LUMIKENTTIEN TYTÄR

Romaani

Kirj.

JACK LONDON

Suomentanut Aune Tudeer

Otava, Helsinki, 1917.

ENSIMMÄINEN LUKU.

"Kaikki kunnossa, miss Welse, mutta valitettavasti emme voi antaa käytettäväksenne yhtään laivan veneistä."

Frona Welse nousi reippaasti paikaltaan ja tuli ensimmäisen perämiehen luo.

"Meillä on niin tulinen kiire", tämä selitti, "ja kullanetsijät ovat arkaa lastia, ainakin —."

"Ymmärrän kyllä", keskeytti Frona, "ja minäkin käyttäydyn aivan kuin olisin samanlainen. Olen todella hyvin pahoillani siitä, että tuotan teille vaivaa, mutta — mutta —" Hän käännähti äkkiä toisaalle ja viittasi rantaan päin. "Näettekö tuon suuren hirsimajan tuolla männikön ja joen välillä? Olen siellä syntynyt."

"Taitaisipa itsellänikin teidän sijassanne olla kiire maihin", murahti perämies myötätuntoisesti ja ohjasi tyttöä eteenpäin täpö täydellä laivankannella.

Kaikki olivat toistensa tiellä, eikä joukossa ollut ainoatakaan, joka ei olisi julistanut sitä täyttä kurkkua lähimmäisilleen. Tuhatkunta kullanetsijää vaati meluten, että heidän kapineensa oli viipymättä saatettava maihin. Kaikki kannen aukot ammottivat, ja vinkuvat nostokoneet toivat lastiruuman syvyyksistä lakkaamatta sekalaista matkatavaraa päivänvaloon. Höyrylaivan kummallakin puolella oli riveittäin tasapohjaisia veneitä, joihin tavarat laivasta laskettiin, ja jokaisessa näistä joukko miehiä hääri otsansa hiessä, hyökkäsi matkakapineitten kimppuun ja viskeli myttyjä ja arkkuja sinne tänne vimmatusti etsien. Kannella olevat miehet heiluttivat rahtiseteleitään ja huusivat alhaalla työskenteleville. Joskus kaksi tai kolme henkilöä tunsi saman kapineen omakseen, ja aika tora syntyi. Rahtisetelien erilaiset merkit, "kaksi ympyrää" ja "ympyrä ja piste", antoivat aihetta loppumattomiin kinasteluihin — yhdelle sahalle ilmaantui tusinan verran "oikeita" omistajia.

"Lastinpurkaja väittää tulevansa hulluksi", sanoi ensimmäinen perämies auttaessaan Frona Welseä laskuportaita alas, "ja hänen apulaisensa ovat jättäneet lastin järjestämättömänä matkustajien haltuun ja luopuneet työstään. Mutta meidän ei sittenkään ole käynyt niin hullusti kuin Betlehemin tähden", hän rauhoittaen jatkoi osoittaen höyrylaivaa, joka oli ankkurissa neljännesmailin matkan päässä. "Puolet sen matkustajista ovat hankkineet kuormahevoset kulkeakseen Skaguayn ja White Passin kautta, ja toiset puolet aikovat vaeltaa Chilcootin tietä. Siksi siellä on täysi kapina, eikä mitään voida tehdä."

"Hei, hei, te sieltä tännepäin!" hän samassa huusi tarkoittaen Whitehallin-venettä, joka varovaisesti risteili kauempana yrittämättä tunkeutua keskelle yleistä sekamelskaa.

Pieni vene, joka sankarillisesti laahasi perässään suurta kuorma-alusta, yritti tulla väliin, mutta Whitehallin-veneen soutaja pääsi muutamin rivakoin vedoin sen keulan ohi ja oli juuri selviytymäisillään, kun hän äkkiä onnettomuudekseen takertui soudussaan. Vene pyörähti ympäri ja pysähtyi.

"Varokaa!" huusi ensimmäinen perämies.

Kaksi seitsemänkymmenen jalan kanoottia, lastinaan matkatavaroita, kullanetsijöitä ja intiaaneja, lähestyi täysin purjein vastakkaiselta suunnalta. Toinen niistä teki äkkikäännöksen purkamislaituria kohti, mutta toinen painoi Whitehallin-veneen kuorma-alusta vasten. Soutaja oli ajoissa irroittanut aironsa, mutta hänen pieni purtensa natisi ankarasta paineesta ja oli musertumaisillaan. Mies nousi tuhdoltaan ja tuomitsi lyhyesti ja pontevasti kaikki kanoottimiehet ja kuorma-alusten kuljettajat ikuiseen kadotukseen. Eräs kuormaveneen miehistä kurottautui laidan yli ja kaatoi hänen niskaansa käheän ja äkäisen kirousten tulvan, ja sekä valkoihoiset että intiaanit nauroivat pilkallisesti kanootissaan.

"Pois tieltä!" huusi eräs heistä, "ettekö te osaa soutaa?"

Soutumiehen nyrkki osui keskelle moittijan suuta ja lennätti tämän puolipyörryksissä takaperin tavarakasan keskelle. Mutta ärsytetty mies ei tyytynyt näin ylimalkaiseen mielenosoitukseen, vaan ryhtyi käyttämään nyrkkiään toisenkin aluksen miehiä vastaan. Häntä lähinnä oleva kaivosmies riuhtoi kiivaasti revolveriaan, joka oli takertunut kiiltävään nahkakoteloon, sillä välin kun hänen venekumppaninsa nauraen odottivat, miten asia päättyisi. Mutta kanootti oli jälleen liikkeellä, ja perämiehenä oleva intiaani löi soutumiestä melansa lappeella rintaan, niin että tämä keikahti takaperin veneensä pohjalle.

Kirousten ja pilkkasanojen sadellessa ja väkivallantekojen ja kuolemanvaaran uhatessa ensimmäinen perämies oli salaa heittänyt silmäyksen vieressään seisovaan tyttöön. Hän oli odottanut näkevänsä pelokkaat ja kauhistuneet neidonkasvot eikä ollut ensinkään valmistautunut siihen vilkkaaseen, syvää mielenkiintoa osoittavaan ilmeeseen, jonka hänen katseensa kohtasi.

"Olen pahoillani", hän alkoi.

Mutta tyttö keskeytti hänet äkkiä melkein kuin olisi loukkaantunut siitä, että häntä häirittiin. "Ei, ei suinkaan", hän sanoi. "Minä nautin siitä kaikesta. Mutta kyllä oli onni, että tuon miehen revolveri ei irtautunut. Jos se olisi —."

"Teidän maihinpääsynne olisi viivästynyt." Ensimmäinen perämies naurahti tyytyväisenä hienotunteisuuteensa.

"Tuo mies on ensiluokan rosvo", hän jatkoi osoittaen soutajaa, joka taas oli saanut aironsa veteen ja meloi venettään laivan kylkeen. "Hän suostui soutamaan teidät maihin vain kahdestakymmenestä dollarista. Sanoi, että maksu olisi kaksikymmentäviisi dollaria, jos te olisitte mies. Hän on merirosvo, muistakaa minun sanani, ja kuolee kerran varmasti hirressä. Kaksikymmentä dollaria puolen tunnin työstä! Ajatelkaahan!"

"Älkää te siinä puhuko roskaa", varoitti merirosvoksi mainittu pysäyttäen kömpelösti veneensä laivan viereen ja pudottaen toisen aironsa veteen. "Teidän asianne ei ole haukkua ihmisiä", hän lisäsi äreästi vääntäen paidanhihaansa, joka airon pudotessa oli kastunut läpimäräksi.

"Teillä on hyvät korvat", alkoi perämies.

"Ja nyrkki valmiina lyömään", toinen tokaisi.

"Niin, ja kieli vastaamaan."

"Niitä tarvitaan minun ammatissani. Miten ihmeessä sitä muuten tulisi toimeen teidän kanssanne, senkin lurjukset. Vai että minäkö tässä olisin merirosvo, häh? Entäs te sitten tuhansine matkustajinenne, jotka ovat sullotut kuin sardiinit laatikkoon? Kiskotte niiltä ensi luokan lipunhinnan kaksin kerroin ja annatte kelvotonta ruokaa ja makuupaikat, jotka eivät kelpaisi sioillekaan. Ja sitten minä muka olisin merirosvo!"

Muuan punanaamainen mies pisti päänsä laivan rintanojan yli ja alkoi täyttä kurkkua huutaa:

"Minä tahdon saada tavarani maihin! Tulkaa tänne ylös, mr Thurston! Nyt heti paikalla! Täällä minulla on viisikymmentä hevosparkaa, jotka syövät toisiltaan päät tässä teidän saastaisessa koirankopissanne, ja sen minä sanon, ettei teidän käy hyvin, jos ette pidä huolta siitä, että ne tulevat maihin nyt heti! Minulta menee joka päivä hukkaan tuhat dollaria, ja sitä minä en siedä! Kuuletteko, minä en siedä sitä! Te olette nylkeneet minua kaikilla mahdollisilla ja mahdottomilla tavoilla aina siitä hetkestä asti, jolloin lähditte Seattlestä, ja minä vannon helvetin portin saranoitten kautta, etten aio kauempaa kärsiä tätä. Minä saatan tämän teidän yhtiönne perikatoon, niin totta kuin nimeni on Thad Ferguson! Kuuletteko, mitä minä sanon? Minä olen Thad Ferguson, ja jos te nyt heti tulette tänne, niin ette tule sekuntiakaan liian aikaisin! Kuuletteko?"

Mr Thurston sai kädenliikkeellä punanaamaisen miehen rauhoittumaan ja kääntyi tytön puoleen. "Saattaisin teidät hyvin mielelläni maihin ja varastohuoneelle asti, mutta näettehän, millainen työnpaljous meillä täällä on. Hyvästi nyt ja onnellista matkaa! Lähetän heti pari miestä pitämään huolta tavaroistanne. Vakuutan teille, että löydätte ne varastohuoneelta huomisaamuna."

