KOLMASKOLMATTA LUKU.
Kevät lempeine, lämpimine tuulahduksineen oli tullut kuin taikavoimalla ja viipyi nyt lyhyen, unelmoivan hetken, ennen kuin puhkesi kesän täyteen kukkaan. Lumi oli kadonnut alamailta ja laaksoista ja pysytteli enää vain jääpeitteisten harjanteitten pohjoisrinteillä. Jäänlähtö oli käsissä ja jokainen puro tulvillaan. Päivä päivältä aurinko nousi aikaisemmin ja laski myöhemmin, kello kolmelta alkoi valjeta ja yhdeksältä oli vieno hämärä. Pian oli se aika käsissä, jolloin taivas vyöttäytyy kultavyöhön ja keskiyö on valoisa kuin keskipäivä. Pajut ja haavat olivat kauan olleet umpulla ja verhoutuivat paraikaa raikkaaseen, nuoreen vehreyteensä; männyistä tihkui tuore pihka.
Luonto-äiti oli herännyt talviunesta ja ryhtynyt kiireisiin kevättoimiinsa. Sirkat soittelivat öisin hiljaisissa tuvissa, ja aurinko houkutteli esiin hyttyset ontoista puista ja kallionraoista — suuret, surisevat, hyväntahtoiset olennot, jotka olivat saaneet alkunsa menneenä kesänä, maanneet talven tainnoksissa ja nyt virkosivat suristakseen lyhyen hetken ja kuollakseen uudelleen. Kaikki maan ja ilman mateleva, ryömivä ja lentävä elämä heräsi henkiin ja kiiruhti kypsymään, lisääntymään ja kuolemaan. Ne tiesivät kaikki niin hyvin, että kunhan ne ovat hetkisen hengittäneet tätä suloista ilmaa, tulee pitkä, kylmä halla, eivätkä antaneet ajan kulua hukkaan. Törmäpääskyset kaivoivat taas tunneleitaan pehmeihin saviäyräihin, ja rastaat lauloivat kuusien oksilla. Tikka rummutteli lakkaamatta puitten latvoissa, ja syksyllä metsän kätkössä teeri kuherteli ja pöyhisteli upeassa höyhenpuvussaan.
Mutta Yukon-joki ei ollut tietävinäänkään tästä hermostuneesta kiireestä. Sen tuhannet mailit nukkuivat kylmää, jäykkää, kuollutta unta. Etelästä palaavat villihanhiparvet pysähtyivät sen rannalle päästyään, etsivät turhaan katseillaan avovettä ja jatkoivat urheasti matkaansa pohjoista kohti. Siellä täällä vesi oli murtautunut pinnalle, mutta yökylmät saivat sen uudelleen jäätymään. Tarina kertoo, että Yukon kerran pysyi kolme kesää perätysten jäässä, ja siitä, joka on nähnyt joen, ei tämä tunnu niinkään uskomattomalta.
Mutta kesä odotteli hartaasti avovettä, ja uninen Yukon alkoi päivisin ojennella jäykistyneitä jäseniään, niin että natisi. Sinne tänne syntyi jäähän aukkoja, jotka laajenemistaan laajenivat, tai muodostui repeämiä, jotka yhä kasvoivat eivätkä enää jaksaneet jäätyä umpeen. Sitten jää irtautui rannoista ja kohosi mahtavaksi valliksi. Mutta vieläkään joki ei tahtonut myöntyä. Työ oli hidasta, ja ihminen, joka on tottunut hallitsemaan luontoa kääpiöntaituruudellaan ja joka kykenee nostamaan maasta vesipatsaita ja hillitsemään putouksia, ei voinut mitään niille tuhansille ja taas tuhansille miljoonille tonneille jäätä, jotka eivät tahtoneet antaa virran viedä itseään Beringin mereen.
Tienhaarassa oli kaikki valmiina jäidenlähtöä varten. Vesitiet ovat aina olleet valtateistä ensimmäiset, ja Yukon oli koko maan ainoa valtatie. Ne, jotka olivat matkalla jokea ylöspäin, tervasivat ruuhiaan ja varustivat sauvoimiaan rautakärjillä, ja ne, joilla oli matka myötävirtaa, tilkitsivät jokiveneitään ja veistivät kirveillä ja puukoilla vara-airoja. Jakob Welse kuljeskeli joutilaana ja nautti häiriytymättömästä levosta, ja Frona oli hyvillä mielin ja uskoi, että olo teki isälle hyvää. Mutta paroni Courbertin oli kuin kuumeessa. Hänen etelämainen verensä nousi kapinaan pitkän talvilevon jälkeen, ja lämmin auringonpaiste kiihoitti hänen mielikuvitustaan.
"Voi, voi! Se ei koskaan lähde! Ei koskaan!" Ja hän seisoi ja katsoi itsepäistä jäätä ja sinkautteli sille kohteliaita haukkumasanoja. "Tämä on salaliitto, Bijouraukka, salaliitto meitä vastaan!" Hän hyväili Bijou'ta, uudenuutukaista kanoottiaan, ikäänkuin se olisi ollut hevonen.
Frona ja St. Vincent nauroivat ja saarnasivat hänelle kärsivällisyyden evankeliumia, mutta sen hän tuomitsi kadotuksen pohjimmaiseen kuiluun. Jakob Welse keskeytti hänet.
"Katsokaa, Courbertin! Eikö tuolla liiku jotain, tuolla vastaisella rannalla, etelään kallionkielekkeestä?"
"Kyllä näen. Sehän on koira."
"Se liikkuu aivan liian hitaasti ollakseen koira. Frona, tuohan minulle kiikari!"
Courbertin ja St. Vincent riensivät sitä hakemaan, mutta jälkimmäinen tiesi sen säilytyspaikan ja palasi voitonriemuisena. Jakob Welse nosti kiikarin silmiensä eteen ja katsoi tarkasti joen toiselle rannalle. Se oli mailin etäisyydellä saaresta, ja aurinko huikaisi niin että oli vaikea erottaa mitään selvästi.
"Se on mies." Hän antoi kiikarin paronille ja tuijotti paljain silmin samaan suuntaan. "Mitähän tämä merkitsee?"
"Hän ryömii", huudahti paroni. "Mies ryömii nelinkontin. Katsokaa!"
Hän ojensi vapisevin käsin kiikarin Fronalle.
Huikaisevan valkoisen aavikon takaa oli vaikea keksiä niin pientä tummaa kappaletta, varsinkin kun se vain himmeästi erottautui samoin tummasta, pensaitten ja maan muodostamasta taustastaan. Mutta Fronan onnistui kuitenkin riittävän selvästi nähdä mies, ja kun hänen silmänsä tottuivat valoon, hän erotti jokaisen liikkeen, varsinkin sen jälkeen kuin mies oli tullut myrskyn kaataman hongan luo. Frona odotti jännittyneenä, miten kävisi. Kaksi kertaa mies turhaan pani kaikki voimansa liikkeelle päästäkseen paksun rungon yli. Kolmannella kerralla hän äärettömien ponnistuksien jälkeen sai rintansa rungon yläreunan tasalle ja kaatui avuttomasti päistikkaa sen toisella puolella olevaan risuläjään.
"Se on mies." Frona ojensi kiikarin St. Vincentille. "Ja hän jaksaa tuskin ryömiä eteenpäin. Hän kaatui vast'ikään hongan toiselle puolelle."
"Liikkuuko hän?" kysyi Jakob Welse. St. Vincent pudisti päätään vastaukseksi. Silloin Welse haki pyssynsä teitänsä ja laukaisi kuusi laukausta peräkkäin ilmaan.
"Hän liikkuu!" St. Vincent seurasi tarkasti miehen liikkeitä. "Hän ryömii rantaan päin. Mitä? — — Ei, odottakaahan! — — Aivan niin! Hän makaa maassa ja nostaa hattuaan tai jotain muuta kepin nenässä ilmaan. Hän heiluttaa sitä." Jakob Welse ampui taas kuusi laukausta. "Hän heiluttaa uudestaan. Nyt hän laski sen alas ja makaa aivan liikkumattomana."
