KUUDESTOISTA LUKU.
Jouluviikon alussa alkoi tulva French Hillille. Corliss ja Bishop eivät olleet kiirehtineet kertomaan löydöstään; he tutkivat paikan tarkasti, ennenkuin mittasivat alueet, ja antoivat vain muutamille harvoille läheisille tuttaville salaisuudesta tiedon. Näitä olivat Harney, Trethaway, muuan vastatullut hollantilainen, jolta pakkanen oli vienyt molemmat jalat, pari upseeria, eräs Del Bishopin hyvä ystävä, jonka kanssa hän oli ollut kullanhaussa Blanck Hills Countryssä, tienristeyksessä asuva pesijävaimo ja — Lucile. Hän joutui mukaan Corlissin toimesta, joka itse mittasi ja merkitsi hänen alueensa; eversti sai sen sijaan tehtäväkseen viedä hänelle perille kutsun tulla rikastumaan.
Maan tavan mukaan nämä osalliset tarjoutuivat luovuttamaan puolet voitostaan molemmille löytäjille. Corliss ei suostunut ehdotukseen. Del oli samaa mieltä, vaikkakaan ei samoista siveellisistä vaikuttimista. Hänellä oli ilmankin tarpeeksi. "Minä saan näinkin kaksi kertaa suuremman hedelmätilan ostetuksi kuin olin tuuminut", hän selitti, "ja jos saisin enemmän rahaa, niin en totta totisesti ymmärrä, mitä minä sillä tekisin."
Suuren kultalöydön jälkeen Corliss piti luonnollisena, että hänen piti hankkia toinen palvelija, mutta kun hän eräänä päivänä toi telttaan teräväsilmäisen kalifornialaisen, vimmastui Del.
"Ei ikimaailmassa!" hän huusi raivoissaan.
"Mutta tehän olette nyt rikas mies", vastasi Vance, "eikä teidän tarvitse tehdä työtä."
"Rikas, hitto vieköön", karjui toinen. "Välipuhe on sellainen, että te ette saa erottaa minua palveluksestanne, ja minä aion pysyä siinä juuri niin kauan kuin minua haluttaa — ymmärrättekö?"
Perjantaiaamuna kaikki osakkaat kokoontuivat valtion asiamiehen luo saadakseen osuutensa merkityiksi kirjoihin. Uutinen levisi heti kaikkialle, viiden minuutin kuluttua olivat ensimmäiset matkalla paikalle, ja puolta tuntia myöhemmin koko kaupunki oli jalkeilla. Estääkseen mielivaltaisuutta, kuten rajapaalujen siirtoa ja julistusten hävittämistä löytöalueellaan, Vance ja Del saatuaan asiansa valtion asiamiehen luona suoritetuiksi lähtivät paikalle. Mutta koska heillä oli hallituksen sinetit omistuskirjoissaan, eivät he pitäneet kiirettä, ja keskeytymätön ihmisvirta riensi heidän ohitseen. Puolitiessä Del sattui katsahtamaan taakseen ja näki St. Vincentin, joka nopein askelin ja asiaankuuluva reppu selässä kiiruhti eteenpäin. Juuri sillä kohden tie teki jyrkän mutkan, eikä ainoatakaan ihmistä ollut näkyvissä.
"Älkää sanoko minulle mitään. Olkaa niinkuin ette tuntisi minua", varoitti Del kiivaasti ja veti puhuessaan karvalakin kasvoilleen, niin että oli aivan mahdotonta tuntea häntä. "Kas, tuolla on avanto! Painautukaa vatsallenne juomaan ja olkaa niinkuin ette näkisi mitään. Ja jatkakaa sitten yksin matkaanne. Minulla on nyt täällä omia asioita järjestettävänä. Ja äitinne rakkauden kautta, älkää sanoko sanaakaan minulle eikä tuolle otukselle. Älkää näyttäkö sille naamaanne!"
Corliss totteli ihmeissään ja astui tiensyrjään, laskeutui pitkäkseen lumeen ja ammensi vettä tyhjällä maitoastialla. Bishop kumartui ikäänkuin sitoakseen mokkasiininsa hihnaa. Juuri kun St. Vincent ehti hänen kohdalleen, hän sai solmun sidotuksi ja ryntäsi kuumeisella kiireellä eteenpäin, ikäänkuin olisi tahtonut voittaa takaisin hukkaanmenneen ajan.
"Odottakaahan, hyvä mies!" huusi kirjeenvaihtaja hänelle.
Bishop katsahti nopeasti taakseen ja painalsi eteenpäin. St. Vincent lähti juoksemaan ja sai hänet hetken kuluttua kiinni.
"Viekö tämä tie —?"
"French Hillille", keskeytti Del. "Siitä voitte olla varma! Juuri tämä tie! Hyvästi vain!"
Hän syöksyi kauheata vauhtia eteenpäin, ja sanomalehtimies juoksi hänen perässään ilmeisesti yrittäen pysyä hänen seurassaan. Corliss näki heidän menevän ymmärtämättä vielä hituistakaan kaikesta tästä, mutta kun hän huomasi kullankaivajan äkkiä poikkeavan oikealle kädelle, Adams Creekille vievälle tielle, selvisi hänelle kaikki, eikä hän voinut olla itsekseen naurahtamatta.
Myöhään illalla Del lopen uuvuksissa, mutta riemuiten tuli heidän telttaansa.
"En minä tehnyt hänelle mitään", hän huusi, ennenkuin oli vielä sisälläkään. "Antakaa minulle jotain syötävää." Hän tarttui teekannuun ja antoi kuuman virran valua alas kurkustaan. "Silavaa tai vanhoja mokkasiineja tai kynttilänpätkiä, kaikki kelpaa."
Sitten hän heittäytyi peitteelle ja alkoi hieroa kankeita säärilihaksiaan, sill'aikaa kuin Corliss käristi silavaa ja pani papuja hänen lautaselleen.
"Mitäkö sille kuuluu?" hän jutteli ihastuksissaan ja suu täynnä. "Siitä voitte olla rauhassa, että se ei tullut French Hillin harjanteille. 'Miten pitkä matka sinne on, hyvä mies?' (Del matki St. Vincentin alentuvaista äänensävyä.) 'Kuinka pitkä matka sinne on?' (Alentuvaisuus oli kadonnut.) 'Miten pitkä matka on French Hillille?' (Nöyrästi.) 'Kuinka pitkälti luulette sinne olevan?' (Hyvin nöyrästi ja ääni vapisten pidätetyistä kyynelistä.) 'Kuinka pitkä' — — —"
Kullankaivaja remahti nauramaan, sai teen väärään kurkkuun ja rupesi yskimään niin, että kertomus keskeytyi.
"Minnekö jätin sen?" hän jatkoi selvittyään yskästään. "Sille selänteelle, jolla Indian-joen lähteet ovat, hän jäi tuulen pieksämänä, hengästyneenä, aivan menneenä miehenä. Töintuskin oli miestä kömpimään lähimpään telttaan, siinä kaikki. Minulla on myöskin viisikymmentä mailia takanani, niin että nyt en aio muuta kuin nukkua. Hyvää yötä! Älkää herättäkö minua aamulla."
Hän kääriytyi peitteisiin, ja Vance kuuli hänen pian unissaan mutisevan: "Kuinka pitkä matka sinne on, hyvä mies? Kuulkaahan, kuinka pitkä matka sinne on?"
* * * * *
Lucile tuotti Corlissille pettymyksen.
"Minun täytyy tunnustaa, etten ymmärrä häntä", hän sanoi eversti Trethawaylle. "Minä luulin, että hän nyt voisi tulla riippumattomaksi seurahuoneen elämästä."
"Voitto ei tule heti paikalla", huomautti eversti.
"Mutta voisihan hän ottaa kiinnityksen, niin lupaava kun hänen palstansa on. Sitä paitsi minä olen suorastaan tarjonnut hänelle muutaman tuhannen korottoman lainan, mutta hän ei ottanut sitä vastaan. Ei muka tarvinnut sitä, oli kyllä hyvin kiitollinen ja sanoi, että olin tervetullut hänen luokseen, milloin vain tahdoin tulla."
Trethaway hymyili ja leikki kellonvitjoillaan. "Niin, mitä arvelette? Te ja minä vaadimme varmaan elämältä täälläkin jotain muuta kuin niin sanotun jokapäiväisen leivän. Hän kaipaa seurustelua aivan niinkuin me muutkin, ehkä enemmänkin. Ajatelkaa, että hän joutuisi pois seurahuoneelta — miten sitten kävisi? Voisiko hän mennä sotilasasuntoihin ja tehdä kapteenin puolison tuttavuutta, käydä kohteliaisuuskäynneillä mrs Schovillen luona tai seurustella tuttavallisesti Fronan kanssa? Huomaatteko nyt? Tahtoisitteko te keskellä päivää näyttäytyä hänen seurassaan kadulla?"
"Tahtoisitteko itse?" kysyi Vance.
"Hyvin mielelläni", vastasi eversti epäröimättä.
"Niin minäkin, mutta —" Hän vaikeni ja tuijotti synkästi tuleen. "Mutta mitä sanotte hänen innokkaasta seurustelustaan St. Vincentin kanssa? Hehän ovat aina yhdessä."
"Niin, se ihmetyttää minua", myönsi Trethaway. "St. Vincentin minä kyllä ymmärrän. Hän tahtoo pitää monta rautaa tulessa, ja onhan Lucilella oivallinen kultapalsta French Hillin edullisimalla alueella. Huomatkaa mitä sanon, Corliss, me voimme aivan varmasti määrätä päivän, jolloin Frona suostuu tulemaan St. Vincentin vaimoksi — jos hän koskaan suostuu."
"Ja se on —?"
"Se päivä, jolloin St. Vincentin ja Lucilen suhde on lopussa."
Corliss näytti miettiväiseltä, ja eversti jatkoi:
"Mutta Lucilea minä en ymmärrä. Miten ihmeessä sellainen mies kuin
St. Vincent voi häntä miellyttää?"