Tyttö tarttui kevyesti hänen käteensä ja astui veneeseen. Se kallistui äkkiä hänen painostaan, ja vesi, jota monesta reiästä tulvi sisään, nousi perässä pohjalautojen yli ja kasteli hänen kengänvartensa, mutta hän ei ollut siitä millänsäkään, istuutui vain perätuhdolle ja veti jalat alleen.

"Seis, mies!" huusi ensimmäinen perämies. "Tästä ei tule mitään, miss Welse! Tulkaa takaisin, niin minä pidän huolta siitä, että saatte laivasta veneen niin pian kuin mahdollista."

"Menkää hiiteen, te siitä", ärähti soutaja vastaukseksi työntäen venettä irti laivasta. "Yrittäkääpäs vain!" hän uhkasi.

Mr Thurston tarttui lujasti veneen laitaan, mutta sai ritarillisuutensa palkaksi rivakan sivalluksen rystyilleen soutajan airon lappeesta. Silloin hän unohti sekä oman arvonsa että miss Welsen ja kiroili kiroilemistaan aivan vimmatusti.

"Rohkenenpa sanoa, että meidän jäähyväisemme olisivat voineet olla hiukan arvokkaammat", huudahti tyttö, ja hänen naurunsa karehti aalloilla.

"Tuhat tulimmaista", lausui perämies hiljaa itsekseen kohottaen kohteliaasti lakkiaan, "sepä vasta oli nainen se!" Ja hänet valtasi äkillinen näläntunne, kaipuu saada alati katsoa Frona Welsen harmaisiin silmiin. Hän ei eritellyt tunnettaan eikä tiennyt sen syytä, hän tiesi vain, että hän tuon naisen seurassa voisi kulkea maailman ääriin. Hän tunsi vastenmielisyyttä ammattiaan kohtaan, ja häntä halutti jättää kaikki ja lähteä Klondykeen, jonne Frona Welse oli matkalla. Mutta samassa hän katsahti ylöspäin pitkin laivan ulkonevaa kylkeä, näki Thad Fergusonin punaiset kasvot ja unohti unelman, johon hetkeksi oli vaipunut.

* * * * *

Loiskis! Kourallinen vettä soutajan airosta, jonka käsitteleminen ei tälle näyttänyt olevan leikin asia, roiskahti tyttöä suoraan kasvoihin. "Toivon, ettette ole pahoillanne, miss", puolustautui syyllinen. "Minä teen parhaani, mutta se ei olekaan paljoa se."

"Siltäpä näyttää", vastasi tyttö hyväntahtoisesti.

"En minä tätä merta rakasta", virkkoi mies katkerasti, "mutta — jollakin kunniallisella tavalla minun täytyy ansaita vähän rahaa, ja tämä tuntui parhaalta. Jos minulla olisi ollut hituistakaan onnea, niin olisin nyt Klondykessa. Kerron teille, kuinka minun kävi. Kadotin kaikki matkavarusteeni Windy Armin luona, puolimatkassa, saatuani ne juuri onnellisesti solasta —"

Loiskis! Roiskis! Frona kuivasi veden silmistään ja pudistelihe sen valuessa pitkin hänen lämmintä selkäänsä.

"Te kyllä tulette toimeen", sanoi mies rohkaisten. "Te olette juuri oikeata lajia ja sovitte tähän maahan. Aiotteko perille asti?"

Tyttö nyökäytti iloisesti päätään.

"Niin, kyllä te tulette toimeen. Mutta kuten äsken sanoin, minä kadotin kapineeni ja palasin takaisin rannikolle matti kukkarossa uusia hankkimaan. Siksihän minä nyt kiskon tällä tapaa. Mutta ette kai ole vihainen siitä, että hinta on kohtuuton. En minä ole yhtään pahempi kuin muutkaan, miss, — se on varma. Ensin minun piti haalia kokoon sata dollaria saadakseni tämän kaukalorähjän, josta ei maksettaisi kymmentäkään Valloissa. Semmoiset hinnat täällä on kaikkialla. Tuolla ylempänä, Skaguayn tiellä, hevosenkengän naula vastaa arvossa tarkalleen neljännesdollaria. Mies tulee kapakkaan ja pyytää whiskyä. Se maksaa 1/2 dollaria. No niin, hän juo whiskynsä, paiskaa pöytään kaksi naulaa ja on kuitti. Ei kukaan mukise vastaan; hevosenkengän naulat ovat vaihtorahaa."

"Te mahdatte olla rohkea mies, kun uskallatte uudestaan lähteä sisämaahan sellaisten vastoinkäymisten jälkeen. Ettekö sanoisi minulle nimeänne? Ehkä me vielä tapaamme toisemme siellä!"

"Kuka? Minäkö? Niin, minä olen Del Bishop, kullankaivaja taikka pocket-miner, se on nähkääs erikoinen laji niitä; ja jos me joskus tapaamme toisemme, niin muistakaa, että minä antaisin teille vaikka viimeisen paitani — niin, minä tarkoitan viimeisen ruoanmuruseni."

"Kiitos", vastasi tyttö herttaisesti hymyillen, sillä hän piti siitä, mikä tuli suoraan sydämestä.

Mies keskeytti soutunsa ja otti veneen pohjalta vedessä uiskentelevan tyhjän säilykepurkin.

"Kyllä olisi paras, jos te vähän ammentaisitte vettä", hän sanoi heittäen sen tytölle, "se vuotaa vielä pahemmin nyt sen pinnistyksen jälkeen."

Frona hymyili itsekseen, kääri hameensa ja ryhtyi työhön. Joka kumarrukselta taivaanrannan jäätikköhuippuiset vuoret nousivat ja laskivat kuin mahtavat aallonharjat. Silloin tällöin hän lepuutti selkäänsä ja katseli milloin liikkeen vilinää rannalla, jota he lähestyivät, milloin tuulensuojaista merenpoukamaa, jossa parikymmentä suurta höyrylaivaa oli ankkurissa. Kaikkien näiden ja rannan välillä risteili laumoittain tasapohjaisia kuormaveneitä, lotjia, kanootteja ja kaikenlaatuisia pikkualuksia lakkaamatta edestakaisin. Ihminen, mahtava työntekijä, tässä osoitti voimaansa vihamieliselle ympäristölle, ajatteli Frona, ja hänen mieleensä johtuivat mestarit, joiden ajatuksiin hän oli tutustunut oppitunneilla ja öisin omin päin lueskellessaan. Hän oli aikansa kypsynyt lapsi, jolla oli selvät käsitteet ulkomaailmasta ja sen ilmiöistä. Ja hän rakasti tätä maailmaa ja kunnioitti sitä syvästi.

Del Bishop oli joksikin aikaa vaiti syventynyt työhönsä ja katkaissut hiljaisuuden vain airojen loiskeella, mutta äkkiä hän näytti saaneen päähänpiston.

"Te ette ole sanonut minulle nimeänne", sanoi hän kohteliaasti.

"Nimeni on Welse", vastasi hänen seuralaisensa, "Frona Welse."

Miehen kasvoille levisi syvä kunnioitus, joka näytti kasvamistaan kasvavan. "Oletteko — te — Frona — Welse —", lausui hän hitaasti. "Ei suinkaan Jakob Welse ole teidän isäukkonne?"

"On kyllä; minä olen Jakob Welsen tytär, nöyrin palvelijanne."

Soutaja työnsi huulensa pitkään, matalaan vihellykseen merkiksi siitä, että hän käsitti tilanteen, ja lakkasi soutamasta. "Istuutukaahan nyt äkkiä takaisin paikallenne ja ottakaa jalat pois vedestä", komensi hän. "Ja antakaa se purkki tänne!"

"Enkö minä muka ammenna kyllin hyvin?" kysyi tyttö loukkaantuneena.

"Ky-yllä! Kyllä te sen hyvin teette, mutta — mutta — te olette —"

"Juuri sama kuin hetki sitten, kun ette tiennyt, kuka olen. Soutakaa nyt vain — se on teidän osuutenne työstä; minä kyllä pidän huolta omastani."

"Sen minä sanon, että te kyllä tulette toimeen", mutisi mies ihastuneena ja tarttui taas airoihin. "Ettäkö Jakob Welse on teidän isäukkonne! No se minun olisi pitänyt ymmärtää, totta totisesti!"

Heidän saapuessaan hiekkaniemekkeelle, jolle mitä erilaatuisimpia tavaroita oli kasattuna ja jolla ihmiset hyörivät ja pyörivät kuin mehiläiset keossaan, nuori tyttö pysähtyi kattelemaan soutajaansa. Ja vaikkakaan Del Bishop ei ollut tottunut saamaan niin suurta kohteliaisuutta osakseen naisilta, joita hän oli palvellut, niin hänestä tuntui aivan luonnolliselta, että Jakob Welsen tytärtä häntä näin kohteli.

"Muistakaa, minun viimeinen ruoanmuruseni on teidän", vakuutti hän uudelleen yhä pidellen tyttöä kädestä.

"Ja viimeinen paitanne myös, älkää unohtako sitä!"

"Te olette aika velikulta", paukautti mies viimeisen kerran puristaen tytön kättä. "Se on varma se."

Fronan lyhyt hame ei mitenkään estänyt häntä vapaasti liikkumasta, ja hän huomasi iloiseksi yllätyksekseen, että hänen oli onnistunut vaihtaa kaupungin kivikatujen nopeatahtinen tepastelu siihen rauhalliseeni kevyeen käyntiin, joka niin hyvin soveltuu pitkille jalkamatkoille, mutta jonka oppiminen vaatii paljon vaivaa ja harjoitusta. Moni kullanetsijä, joka tarkoin katseli hänen nilkkojaan ja harmaiden säärystimien verhoamia sääriään, yhtyi mielessään Del Bishopin arvosteluun. Ja moni katsahti häntä kasvoihin ja katsahti uudelleen, sillä hänen ilmeensä oli toverillisen suora ja hänen silmistään pilkahti hymynvälke, joka milloin tahansa, hänen kohdatessaan muita hymyileviä katseita, saattoi päästä valloilleen. Hänen hymyilynsä oli monivivahteinen — hilpeä tai myötätuntoinen, iloinen tai veitikkamainen — aina siitä riippuen, mikä sen aiheutti. Joskus loiste levisi koko hänen kasvoilleen, mutta tuo rehellisen ja suoran toverillisuuden ilme ei koskaan väistynyt niiltä.