Kaikki kolme katsoivat kysyvästi Jakob Welseen. Tämä kohautti olkapäitään. "Enhän minä voi tietää mitään. Valkoihoinen tai intiaani, luultavasti nälkään nääntymäisillään tai ehkä jotenkin loukkaantunut."
"Mutta hänhän voi olla kuoleman kielissä", sanoi Frona rukoilevalla äänellä, ikäänkuin hänen isänsä, joka oli saanut niin paljon aikaan, olisi kaikkivoipa.
"Me emme voi tehdä mitään."
"Voi kauheata, kauheata!" Paroni väänteli käsiään. "Hän kuolee meidän silmiemme edessä, emmekä me voi tehdä mitään. Ei", huudahti hän äkkiä päättäväisesti, "niin ei saa käydä! Minä lähden sinne jäitten yli."
Hän olisi suoraa päätä syössyt rantaa, ellei Jakob Welse olisi tarttunut häntä käsivarteen. "Älkää hätäilkö, paroni, pysykää rauhallisena!"
"Mutta —"
"Ei mitään muttaa. Tarvitseeko mies ruokaa vai lääkkeitä vai mitä?
Odottakaa hetkinen! Me yritämme yhdessä."
"Ottakaa minut mukaan" ehdotti St. Vincent heti paikalla. Fronan silmät loistivat.
Sill'aikaa kuin hän teltassa pani vähän ruokaa kääröön, hankkivat miehet kuuden-, seitsemänkymmenen jalan pituisen köyden ja sitoivat sen vyötäisilleen. Jakob Welse ja St. Vincent kiinnittivät itsensä kumpaiseenkin päähän ja paroni keskikohtaan. Hän vaati ruokamytyn osalleen ja sitoi sen hihnalla selkäänsä. Frona katsoi rannalta heidän etenemistään. Ensimmäiset sata yardia kävivät aivan helposti, mutta hän huomasi heti muutoksen, kun he olivat jättäneet taakseen jotakuinkin vahvan rantajään. Hänen isänsä, joka kulki etumaisena, tunnusteli jäätä edestä ja sivultapäin sauvallaan ja muutti suuntaa tuon tuostakin.
St. Vincent, joka oli viimeisenä, putosi ensimmäisenä jäihin, mutta ehti saada sauvansa ketterästi pistetyksi avannon poikki reunasta toiseen, ja molemmat muut kiskoivat hänet ylös. Frona näki heidän neuvottelevan hetkisen ja paronin kiivaasti osoittelevan ja huitovan käsillään. Sitten St. Vincent irroitti köyden vyötäisiltään ja kääntyi rantaa kohti.
"Huhhuhhuh", hän sanoi väristen astuessaan rantaäyrästä ylös Fronan luo. "Mahdotonta!"
"Mutta miksi muut eivät palanneet?" Fronan ääni kuulosti hiukan tyytymättömältä.
"He sanoivat tahtovansa yrittää vielä kerran. Tiedäthän, että
Courbertin on itsepäinen mies."
"Ja minun isäni aivan yhtä härkäpäinen", sanoi Frona hymyillen. "Mutta eikö sinun olisi paras muuttaa vaatteita? Teltassa on kyllä mitä tarvitset."
"Mitä vielä!" Hän heittäytyi nurmelle Fronan viereen. "Auringossa on lämmin."
Tunnin ajan he katseillaan seurasivat miehiä, jotka nyttemmin näyttivät kahdelta kaukaiselta, tummalta täplältä. He olivat päässeet keskelle jokea ja samalla kulkeneet lähes mailin virtaa ylöspäin. Frona käytti ahkerasti kiikaria, vaikkakin he usein katosivat näkyvistä jääharjanteitten taa.
"He tekivät väärin", kuuli hän St. Vincentin valittavan, "sanoessaan, että vain yrittäisivät vielä kerran. Muuten minä en olisi kääntynyt takaisin. Mutta he eivät sittenkään voi onnistua, se on tuiki mahdotonta."
"Mitä — ei — sittenkin! He kääntyvät takaisin", ilmoitti Frona.
"Mutta kuule! Mitä tämä merkitsee?"
Jäältä kuului kumeaa pauhinaa, joka muistutti kaukaista ukonjyrinää. Frona hypähti seisoalleen. "Gregory, eivät suinkaan jäät ole lähdössä?"
"Ei, ei, olen varma siitä. Kas, nyt se on ohi." Ääni, joka oli alkanut ylempää, oli painunut virtaa alas ja heikennyt kuulumattomiin.
"Mutta nyt taas!"
Pauhina alkoi uudelleen entistä kumeampana ja uhkaavampana ja sai rastaat ja oravat vaikenemaan. Juuri heidän kohdaltaan kuuluessaan se muistutti loitolla kulkevan junan jyrinää. Kolmannella kerralla jylinä kesti kauemmin ja oli vieläkin raivokkaampi, alkoi ylhäältäpäin ja heikkeni kuten edellisilläkin kerroilla.
"Voi, miksi he eivät pidä kiirettä!"
Nuo kaksi pilkkua olivat pysähtyneet nähtävästi keskustellakseen. Frona katsoi tarkkaavasti kiikarillaan joelle päin. Vaikka edellisten lisäksi oli kuulunut vieläkin yksi jyrähdys, ei hän voinut huomata jään mitenkään vavahtelevan. Se lepäsi rauhallisena, liikkumatta. Rastaat alkoivat uudestaan laulaa, ja oravat raksuttelivat iloisesti.
"Älä pelkää, Frona." St. Vincent kietoi suojelevasti käsivartensa hänen ympärilleen. "Jos vaara on tarjona, niin he tietävät sen paremmin kuin me ja ottavat ajasta vaarin."
"Minä en koskaan ole nähnyt jäitten lähtevän suuresta joesta", tunnusti Frona ja alistui rauhallisesti odottamaan.
Tuon tuostakin pauhina kuului uudestaan ja meni taas menojaan, mutta muuten jäät eivät osoittaneet minkäänlaisia repeämisen oireita, ja vähitellen nuo kaksi miestä useita kertoja vajottuaan pääsivät rantaan. Vesi valui heistä virtoinaan, ja he värisivät kylmästä rantatörmää noustessaan.
"Viimeinkin!" Frona otti isänsä molemmat kädet omiinsa. "Minä luulin, ettette milloinkaan palaisi."
"Ohoh! Mutta juoksehan nyt hankkimaan meille päivällistä", nauroi
Jakob Welse. "Ei meillä ollut mitään hätää."
"Mutta mitä se sitten oli?"
"Stewart-joki on purkanut jäänsä ja laskenut ne Yukonin jäitten alle.
Kuulimme, kuinka ne natisivat tuolla keskellä jokea."
"Voi, se oli kauhistavaa, kaunistavaa!" huusi paroni. "Ja sitä onnetonta miesraukkaa emme voi pelastaa!"
"Voimmehan ehkä sittenkin. Päivällisen jälkeen koetamme, kelpaavatko koirat mihinkään. Mutta kiiruhda, Frona!"
Yritys pelastaa mies koirien avulla epäonnistui. Jakob Welse valitsi niistä älykkäimmät ja ajoi ne ruokamytyt selässä jäälle. Mutta ne eivät käsittäneet, mitä niiltä vaadittiin. Joka kerta, kun ne yrittivät palata, ne ajettiin iskuin, kivenheitoin ja kovin sanoin takaisin, mutta siitä ne vain hämmentyivät, loittonivat kappaleen matkaa, nostelivat märkiä, kylmiä käpäliään ja ulisivat surkeasti rantaan päin.
"Jos vain saisi ne toiselle puolelle, niin kaikki kävisi kuin leikki. Hei, annahan mennä! Juokse, Chook! Mirjam! Chook! Muuta ei tarvittaisi, kuin että yksi niistä saataisiin joen poikki."