"Hänen makunsa ei ole huonompi kuin — kuin muidenkaan naisten", puuttui Vance kiivaasti puheeseen. "Minä olen varma siitä, että —"
"Fronalla ei ole huono maku, eikö niin?"
Corliss teki äkkikäännöksen ja astui huoneesta jättäen eversti
Trethawayn hymyilemään juroa hymyään.
Vance Corliss ei voinut aavistaakaan, miten moni ihminen tuona jouluviikkona suoraan tai epäsuorasti ajoi hänen asiaansa. Varsinkin kahdella miehellä se oli sydämellä, toisella hänen tähtensä, toisella Fronan tähden. Eldoradossa, aivan French Hillin lähellä, oli Pete Whipplen kaivos. Hän oli vanhimpia maahanmuuttaneita, ja hänen vaimonsa oli tummaihoinen, ei erittäin kaunis alkuasukas, jonka intiaaniäiti noin kolmekymmentä vuotta sitten Kutlihissa, Suuren Deltan mailla, oli joutunut venäläisen turkiskauppiaan vaimoksi. Eräänä sunnuntaiaamuna Bishop astui heidän tupaansa saadakseen jutella hetkisen Whipplen kanssa, mutta vaimo sattui olemaan yksin kotona. Hänen englanninkielensä oli kauheaa sekasotkua, joka tuotti kuulijalle kärsimystä, niin että Bishop päätti lähteä tiehensä heti kun oli polttanut piipullisen ja täyttänyt kohteliaisuuden vaatimukset. Mutta kun vaimo oli päässyt jutun alkuun, ei Bishop tyytynytkään yhteen piipulliseen, vaan täytti ja poltti toisen toisensa jälkeen, ja jos vaimo joskus näytti aikovan vaieta, niin hän kehoitti häntä jatkamaan. Hän kuunteli ja mörähteli ja naureskeli itsekseen tuon tuostakin pistäen väliin "hemmettejään", jotka tarkoin ilmaisivat hänen mielenkiintonsa monia eri asteita ja vivahduksia.
Kesken kertomustaan nainen otti ränstyneestä arkusta esiin vanhan, kuluneen, nahkakantisen kirjan ja pani sen pöydälle heidän välilleen. Vaikk'ei hän avannutkaan sitä, niin hän kuitenkin lakkaamatta sekä katsein että kädenliikkein viittasi siihen, ja joka kerta, kun hän sen teki, tuli Bishopin silmiin ahne kiilto. Lopulta, kun vaimo ei enää osannut sanoa mitään uutta ja oli toistanut samat asiat useaan kertaan, Del veti kultapussinsa taskustaan. Mrs Whipple otti vaa'an punnuksineen esiin ja punnitsi sadan dollarin arvosta kultaa. Sen jälkeen Del Bishop lähti kulkemaan ylös telttaansa päin tiukasti puristaen saalistaan ja ryntäsi Corlissin luo, joka istui vuoteellaan paikaten mokkasiinejaan.
"Vielä minä sille näytän", huusi hän tullessaan, näpsäytti kirjaa sormellaan ja heitti sen vuoteelle.
Corliss katsoi kysyvästi häneen ja avasi kirjan. Paperi oli vuosien kellastamaa ja kosteudesta turmeltunutta, ja kirja oli venäjäksi. "En minä tiennytkään, että te osaatte venäjää, Del", sanoi hän leikillisesti. "Minä en osaa lukea riviäkään."
"En minäkään eikä Whipplen eukko liioin. Häneltä minä tämän sain. Mutta hänen isäukkonsa — hän oli täysi ryssä, kuten tiedätte — hän luki sitä ääneen. Ja niin Whipplen eukko tietää, mitä ukko tiesi, ja minä tiedän myös."
"Ja mitä te kolme sitten tiedätte?"
"Siitä olisi paljon kerrottavaa", vastasi Bishop sävyisästi. "Odottakaa te vain ja tarkatkaa minun merkkitultani, ja kun näette sen savun nousevan, niin tekin saatte tietää."
* * * * *
Matt Mc Carthy tuli jouluviikolla jäätiköitten yli Dyeasta Dawsoniin, sai selville Fronan ja St. Vincentin suhteen eikä ollut siitä hyvillään. Dave Harney antoi hänelle tarkat tiedot, ja niitä täydensi vielä Lucile, jonka kanssa hän oli hyvissä väleissä. Mahdollisesti hän antoi muiden ennakkoluulojen vaikuttaa itseensä — miten olikaan, hän asettui niiden puolelle, jotka eivät suosineet kirjeenvaihtajaa. Heidän oli mahdotonta sanoa, miksi he eivät pitäneet St. Vincentistä, totta oli vain, että tämä yleensä ei ollut miesten suosiossa. Se voi ehkä johtua siitä, että hän naisten rajattoman ihailun esineenä saattoi kaikki kilpailijansa varjoon, sillä hänen käytöksestään miesseurassa ei kenelläkään voinut olla pahaa sanaa sanottavana. Hän ei milloinkaan esiintynyt kerskailevasti eikä ylimielisesti ja oli vähintään yhtä toverillinen kuin he muutkin.
Matt ei kuitenkaan vielä tyytynyt Lucilen ja Harneyn tiedonantoihin — varsinkaan, koska hän kuultuaan Lucilen ja asianomaisen henkilön läheisestä suhteesta ei katsonut voivansa pitää edellisen antamia tietoja aivan luotettavina — ja langetti oman tuomionsa vasta tavattuaan St. Vincentin itsensä Jakob Welsen luona. Lämminsydämisenä ja nopeana panemaan päätöksensä täytäntöön Matt ei kauan viivytellyt. "Minun pitää menetellä arvoni mukaisesti, nyt kun olen näitä Eldoradon suuruuksia", hän selitti kulkiessaan rinnettä ylös Dave Harneyn luo korttia pelaamaan. Itsekseen hän lisäsi: "Ja jos ei paholainen pidä poikastaan silmällä, niin kyllä minä sen teen hänen sijastaan."
Mutta useammin kuin kerran illan kuluessa hän sai aihetta epäillä omaa arvosteluaan. Hän vaivasi pääparkaansa, mutta ei tullut hullua viisaammaksi. St. Vincent teki kuin tekikin luotettavan vaikutuksen. Hän oli yksinkertainen, hilpeä, luonnollinen, kansanvaltainen mielipiteiltään, laski leikkiä ja antoi hyvätuulisesti muiden laskea leikkiä kustannuksellaan. Matt ei huomannut hänessä teeskentelyn jälkeäkään.
"Nuuskikoot koirat hautaani", hän tuumi itsekseen katsoen kättä, joka oli täynnä valtteja. "Vanhuusko se alkaa jäähdyttää verta suonissani? Mitä syytä minulla olisi olla suutuksissani siitä, että naiset pitävät noin kauniista pojasta, että ne suloiset olennot hymyilevät hänelle ja lämpenevät nähdessään hänet? Kirkkaat silmät katsovat mieluimmin urhoollisia miehiä. He kauhistuvat sodan julmuutta ja verisyyttä, mutta kukapa pikemmin saisi heidät kadottamaan sydämensä kuin juuri tuollainen sotamies julmuri? Ja miksipä ei? Poika on ollut urhoollinen, ja tytöt palkitsevat häntä hellillä hymyilyillään. En minä sen vuoksi saa nimittää häntä paholaisen penikaksi. Hyi sinua, Matt Mc Carthy-vanhus, jolta elämän nesteet jäätyvät ja kesä katoaa sydämestä. Mikä vanha mörkö sinusta onkaan tullut? Mutta odotapas vielä hiukkasen, Matt", lisäsi hän ajatuksissaan. "Odotapas, kunnes saat tietää, miten hän antaa kättä."
Tilaisuus tuli piankin, kun St. Vincent, Frona vastapelaajanaan, sai kaikki kolmetoista tikkiä.
"Iso slammi", huusi Matt. "Vincent, poikaseni, hyvin pelattu! Kättä päälle!"
Vincentin kädenpuristus ei ollut liioitellun lämmin, eikä myöskään veltto, mutta Matt pudisti epäilevästi päätään. "Mitä tämä touhu auttaa?" mutisi hän itsekseen sekoittaessaan kortteja seuraavaa jakoa varten. "Sinä vanha höperö! Koeta nyt ensin saada selville, mitä pikku Frona tästä asiasta ajattelee, ja ryhdy sitten vasta toimimaan."
"Mc Carthy on aika velikulta", vakuutti Dave Harney myöhemmin tullen St. Vincentin avuksi, jota irlantilaisen karkeat pilapuheet eivät jättäneet rauhaan. Ilta oli loppuun kulunut, ja vieraat vetivät päällysvaatteita ylleen. "Eikö hän kertonut teille, mitä hän näki tuomiokirkossa ulkomailla käydessään? Se oli jotenkin tähän tapaan, näin hän on sen minulle kertonut. Hän tuli tuomiokirkkoon jumalanpalveluksen aikana ja näki papit ja kuoripojat kauhtanoissaan ja katsoi, kun pyhää savua suitsutettiin, ja ajattele, Dave', sanoi hän minulle, 'siellä ne sauhuttivat, vaikka ei ollut yhtään hyttystä näkyvissä'."
"Totta joka sana", tunnusti Matt punastumatta. "Oletteko sitten koskaan kuulleet siitä kerrasta, kun Dave ja minä saimme hyvät humalat tiivistetystä maidosta?"
"Voi kauheata!" huusi mrs Schoville. "Mutta miten se on mahdollista?
Kertokaa!"
"Se oli siihen aikaan, kun Forty Milessa oli kova kynttiläpula. On pakkanen, ja Dave hiipii minun koppiini kuluttamaan hetken aikaa ja iskee silmänsä minun maitoastiaani 'Mitäs sinä sanoisit kulauksesta Moranin hyvää whiskyä?' sanoo hän ja katsoo maitoastiaa. Minulle tuli vesi suuhun jo ajatellessani, se täytyy minun tunnustaa. 'Mutta ei siitä kannata puhua', sanon minä, 'kun pussi on tyhjää täynnä'. 'Kynttilät maksavat kymmenen dollaria tusina', sanoo hän, 'dollarin kappale. Annatko minulle kuusi pulloa maitoa, jos saat pullon parasta lajia tuota ainetta?' 'Miten sinä sitä saisit?' sanon minä. 'Luota minuun', sanoo hän. 'Anna tänne kannut. Ulkona on kylmä, ja minulla on muutama kynttilävalin!' Ja tämä on täyttä totta, sanon minä teille, ja jos joskus tapaatte Bill Moranin, niin hän voi sen todistaa. Niin, Dave Harney vei kuusi kannua, antoi maidon jäätyä kynttilävalimiin ja möi sen kynttilöinä Bill Moranille whiskypullosta."