Ja hänellä oli paljon hymyilemisen aihetta reippaasti astuessaan väkijoukon läpi hiekkaniemekkeen ja tasangon poikki sitä hirsimajaa kohti, jota hän oli osoittanut mr Thurstonille. Aika oli vierähtänyt taapäin, liikenne ja kuljetusvälineet olivat taas alkuperäisellä kannalla. Miehet, jotka eivät eläessään olleet kantaneet muuta kuin pieniä myttyjä, saivat nyt laahustaa raskaita kantamuksia. He eivät kulkeneet pää pystyssä, vaan kumarassa, pää riipuksissa. Jokaisen selkä oli kuormasatula, ja hihnat alkoivat hangata olkapäitä. Miehet hoipertelivat outojen taakkojensa alla, väsymys teki heidät kuin juopuneiksi, ja he horjuivat puoleen ja toiseen, kunnes päivä pimeni ja kantaja taakkoineen vaipui tiepuoleen. Toiset latasivat salaa riemuiten tavaransa kaksipyöräisille käsirattaille ja lähtivät iloisina matkaan, mutta ei aikaakaan, niin kivikkoinen tie esti heitä sillä keinoin jatkamasta matkaa. He pysähtyivät miettimään, miten Alaskassa olisi edullisinta pyrkiä eteenpäin, hylkäsivät rattaat, työnsivät ne takaisin rannikolle, missä joku äsken saapunut matkustaja maksoi heille niistä satumaisen hinnan. Ensikertalaiset, ns. arkajalat, joilla oli 10 naulan painosta Coltin revolvereja, patruunia ja metsästysveitsiä vöissään, astelivat urheasti tietä ylöspäin, mutta hiipivät hiljaa takaisin ja viskasivat epätoivoissaan revolverit, patruunat ja veitset tiehensä. Läähättäen ja otsansa hiessä nämä Aatamin pojat kärsivät esi-isänsä synnin palkkaa.

Frona Welse tunsi epämääräistä mielipahaa nähdessään tämän valtavan kullanjanoisten miesten joukon, ja hänestä tuntui siltä, kuin nämä eteenpäin pyrkivät muukalaiset olisivat häväisseet tuota vanhaa tuttua maisemaa ja niitä tuhansia muistoja, joita siihen hänen mielessään liittyi. Vanhat rajakivetkin näyttivät niin ihmeellisen vierailta. Ne olivat samat eivätkä kuitenkaan olleet. Tällä ruohotasangolla, jolla hän lapsena oli leikkinyt ja pelästynyt omaa ääntään sen kaikuessa jäätiköltä toiselle, vaelsi nyt kymmenen tuhatta miestä lakkaamatta edestakaisin polkien hentoa kasvullisuutta jalkainsa alle ja ilkkuen suurta hiljaisuutta. Ja edempänä tiellä matkasi samoin kymmenen tuhatta miestä, jotka olivat kulkeneet tästä ohitse, ja Chilcootin tuolla puolen taas saman verran. Ja takanapäin, pitkin koko saarien reunustamaa Alaskan rannikkoa aina Horniin saakka, oli yhäkin tuhansittain näitä samoja kulkijoita, jotka mikä tuulen, mikä höyryn voimaa hyväkseen käyttäen kaikilta maailman ääriltä olivat kiiruhtaneet tänne. Dyea-joki virtasi kohti merta kohisten ja pauhaten kuten muinoinkin, mutta sen vanhoihin äyräihin oli painunut monen vieraan jalan jälki, ja miehet ponnistelivat riveissä vettä tihkuvien vetoköysien kimpussa raastaen syvään lastattuja veneitään. Ihmisen ja veden tahto taistelivat keskenään, ja ihmiset ilkkuivat vanhaa Dyea-jokea, ja yhä uudet joukot uursivat sen äyräihin entistä syvempiä vakoja. Varastorakennus, joka ennen muinoin oli ollut Fronan kotina ja jossa jonkun sattumalta tänne eksyneen turkismetsästäjän tai nahkakauppiaan näkeminen oli täyttänyt hänet kunnioituksella, oli ovensuuta myöten täynnänsä meluavia miehiä. Siinä, missä muinoin yksikin noutajaansa odottava kirje herätti huomiota, hän nyt katsoessaan ikkunasta sisään näki lattiasta kattoon ulottuvan postikasan. Ja juuri tätä postia tarkoittivat noiden miesten kovaääniset huudot. Varastorakennuksen edustalle, vaa'an luo, oli kokoontunut toinen ryhmä. Muuan intiaani heitti kantamuksensa maahan, valkoinen omistaja merkitsi painon muistikirjaansa, ja samassa oli jo toisen kuorman vuoro. Jokainen mytty oli hihnoitettu sälytettäväksi kantajan selkään, valmiina lähtemään tuolle vaaralliselle matkalle Chilcootin kautta. Frona tunkeutui lähemmä. Häntä huvitti saada tietää, mitä kuljetuksesta maksettiin. Hän muisti sen ajan, jolloin joku yksinäinen kullankaivaja tai kauppias suoritti tavaroittensa kuljetuksesta kuusi senttiä naulalta — satakaksikymmentä dollaria tonnilta.

Äsken tullut arkajalka, joka paraikaa punnitsi tavaroitaan, etsi neuvoa matkaoppaastaan. "Kahdeksan senttiä", hän sanoi intiaanille. Mutta silloin intiaanit räjähtivät pilkkanauruun ja huusivat yhteen ääneen: "Neljäkymmentä senttiä!" Kiusaantunut ilme tuli valkoisen miehen kasvoille, ja hän vilkaisi varovasti ympärilleen. Fronan myötätuntoinen katse veti hänen huomionsa puoleensa, ja hän katsahti häneen samalla kertaa uteliaasti ja hajamielisesti. Oikeastaan hän koetti mielessään laskea, mitä kolmen tonnin matkakapineitten kuljetus tulisi hänelle maksamaan, kun sentneristä maksettiin neljäkymmentä dollaria. "Kaksituhattaneljäsataa dollaria kolmestakymmenestä penikulmasta!" hän huudahti. "Mitä minun pitää tehdä?"

Frona kohautti olkapäitään. "Kyllä on paras, että maksatte heille nuo 40 senttiä", neuvoi hän, "muuten he jättävät teidän tavaranne oman onnensa nojaan."

Mies kiitti häntä, mutta sen sijaan että olisi ottanut neuvosta vaarin, hän jatkoi tinkimistään. Eräs intiaani astui silloin esiin ja rupesi irroittamaan kantohihnojaan. Valkoinen mies epäröi, mutta juuri kun hän oli myöntymäisillään, kantajat korottivat hinnan neljäänkymmeenviiteen senttiin. Hän yritti hymyillä ja nyökäytti päätään alistumisen merkiksi. Mutta silloin eräs toinen intiaani lyöttäytyi joukkoon ja alkoi innokkaasti kuiskailla jotain tovereilleen. Nämä kohottivat riemuhuudon, ja ennenkuin mies ehti selvittää itselleen, mitä oli tekeillä, he olivat temmanneet irti hihnansa ja juosseet tiehensä julistaen mennessään, että maksu tavarain kuljetuksesta Lindermanin järvelle oli viisikymmentä senttiä.

Yht'äkkiä varastohuoneen edustalla seisova väkijoukko näytti käyvän levottomaksi. Miehet kuiskailivat innokkaasti keskenään, ja kaikkien katseet suuntautuivat kolmeen mieheen, jotka laskeutuivat tietä alas varastohuonetta kohti. Kolmikko ei näyttänyt lainkaan merkilliseltä, miehet olivat huonossa, jopa repaleisessa puvussa. Järjestyneemmässä yhteiskunnassa poliisi arvattavasti muitta mutkitta olisi ottanut heidät huostaansa ja vienyt heidät irtolaisina putkaan. "Tuo on Ranskan Louis", kuiskailivat äsken saapuneet miehet ja antoivat huhun kulkea. "Hänellä on hallussaan kolme kulta-aluetta Eldoradossa", kertoi Fronan vierustoveri, "vähintään kymmenen miljoonan mies." Ranskan Louis, joka kulki pari askelta toveriensa edellä, ei kuitenkaan näyttänyt siltä. Hän oli jossakin matkan varrella kadottanut hattunsa ja sen sijaan huolimattomasti sitaissut päänsä ympärille kuluneen silkkinenäliinan. Ja huolimatta kymmenestä miljoonastaan hän kantoi matkakapineitaan omilla leveillä hartioillaan. "Ja tuo partaniekka on Swiftwater Bill, toinen Eldoradon kuningas."

"Mistä te sen tiedätte?" kysyi Frona epäillen.

"Mistäkö tiedän!" huudahti mies. "Siitä minä sen tiedän, että hänen kuvansa kuuden viime viikon kuluessa on ollut kaikissa sanomalehdissä. Katsokaahan!" Hän levitti sanomalehden. "Hyvin hänet siitä tuntee. Minä olen katsonut sitä niin paljon, että tuntisin hänen naamansa tuhansien joukosta."

"Kuka tuo kolmas sitten on?" kysyi Frona epäilemättä enää naapurinsa tietojen uskottavuutta.

Tämä nousi varpailleen nähdäkseen paremmin, mutta sai karvain mielin tunnustaa tietämättömyytensä, löi sitten erästä vierustoveriaan olkapäähän ja kysyi: "Kuka tuo laiha, parraton mies on? Tuo, jolla on sininen paita ja paikka polvessa?"

