa tähän ominaisuuteen ja kiitteli kaivosinsinööriä milloin vain sai siihen tilaisuuden. Frona oli tyytyväinen sitä kuullessaan, sillä hän piti siitä mistä isäkin ja oli erikoisesti tyytyväinen siitä, että Corliss sai kiitosta osakseen. Mutta tämä eli nyt niin vajonneena työhönsä, että he tapasivat toisensa harvemmin kuin aikaisemmin, jotavastoin St. Vincent anasti yhä suuremman osan hänen ajastaan. St. Vincentin terve, optimistinen elämänkatsomus miellytti Fronaa, ja hänen ulkonainen olemuksensa vastasi Fronan luonnollisen ihmisen, rotuihmisen, ihannetta. Ensimmältä hän, kuten jokunen muukin, oli hieman epäillyt St. Vincentin merkillisten seikkailujen todenperäisyyttä, mutta hänen kertomataitonsa ja monet todistukset, jotka vahvistivat hänen sanojaan, olivat haihduttaneet kaikki epäilykset. Sen, joka vähänkin tunsi maapallon eri osia, täytyi tunnustaa, että hän oli kerrottavastaan selvillä. Nuori Soley, joka edusti Bannock's News-yhtiötä, ja Fairweatherin palveluksessa oleva Holmes muistivat hänen suurta huomiota herättäneen paluunsa ihmisten ilmoille vuonna '91. Ja Sid Winslow, joka oli ollut Pacific Coast-lehden toimittajana, oli tutustunut häneen matkailijaklubissa vähän sen jälkeen kuin hän oli astunut maihin Yhdysvaltain tullialuksesta, jossa hän oli tullut pohjoisesta. Lisäksi Frona selvästi huomasi, että kokemukset olivat painaneet leimansa koko hänen maailmankatsomukseensa. Sitä paitsi hänessä oli voimakasta alkuperäisyyttä ja intohimoista rotuylpeyttä, joka veti vertoja Fronalle itselleen. Corlissin pysytellessä poissa he olivat paljon yhdessä, tekivät ajoretkiä koiravaljakolla ja tulivat vähitellen hyviksi tuttaviksi.
Tämä ei tietystikään ollut Corlissille mieleen, varsinkaan, koska kirjeenvaihtaja useimmiten oli läsnä silloinkin, kun hän joskus ehti hetkisen olemaan Fronan seurassa. Corlissia St. Vincent ei miellyttänyt, ja muutkin miehet, jotka olivat selvillä seurahuoneen tapahtumasta, pysyttelivät epäröivällä kannalla hänen suhteensa. Trethaway oli ollut kyllin varomaton pari kertaa lausuakseen hänestä halventavan arvostelun, mutta hänen ihailijansa puolustivat häntä niin kiivaasti, että eversti siitä lähtien hienotunteisesti pysyi vaiti. Kerran Corliss kuullessaan mrs Schovillen puhkeavan ylenpalttisiin ylistyksiin uskalsi epäluuloisesti hymähtää, mutta Fronan äkillinen punastuminen ja hänen kulmakarvojensa rypistyminen saivat hänet hillitsemään itsensä.
Toisen kerran hän ajattelemattomasti tuli maininneeksi seurahuoneella sattuneen mellakan. Hän oli kiihoittunut ja olisi varmaan kertonut tuon illan tapahtumat tavalla, joka ei olisi ollut hänelle itselleen suuremmaksi kunniaksi kuin mr St. Vincentillekään, ellei Frona olisi tietämättään sulkenut hänen huuliaan, ennenkuin hän oli oikeastaan päässyt alkuunkaan.
"Minä tiedän", hän sanoi. "Mr St. Vincent on minulle kertonut. Hän näki teidät luullakseni ensi kerran sinä iltana. Te taistelitte urhoollisesti hänen puolellaan — te ja eversti Trethaway. Hän lausui ihastuksensa peittelemättä, oli tosiaan oikein haltioissaan."
Corliss teki kädenliikkeen, joka ilmaisi, ettei asia hänen mielestään ansainnut mitään huomiota.
"Älkäähän nyt! Hänen sanojensa mukaan te esiinnyitte loistavasti, ja se oli minusta hyvin hauska kuulla. Mahtaa olla suurenmoista ja terveellistä antaa alkuperäiselle luonnolle silloin tällöin vapaat ohjakset. Suurenmoista meille, jotka olemme heittäneet taaksemme luonnon ja tulleet heikoiksi ja liikakypsiksi. Pudistaa pois kaikki ulkokultaisuus ja riehua myrskyn lailla. Ja kuitenkin sisäisin minämme katsoo kaikkea rauhallisena ja intohimottomana ja sanoo: 'Tämä on minun toinen minäni. Katsokaa! Minä, joka nyt olen levossa, hallitsen kuitenkin kaikkea. Tämä minun toinen, muinainen, hurja, vanhempi minäni raivoaa silmittömästi kuin peto, mutta minä olen erilläni kaikesta, tuomitsen ja käsken hänen jatkaa tai lopettaa! Voi, jospa olisin mies!"
Corliss ei voinut olla leikillisesti hymyilemättä, ja Frona asettui heti puolustuskannalle.
"Sanokaa minulle, Vance, miltä se tuntui! Enkö kuvannut sitä oikein?
Oliko teillä se tunne, että olitte kaiken yläpuolella, katselijana?"
Corlissin mieleen johtui sen hetken ylpeys, jolloin hän oli lyönyt miehen tajuttomaksi, ja hän nyökäytti päätään.
"Ja te olitte ylpeä?" kysyi Frona hellittämättä. "Vai häpesittekö?"
"Hiukan kumpaistakin, mutta enemmän edellistä kuin jälkimäistä", tunnusti Corliss. "Sillä hetkellä tunsin luullakseni mieletöntä riemua; sitten jäljestäpäin tuli häpeä, ja minä valvoin puolen yötä."
"Entä lopuksi?"
"Lopuksi olin kai ylpeä. En voinut sille mitään. Kun aamulla heräsin, tuntui minusta siltä, kuin olisin ansainnut kannukseni. Olin rajattoman ylpeä, ja rintani paisui tuon tuostakin tyytyväisyydestä omaan itseeni — vaistomaisesti, en ollut oikeastaan itse siitä tietoinen. Sitten häpeä palasi, ja minä koetin keksiä järkisyitä puolustuksekseni saadakseni takaisin kadottamani kunnioituksen itseäni kohtaan. Lopuksi ylpeys kuitenkin pääsi voitolle. Taistelu oli ollut rehellinen ja kunniallinen, enkä minä ollut etsinyt sitä. Parhaat vaikuttimet pakottivat minut siihen. Minä en kadu ja menettelisin aivan samoin uudestaan, jos tarvittaisiin."
"Se on oikein se!" Fronan silmät säteilivät. "Entä miten mr St.
Vincent suoriutui?"