Viimein Jakob Welsen onnistui saada Mirjam, Fronan valjakkokoira, seuraamaan paronin ja hänen äskeisiä jälkiä. Koira juoksi urheasti mistään esteistä välittämättä eteenpäin ja uiskenteli vähän väliä, mutta päästyään sille kohdalle, missä jäljet päättyivät, se istuutui neuvottomana jäälle ja palasi vinosti rantaan päin, astui maihin ylempänä olevalle asumattomalle saarelle ja lönkytti tuntia myöhemmin leiripaikalle ilman ruokamyttyä. Muut kaksi koiraa, jotka pysyttelivät kivenheiton matkan päässä rannasta, ratkaisivat pulman syömällä toistensa kantamukset. Tämän jälkeen päätettiin jättää yritys sikseen ja koirat kutsuttiin takaisin.
Iltapäivän kuluessa kuului joelta ehtimiseen jyminää, ja yön tullen se jatkui miltei keskeytymättä, mutta aamupuoleen kaikki oli ohitse. Joki oli noussut kahdeksan jalkaa ja tulvi monin paikoin yli äyräittensä. Jää ryski ja rusahteli taukoamatta, ja joka taholla avautui railoja.
"Stewartin jäät ovat pakkautuneet röykkiöiksi tuolla alempana saarten luona", selitti Jakob Welse. "Siksi vesi on noussut. Toinen sulku on syntynyt Stewartin suulle. Kun se murtuu, niin jäät sieltä lähtevät liikkeelle ja törmäävät alempana olevaa röykkiötä vastaan."
"Entä sitten? Entä sitten?" kyseli paroni maltittomasti.
"Sitten Bijou' pääsee uimaan."
Kun tuli valoisampaa, etsiskelivät he katseillaan miestä joen toiselta puolelta. Hän ei ollut liikkunut paikaltaan, mutta heilutti heikosti kättään vastaukseksi heidän pyssynlaukauksiinsa.
"Nyt emme voi tehdä mitään, ennenkuin jäät ovat lähteneet, paroni, mutta sitten yritämme Bijou'lla. St. Vincent, eiköhän olisi paras, että noutaisitte mitä tarvitsette ja nukkuisitte täällä tämän yön. Me tarvitsemme kolme soutajaa, saamme ehkä Mc Phersonin mukaamme."
"Se on tarpeetonta", kiiruhti St. Vincent vastaamaan. "Salmen jää on kovaa kuin timantti, ja minä olen täällä auringonnousun aikaan huomisaamuna."
"Entä minä? Miksi ei minua oteta?" kysyi paroni Courbertin.
Frona nauroi. "Muistakaahan toki, ettemme vielä ole kertaakaan harjoitelleet."
"Ja huomenna ei taida olla aikaa siihen", lisäsi hänen isänsä. "Kun
jäät kerran pääsevät vapaiksi, niin se käy vauhdilla. Pelkään, että
St. Vincentin, Mc Phersonin ja minun pitää olla veneemme miehistönä.
Valitan, paroni! Jääkää meidän luoksemme vuodeksi, niin kelpaatte."
Mutta paroni Courbertin oli lohduton ja pahalla tuulella puolen tunnin ajan.
NELJÄSKOLMATTA LUKU.
"Herätkää, unikeot, herätkää!"
Frona hypähti vuoteeltaan Del Bishopin ensi kertaa huutaessa, mutta ennenkuin hän oli ehtinyt saada hametta ylleen ja mokkasiineja paljaihin jalkoihinsa, oli hänen isänsä väliverhon toisella puolen vetänyt teltan oviliuskan syrjään ja juossut ulos.
Jäänlähtö oli alkamassa. Frona saattoi kolkossa hämärässä nähdä, miten jäätelit hipaisivat itse rantatörmää, nousivatpa paikka-paikoin sen ylikin, niin että suuria möhkäleitä sinkosi monen jalan päähän rannalle. Sadan yardin päässä joella valkea aavikko ja harmaa taivas aamuhämärässä sulautuivat yhteen. Kumeata jyskettä ja hiljaista rytinää kuului pimeydestä.
"Milloin jäät lähtevät liikkeelle?" kysyi hän Deliltä.
"Eivät ainakaan hituistakaan aikaisemmin kuin me tahtoisimme. Katsokaahan!" Hän osoitti jalallaan jään alta tulvivaa vettä, joka ahnaasti ryömi yhä lähemmäksi heitä. "Se nousee jalan verran kymmenessä minuutissa."
"Hätääkö?" vastasi hän ivallisesti Fronan kysymykseen. "Ei vähääkään. Täytyyhän niiden joskus lähteä. Nuo saaret" — hän osoitti kädellään virtaa alas — "eivät jaksa kestää suurempaa painetta. Jos ne eivät päästä jäitä menemään, niin jäät lakaisevat ne rauhassa tieltään. Sitä ei ole epäilemistäkään. Mutta minun täytyy luikkia takaisin taas. Meidän puolellamme on alavampaa maata. Viidentoista tuuman korkeudelta vettä lattialla, ja Mc Phersonin ja Corlissin voi käydä hullusti vuoteissaan."
"Sanokaa, että Mc Phersonin pitää olla valmiina sen varalta, että häntä tarvitaan", huusi Jakob Welse hänen jälkeensä ja sanoi sitten Fronalle: "Nyt St. Vincentin olisi aika tulla salmen poikki."
Paroni, joka seisoi rannalla paljain jaloin ja värisi, katsoi kelloaan. "Kymmentä vaille kolme", hän sanoi, ja hänen hampaansa kalisivat.
"Eikö teidän olisi paras mennä noutamaan mokkasiininne?" kysyi Frona.
"Kyllä te ehditte."
"Ja sitten ehkä koko suurenmoinen näytelmä jäisi minulta näkemättä.
Kuulkaa!"
Jostakin — oli mahdotonta päättää mistä — kuului voimakasta ryskettä, joka taas äkkiä taukosi. Jäät olivat lähteneet liikkeelle. Hitaasti, hyvin hitaasti ne kulkivat virtaa alas. Ei mitään vavahtelua, ei korviasärkevää melua eikä suurenmoisia, valtavia voimannäytteitä; ei mitään muuta kuin rauhallinen, valkoinen virta tiukkaan sulloutunutta jäätä, niin tiukkaan, ettei näkynyt tippaakaan vettä. Sen täytyi olla siellä jossakin syvällä pinnan alla, mutta sitä olisi tuskin uskonut. Kuului epäselvää surinaa ja hillittyä narsketta, mutta se oli niin hiljaista, että täytyi jännittää korvansa sitä kuullakseen.
"Voi! Missä se suurenmoinen näytelmä nyt on? Tämähän on petkutusta!"
Paroni pui vihoissaan joelle nyrkkiä, ja Jakob Welsen tuuheat kulmakarvat painuivat alaspäin ikäänkuin salatakseen silmien juroa hymyä.
"Hahaha! Minua naurattaa! Minä näytän sille pitkää nenää! Katsokaa, minä uhmaan sitä!"
Näin sanoen paroni Courbertin hypähti jäälautalle, joka oli melkein hipaissut hänen jalkojaan. Tämä tapahtui niin äkkiä, että kun Jakob Welse yritti tarttua häneen, hän oli jo poissa.
Jäitten vauhti oli jo lisääntynyt ja äskeinen heikko surina tullut äänekkäämmäksi. Taitavasti pysytellen tasapainossa, aivan kuin sirkusratsastaja, ranskalainen kulki vinhaa vauhtia eteenpäin pitkin joen reunaa. Hetki hetkeltä hänen ratsunsa tuli yhä epävakaisemmaksi, ja viisikymmentä jalkaa ratsastettuaan sen selässä hän hypähti ketterästi maihin. Nauraen hän palasi muitten luo ja sai vaivojensa palkaksi pari kolme voimakasta manausta Jakob Welsen miehekkäimmästä sanavarastosta.
"Minkä vuoksi?" kysyi Courbertin loukkaantuneena.
"Minkäkö vuoksi?" toisti Jakob Welse suuttuneena ja osoitti tasaisesti ohikiitävää virtaa.