Samassa Frona huudahti ilosta ja lensi nuolena eteenpäin. "Matt!" hän huusi. "Matt Mc Carthy!"

Paikkahousuinen mies pudisti sydämellisesti hänen kättään, mutta hänen epäilevästä katseestaan saattoi huomata, ettei hän tuntenut tyttöä.

"Mitä, ettekö te enää tunne minua?" tämä jutteli. "Niin älkää yrittäkökään väittää tuntevanne! Ellei täällä olisi niin paljon katselijoita, niin minä rutistaisin teitä, te vanha karhu! Ja sitten iso karhu tuli kotiin pikku karhujen luo" — lausui hän juhlallisesti — "ja pikku karhut olivat hyvin nälissään. Ja iso karhu sanoi: 'Arvatkaapas, mitä minä olen teille tuonut, lapsukaiset!' Ja pikku karhut arvailivat mikä marjoja, mikä lohta, mikä villisikaa. Silloin iso karhu nauroi: huh-huh-huu, ja sanoi: 'Enpä, vaan kiltin, suuren, paksun ihmisen'."

Kuuntelijan kasvoista saattoi huomata, että jokin kaukainen muisto vähitellen alkoi herätä, ja Fronan lopettaessa puheensa hän siristeli silmiään ja nauroi omituista mykkää naurua.

"Totisesti, kyllä minä tiedän, että tunnen teidät", selitti hän, "mutta en kuolemakseni saa mieleeni, kuka te olette."

Frona osoitti varastorakennusta ja katsoi häneen tarkasti.

"No nyt minä sen keksin!" Hän astui askelen taaksepäin ja mittaili tyttöä silmillään kiireestä kantapäähän, kunnes hänen kasvonsa äkkiä saivat pettyneen ilmeen. "Ei, se ei ole mahdollista. Minä erehdyin. Te ette milloinkaan ole voinut asua tuossa hökkelissä." Hän osoitti Peukalollaan varastorakennusta.

Frona nyökäytti vakuuttavasti päätään.

"Oletteko te siis todella itse siinä, te pieni äiditön sydänkäpynen, jonka kultatukkaa minä niin monta kertaa olen selvitellyt? Tuo pikku veitikka, joka juoksenteli täällä kaikkialla paljain jaloin ja säärin?"

"Olen, olen", vakuutti Frona iloisesti.

"Se pikku paholainen, joka varasti koiravaljakon ja mennä huristi solan tuolle puolen tulisimpaan talvipakkaseen nähdäkseen, loppuiko maailma siellä, niinkuin vanha Matt Mc Carthy saduissaan oli hänelle kertonut?"

"Voi Matt, rakas vanha Matt! Muistatteko sitä kertaa, jolloin minä siwash-tyttöjen kanssa tulin uiden intiaanileiriltä?"

"Ja minä vedin teidät ylös hiuksista?"

"Ja kadotitte toisen uuden saappaanne?"

"Muistan kyllä. Se oli vallan kauhean sopimaton kepponen. Ja saappaat olivat maksaneet kymmenen dollaria teidän isänne puodissa."

"Ja sitten te lähditte pois solan tuolle puolen sisämaahan, emmekä me kuulleet teistä mitään. Kaikki luulivat teidän kuolleen."

"Hyvin minä sen päivän muistan. Te itkitte minun sylissäni ettekä tahtonut antaa vanhalle Mattillenne jäähyväissuudelmaa. Mutta sainpa minä sen lopulta sittenkin", sanoi hän voitonriemuisesti, "kun te näitte, että minä toden teolla aioin jättää teidät. Mikä pikkiriikkinen otus te olittekaan silloin!"

"Olinhan minä vasta kahdeksanvuotias."

"Ja nyt siitä on kaksitoista vuotta. Kaksitoista vuotta minä olin sisämaassa käymättä kertaakaan muualla. Oletteko te nyt siis kaksikymmentä vuotta vanha?"

"Olenpa kyllä! Ja melkein yhtä suuri kuin te, Matt", vakuutti Frona.

"Ja teistä on tullut oikein komean näköinen nainen, pitkä ja solakka ja niin edespäin." Mies tarkasteli häntä arvostelevin katsein. "Mutta vähän enemmän lihaa teissä voisi olla minun mielestäni."

"Eihän toki, Matt", vastusti tyttö, "ei kaksikymmenvuotiaana. Tunnustelkaapas minun käsivarttani!" Hän koukisti sitä, niin että lihas pullistui.

"On siinä jänterettä", myönsi ukko ihastuneena sivellen voimakasta käsivartta. "Luulisi vallan, että te olette tehnyt raskasta työtä elatukseksenne."

"Voi, minä osaan heittää moukaria ja nyrkkeillä ja miekkailla", selitti Frona tehden vuoronperään kuhunkin urheilulajiin kuuluvia liikkeitä, "ja uida ja sukeltaa syvään ja hypätä hevosen yli kaksikymmentä kertaa peräkkäin ja — ja kävellä käsilläni. Siinä kuulitte!"

"Vai semmoisissa hommissako te olette siellä ollutkin? Minä kun luulin, että teidän piti saada kirjallista oppia", sanoi Matt kiivaasti.

"Mutta nykyäänpä opetetaankin uudella tavalla, Matt, ei vain sullota asioita päähän eikä —"

"Ja jalat teillä on niinkuin tikut, mitenkäs ne voisivat tuota kaikkea kantaa? No niin, onhan teillä ne lihakset."

"Entä te itse, Matt?" kysyi Frona. "Mitä kaikkea teille on tapahtunut näinä kahtenatoista vuotena?"

"Katsokaa tänne!" Matt asettui hajasäärin hänen eteensä, heitti päänsä taapäin ja työnsi vatsan ulos. "Te näette mr Matthew Mc Carthyn, jonka hänen oma voimakas oikea kätensä on tehnyt yhdeksi kunniakkaan Eldoradon valtakunnan kuninkaista. Omaisuudellani ei ole rajoja, ja minä ansaitsen enemmän kultahiekkaa minuutissa kuin ennen olin nähnyt koko elinaikanani. Lähdin tälle matkalle Valtoihin saadakseni selvää esivanhemmistani. Luulen ihan varmasti, että he kerran ovat eläneet. Toiseksi Klondykessa kyllä saa kultamöhkäleitä, mutta ei koskaan hyvää whiskyä. Ja minä olen myöskin päättänyt saada ryypyn oikeata lajia ennen kuolemaani. Sen jälkeen olen vannonut palaavani Klondykeen valvomaan omaisuuttani. Siis minä olen Eldoradon kuningas, ja jos joskus olette pienen lainan tarpeessa, ei kukaan muu saa sitä teille antaa kuin minä itse."

"Sama vanha, vanha Matt, joka ei koskaan tule vanhaksi", nauroi Frona.

"Ja te olette myöskin oikea Welse, vaikka teillä onkin nuo miekkailijan lihakset ja filosofin aivot. Mutta astutaanpa tänne sisään Louis'n ja Swiftwaterin jäljessä. Andy kuuluu vielä olevan varastonhoitajana, ja onpa hauska nähdä, vieläkö hän muistaa minut."

"Ja minut myös." Frona tarttui hänen käteensä. Hänellä oli paha tapa tarttua niiden ihmisten käsiin, joista hän piti. "Siitä on kymmenen vuotta, kun minä täältä lähdin."

Irlantilainen raivasi itselleen tien väkijoukon läpi, ja Fronan oli helppo seurata hänen leveän selkänsä turvissa. Tulokkaat katsoivat heihin kunnioittavasti, sillä he olivat heille kuin näiden pohjan perukoitten jumalaolentoja. Keskustelun surina alkoi uudelleen.

"Kuka tuo tyttö on?" kysyi joku. Ja juuri astuessaan kynnyksen yli Frona kuuli alun vastausta: "Jakob Welsen tytär. Ettekö ole koskaan kuullut puhuttavan Jakob Welsestä? Mistä kummasta te olette kotoisin?"

TOINEN LUKU.

Frona astui esiin kimmeltävästä koivikosta, ja auringon ensimmäisten säteiden kullatessa hänen vapaana aaltoilevaa tukkaansa hän kevyesti kiiruhti kasteisen niityn poikki. Maa uhkui hedelmällistä kosteutta ja tuntui pehmeältä hänen jalkoihinsa, märkä ruoho löi häntä polviin ja heitti taipuessaan ympärilleen välkkyvän timanttisateen. Hänen poskensa hehkuivat ja silmänsä loistivat kilpaa kirkkaan aamun kanssa, ja hän säteili nuoruutta ja rakkautta. Luonto oli ollut hänelle äidin sijassa, ja hän rakasti intohimoisesti näitä vanhoja puita ja maan vihreyttä. Hänen korvansa nautti versovan elämän hennosta huminasta, ja kostean maan tuoksu tuntui suloiselta hänen sieraimiinsa.

Niityn toisessa laidassa, juuri siinä, mistä varjoisa ja kapea metsäpolku lähti suikertamaan, hän äkkiä valkovartisten voikukkien ja loistavanväristen leinikköjen joukosta keksi mättään suuria Alaskan orvokkeja. Hän heittäytyi pitkäkseen maahan, hautasi kasvonsa viileään kukkarunsauteen ja veti molemmin käsin sen purppuraloistoa puoleensa. Eikä häntä ensinkään hävettänyt. Hän oli ollut ulkona suuressa maailmassa ja oppinut tuntemaan sen elämän kurjuuden, sekavuuden ja hivuttavan kiihkeyden, mutta hän oli palannut yksinkertaisena, puhtaana ja luonnollisena. Ja hän oli siitä iloinen maatessaan tässä ja noiden vanhojen aikojen palatessa hänen mieleensä, jolloin maailma ei ulottunut taivaanrantaa kauemmaksi ja hän solan tuolta puolen luuli löytävänsä Tyhjyyden.