"Hänkö? — — — Hyvin kai, minun luullakseni. Minä pidin niin tarkoin silmällä toista minääni, etten kiinnittänyt siihen huomiota."
"Mutta hänhän ehti tarkata teitä."
"Mahdollisesti. Minä tunnustan laiminlyöntini. Olisin ollut huomaavaisempi, jos olisin tullut ajatelleeksi, että asia oli teille mielenkiintoinen — suokaa minulle anteeksi. Olin aivan liian keltainen ehtiäkseni yht'aikaa itse pitämään puoliani ja tarkkaamaan lähimmäisiäni."
Corliss oli lähtiessään tyytyväinen siitä, ettei ollut saanut sanotuksi, mitä oli aikonut, eikä voinut olla ihailematta St. Vincentiä, joka älykkäästi oli ennakolta torjunut kaikki epäedulliset huomautukset kertomalla asian hänelle ominaisella, miellyttävän vaatimattomalla tavalla.
* * * * *
Kaksi miestä ja yksi nainen! Mitkä tekijät voisivat aikaansaada valtavamman inhimillisen murhenäytelmän kuin nämä kolme? Kuten aina on käynyt ihmiskunnan historiassa aina niiltä ajoilta lähtien, jolloin ensimmäinen esi-isä laskeutui puuhun rakennetusta pesästään ja alkoi kulkea pää pystyssä, niin kävi nyt Dawsonissa. On selvää, että oli vähäpätöisempiäkin tekijöitä, joista Del Bishop ei suinkaan ollut vähimmin vaikuttava, hän kun toimeliaana miehenä epäröimättä puuttui asioihin ja kiiruhti niiden kulkua. Tämä tapahtui Corlissin ja Del Bishopin ollessa matkaleirissä Miller Creekin lähellä. Jälkimmäisen piti siellä koota haltuunsa suuri määrä niukasti kultaa tuottavia maaosuuksia, joita ainoastaan suurliike saattoi edullisesti käyttää hyväkseen.
"Minä en tuota totisesti tuhlaakaan kynttilöitä, kun kerran maailmassa olen tehnyt löydön", tokaisi kullankaivaja selvittäessään kahvia jääpalasella. "En totta totisesti."
"Öljyäkö sitten?" kysyi Corliss, voiteli samassa paistinpannun silavalla ja kaatoi siihen jotain seosta.
"Öljyä, hitto vie! Te ette näe minun jälkiäni savulta, kun minä lähden kulkemaan luvattuun maahan taskut pullollaan ja silmät paistaen kuin auringot. Kuulkaas! Mitäs pitäisitte nyt juuri tällä hetkellä mehukkaasta paistista sipulin ja paistettujen perunain ja vihanneksien kera? Armias auta, jos en minä sitä ensimmäiseksi tilaa! Ja sitten pidetään viikko umpeen hauskaa — Seattlessa tai Friscossa, samantekevää ja sitten —"
"Sitten rahat ovat lopussa ja mars työnhakuun taas!"
"Kautta sukupuunne, ee-i!" huusi Bishop täyttä kurkkua. "Minä suljen rahapussin niin että lupsahtaa, ennenkuin lähden hummaamaan, ja sitten, kun se on ohi, niin mars Etelä-Kaliforniaan. Jo aikoja sitten minä olen vesi suussa ajatellut hedelmäinviljelystilaa; sen saa sieltäpäin neljälläkymmenellä tuhannella. Sitten ei tarvitse raataa tällä tavoin ja saada kelvotonta ruokaa vaivan palkaksi. Kaikki on valmiiksi ajateltuna, palkkaan miehiä töitä tekemään, pehtorin pitämään heitä silmällä, ja minä, koko ihanuuden omistaja, elän sillä, mitä maa tuottaa. Tallissa aina pari arohevosta valmiina satuloitaviksi, kun minun tekee mieli lähteä pocketeja etsimään. On siellä pocketeja kuulemma idässäpäin."
"Eikö teillä taloa olisikaan viljelyksillänne?"
"Olisi toki! Hajuherneitä pitkin seiniä ja takapuolella vihannesmaa — turkinpapuja ja pinaattia ja retiisejä, kurkkuja ja parsaa, turnipsia, porkkanoita, kaalia ja muuta semmoista. Ja sisällä muija, joka vetäisi minua kotiin taas, kun olen pocket-jahdilla. Kuulkaas, tehän tiedätte kaiken, mikä kaivostöihin kuuluu. Oletteko te koskaan kiertänyt maailmaa ja nuuskinut pocketeja? Ettekö? No varokaa sitä sitten! Ne ovat pahemmat kuin viina, hevoset ja kortinpeluu. Naisetkin ovat ilmaa vain, jos tulevat liian myöhään. Jos te joskus tunnette pocketkuumeen oireitakaan, niin menkää heti paikalla naimisiin. Se on ainoa pelastuksen keino, eikä sekään aina auta. Minun olisi pitänyt tehdä se aikoja sitten, silloin minusta olisi tullut jotakin. Hitto, miten paljon hyvää minulta on elämässäni mennyt hukkaan vain pocketien takia! Minä sanon teille, Corliss, teidän pitää mennä naimisiin ja nyt heti paikalla. Minä puhun suoraa puhetta. Varokaa itseänne ettei teidän käy niinkuin minun, älkääkä pysytelkö nuorenamiehenä kauemmin kuin Jumala tahtoo."
Corliss nauroi.
"Totta minä tarkoitan. Minä olen teitä vanhempi ja tiedän, mitä sanon. Ja nyt Dawsonissa on tyttö, jonka minä tahtoisin nähdä teidän hallussanne. Te olette luodut toisianne varten, te kaksi."
Corliss ei ollut enää sillä asteella, jolla Bishopin sekaantuminen olisi tuntunut hänestä röyhkeydeltä. Hän oli tullut huomaamaan, miten leirielämä, makaaminen samojen peitteitten alla, tasoittaa kaikki luokkaeroavaisuudet ja tekee miehet veljiksi keskenään. Siksi hän vain jatkoi paistamistaan ja oli vaiti.
"Miksi ette ryhdy leikkiin ja vie häntä?" kysyi Del itsepäisesti. "Ettekö muka ole rakastunut? Kyllä minä tiedän, että te olette, mitäs te muuten tulisitte kotiin niinkuin leijailisitte yläilmoissa aina kun olette tavannut hänet. Leikkikää leikki loppuun, niin kauan kuin teillä on tilaisuus. Niin, niin, semmoinen se minullakin kerran oli, Emmy nimeltä, herttaisin kullanmuru, mitä ajatella saattaa, ja me sovimme mainiosti yhteen. Mutta minä etsin pocketeja, etsin ja etsin ja annoin ajan valua käsistäni. Ja sitten suuri, musta halkokauppias rupesi häntä mielistelemään, ja minä päätin puhua suuni puhtaaksi, mutta tahdoin ensin saada nuuskituksi yhden pocketin lisää, ei enempää kuin yhden ainoan, ja kun palasin, niin hän oli rouva Joku Muu. Olkaa te siis varuillanne. Siellä se nyt on se kynäherra, se otus, jota minä vähän kuritin seurahuoneen ulkopuolella. Siellä se panee parastaan ja pääsee suosioon, ja te täällä kiertelette maita ihan niinkuin minä ja annatte avioliiton luisua sormistanne. Huomatkaa, mitä minä sanon, Corliss! Jonakin kauniina pakkaspäivänä te tulette Dawsoniin ja tapaatte heidät talosilla. Niin tässä käy. Ja sitten teillä ei ole muuta iloa tässä elämässä kuin kullanetsintä."