Suuren jäälautan etumainen pää oli painunut joen pohjaan päin kolmekymmentä jalkaa alempana, ja toinen pää nousi pystyyn. Koko sen jäljessä tuleva jääpaljous rutistui kuin paperiarkki. Sitten tuo mahtava möhkäle pyörähti kokonaan ylösalaisin, niin että sen liejuinen alapinta tuli päällepäin. Mutta sen taakse oli kasaantunut kokonainen röykkiö uusia möhkäleitä, jotka saattoivat sen niin kovaan puristukseen, että se lensi ilmaan ja putosi räiskähtäen allaan vierivään sohjoon sinkouttaen joitakin lohkareita rannallaseisojain jalkoihin. Joutuessaan nyt syrjittäin kovaan paineeseen äskeinen mahtava jäälautta hajosi pirstaleiksi ja katosi.
"Hyvä Jumala!" Paronin ääni oli vakava ja kunnioittava.
Frona otti toisella kädellä paronia, toisella isäänsä kädestä. Jää kiiti nyt vinhaa vauhtia heidän ohitseen. Jossakin heidän alapuolellaan raskas lohkare ajautui rantaäyrästä vasten, ja maa vapisi heidän jalkainsa alla. Sitä seurasi toinen, joka kulki lähempänä pintaa, ja he ehtivät tuskin peräytyä, ennenkuin se kohosi pystyyn ja jatkoi ylpeästi matkaansa tonnin verran pohjasta irtautunutta mutaa selässään. Sama uudistui vielä kerran, jäälautta kurottautui kuin suunnattoman suuri käsi maalle päin, riuhtaisi kolme pahaa aavistamatonta mäntyä juurineen maasta ja vei ne muassaan.
Päivä oli nyt valjennut, ja Yukon oli rannasta rantaan tulvillaan valkoista, kiitävää jäätä. Ylemmäksi patoutuneen veden paineesta virran vauhti oli kiihtynyt huimaavaksi. Rantaäyräs oli pitkin pituuttaan lohkeillut ja kovertunut, ja saari järkkyi ja vapisi perustuksiaan myöten.
"Oi, tämä on suurta, suurta!" Frona hyppeli ihastuksesta molempien miesten välissä. "Vieläkö te puhutte petkutuksesta, paroni?"
"Oo!" Hän pudisti päätään. "Oo, minä olen väärässä, minä olen kurja olento. Mutta eikö tuo ole suurenmoista! Katsokaa!"
Hän osoitti virran mutkassa olevaa saariryhmää, jonka kohdalla mailin levyinen joki jakautui useihin uomiin. Tämä oli edullista veden, mutta ei sulloutuneen jään kannalta. Saarien terävät, kiilanmuotoiset kärjet pistivät syvälle jäävirtaan ja viskasivat lohkareet korkealle ilmaan. Mutta niitä tuli yhä uusia, ja paine ajoi ne vähitellen rannalle, niin että puitten väliin syntyi uljaita jäävuoria.
"Tuonne voisi hyvin muodostua jääruuhka", sanoi Jakob Welse. "Annahan kiikari tänne, Frona!" Hän katseli sillä kauan ja tarkasti. "Se kasvaa ja laajenee. Tarvittaisiin vain lohkare oikealla hetkellä ja oikeaan paikkaan, niin —"
"Mutta joki laskee."
Jäät olivat laskeutuneet kuusi jalkaa rantaäyrään alapuolelle, ja paroni Courbertin merkitsi niiden tason kepillään.
"Miesraukkamme on tuolla paikoillaan, mutta ei liiku enää."
Oli kirkas päivä, ja aurinko tuli esiin koillisesta. He katselivat kukin vuoroonsa joen yli.
"Katsokaa! Eikö tämä ole ihmeellistä?" Courbertin osoitti merkkiään. Vesi oli taas laskenut jalan verran. "Mutta sehän on harmillista, julman harmillista! Nyt ei ruuhkasta tule mitään!"
Jakob Welse katsoi häneen vakava ilme kasvoillaan.
"Mitä? Tuleeko?" kysyi paroni toivorikkaana.
Frona katsoi kysyvästi isäänsä.
"Ruuhkat eivät aina ole miellyttäviä", vastasi tämä lyhyesti naurahtaen. "Kaikki riippuu paikasta, johon ne muodostuvat, ja siitä, missä itse sattuu olemaan."
"Mutta katsokaa, miten joki laskee! Senhän voi nähdä paljain silmin."
"Vielä ei ole liian myöhäistä." Jakob Welse katsahti saariryhmään päin ja näki jäävuorien kasvaneen ja tulleen lähemmäksi toisiaan. "Menkää telttaan, Courbertin, ja vetäkää jalkaanne mokkasiinit, jotka löydätte uunin vierestä. Menkää vain! Teiltä ei jää mitään näkemättä. Ja sinä, Frona, sytytäppäs valkea ja keitä meille kahvia."
Puolen tuntia myöhemmin joki oli laskenut kaksikymmentä jalkaa, mutta siitä huolimatta jäät kasaantumistaan kasaantuivat.
"Nyt leikki vasta alkaa. Katsokaa nyt tarkkaan, te kuumaverinen gallialainen! Vasemmalle! Nyt se alkaa!"
Courbertin näki, miten jäät sulkivat salmen, jota Jakob Welse osoitti, ja valkoinen muuri kohosi saarien väliin. Jäävirran vauhti hidastui hidastumistaan ja pysähtyi. Silmänräpäyksessä joki alkoi nousta niin kiivaasti, ettei mikään muu kuin taivaankansi näyttänyt voivan sen nousua pysähdyttää. Niinkuin heidän herätessään jäälautat taas tunkeutuivat rantaäyrään yli maalle, ja mutaista vettä valui virtanaan niiden edellä.
"Mon Dieu! Tämä ei todellakaan ole miellyttävää!"
"Eikö tämä nyt ole suurenmoista, paroni?" kiusoitteli Frona. "Mutta teidän jalkanne kastuvat."
Paroni peräytyi rannalta viime hetkessä, ja samassa pieni jäävyöry peitti juuri sen paikan, jolla hän oli seisonut. Nouseva vesi oli sullonut jäät muuriksi, joka kohosi rinnan korkeuteen saaren rannasta.
"Kyllä se laskee, kunhan ruuhka murtuu. Kas, nousu hidastuu jo. Se on murtunut."
Frona katsoi jäämuuria, joka yhdisti nuo kaksi saarta toisiinsa.
"Eipä olekaan", hän sanoi.
"Mutta vesi ei enää nouse yhtä mahtavasti kuin äsken."
"Mutta nousee kuitenkin."
Paroni joutui hetkeksi ymmälle, mutta sitten hänen kasvonsa kirkastuivat. "Nyt minä ymmärrän! Jossakin ylempänä on toinen ruuhka. Sehän on aivan erinomaista, eikö olekin?"
Frona tarttui rauhoittavasti hänen käteensä ja sanoi: "Kuulkaahan nyt! Olettakaamme, että ylempi sulku pettää ja alempi kestää!"
Paroni katsoi häntä vakavasti silmiin, kunnes täydelleen käsitti hänen sanainsa merkityksen. Hän punastui, hengähti hätäisesti, ojentautui suoraksi ja heitti päänsä taapäin. "Silloin ei muuta kuin puh! Ja te ja minä ja teltta, veneet, tuvat, puut ja Bijou', kaikki tyynni joudumme suorinta tietä kadotukseen!"
Frona pudisti päätään. "On todella sääli —"
"Sääli? Pardon! Se olisi suurenmoista!"
"Ei, ei, paroni, en minä sitä tarkoittanut. Mutta sääli, että te ette ole anglosaksilakien. Rotu voisi olla teistä ylpeä."
"Ja te, Frona, te olisitte kunniaksi gallialaiselle rodulle."
"Kas niin, siinäkö te taas seisotte ja latelette kohteliaisuuksia toisillenne!" Del Bishop irvisteli heille ja näytti aikovan juosta tiehensä yhtä nopeasti kuin oli tullutkin. "Mutta lähtekäähän siitä liikkeelle! Eräässä tuvassa tuolla alempana on sairaita, ja ne pitää saada sieltä pois. Teitä tarvitaan siellä. Mutta älkää viivytelkö koko päivää", hän huusi olkansa takaa kadotessaan puitten taa.
