"Hyvä on. Luultavasti se pelastaa minun käteni saastaisesta tehtävästä. Vincent, se tyttölapsi, joka nyt on kasvanut naiseksi, nukkuu tänä yönä Dawsonissa. Jumala meitä auttakoon, teitä ja minua, me emme laske päätämme levolle niin viattomina ja puhtaina kuin hän! Vincent, kuulkaa minua, te ette koskaan tule satuttamaan kättänne häneen, ette hänen miehenään enempää kuin muutenkaan."
Paholainen, josta Lucile oli puhunut, alkoi herätä eloon, riehuva, mieletön paholainen.
"Minä en pidä teistä", jatkoi Matt. "Syyt pidän omana tietonani. Mutta muistakaa, mitä minä teille sanon: jos te olisitte niin hurja, että ottaisitte hänet vaimoksenne, niin ette koskaan saisi nähdä kirotun hääpäivänne loppua ettekä lähestyä morsiusvuodetta. Mies, minä voisin lyödä teidät kuoliaaksi näillä käsilläni, jos sitä tarvittaisiin. Mutta minulla on syytä toivoa, että tästä suoriudutaan siistimmälläkin tavalla. Älkää hätäilkö! En minä tee teille mitään."
"Senkin irlantilaisroisto!"
Paholainen pääsi äkkiarvaamatta valloilleen, ja Mc Carthy huomasi revolverin piipun suuntautuvan ohimoansa kohti.
"Onko se ladattu?" hän kysyi. "Luulenpa, että se on. Mutta miksi te viivyttelette? Ettekö aio laukaista?"
Kirjeenvaihtajan sormi liikahti, ja varoittava napsahdus kuului.
"Laukaiskaa nyt, laukaiskaa, minä sanon! Ikäänkuin te kykenisitte, horjuvine katseinenne."
St. Vincent yritti kääntää katseensa toisaalle.
"Katsokaa minuun, mies!" käski Mc Carthy. "Katsokaa minua silmiin, kun teette sen!"
St. Vincentin täytyi tahtomattaan kääntää päänsä ja kohdata irlantilaisen katse.
"Nyt!"
St. Vincent puri hammasta ja painoi liipasinta — ainakin hän oli tekevinään sen, kuten ihminen unessa luulee toimivansa. Tahto käski kättä toimimaan, mutta mielen hermostuneisuus pidätti sitä täyttämästä käskyä.
"Tuosta vapisevasta sormiraukasta ei taida olla siihen tekoon." Matt nauroi kärsivää vastustajaansa vasten kasvoja. "Kääntäkää ase vain toisaalle ja laskekaa hana hiljaa, aivan hiljaa ja varovaisesti." Hänen rauhoittava äänensä hiljeni lopulta miltei kuulumattomiin.
St. Vincent totteli, antoi revolverin pudota kädestään ja vaipui tuskin kuuluvasti huoahtaen hervottomana tuolille. Hän koetti suoristautua, mutta kaatui pöytää vasten ja kätki kasvot velttoihin käsiinsä. Matt veti rukkaset käsiinsä, katsoi säälivästi murtunutta miestä, astui sitten ulos ja sulki oven hiljaa jälkeensä.
KAHDESKYMMENES LUKU.
Siellä, missä luonto on kova ja karu, ihmisetkin helposti tulevat samanlaisiksi. Elämä on ystävällistä ainoastaan lauhkeissa maissa, missä aurinko heloittaa lämpimänä ja maa on antelias. Britannian sumuinen, kostea ilmanala tekee asukkaista juoppoja, ruusunhohtoiset itämaat houkuttelevat loistaviin lootus-unelmiin. Pohjolan raju ja hurja valkoihoinen jättiläinen ei peittele vihaansa, vaan iskee muitta mutkitta nyrkkinsä vihamiestä vasten kasvoja. Notkea, velttoliikkeinen etelämaalainen hymyilee lempeästi, odottaa tilaisuutta ja suorittaa tekonsa takaapäin, kun ei kukaan näe, harkitusti ja herättämättä melua. Tarkoitus on molemmilla sama, keinot vain erilaiset, ja niihin juuri ilmanala ja sen seurausilmiöt määräävästi vaikuttavat. Molemmat ovat syntisiä ihmisiä, kuten vaimosta syntyneet ammoisista ajoista ovat olleet, mutta toinen tekee syntinsä avoimesti, Jumalan kaikkinäkevien silmien edessä, toinen — ikäänkuin Jumala ei näkisi — verhoaa vääryytensä kaunisteltuun vaippaan ja peittelee sitä kuin jotain salaperäistä pyhää.
Tällaiset ovat ihmisen tavat aina sen mukaan, miten aurinko hänen ylitsensä paistaa ja tuulet hänen maillaan puhaltelevat, riippuvaiset hänen suvustaan, hänen isänsä ja äitinsä perinnöstä. Jokainen ihminen on useitten voimien yhteisvaikutuksen tulos, joiden painostus on häntä itseään voimakkaampi ja jotka muovaavat hänen olentonsa ennakolta määrättyyn muotoon. Mutta jos hänellä on terveet jalat, niin hän voi karata ja joutua uuden painostuksen alle. Hän voi pakenemistaan paeta, jokainen uusi painostus lyö häneen leimansa, ja lopullinen muoto on kaikkien vaikutusten yhteinen tulos. Vaihda kehdossa makaava lapsi toiseen, ja alhaissyntyinen orja kykenee kantamaan purppuraa yhtä majesteetillisesti kuin synnynnäinen ruhtinas, ja kuninkaan lapsi anoo almua yhtä nöyrästi ja ryömii ruoskan alla yhtä viheliäisenä kuin konsanaan hänen alhaisin alamaisensa. Tyhjävatsainen Chesterfield, joka sattuu saamaan hyvän aterian, ahmii yhtä vilpittömästi kuin minkä sikolätin asukkaat tahansa. Ja epikurolainen oppii eskimon likaisessa majassa ylistämään valaan ja mursun rasvaa — tai kuolee.
Niinpä vasta-asutetussa, kylmässä, kolkossa ja vihamielisessä pohjolassa etelän velttous pian kirposi ihmisistä, ja he alkoivat uutterasti ahertaa. Samalla irtautui heistä viljalti sivistyksen kiiltokuorta — kaikki sen turhamaisuus, suurin osa sen heikkoutta ja ehkä joitakin sen hyviäkin puolia. Olkoonpa niinkin, mutta he säilyttivät suuret perintötavat ja elivät ainakin rehellisesti, nauroivat vilpittömästi ja katsoivat toinen toistansa suoraan silmiin.
Siksi ei naisten, jotka ovat syntyneet 53:nnen leveysasteen eteläpuolella ja kasvaneet elämän päivänpuolella, ole hyvä liikuskella pohjolassa, ellei heidän luonteensa ole voimakas ja luja. Olkootpa he kuinka hennot ja lempeät ja tunteelliset tahansa, olkoonpa, että heidän silmänsä eivät ole kadottaneet loistoaan eivätkä kummeksivaa katsettaan ja että heidän korvansa ovat tottuneet vain helliin sanoihin, jos vain heidän elämän käsityksensä on terve ja horjumaton, jos he sen avulla kykenevät ymmärtämään ja antamaan anteeksi, niin heille ei tapahdu mitään pahaa, ja he saavat ymmärtämystä osakseen. Ellei, niin he saavat nähdä ja kuulla sellaista, mikä heitä loukkaa, saavat kärsiä paljon ja kadottavat uskonsa ihmisiin, ja se on onnettominta, mitä heille voi sattua. Heitä pitäisi silloin hellästi hoivata, ja se olisi heidän miehisten sukulaistensa tehtävä, mitä läheisempien, sitä parempi. Olisi myöskin viisasta etsiä heille asunto Dawsoniin päin viettävältä vuorenrinteeltä tai vielä kernaammin vastarannalta, Yukonin länsipuolelta. Heidän ei pitäisi kulkea ulkosalla ilman turvaa ja seuraa, ja tuvan takana oleva rinne olisi sopivin paikka heidän lepäillä ja hengittää raitista ilmaa. Siellä heidän korviaan ei särkisi kovaa elämänkamppailua käyvien miesten karkea puhe.
* * * * *
Vance Corliss kuivasi viimeisen tinalautasen ja asetti sen hyllylle, sytytti piippunsa ja heittäytyi lavitsalle tuijottamaan French Hillillä sijaitsevan mökkinsä sammalilla tiivistettyyn kattoon. Mökki oli harjanteen päässä, lähellä Eldorado Creekiä, yleisen kulkutien reunassa, ja sen ainoa ikkuna loisti iltaisin iloisesti myöhäisille kulkijoille.
Ovi potkaistiin auki, ja Del Bishop tulla kompuroi tupaan halkotaakka selässään. Hengitys oli peittänyt hänen kasvonsa niin lujaan huurteeseen, että hän ei voinut puhua. Tämä tila oli miehelle aina sangen tuskallinen, ja hän pisti sen vuoksi päänsä kiireimmän kaupalla uunin yläpuolelle, kuumaan ilmavirtaan. Ei kestänyt kauankaan, ennenkuin kuura alkoi sulaa ja valua virtoina tulikuumalle uunille, jolle vesipisarat hurjasti hyppelivät. Sitten jää alkoi lohkeilla parrasta, putoilla palasina uunin kannelle ja pihisten uiskennella siinä, kunnes se kuumina höyryinä haihtui yläilmoihin.