Niin pian kuin Harney naurulta sai äänensä kuuluville, sanoi hän: "Kaikki on, niinkuin Mc Carthy kertoo, mutta hän on jättänyt puolet pois. Etkö arvaa, Matt?"
Matt pudisti päätään.
"Niin, minulla ei silloin ollut yhtään maitoa eikä paljoa sokeriakaan, ja siksi minä laimensin kolme maitokannullista vedellä, ja se riitti kynttilöiden tekoon. Ja sillä tavoin minulla oli maitoa kahviini kuukaudeksi."
"Nyt olisi minun vuoroni, Dave", selitti Mc Carthy, "ja jos sinä nyt et olisi minun isäntäni, niin minä voisin saada naiset kauhistumaan sinun hävyttömiä kujeitasi. Mutta saat nyt olla rauhassa tämän kerran, Dave. Sano nyt hyvästi vieraillesi, meidän pitää päästä liikkeelle."
"Ei, nuori herraseni", sanoi hän St. Vincentille, joka lähti Fronan kanssa kulkemaan rinnettä alas. "Tänä iltana hänen vanha kasvatuspappansa saattaa hänet kotiin."
Mc Carthy nauroi hiljaiseen tapaansa ja tarjosi käsivartensa
Fronalle, sillä välin kuin St. Vincent yhtyen muiden kanssa nauramaan
nololle asemalleen peräytyi ja lyöttäytyi miss Mortimerin ja paroni
Courbertinin seuraan.
"Mitä se merkitsee, mitä minulle on kerrottu teistä ja Vincentistä?" kysyi Matt muitta mutkitta heidän erottuaan muista. Hän suuntasi harmaitten silmiensä läpitunkevan katseen tyttöön, mutta sai yhtä terävän katseen vastaukseksi.
"Miten minä tietäisin, mitä te olette kuullut?" sanoi Frona.
"Kun ihmiset puhuvat neitosesta ja miehestä, jotka molemmat ovat kauniit ja nuoret ja naimattomat, niin voiko se merkitä muuta kuin yhtä?"
"Mitä sitten?"
"Sitä, mitä on tärkeintä maailmassa."
"Mitä, mitä?" Frona oli hieman suutuksissaan eikä huolinut auttaa häntä.
"Avioliittoa tietysti", sai Matt sanotuksi. "Sanotaan, että näyttää siltä, kuin te kaksi tuumisitte sellaisia."
"Onko myös sanottu, että se on totta?"
"Eikö riitä, että näyttää siltä?" kysyi Matt.
"Ei — ja te olette niin vanha, että teidän pitäisi ymmärtää enemmän,
Matt. Mr St. Vincent ja minä — me olemme ystäviä, siinä kaikki.
Mutta olettakaamme, että olisi niinkuin te sanotte, entä sitten?"
"Kerrotaan vielä muutakin", jatkoi Mc Carthy. "Sanotaan, että St.
Vincent on hyvin läheisissä suhteissa erääseen kaupungin naikkoseen
— Lucile on hänen nimensä."
"Mitä siitä?"
Frona jäi odottamaan vastausta, ja Mc Carthy tuijotti häneen mykkänä.
"Minä tunnen Lucilen ja pidän hänestä", jatkoi Frona katkaistakseen hiljaisuuden ja ilmeisesti koettaen auttaa Mattia taas jäljille. "Tunnetteko te hänet? Ettekö pidä hänestä?"
Matt aikoi sanoa jotakin, rykäisi ja pysyi vaiti. Viimein hän epätoivoissaan sai sanotuksi: "Totisesti, Frona, minun tekisi mieli antaa teille vitsaa."
Frona nauroi. "Ettepä uskalla. Minä en enää juoksentele paljain jaloin Dyeassa."
"Älkää nyt kiusatko minua."
"En minä kiusaa. Ettekö pidä hänestä, Lucilesta?"
"Mitä siitä?"
"Aivan samaa minä äsken kysyin — mitä siitä?"
"No niin, minun pitää puhua teille selvää kieltä, ja muistakaa, että minä olen kyllin vanha ollakseni isänne. On sopimatonta, hävyttömän sopimatonta, että mies seurustelee hyvän nuoren tytön kanssa —"
"Kiitos", sanoi Frona nauraen ja niiasi. Sitten hän lisäsi puolittain katkerasti. "On ollut toisia, jotka —"
"Ketä tarkoitatte?" huudahti Matt kiivaasti.
"En ketään, jatkakaa vain. Mitä te sanoittekaan?"
"Että on häpeällistä, kun mies seurustelee teidän kanssanne ja samalla aikaa rakastelee hänen kaltaisiaan."
"Miksi?"
"Ja tulee suoraa päätä loasta ja saastuttaa teidän puhtautenne. Ja te voitte kysyä, miksi!"
"Mutta odottakaahan hiukkasen, Matt! Olkoon niin kuin te oletatte!"
"Viis minä olettamisista", hän mörähti. "Minä puhun tosiasioista."
Frona puri huultaan. "Olkoonpa niinkin, sama tuo! Mutta antakaa minunkin kosketella tosiasioita. Milloin te viimeksi tapasitte Lucilen?"
"Miksi te sitä tahdotte tietää?" kysyi Matt epäluuloisesti.
"Se on yhdentekevää. Sanokaa, milloin?"
"Aikaisin eilen illalla, jos teidän niin välttämättä pitää saada se tietää. Mitä se nyt teitä hyödyttää?"
"Ja te tanssitte hänen kanssaan?"
"Pienen villin virginia-tanssin vain ja muutaman katrillin — niissä minä olen mestari."
Frona kulki eteenpäin hänen vieressään ja näytti vaipuneen syviin mietteisiin. Kumpikaan ei sanonut sanaakaan, lumi vain narisi heidän mokkasiiniensa alla.
"Mitä nyt?" kysäisi Matt onnettoman näköisenä.
"Mitä ajattelette?" kysyi hän uudestaan hetken vaitiolon jälkeen.
"Enpä juuri mitään", vastasi Frona. "Minä vain tuumin, kuka meistä on saastaisin, mr St. Vincent, te vai minäkö, joka olen hyvin tuttavallisesti seurustellut teidän molempien kanssa."
Mc Carthy ei ollut tottunut väittelemään yhteiskunnallisista kysymyksistä, ja vaikka hän epämääräisesti tunsi, että Frona on väärässä, niin hän ei voinut pukea ajatustaan sanoiksi. Siksi hän viisaasti, vaikk'ei erikoisen miehekkäästi, ohjasi keskustelun turvallisemmille aloille.
"Te olette ilkeä vanhaa Mattianne kohtaan", hän väitti, "joka tarkoittaa teidän parastanne ja sen vuoksi joutuu teidän pilkattavaksenne."
"En minä ole ilkeä."
"Olette kyllä."
"Niinkö?" Hän kumartui Mattin puoleen ja suuteli häntä. "Kuinka minä voisin olla suutuksissani, kun muistelen Dyean päiviä?"
"Niin, Frona kultaseni, tepä sen sanoitte. Minä olen vain tomua teidän jalkainne alla, te saatte astua minun ylitseni — mitä tahansa, kunhan ette ole minulle suutuksissanne. Minä voisin kuolla teidän edestänne, mennä vaikka hirteen voidakseni tehdä teidät onnelliseksi. Minä voisin tappaa sen miehen, joka teille tuottaa surua, vaikkapa vain hiukkasenkin, ja sitten mennä suoraa tietä kadotukseen hymyilevin kasvoin ja iloisin sydämin."
He olivat pysähtyneet Fronan oven eteen, ja hän puristi kiitollisena Mattin käsivartta. "En minä ole suutuksissani, Matt. Mutta paitsi isää te olette ainoa ihminen maailmassa, jonka olisin sallinut puhua tästä — tästä asiasta niinkuin te olette tehnyt. Ja vaikka minä pidän teistä niin paljon, Matt, ehkä enemmän nyt kuin koskaan, niin olisin kuitenkin hyvin pahoillani, jos mainitsisitte sen toiste. Teillä ei ole siihen oikeutta. Tämä asia koskee minua yksin. Ja te teette väärin —"
"Kun estän teitä sokeasti kulkemasta vaaraa kohti?"
"Vaikkapa niinkin, jos tahdotte."
Matt mutisi jotain, mitä ei voinut kuulla.
"Mitä te sanotte?" kysyi Frona.
"Että te voitte sulkea suuni, mutta ette sitoa käsiäni."
"Matt, rakas Matt, te ette saa!"
Vastauksena oli taas epäselvä murina.
"Ja minä tahdon, että te nyt heti lupaatte minulle, ettette sekaannu elämääni sanoin ettekä teoin."
"Sitä minä en lupaa."
"Teidän täytyy."
"Minä en tahdo. Sitä paitsi alkaa tulla kylmä seisoessa, ja teidän varpaanne voivat paleltua, nuo ruusunväriset pikku varpaat, joista minä joskus Dyeassa vedin tikkuja. Menkää sisään nyt vain, Frona pikkuinen, ja hyvää yötä."
Hän työnsi tytön ovesta sisään ja lähti tiehensä. Tultuaan rakennuksen nurkalle hän äkkiä pysähtyi ja katsoi lumelle lankeavaa varjoaan. "Matt Mc Carthy, sinä olet aika hupsu. Milloinpa kukaan Welse ei olisi itse tiennyt, mitä hänen piti tehdä. Sinä käyttäydyt, niinkuin et koskaan olisi ollut tekemisissä sen itsepäisen sukukunnan kanssa, sinä kovan onnen poika."