Ajatus oli Corlissille niin vastenmielinen, että hän vihaisesti käski
Bishopia vaikenemaan.
"Mitä? Miksi?" kysyi tämä niin murheellisen näköisenä, että Corlissin täytyi nauraa.
"Mitä te sitten tahdotte, että minä tekisin?" hän kysyi.
"Mitäkö? Sen minä sanon teille kuin ystävälle ainakin. Heti kun olette tullut takaisin, niin te menette hänen luokseen. Sopikaa kohtauksista hänen kanssaan, niin usein, että teidän pitää panna ne paperille muistiin taaksenne kaikki. Olkaa hyvin paljon hänen kanssaan, niin ettei tuo toinen pääse väliin. Älkää laskeutuko tomuun hänen eteensä — ei hän ole sitä lajia — mutta älkää myöskään olko liiaksi olevinanne. Juuri keskiväliltä. Ja sitten joskus, kun näette, että on hyvällä tuulella ja hymyilee teille, niin kuin hänellä on tapana, niin kosikaa. Enhän minä voi tietää, mitä hän teille sanoo, sen saatte itse kuulla. Muta älkää viivytelkö liikaa. Parempi aikaisin kuin ei milloinkaan. Ja jos se kynäherra tulee häiritsemään, niin antakaa sille päin naamaa — niin että tuntuu. Se saa hänet rauhoittumaan. Tai vielä parempi on, jos sanotte hänelle pari sanaa kahden kesken. Sanokaa, että teillä on hiton paha sisu ja että teillä on vanhemmat oikeudet siihen löytöön ja että jos hän tulee sinne nuuskimaan, niin hakkaatte häneltä pään poikki." Bishop nousi, ojentautui suoraksi ja meni ulos ruokkimaan koiria. "Älkää unohtako hakata siltä päätä poikki", hän huusi mennessään. "Ja jos se tuntuu teistä pahalta, niin kutsukaa minut apuun. Silloin hänen ei tarvitse kauan odottaa."
NELJÄSTOISTA LUKU.
"Oh, miss Welse, suolaveden, voimakkaan suolaveden ja mahtavat aallot ja raskaat veneet, jotka kestävät kaikki säät, ne minä tunnen. Mutta suolatonta vettä ja noita kevyitä kanootteja, munankuoria, keijujen kuplia, jotka henkäys, huokaus, pelkkä sydämen liian voimakas sykähdys saa kumoon, niitä minä en laisinkaan ymmärrä." Paroni Courbertin hymyili säälien itseään ja jatkoi: "Mutta se on ihastuttavaa, suurenmoista. Minä olen katsonut ja kadehtinut. Toivon kerran saavani oppia."
"Se ei ole vaikeata", puuttui St. Vincent puheeseen. "Eihän, miss
Welse? Ruumis ja mieli vain tarkoin tasapainossa —"
"Aivan kuin nuorallatanssijalla."
"Te olette parantumaton", nauroi Frona. "Minä luulen aivan varmasti, että te osaatte ohjata kanoottia aivan yhtä hyvin kuin mekin."
"Tekö siis osaisitte — te, nainen?" Ranskalainen maailmankansalainen ei voinut olla alituisesti ihmettelemättä yankee-naisten itsenäisyyttä ja toimintakykyä. "Mitä te olette oppinut?"
"Kun olin hyvin pieni tyttö, opin taidon Dyeassa intiaaneilta. Mutta ensi keväänä, kun jäät ovat lähteneet joesta, me annamme teille ensimmäisen opetuksen, mr St. Vincent ja minä. Sitten te olette oppinut jotain uutta palatessanne sivistyksen helmaan. Te tulette varmaan pitämään siitä."
"Niin viehättävän opettajan johdolla", mutisi paroni ritarillisesti. "Mutta luuletteko te, mr St. Vincent, että minä koskaan opin niin paljoa, että se on minusta hauskaa. Onko se teistä hauskaa, teistä, joka aina pysyttelette taustassa harvasanaisena, salaperäisenä, ikäänkuin voisitte, mutta ette tahtoisi tehdä meitä osallisiksi laajojen kokemustenne ikuisesta viisaudesta." Hän kääntyi äkkiä Fronan puoleen. "Kerroinhan teille, että me olemme vanhoja ystäviä. Siksi minulla on oikeus tehdä hänelle kiusaa. Eikö olekin, mr St. Vincent?"
Gregory nyökäytti päätään, ja Frona sanoi: "Te olette tietysti nähneet toisenne jossain maailman äärissä."
"Yokohamassa", vastasi St. Vincent lyhyesti, "yksitoista vuotta sitten, kirsikkain kukinta-aikaan. Mutta paroni Courbertin tuomitsee minua väärin ja osuu samalla arkaan kohtaan. Minä pelkään näet puhuvani liian paljon itsestäni, kun kerran pääsen alkuun."
"Se olisi ystävienne syy; te olette heidän marttyyrinsa", puolusteli Frona. "Kertomuksenne ovat niin mieltäkiinnittäviä, että ystävänne eivät malta olla vaatimatta yhä uusia."
"Kertokaahan meille kanoottijuttu", pyysi paroni. "Oikein hyvä ja pöyristyttävä."
He istuutuivat lähemmäksi mrs Schovillen roihuavaa takkavalkeata, ja St. Vincent kertoi Box Canyonin valtavasta pyörteestä, White Horse-koskien suvannon kauhistavasta kurimuksesta ja pelkurimaisesta toveristaan, joka kiersi rantoja pitkin ja antoi hänen suoriutua omin neuvoin — yhdeksän vuotta sitten, kun Yukonia pitkin ei vielä kuljettu.
Puolta tuntia myöhemmin mrs Schoville ryntäsi sisään, Corliss kintereillään.