"Tehän havainnollistatte kaikki aineen kolme ilmenemismuotoa", nauroi Vance matkien Bishopin kivettynyttä ilmettä, "kiinteän, juoksevan, ja höyrymäisen. Hetken päästä te kai esitätte kaasua."
"S-s-se oli hyvin sanottu", sai Bishop vaivoin lausutuksi irroitellessaan itsepäistä jääsirua ylähuulestaan, kunnes se viimein räiskähtäen putosi uunille.
"Miten kylmää mahtaa olla, Del? Viisikymmentä?"
"Vai viisikymmentä!" toisti kullankaivaja äärettömän halveksivalla äänellä kasvojansa kuivaten. "Elohopea on tuntikausia ollut jäässä, ja pakkanen on kiristynyt kiristymistään. Vai viisikymmentä! Minä panen uudet kintaani teidän vanhoja pieksujanne vastaan siitä, että ei ole hiukkastakaan alle seitsemänkymmenen."
"Niinkö luulette?"
"Lyödäänkö vetoa?"
Vance nyökkäsi nauraen päätään.
"Celsiusta vai Fahrenheitia?" kysäisi Bishop alkaen äkkiä epäillä.
"No jos te niin välttämättä tahdotte saada vanhat pieksuni, niin voitte saada ne ilman vedonlyöntiäkin", vastasi Vance ollen loukkaantuvinaan toisen heikkouskoisuudesta.
Del suutahti ja heittäytyi toiselle vuoteelle. "Sanoitteko nyt mielestänne jotain hyvin kekseliästä?" Kun ei saanut vastausta, luuli hän osanneensa oikeaan, kääntyi selälleen ja alkoi hänkin tutkia kattosammalia.
Neljännestunnissa hän ehti kyllästyä tähän ajanvietteeseen. "Eikö pelattaisi vähän korttia ennen maatapanoa?" hän ehdotti.
"Miksikäs ei!" Corliss nousi pystyyn, ojentautui suoraksi ja siirsi öljylampun hyllyltä pöydälle. "Riittääköhän tuo öljy?" tuumi hän katsottuaan miten korkealle se ulottui säiliössä.
Bishop otti kortit esiin ja tutki lampun sisällystä. "Niin, tietysti minä olen unohtanut täyttää sen. Nyt on liian myöhäistä. Kai se nyt tämän pelin ajaksi riittää."
Corliss otti kortit ja alkoi sekoittaa, mutta keskeytti äkkiä ja sanoi: "Meillä on pitkä matka edessä, Del, noin kuukauden päästä, maaliskuun puolivälissä luultavasti, Stuart-jokea pitkin Mc Questionille, Mc Questionia ylös ja takaisin pitkin Mayoa; sitten maitse Mazy Maylle, Henderson Creekille."
"Indian-joen varrella?"
"Ei", vastasi Corliss jakaessaan, "vaan juuri Stuartin ja Yukonin yhtymäkohdan alapuolella. Ja sitten takaisin Dawsoniin ennen jäänlähtöä."
Kullankaivajan silmät loistivat. "Siellä vasta tulee meille touhua, totisesti! Oletteko saanut vihiä jostain?"
"Sain sanan Parkerilta, joka on työssä Mayon varsilla, eikä Mc Phersonkaan ole vedellyt unia Hendersonilla — niin, häntä te ette tunnekaan. He eivät pidä suurta melua, ja eihän voi sanoa mitään varmaa, mutta — —"
Bishop nyökäytti päätään tietävästi, ja Corliss käänsi valttikortin esille. Del ryhtyi laskemaan ja oli juuri saavinaan tulokseksi kaksikymmentäneljä, kun ulkoa alkoi kuulua ääniä ja ovea jytistettiin kiivaasti.
"Astukaa sisään", hän huusi, "älkääkä pitäkö niin pahaa melua. Katsokaahan" — hän kääntyi Corlissin puoleen ja levitti korttinsa pöydälle — "viisitoista — kahdeksan, viisitoista — kuusitoista ja kahdeksan tekee kaksikymmentäneljä. Minulla on onni matkassa, minulla!"
Corliss nousi nopeasti jaloilleen. Bishop käänsi päätään. Kaksi naista ja mies olivat raskain askelin astuneet tupaan ja seisoivat ovella äkkinäisen valon huikaisemina.
"Kautta kaikkien profeettojen! Cornell!" Bishop pudisti miehen kättä ja veti häntä peremmälle. "Muistattehan Cornellin, Corliss, Jake Cornellin?"
"Kuinka minä olisin voinut unohtaa!" vastasi insinööri lämpimästi ja pudisti miehen kättä. "Se oli viheliäinen yö, jona te annoitte meille yösijan viime syksynä, yhtä surkea kuin hirvenpaisti, jota saimme aamiaiseksi, oli erinomaista."
Jake Cornell, joka oli julman näköinen ja pörröinen kuin metsäläinen, nyökäytti päätään ja laski suuren kopsapullon pöydälle. Hän nyökäytti toistamiseen ja tuijotti hurjasti ympärilleen. Huomattuaan uunin hän meni sen luo, nosti kantta, sylkäisi suun täydeltä keltaista sylkeä ja palasi pitkin askelin takaisin.
"Totta kai minä sen yön muistan", alkoi hän puhua jylisevällä äänellä jään lohkeillessa hänen partaisilta poskiltaan. "Ja on riivatun hauska nähdä teidät taas, sen minä sanon." Äkkiä hän näytti muistavan jotain ja lisäsi hiukan nolona: "Toisin sanoen, me olemme kaikki riivatun iloiset nähdessämme teidät, eikö totta, tytöt?" Hän kääntyi ja kehoitti päätään nyökäyttäen seuralaisiaan tulemaan lähemmäksi. "Blanche, kultaseni, mr Corliss — hm — — hauska tehdä teidät tutuiksi keskenänne. Cariboo Blanche, sir, Cariboo Blanche."
"Hauska tavata teidät." Cariboo Blanche ojensi ujostelematta kätensä ja katsoi Corlissia suoraan silmiin. Hän oli kaunispiirteinen, vaaleaihoinen nainen, jonka ulkomuoto kerran oli ollut miellyttävä, mutta jonka piirteet nyt olivat käyneet teräviksi ja koviksi kuin ahavoituneen miehen.
Tyytyväisenä seurustelutaitoonsa Jake Cornell rykäisi ja esitti
toisen seuralaisensa. "Mr Corliss — Neitsyt, saanko esitellä. Hm!"
Nähdessään Corlissin silmissä kysyvän ilmeen hän toisti: "Niin juuri,
Neitsyt. Ei mitään muuta."
Tyttö hymyili ja kumarsi, mutta ei ojentanut kättään. Corliss oli hänen arvostelunsa mukaan kaupunkilaisherra, ja hänen rajoitettu kokemuksensa sanoi hänelle, että sellaisten keskuudessa ei pidetä hienona antaa kättä.
Corliss haparoi kädellään ilmaa, kumarsi sitten ja katsoi häneen uteliaasti. Neitsyt oli tumma kaunotar, jolla oli matala otsa ja moitteeton vartalo, ja niin alhaista lajia kuin tuo kauneus olikin, niin hänen elämää uhkuva olemuksensa ei kuitenkaan voinut olla viehättämättä Corlissia. Hän näytti olevan elämää tulvillaan, ja hänen nopeat, vaistomaiset liikkeensä tuntuivat johtuvan punaisen veren ja elinvoiman yltäkylläisyydestä.
"Kaunis ja terve ilmestys tuo, vai mitä arvelette?" kysyi Jake
Cornell tyytyväisenä seuraten isäntänsä katsetta.
"Älkää nyt taas siinä lörpötelkö, Jake!" tokaisi Neitsyt vastaan
ja veti suunsa halveksivasti suppuun tehdäkseen vaikutuksen
Vanceen. "Minun mielestäni teidän paremmin sopisi pitää huolta
Blanche-raukasta."
"Niin, asia on niin, että meidän on käynyt varsin hullusti", kertoi Jake. "Blanchen jalat kastuivat tuolla joella vähän matkan päässä ja ovat kai nyt paleltuneet."
Blanche hymyili Corlissin taluttaessa häntä uunin luona olevalle
tuolille ja puri huultaan, etteivät muut huomaisi, miten hän kärsi.
Kun Neitsyt ryhtyi riisumaan hänen märkiä jalkineitaan, kääntyi
Corliss toisaalle, ja Bishop lähti etsimään sukkia ja mokkasiineja.
"Ei se noussut ylemmäksi kuin nilkkoihin", selitti Cornell tuttavallisesti, "mutta riittää sekin tällaisena iltana."
Corliss nyökäytti myöntävästi päätään.
"Näimme, että täällä oli valoa, ja — hm — sitten me tulimme.
Ettehän pane pahaksenne?"
"En, en suinkaan —"
"Ettekö pidä meitä tunkeilevina?"
Corliss sai hänet rauhoittumaan laskien kätensä hänen olalleen ja painaen hänet ystävällisesti istumaan. Blanche huoahti helpotuksesta. Hänen märät sukkansa olivat ripustetut kuivamaan ja höyrysivät jo jalkojen nauttiessa Bishopin avaroitten siwash-töppösien suloisesta lämmöstä. Vance tarjosi Cornellille tupakkaa, mutta tämä otti esiin kourallisen sikareja ja ojensi kaikille.