Sitten hän jatkoi matkaansa yhä murahdellen itsekseen, ja joka murahduksen kuullessaan hänen jäljessään juokseva valpas susikoira pörrötti selkäkarvansa ja näytti hampaitaan.
SEITSEMÄSTOISTA LUKU.
"Väsyttääkö?"
Jakob Welse laski molemmat kätensä Fronan olkapäille, ja hänen silmistään loisti kaikki se rakkaus, jota kankea kieli ei pystynyt ilmaisemaan. Joulukuusen kynttilät olivat palaneet loppuun, illan juhlallisuudet ohi, ja parisenkymmentä lasta oli vastikään onnellisina lähtenyt lumikenttien halki koteihinsa, viimeinenkin vieras oli poistunut, ja jouluaatto ja joulupäivä olivat sulautumaisillaan yhteen.
Frona palkitsi isän hellyyden iloisella katseella, ja he istuutuivat suuriin, mukaviin nojatuoleihin kummallekin puolen tulisijaa, jossa viimeiset halonmyhkyrät olivat raunioiksi sortumaisillaan.
"Ja ensi vuonna tähän aikaan, mitenkähän on silloin?" näytti Jakob Welse kysyvän hehkuvalta halolta, ja aivan kuin ennustaen tämä äkkiä leimahti liekkiin ja hajosi räiskyväksi kipinäsateeksi.
"Ihmeellistä", hän jatkoi ja karkoitti tulevaisuusajatukset tullakseen iloisemmalle mielelle. "Nämä viimeiset kuukaudet, jotka sinä olet ollut täällä luonani, ovat olleet kuin pitkä, keskeytymätön ihme. Me olemme tavanneet toisiamme hyvin vähän, sittenkuin sinä olit lapsi, Frona, ja joskus ajatellessani minun on vaikea tajuta, että sinä todella olet minun lapseni, luu minun luustani ja veri minun verestäni. Dyean pörrötukkaista villikissaa, tuota tervettä, luonnollista pikku olentoa, ei ollut vaikea huomata oikeaksi Welseksi. Mutta nyt, naisena, sellaisena kuin olet ollut Yukonia pitkin tultuasi — ei, minä en tunne sinua, minä — —" Hän ei keksinyt sanoja ja ojensi avuttomana kättään. "Minä melkein toivon, etten olisi antanut sinulle kasvatusta, että olisin pitänyt sinut luonani, että me olisimme kokeneet ja uskaltaneet, onnistuneet ja epäonnistuneet yhdessä. Silloin minä olisin tuntenut sinut nyt, kun me istumme tässä tulen ääressä. Nyt minä en tunne sinua. Siihen Fronaan, jonka minä tunsin, on tullut lisäksi jotain — miksi sitä sanoisinkaan — jotain monimutkaista, jota minä en ymmärrä."
"Ei." Hän viittasi Fronaa pysymään vaiti. Tämä tuli isänsä luo, polvistui hänen jalkainsa juureen, painoi päänsä hänen syliinsä ja tarttui lujasti ja lämpimästi hänen käteensä. "Ei, tuota en aikonut sanoa. En löytänyt oikeita sanoja. Anna minun koettaa uudestaan. Kaiken alla sinussa on säilynyt syntyperäsi leima. Kun lähetin sinut luotani, tiesin panevani sen vaaralle alttiiksi, mutta minä luotin veren voimaan ja uskalsin. Lähdettyäsi epäilin ja pelkäsin, odotin ja rukoilin ajatuksissani ja toivoin, joskus uskaltamatta luottaa toivon toteutumiseen. Ja sitten koitti tuo päivien päivä. Kun minulle kerrottiin, että sinun veneesi lähestyi, tuntui minusta siltä, kuin olisi toisella puolellani astunut kuolema, toisella ikuinen elämä. 'Onko hän kestänyt, onko hän kestänyt?' — nuo sanat pyörivät aivoissani ja olivat tehdä minut hulluksi. Oliko Welse pysynyt Welsenä? Oliko veri voittanut? Oliko nuori vesa varttunut suoraksi, solakaksi ja voimakkaaksi, raikkaan vehreäksi ja elinvoimaiseksi? Vai oliko se kuihtunut ja surkastunut, olivatko sen elämännesteet kuivuneet tuossa maailmassa, joka oli niin toisenlainen kuin pieni, yksinkertainen ja luonnollinen Dyean maailma?
"Se oli päivien päivä, ja kuitenkin kärsin silloin sanomattomia epäilyksen ja odotuksen tuskia. Tiedät, että olin yksin elänyt vuosikausia ja yksin taistellut, ja sinä, ainoa omainen, olit ollut kaukana poissa. Olinko erehtynyt antaessani sinun lähteä? — — Kun sinun veneesi tuli esiin niemekkeen takaa, niin minua melkein peloitti katsoa sinnepäin. Ei kukaan ole koskaan sanonut minua pelkuriksi, mutta sinä hetkenä olin lähempänä pelkuruutta kuin koskaan aikaisemmin. Minun olisi ollut helpompi katsoa kuolemaa kasvoista kasvoihin. Se oli mieletöntä. Miten minä olisin voinut tietää, olivatko nuo vuodet tehneet sinulle hyvää vai pahaa, kun näin sinut pienenä pilkkuna joella? Kuitenkin katsoin katsomistani, ja ihme alkoi, ja minä sain varmuuden. Sinä seisoit peräsimen ääressä. Sinä olit Welse. Tuo tuntuu niin vähäpätöiseltä, mutta totta on, että se merkitsi hyvin paljon. Sitä käytöstä saattoi odottaa oikealta Welseltä, ei tavalliselta naiselta. Ja kun Bishop putosi jokeen ja sinä ryhdyit toimeen yhtä tarmokkaasti kuin vastikään hoitaessasi peräsintä ja äänesi kaikui ja intiaanit taipuivat tahtoosi — silloin tuo päivä oli päivien päivä."
"Minä koetin aina parastani — ja muistin", kuiskasi Frona. Hän hiipi ylemmäksi, kunnes sai käsivartensa isän kaulaan ja päänsä hänen rintaansa vasten. Isä hyväili häntä toisella kädellään ja antoi toisen leikkiä hänen loistavilla kultakiharoillaan.
"Sanoin äsken, että suvun leima ei ollut sinusta hävinnyt, mutta sinussa oli samalla jotain uutta. Minä olen tarkannut ja tutkinut ja koettanut päästä sen perille. Olen ylpeänä istunut sinun vieressäsi pöydässä, mutta samalla tuntenut mitättömyyteni. Kun puhut pikkuasioista, niin minä olen kyllin suuri seuratakseni sinua; kun puhut suurista asioista, olen liian pieni. Minä luulen tuntevani sinut, ymmärtäväni sinua, silloin sinä äkkiä olet kadonnut, minä olen pettynyt. Hullu vain ei tunne omaa tietämättömyyttään, minä olen kyllin viisas tunteakseni omani. Mitä minä tiedän taiteesta, runoudesta, musiikista? Ja ne ovat sinulle suuria asioita, merkitsevät sinulle enemmän kuin ne pikkuasiat, joita minä pystyn ymmärtämään. Ja minä olin sokeasti, mielettömästi toivonut, että me voisimme olla saman hengen lapsia, niinkuin olemme samaa lihaa ja verta. Minusta on tuntunut katkeralta, mutta minä olen oppinut ymmärtämään, ettei toisin voi olla.
"Mutta kuitenkin ajatus, että oma lapseni joutuu kauas minusta, kasvaa minun ylitseni, huumaa minua. Hyvä Jumala! Minä olen kuullut sinun lukevan Brovningiasi — ei, ei, älä sano mitään — ja tarkannut ilmeitten vaihtelua kasvoillasi, ylevyyttä ja intohimoa, joka niistä kuvastui, ja sillä välin ovat sanat sisällyksettöminä kaikuneet korviini. Se on ollut viedä minulta järjen. Ja mrs Schoville istuu siinä teeskennellen järjetöntä ihastusta eikä ymmärrä enempää kuin minäkään! Olisin voinut kuristaa hänet.
"Ja joskus öisin olen salaa kuin varas sulkeutunut huoneeseeni tutkimaan Brovningiasi. Sanat ovat minulle sisällyksettömät. Olen lyönyt nyrkillä päähäni kuin mielipuoli, ikäänkuin se auttaisi minua ymmärtämään. Minun elämäni on kulkenut määrättyä, syvää ja kapeata uraa pitkin, jolta se ei ole päässyt poikkeamaan. Minä olen tehnyt tehtäväni ja tehnyt sen hyvin, mutta nyt en enää voi lähteä uusille urille. Minua, joka olen voimakas ja tottunut hallitsemaan, joka olen uhmannut kohtaloa, minua, joka voisin ostaa tuhat tuollaista maalaajaa ja runoniekkaa sieluineen päivineen, minua pilkkaavat muutamat painetut paperiarkit, jotka saa parilla senttipahasella."
Hän vaikeni hetkeksi ja silitti Fronan hiuksia.
"Mutta palaanpa vielä asiaan. Minä olin yrittänyt mahdottomia, taistellut välttämättömyyttä vastaan. Olin lähettänyt sinut luotani hankkimaan itsellesi sitä, mitä itseltäni puuttui, ja haaveillut, että me sittenkin pysyisimme yhtenä. Ikäänkuin kaksi ja kaksi olisi kaksi. Tulos on, että veri yhdistää meidät, mutta sinä olet oppinut vieraan kielen. Kun puhut sitä, niin minä olen mykkä. Ja katkerinta kaikesta on, että minä tiedän, että uusi kieli on suurempi. En tiedä, miksi olen sanonut kaiken tämän, tunnustanut heikkouteni —"
"Isä, sinä suurin miehistä!" Frona kohotti päätään ja katsoi häntä onnesta hymyillen silmiin samalla työntäen taapäin tuuheita teräksenharmaita hiuksia, jotka peittivät isän korkeata otsaa. "Sinä, joka olet taistellut niin valtavan taistelun ja saanut suurempia aikaan kuin yksikään näistä maalaajista ja runoniekoista! Sinä, joka niin hyvin tunnet kehityksen lain! Etkö sinä saisi kuulla samaa valitusta oman isäsi huulilta, jos hän nyt istuisi vieressäsi ja katsoisi sinua ja työtäsi?"