"Voi tätä mäkeä! Olen aivan hengästynyt!" hän läähätti riisuessaan käsineitään. "Koskaan ei minulla ole ollut näin huono onni", huudahti hän seuraavassa hetkessä. "Tästä näytelmästä ei tule koskaan mitään. Ainakaan minä en tule olemaan rouva Linden! Kuinka minä voisin? Krogstad on lähtenyt Indian-joelle, eikä kukaan tiedä, milloin hän palaa. Krogstad (Corlissille) on mr Maybrick, kuten tiedätte. Ja mrs Alexander on hermostunut eikä voi liikkua minnekään. Tänään ei siis voi olla harjoitusta, se on aivan surkeata!" Hän asettui näyttämöasentoon ja lausui: "Niin, sen tein ensi hädässä! Mutta siitä on vuorokausi kulunut, ja tällä ajalla olen huomannut uskomattomia seikkoja tässä talossa! Helmerin täytyy saada tietää kaikki! Tämän onnettoman salaisuuden täytyy tulla ilmi! Voi Krogstad, te tarvitsette minua ja minä minä tarvitsen teitä, ja te olette kaukana Indian-joella enkä minä saa enää koskaan nähdä teitä."
Muut taputtivat käsiään.
"Ainoa palkkani siitä, että lähdin ulos ja annoin teidän kaikkien odottaa, oli, että tapasin tämän lystikkään herrasmiehen." Hän työnsi Corlissia peremmälle. "Vai niin, ettekö te ole tavanneet toisianne! Paroni Courbertin, mr Corliss. Jos te teette suuren löydön, niin minä neuvon teitä myymään mr Corlissille. Hänellä on Kroisoon varat, ja hän ostaa kaiken, mikä kannattaa. Ja jos ette onnistukaan niin hyvin, niin myykää kuitenkin. Katsokaa, hän on ihmisystävä ammatissaankin. Mutta voisitteko uskoa (hän kääntyi koko seuran puoleen), tämä lystikäs herrasmies tarjoutui saattamaan minua mäkeä ylös perille asti ja juttelemaan koko matkan, mutta kieltäytyi jyrkästi tulemasta sisään katsomaan harjoitusta. Mutta hänen saatuaan kuulla, ettei harjoitusta olekaan, mieli kääntyi kuin tuuliviiri. Tässä hän nyt on ja väittää käyneensä Miller Creekillä, mutta meidän kesken puhuen ei kukaan voi tietää, mitä pimeyden tekoja —"
"Pimeyden tekoja! Katsokaahan!" keskeytti Frona osoittaen merenvahapiippua, joka pisti esiin Vancen takintaskusta. "Piippu! Onnittelen!"
Hän ojensi kätensä, ja Corliss pudisti sitä iloisesti.
"Kaikki on Delin syytä", hän nauroi. "Kun minä kerran astun suuren, valkoisen valtaistuimen eteen, niin hän saa vastata siitä synnistä."
"Edistysaskel se on joka tapauksessa", väitti Frona. "Nyt ei puutu muuta kuin pieni viaton kirous silloin tällöin."
"Vakuutan teille, etten ole aivan oppimaton silläkään alalla", vastasi Corliss. "Koiria ei voi muuten ajaa. Kyllä minulla on varastossa voimasanoja hiidestä perunamaahan ja takaisin taas, jos suvaitsette, kadotuksen alimpaan kuiluun. Kautta Faaraon luiden ja Juudaan veren vaikuttavat aika hyvin ajokoiriin, mutta parasta sanavarastoani en valitettavasti voi naisille esittää. Lupaan teille kuitenkin, kautta kaikkien hiiden —"
"Kauheata!" huusi mrs Schoville työntäen sormet korviinsa.
"Madame", sanoi paroni Courbertin vakavasti. "On tosiasia, surkuteltava tosiasia, että pohjolan koirat saattavat useampia sieluja kadotukseen kuin kaikki muut syyt yhteensä. Eikö totta? Jätän asian herrojen ratkaistavaksi."
Sekä Corliss että St. Vincent todistivat juhlallisesti samaa ja saivat hyvin keksityillä, tärisyttävillä koirajutuillaan mrs Schovillen kerran toisensa jälkeen puhkeamaan huudahduksiin.
* * * * *
St. Vincent ja paroni jäivät aterialle valtion asiamiehen rouvan luo jättäen Fronan ja Corlissin kahden kesken kulkemaan rinnettä alas. Ikäänkuin yhteisestä sopimuksesta pidentääkseen kävelyään he tekivät mutkan oikealle ja kulkivat lukemattomien, alas kaupunkiin vievien jalkapolkujen ja ajoteitten poikki. Oli kirkas pakkaspäivä joulukuun keskivaiheilla; kalpea puolipäivänaurinko oli vaivoin jaksanut nousta eteläisen taivaanrannan takaa, epäonnistunut yrityksessään kohota taivaanlaelle ja alkoi nyt häpeissään laskeutua maan alle. Sen viistot säteet taittuivat liiteleviin huurrehiukkasiin, niin että koko ilma oli täynnä kimaltelevaa timanttiusvaa, joka loisti, säteili ja säihkyi valoa ja tulta, kylmää kuten ympäröivä avaruus.
He kulkivat tässä lumotussa kirkkaudessa, lumi natisi heidän askeltensa alla, ja hengitys kohosi salaperäisinä, opaalinhohtoisina kiemuroina heidän huuliltaan. Kumpikaan ei puhunut eikä tahtonut puhua, niin kaunista oli kaikki. Heidän jalkainsa alla, taivaan mahtavan holvin kattamana, lepäsi "kultakaupunki" kuin musta pilkku valkealla lakeudella kurjana ja likaisena, ihmisen voimattomana uhkavaatimuksena äärettömyydelle.
Aivan läheltä kaikui äkkiä miesten kehoitushuutoja, ja he pysähtyivät. Kuului kimakkaa haukuntaa, narskuvia askelia, ja härmäinen susikoiravaljakko tempoi kielet riipuksissa ja kuolaisin suin rinnettä ylös ja kääntyi heidän edessään kulkevalle tielle. Reessä oli pitkä, kapea, kuusipuinen arkku, jonka muoto ilmaisi matkan tarkoituksen. Pari koiranajajaa, nainen, joka kulki kuin unissaan, ja mustapukuinen pappi olivat hautajaissaattueena. Muutamaa askelta edempänä koirilla taas oli jyrkkä nousu edessä, kuului haukuntaa, huutoja ja ruoskanläimäyksiä, ja tunnoton ruumis lähestyi lähestymistään jäiseen maahan kaivettua lepokammiotaan.
"Sortunut valloittaja."
Corliss huomasi, että heidän ajatuksensa olivat kulkeneet samoja teitä, ja vastasi: "Voi näitä vilua ja nälkää vastaan kamppailevia urhoja! Minusta on niin helppo käsittää, että maailmaa hallitsevat rodut ovat tulleet juuri pohjolasta, joka miehilleen kasvattaa voimakkaan uskalluksen ja kestävyyden, järkähtämättömän uskon ja kärsivällisyyden."
Frona loi häneen kaunopuheisen katseen.
"Me iskimme miekoin", lausui Corliss, "ja miekkani oli minulle rakas kuin ihana morsiameni, joka lepää rinnallani. Veressä on miekkani kylpenyt, korppi on minua seurannut. Kiivaasti me ottelimme, ihmisten asunnot peittyivät liekkeihin, ja me makasimme niiden veressä, jotka portteja vartioivat."