Joki nousi nousemistaan, vaikkakin hitaasti, ja heti tultuaan alavalle maalle he saivat kahlata nilkkoja myöten vedessä. Luoviessaan sinne tänne puitten lomitse he tulivat veneen luo, joka oli vedetty tänne edellisenä syksynä. Kolme "heikkokinttua", joiden oli onnistunut päästä näin syvälle sisämaahan jäitä myöten, oli asettunut veneeseen telttoineen, rekineen ja koirineen. Mutta heidän turvapaikkansa oli arveluttavan lähellä jääröykkiötä, joka rusahteli ja narskui tuskin kahdentoista jalan päässä.
"Tulkaa pois sieltä, senkin hullut!" huusi Jakob Welse ohikulkiessaan.
Del Bishopkin oli juostessaan heidän ohitseen käskenyt heidän mennä hiiteen sieltä makaamasta, mutta miehet eivät ymmärtäneet. Eräs heistä nosti pelokkaat ja hölmistyneet kasvonsa laidan yli, toinen makasi velttona poikkiteloin veneessä, ja kolmas, jolla oli kauppapalvelijan ulkonäkö, huojutteli ruumistaan edestakaisin ja valitti yksitoikkoisella äänellä: "Voi hyvä Jumala, hyvä Jumala!"
Paroni pysähtyi ja ravisteli häntä. "Hitto vie!" hän huudahti. "Ottakaa jalat avuksenne, mies, älkääkä huutako Jumalaa! Omat jalkanne! Nouskaa pystyyn ja lähtekää liikkeelle! Pois täältä rannalta! Metsään, minne tahansa!"
Koettipa hän kiskoakin miestä veneestä, mutta tämä löi häntä raivoisasti eikä suostunut.
Pian he tulivat aukealle paikalle, missä oli mökki aivan lähellä rantaa. Sen tasaisella turvekatolla makasi kaksi sairasta miestä peittoihin kääriytyneinä, sillä välin kuin Bishop, Corliss ja Jakob Welse kahlasivat tuvassa kokoillen vaatteita ja muuta tavaraa. Ulkona oli vettä parin jalan korkeudelta, mutta tuvassa, joka lämmön vuoksi oli kaivettu puolittain maan sisään, vesi nousi vyötäisiin.
"Älkää päästäkö tupakkaa kastumaan", huusi toinen sairaista heikolla äänellä katolta.
"Hiiteen koko tupakka", kirkui toinen. "Pitäkää huolta jauhoista! Ja sokerista", hän lisäsi ajateltuaan hetkisen.
"Nähkääs neiti, Bill ei itse tupakoi", selitti edellinen mies
Fronalle. "Mutta kai te kuitenkin pidätte siitä huolen", hän rukoili.
"Kas tässä! Ja pitäkää nyt suunne kiinni!" Del ojensi hänelle tupakkarasian, ja mies tarttui siihen niin innokkaasti, kuin se olisi ollut täynnänsä kultakolikolta.
"Enkö minä voisi jotenkuten auttaa?" kysyi Frona ja katsoi katolle.
"Ette! Niillä on keripukki. Niitä ei auta muu kuin kuiva maa ja raa'at perunat." Del Bishop katsahti Fronaan. "Mutta mitä teillä on täällä tekemistä? Juoskaa pian takaisin tuonne ylemmäksi kuivalle maalle."
Mutta samassa rannan jäämuuri valtavasti jyskähdellen horjahti maalle päin. Viidenkymmenen tonnin jäämöhkäle lensi nurinniskoin, roiskautti mutaista vettä heidän päälleen ja paiskautui juuri oven eteen. Toinen, pienempi möhkäle ajautui ulkonevia nurkkahirsiä vastaan, niin että koko rakennus horjahteli. Courbertin ja Jakob Welse olivat sisällä.
"Après vous", kuuli Frona paronin sanovan ja isänsä huvitettuna naurahtavan. Ja kohtelias ranskalainen astui kuin astuikin viimeisenä ulos, pujotteleiden jäälautan ja katon välitse.
"Kuules Bill, jos alempi ruuhka kestää, niin me olemme hukassa", sanoi tupakkamies toverilleen.
"Se on varma se", kuului vastaus. "Kerran Nulatossa minä jouduin näkemään, kuinka virta lakaisi Bixbie-saaren putipuhtaaksi niinkuin äitimuori keittiönlattian."
Miehet kokoontuivat kiireesti Fronan ympärille.
"Tämä ei käy päinsä. Meidän täytyy kantaa heidät teidän asuntoonne, Corliss." Näin sanoen Jakob Welse ketterästi kiipesi tuvan katolle ja katsahti suureen muuriin päin. "Missä Mc Pherson on?" hän kysyi.
"On istunut viimeisen tunnin ajan kuin kivettyneenä hajareisin kattonsa harjalla."
Jakob Welse heilautti käsivarttaan. "Ruuhka murtuu. Kas, nyt se menee menojaan!"
"Ei tullutkaan keittiönlattia lakaistuksi tällä kertaa, Bill", sanoi tupakkamies. "Ei tullut", vastasi järkähtämättömän levollinen Bill. Koko joki näytti lähteneen liikkeelle. Jäävuori murskautui lukemattomista kohdista, ja joka taholta kuului maasta kiskoutuneitten puitten ryskettä ja rytinää.
Corliss ja Bishop ottivat huostaansa Billin ja lähtivät Mc Phersonin asunnolle päin, ja Jakob Welse ja paroni olivat juuri saaneet hänen kumppaninsa katonräystään yli, kun mahtava jäälohkare lensi suoraan vasten rakennusta. Frona näki sen tulevan ja huudahti varoittaen, mutta samassa hirsiseinät hajosivat kuin korttitalo. Courbertin ja sairas mies viskautuivat raunioitten ulkopuolelle, mutta Jakob Welse katosi niiden keskelle. Frona riensi paikalle, mutta isä ei yrittänytkään nousta. Hän kiskoi häntä ylöspäin saadakseen hänen suunsa vedenpinnan yläpuolelle, mutta ei onnistunut. Silloin hän haparoi käsillään vedessä, kunnes huomasi, että isän oikea käsi oli jäänyt puristuksiin hirsien väliin. Hän ei jaksanut saada niitä liikkumaan, mutta työnsi niiden väliin yhden katonseipäistä, jotka olivat olleet saven ja turpeitten alla. Se oli epämukava nostokanki ja sopi huonosti tarkoitukseensa, sillä kun hän heittäytyi sen varaan, taipui se ja uhkasi taittua. Hän yritti varovaisemmin uudestaan, kunnes hirsi viimein liikahti ja Jakob Welsen mudankarvainen pää nousi vedestä.
Hän hengähti syvään kerran toisensa jälkeen ja huudahti: "Tämäpä maistuu hyvältä!" Sitten hän lisäsi katsahtaen ympärilleen: "Frona, Del Bishop on mies, joka ei lörpöttele turhia."
"Miten niin", kysyi Frona ällistyneenä.
"Muistathan, että hän sanoi, että sinä kyllä aina tulet toimeen."
Hän suuteli tytärtään, ja sitten he molemmat nauraen sylkäisivät mudan huuliltaan. Samassa Courbertin tulla pyörähti tuvan raunioitten takaa.
"En ole koskaan nähnyt tämän vertaista", hän huudahti nauraen. "Hän on hullu, aivan raivohullu. Eikä häntä saa mitenkään rauhoittumaan. Hänen pääkallonsa murskautui hänen pudotessaan, ja hän kadotti tupakkansa. Mutta hän ei sure muuta kuin jälkimmäistä."
Pääkallo ei kuitenkaan ollut murskautunut, se oli vain saanut viiden tuuman pituisen haavan.
"Teidän täytyy odottaa, kunnes muut palaavat, minä en voi auttaa kantamaan." Jakob Welse osoitti oikeata käsivarttaan, joka riippui velttona ja voimattomana. "Nyrjähti vain, ei muuta", hän selitti, "ei yksikään luu mennyt poikki."
Samassa paroni näyttelijän elein osoitti Fronan jalkaa. "Katsokaa, vesi on laskenut ja jättänyt jälkeensä jokihelmen, jalokiven!"
Fronan kuluneet mokkasiinit olivat lionneet hajalle, ja pieni, valkoinen varvas pilkisti loasta.