"Hävyttömän huonoa tietä juuri näillä tienoin", hän huomautti pasuunaäänellään samassa heittäen kaunopuheisen katseen pöydälle asettamaansa pulloon. "Lähteensilmät tekevät jään petolliseksi, ja ennenkuin arvaatkaan, se murtuu." Hän kääntyi uunin ääressä istuvan naisen puoleen. "Miltä tuntuu, Blanche?"
"Suloiselta", tämä vastasi laiskasti ojennellen ruumistaan ja asetellen jalkojaan, "vaikka sääret eivät olekaan yhtä norjat kuin lähtiessämme."
Cornell katsoi kysyvästi isäntäänsä, otti sitten pullon ja alkoi kaataa siitä neljään tinapikariin ja tyhjään mehulasiin.
"Miltähän maistuisi lasi totia?" puuttui Neitsyt puheeseen. "Tai punssia? Onko teillä sitruunamehua?" Hän kääntyi Corlissin puoleen. "Onko? Mainiota!" Nyt hän suuntasi mustat silmänsä Deliin. "Hei, kokki! Kattila tulelle ja vettä kiehumaan! Katsokaa tänne, kaikki tyynni! Tämä on Jaken lempijuoma, antakaa minun näyttää teille. Onko teillä sokeria, mr Corliss? Entä muskottia? Tai kanelia? Sama se! Pitäkää kiirettä, kokki!"
"Eikö hän ole kultainen?" sanoi Cornell Vancelle tuttavallisesti heidän katsellessaan, miten Neitsyt hämmensi höyryävää lientä.
Mutta Neitsyt välitti nyt vain Corlissista. "Älkää kuunnelko häntä", hän neuvoi. "Hän on nyt jo enemmän kuin puoleksi sekaisin; joka pysähdyspaikassa on maistellut."
"No, no kultaseni —", vastusteli Jake.
"Älä sinä sano minua kullaksesi", kivahti Neitsyt nyrpeästi. "Minä en pidä sinusta."
"Miksi et?"
"Siksi — —" Hän kaatoi punssin huolellisesti pikareihin ja tuumi. "Siksi, että sinä haiset tupakalle. Ja juopottelet. Minä pidän siivoista, parrattomista nuorista miehistä."
"Älkää huoliko hänen loruistaan", varoitti Cornell. "Tuon hän sanoo vain saadakseen minut aivan järjiltäni."
"Kas niin", komensi Neitsyt. "Nouskaa pystyyn nyt ja kippis!"
"Kenen malja", huusi Blanche uunin luota.
Kohotetut pikarit jäivät keskitiehen.
"Kuningattaren, Jumala häntä siunatkoon", ehdotti Neitsyt innokkaasti.
"Ja Billin", keskeytti Del Bishop.
Taasen lasit nousivat hiukkasen.
"Minkä Billin", kysyi Neitsyt epäillen.
"Mc Kinleyn."
Neitsyt hymyili armollisesti. "Kiitos, kokki, te olette kunnon mies. No, nyt aletaan uudestaan. Tämä malja juodaan seisoaltaan. Eläköön kuningatar, Jumala häntä siunatkoon, ja Bill Mc Kinley!"
"Pohjaan!" kuului Jake Cornellin ukkosääni, ja pikarit lyötiin pöytään, niin että paukahteli.
Vance Corliss huomasi, että tämä kaikki häntä huvitti. Hän muisti, mitä Frona oli sanonut, ja ajatteli ironisesti, että nytpä hän juuri oppi tuntemaan elävää elämää, kartutti kokemustensa sarjaa. Nämä olivat juuri Fronan sanat, ja ne pyörivät lakkaamatta hänen mielessään. Sitten Fronan kihlaus St. Vincentin kanssa muistui hänen mieleensä, ja hän teki Neitsyen onnelliseksi pyytämällä häntä laulamaan. Mutta Neitsyt ujosteli ja taipui vasta, kun Bishop oli esittänyt "Kiitävän pilven" lukemattomat säkeistöt. Neitsyen ääni oli heikko ja sen laajuus ehkä puolitoista oktaavia, alaäänien sävy oli sangen kummallinen ja ylä-äänet kuuluivat ohuilta ja eksyneiltä. Hän lauloi kuitenkin "Sun kultias en kaipaa" niin liikuttavasti, että Cornellin silmiin tuli kostea kiilto hänen kuunnellessaan pelkkänä korvana ja äkillisen, oudon hartauden valtaamana.
Kättentaputukset olivat vilkkaat, ja heti niiden tauottua Bishop esitti laulajattaren, "Bow Bellsin tenhottaren", maljan, ja Jake yhtyi tuumaan huutaen "pohjaan", niin että kajahteli.
* * * * *
Kahta tuntia myöhemmin Frona Welse koputti ovelle. Kiivas, selvä kolkutus tunki läpi sisällä vallitsevan hälinän ja sai Corlissin avaamaan oven.
Frona huudahti iloisesti huomatessaan, kenen luokse oli saapunut.
"Tekö — Vance! En tiennytkään teidän asuvan täällä."
Corliss pudisti hänen kättään ja asettui oviaukon tielle. Heidän takaansa kuului Neitsyen nauru ja Cornellin remuisa renkutus.
"Mitä nyt?" kysyi Corliss. "Onko jotain tapahtunut?"
"Minun mielestäni te voisitte pyytää minua sisään." Fronan äänessä oli moitetta ja kärsimättömyyttä. "Minä satuin astumaan jääsohjoon, ja jalkani voivat paleltua."
"Voi taivas varjele!" kuului Corlissin selän takaa Neitsyen rehevä ääni, ja Blanche ja Bishop yhtyivät hänen kanssaan nauramaan Cornellille, joka täyttä kurkkua puolustautui. Corlissista tuntui, kuin olisi kaikki veri hänen ruumiistaan syöksynyt poskiin. "Mutta te ette voi tulla sisään, Frona! Ettekö kuule?"
"Minun täytyy päästä." Frona piti kiivaasti puoliaan. "Jalkani ovat paleltumaisillaan."
Corliss alistui, väistyi syrjään ja sulki oven hänen jälkeensä. Joutuessaan niin äkkiä pimeydestä valoon Frona pysähtyi hetkiseksi, mutta sai pian näkönsä jälleen ja tarkasteli ympäristöään. Ahtaan huoneen ilma oli paksuna tupakansavusta, joka raittiista ulkoilmasta tulijaan vaikutti tympäisevästi. Pöydällä olevasta suuresta kattilasta kohosi kiemurteleva höyrypatsas ilmaan. Neitsyt puolustautui Cornellia vastaan pitkällä sinappikauhalla, pujahteli nopsasti takaa-ajajansa käsistä ja sivalsi tuon tuostakin keltaista voidetta hänen kasvoihinsa. Uunin luona istuva Blanche oli kääntynyt katsomaan, miten leikki päättyisi, ja Del Bishop istui lasi kädessä ja tervehti "hyvä"-huudoin jokaista onnistunutta lusikansivallusta. Kaikkien kasvot punoittivat.
Vance nojasi aivan hervottomana ovea vasten. Koko tilanne tuntui niin käsittämättömän mahdottomalta. Hänet valtasi mieletön halu nauraa, mutta hän sai esiin vain käheän yskähdyksen. Mutta Frona, jonka jalat kävivät yhä tunnottomammiksi, huomasi tarvitsevansa pikaista apua ja astui peremmälle. "Terve, Del!" hän huudahti.
Del tunsi äänen, ja hänen ilmeensä muuttui. Hän kääntyi hitaasti ja vastenmielisesti Fronaan päin. Tämä oli heittänyt parkansa päähineen taapäin, ja hänen pakkasesta punaposkiset, raikkaat kasvonsa, joita tumma nahka reunusti, olivat kuin kimppu päivänsäteitä, jotka ovat päässeet tunkeutumaan kurjaan, pimeään onkaloon. Kaikki tunsivat hänet, sillä kukapa ei olisi tuntenut Jakob Welsen tytärtä. Neitsyt pudotti pelästyksestä huudahtaen sinappilusikan kädestään, ja Cornell hieroi tahriintunutta naamaansa ja vaipui nolona lähimmälle tuolille. Cariboo Blanche oli ainoa, joka säilytti mielenmalttinsa, hän vain hymyili hiljaa itsekseen.
Bishopin onnistui saada suustaan jotain tervehdyksentapaista, mutta sen jälkeen hän ei kyennyt katkaisemaan yleistä hiljaisuutta.
Frona odotti hetkisen ja sanoi sitten: "Hyvää iltaa teille kaikille!"
"Tätä tietä." Vance oli nyt tointunut ja johdatti Fronan uunin luo, missä hän sai tuolin vastapäätä Blanchea. "Riisukaa nyt nopeasti jalkineenne ja varokaa liikaa lämmintä. Koetan etsiä teille jotain."
"Saisinko hiukan kylmää vettä", pyysi Frona. "Se ehkäisee paleltumisen. Del kai voi hankkia sitä minulle."
"Toivottavasti ette ole pahasti paleltunut."
"En ole." Hän pudisti päätään ja katsoi Vanceen hymyillen, samalla vetäen kankeita mokkasiinejaan jalastaan. "Eivät ne ole ehtineet paleltua muuta kuin pinnalta. Pahimmassa tapauksessa nahka lähtee."
Kaamea hiljaisuus vallitsi tuvassa, Bishop ammensi vettä säiliöstä pieneen kulhoon, ja Corliss etsiskeli pienimpiä ja siroimpia kotijalkineitaan ja lämpimimpiä sukkiaan.