"Mutta tunnetteko te myös tämän kaiken, Vance?"
"Luulen, että alan tuntea. Pohjola on opettanut minua ja opettaa yhä. Vanha saa uuden merkityksen. Mutta en sittenkään tiedä. Se on kuin ääretöntä itsensäihailua, suurenmoista unta."
"Mutta ettehän te ole mongoli ettekä neekeri ettekä polveudukaan heistä."
"Niin, minä olen isäni poika, ja sukuni palautuu noihin meren kuninkaihin, jotka eivät koskaan maanneet savuisten kattohirsien alla eivätkä tyhjentäneet simamaljaa kotoisen lieden ääressä. Täytyy olla jokin syy, miksi mustat rodut ovat takapajulla, miksi germaanit ovat levinneet laajemmalle kuin mikään muu rotu koskaan on levinnyt. Rodun perinnön täytyy merkitä jotain, muuten minäkään en olisi totellut sitä ääntä, joka kutsui minua tänne kauas pohjolaan."
"Se on suuri rotu, Vance! Puolet maasta on sen perintöä ja koko meri. Ja kaiken tämän se on saavuttanut muutaman kymmenen miespolven aikana, ajatelkaahan, ja tänä päivänä se ulottuu laajemmalle kuin koskaan. Hävittäjä ja musertaja kansankuntien joukossa! Rakentaja ja lakiensäätäjä! Vance, minun rakkauteni rotua kohtaan on intohimoinen, mutta Jumala antaa sen anteeksi, sillä siinä tunteessa ei ole mitään alhaista. Suuri rotu, suuret tarkoitusperät! Ja jos se kerran musertuu, niin se on musertuessaankin suuri. Muistatteko:
"Ygdrasilin saarni taipuu, mutta ei vielä taitu, vanha puu huokaa, ja Jötun Loke pääsee kahleistaan. Varjot voihkivat Helin tiellä, kunnes Surtin liekit ovat nielleet puun. Hrym purjehtii idästä, vedet kuohuvat, maailman käärme kiemuroi raivoissaan. Käärme ruoskii vettä, kotka kirkuu ja nokkii kuolleitten ruumiita. Nalgfarin alus levittää purjeensa. Surt tulee etelästä leiskuvin liekein, hänen miekastaan välkkyy Val-jumalan aurinko!"
Corlissista tuntui siltä, kuin olisi hänen vieressään kulkeva, turkkeihin puettu Frona ollut valkyria, joka leijaili ihmisten ja jumalien viimeisen häviön yllä, ja hän tunsi viehättyneenä veren oudosti, kiihoittavasti virtailevan suonissaan.
"Kalliot halkeavat, jättiläiset vapisevat; ihmiset astuvat Helin tietä, ja taivas ratkeaa. Päivä pimenee, maa painuu valtameren helmaan, taivaalta putoavat kirkkaat tähdet, tuli nielee elämän puun, liekit kohoavat itse taivasta kohti."
Hän seisoi vasten kimaltelevaa ilmaa, kulmakarvat ja silmäripset valkeina huurteesta; timanttiusva ympäröi hänen hiuksiaan ja kasvojaan, ja etelään kallistuva aurinko valoi hänen ylitseen punertavaa hohdettaan. Corlissille hän oli kuin rodun hengetär. Suvun muinaiset muistot saivat hänet valtoihinsa, ja nuo menneen ajan vaaleaveriset, keltatukkaiset jättiläiset tuntuivat hänestä niin omituisen läheisiltä. Hän katsoi Fronaan, ja suuri muinaisuus astui hänen eteensä, ja hän tunsi omassa olennossaan unohdettujen taistelujen temmellyksen ja raivon kaikua. Hän kuuli myrskyn ulvonnan ja Pohjanmeren vaahtopäisten aaltojen pauhinan, hän näki teräväkeulaiset sota-alukset ja mertakulkevat Pohjan miehet, nuo rotevat voimakasrintaiset luonnonvoimien jälkeläiset, miekan ja melan miehet, joitten ryöstö ja hävitys oli vitsauksena etelän lämpimille maille. Kahdenkymmenen vuosisadan taistelujen melske kaikui hänen korvissaan, ja alkuperäisyyden kaipuu tuli hänessä voimakkaaksi. Hän tarttui intohimoisesti Fronan käsiin.
"Olkaa ihana morsiameni, Frona! Ihana morsiameni rinnallani!"
Frona säpsähti ja katsoi häneen kysyvästi. Sitten hän käsitti Corlissin sanain täyden merkityksen ja vetäytyi vaistomaisesti kauemmaksi. Aurinko heitti viimeisen värähtelevän säteen yli maan ja katosi. Ilma lakkasi kimaltamasta, ja päivä pimeni. Kaukaa ylhäältä kuului ajokoirien surullinen ulvonta.
"Ei", keskeytti Corliss, nähdessään hänen aikovan sanoa jotain. "Älkää puhuko! Minä tiedän vastaukseni — teidän vastauksenne — niin — olin mieletön. Tulkaa, menkäämme alaspäin!"
Vasta kun he olivat jättäneet mäentörmän taakseen, kulkeneet tasangon poikki ja tulleet sahan kohdalla joelle, teki jokapäiväisen elämän hyörinä ja pyörinä heille mahdolliseksi puhua. Corliss oli kulkenut silmät alakuloisesti maahan luotuina, Frona pää pystyssä, katse levottomasti harhailen ja silloin tällöin heittäen silmäyksen toveriinsa. Kun heidän myllyn luona piti astua puusillan yli, oli tämä liukas, ja Corlissin estäessä Fronaa lankeamasta heidän katseensa kohtasivat toisensa.
"Minä — minä olen hyvin pahoillani", sanoi Frona epäröiden. Ja sitten ikäänkuin itsepuolustukseksi: "Se oli niin — — en ollut odottanut sitä — juuri nyt."
"Muuten te olisitte ollut varuillanne ja estänyt minua puhumasta?"
"Luulen, että olisin tehnyt sen. Minä en tahtonut tuottaa teille tuskaa —"
"Te siis odotitte, että tämä tulisi joskus."
"Odotin ja pelkäsin. Mutta minä olin toivonut — — — Vance, minä en tullut Klondykeen mennäkseni naimisiin. Pidin teistä alusta alkaen ja olen pitänyt enemmän ja enemmän — en koskaan niin paljoa kuin tänään, mutta —"
"Mutta te ette ole koskaan ajatellut minua mahdollisena aviomiehenänne — niin kai aiotte sanoa."
Puhuessaan hän katsoi Fronaa terävästi sivultapäin ja hänen kohdatessaan tämän tutun, avomielisen katseen ajatus, että hän nyt kadottaisi hänet, oli viedä häneltä järjen.