"Silloinhan minä olen hyvin rikas, paroni, sillä minulla on yhteensä kymmenen samanlaista."
"Kukapa sitä kieltäisi, kukapa sitä kieltäisi!" huudahti paroni vilkkaasti.
"Mikä lystikäs, hassu ja herttainen ihminen te olettekaan!"
"Suutelen kättänne!" Hän polvistui ritarillisesti lokaan.
Frona vetäisi kätensä vapaaksi, hautasi sekä sen että toisen hänen tuuheaan tukkaansa ja pudisteli hänen päätänsä. "Mitä minun pitää hänelle tehdä, isä?"
Jakob Welse kohautti nauraen olkapäitään, ja Frona nosti Courbertinin kasvot itseään kohti ja suuteli häntä suulle. Jakob Welse tiesi, ettei kukaan ollut tästä enemmän hyvillään kuin hän itse.
* * * * *
Joki oli nyt laskenut tavalliselle talvitasolleen, ja jäät soljuivat rauhallisesti saaren ohitse. Mutta laskiessaan se oli jättänyt jälkeensä rannalle kahdenkymmenen jalan korkuisen jäämuurin, josta suuria lohkareita sinkosi maalle päin kasvavien ja kaatuneitten puitten ja mutaisten kukkien ja ruohojen joukkoon ikäänkuin jonkin pohjolan hirviön jättiläiskidasta. Aurinko ei pysynyt toimettomana, ja sen sulattama vesi huuhtoi mudan ja loan jääröykkiöitten pinnalta, kunnes ne kimalsivat kuin timanttikukkulat päivänpaisteessa tai hohtivat loistavan sinisinä. Mutta jäälohkareet olivat ajautuneet päällekkäin huiskin haiskin, ja tuon tuostakin sattui, että välkkyvä torni tai sateenkaarenhohtoinen minareetti romahti virtaan. Eräässä niistä lovista, jotka siten syntyivät, loikoi kanootti Bijou', ja sen ympärille olivat kokoontuneet kaikki Tienhaaran kansalaiset metsään vedetyn veneen asukkaita ja sairaita miehiä lukuunottamatta.
"Ei ei, kyllä kahdessa miehessä on ihan tarpeeksi." Tommy Mc
Pherson vilkuili ympärilleen odottaen, että muut yhtyisivät häneen.
"Kolmannesta olisi kanootissa vain kiusaa."
"Siinä pitää kiskoa lujasti, muuten on turha koettaakaan", sanoi Corliss. "Ja te tiedätte kyllä, Tommy, että kolme miestä ei ole liikaa."
"Kyllä kahdessa on tarpeeksi."
"Minä pelkään, että meidän täytyykin suoriutua kahden."
Skotlantilais-kanadalainen ei voinut salata tyytyväisyyttään. "Niin, kolmannesta ei olisi muuta kuin haittaa. Ja kyllä te tulette toimeen."
"Ja teidän tulee olla toinen näistä kahdesta, Tommy", jatkoi Corliss järkähtämättömästi.
"Ee-i. Onhan tässä muitakin kuin minä."
"Eipä olekaan. Courbertin ei tiedä, miten airoa on pidettävä kädessä.
St. Vincent ei voi päästä salmen yli, kuten hyvin ymmärrätte. Mr
Welsen toinen käsi on käyttökelvoton. Ei siis ole muita mahdollisia
kuin te ja minä, Tommy."
"En minä tahdo udella, mutta eikö tuo Anakin poika olisi juuri sopiva mies? Kyllä hän osaa ohjata venettä." Skotlantilainen ei ollut erikoisen ihastunut karskiin kullankaivajaan, mutta hän oli havainnut hänet rohkeaksi mieheksi ja koetti tätä keinoa pelastaakseen nahkansa.
Del Bishop astui pienen piirin keskelle, oli vaiti hetkisen ja katsoi joka miestä suoraan kasvoihin, ennenkuin alkoi puhua.
"Onko täällä joku, joka sanoo, että minä olen pelkuri?" kysyi hän käyden suoraan asiaan. Taas hän katsoi kaikkia silmiin. "Tai onko täällä joku, joka tahtoo syyttää minua siitä, etten aina olisi toiminut, niinkuin kunnon miehen tulee?" Ja taas hän tutki kaikkien kasvoja. "Hyvä on! Minä vihaan vettä, mutta en ikänäni ole sitä pelännyt. Minä en osaa uida, mutta olen pudonnut veneenlaidan yli useampia kertoja kuin ihmisen on helppo muistaa. Minä en osaa soutaa kupsahtamatta selälleni veneen pohjalle. Ja mitä peränpitoon tulee, niin sanovathan ne, jotka sen asian paremmin ymmärtävät, että kompassissa oli kolmekymmentäkaksi viivaa, mutta kun minun pitää ohjata, niin kyllä niitä on ainakin saman verran lisää. Ja niin totta kuin pienet omenat ovat Jumalan luomat, niin minä joudun vallan sekaisin, kun saan melan käteeni. Minä olen kaatanut kumoon melkein jok'ainoan kanootin, johon olen jalallani astunut, ja puhkaissut pohjan kahdesta. Minä olen kellahtanut veteen Canyonissa, ja White Horsen alapuolella minut ongittiin ylös. Osaan soutaa tahdissa vain yhden ainoan miehen kanssa, ja se mies on teidän nöyrin palvelijanne. Mutta minä sanon teille, hyvät herrat, että jos minua tarvitaan, niin minä istuudun Bijou'hun ja soudan sen vaikka hiiteen, ellei se kaadu kumoon tiellä."
Paroni Courbertin syleili häntä huutaen haltioissaan: "Niin totta kuin Jumala on luonut pienet omenat te olette mies!"
Tommyn kasvot olivat aivan valkeat, ja hän alkoi itse puhua päästäkseen hiljaisuudesta, joka seurasi Delin puhetta. "Enhän minä tahdo sanoa, etten osaa hoitaa airoja tai että minulla ei olisi onni matkassa, mutta ennenkuin me pääsemme mihinkään, niin saamme uuden jääsulun niskaamme. Minun mielestäni olisi liian uhkarohkeata lähteä nyt. Odotetaan, kunnes joki on jäistä vapaa, sanon minä."
"Se ei käy päinsä, Tommy", sanoi Jakob Welse. "Älkää ensinkään yrittäkö keksiä verukkeita!"
"Mutta ymmärtäähän sen nyt —"
"Riittää jo", keskeytti Corliss hänet. "Tulettehan mukaan?"
"Enkä tule. Minä —"
"Suu kiinni!" Del oli jo syntyessään saanut vahvat keuhkot ja voimakkaan äänen, ja hänen kirkaisunsa sai skotlantilaisen peloissaan kyyristymään kokoon.
"Katsokaa, katsokaa!" Verrattuna Delin sumutorveen Fronan ääni helähti kuin kirkas hopea hänen juostessaan puiden lomitse rantaan päin. "Katsokaa! Katsokaa! Sinistä vettä, sinistä vettä! Odottakaa hiukkasen, niin minä tulen teidän kanssanne!"
Kolme mailia ylempänä, juuri siinä, missä Yukon tekee kauniin kaarroksen länteenpäin, näkyi pieni tilkkunen sinistä. Se tuntui uskomattomalta pitkän, kovan talven jälkeen. Mutta Mc Pherson, jonka mieli ei ollut ylenmäärin herkkä, koetti luikkia tiehensä.
"Malttakaahan hiukan", puolusteli hän, kun Del Bishop tarttui häntä kaulukseen. "Olen unohtanut piippuni."
"Jos ei muuta syytä ole, niin saatte kauniisti pysyä täällä, Tommy", kiusoitteli Del. "Lainaisin teille mielelläni piippuni, ellei omanne pistäisi esiin tuosta taskusta."
"Minä tarkoitin tupakkaa."
"Kas, tässä on." Hän työnsi tupakkamassinsa Tommyn vapiseviin käsiin. "Kyllä teidän on paras riisua takkinne. No! Minä autan. Ja meidän kesken, Tommy, jos ette nyt osoita olevanne mies, niin minä totta totisesti en tahdo tietää teistä mitään."