Frona lakkasi äkkiä hieromasta jalkojaan, katsahti ylös ja sanoi nauraen: "Älkää antako minun palelluttaa iloanne, niinkuin olen palelluttanut jalkani. Jatkakaa toki!"
Jake Cornell suoristautui ja rykäisi, ja Neitsyt sai ylen arvokkaan ilmeen kasvoilleen, mutta Blanche tuli Fronan luo ja otti pyyhinliinan hänen kädestään.
"Minä astuin sulaan samassa paikassa", sanoi hän laskeutuen polvilleen ja aikoen hieroa paleltuneita jalkoja, kunnes veri alkoi kiertää ja ne tulivat punaisiksi jälleen.
"Ehkäpä nämä jotenkuten menettelevät." Corliss heitti naisille mokkasiinit ja villasukat, joita he tuttavallisesti naureskellen alkoivat vetää Fronan jalkoihin.
"Mutta minkä ihmeen takia te olitte yksin liikkeellä tähän vuorokauden aikaan?" kysyi Vance. Sisimmässään hän ei voinut olla ihmettelemättä sitä levollisuutta ja mielenmalttia, millä Frona suhtautui tilanteeseen.
"Tiedän edeltäkäsin, että te tulette torumaan minua", vastasi Frona auttaen Blanchea ripustamaan märät vaatekappaleet uunin yläpuolelle kuivumaan. "Olin mrs Stantonin luona; mutta ensin teidän pitää saada tietää, että miss Mortimer ja minä olemme viikon vierailulla Pentlyillä. No niin, minä aioin lähteä Stantonilta ennen pimeän tuloa, mutta heidän pikku poikansa oli jotenkuten onnistunut saada lamppuöljyä suuhunsa, mr Stanton oli Dawsonissa ja — niin, me emme olleet varmoja siitä, että vaara oli ohitse, ennenkuin puolisen tuntia sitten. Mrs Stanton ei tahtonut kuulla puhuttavankaan siitä, että palaisin yksin, mutta eihän siinä ollut minkäänlaista pelon syytä, minä vain en tullut ajatelleeksikaan, että jää voisi pettää tällä pakkasella."
"Millä te sen lapsen paransitte?" kysyi Del tahtomatta päästää keskustelua katkeamaan, kun se nyt kerran oli saatu käyntiin.
"Purutupakalla." Ja naurun tauottua Frona jatkoi: "Heillä ei ollut sinappia, enkä minä keksinyt muutakaan sen parempaa. Sitä paitsi Matt Mc Carthy kerran Dyeassa pelasti sillä minun henkeni, kun minussa oli kuristustauti. Mutta tehän lauloitte minun tullessani. Jatkakaa toki."
Jake Cornell änkytti, että he olivat laulaneet tarpeekseen.
"Entä te, Del. Laulakaa 'Kiitävä pilvi', niinkuin teillä on tapana jokimatkalla."
"Sen hän on jo laulanut", sanoi Neitsyt.
"Laulakaa te sitten. Olen varma siitä, että te osaatte laulaa."
Hän katsoi Neitsyttä hymyillen silmiin, ja tämä nuori nainen esitti markkinaballaadin taiteellisemmin kuin itse aavistikaan. Fronan tulon aiheuttama painostava mieliala hälveni pian olemattomiin, ja tuvassa laulettiin, juotiin maljoja ja remuttiin kuten ennenkin. Fronakin kosketti toverillisesti huulillaan mehulasin reunaa ja huvitti osaltaan seuraa laulamalla "Annie Laurien" ja "Ben Boltin." Salaa hän pani merkille, miten voimakas juoma sai vähitellen Cornellin ja Neitsyen kokonaan valtoihinsa. Tämä oli hänelle uusi kokemus, ja hän iloitsi siitä, vaikkakin hänen samalla tuli sääli Corlissia, joka oli melko nolo isäntä.
Mutta tämä ei ollut säälin tarpeessa. Hän katsoi Fronaa ja koetti kuvitella mielessään, että joku niistä naisista, joihin hän oli tutustunut äitinsä teekutsuissa, olisi kolkuttanut ovelle ja astunut sisään tänne, niinkuin Frona oli tehnyt. Vielä eilen hänestä olisi ollut kiusallista nähdä Blanchen hierovan hänen jalkojaan, mutta nyt hän oli ylpeä siitä, että Frona salli sen tapahtua, ja tuli myötätuntoisemmaksi Blancheakin kohtaan. Lieneekö juoma vaikuttanut, mutta hän oli löytävinään kätkettyä kauneutta tuon naikkosen kuluneista piirteistä.
Frona oli saanut kuivaneet mokkasiininsa jalkaansa ja seisoi valmiina lähtemään, kärsivällisesti kuunnellen Jake Cornellin viimeistä, änkyttävää maljapuhetta, jota tämä nikotukseltaan tuskin sai lausutuksi.
"Sen miehen — hik! — miehen malja", hän jylisevällä äänellä huusi, "sen miehen — hik! — joka — joka on luonut —"
"Tämän siunatun maan", täydensi Neitsyt.
"Aivan niin, kultaseni. Sen miehen malja, joka on luonut tämän siunatun maan. Eläköön — hik! — eläköön Jak — Jakob Welse!"
"Ja Jakob Welsen tytär", huusi Blanche.
"Hyvä! Nouskaa seisomaan! Pohjaan!"
"Niin, 'sen tytön vertaista ei toista'", alkoi Del laulaa posket hehkuen.
"Minä tahtoisin puristaa teidän kättänne, vain kerran", sanoi Blanche hiljaa muiden melutessa.
Frona riisui kintaansa, jonka hän jo oli vetänyt käteensä, ja he puristivat lujasti toistensa käsiä.
"Ei, ei", sanoi Frona heti sen jälkeen Corlissille, joka oli pannut lakin päähänsä ja sitoi korvalappuja. "Blanche on kertonut minulle, että tästä on vain puoli mailia Pentlylle. Tie on selvä. Ei kukaan saa lähteä minua saattamaan."
"Ei ensinkään." Hänen äänessään oli tällä kertaa niin käskevä sävy, että Corliss viskasi lakin vuoteelle. "Hyvää yötä vain!" Hän hymyili koko meluavalle joukolle.
Mutta Corliss saattoi hänet ovelle ja astui ulos. Frona katsahti häneen. Päähine oli vain puoleksi hänen päänsä yli vedettynä, ja hänen kasvonsa loistivat lumoavasti tähtien valossa.
"Frona, minä — — minä tahtoisin —"
"Älkää olko huolissanne. Minä en kantele", kuiskasi Frona.
Corliss huomasi hänen kasvojensa ilkkuvan ilmeen, mutta koetti jatkaa. "Minä tahtoisin selittää teille, kuinka —"
"Tarpeetonta! Minä ymmärrän. Mutta samalla minun täytyy tunnustaa, etten erikoisesti ihaile teidän makuanne —"
"Frona!" Hänen äänensä oli niin kiusaantunut, ettei se voinut jäädä
Fronalta huomaamatta.
"Voi teitä hullua", hän nauroi. "Ikäänkuin minä en tietäisi kaikkea.
Kertoihan Blanche, että hän oli kastellut jalkansa."
Corliss painoi päänsä alas. "Frona, te olette ehjin naisluonne, minkä milloinkaan olen tavannut. Ja" — hän suoristautui, ja hänen äänensä kuului vakuuttavalta — "me emme vielä tiedä, miten meidän suhteemme päättyy."
Frona koetti estää, mutta hän jatkoi: "Minä tunnen, minä tiedän, että kaikki vielä muuttuu. Käyttääkseni teidän omia sanojanne: kaikki tekijät eivät vielä ole päässeet vaikuttamaan. Mitä St. Vincentiin tulee, niin — — Minun omakseni te sittenkin tulette. Ja jos se tapahtuisi nyt heti, niin se ei olisi liian aikaista!"
Hän ojensi kuten nälkäinen kätensä Fronaa kohti, mutta tämä oli arvannut hänen aikeensa, ennenkuin hän ehti sitä toteuttaa, pujahti nauraen pakoon ja juoksi kevyesti tietä alas.
"Tulkaa takaisin, Frona! Tulkaa takaisin!" huusi Corliss. "Minä olen pahoillani —"
"Ettepä olekaan", kuului vastaus. "Ja minä olisin pahoillani, jos te olisitte. Hyvää yötä!"
Corliss näki hänen katoavan pimeyteen ja astui tupaan. Hän oli ollut niin vajonneena muihin mietteisiin, että ensi hetkessä hämmästyi näkyä, joka häntä täällä kohtasi. Cariboo Blanche itki hiljaa itsekseen. Hänen silmänsä kiilsivät kosteina, ja Corliss näki kyynelten vierivän hänen poskiaan pitkin. Bishopin kasvot näyttivät vakavilta. Neitsyt loikoi pää käsivarsien varassa pöydällä kaatuneitten pikarien ja punssilätäköitten seassa, ja Cornell seisoi kumartuneena hänen ylitseen, nikotteli ja hoki lakkaamatta: "Sinussa ei ole mitään vikaa, kultaseni, ei mitään vikaa."