Hänen lapsuusaikansa elämä oli ollut alkuperäistä ja luonnollista, sen lait harvat, mutta ankarat. Noiden lakien, tuon jokapäiväisen elämän yksinkertaisen uskonnon ytimenä oli ollut rehellisyyden, velvollisuuksiensa täyttämisen ja luottamuksen palkitsemisen vaatimus. Hänen isänsä oli elänyt sen mukaan, ajatteli Frona muistaessaan, miten kunnioittavasti joka mies lausui hänen nimensä. Saman uskonnon hän itsekin oli oppinut ja vienyt muassaan valtameren taakse suureen maailmaan, missä ihmiset olivat hylänneet vanhat totuudet ja keksineet itsekkäitä dogmeja, rakennelleet taidokkaita järjestelmiä. Ja saman uskonnon hän oli tuonut takaisinkin palatessaan yhtä puhtaana, nuorena ja iloisena. Kaikkihan oli niin yksinkertaista, miksi ei siis kaikilla ollut sama uskonto kuin hänellä? Se vallitsi näiden pohjan perien autioilla teillä ja leiritulilla, se antoi voimakkaille kelpo miehille uskallusta vaaran ja kuoleman uhatessa. Miksi se ei ollut kaikkien ihmisten uskonto? Olihan se Jakob Welsen ja Matt Mc Carthyn. Ja intiaanipoikien, hänen muinoisten leikkitoveriensa, ja intiaanityttöjen, joiden johtajana hän oli ollut amatsonisodassa. Vieläpä susikoiratkin tottelivat samaa lakia ponnistellessaan valjakkonsa edessä ja kiidättäessään häntä lumikenttien halki. Frona tunsi, että hänen uskontonsa oli terve, luonnollinen ja hyvä, ja hän iloitsi siitä.

Kultarintakertun kirkkaat liverrykset tervehtivät häntä koivikosta ja vetivät hänen huomionsa ympäröivään luontoon. Peltokana kirkui kaukana metsässä, ja orava hyppelehti hänen päänsä yläpuolella taitavasti oksalta oksalle, puusta puuhun, vähän väliä iloisesti raksutellen. Metsän takana olevalla joella huutelivat eteenpäin pyrkivät seikkailijat, jotka jo olivat heränneet unestaan ja aloittaneet vaelluksensa pohjoista kohti.

Frona nousi maasta, heitti hiuksensa taapäin otsalta ja lähti vaistomaisesti kulkemaan pitkin vanhaa tuttua polkua, joka puiden lomitse vei George-päällikön ja dyean heimon leiripaikalle. Hän tapasi pojan, joka yllään polvihousut, mutta muuten alastomana kuin vaskijumala kokoili polttopuita ja joka kuparinkarvaisen olkansa yli heitti ujostelemattoman silmäyksen häneen. Frona toivotti hänelle ystävällisesti hyvää huomenta dyean murteella, mutta poika pudisti päätään, nauroi röyhkeästi ja keskeytti työnsä huutaakseen loukkaavia sanoja hänen jälkeensä. Tyttö ei voinut tätä ymmärtää, näin ei ollut ennen, ja kohdatessaan hetken kuluttua suurikasvuisen ja hehkuvasilmäisen sitkalaisnuorukaisen hän kulki vaiti ohitse. Metsän laitaan päästyään hän näki leirin edessään ja hämmästyi. Tämä ei enää ollut vanha leiri, jonka parikymmentä majapahasta ikäänkuin seuraa kaivaten oli ryhmittynyt sikin sokin metsänaukeamalle, vaan suuri, mahtava leiri. Se alkoi heti metsän reunasta, puikkelehti siellä täällä tasangolla kasvavien viidakkojen läpi ja ulottui aina joen rantaan, missä pitkät kanootit kymmenittäin tai tusinoittain olivat riveissä. Täällä oli heimojen kokouspaikka, jommoista ei ennen muinoin ollut ainoatakaan, ja tänne tuli kansaa tuhannen mailin ranta-alueelta. Ne olivat kaikki vieraita intiaaneja, joilla oli mukanaan vaimot, koirat ja muu omaisuus. Frona tapasi Juneaun ja Wrangelin maan miehiä, hurjasilmäisiä stick-intiaaneja solan tuolta puolen, tuimia chilcateja ja Kuningatar Charlottan saarten asukkaita. Ja kaikki heittivät häneen synkeitä, vihaisia katseita, paitsi milloin — sitä pahempi — joku iloinen sielu suosiotaan osoittaakseen vilkutti hänelle silmää ja nauraa hohottaen sopotti sanoja, joita ei sovi toistaa.

Heidän julkeutensa ei Fronaa peloittanut, mutta se tuotti hänelle mielipahaa; se loukkasi häntä ja samensi kotiinpaluun iloa. Mutta pian hän käsitti, mitä kaikki tämä merkitsi: hänen isänsä ajan vanhat patriarkaaliset olot olivat olleet ja menneet, ja sivistys oli kuumana tuulahduksena äkkiä vyörähtänyt tämän kansan ylitse. Hän vilkaisi oviaukosta erääseen telttaan ja näki rajunnäköisiä nuorukaisia kyyristyneinä piiriin lattialle. Oven luona oli kasa rikkinäisiä pulloja merkkinä yön juomingeista. Epämiellyttävän ja viekkaan näköinen valkoinen mies jakeli kortteja, ja kulta- ja hopearahoja kasaantui lattialle. Muutaman askelen päästä Frona kuuli onnenpyörän hyrinän ja näki intiaanien, miesten ja naisten, panevan vaivoin ansaitut roponsa alttiiksi kiihkeästi tavoitellen pelin kirjavia voittoja. Ja teltoista ja majoista kuului halpojen soittokoneitten särkynyt ja rämisevä ääni.

Muuan vanha vaimo, joka istui auringonpaisteessa telttansa avoimen oven edustalla pajukeppiä kuorien, nosti päätään ja huudahti kimakasti.

"Hee-Hee! Tenas Hee-Hee!" hän sopotti niin selvästi ja innokkaasti kuin hänen hampaattomat leukansa suinkin sallivat.

Frona säpsähti kuullessaan huudon. Tenas Hee-Hee! Pikku nauru! Tuolla nimellä intiaanit kauan sitten olivat häntä kutsuneet. Hän kääntyi ja meni vanhan naisen luo.

"Ja oletko sinä unohtanut niin pian, Tenas Hee-Hee?" tämä mutisi. "Vaikka sinun silmäsi ovat niin nuoret ja terävät. Neepoosa ei niin pian unohda."

"Sinäkö se olet, Neepoosa?" huusi Frona vanhukselle.

Tottumattoman kielen oli vaikea taipua outoihin äänteisiin.

"Olenhan minä Neepoosa", vastasi vanha vaimo vetäen hänet telttaan ja lähettäen pienen pojan juoksujalkaa jollekin asialle. Molemmat naiset istuutuivat lattialle, ja vanhus taputteli hellästi Fronan kättä ja katsoi häntä samein silmin suoraan kasvoihin. "Niin, minä olen Neepoosa, joka on pian tullut vanhaksi niinkuin meidän naisillamme on tapana. Neepoosa, joka keinutti sinua käsivarsillaan, kun sinä olit pieni lapsi. Neepoosa, joka antoi sinulle nimen, Tenas Hee-Hee. Joka taisteli sinusta kuoleman kanssa, kun olit sairaana, ja kokoili maan yrttejä metsistä ja niityiltä ja keitti niistä teetä ja antoi sinun juoda. Mutta minä en huomaa sinussa paljon muutosta, minä tunsin sinut heti. Sinun varjosi maassa sai minut nostamaan pääni. Ehkä vähän muuttunut! Solakka sinä olet ja sulavaliikkeinen kuin pajunvitsa, eikä aurinko viime vuosina ole yhtä palavasti suudellut poskiasi kuin ennen muinoin. Mutta hiuksesi, jotka vapaasti hulmuavat ja joiden väri on kuin aalloilla keinuvan ruskean meriruohon, ovat samat kuin ennenkin, ja suusi nauraa mielellään eikä tahdo itkeä. Ja silmäsi ovat yhtä kirkkaat ja rehelliset kuin niinä päivinä, jolloin Neepoosa torui sinua pahanteosta etkä sinä tahtonut päästää valheen sanaa huuliltasi. Niin, niin! Mutta ne naiset, jotka nyt tulevat maahan, eivät ole sellaiset kuin sinä!"

"Miksi te ette kunnioita valkoista naista?" kysyi Frona. "Teidän miehenne huusivat minulle julkeuksia leirissä, jopa pojatkin, kun kuljin metsän läpi. Sellaista ei tapahtunut ennen muinoin, kun minä leikin heidän kanssaan."

"Niin, niin", vastasi Neepoosa. "Niin on käynyt. Mutta älä moiti heitä. Älä anna vihasi vuotaa heidän ylitsensä. Sillä totta on, että syy on sinun heimosi naisten, jotka näinä aikoina tulevat maahan. He eivät voi osoittaa yhtäkään miestä ja sanoa: 'Tuo on minun mieheni.' Eikä ole hyvä, että naiset ovat sellaisia. Ja he katsovat kaikkia miehiä julkein katsein ja ujostelematta, ja heillä on saastainen kieli ja paha sydän. Siksi meikäläiset eivät kunnioita sinun heimosi naista. Pojathan ovat vain poikia, ja miehet, mistä he tietäisivät?"

Teltan ovi avautui äkkiä, ja vanha mies astui sisään. Hän mörähti jotakin Fronalle tervehdykseksi ja istuutui. Vain eräänlainen uteliaisuuden ilme hänen kasvoillaan osoitti hänen iloaan vieraan läsnäolosta.

"Tenas Hee-Hee on siis tullut takaisin näinä pahoina päivinä", sanoi hän kimakalla ja väräjävällä äänellä.

"Miksi pahoina päivinä, Muskim?" kysyi Frona. "Eikö naisillanne nyt ole koreammat vaatteet? Ettekö nyt saa syödä vatsanne täydeltä jauhoja ja silavaa ja valkoisen miehen herkkuja? Eivätkö nuoret miehet ansaitse paljon rahaa sekä kuormankantajina että soutajina? Ja tuodaan kai sinulle nyt niinkuin ennenkin lahjaksi lihaa ja kalaa ja peitteitä? Miksi siis ajat olisivat huonot, Muskim?"