Corliss oli heittänyt paksun villapaidan yltään voidakseen liikkua vapaammin, ja kun Frona tuli takaisin, näkyi selvästi, että hänkin oli keventänyt pukuaan. Päällysnuttu ja -hame olivat kadonneet, ja tumma, verkainen alushame ulottui puolisääreen.
"Teillä ei ole hätää, te kyllä tulette toimeen", sanoi Del hyväksyvästi.
Jakob Welse katsoi huolestuneena tytärtään ja meni hänen luokseen. Frona etsi parast'aikaa sopivaa melaa. "Ethän toki aikone —", isä alkoi.
Frona nyökäytti päätään.
"Tehän voittekin pitää perää", huudahti Mc Pherson. "Minulla on vaimo kotona, puhumattakaan kolmesta lapsesta."
"Olemmeko valmiit?" Corliss kohotti Bijou'n keulaa ja katsahti taakseen.
Kuohuva vesi seurasi jäitä kintereillä. Courbertin tarttui kanootin perään ja kantoi sitä äyrästä alas, ja Del piti huolta vastahakoisesta Tommystä. Tasainen jäälautta, joka oli veteen päin kallellaan, sai tehdä laiturin virkaa.
"Astukaahan keulaan, Tommy."
Skotlantilainen mutisi itsekseen, mutta kuuli Bishopin raskaan, uhkaavan hengityksen takaansa ja totteli. Frona sai veneen pysymään tasapainossa hyppäämällä itse perään.
"Minä osaan pitää perää", vakuutti hän Corlissille, joka nyt ensi kerran huomasi hänen aikovan lähteä mukaan.
Hän katsahti kysyvästi Jakob Welseen ja sai tämän suostumuksen.
"Kiiruhtakaa, kiiruhtakaa!" kehoitteli Del kärsimättömästi. "Älkää kuluttako kallista aikaa!"
VIIDESKOLMATTA LUKU.
Bijou' toi kauniisti ilmoille kaiken siroimman ja hienoimman, mitä oli piillyt sen rakentajan sielussa. Se oli kevyt ja hauras kuin munankuori, ja sen vajaan puolen tuuman paksuiset laidat eivät olisi voineet kestää edes miehen pään suuruisen jäämöhkäleen sysäystä. Ja vaikka nyt olikin avovettä, ei kulku silti kuitenkaan ollut esteetön sillä joessa uiskenteli joka suunnalla viljalti rantamuureista irtautuneita jäälohkareita. Ei kestänyt kauankaan, ennenkuin Fronan taitava melankäyttö hankki hänelle Corlissin täyden luottamuksen.
Heillä oli edessään ja ympärillään suurenmoinen näky: joki, jonka tummaa aallokkoa kristallimuurit reunustivat; niiden takana vihreät metsät, jotka kurottautuivat kesätaivaalla leijailevia pilvenhattaroita kohti, ja kaiken yllä tulinen aurinko, Joka levitti lämpöään kuin roihuva valkea. Suurenmoinen näky, mutta jostakin syystä Corliss tuli ajatelleeksi äitiään ja hänen ikuista teetään, pehmeitä mattoja, sievisteleviä palvelijattaria ja avaroissa ikkunoissa viserteleviä kanarialintuja, ja hän tuumi itsekseen, olisiko äiti voinut ymmärtää hänen nykyistä minäänsä. Ja kun hän ajatteli takanaan istuvaa naista, tunsi hänen melansa nousevan ja laskevan, nousevan ja laskevan niin hänen äitinsä naistuttavat taas tulivat hänen mieleensä Ja kulkivat yksitellen, pitkänä jonona, hänen ohitseen, ja he olivat hänen mielestään kuin kalpeita hämäränhaamuja, sen suvun irvikuvia, joka oli täyttänyt ja yhä tulisi täyttämään maan.
Kanootti hipaisi ajelehtivaa jääkappaletta, lensi nuolena kahden muun lohkareen lomitse ja pääsi ohi juuri vähäistä ennen kuin niiden välinen aukko sulkeutui. Tommy voihki surkeasti.
"Hyvin tehty", sanoi Corliss rohkaisevasti.
"Hurjapäinen naisihminen! Eikö hän nyt olisi voinut odottaa", murahti skotlantilainen partaansa.
Frona kuuli hänen sanansa ja naurahti uhkamielisesti. Corliss heitti häneen silmäyksen olkansa takaa, ja hymyilevä katse, jonka hän sai vastaukseksi, oli lumoava. Fronan kevyt päähine oli valahtanut taapäin, ja tuulessa liehuvat kiharat välkkyivät päivänpaisteessa ja ympäröivät kasvot sädekehällä, joka Vancelle muistutti aurinkoista aamua Dyen tiellä.
"Minun tekisi mieli laulaa, ellei se hengästyttäisi liikaa.
Esimerkiksi 'Miekkalaulu' tai 'Ankkurilaulu'."
"Tai 'Laulujen laulu'", vastasi Corliss. "Illansuussa hän luokseni saapui", hän hyräili merkitsevästi.
Frona pisti äkkiä melansa veteen vastakkaiselle puolelle venettä väistääkseen suurta, teräväsärmäistä lohkaretta eikä ollut kuulevinaankaan. "Minä voisin jatkaa tätä matkaa vaikka ikuisesti."
"Niin minäkin", vakuutti Corliss lämpimästi.
Mutta Frona ei ollut mitään ymmärtävinään ja jatkoi: "Tiedättekö,
Vance, minä olen niin iloinen siitä, että me olemme ystäviä."
"Minun syyni ei ole, ettemme ole muuta."
"Te ette pysy tahdissa, hyvä herra", nuhteli Frona ja Corliss ryhtyi vaieten ponnistelemaan eteenpäin.
Kanootti suuntasi kulkunsa virtaa vastaan neljänkymmenenviiden asteen kulmassa ja eteni kohtisuoraan rannasta. Näin he olivat laskeneet pääsevänsä länsirannalle juuri vastapäätä lähtökohtaansa, ja sieltä heillä oli aikomus ponnistella vastavirtaa tyvenemmässä rantavedessä. Mutta mailin verran särmikkäitä kalliorantoja ja sata yardia äkkijyrkkää, virrasta kohoavaa jäätikköäyrästä olisi tällöin vielä erottamassa heitä miehestä, joka odotti heidän apuaan.
"Huoahtakaammepa nyt hetkinen", ehdotti Corliss heidän päästyään kurimukseen, jossa akanvirta kuljetti kanoottia pitkin korkean rantamuurin laitaa.
"Kuka voisi uskoa, että olemme toukokuun puolivälissä?" Frona katsahti hataraa jääseinämää. "Tuntuuko se teistä todelliselta, Vance?" Tämä pudisti päätään.
"Ei minustakaan. Minä tiedän, että minun, Frona Welsen ruumiillinen minäni on tässä kanootissa ja meloo henkensä edestä yhdessä kahden miehen kanssa armon vuonna kahdeksantoistasataayhdeksänkymmentäkahdeksan Alaskassa Yukon-joella; tämä on vettä, tuo jäätä. Käsivarteni ovat uupuneet, sydämeni sykkii hiukan kohtuullista kiivaammin, ja minä hikoilen — mutta kuitenkin kaikki on kuin unta. Kuvitelkaahan! Vuosi sitten minä olin Pariisissa!" Hän hengähti syvään ja katsahti joen yli kaukaiseen rantaan päin, missä Jakob Welsen teltta loisti metsän syvää vihreyttä vastaan kuin lumivalkea nenäliina. "Minä en usko, että sellaista paikkaa on olemassakaan", lisäsi hän. "Ei ole mitään Pariisia!"
"Ja minä olin kaksitoista kuukautta takaperin Lontoossa", sanoi Corliss mietteissään. "Mutta minä olen tullut uudeksi ihmiseksi senjälkeen. Lontoo? Nyt ei ole Lontoota. Se on mahdotonta. Kuinka maailmassa voisi olla niin paljon ihmisiä? Tämä on maailma, ja me tiedämme, että siinä on hyvin vähän ihmisiä, muuten ei voisi olla niin paljon jäätä ja vettä ja taivasta. Minä tiedän, että tämä Tommy mielellään ajattelee erästä paikkaa, jota hän nimittää Torontoksi. Hän erehtyy. Se on olemassa vain hänen mielessään — muistona jostakin varhaisemmasta elämästä. Sitä hän ei tietysti usko, ja se on aivan luonnollista, sillä hän ei ole filosofi eikä rasita —"
"Pysyttekö vaiti siinä?" sähisi Tommy. "Te lörpöttelette meidät kadotukseen."