Mutta Neitsyt oli lohduton. "Voi Jumala! Kun minä ajattelen sitä, mikä olen, ja sitä, mikä olen ollut — — — Mutta syy ei ole minun, sen minä sanon teille", huusi hän äkkiä kiivaasti. "Millaisten ihmisten lapsena minä olen syntynyt, sanokaahan? Mikä minun isäni oli? Juoppo, josta ei ollut mihinkään. Entä äitini sitten? Whitechapelista [Lontoon kurjin kortteli.] kotoisin. Kuka olisi antanut ropoakaan minun hyväkseni, jotta olisin saanut kasvatusta? Kuka välitti minusta vähääkään? Kuka, sanokaa se!"
Corlissin mielessä tapahtui äkillinen muutos. "Olkaa vaiti!" hän käski.
Neitsyt kohotti päätään, hänen hajalle päässeet hiuksensa törröttivät kuin raivottarella. "Oliko tuo teidän rakastettunne?" hän ilkkui. "Oliko?"
Corliss syöksyi raivoissaan häntä kohden kasvot valkeina ja ääni vihasta väristen.
Neitsyt kyyristyi kokoon ja nosti vaistomaisesti kädet kasvojensa suojaksi. "Älkää lyökö minua, sir", hän vikisi, "älkää lyökö minua!"
Corliss pelästyi omaa itseään ja odotti, kunnes sai mielenmalttiinsa takaisin. Sitten hän sanoi rauhallisesti: "Nyt saatte pukea vaatteet yllenne ja mennä matkoihinne. Kaikki kolme! Kas niin, ulos ja äkkiä!"
"Te ette ole mies, ette ole", uskalsi Neitsyt sanoa vihaisena huomatessaan, että pahoinpitelyn vaara oli ohitse.
Mutta Corliss kyyditsi hänet ensimmäisenä ovelle eikä ollut kuulevinaankaan.
"Täältä ajetaan naisia ulos", äyski tyttö raivoissaan, ja oli kompastumaisillaan kynnykseen.
"Ei hätää", marisi Jake Cornell rauhoittavasti, "ei hätää."
"Hyvää yötä. Olen pahoillani", sanoi Corliss Blanchelle sovinnollisesti hymyillen tämän astuessa ovesta.
"Keltanokka! Nulikka!" kirkui Neitsyt hänen jälkeensä, kun ovi jo oli sulkeutunut.
Corliss tuijotti ensin Del Bishopiin, sitten pöydällä vallitsevaan sekamelskaan, astui sitten huoneen poikki ja heittäytyi vuoteelle. Bishop nojasi kyynärpäätään pöytään ja imi piippuaan. Lamppu savusi, liekki lepatteli ja sammui, mutta hän istui yhä paikallaan, täytti piippunsa kerran toisensa jälkeen ja raapaisi lukemattomia tulitikkuja.
"Del! Oletteko hereillä?" kysyi Corliss viimein.
Del mörähti vastaukseksi.
"Minä olin aika lurjus, kun ajoin heidät ulos pakkaseen. Minua hävettää."
"Olitte kuin olittekin", vakuutti Del.
Pitkä hiljaisuus seurasi. Del koputti tuhan piipustaan ja nousi.
"Nukutteko?" kysyi hän.
Kun vastausta ei kuulunut, astui hän hiljaa vuoteen luo ja levitti peiton isäntänsä yli.
YHDESKOLMATTA LUKU.
"Niin, mikä oikeastaan on kaiken tarkoitus?" Corliss ojentautui veltosti ja nosti jalkansa pöydälle. Hän ei ollut erityisen huvitettu, mutta eversti Trethaway tahtoi välttämättömästi keskustella vakavasti.
"Siinähän se pulma juuri onkin! Tuo vanha ja alati uusi kysymys, jonka ihminen singahuttaa kaikkeutta vasten kasvoja." Eversti etsi jotain lompakostaan. "Katsokaahan" — hän otti esiin kuluneen paperipalasen, jolle oli jotain kirjoitettu — "tämän minä kopioin jostakin monta vuotta sitten. Kuulkaahan! 'Mikä merkillinen kummitus onkaan ihminen, tuo tomusta kokoonpantu sairaalloinen muodostuma, joka vuoroin liikuttelee jalkojaan, vuoroin makaa unen horrostilassa, joka tappaa, syö, kasvaa, ja synnyttää omia pienoiskuviaan, tuo olento, jonka hiukset ovat kuin maan ruoho ja jonka kasvoista kimaltaa kaksi silmää, olento, jonka luulisi saavan lapset säikkymään. Olento-raukka, joka niin turhan vuoksi ristiriitaisine himoineen ja haluineen on viskattu tänne lukemattomien kärsimysten keskelle, raa'an luonnon valtaan, olento, jonka omat esi-isät ovat petoja ja jonka kohtalona on riistää kanssaihmisiltä heidän henkensä. Rajattoman lapsellinen, usein ihailtavan rohkea, usein liikuttavan hyvä. Milloin hän istuutuu keskustelemaan hyvästä ja pahasta ja jumaluuden olemuksesta, milloin nousee taistelemaan munankuoresta tai kuolemaan aatteen puolesta!' Ja mikä on tarkoitus?" hän kysyi kiivaasti ja heitti paperin pöydälle, "tämän sairaan tomuolennon tarkoitus?"
Corliss haukotteli vastaukseksi. Hän oli ollut matkoilla koko päivän ja kaipasi vuoteeseensa.
"Tässä minä olen, minä eversti Trethaway, en ole enää nuori, mutta melko hyvin säilynyt, minulla on hyvä yhteiskunnallinen asema, varallisuuteni ei ole aivan mitätön, minun ei tarvitse rasittaa itseäni työllä, ja kuitenkaan en nauti elämästäni, vaan aherran naurettavalla innolla, joka paremmin sopisi minua puolta nuoremmalle miehelle. Ja minkä vuoksi? Syödäkseni, tupakoidakseni ja nukkuakseni, ja mitä ruokaan, tupakkaan ja vuoteisiin tulee, niin ei tässä matoisessa maailmassa liene toista niin viheliäistä kolkkaa kuin tämä takamaa, jota sanotaan Alaskaksi."
"Mutta juuri teidän ripeä elämännehän tekee teille mahdolliseksi pysyä voimissa", vastusteli Corliss.
"Fronan oppeja", pisteli eversti.
"Ja minun ja teidän."
"Ja tomuolennon —"
"Tomuolentoa elävöittää aate, jota te ette ota huomioon — velvollisuuden, rodun, jumaluuden aate."
"Ja mikä on palkka?" kysyi Trethaway.
"Jokainen hengenveto. Kevätkorento elää vain tunnin."
Eversti kohautti olkapäitään, oli vaiti hetkisen ja tunnusti sitten: "No niin, en minä voi olla pessimisti, vaikka koettaisinkin. Kaikkihan me olemme saaneet palkkamme ja minä runsaammin kuin useimmat muut. Koska sisin tarkoitus on meiltä salattu, niin tyytykäämme siihen, mikä on meitä lähempänä. Siten saamme tässä elämässä parhaan palkan."
"Aivan hedonistinen johtopäätös."
"Ja järjellinen. Todistan sen teille heti. Minä voisin ostaa ruokaa ja vaatteita parillekymmenelle, mutta itse elän vain yhden puolesta; miksi en elättäisi edes kahta?"
Corliss veti jalkansa pöydältä ja ojentautui suoraksi. "Toisin sanoen?"
"Minä menen naimisiin ja tuotan yhteiskunnalle hermokohtauksen.
Sellaisista ne pitävät, se on niiden palkka."
"En voi epäillä muuta kuin yhtä naista", sanoi Corliss epäröiden ja ojensi kätensä.
Trethaway pudisti sitä hitaasti. "Hän se on."
Corliss hellitti kädenpuristuksensa, ja tyytymättömyys kuvastui hänen kasvoistaan. "Entä St. Vincent?"
"Se on arvoitus vain teille, ei minulle."
"Siis Lucilen —?"
"Ei, ei suinkaan. Hänellä oli pieni eriskummallinen päähänpisto, ja hän toteutti sen näppärästi."
"Minä en käsitä." Corliss hieroi kädellään otsaansa.
Trethawayn huulet vetäytyivät ylimieliseen hymyyn. "Ei teidän tarvitsekaan. Kysyn teiltä vain, tahdotteko tulla todistajana vihkiäisiini."
"Mielelläni. Mutta kylläpä te kuljitte kiertoteitä päästäksenne perille. Se ei ole teidän tapaistanne."
"Niin kävi silloinkin, kun puhuin hänen kanssaan", sanoi eversti ja kiersi ylpeästi viiksiään.
* * * * *
Luoteisalueen ratsastavan poliisin kapteeni on virka-asemansa nojalla oikeutettu hätätilassa toimittamaan porvarillisen vihkimisen samoinkuin rankaisemaan lainrikoksista. Siksi eversti Trethaway eräänä päivänä meni kapteeni Alexanderin luo ja sopi hänen kanssaan siitä, että vihkiminen tapahtuisi seuraavana aamupäivänä. Sieltä tuleva sulhasmies lähti Fronan luo. Hän kiiruhti selittämään, että Lucile ei ollut pyytänyt häntä tulemaan, mutta — no niin, asia oli niin, että Lucile ei tuntenut seudun naisia, ja lisäksi eversti tiesi, kenen Lucile tahtoisi pyytää todistajaksi, jos hän rohkenisi. Hän toimi siis omalla vastuullaan. Ja hän tiesi, että tämä yllätys tuottaisi Lucilelle suuren ilon.