"Kyllä, kyllä! Sanoinhan, että ymmärrän. Älkäämme keskustelko sitä — — — hetken heikkous. Minun isäni oli suuri mies."
"Niin on minunkin."
"Hän pyrki eteenpäin elämänsä loppuun asti. Hän taisteli suuren, pitkän taistelun."
"Niin minunkin."
"Ja taisteli kuolemaan asti."
"Niin minunkin isäni tulee tekemään. Niin me kaikki Welset teemme."
Jakob Welse pudisti Fronaa leikillisesti, hänen hyvä tuulensa palasi jälleen. "Mutta minä aion myydä kaiken — kaivokset, liikkeen, kaiken — ja tutkia Browningia."
"Siis taistelua sittenkin. Sinä et voi luonnollesi mitään, isä."
"Miksi sinä et ollut poika?" kysyi isä äkkiä. "Miten mainio mies sinusta olisi tullut! Nyt, kun olet nainen, luotu tekemään jonkun miehen onnelliseksi, sinun täytyy jättää minut — huomenna, ylihuomenna, vuoden kuluttua, kuka tietää kuinka pian. Nyt tiedänkin, minne ajatukseni on pyrkinyt. Tunnen tämän kohtalon välttämättömyyden ja oikeudenmukaisuuden, niinkuin tiedän sinunkin sen tuntevan. Mutta mies, Frona, kuka on mies?"
"Älä puhu siitä", vastusteli Frona. "Kerro minulle isäsi taistelusta, viimeisestä suuresta, yksinäisestä taistelusta Treasure Cityssä. Heitä oli kymmenen yhtä vastaan, ja hän taisteli hyvin. Kerro!"
"Ei, Frona! Huomaatko, että me nyt ensi kerran elämässämme keskustelemme vakavasti isänä ja tyttärenä. Sinä et ole saanut äidin kasvatusta etkä isänkään, sillä minä luotin vereen ja annoin sinun mennä. Mutta tulee jolloin äidin neuvo on tarpeen, ja sinä, sinä et ole koskaan äitiä tuntenut."
Frona tunsi hetken vakavuuden eikä enää vastustellut. Hän odotti, mitä isä sanoisi, ja hiipi entistä lähemmäksi häntä.
"Sano minulle, mikä on sinun ja tuon miehen St. Vincentin, suhde?"
"En — en tiedä. Mitä tarkoitat?"
"Älä koskaan unohda, Frona, että valintasi on vapaa, että viimeinen sana on sinun. Kuitenkin minä mielelläni olisin selvillä — — — minä voisin — — — ehkä — — — voisin kenties neuvoa sinua, en mitään muuta. Mutta neuvon — — —"
Tässä kaikessa oli jotain sanomattoman pyhää, mutta Frona ei kuitenkaan voinut puhua. Sen sijaan että hän olisi sanonut yhden ratkaisevan sanan, hän tunsi, miten ajatukset tulvivat hänen mieleensä. Voiko isä sittenkään ymmärtää? Eikö heidän välillään ollut jotain, joka esti häntä käsittämästä niitä vaikuttimia, mitkä hänelle, Fronalle, olivat määrääviä? Voisiko isän synnynnäinen filosofia, jonka tervettä totuutta Frona itse niin voimakkaasti puolusti, sittenkään luoda hänelle samoja elämänlakeja, kuin Frona itse saavuttamaansa filosofiaan nojaten oli asettanut toimintansa ohjeiksi. Mutta sitten hän tuli ikäänkuin ulkoapäin ajatelleeksi omia ajatuksiaan ja epäilyksiään ja karkoitti ne luotaan, koska ne eivät olleet rehelliset isää kohtaan, ja sanoi päättäväisesti:
"Meidän välillämme ei ole mitään, isä. Mr St. Vincent ei ole sanonut mitään. Me olemme hyviä ystäviä, pidämme toisistamme, me olemme hyvin hyviä ystäviä — siinä kaikki."
"Sanoit, että pidätte toisistanne, että sinä pidät hänestä. Silläkö tavalla kuin naisen tulee pitää miehestä, jotta hän kunniallisesti voi liittää elämänsä häneen, antautua hänelle? Voisitko hetken tullen sanoa niinkuin Ruth: 'Sinun kansasi on minun kansani ja sinun Jumalasi minun Jumalani'?"
"En — tai kenties, mutta minä en voi, en uskalla ajatella enkä olla ajattelematta, sanoa enkä olla sanomatta sitä — nyt. Se on suurin tunnustus. Kun se tulee, niin sen pitää tulla ilman että kukaan tietää, kuinka tai miksi, valtavana, kirkkaana salamana, ilmestyksenä, salaamatta mitään, saattaen kaiken ilmi totuuden häikäisevään kirkkauteen. Niin minä ainakin kuvittelen."
Jakob Welse nyökäytti päätään vaiti miettien ja osoittaen, että hän ymmärsi, mutta jatkoi omia ajatuksiaan. "Mutta miksi sinä tätä kysyit, isä? Miksi aloit puhua mr St. Vincentistä? Onhan minulla ollut muitakin miesystäviä."
"Mutta muut eivät ole tehneet minuun samaa vaikutusta kuin St. Vincent. Meidän kahden täytyy olla rehellisiä toisiamme kohtaan ja antaa toisillemme anteeksi se tuska, jonka siten toisillemme tuotamme. Minun mielipiteenihän merkitsee yhtä vähän kuin kenen muun hyvänsä, ja erehtyväisyys on kaikkien ihmisten yhteinen kirous. Minä en voi selittää tunteitteni syytä. Mutta lyhyesti sanoen minä en pidä Vincentistä."
"Varsin yleinen arvostelu miesten kesken", vastasi Frona vastustamattomasti joutuen puolustuskannalle.
"Yksimielisyys vahvistaa vain minun kantaani", selitti isä ilmeisesti haluamatta saada aikaan väittelyä. "Mutta minä en saa unohtaa, että arvostelen häntä miehen tavalla. Hänen naissuosionsa täytyy johtua siitä, että naiset arvostelevat toisin kuin miehet, aivan samoin kuin he ruumiillisesti ja sielullisesti eroavat miehistä. Tämä on liian vaikeata selittää, minä olen itselleni uskollinen ja koetan olla oikeudenmukainen."
"Mutta etkö voi esittää mitään määrätympää?" kysyi Frona pyrkien paremmin ymmärtämään hänen kantaansa. "Etkö voi tarkemmin määritellä tunnettasi?"
"Tuskinpa uskallan. Välittömiä tunteita ei juuri voi sanoin ilmaista. Mutta voinhan koettaa. Welsen suvussa ei koskaan ole ollut pelkuria. Pelkuruuteen ei koskaan voi luottaa, se on hiekalle rakentamista tai kuin inhoittava tauti, joka salassa tekee hävitystyötään ja millä hetkellä hyvänsä voi puhjeta esiin."
"Mutta minun nähdäkseni mr St. Vincent, jos kukaan, on mies, jota ei voi syyttää pelkuruudesta. Minun on mahdoton ajatellakaan sitä."
Hänen kasvojensa huolestunut ilme koski Jakob Welseen. "Minä en tiedä mitään pahaa St. Vincentistä. En voi todistaa, että hän olisi sitä, miltä hän näyttää. Kuitenkaan en voi tunteilleni mitään, olenhan vajavainen ihminen. Jotain olen kuitenkin kuullut, minulle on kerrottu eräästä kurjasta kapakkametelistä seurahuoneella. Huomaa, Frona, minä en sano mitään pahaa metelistä enkä paikasta — miehet ovat miehiä — mutta kerrotaan, että hän sinä iltana ei käyttäytynyt niinkuin miehen tulee."
"Mutta isä, sinähän sanoit, että miehet ovat miehiä. Meistä olisi parempi, jos he olisivat toisenlaisia, sillä maailma olisi silloin varmasti parempi, mutta meidän täytyy tyytyä heihin sellaisina kuin he ovat. Lucile —"
"Ei, ei, sinä ymmärrät minut väärin. Minä en tarkoittanut häntä, vaan tappelua. Hän ei — — hän oli pelkuri."
"Mutta sinähän sanoit, että niin kerrotaan. Hän kertoi minulle siitä itse pian tapahtuman jälkeen, enkä luule, että hän olisi uskaltanut, jos — —"
"Minä en lausunut tätä minään syytöksenä", keskeytti Jakob Welse hänet äkkiä. "Olenhan kuullut sen vain huhuna, ja miesten ennakkoluulot häntä vastaan riittävät selittämään sen. Eihän sen sitäpaitsi tarvitse merkitä mitään. Minun ei olisi pitänyt mainita sitä, ovathan kelpo miehet ennenkin jänistelleet. Unohtakaamme nyt vain koko juttu. Minä tahdoin neuvoa sinua, mutta olen kenties menetellyt taitamattomasti. Mutta Frona", hän nosti tyttärensä kasvoja puoleensa, "muista ennen kaikkea ja kaikesta huolimatta, ensimmäiseksi ja viimeiseksi, että olet minun tyttäreni ja että minä tiedän, että sinun elämäsi on sinun pyhää omaisuuttasi eikä minun, että on sinun asiasi määrätä sen suunta. Itsesi on sinun elämäsi elettävä, ja jos minä olisin vaikuttanut siihen, et olisi elänyt omaa elämääsi. Silloin et myöskään olisi ollut oikea Welse, sillä yksikään Welse ei ole vielä kärsinyt sortoa. Mieluummin he ovat kuolleet tai raivanneet itselleen tien kaukaisiin seutuihin. Niin, jos sinä esimerkiksi katsoisit parhaiten ja luonnollisimmin toteuttavasi yksilöllisyytesi tanssitalossa, niin minä olisin pahoillani, mutta huomispäivänä antaisin sinulle luvan mennä seurahuoneelle. Olisi typerää estää sinua, eikä se sitäpaitsi olisi meidän tapaistamme. Welset ovat aina olleet yksimielisiä, monta tappiota ja toivotonta tilannetta he ovat kestäneet yhtenä miehenä. Yleinen mielipide ei meikäläiselle merkitse mitään, se on olemassa niitä alhaisia henkiä varten, jotka ilman sitä vajoaisivat yhä syvemmälle lokaan. Heikkojen täytyy taipua tai taittua, ei voimakkaitten. Joukko ei ole mitään, yksilö on kaikki, yksilö hallitsee joukkoa ja laatii sille lait. Mitä siitä, mitä maailma sanoo! Käyköön miten käy, sinä olet kuitenkin minun tyttäreni ja menettelet niinkuin sinun Welsenä tulee, ja taivaan ja helvetin, itse Jumalan edessä me kaksi pysymme uskollisina toisillemme, Frona, me, joiden suonissa sama veri virtaa."