"Tuo on totta", vastasi vanhus kauniilla papillisella tavallaan, ja hänen silmistään saattoi nähdä pilkahduksen siitä tulesta, joka niistä ennen muinoin oli loistanut. "Tuo on aivan totta. Meidän naisillamme on koreammat vaatteet. Mutta he ovat löytäneet suosiota sinun valkoisten miestesi silmissä eivätkä enää välitä oman heimon nuorukaisista. Sen vuoksi heimo ei kasva eivätkä pienet lapset enää telmi jalkaimme juuressa. Niin on asian laita. Vatsamme ovat kyllä täynnä valkoisen miehen ruokaa, mutta myös hänen ilkeätä whiskyänsä. Ansaitsevathan nuorukaisemme paljon rahaa, mutta he istuvat yökaudet korttia pelaten ja menettävät kaiken. He torailevat keskenään, tappelevat vihoissaan ja kantavat kaunaa toinen toiselleen. Ja vanhalle Muskimille ei tuoda paljon lihaa eikä kalaa eikä peitteitä. Sillä nuoret naiset kulkevat uusia teitä, eivätkä nuoret miehet enää kunnioita vanhoja tapoja eivätkä vanhoja jumalia. Siksi nämä päivät ovat pahat, Tenas Hee-Hee, ja ne saavat nähdä vanhan Muskimin surren käyvän hautaansa."

"Niin, niin, niin on!" valitteli Neepoosa.

"Sinun kansasi hulluus on tehnyt minunkin kansani hulluksi", jatkoi Muskim. "Ja sinun kansasi tulee suolaisen meren ylitse kuin hyökyaalto ja menee — voi, kuka tietää minne!"

"Niin, kuka tietää minne!" voivotteli Neepoosa huojutellen ruumistaan edestakaisin.

"Aina he lähtevät pakkasta ja kylmää kohti, ja yhä tulee uutta väkeä, hyökyaalto toisensa jälkeen!"

"Niin, niin! Pakkasta ja kylmää kohti! Matka on pitkä, ja siellä on pimeätä ja kylmää." Neepoosa värisi ja laski sitten äkkiä kätensä Fronan käsivarrelle. "Ja sinäkin menet?"

Frona nyökäytti päätään.

"Tenas Hee-Hee menee! Voi, voi, voi!"

Teltan oviverhoa kohotettiin, ja Matt Mc Carthy pilkisti sisään.

"Sielläkö te olette, Frona? Aamiainen on odottanut teitä jo puoli tuntia, ja vanha Andy kiehuu ja kuohuu kiukusta kuin vanha akka, jommoinen hän onkin. Huomenta, Neepoosa, ja teille myös, Muskim", hän tervehti Fronan seuralaisia, "vaikk'ette te juuri taida minua suuresti muistaakaan."

Vanha pariskunta mutisi jotakin tervehdykseksi ja jäi sitten ääneti töllistämään.

"Mutta joutukaahan nyt, tyttö", kiiruhti Matt kääntyen taas Fronan puoleen. "Minun laivani lähtee puolenpäivän aikaan, ja minulla on aivan liian vähän aikaa olla teidän kanssanne. Ja ajatelkaa Andyä, joka kiehuu ja pihisee kilpaa aamiaisen kanssa!"

KOLMAS LUKU.

Frona heilutti kättään Andylle hyvästiksi ja lähti matkaan. Hän oli sitonut lujasti selkäänsä valokuvauskoneen ja matkarepun. Sen lisäksi hänellä oli alppisauvana Neepoosan pajukeppi. Hänen pukunsa oli sellainen kuin vuoristomatkailijan puvun tulee olla, lyhythameinen, mukava ja yksinkertainen, väriltään rauhallisen harmaa.

Hänen tavaransa olivat kymmenkunnan intiaanin kantamina ja Del Bishopin valvonnassa lähteneet matkaan jo muutamaa tuntia sitten. Edellisenä päivänä Fronan palatessa Matt Mc Carthyn seurassa siwashleiriltä Del Bishop oli odottanut häntä varastohuoneen luona. Hänen asiansa oli nopeasti suoritettu, ja ehdotus, jonka hän teki, oli selvä ja asiallinen. Frona oli matkalla sisämaahan. Del Bishop aikoi myös lähteä sinne. Frona tarvitsi jonkun avukseen. Jos hän ei ollut vielä saanut käsiinsä ketään, niin Del Bishop oli juuri mies paikallaan siihen toimeen. Hän oli soutaessaan Fronaa maihin unohtanut kertoa, että hän useita vuosia oli ollut sisämaassa ja että hän tiesi yhtä ja toista sen oloista. Kyllähän hän vihasi vettä, ja matka kävi suurimmaksi osaksi vesitietä, mutta hän ei sitä pelännyt. Hän ei pelännyt mitään. Ja hän taistelisi Fronan puolesta viimeiseen asti. Mitä maksuun tuli, niin kunhan Frona vain sanoisi jonkun hyvän sanan isälleen, niin tämä varmaan antaisi Del Bishopille vuodeksi tarvittavat varustukset. Ei isä siitä joutuisi kärsimään, ei, kyllä Del Bishop maksaisi ne myöhemmin, kunhan olisi saanut säkkinsä täyteen kultahiekkaa. Niin, mitä Frona ajatteli asiasta? Ja Frona ajatteli, ja ennenkuin hän oli lopettanut aamiaisensa, niin Del Bishop jo täydessä touhussa etsi kantajia.

Frona huomasi kulkevansa parempaa vauhtia kuin useimmat hänen kumppaninsa, joilla oli raskaat kantamukset ja joiden piti joka sadan yardin jälkeen pysähtyä lepuuttamaan selkäänsä. Kuitenkin hän havaitsi, ettei ollut leikintekoa pysytellä muutamien hänen edellään kulkevien skandinaavien kintereillä. Nämä olivat suurikasvuisia, rotevia, vaaleatukkaisia jättiläisiä, jotka kulkivat eteenpäin jokaisella sata naulaa selässään ja kaikki valjastettuina rattaitten eteen, joilla oli ainakin kuudensadan naulan painosta tavaraa. Heidän kasvoistaan loisti aurinkoinen elämänilo, ja raskas työ kävi kevyesti kuin lapsen leikki. He laskivat pilaa keskenään ja ohikulkijain kanssa kielellä, jota ei kukaan ymmärtänyt, ja kaiku vastasi heidän voimakkaaseen nauruunsa. Muut miehet väistyivät heidän tieltään ja katsoivat kadehtien heidän jälkeensä, sillä he huristivat juoksujalkaa ylämäet ja alamäet, niin että rattaitten pyörät rämisivät kallioita vasten. Vaellettuaan pimeän metsän läpi he tulivat joen ylimenopaikalle. Hukkunut mies makasi selällään rannan hiekalla tuijottaen silmää räpäyttämättä suoraan aurinkoon. Muuan toinen kyseli kyselemistään ärsyttävällä äänellä: "Missä hänen toverinsa on? Eikö hänellä ole toveria?" Pari muuta oli heittänyt maahan kantamuksensa ja laati aivan kylmästi luetteloa kuolleen omaisuudesta. Toinen heistä mainitsi ääneen eri esineet toisen merkitessä ne muistiin likaiselle käärepaperinpalaselle. Märkiä ja liuenneita kirjeitä ja laskuja oli hajallaan hiekalla, valkoiselle nenäliinalle oli huolimattomasti kasattu joitakin kultarahoja. Ihmisiä kulki edestakaisin joen poikki ruuhilla ja kanooteilla kiinnittämättä mitään huomiota koko asiaan.

Tämä näky sai skandinaavit hetkeksi vakaviksi. "Missä hänen toverinsa on? Eikö hänellä ole toveria?" kyseli ärsyttävä mies heiltä. He pudistivat päätään, he eivät ymmärtäneet englanninkieltä. He astuivat veteen, joka roiskui heidän kulkiessaan eteenpäin. Joku huusi heille varoittaen vastaiselta rannalta, he pysähtyivät neuvottelemaan keskenään, mutta jatkoivat pian taas matkaansa. Miehet, jotka tutkivat hukkuneen omaisuutta, kääntyivät heitä katsomaan. Vesi ulottui nyt melkein heidän lanteihinsa, ja virta oli niin voimakas, että he hoipertelivat ja rattaat silloin tällöin liukuivat sivuittain sen mukana. He olivat jo päässeet vaarallisimman kohdan ohi, ja Frona huomasi seuranneensa heitä henkeään pidättäen. Vettä oli enää vain etumaisten miesten polviin asti, kun äkkiä lähinnä rattaita kulkevan miehen toinen kantohihna katkesi. Hänen selkäreppunsa heilahti sivullepäin, ja hän menetti tasapainon. Samassa hetkessä hänen vierustoverinsa jalka luiskahti, ja nyt molemmat vetivät toisiaan alaspäin. Kaksi seuraavaa miestä kaatui, rattaat menivät kumoon ja suistuivat kahluupaikan reunalta syvään veteen. Etumaiset, jotka olivat juuri pääsemäisillään maihin, heittäytyivät taapäin vastustaakseen koko painollaan virran voimaa. He ponnistelivat kuin sankarit, mutta tehtävä meni yli heidänkin jättiläisvoimiensa, ja he vaipuivat tuuma tuumalta syvemmä ja syvemmä.