Frona hämmästyi äärettömästi kuullessaan uutisen. Eihän ollut kulunut kuin pari päivää siitä, kun Lucile oli käynyt hänen luonaan vaatimassa häneltä St. Vincentiä, ja nyt oli eversti Trethawayn vuoro. Hän oli jo silloin tajunnut, että Lucile salasi häneltä jotain, mutta nyt hänen käytöksensä tuntui kaksin verroin vilpilliseltä. Oliko siis sittenkin totta, että Lucile möi rakkautensa? Nämä ajatukset lensivät nopeasti hänen aivojensa läpi, sillä välin kuin eversti levottomana katseli häntä. Hän oli vastaamaisillaan kieltävästi ja tiesi, että hänen piti vastata pian, mutta Trethawayn rohkeus, jota hän ei voinut olla ihailematta, sai hänet muuttamaan mielensä. Niin hän melkein vastoin tahtoaan kuunteli sydämensä ääntä ja lupasi tulla.
Tunnelma oli kuitenkin hieman painostava ja kylmä, kun nuo neljä seuraavana päivänä tapasivat toisensa kapteeni Alexanderin yksityisessä työhuoneessa. Lucile näytti olevan purskahtamaisillaan itkuun millä hetkellä tahansa ja kaikin voimin koettavan hillitä mielenliikutusta, jota häneltä ei olisi saattanut odottaa. Frona puolestaan ei yrityksistään huolimatta saanut herätetyksi eloon myötätuntoa, joka olisi karkoittanut jäykkyyden heidän väliltään. Tämä vaikutti vuorostaan Vanceen ja teki hänen käytöksensä everstiäkin kohtaan pingoitetuksi.
Eversti Trethaway näytti pudistaneen kaksikymmentä vuotta voimakkailta hartioiltaan, eikä ikäero sulhasen ja morsiamen välillä ensinkään häirinnyt Fronaa hänen nähdessään heidät yhdessä. "Hän on elänyt elämänsä hyvin", ajatteli hän ja katsahti sitten vaistomaisesti, ikäänkuin salaa toivoen, Corlissiin. Mutta jos sulhanen oli nuortunut, niin sama tunnustus täytyi antaa Corlissillekin. Heidän viime tapaamisensa jälkeen hän oli luopunut ruskeista viiksistään, ja sileiksi ajellut kasvot, jotka uhkuivat terveyttä ja voimaa, näyttivät ihmeteltävän poikamaisilta, ja siitä huolimatta paljas ylähuuli ilmaisi lujuutta ja päättäväisyyttä, jota siinä aikaisemmin ei ollut huomannut. Sitä paitsi piirteet näyttivät käyneen voimakkaammiksi, ja silmiin, joiden katse aina oli ollut lempeä ja luja, oli nyt tullut lisäksi jotain karua ja kovaa, jonka elämän kamppailu ja toimeliaisuus tuovat muassaan — se toimintakyvyn ja tarmon leima, joka on ominainen jokaiselle toiminnan miehelle, ajakoonpa hän sitten koirilla, kyntäköön merta tai ohjailkoon valtakuntien kohtaloita.
Kun yksinkertaiset juhlamenot olivat ohitse, Frona suuteli Lucilea, mutta tältä ei jäänyt huomaamatta, että hän ei tehnyt sitä välittömästi, ja hänen silmänsä täyttyivät kyynelistä. Trethaway, joka alusta alkaen oli huomannut Fronan kylmyyden, käytti tilaisuutta hyväkseen keskustellakseen hänen kanssaan, sillä välin kuin kapteeni Alexander ja Corliss kohteliaasti onnittelivat hänen vaimoaan.
"Mitä nyt, Frona?" kysyi eversti kiertelemättä. "Toivottavasti ette tullut tänne vastoin tahtoanne. Olen pahoillani, en teidän tähtenne, sillä jos olette teeskennellyt, niin ette sitä ansaitse, vaan Lucilen tähden. Te teette väärin häntä kohtaan."
"Tässä on ollut teeskentelyä alusta alkaen." Fronan ääni vapisi. "Minä tein parhaani — olin toivonut onnistuvani paremmin — mutta en voinut teeskennellä tunteita, joita minulla ei ole. Olen pahoillani, mutta — — olen pettynyt. Ei, en voi selittää, kaikkein vähimmin teille."
"Puhukaamme suoraan, Frona! Tarkoitatte St. Vincentiä."
Hän nyökäytti päätään.
"Silloin tiedän, mitä teillä on mielessä. Ensiksikin" — hän katsahti sivullepäin ja kohtasi Lucilen levottoman katseen — "ensiksikin hän äskettäin kävi teidän luonanne ja sanoi teille, mitä ajatteli St. Vincentistä. Toiseksi te juuri sen vuoksi ajattelette, että hänen sydämellään ei ole mitään tekemistä tämän päivän tapahtuman kanssa, että hän ei välitä minusta vähääkään, lyhyesti sanoen, että hän menee naimisiin minun kanssani saavuttaakseen yhteiskunnallisen aseman ja tullakseen rikkaaksi. Eikö niin?"
"Eikö siinä sitten ole kylliksi? Voi, eversti Trethaway, minä olen pettynyt, surkeasti pettynyt hänen suhteensa, teidän suhteenne ja itseni suhteen."
"Älkää nyt olko lapsellinen. Minä pidän teistä liian paljon antaakseni teidän noin pettää itseänne. Kaikki on käynyt liian nopeasti, siinä kaikki. Te ette ole voinut seurata asiain kulkua. Kuulkaahan nyt! Me olemme pitäneet sitä salassa, mutta hän kuuluu valittujen joukkoon, joilla on alueita French Hillillä. Hänen osuutensa on osoittautunut tuottavimmaksi kaikista, lupaa vähintään puolen miljoonaa, ja kaikki se kuuluu yksinomaan hänelle. Luuletteko, ettei hän niillä rahoilla voisi matkustaa minne tahansa ja hankkia itselleen asemaa? Mitä siis siihen tulee, niin te yhtä hyvin voisitte epäillä, että minä otan hänet rahojen tähden. Frona, hän pitää minusta, ja minä sanon teille, että hän on liian hyvä minulle. Toivon, että tulevaisuudessa voin osoittaa ansaitsevani hänet. Mutta älkäämme nyt puhuko siitä! Teidän mielestänne hänen kiintymyksensä minuun on tullut kovin äkkiä, eikö totta? Mutta nyt voitte saada tietää, että meidän kiintymyksemme toisiimme on peräisin siltä ajalta, jolloin minä ensiksi tulin tähän maahan, ja että se siitä lähtien on kasvamistaan kasvanut. St. Vincent? Joutavia! Minä tiesin sen koko ajan. Lucile oli saanut päähänsä, että koko mies ei ollut teidän pikkusormennekaan arvoinen, ja sen vuoksi hän koetti vaikuttaa asiain kulkuun. Miten hän onnistui St. Vincentiin nähden, sitä ette saa koskaan tietää. Minä sanoin hänelle, että hän ei tuntenut Welsejä, ja niin hän sanoi itsekin jäljestäpäin. Kas niin se oli, uskokaa tai olkaa uskomatta." "Mutta mitä te ajattelette St. Vincentistä?"
"Se nyt ei oikeastaan kuulu tähän, mutta minä sanon teille rehellisesti, että olen samaa mieltä kuin Lucile. Mutta nyt tahtoisin saada tietää, miten aiotte suhtautua Lucileen?"
Frona ei vastannut, vaan palasi muitten luo. Lucile näki hänen tulevan ja katsoi häntä tutkivasti kasvoihin. "Hän on sanonut teille —?"
"Että minä olen lapsellinen hupakko. Ja taidanpa ollakin." Hän hymyili. "Varmastikin olen. En voi sitä nyt oikein selittää, mutta — —"
Kapteeni Alexanderin mieleen juolahti äkkiä jokin häitä koskeva sukkeluus, ja hän veti everstin muassaan uunin luo saadakseen sen kerrotuksi. Vance seurasi heitä.
"Tämä on ensi kerta", sanoi Lucile, "ja se merkitsee minulle enemmän, niin paljon enemmän kuin — — useimmille naisille. Minua peloittaa. Mutta minä rakastan häntä, rakastan sydämestäni!" Ja kun sukkeluus oli saatu kerrotuksi ja herrat tulivat takaisin, nyyhkytti hän: "Rakas, rakas Frona!"
Samassa silmänräpäyksessä — sopivampaa hän ei olisi voinut valita —
Jakob Welse astui sisään kolkuttamatta ja päällysvaatteet yllä.
"Kuokkavieras tulee", hän tervehti. "Joko kaikki on ohitse? Vai niin!" Lucile katosi hänen mahtaviin karhunnahkaturkkeihinsa. "Eversti, kätenne tänne, pyydän anteeksi tunkeutumiseni ja suon teille anteeksi, ettette kutsunut minua. Terve, Corliss! Kapteeni Alexander, hyvää päivää!"
"Mitä pahaa minä olen tehnyt?" valitti Frona, sai hänkin karhunnahkasyleilyn ja puristi isänsä kättä, niin että melkein otti kipeätä.
"Tahdoin tulla tänne avuksi", kuiskasi Jakob Welse ja vastasi Fronan kädenpuristukseen.