"Minä olen niin pieni sinun rinnallasi, isä", kuiskasi Frona, ja hänen suutelonsa hyväili Jakob Welseä kuin syksyn karisevan lehden lempeä kosketus.
Ja takkavalkean lämmön haihtuessa huoneesta isä kertoi heidän esiäidistään ja siitä voimakkaasta Welsestä, joka oli yksin taistellut suuren taistelun ja kuollut taistellessaan Treasure Cityssä.
KAHDEKSASTOISTA LUKU.
"Nukkekodilla" oli suurenmoinen menestys. Mrs Schovillen ihastuksenpurkaukset olivat niin rajattomat ja liioittelevat, että Jakob Welse, joka sattui seisomaan lähellä häntä, heitti leimuavan katseen hänen paksuun, valkoiseen kaulaansa ja itsetiedottomasti puristi sormensa ikäänkuin tahtoen kuristaa olemattoman henkitorven. Dave Harney oli myöskin ylen ihastunut esitykseen, vaikkakin Noran filosofia tuntui hänestä hiukan epäilyttävältä, ja hän vannoi puritaanisten jumaliensa kautta, että aasimaisempaa tolvanaa kuin Torvald ei olisi voinut löytää kummaltakaan pallonpuoliskolta. Miss Mortimer, joka muuten ei hyväksynyt sitä suuntaa, jota Ibsen edusti, myönsi, että näyttelijät olivat pelastaneet kappaleen, Matt Mc Carthy taas selitti julkisesti, ettei hän syyttänyt Nora-kultaa mistään; valtion asiamiehelle hän kuitenkin kahden kesken tunnusti, ettei olisi haitannut, jos sinne tänne olisi sovitettu jokunen laulunpätkä ja pukutanssi.
"Tietysti Nora-pikkuinen oli oikeassa", väitti hän Harneylle heidän kulkiessaan Fronan ja St. Vincentin jäljessä. "Minä tahtoisin nähdä —"
"Kalossit —"
"Hitto vieköön sinut kalosseinesi!" huusi Matt raivoissaan.
"Minä vain sanon", jatkoi Harney häiriytymättä, "että kalossien hinta nousee pilviin asti, kunhan ehditään jäänlähtöön. Kolme unssia parilta, siitä voit lyödä vetoa. Nyt saat parin unssilla ja voit pistää kaksi unssia taskuusi. Hyvä kauppa, Matt, vai mitä?"
"Pahus vieköön sinut kauppoinesi päivinesi! Minä ajattelen koko ajan
Nora-lapsukaista."
He jättivät hyvästi Fronalle ja St. Vincentille ja jatkoivat vähitellen matkaansa tähtien alla seurahuonetta kohti.
Gregory St. Vincent huoahti kuuluvasti:
"Viimeinkin!" "Miksi viimeinkin?" kysyi Frona osoittamatta uteliaisuutta.
"Viimeinkin saan tilaisuuden sanoa teille, miten suurenmoinen olitte. Te esititte loppukohtauksen ihanasti, niin hyvin, että minusta tuntui siltä, kuin olisitte todella ainiaaksi kadonnut elämästäni."
"Mikä onnettomuus!"
"Se oli kauheata!" "Mitä vielä!"
"Se oli. Sovitin kaiken itseeni. Te ette ollut Nora, te olitte Frona, enkä minä Torvald, vaan Gregory. Kun te olitte lähdössä ja seisoitte matkatamineissa, laukku kädessä, oli minun miltei mahdotonta pysyä paikallani ja lausua viimeiset sanani. Ja kun ovi paukahti kiinni ja te olitte poissa, oli esirippu ainoa pelastukseni. Se saattoi minut jälleen todellisuuteen, muuten olisin syössyt teidän jälkeenne katsojain silmien edessä."
"Merkillistä, miten osa voi vaikuttaa esittäjäänsä", sanoi Frona miettiväisenä.
"Tai pikemmin — —" alkoi St. Vincent.
Frona ei vastannut, ja he kulkivat ääneti eteenpäin. Frona oli yhä illan lumoissa, ja hänen Norana tuntemansa haltioituminen ei ollut vielä haihtunut. Sitäpaitsi hän luki St. Vincentin rivien välistä, ja häntä painosti se arkuus, mitä nainen tuntee kohdatessaan miehen suuren lähestymisen kynnyksellä.
Oli kirkas, kylmä yö, ei liian kylmä — vain neljäkymmentä astetta pakkasta —, ja maa verhoutui pehmeään valovaippaan. Se ei levinnyt tähdistä, ei myöskään kuusta, joka viipyi jossakin maan toisella puolella. Kaakosta luoteeseen taivaanrantaa reunusti hillityn vihreä valojuova, josta tämä kalpea hohde sai alkunsa.
Äkkiä valkea valovyö aivan kuin heijastajan heittämänä ilmestyi taivaanlaelle. Yö muuttui silmänräpäyksessä aavemaiseksi päiväksi ja tuntui taas palatessaan entistään mustemmalta. Mutta kaakosta päin alkoi näkyä äänetöntä liikettä. Hehkuva, vihertävä valolähde kiehui ja kuohui, vuoroin laskeutuen, vuoroin ylöspäin pyrkien ja ojennellen suuria, ruumiittomia käsiään ylempiä ilmakerroksia kohti. Uudelleen jättiläissalama välähti halki avaruuden, taivaanrannasta sen lakeen ja eteenpäin, yhä eteenpäin, aina toiseen taivaanrantaan asti. Mutta kaari ei kestänyt, ja sen alla ammotti musta yö. Taas uudestaan ilmestyi valo; leveämpänä, kestävämpänä, syvempänä, tuhlaten säteitä oikealle ja vasemmalle se häikäisevänä polkuna tavoitteli taivaanlakea, sivuutti sen ja painui kohti maan toista rantaa. Taivaan silta oli viimein valmiina, ja se kesti.
Tämä valon voitto karkoitti hiljaisuuden maasta, ja kymmentuhatta susikoiraa päästi ilmoille haikean, yksiäänisen ulvonnan. Fronaa vapisutti, ja St. Vincent laski kätensä hänen vyötäisilleen. Nainen tunsi miehen kosketuksen ja samalla epämääräisen onnen värähdyksen. Hän ei vastustellut. Ja susikoirain valittaessa hänen jalkainsa alla ja revontulten räiskyessä hänen päänsä yläpuolella hän painautui lähemmäksi miestä.
"Tarvitseeko minun puhua?" kuiskasi mies.
Frona laski väsyneen päänsä hänen olalleen, ja he katsoivat yhdessä taivaan leimuavaa holvia, jolta tähdet himmenivät ja katosivat. Kiihtyen ja taas laimeten, ikäänkuin valtavan poljennon mukaan sykähdellen loistava väritulva levisi yli taivaan. Korkeuden kangaspuissa kutoutui majesteetillisesta purppurasta ja syvästä merenvihreästä liekehtivin kutein ja säkenöivin loimin hienonhieno, läpikuultava ja satumainen harso, joka kevyesti laskeutui kummeksivan yön silmäin eteen.
Äkkiarvaamatta röyhkeä musta käsivarsi hajoitti taivaan sillan. Valokaari särkyi säpäleiksi. Avautui pimeitä kuiluja; ne laajenivat ja yhtyivät toisiinsa. Värien ja valon voitetut joukot painuivat arasti taivaanrantaa kohden. Yön holvikupu kaareutui jälleen mittaamattoman korkeana, tähdet palasivat yksitellen, ja susikoirien ulvonta alkoi uudelleen.
"Minulla on sinulle niin vähän tarjottavana, rakkaani", sanoi mies miltei katkera sävy äänessään. "Kulkijan epävakainen kohtalo."
Ja nainen otti hänen kätensä, painoi sitä rintaansa vasten ja toisti sanat, jotka eräs jalo nainen ennen häntä oli lausunut: "Maja ja palanen leipää sinun kanssasi, Richard."
YHDEKSÄSTOISTA LUKU.
How-Ha oli vain intiaaninainen, jonka esi-isät monissa polvissa olivat olleet raakoja lihan- ja kalansyöjiä, ja hänen siveyskäsitteensä olivat yhtä alkuperäiset ja yksinkertaiset kuin hänen verensä. Mutta hän oli kauan elänyt valkoihoisten keskuudessa ja saanut käsityksen näiden katsantotavoista, ja vaikka hän sielussaan halveksikin heidän tapojaan, niin hän kuitenkin oli niihin täysin perehtynyt. Kymmenen vuotta takaperin hän oli tullut Jakob Welselle keittäjättäreksi ja oli siitä lähtien tavalla tai toisella häntä palvellut. Kun hän nyt eräänä koleana tammikuun päivänä kuultuaan kumean kolkutuksen avasi ulko-oven ja näki tulijan, saivat hänen tylsät kasvonsa järkytetyn ilmeen. Tavallinen ihminen ei olisi niin nopeasti tuntenut vierasta, mutta kova koulu, jossa kuolema yllätti velton ja valpas sai pitää henkensä, oli kehittänyt How-Han huomiokykyä ja muistia.