Heidän taakkansa painoivat heidät pohjaan, paitsi sitä, jonka hihna oli katkennut. Tämä ei yrittänyt päästä maihin, vaan lähti uimaan myötävirtaa pysytelläkseen toveriensa seurassa. Parisataa jalkaa alempana virta syöksähti teräväsärmäisen kallioriutan yli, ja sen kohdalla he hetkistä myöhemmin tulivat näkyviin. Rattaat kuormineen ilmestyivät ensiksi, toinen pyörä murskaantui, ja kyljeltä toiselle kieppuen ne suistuivat syvyyteen. Miehet seurasivat surkeasti toisiinsa takertuneina, virta pieksi heitä vedenalaisia kallioita vasten ja vei muassaan kaikki paitsi yhtä. Frona näki kanootistaan (kymmenkunta kanoottia oli kiiruhtanut apuun) hänen verisin sormin pitävän kiinni kalliosta kasvot kuolemantuskasta ja ponnistuksesta kalpeina, mutta hänen otteensa heltisi, ja virta tempasi hänet mukanaan, juuri kun hänen vapaa toverinsa voimiensa takaa uiden ojensi kättään häntä kohden. Kun he suistuivat seuraavaan putoukseen, ei heitä näkynyt, sitten he taas yhä ponnistellen silmänräpäykseksi tulivat esiin eräällä matalalla kohdalla virtaa.

Eräs kanootti korjasi uivan miehen, mutta muut katosivat syvään, virtavaan vuolteesen. Neljännestunnin ajan kanootit turhaan etsiskelivät hukkuneita, mutta lopulta heidät löydettiin tarttuneina matalikkoon, jolle kurimus oli heidät viskannut. Eräästä vastavirtaa kulkevasta veneestä hankittiin vetoköysi ja rannalla olevilta tavarankuljettajilta pari hevosta, ja kauhea löytö vedettiin maihin. Frona katsoi noita viittä nuorta jättiläistä, jotka makasivat rantamudassa murtunein jäsenin, elottomina ja veltoin katsein. He olivat yhä vielä kiinni rattaissa, ja arvottomat tavaramytyt riippuivat heidän selässään. Kuudes istui heidän joukossaan kuivin silmin ja kivettyneenä. Muutaman jalan matkan päässä elämän keskeytymätön virta kävi kulkuaan. Frona antautui sen vietäväksi ja jatkoi matkaansa.

Tummat, kuusten peittämät vuoret vetäytyivät Dyean solassa lähelle toisiaan, ja ihmisjalat olivat polkeneet kostean, auringottoman maan kuoppaiseksi liejuksi. Uusien kulkijoiden täytyi sen vuoksi etsiä uusia polkuja, ja niitä oli lopulta useita. Eräällä niistä Frona tapasi miehen loikomassa aivan rauhallisena loassa. Hän makasi kyljellään, hajasäärin ja toinen käsivarsi pään alla, mahtava tavaramytty selässä. Hänen poskensa painautui liejuun kuin pehmeään tyynyyn, ja hänen kasvoillaan oli tyytyväinen ilme. Hän kirkastui nähdessään Fronan, ja hänen silmänsä vilkkuivat iloisesti.

"Jo teidän oli aika tullakin", hän tervehti. "Tunnin minä tässä olen teitä odottanut."

"Juuri niin", hän jatkoi Fronan kumartuessa hänen ylitseen. "Päästäkää irti se hihna. Helkkarinmoinen kappale! Minä en vain saanut kättäni ulottumaan solkeen."

"Oletteko loukkautunut?"

Mies pääsi vapaaksi hihnoista, pudistelihe ja tunnusteli käsivarttaan. "En hituistakaan. Terve kuin pukki, kiitos vain! Ei yksikään jäsen sijoiltaan." Hän pyyhki savisia käsiään riippuvaan kuusenoksaan. "Hullusti siinä olisi voinut käydä, mutta sainhan minä levätä oikein kunnolla, niin etteipä kannata melua nostaa. Katsokaas, minä kompastuin tuohon juuripahaseen ja mäiskis — siinä minä olin pitkälläni maassa enkä ulottunut hihnansolkeen. Kokonaisen tunnin minä siinä sain rypeä, kun kaikki kulkivat alempaa tietä."

"Mutta miksi ette huutanut heille?"

"Ettäkö he kiipeäisivät tänne ylös? Kyllä heillä on jokaisella tarpeeksi itsestään! En ikimaailmassa! Asia ei ollut kyllin vakava. Jos joku panisi minut kapuamaan sillä tavoin sen vuoksi, että on itse luiskahtanut, niin kyllä minä auttaisin hänet loasta, mutta paiskaisin hänet sinne takaisin taas. Ja sitä paitsi minä kyllä tiesin, että jonkun toki kerran piti tulla minunkin tietäni."

"Te tulette toimeen te!" huudahti Frona käyttäen Del Bishopin sanoja.
"Te tulette toimeen tässä maassa."

"Miks'en", vastasi mies ottaen repun selkäänsä ja lähti reippain askelin kulkemaan eteenpäin. "Ja olkoon miten oli, hyvä minun oli maata."

Tie kulki nyt upottavan rämeen poikki ja laskeutui jyrkästi joen rantaan. Ohutrunkoinen mänty, joka keskikohdaltaan kosketti vettä, oli ainoana siltana kuohujen yli. Hyrskyt löivät hentoa runkoa saattaen sen rytmilliseen liikuntoon, ja kuormankantajain jalat olivat kuluttaneet sen aaltojen kostuttaman pinnan liukkaaksi. Tämä epävakainen silta oli 80 jalkaa pitkä, Frona astui sille, tunsi sen keinuvan allaan, kuuli veden pauhinan, näki sen kiitävän huimaa vauhtia — ja peräytyi. Hän avasi kengännauhansa ja oli sitovinaan sitä sangen huolellisesti, kun äkkiä joukko intiaaneja ilmestyi metsänrajaan ja laskeutui rantatörmää alas. Kolme tai neljä nuorukaista kulki edellä, ja heitä seurasi joukko naisia, kaikilla raskaat kantamukset selässä. Heidän jäljessään kulkivat lapset, hekin ikänsä mukaisesti kuormitettuina, ja viimeksi puoli tusinaa koiria kielet riipuksissa ja ankarasti ponnistellen taakkojensa alla.

Miehet katselivat Fronaa syrjästä, ja joku heistä kuiskasi jotain toisille. Frona ei voinut kuulla, mitä hän sanoi, mutta joukon tirskunta sai häpeän punan nousemaan hänen poskilleen ja puhui selvempää kieltä kuin sanat. Hänen kasvojaan poltti, sillä hän häpesi omaa itseäänkin, mutta hän ei antanut heidän huomata mitään. Johtaja astui syrjään, ja koko joukko, aina yksi kerrallaan, kulki vaarallisen sillan yli. Keskellä virtaa, missä puu oli taipunut, heidän painonsa sai sen veden alle, ja nilkkoja myöten kylmässä, kiitävässä vedessä he saivat etsiä jalansijaa. Kuitenkaan eivät pienet lapsetkaan epäröineet, ja heidän jälkeensä johtaja pakotti vastahakoisesti vinkuvat koirat menemään yli. Kun viimeinen niistä oli toisella rannalla, hän kääntyi Fronan puoleen.

"Hevostie", hän sanoi osoittaen vuorenrinnettä. "Paljon parempi te mennä hevostie. Enemmän pitkä, paljon parempi."

Mutta Frona pudisti päätään ja odotti, kunnes mies oli päässyt toiselle puolelle. Häntä ei kannustanut ainoastaan oma ylpeytensä, vaan myös rodun kunnia. Jälkimmäinen velvoitti enemmän, aivan samoin kuin rotu oli enemmän kuin hän itse. Niin hän astui puunrungolle ja kulki vieraan kansan silmien edessä valkeina vaahtoavien kuohujen läpi.

* * * * *

Hän tapasi miehen, joka istui itkien tiepuolessa. Hänen kömpelösti hihnoitettu reppunsa oli maassa, ja toisen kengän hän oli vetänyt jalastaan. Paljas jalka näytti olevan turvoksissa ja täynnä rakkoja.

"Mitä on tapahtunut?" kysyi Frona pysähtyen miehen eteen. Tämä katsahti ylös Fronaan ja taas alas kuiluun, missä Dyea-joki hopeaisena kimalteli synkässä siimeksessä. Kyyneleet valuivat taukoamatta hänen silmistään, ja hän nyyhkytti.

"Mikä teitä vaivaa?" kysyi Frona uudestaan. "Voinko jotenkin auttaa teitä?"

"Ette", vastasi mies. "Miten te voisitte auttaa? Minun Jalkani ovat täynnä haavoja, selkäni on melkein poikki, ja olen puolikuollut väsymyksestä. Voitteko te sille mitään?"

"No niin!" Frona punnitsi tilannetta. "Hullumminkin voisi olla.
Ajatelkaapas niitä, jotka juuri ovat päässeet perille satamaan.
Heiltä menee vähintään kymmenen päivää tai kaksi viikkoa, ennenkuin
saavat tavaransa niin kauas kuin te jo olette saanut omanne."

"Mutta toverini ovat jättäneet minut ja menneet tiehensä", hän voivotteli sääliä tavoittaen. "Ja minä olen aivan yksin enkä kykene astumaan askeltakaan eteenpäin. Ja ajatelkaa vaimoani ja pieniä lapsiani! He jäivät Valtoihin. Jos he näkisivät minut nyt! Minä en pääse takaisin heidän luokseen enkä eteenpäin. Tämä on minulle liikaa! Minä en jaksa raataa kuin hevonen. En minä ole siihen luotu. Se tappaa minut, minä tiedän varmasti, että se tappaa minut. Voi, mitä minun pitää tehdä, mitä minun pitää tehdä?"

"Miksi toverinne jättivät teidät?"

"Siksi, etten ollut yhtä voimakas kuin he. Siksi, etten jaksanut kantaa yhtä suuria kuormia enkä yhtä kauan. He nauroivat minulle ja jättivät minut."

"Oletteko te koskaan kokenut kovaa elämässänne?" kysyi Frona.

"En."

"Te näytätte rotevalta ja voimakkaalta. Painatte luultavasti satakuusikymmentäviisi naulaa?"

"Sataseitsemänkymmentä", oikaisi mies.