"No niin, eversti, en tiedä, miten olette aikonut juhlia tätä päivää, ja se onkin yhdentekevää. Saatte kuitenkin luopua suunnitelmistanne. Minulla on pöytä katettuna kotona, ja siellä on myöskin ainoa rehellinen laatikko samppanjaa napapiirin tällä puolen. Te tietysti tulette mukaan, Corliss, ja —" Hänen katseensa liukui kapteeni Alexanderin ohitse, ja sekunnin vaitiolo syntyi.
"Tietysti." Vastaus tuli nopeasti, mutta Luoteisalueen korkein viranomainen oli kuitenkin ehtinyt ottaa huomioon kaikki tämän epävirallisen teon mahdolliset seuraukset. "Tulitteko ajaen?"
Jakob Welse nauroi ja osoitti jalkojaan, joissa oli mokkasiinit.
"Jalkaisinko, ei kiitos!" Kapteeni astui nopeasti ovea kohti. "Reet ovat kunnossa, ennenkuin olette valmiit lähtemäänkään. Kolme kappaletta, kilisevin kulkusin."
Trethawayn ennustus toteutui. Dawsonin asukkaat hieroivat silmiään, kun nuo kolme rekeä, ajajina kolme punatakkista poliisimiestä, hurauttivat sen pääkatua pitkin, ja hieroivat uudelleen nähdessään, ketkä istuivat reissä.
* * * * *
"Me aiomme viettää hiljaista elämää", kertoi Lucile Fronalle.
"Klondyke ei ole koko maailma, ja parashan meillä on jäljellä."
Mutta Jakob Welse oli hiukan eri mieltä. "Me olemme antaneet kannatuksemme tälle asialle", hän sanoi kapteeni Alexanderille, ja kapteeni Alexander sanoi, ettei hänen tapansa ollut peräytyä.
Mrs Schoville oli ensimmäinen, joka antoi ukkosen jyrähdellä, määräsi muitten naisten kannan ja oli alituisesti järkytetty ja suunniltaan.
Lucile ei aluksi seurustellut kenenkään muun kuin Fronan kanssa. Mutta Jakob Welsen, joka harvoin kävi vieraskäynneillä, saattoi usein tavata eversti Trethawayn kodista, ja tavallisesti hän vei jonkun muassaan sinne. "Onko teillä mitään erikoista tänä iltana?" oli hänellä tapana kysyä kohdatessaan sattumalta tuttaviaan. "Eikö, no tulkaa sitten minun kanssani." Joskus hän sanoi sen viattomasti kuin lammas, joskus taas käskevä ilme tuuheilla kulmillaan, ja sai tavallisesti toisen suostumaan. Näillä miehillä oli vaimot, ja niin hän kylvi hajaannuksen siemeniä vastapuolueen riveihin.
Pian huomattiin, että eversti Trethawayn luona oli tarjona muutakin kuin mietoa teetä ja juorupuhetta; siksi kirjeenvaihtajat, insinöörit ja matkustajat vaelsivat usein hänen kotiinsa vievää tietä, ja paikkakunnan johtavat miehet näyttivät heille esimerkkiä. Siten Trethawayn kodista tuli jonkinlainen keskus, ja kun se kerran oli saanut tukea kauppa-, raha- ja virkamiespiirien taholta, niin sen yhteiskunnallisen aseman täytyi olla taattu.
Ainoa ikävä seuraus mrs Schovillen ja hänen kaltaistensa naisten vastarinnasta oli, että heidän oma elämänsä tuli yksitoikkoisemmaksi ja että he kadottivat uskonsa eräihin homehtuneisiin, epäjohdonmukaisiin periaatteihin. Sitä paitsi kapteeni Alexander paikkakunnan ylimpänä virkamiehenä oli tärkeä henkilö, ja Jakob Welse merkitsi samaa kuin yhtiö, jonka kanssa ei ollut hyvä joutua huonoihin väleihin. Eipä siis aikaakaan, niin oli jäljellä vain puolisen tusinaa, jotka kaikesta huolimatta pysyivät kylmäkiskoisina, mutta heitä pidettiin eksyneenä laumana.
KAHDESKOLMATTA LUKU.
Kevään tullen alkoi Dawson tyhjenemistään tyhjetä. Jotkut lähtivät sen vuoksi, että olivat hankkineet itselleen kaivososuuksia, toiset taas siksi, että eivät olleet sitä tehneet, ostivat saatavissa olevat koirat ja huristivat Dyeaa alas, niin kauan kuin jää kesti. Sattumalta keksittiin, että Dave Harney omisti useimmat näistä koirista.
"Aiotteko tekin lähteä?" kysyi Jakob Welse häneltä eräänä päivänä, kun keskipäivän aurinko ensi kerran lämmitti, niin että tuntui.
"Enpä taida lähteä. Minä saan kolme dollaria puhdasta voittoa mokkasiiniparista, ostin niitä nähkääs varastoon, puhumattakaan saappaista. Kuulkaahan, Welse, eikö niin, että te koetitte nolata minut siinä sokerijutussa, vai miten?"
Jakob Welse hymyili.
"Mutta hitto vie, minä olen hoitanut asiani hyvin. Onko teillä kumikalosseja?"
"Ei ole, loppuivat alkutalvesta."
Dave nauraa hikersi. "Ja se, joka sai ne loppumaan, ei ollut kukaan muu kuin minä omassa persoonassani."
"Älkäähän nyt! Minä olin antanut kauppiaalle määräyksen, että niitä ei saanut myydä tukuittain."
"Eikä myytykään. Pari mieheen ja pari sataa ostajaa, mutta minun rahoillani ne maksettiin eikä kenenkään muun. Niin, tehän kysyitte, lähdenkö minä minnekään. En kai tänä vuonna. Huuhdonta on käsissä."
Hendersonilla tehtiin huhtikuun puolivälissä löytö, joka näytti lupailevan suurenmoisia tuloksia, ja se houkutteli St. Vincentin lähtemään Stewart-joelle. Vähää myöhemmin Jakob Welse, jolla oli etuja valvottavina Gallagher Gulchissa ja joka oli iskenyt silmänsä White-joen kuparikaivoksiin, lähti samoille seuduille, ja Frona seurasi häntä, sillä huvi ja virkistys oli isänkin matkan varsinainen tarkoitus. Nyt olivat myöskin Corliss ja Del Bishop, jotka kuukauden ajan olivat kierrelleet Mayon ja Mc Questionin seutuja, asettuneet Hendersonin vasemman haaran varrelle, missä heillä oli joukko kaivosalueita tutkittavinaan.
Mutta toukokuuhun päästäessä kevät oli edistynyt niin pitkälle, että virtajäitten kulkeminen alkoi käydä vaaralliseksi, ja kelin ollessa viimeisillään kullanetsijät lähtivät Stewart-joen suulla sijaitseville saarille, missä he asettuivat tilapäiseen leiriin tai nauttivat asumuksien omistajien vieraanvaraisuutta. Corliss ja Bishop sijoittuivat Tienhaaraan (saari oli saanut nimensä siitä, että maahan tulevilla matkueilla oli tapana tässä hajaantua ja lähteä eri tahoille), missä Tommy Mc Phersonilla oli mukava asunto. Paria päivää myöhemmin Jakob Welse ja Frona palasivat uskaliaalta retkeltä White-joelle ja pystyttivät telttansa Tienhaaran yläpäässä kohoavalle kukkulalle. Kevään ensimmäiset "heikkokintut" saapuivat uupuneina perille ja asettuivat leiriin jäänlähtöön asti. Lisäksi oli vielä matkustajia, jotka kelirikon pakottamina tulivat maihin rakentamaan ruuhia ja odottamaan avovettä tai tekemään kanoottikauppoja saarelaisten kanssa. Huomattavin näistä oli paroni Courbertin.
"Oh! Suurenmoista! Loistavaa! Eikö olekin?" hän huudahti Fronan tavatessa hänet ensi kerran pian hänen saapumisensa jälkeen.
"Mikä?" kysyi Frona ja ojensi kätensä.
"Te, te — —" Hän nosti lakkiaan. "Hyvin ihana!"
"Olen varma —", alkoi Frona.
"Ei, ei!" Hän pudisti innokkaasti kiharaista päätään. "En tarkoita teitä. Katsokaa!" Hän kääntyi ja osoitti kanoottia, josta Mc Pherson vastikään oli puijannut häneltä kolminkertaisen hinnan.
"Vai niin, kanootti!" Fronan ääni kuulosti hieman pettyneeltä.
"Ei, ei! Pardon!" Hän polki suutuksissaan maata. "Se ei ole niin. En tarkoita teitä. Enkä kanoottia. Se on — oh! Nyt minä keksin sen! Se on teidän lupauksenne. Eräänä päivänä, muistatteko, madame Schovillen luona, me puhuimme kanootista ja minun taitamattomuudestani, joka on surullinen, ja te lupasitte, te sanoitte —" "Että antaisin teille ensimmäisen opetuksen." "Ja eikö se ole ihanaa? Kuulkaa! Ettekö kuule? Veden loisketta — oh, loisketta — syvällä pinnan alla. Pian vesi virtaa vapaana. Tässä on kanootti! Tässä minä tapaan teidät! Ensimmäinen opetustunti! Ihanaa, ihanaa!"
Tienhaaran naapurisaarta nimitettiin Roubeaun saareksi, ja sen erotti edellisestä kapea salmeke. Tänne saapui eräänä päivänä St. Vincent, kun jää enää vaivoin kannatti ja hänen koiransa pikemin uivat kuin juoksivat maihin. Hän kulkikin viimeisenä sen talven jäitä. Hän joutui asumaan John Borgin, harvasanaisen, synkän erakon tupaan. Onnettomuudekseen hän kaikista tarjona olevista asumuksista valitsi juuri tämän ja päätti jäädä sinne odottamaan avovettä.