How-Ha tarkasti edessään seisovaa naista kiireestä kantapäähän. Paksun harson läpi hän näki ainoastaan hehkuvat silmät, hiukset olivat kokonaan peitossa ja parka salasi ruumiin muodot. Mutta How-Ha tuumi ja katsoi uudestaan. Epämääräiset ääriviivat olivat hänelle jostakin tutut. Hän katsahti taas harson peittämiin kasvoihin ja tunsi pään asennon, siitä ei saattanut erehtyä. Sitten How-Han kasvot taas kadottivat kaiken ilmeikkyyden ja hän syventyi tutkimaan aivojensa harvoja komeroita, joihin hänen köyhän elämänsä vaikutelmat olivat koottuina. Siellä ei ollut mitään epäjärjestystä eikä sekasortoa, ei monimutkaisten sielunliikkeitten aikaansaamia ristiriitaisia ja epämääräisiä vaikutelmia, ei sotkuisia oppeja eikä hämmentäviä abstraktioita — vain yksinkertaisia tosiasioita, jotka olivat mukavasti ja sopivasti luokitellut. Menneisyyden varastoista hän silmänräpäyksessä erehtymättä otti esiin, valitsi ja yhdisteli mitä tarvitsi ja tiesi niin kaiken, mitä hänen tuli tietää naisesta, joka seisoi hänen edessään, muisti hänen sanansa ja työnsä, ulkomuotonsa ja menneisyytensä.
"Te parempi mennä pois heti paikalla", neuvoi How-Ha.
"Tahtoisin tavata miss Welsen."
Vieras nainen puhui tasaisella, lujaa tahtoa ilmaisevalla äänellä, mutta se ei vaikuttanut How-Ha'han.
"Paljon parempi te mennä", hän toisti tylsästi.
"Kas tässä, viekää tämä Frona Welselle ja" — hän työnsi polvensa oven ja pielen väliin — "olkaa hyvä ja jättäkää ovi auki."
How-Ha näytti vihaiselta, mutta otti kirjelipun, sillä kymmenen vuoden palvelijana-olo oli totuttanut hänet alistumaan ylemmän rodun tahtoon.
Saanko tulla teitä tapaamaan?
Lucile.
Siinä koko kirjelipun sisällys. Frona katsahti kysyvästi intiaaninaiseen.
"Hän potki ovi auki", tämä selitti. "Minä sano hän mennä pian pois?
Häh? Te myös sano niin? Hän ei hyvä nainen. Hän —"
"Ei. Antakaa hänen" — Frona mietti hetkisen — "ei, antakaa hänen tulla tänne."
"Paljon parempi —"
"Menkää!"
How-Ha murisi, mutta ei voinut olla tottelematta. Astuessaan portaita alas hän kuitenkin himmeän epämääräisesti kummasteli, miksi valkoinen tai tumma iho muitta mutkitta teki toisesta herran, toisesta palvelijan.
Frona tuli Lucilea vastaan hymyillen, ojennetuin käsin. Tulija katsahti ympärilleen, näki hienon kuvastinpöydän yksinkertaisen aistikkaine korutavaroineen, kaikkialla tuhansittain todistuksia siitä, että täällä asusti nuori tyttö. Hänen hengittäessään tätä puhdasta, viihtyisää ilmaa hänen oma nuoruutensa muistui hänen mieleensä ja katkeroitti hänen mieltään. Sitten hän käänsi huomionsa pois ulkonaisista seikoista.
"Oli hauskaa, että tulitte", hän kuuli Fronan sanovan. "Olen niin halunnut tavata teidät jälleen, ja — mutta olkaa toki hyvä ja riisukaa yltänne tuo raskas parka. Miten paksu se on ja miten ihanaa nahkaa ja tekoa!"
"Niin, se on Siperiasta." Lucilen teki mieli lisätä: "lahja St. Vincentiltä", mutta hän sanoi sen sijaan: "Siellä ei ole vielä totuttu hutiloimaan, kuten huomaatte."
Hän vajosi matalaan keinutuoliin tehden liikkeen, jonka synnynnäinen sulo ei voinut jäädä Fronan kauneuttarakastavalta silmältä huomaamatta, istui sitten pää ylpeästi pystyssä ja vaiti kuunnellen emäntänsä juttelua välinpitämättömän huvitettuna tämän vaivalloisista yrityksistä pitää keskustelua käynnissä.
"Miksi hän on tullut tänne?" kysyi Frona itseltään puhuessaan nahoista ja ilmasta ja muista yhdentekevistä asioista.
"Jos te ette sano mitään, Lucile, niin minua alkaa hermostuttaa", huudahti hän viimein epätoivoissaan. "Onko jotakin tapahtunut?"
Lucile nousi, astui kuvastinpöydän luo ja otti siellä olevien koruesineitten joukosta siron, Fronaa esittävän pienoiskuvan. "Kas! Teidän kuvanne! Miten vanha olette tässä?"
"Kuusitoistavuotias."
"Kylmä keijukainen, kylmän pohjolan luoma."
"Meidän veremme lämpenee myöhemmin", puolusteli Frona, "mutta se —"
"Ei silti ole vähemmän lämmin", keskeytti Lucile hänet nauraen. "Ja kuinka vanha olette nyt?"
"Kahdenkymmenen."
"Kahdenkymmenen!" toisti Lucile hitaasti ja istuutui jälleen. "Te olette kahdenkymmenen. Minä olen kahdenkymmenenneljän."
"Ero ei ole suuri."
"Mutta meidän veremme lämpenee aikaisin." Lucile singahutti sanat syytöksen tavoin sen mittaamattoman kuilun yli, jota ikäerotuksen vähäpätöisyys ei pystynyt täyttämään.
Frona saattoi tuskin peittää hermostumistaan. Lucile meni uudestaan katsomaan pienoiskuvaa ja palasi taas kuvastinpöydän luota.
"Mitä te ajattelette rakkaudesta?" kysyi hän odottamatta, ja hänen kasvoilleen levisi äkkiarvaamaton hymy.
"Rakkaudesta?" Fronan ääni värähteli.
"Niin, rakkaudesta. Mitä te tiedätte siitä? Mitä te ajattelette siitä?"
Hehkuvia, ruusunkarvaisia määritelmiä tulvi Fronan huulille, mutta hän karkoitti ne ja vastasi:
"Rakkaus on kaiken alttiiksiantamista."
"Olkoonpa niin — uhraamista. Mutta onko se uhrauksen arvoista?"
"On. Tietysti se on. Kuka sitä voisi epäillä?"
Lucilen silmissä välkkyi hymy.
"Miksi te hymyilette?" kysyi Frona.
"Katsokaa minua, Frona." Lucile nousi tuoliltaan, ja hänen kasvonsa hehkuivat. "Minä olen kaksikymmentäneljävuotias, en aivan lapsi enää, mutta en myöskään mikään pelätti. Minulla on sydän, ja minulla on voimakas, punainen, lämmin veri. Ja minä olen rakastunut. En kuitenkaan voi muistaa saaneeni korvausta uhristani. Tiedän vain, että olen uhrannut."
"Ja uhratessanne saitte korvauksen", lausui Frona lämpimästi. "Vaikka rakkaus olisikin ollut petollinen, niin te kuitenkin olette rakastanut, te olette elänyt, elänyt täyteläistä elämää. Eikö siinä kyllin?"
"Minä ymmärrän", sanoi Lucile. "Te tahdotte sanoa minulle, että tiedätte kaiken, että olette kulkenut silmät auki ja ymmärtänyt. Ja vaikka te tuskin olette ehtinyt viedä huulianne maljan reunalle, niin te muka olette aavistanut miltä pohjasakka maistuu ja että sen maku on hyvä. Oh! Ja Frona, minä tiedän, että te olette kypsynyt nainen ettekä kallista korvaanne pikkumaisuuksille, mutta" — hän naputti kapealla sormella otsaansa — "se on mennyt teille tänne. Se on juovuttava juoma, ja te olette liiaksi maistellut sen kuohuja. Mutta juokaa malja pohjaan ja sanokaa sitten, että juoma on hyvä! Ei, Jumala varjelkoon!" hän huudahti intohimoisesti. "Onhan hyvääkin rakkautta olemassa, puhdasta ja kirkasta. Sellainen pitäisi teidän saada osaksemme, ei naamioitua valerakkautta."
Frona oli tapansa — heidän yhteisen tapansa — mukaan tarttunut Lucilea käsivarteen ja ottanut hänen kätensä omaansa. "Minä tunnen, että te olette väärässä, mutta en osaa vastata teille. Osaisin, mutta kuinka uskaltaisin? Minulla olisi vain ajatuksia teidän tosiasioitanne vastaan. Minä, joka olen kokenut niin vähän, en voi saada teitä vakuutetuksi, jolla on rikas elämä takananne."
"'Sen, joka ei tyydy yhteen elämään, on kestettävä usean elämän kuolema.'"
Lucile puki näihin tuskan sanoihin oman tuskansa, ja Frona, joka ymmärsi hänet, kietoi käsivartensa hänen vyötäisilleen ja nyyhkytti hänen rinnallaan. Lucilenkin katkera ilme katosi hetkeksi, ja hän painoi salaa kevyen, äidillisen suudelman Fronan hiuksille. Mutta pian kulmat taas rypistyivät, huulet saivat kovan ilmeen, ja hän työnsi tytön luotaan.
"Tehän aiotte mennä naimisiin Gregory St. Vincentin kanssa?"
Frona säpsähti. Heidän kihlauksestaan oli vasta kaksi viikkoa kulunut, eivätkä he olleet siitä kenellekään kertoneet. "Kuinka te sen tiedätte?"
"Te olette vastannut." Lucile tarkkasi Fronan avomielisiä kasvoja, jotka niin peittelemättä ilmaisivat kaiken, ja tunsi samaa kuin taitava miekkailija taistellessaan vast'alkajan kanssa, jonka käsi vielä on epävarma ja joka alituisesti antautuu vaaraan. "Kuinkako minä tiedän?" Hän nauroi katkerasti. "Kun mies äkkiä jättää naisen sylin, viimeiset suudelmat ja viimeiset valheet vielä huulillaan —"
"Ja —"
"Ja unohtaa palata tuohon syliin."
"Niinkö?" Welsen veri kuohahti, karkoitti kuin tulinen aurinko usvat
Fronan silmistä ja sai ne säihkymään. "Tämän takia te siis tulitte.