"Olen kyllä", Frona heti vastasi. "Minä olen ajatellut teitä sillä tavoin, mutta se ei ole oikein onnistunut, en tiedä miksi. Teissä on niin paljon, mistä pidän, niin paljon —"
Corliss koetti kädenliikkeellä saada hänet vaikenemaan, mutta hän ei antanut estää itseään.
"Niin paljon, mitä ihailen. Tunsin teitä kohtaan lämmintä ystävyyttä, läheistä, tositoverillista ystävyyttä, mutta en muuta. Muunlaatuista tunnetta en kaivannutkaan, mutta jos se olisi herännyt, niin se olisi ollut tervetullut."
"Tervetullut, niinkuin odottamaton, epämieluisa vieras."
"Miksi te ette auta minua, Vance, sen sijaan että teette tämän minulle vielä vaikeammaksi. Tiedän, että teistä tuntuu raskaalta, mutta luuletteko, että minä en kärsi. Kärsin teidän tuskanne takia ja lisäksi tiedän, että kun hylkään rakkaan ystävän kosinnan, tämä rakas ystävä luopuu minusta. Minun ei ole helppo erota ystävistäni."
"Ymmärrän, kaksinkertainen vahinko, sekä ystävä että kosija kadotetut. Mutta niiden sijaan ei ole vaikea saada uusia. Luultavasti paikkani oli täytetty jo ennenkuin puhuinkaan. Vaikka minä olisinkin pysynyt vaiti, olisi käynyt aivan samoin. Aika parantaa kaiken, tulee uusia tuttavuuksia, uusia ajatuksia ja kasvoja, miehiä, jotka ovat kokeneet hurmaavia seikkailuja —"
"Tuo ei hyödytä mitään, Vance, sanokaa mitä tahdotte. Minä en ala riidellä kanssanne. Voin ymmärtää, mitä tunnette —"
"Jos minä tunnun niin riidanhaluiselta, niin lienee paras, että jätän teidät rauhaan." Hän pysähtyi äkkiä, ja Frona seisahtui hänen viereensä. "Tässä tulee Dave Harney. Hän saattaa teidät kotiin. Tästähän on vain pari askelta."
"Te ette ole ystävällinen itsellenne ettekä minulle." Frona puhui taas täysin varmalla äänellä. "Minä en suostu siihen, että me näin eroamme ainiaaksi. Tämä kaikkihan sattui niin vast'ikään, että me emme voi suhtautua siihen järkevästi. Teidän täytyy tulla minun luokseni, kunhan me molemmat olemme rauhallisemmat. Te menettelette lapsellisesti." Hän vilkaisi hätäisesti lähestyvään miljoonanomistajaan. "Minä en katso ansainneeni tätä teiltä. En suostu luopumaan ystävyydestämme. Pysyn vaatimuksessani, että teidän pitää tulla minun luokseni ja että kaikki jää ennalleen."
Corliss pudisti päätään.
"Terve, terve!" Dave Harney nykäisi lakkiaan ja laahusti veltosti
katua pitkin heitä kohti. "Miksi ette tehneet, niinkuin minä neuvoin?
Koirat ovat nousseet dollarin puntaa kohti eilisestä ja nousevat yhä.
Iltaa, miss Frona ja mr Corliss! Onko meillä sama matka?"
"Miss Welsellä on." Corliss nosti lakkiaan ja kääntyi lähteäkseen.
"Minne teillä on kiire?" kysyi Dave.
"Eräs henkilö odottaa minua", valehteli Corliss.
"Älkää unohtako tulla minua katsomaan", muistutti Frona.
"Pelkään, että minulla nykyjään on liiaksi työtä. Hyvästi! Näkemiin,
Dave!"
"Varjelkoon!" Dave katsoi pitkään hänen jälkeensä. "Se mies osaa tehdä työtä. Aina ahkerana ja suurissa puuhissa. Miksikähän hän ei suostunut koirakauppoihin?"
VIIDESTOISTA LUKU.
Mutta Corliss tuli sittenkin Fronan luo, jopa ennen päivän päättymistä. Pieni katkera itsetutkistelu oli osoittanut hänelle, miten lapsellinen hän oli ollut. Epäonnistuminen koski häneen kylläkin kovasti, mutta ajatus, että he nyt eivät voisi olla mitään toisilleen, että viimeinen vaikutelma, minkä Frona hänestä oli saanut, olisi huono, koski yhtä kovasti, jopa tavallaan kovemminkin. Ja kaiken tämän lisäksi hän oli todenteolla häpeissään. Hän oli luullut voivansa kohdata tällaisen pettymyksen miehekkäämmin, varsinkin koska ei edeltäkäsin suinkaan ollut varma asiastaan.
Hän meni siis Fronan luo, saattoi hänet sotilasasunnoille ja onnistui hänen avullaan poistamaan epäsoinnun, jonka aamupäivä oli jättänyt heidän välilleen. He keskustelivat järkevästi, ilman katkeruutta, olisipa Corliss pyytänyt anteeksikin, ellei Frona olisi häntä siitä estänyt.
"Te ette ole tehnyt mitään, mistä ansaitsisitte moitetta", hän sanoi. "Jos minä olisin ollut teidän sijassanne, niin olisin arvattavasti menetellyt samoin ja ollut vielä paljon kiivaampi. Sillä kiivas te todella olitte!"
"Mutta jos te olisitte ollut minun asemassani ja minä teidän", vastasi Corliss tehden heikon yrityksen laskea leikkiä, "niin teidän ei olisi laisinkaan tarvinnut olla kiivas."
Frona hymyili iloisena siitä, että Corlissin mieli ei enää ollut aivan yhtä raskas.
"Mutta valitettavasti meidän yhteiskuntamme viisas järjestys ei salli sellaista osien vaihtoa", lisäsi Corliss etupäässä jotain sanoakseen.
"Ahaa! Tässä minun jesuiittamaisuuteni taas tulee näkyviin", nauroi Frona. "Minä voisin asettua yhteiskunnan viisaan järjestyksen yläpuolelle."
"Ette kai tarkoittane, että — että —"
"Kas niin, tietysti te olette kauhuissanne kuten tavallisesti. Ei, en minä olisi niin julkea, että puhuisin suoraan suuni puhtaaksi, mutta minä voisin antaa hienon vihjauksen ja siten päästä samaan tulokseen, vaikkakin hienotunteisemmin. Erotus on siis aivan epäoleellinen."
"Voisitteko todella?" kysyi Corliss.
"Varmasti voisin, jos asianhaarat vaatisivat. Minä en voisi antaa sen, minkä uskon elämäni onneksi, luisua käsistäni taistelematta siitä. Sen tekevät ainoastaan kirjasankarit ja hempeämieliset ihmiset. Minun isälläni on aina tapana sanoa, että minä olen taistelijaluonne. Siitä, mitä pidän suurena ja pyhänä, siitä taistelisin, vaikka taivas lankeaisi päälleni."