"Ette näytä siltä, kuin teitä taudit olisivat vaivanneet. Ette suinkaan ole työhön kykenemätön?"

"En, en."

"Entä toverinne? Ovatko he kaivosmiehiä?"

"Eivät he ole eläessään tehneet kaivostyötä. Me työskentelimme samassa tehtaassa. Siksihän tämä on niin kovaa! Ajatelkaa, että olemme vuosikausia toisemme tunteneet! Ja nyt he jättivät minut sen vuoksi, etten jaksanut seurata heitä."

"Ystäväni", sanoi Frona ja tunsi ajavansa rotunsa asiaa, "te olette yhtä voimakas kuin he. Te kykenette tekemään samaa työtä kuin he ja kantamaan samoja taakkoja. Mutta teillä on heikko luonne. Ja tämä maa ei ole sellaisia varten. Te ette jaksa raataa kuin hevonen, sillä te ette tahdo. Sen vuoksi tämä maa ei voi teitä käyttää. Pohjola tarvitsee voimakkaita miehiä — luonteeltaan voimakkaita. Ruumiin voima merkitsee täällä vähemmän. Siksi teidän on paras palata etelään. Me emme teitä täällä tarvitse. Täällä te vain kuolisitte, ja miten silloin kävisi vaimonne ja lastenne? Myykää varustuksenne ja palatkaa. Kolmen viikon kuluttua olette kotona. Hyvästi!"

* * * * *

Frona kulki Sheep Campin läpi. Jossain korkealla sen yläpuolella valtava jäätikkö oli maanalaisen veden paineen vaikutuksesta murtunut ja viskannut satatuhatta tonnia jäätä ja vettä alas vuorensolaan — tie oli vielä liukas jäätikkövirran limasta. Alakuloisia miehiä työskenteli etsiskellen jotakin luhistuneitten talojen raunioista. Siellä täällä he raatoivat kuumeisella kiireellä, ja tien vieressä jäykkinä makaavat ruumiit olivat heidän työnsä mykkinä todistajina. Muutamaa sataa yardia alempana ihmisvirta keskeytymättä jatkoi kulkuaan. Matkamiehet nojasivat silloin tällöin hartiataakkojansa ulkonevia kivenlohkareita vastaan pysähtyen tuokioksi hengähtämään ja jatkoivat taas pian raskasta vaellustaan.

Keskipäivän aurinko paahtoi kivikkoisia "Scales"-vuoria. Metsä oli täällä heittänyt turhan taistelun sikseen, ja pyörryttävä kuumuus säteili paljaista kallioista. Kummallekin puolelle kohosivat maan jään murtamat kylkiluut alastomina ja ankaroina alastomuudessaan. Kaiken yläpuolelle ulottui myrskyjen pieksämä Chilcoot. Sen paljasta, rosoista kylkeä pitkin kiemurteli ohut, mutta loppumaton ihmisjono. Se tuli esiin alhaalla laaksossa kasvavan pensaikon reunasta, kulki mustana juovana huikaisevan jääaavikon poikki ja yhä edelleen sen paikan ohitse, missä Frona söi päivällistään tiepuolessa. Ja se jatkui jatkumistaan jyrkänteen huippua kohti tullen yhä ohuemmaksi ja epäselvemmäksi, kunnes se lopulta muistutti luikertelevaa muurahaissotajoukkoa ja pujahti piiloon solan tuolle puolen.

Fronan paraikaa tarkatessa tätä Chilcoot äkkiä kietoutui vyöryvän usvapilven peittoon, ja ankara tuulenpuuska toi lumiräntää ponnistelevien kääpiöitten niskaan. Aurinko peittyi pilveen, ja tuli synkkä pimeys, mutta Frona tiesi, että jossakin tuolla ylhäällä tuo pitkä muurahaisjono aherteli ahertelemistaan ikuisesti pyrkien korkeutta kohti. Ajatus vaikutti valtavasti hänen mieleensä, ihmisen ikivanha ylpeys etevämmyydestään kannusti häntä, ja hän liittyi joukkoon, joka myrskyn halki raivasi tietään eteenpäin.

Tuulenpuuska työnsi hänet solan kidan läpi, ja käsin ja jaloin haparoiden hän kapusi alas Chilcootin mahtavan tulivuoriraunion reunaa pitkin, kunnes seisoi tulivuorenaukkoon muodostuneen järveen synkällä rannalla. Järven aallot olivat vihan vallassa ja vyöryivät valkoharjaisina, ja vaikka runsaat määrät tavaroita oli valmiina kuljetettaviksi vastaiselle rannalle, ei ainoatakaan venettä näkynyt vesillä. Hauraannäköinen, öljykankaalla peitetty palkovene oli vedettynä kallioille. Frona löysi sen omistajan, reipaskatseisen nuorukaisen, jolla oli terävät, tummat silmät ja voimakas leuka. Kyllä hän oli lautturi, mutta hän oli lopettanut työn täksi päiväksi. Myrskysi liikaa. Hän otti kaksikymmentäviisi dollaria matkustajilta, mutta tänään hän ei ottanut matkustajia. Johan hän oli sanonut, että kävi liian kova tuuli. Siinä syy.

"Mutta viettehän te minut kuitenkin, eikö totta?" kysyi Frona. Nuorukainen pudisti päätään ja katsahti järvelle. "Toisella rannalla aallot ovat korkeammat kuin voitte täältä nähdäkään. Suuret hirsialuksetkaan eivät voi niille mitään. Viimeinen, joka yritti — siinä oli useita tavarankuljettajia — ajautui länsirannalle. Me näimme sen selvästi. Ja kun siellä ei kulje yhtään tietä, niin heidän täytyy leiriytyä sinne odottamaan, kunnes tuuli on tyyntynyt."

"Mutta heidän asemansa on sittenkin parempi kuin minun. Kaikki telttavarustukseni ovat Happy Campissä, ja tännehän minä en voi jäädä." Frona hymyili herttaisesti, mutta hänen hymyssään ei ollut jälkeäkään naisellisesta avuttomuudesta, joka vetoaa miehen voimaan ja ritarillisuuteen. "Miettikää nyt uudelleen ja viekää minut yli!"

"En vie."

"Saatte viisikymmentä."

"En vie, sanon minä."

"Minä en ainakaan pelkää, tietäkää se."

Nuorukaisen silmät salamoivat suuttumuksesta. Hän kääntyi äkkiä Fronan puoleen, mutta malttoi mielensä eikä lausunut sanoja, jotka jo olivat hänen huulillaan. Frona huomasi mitään pahaa tarkoittamatta loukanneensa häntä ja aikoi juuri ruveta selittelemään. Mutta hänkin malttoi mielensä ja oli vaiti, sillä hän aavisti, että tämä ehkä oli ainoa keino, jolla hän saavuttaisi päämääränsä. Siinä he seisoivat kumarassa kuten merimiehet myrskyn kallistamalla laivankannella katsoen toisiaan järkähtämättömästi silmästä silmään. Nuorukaisen hiukset olivat kosteina kiemuroina tarttuneet hänen otsaansa, ja Fronan pitemmät suortuvat huiskivat häntä raivoisasti kasvoihin.

"No tulkaa sitten!" Nuorukainen työntäisi veneen kiivaasti vesille ja otti airot esiin. "Astukaa veneeseen! Minä soudan teidät yli, mutta en huoli viidestäkymmenestä dollaristanne. Te maksatte taksan mukaan ja sillä hyvä!"

Vihuri tarttui kevyeen palkoon ja kiidätti sitä hyvän matkaa sivuittain. Vettä roiskui koko ajan roiskumistaan laidan yli, ja Frona tarttui heti äyskäriin.

"Toivottavasti me ajaudumme maihin", huusi nuorukainen kumartuessaan eteenpäin soutaessaan. "Se vasta olisi harmillista — teille." Hän katsoi Fronaa tuimasti kasvoihin.

"Ei", tämä oikaisi, "vaan se olisi kurjaa meille molemmille, — yö ilman telttaa, peitteitä ja tulta. Mutta sitä paitsi me emme ajaudu maihin."

* * * * *

Frona hyppäsi liukkaalle kalliolle ja auttoi soutajaansa vetämään rannalle kangaspäällyksisen veneen ja kaatamaan veden pois. Kummallakin puolella kohosivat paljaat, kosteat kallioseinät. Lumiräntää satoi taukoamatta, ja sen läpi saattoi hämärässä erottaa joitakin tavarakojuja, joiden seiniä pitkin vesi valui virtoinaan.

"Teidän on paras kiiruhtaa", neuvoi nuorukainen kiittäen avusta ja työntäen veneen vesille. "Teillä on kaksi vaivalloista mailia täältä Happy Campiin. Ei ensinkään metsää, ennenkuin tulette sinne, niin että on paras rientää. Hyvästi."

Frona ojensi hänelle kätensä ja sanoi: "Te olette kelpo mies."

"No — enpä tiedä."

Frona sai kädenpuristuksensa korkoineen takaisin, ja nuorukaisen katse ilmaisi vilpitöntä ihastusta.

Kymmenkunta ensimmäistä telttaa Happy Campissa, aivan metsän reunassa, pysyi lujasti ummessa. Frona kulki päivän rasituksista uupuneena toiselta toiselle, kosteat hameet takertuivat hänen väsyneihin jalkoihinsa, ja tuuli antoi hänelle toisen armottoman sysäyksen toisensa jälkeen. Kerran hän teltan seinän läpi kuuli miehen innokkaasti jotain kertovan ja luuli varmasti tavanneensa Del Bishopin. Mutta katsottuaan telttaan hän huomasi erehtyneensä, ja yhtä huonoin tuloksin hän astui eteenpäin, kunnes tuli leiripaikan viimeiselle teltalle. Hän raotti ovea ja katsoi sisään. Lepattavan kynttilänliekin valossa hän näki teltan ainoan asukkaan, miehen, makaavan polvillaan ja puhaltavan voimainsa takaa savuavan Yukonin-uunin tulisijaan.