"All right!" sanoi Borg hänen kysyessään asuntoa. "Heittäkää kapineenne tuonne nurkkaan. Bella laittaa vuoteenne kuntoon."
Sitten hän ei sanonut sanaakaan, ennenkuin illalla ilmoitti: "Te olette kyllin vanha keittääksenne itse ruokanne. Kun nainen on saanut ruokansa valmiiksi, niin saatte pitää huolta omastanne."
Nainen eli Bella oli kaunis, nuori intiaanityttö, kaunein, minkä St. Vincent koskaan oli nähnyt. Hänen ihonsa ei ollut likaisen tumma kuten intiaanien tavallisesti, vaan vaalean pronssinvärinen, kasvonpiirteet olivat pehmeämmät ja sulavammat kuin useimmilla hänen rotunsa naisilla.
Illallisen jälkeen Borg istui pöydän ääressä nojaten kyynärpäitään pöytään ja leukaansa ja poskiansa suuriin, muodottomiin käsiinsä, poltti pahanhajuista siwashtupakkaa ja tuijotti suoraan eteensä. Tuijottamista olisi luullut syväksi mietiskelyksi, jos katse olisi ollut inhimillisempi tai jos hän olisi silloin tällöin muuttanut sen suuntaa; nyt hänen ilmeensä oli kuin unissakulkijan.
"Oletteko kauankin ollut tässä maassa?" kysyi St. Vincent yrittäen aikaansaada keskustelua.
Borg suuntasi synkeät silmänsä häneen ja näytti katsovan hänen sisäänsä ja lävitsensä ja samalla kuitenkin unohtaneen koko hänen olemassaolonsa. Hän tuntui hautovan mielessään jotain suurta ja tärkeää — luultavasti syntejään, arveli kirjeenvaihtaja hermostuneesti pyöritellen savuketta sormissaan. Tämä oli jo ehtinyt tuoksuvina savurenkaina haihtua ilmaan, ja hän aikoi ottaa toisen, kun Borg äkkiä avasi suunsa:
"Viisitoista vuotta", hän sanoi ja vaipui uudelleen kaameaan mietiskelyynsä.
Ainakin puolen tuntia tämän jälkeen St. Vincent istui ikäänkuin noiduttuna ja tutki hänen läpitunkemattomia kasvojaan. Pää oli luonnottoman suuri ja raskas, niin että tarvittiin hänen paksu häränkaulansa sitä kannattamaan. Oli kuin runsaskätinen, antelias luonto itse olisi sen noin suurikokoiseksi laatinut, ja kaikilla sen osilla oli alkuperäisyyden leima. Tuuheissa, paksuissa pörröhiuksissa oli siellä täällä harmaita täpliä, ja niiden välissä kiemurteli sormenpaksuisia, painavia, kiillottoman mustia kiharoita, jotka tuntuivat pilkkaavan vanhuutta. Takkuinen parta, joka paikoitellen jätti posket paljaiksi, toisin paikoin taasen muodosti tuuheita mättäitä, oli paljon harmaampi. Se rehenteli hänen kasvoillaan ja valui sotkuisena rinnalle, mutta ei onnistunut peittämään kuoppaisia poskia eikä kokoonpuristunutta suuta. Huulet olivat ohuet, ja suu ilmaisi julmuutta, mutta vain intohimotonta julmuutta. Otsa ei näyttänyt kuuluvan näihin kasvoihin, ja kuitenkin se juuri tarvittiin täydellistämään niiden epäsäännöllisyyttä. Sillä se oli jalomuotoinen ja voimakas, korkea ja leveä otsa. Se oli valtavan hengen tyyssija ja varustus; kaikkitietäväisyys olisi voinut asustaa sen turvissa.
Bella, joka pesi astioita ja asetti niitä hyllylle Borgin selän taa, sattui pudottamaan raskaan tinamaljan. Huoneessa oli hyvin hiljaista, niin että äkillinen räminä kuului sitäkin räikeämmältä. Samassa silmänräpäyksessä Borg kaatoi tuolinsa kumoon ja nousi liekehtivin silmin ja kasvot suonenvedontapaisesti kouristuneina jaloilleen. Bella päästi omituisen, eläimellisen kauhunkiljahduksen ja lysähti hänen jalkojensa juureen. St. Vincent tunsi hiustensa nousevan pystyyn ja kamalien, kylmien väreitten käyvän selkäpiitään pitkin. Sitten Borg nosti tuolinsa ja istui taas niinkuin äskenkin poski käden varassa ja tuijotti ajatuksiin vaipuneena eteensä. Sanaakaan ei lausuttu, Bella jatkoi työtään ikäänkuin ei mitään olisi tapahtunut, ja St. Vincent pyöritti vapisevin sormin savukettaan ja epäili nähneensä unta.
Jakob Welse nauroi, kun sai kuulla tapahtuman. "Juuri hänen tapaistaan", hän sanoi, "sillä hänen tapansa ovat yhtä omituiset kuin hänen ulkomuotonsakin. Hän on lähimmäisiään vierova metsäläinen, on ollut maassa useampia vuosia kuin hänellä on täällä tuttavia. Totta puhuen en usko, että hänellä on ainoatakaan ystävää koko Alaskassa, ei edes intiaanien keskuudessa, vaikka hän aika-ajoin onkin paljon oleskellut heidän parissaan. He nimittävät häntä 'Surulliseksi pääksi', mutta 'Tuittupää' sopisi ainakin yhtä hyvin, sillä hän on äkkipikainen ja kovakourainen suuttuessaan. On siinä miehessä sisua! Jokin pieni väärinkäsitys syntyi kerran hänen ja Arctic Cityssä olevan asiamiehemme välillä — Borg oli muuten oikeassa, asiamies oli erehtynyt — ja sen jälkeen hän ei antautunut mihinkään tekemisiin yhtiön kanssa, vaan eli pelkällä lihalla kokonaisen vuoden. Sitten minä satuin tapaamaan hänet Tananassa, ja selitettyäni hänelle asian hän suostui jälleen ostamaan meiltä."
"Tytön hän on tuonut Whiten lähteiltä", kertoi Bill Brown St. Vincentille. "Welse luulee olevansa uranuurtaja niillä tienoilla, mutta siinä leikissä Borg milloin hyvänsä voisi saada hänet matiksi, sillä hän on ollut siellä vuosikausia sitten. Niin, kyllä hän on kummallinen mies! Minua ei huvittaisi olla hänen asuin toverinaan."
Mutta St. Vincent ei ollut millänsäkään isäntänsä omituisuuksista, sillä hän vietti enimmän osan aikaansa Tienhaarassa Fronan ja paronin seurassa. Eräänä päivänä hän kuitenkin syyttömästi joutui Borgin raivon uhriksi. Kaksi ruotsalaista, jotka olivat ammuskelleet oravia saaren toisessa päässä, oli tullut Borgin tuvalle tulitikkuja lainaamaan ja pysähtynyt juttelemaan päivänpaisteiselle pihamaalle. St. Vincent ja Borg pitivät heille seuraa, jälkimmäinen silloin tällöin lausuen jonkin yksitavuisen ajatuksen, ja Bella pesi vaatteita taempana, tuvan oven luona. Pesusaavi oli kotitekoinen ja kömpelö ja puolillaankin ollessaan liian raskas naisen kannettavaksi. St. Vincent huomasi Bellan vaivalloisesti retuuttavan sitä ja kiiruhti, häntä auttamaan.
Kantaen saavia välillään he nyt lähestyivät mäentörmää aikoen kaataa veden siitä alas. St. Vincent oli kompastua lumisohjossa, ja saippuavettä roiskahti ilmaan. Bellankin jalka luiskahti, ja sitten vuorotellen milloin toisen, milloin toisen. Bella nauraa hihitti, ja St. Vincent nauroi hänkin. Kevättä oli ilmassa ja heidän veressään, ja tuntui ihanalta elää. Vain talvinen sydän olisi sellaisena päivänä kieltänyt hymyilemästä. Taas Bella luiskahti ja putosi äkkiä istualleen maahan. Molemmat nauroivat iloisesti, ja St. Vincent tarttui hänen molempiin käsiinsä vetääkseen hänet ylös. Mutta yhdellä harppauksella ja vihaisesti karjuen Borg oli heidän kimpussaan, irroitti heidän kätensä ja työnsi St. Vincentin niin kiivaasti syrjään, että tämä horjahti muutamia askeleita taapäin ja oli kaatua. Sitten uudistui taanoisen illan kohtaus, Bella lyyhistyi ja mateli sohjossa, ja hänen herransa seisoi julmistuneena hänen edessään.
"Muistakaa", sanoi hän käheällä kurkkuäänellä kääntyen St. Vincentin puoleen. "Te nukutte ja keitätte ruokanne minun tuvassani. Se riittää! Jättäkää naiseni rauhaan!"
Tämän jälkeen kaikki kävi entistä kulkuaan, ikäänkuin ei mitään olisi tapahtunut. St. Vincent karttoi Bellaa ja näytti unohtavan hänen olemassaolonsa. Mutta ruotsalaiset palasivat omaan osaansa saarta nauraen tälle vähäpätöiselle tapahtumalle, joka kerran oli saava niin suuren merkityksen.