"Te olette tuottanut minulle niin paljon iloa, Vance", sanoi hän heidän erotessaan parakkien portilla. "Ja kaikki tulee jatkumaan kuten ennenkin. Ja muistakaa, minä tahdon tavata teidät yhtä usein tai mieluummin useammin kuin tähän asti."
Mutta muutaman muodollisen käynnin jälkeen Corliss unohti tien Jakob Welsen kotiin ja upottautui työhönsä. Menipä hän aika-ajoin ulkokultaisuudessa niin pitkälle, että onnitteli itseään Fronan vastauksen johdosta ja kuvitteli mielessään, miten surulliseksi perhe-elämän koko tulevaisuus olisi muodostunut, jos Frona ja hän kaikkine ristiriitaisine mielipiteineen olisivat joutuneet yhteen. Mutta tämä oli vain satunnaista. Tavallisesti Fronan ajatteleminen tuotti hänelle nälkää, miltei ruumiillisen nälän kaltaista, ja sen ainoa parannuskeino oli raskas työ, jota ei koskaan saanut puuttua. Mutta kaikki matkat, leirielämä ja kaivosmittaukset vapauttivat hänet ajattelemasta Fronaa vain hänen valveilla ollessaan. Nukkuessaan hän ei voinut pitää puoliaan, ja Del Bishop, joka oli paljon hänen kanssaan, kiinnitti huomiota hänen rauhattomuuteensa ja kuunteli tarkoin hänen unessa lausumiaan sanoja.
Kullankaivaja yhdisteli havaintojaan ja teki useista pikkuhuomioista oikean johtopäätöksen. Tähän ei tarvittukaan varsin suurta älykkäisyyttä. Tuo yksinkertainen seikka, ettei Corliss enää käynyt Fronaa tervehtimässä, riitti todistamaan, että hän oli kosinut ja saanut rukkaset. Mutta Del meni askelta edemmäksi ja päätteli, että St. Vincent oli kaikkeen syypää. Hän oli useita kertoja nähnyt kirjeenvaihtajan Fronan seurassa milloin missäkin ja oli siitä vihoissaan.
"Kyllä minä vielä sille näytän", hän murahteli eräänä iltana heidän asustaessaan teltassaan Gold Bottomin tienoilla.
"Mille sille?" kysyi Corliss.
"Millekö? Sille sanomalehtiherralle, sille juuri!"
"Ja mistä syystä?"
"Hm! Periaatteelliset syyt. Miksi te ette antanut minun nutistaa sitä sinä iltana seurahuoneen edustalla?"
Corliss nauroi muistaessaan tuon tapahtuman. "Miksi te löitte häntä,
Del?"
"Yleinen periaate", tämä tokasi vastaukseksi ja pysyi sitten vaiti.
Mutta rankaisuhalukaan ei saanut Del Bishopia unohtamaan pääharrastustaan, ja paluumatkalla hän pysähtyi Eldoradon ja Bonanzan tienristeykseen.
"Kuulkaahan, Corliss", hän äkkiä alkoi. "Tiedättekö te, mitä merkitsee 'saada hajua jostakin'?" Hänen isäntänsä nyökäytti myöntävästi päätään. "Hyvä, minä olen saanut hajua eräästä asiasta. Minä en ole koskaan pyytänyt teiltä mitään, mutta nyt tahtoisin, että te viipyisitte täällä huomiseen. Tuntuu siltä, kuin ei hedelmätilani olisikaan enää kaukana. Tunnen aivan selvästi kypsien appelsiinien tuoksun."
"Olkoon menneeksi", myöntyi Corliss. "Mutta vielä parempi on, että minä lähden suoraa päätä Dawsoniin ja te tulette jälkeenpäin, kun olette nuuskinut tarpeeksenne."
"Ei — ei", vastusteli Del. "Minä sanoin, että olin saanut hajua jostakin, ja te pääsette osalliseksi leikistä. Te ette ole tyhmä mies ja olette lukenut hiton paljon kirjoistanne. Kemiassa ja muussa semmoisessa te olette aika mestari, mutta kun pitää lukea ilman rillejä, mitä luonto on kirjoittanut maan pintaan, silloin teidän nöyrä palvelijanne on hyvä olemassa. Nyt on niin, että minä olen keksinyt teorian."
Corliss nosti kätensä ylös ja oli kauhistuvinaan niin valtavaa uutista. Kullankaivajaa alkoi suututtaa.
"Niin, naurakaa te, naurakaa! Mutta se perustuu juuri teidän omaan mieliteoriaanne syöpymisistä ja joen uoman muutoksista. En minä turhanpäiten ollut kahta vuotta meksikolaisten luona pocketeja etsimässä. Mistä te luulette, että tämä Eldoradon kulta tulee, joka on aivan rosoista eikä näytä koskaan olleen veden huuhdonnan alaisena. Häh? Tähän te tarvitsitte silmälasejanne. Kirjat ovat tehneet teidät lyhytnäköiseksi. Mutta sama se! Ei tässä nyt ole juuri pocketeista kysymys, mutta kyllä minä tiedän, mitä ajan takaa. En minä ole vain huvin vuoksi tutkinut laaksojen pohjia. Minä osaisin minuutissa ilmoittaa teille kirjanoppineille enemmän Eldoradon laaksonpohjan maaperästä kuin te itse saisitte tutkituksi koko kuukauden pitkinä sunnuntaina. Mutta mitä siitä, älkää panko pahaksenne. Jääkää te tänne minun kanssani huomiseen, niin voitte sitten ostaa tilan minun tilani vierestä, sen minä takaan."
"Olkoon menneeksi! Voinhan minä levätä ja tutkia muistiinpanojani, sill'aikaa kuin te nuuskitte iänikuista joenuomaanne."
"Enkö minä sanonut, että olen jo saanut hajua jostakin?" kysyi Del moittivasti.
"Ja enkö minä luvannut jäädä? Mitä muuta te voitte vaatia?"
"Saada hankkia teille hedelmätilan, en muuta. En mitään muuta kuin että te tulette mukaan nuuskimaan hiukkasen."
"En minä kaipaa teidän mahdottomia hedelmätilojanne. Minä olen väsynyt ja rasittunut; ettekö voisi jättää minua rauhaan? Minä olen mielestäni liiankin myöntyväinen, kun olen suostunut teidän mieliksenne jäämään tänne. Te voitte kyllä hukata aikaa nuuskimiseen, mutta minä aion pysyä teltassa. Ymmärrättekö nyt?"
"Hitto vie, olettepa te kiitollinen. Kautta Metusalemin hyppyjen, minä otan eropassit kahden minuutin päästä, ellette sitä ennen ammu minua kuoliaaksi. Tätä varten minä sitten olen valvonut öitä ja tuuminut teoriaani ja koko ajan aikonut ottaa teidät mukaan, sill'aikaa kuin te olette kuorsannut ja mutissut Fronasta ja taas Fronasta —"
"Riittää jo! Vaiti!"