Minun olisi pitänyt arvata se, jos olisin viitsinyt kiinnittää
huomiota Dawsonin juoruihin."
"Ei ole vielä liian myöhäistä." Lucilen huulet värähtelivät. "Ja kaikki riippuu teistä."
"Minä tiedän mitä minun on tehtävä. Mitä tämä oikeastaan tarkoittaa? Aiotteko kertoa minulle, mitä hän on tehnyt, mitä hän on ollut teille. Sanon teille, että se on turhaa vaivaa. Hän on mies, niinkuin te ja minä olemme naisia."
"Ei", valehteli Lucile niellen hämmästyksensä. "Minä tiesin, ettei senlaatuinen menettely vaikuttaisi teihin, että te olette liian ylevä siihen. Mutta — oletteko ajatellut minua?"
Frona veti syvään henkeään ja jännitti käsivartensa ikäänkuin puolustaakseen oikeuttaan mieheen, jonka Lucile tahtoi häneltä riistää.
"Aivan ilmetty isänne", huudahti Lucile. "Voi teitä taipumattomia
Welsejä!"
"Mutta minä tiedän, että hän ei ole teidän arvoisenne, Frona Welse", hän jatkoi, "minun arvoiseni kyllä. Hän ei ole kunnioitettava mies, ei jalo eikä hyvä. Hänen rakkautensa ei ole teidän rakkautenne vertainen. Ei hän kykenekään rakastamaan, intohimo on kaunein nimi, jonka hänen tunteelleen voi antaa. Sitä te ette halua. Mutta parempaa hän ei voi teille antaa. Mitä te sitten annatte hänelle? Itsenne? Mieletöntä tuhlausta! Mutta teidän isänne kaltainen —"
"Vaiti! Minä en tahdo kuulla enempää. Te teette väärin." Frona keskeytti hänet ja jatkoi loistavan epäjohdonmukaisesti: "Mitä te sitten antaisitte hänelle?"
"Muutaman intohimon hetken", kuului valmis vastaus, "palavan onnenhuumauksen ja helvetin katumustuskat, jotka hän ansaitsee kuten minäkin. Niin me säilyttäisimme tasapainon, ja kaikki olisi niinkuin olla pitää."
"Mutta — mutta —"
"Sillä hänessä on paholainen", jatkoi Lucile, "kiehtova paholainen, joka viehättää minua, kautta sieluni, ja rukoilkaa Jumalaa, Frona, ettette koskaan opi sitä tuntemaan. Sillä teissä ei ole tuota paholaista, minun taas on hänen kaltaisensa ja arvoisensa. Tunnustan suoraan, että meidän suhteemme on vain viehättymystä. Hänen tunteensa ei ole kestävämpi kuin minunkaan. Toinen ei ole toistansa parempi, se on juuri onnellisinta kaikesta."
Frona nojautui taapäin tuolissaan ja katseli kauan vierastaan. Lucile odotti hänen sanovan jotain. Oli aivan hiljaista.
"Mitä tuumitte?" kysyi Lucile viimein matalalla, uteliaalla äänellä ja nousi ottaakseen parkan ylleen.
"En mitään. Minä vain odotin."
"Minä olen sanonut sanottavani."
"Antakaa minun sitten sanoa teille, etten ymmärrä teitä", sanoi Frona kylmästi. "Minun on jostain syystä mahdoton käsittää teidän vaikuttimianne. Teidän puheissanne on ollut jotain alhaista. Siitä olen kuitenkin vakuutettu, että te jostain käsittämättömästä syystä tänään olette ollut itsellenne uskoton. Älkää kyselkö, sillä kuten äsken sanoin, en ole siitä itsekään selvillä, mutta kaikesta huolimatta olen varma siitä, että en ole erehtynyt! Tiedän, että te ette ole se Lucile, jonka tapasin metsätiellä joen tuolla puolen. Hän oli oikea Lucile, tiedän sen, vaikka tapasinkin hänet vain ohimennen. Nainen, joka tänään on täällä, on vieras nainen. Minä en tunne häntä. Joskus on tuntunut siltä, kuin hän olisi Lucile, mutta harvoin. Tämä nainen on valehdellut, valehdellut minulle ja valehdellut minulle itsestään. Se, mitä hän sanoi miehestä, on vain hänen oma käsityksensä, jos sitäkään, sillä onhan hän voinut valehdella hänestäkin. Luultavasti niin onkin. Mitä te siitä arvelette?"
"Että te olette hyvin viisas tyttö, Frona. Että te joskus puhutte enemmän totta kuin luulettekaan. Ja joskus taas olette sokeampi kuin voitte uneksia."
"Teissä on jotain, mistä minä voisin pitää, mutta te olette piilottanut sen niin taitavasti, etten minä voi sitä löytää."
Vastaus pyrki Lucilen huulille, mutta hän pysyi vaiti, veti turkin ylleen ja kääntyi lähteäkseen.
Frona saattoi hänet itse ulko-ovelle, ja How-Ha mietti mielessään, miksi valkoihoiset eivät toimineet niiden lakien mukaan, joita he itse olivat laatineet.
Kun ovi oli sulkeutunut, Lucile sylkäisi kadulle. "Hyi. St. Vincent! Hyi! Sinun nimesi on saastuttanut minun kieleni!" Ja hän sylkäisi toistamiseen.
* * * * *
"Sisään!"
Kehoituksen saatuaan Matt Mc Carthy tarttui ovenripeen, työnsi oven auki ja sulki sen huolellisesti jälkeensä.
"Kas, tekö siinä olette!" St. Vincent katsahti synkästi ja hajamielisesti vieraaseensa, heräsi sitten mietteistään ja ojensi kätensä. "Terve, terve, Matt-ukkoseni! Ajatukseni olivat penikulmien päässä, kun te astuitte sisään. Istuutukaa, olkaa hyvä. Tupakkaa on tuossa vieressänne. Vetäiskääpä sauhu koetteeksi ja sanokaa, mitä siitä pidätte."
"Mahtoivat hänen ajatuksensa olla penikulmien päässä", tuumi Matt itsekseen, sillä tiellä pimeässä hän äsken oli sivuuttanut naisen, joka epäilyttävästi muistutti Lucilea. Mutta hän lausui: "Te siis täällä haaveilette, ja ihmekös tuo!"
"Miten niin?" kysyi kirjeenvaihtaja iloisesti.
"Siten vain, että minä tapasin äsken vähän matkan päässä Lucilen tuolla tiellä, ja hänen korkojensa jäljet osoittivat teille päin. Niillä naikkosilla on paha kieli, kun niiksi tulee", Matt nauraa hihitti.
"Niin, sehän se onkin pahinta kaikesta." St. Vincent puhui aivan suoraan. "Mies katsoo heihin ohimennen, ja he vaativat, että sitä kestäisi ikuisesti."
"Vanhasta rakkausjutusta on hiukan hankala selviytyä, häh?"
"Hankalaa, totta vie! Ja te ymmärrätte sen. Kyllä minä huomaan, Matt, että te olette kokenut yhtä ja toista aikoinanne."
"Vai aikoinani! Pyydän ilmoittaa, etten vielä ole liian vanha huvittelemaan hiukkasen."
"Tietysti, tietysti ette. Sen voi kyllä lukea teidän silmistänne. Lämmin sydän ja etsivä silmä, Matt!" Hän löi vierastansa sydämellisesti nauraen olalle.
"Mutta te viette minusta kyllä voiton, Vincent. Te olette tehnyt paljon syntiä naisihmisiä kohtaan, siitä ei ole epäilemistä. Monta kevytmielistä suuteloa te olette antanut ja monta sydäntä särkenyt. Mutta oletteko koskaan tuntenut sitä, mikä on totisinta kaikesta?"
"Mitä tarkoitatte?"
"Totisinta kaikesta — se on — no niin, oletteko koskaan ollut isä?"
St. Vincent pudisti päätään.
"En minäkään. Mutta oletteko sitten rakastanut, niinkuin isä rakastaa lastaan?"
"Enpä tiedä. En juuri ole."
"Mutta minä olen. Ja se on totisinta kaikesta, sanon teille. Jos mies koskaan on lasta imettänyt, niin minä olen sen tehnyt, tai ainakaan ei paljoa puutu. Se oli tyttölapsi, ja nyt hän on kasvanut naiseksi, ja minä rakastan häntä, jos mahdollista, vielä enemmän kuin hänen oikea isänsä. Ikävä kyllä en eläessäni ole rakastanut useampaa kuin yhtä naista paitsi häntä, ja tuo toinen oli toisen miehen vaimo. Minä en hiiskunut siitä koskaan kenellekään sanaakaan, en hänelle itselleenkään. Mutta hän kuoli, Jumala häntä siunatkoon."
Hänen päänsä painui rinnalle, ja hän näki ajatuksissaan vaaleahiuksisen, germaanilaistyyppisen naisen, joka kuten eksynyt auringonsäde eleli Dyea-joen rannalla olevassa kauppatalossa. Hän katsahti äkkiä ylös ja huomasi St. Vincentin hajamielisesti, omiin ajatuksiinsa vaipuneena tuijottavan lattiaan.
"Ja nyt heretään hulluttelemasta, St. Vincent!"
Kirjeenvaihtaja heräsi vastahakoisesti mietteistään ja kohtasi irlantilaisen läpitunkevan katseen.
"Oletteko te rohkea mies, St. Vincent?"
Hetkisen he tutkivat toisiaan sielun pohjia myöten, ja Matt olisi voinut vannoa sillä hetkellä havainneensa toisen katseen levottomasti horjuvan.
Hän iski voitonriemuisesti nyrkkinsä pöytään. "Kautta Jumalan, te ette ole!"
Kirjeenvaihtaja veti tupakat omalle puolelleen ja pyöritteli savuketta sormiensa välissä. Hän teki sen huolellisesti, ja hienonhieno paperi kiertyi risahdellen hänen sormissaan niiden vapisematta, mutta paidankauluksen alta kohosi tumma puna, joka leviämistään levisi ja sai koko kasvot liekehtimään.