"Hemmetissä! Jos minä en tietäisi enempää kullankaivamisesta kuin te kosimisesta —"
Corliss ryntäsi häntä kohti, mutta Del väistyi syrjään, puristi, kätensä nyrkkiin, pyörähti sivullepäin ja asettui vakavaan puolustusasentoon.
"Odottakaahan vähän", hän huusi, kun Corliss näytti uudestaan aikovan hyökätä hänen kimppuunsa. "Silmänräpäys vain! Jos minä annan teille selkään, tuletteko silloin minun kanssani tuonne rinteelle?"
"Tulen."
"Ja jos ette saa selkäänne, niin saatte ampua minut. Se on rehellistä peliä! Kas niin!"
Vancella ei ollut mitään voitonmahdollisuuksia, ja sen Del hyvin tiesi. Hän leikki vastustajansa kanssa, oli milloin hyökkäävinään, milloin peräytyvinään, veti Corlissia nenästä ja katosi tuon tuostakin hänen näkyvistään mitä kiusoittavimmalla tavalla. Vance huomasi pian, että hän ei hallinnut ruumistaan, ja hänen seuraava huomionsa oli, että hän makasi lumessa ja vähitellen tuli tajuihinsa jälleen.
"Mi-mitä te teitte minulle?" hän sammalsi kullankaivajalle, jonka sylissä hänen päänsä lepäsi ja joka hieroi hänen otsaansa lumella.
"Te kelpaatte te", sanoi Del nauraen auttaessaan horjuvaa toveriaan jaloilleen. "Te olette oikeata lajia. Minä kyllä näytän teille konstini joskus. Teillä on vielä paljon, paljon opittavaa, mitä ei löydy kirjoista. Mutta nyt ei ole aikaa. Nyt meidän täytyy pystyttää telttamme tänne, ja sitten te tulette minun kanssani tuonne rinteelle."
"Heh-heh", hihitti hän myöhemmin, kun he asettelivat Yukon-uunin savutorvea paikoilleen. "Vähän hidas ja likinäköinen, ei oikein voinut seurata minua. Mutta kyllä te vielä opitte."
"Ottakaa kirves ja lähdetään!" komensi hän, kun teltta oli valmiina.
Del kulki edellä Eldoradon uomaa ylös, lainasi taltan, lapion ja pannun eräästä majasta ja painalsi French Creekin suulla kohoavia harjanteita kohti. Vance tunsi itsensä vielä hiukan araksi, mutta oli jo saanut hyvän tuulensa takaisin ja nautti tilanteesta. Hän kulki aivan liioitellun nöyrästi voittajansa kintereillä, ja hänen ylenpalttinen myöntyväisyytensä ja kuuliaisuutensa palvelijaansa kohtaan huvitti tätä sanomattomasti.
"Te kelpaatte, ei teissä ole mitään vikaa." Del viskasi työaseet maahan ja tutki tarkoin lumisen maanpinnan nousuja ja laskuja. "Ottakaa nyt tämä kirves, kavutkaa tuonne mäelle ja hakatkaa minulle vähän kuivia halkoja."
Kun Corliss toi viimeisen sylyksensä, oli kullankaivaja poistanut lumen ja sammalen useilta kohdin, niin että maassa saattoi huomata ristinmuotoisen kuvion.
"Koetan päästä sen kimppuun kahdelta suunnalta", hän selitti. "Ehkä se löytyy täältä, ehkä tuolta, ehkä ylempää; mutta jos minun aavistuksissani on vähänkään perää, niin tämä on oikea paikka. Tuolla ylempänä kalliopohja on syvemmällä, siellä saisi kaivaa enemmän ja löytäisi kai myös enemmän, mutta tässä pääsee vähemmällä. Juuri tässä on rantaäyräs. Se ei voi olla paria jalkaa syvemmällä. Me tarvitsemme nyt vain osviittoja, sitten tungetaan sisään sivultapäin."
Puhuessaan hän sytytteli tulia sinne tänne paljaille kohdille. "Älkää nyt vain luulko, Corliss, että tämä on pocket'ien etsintää. Tähän kelpaa mikä oppipoika tahansa, mutta pocket'ien etsintä" — hän suoristi selkänsä ja puhui juhlallisella äänellä — "se on syvintä tiedettä ja hienointa taidetta. Se on tarkkaa työtä, ja siinä tarvitaan tuntoa sormenpäissä ja käsi, johon voi luottaa. Kun te olette kaksi kertaa päivässä polttanut pannunne sinisenmustaksi ja lapiollisesta soraa saanut huuhdotuksi muutaman sirusen kultahiekkaa, niin se on kullanhuuhtomista, semmoista se on. Sen minä teille sanon, että ennen minä seuraan pocket'in suonta kuin syön ruokaa."
"Kai te sittenkin tappelette vielä mieluummin."
Bishop jäi miettimään. Hän näytti yhtä tarkkaavaiselta, kuin jos olisi paraikaa huuhtonut noita muutamia kultahiekkasiruja. "En, en sittenkään. Ehdottomasti minä valitsisin pocket'ien kaivamisen. Minä sanoin teille, Corliss, että se on vaarallinen tauti. Jos te sen joskus saatte, niin teistä ei ole mihinkään. Siitä ei parane koskaan. Katsokaa minua! Opiumi-unetkin ovat vain leikkiä siihen verrattuina."
Hän meni erään tulen luo ja sammutti sen. Sitten hän kohotti talttaansa, teräskärki tunkeutui maahan, ja kuului kirkas helähdys, ikäänkuin taltta olisi osunut kallioon.
"Ei ole sulanut enempää kuin kaksi tuumaa", mörähti Del kumartuen maahan ja tunki sormensa kosteaan multaan. Edellisen vuoden lehdet olivat palaneet, mutta hän sai käsiinsä ja kiskoi maasta kourallisen juuria.
"Hemmetti!"
"Mitä nyt?" kysyi Corliss.
"Hemmetti!" toisti hän rauhallisella äänellä ja löi multaisia juuria pannun kylkeä vasten.
Corliss tuli lähemmäksi ja kumartui paremmin nähdäkseen. "Odottakaahan!" hän huudahti, otti käteensä pari kolme multakokkaretta ja hieroi niitä sormiensa välissä. Jotain kirkkaan keltaista alkoi loistaa.
"Hemmetti!" sanoi kullankaivaja melkein kuulumattomasti. "Siinä oli ensimmäiset kolikot. Se alkaa ruohon juurista ja jatkuu alas asti."
Pää käännettynä sivullepäin, nenä pystyssä, silmät suljettuina, pullistetuin ja värähtelevin sieraimin hän äkkiä nousi seisomaan ja haisteli ilmaa. Corliss katsoi ihmeissään ylös.
"Häh", mörähti kullankaivaja. Sitten hän veti syvän henkäyksen.
"Ettekö nyt tunne appelsiinien tuoksua?"