Elämä on lyhyt pohjan perillä, ja ennustuksesta on usein vain lyhyt matka toteutumiseen. Varoittava suhahdus kävi huokauksen tavoin läpi ilman, ja sateenkaarenhohtoinen muuri heidän edessään horjui. Kaikki kolme airoa painuivat ikäänkuin yhteisestä sopimuksesta veteen, ja kanootti hypähti kauemmaksi rannasta. Toinen jäälohkare toisensa jälkeen, yhteensä tuhansia tonneja, romahti kimaltaen alas ja murskautui heidän takanaan. Vesi työntyi niiden tieltä ulospäin, kuohui ja kiehui raivoisana aallokkona, ja kanootti, joka hyppelehti hurjasti laineilla, sukelsi jyrkän aallonharjan lävitse ja painui vettä puolillaan takaisin aallonpohjaan.
"Enkö minä sitä sanonut teille, senkin lörpöttelijät!"
"Istukaa hiljaa ja ammentakaa vettä", sanoi Corliss ankaralla äänellä. "Muuten te pian ette saa sanoa meille mitään."
Hän pudisti päätään Fronalle, ja tämä iski silmää vastaukseksi. Sitten he molemmat nauroivat salaa, niinkuin lapset, jotka onnellisesti ovat päässeet pahasta pälkähästä.
Kanootti hiipi varovaisesti äkkijyrkkien, ulkonevien jäätiköitten varjossa ja soljui äänettömästi viimeistä akanvirtaa ylöspäin. Siinä kohosi virrasta muuan jyrkkä kieleke — paljas, vuosisatojen kuluttama ja uurtama kalliohirviö. Se näytti vihaavan virtaa, joka sitä lakkaamatta kalvoi, vihaavan sadetta, joka veisti sen karkeaan pintaan muodottomia vakoja, vihaavan aurinkoa, joka ei tahtonut hedelmöittää sitä, niin että vihreä, versova elämä olisi peittänyt sen rumuuden. Virta pieksi sitä kaikin voimin, teki raivoisia hyökkäysyrityksiä sitä vastaan ja vetäytyi jälleen keskelle uomaansa. Kallion juurella kuohui kiivas aallokko, ja sen halkeamissa ja veden uurtamissa koloissa oli näkymätön taistelu käynnissä.
"Nyt! Soutakaa niin paljon kuin jaksatte!"
Tämä oli viimeinen käsky, jonka Corliss saattoi antaa, sillä kohinassa, johon he nyt olivat joutuneet, miehen ääni hukkui kuin sirkan soitto maanjäristyksen pauhuihin. Kanootti lensi eteenpäin ja hypähti äkkiä tyvenestä akanvirrasta kuohuihin. Airot ponnistelivat tahdissa: ylös, alas, ylös, alas. Vesi loiskui ja kiskoi ja painoi venettä joka suuntaan yht'aikaa, ja hauras alus, joka ei voinut totella kaikkia sen oikkuja, vapisi ja värisi pelosta uskaltaessaan tehdä vastarintaa. Se kääntelehti hermostuneesti oikealle ja vasemmalle, mutta Frona hoiti peräsintä rautakourin. Yardin matkan päässä kallionhalkeama irvisteli heitä vastaan. Kanootti hypähti ja syöksyi eteenpäin, mutta vesi soljui sen alta, eikä se päässyt paikaltaan. Vuoroon he ajautuivat ulos aukosta, vuoroon pääsivät tunkeutumaan sisään, puolen yardia eteenpäin ja taas takaisin, ja kallioportti näytti pilkkaavan heidän ponnistuksiaan.
Viisi minuuttia, joista jokainen oli pitkä kuin ikuisuus, kului, ennenkuin he viimein pääsivät halkeaman ohi. Vielä viisi minuuttia, ja se oli sata jalkaa heidän takanaan. Alas, ylös, alas, ylös, kunnes taivas ja maa ja joki himmenivät olemattomiin ja tietoisuuteen jäi vain kapea juova — vaahtojuova, jota toisaalta rajoitti ilkkuva kallioseinä, toisaalta vihaisesti myllertävä vesi. Tämä kapea juova oli kaikki, mitä oli olemassa. Jossakin alhaalla oli olevaisen alku ja jossakin ylhäällä, pauhun ja kuohujen yläpuolella, kaiken loppu, ja sitä kohti he nyt ponnistelivat.
Frona piti yhä peräsintä raudanlujin kourin. He eivät luopuneet siitä, minkä kerran saavuttivat, vaan taistelivat saadakseen haltuunsa yhä enemmän, tuuman tuumalta, alas, ylös, alas, ylös, ja kaikki olisi ollut hyvin, ellei Tommyn rohkeus olisi horjunut. Jäälautta, jonka pyörre oli painanut veden alle, sukelsi poreillen pinnalle hänen aironsa alta, keikahti teräväsärmäisen kärkensä ympäri ja vaipui uudestaan syvyyteen. Ja Tommy oli näkevinään itsensä tuon jäälohkareen tavoin hukkuvana, liehuvin hiuksin ja haparoiden käsillään painuvan veden alle jalat edellä, alemma ja alemma. Hän tuijotti silmät selällään onnetonta ennusmerkkiä, ja hänen aironsa pysähtyi kesken vetoa. Samassa silmänräpäyksessä halkeama taas irvisteli heille vastaan, ja he liukuivat jälleen hiljalleen vastavirrassa äskeisten kallioitten alapuolella.
Frona makasi pää taapäin heitettynä ja nyyhkytti auringossa, Corliss läähätti keskituhdolla hukkaanmenneestä voimainponnistuksesta, ja skotlantilainen istui keulassa pää polviin painettuna huohottaen ja murtuneena. Kanootti oli hiljaa ajautunut jääseinämän reunalle ja pysähtynyt siihen lepäämään. Sateenkaarimuuri kohosi kuin satujen linna, auringonsäteet heijastuivat sen lukemattomiin kuvastinpintoihin ja verhosivat sen timanttivaippaan. Hopeaiset purot solisivat sen kristalliseiniä pitkin, ja sen läpinäkyvä kirkkaus tuntui paljastavan elämän ja kuoleman ja ihmisen pyrkimyksen salaisuudet, vetävän hunnun toisensa jälkeen syrjään ja tuovan silmäin eteen himmeän sinihohtoisia kaukonäkyjä, unikuvia, jotka tarjosivat syvällä suuressa, vilpoisessa helmassaan ikuista lepoa, ikuista lepoa ja rauhaa.
Muurin sirotekoinen harja, joka kohosi parikymmentä jalkaa heidän päittensä yläpuolelle, huojui hiljaa edestakaisin aivan kuin vehnäpelto vienon kesätuulen tuudittamana. Mutta Corliss katsoi sitä välittämättä vaarasta. Hän ei toivonut muuta kuin saada maata siinä suuren arvoituksen kynnyksellä, vaan maata ja juoda ilmaa täysin siemauksin eikä mitään muuta! Dervishi, joka on lakkaamatta pyörimistään pyörinyt, kunnes kaikki on mustennut hänen silmissään, voi käsittää kaikkeuden sisimmän olemuksen ja todistaa, että jumaluus on jakamaton. Samoin se, joka on taukoamatta melonut ja melonut airollaan, voi pudisteleida vapaaksi rajoituksistaan ja kohottautua ajan ja paikan yläpuolelle. Niin oli nyt Corlissin laita.
Mutta vähitellen hänen verensä lakkasi virtaamasta niin rajusti, ilma ei enää tuntunut yhtä sulotuoksuiselta, ja painostava todellisuus palasi jälleen hänen tietoisuuteensa.
"Meidän täytyy suoriutua tästä", hän sanoi. Hänen äänensä oli kuin miehen, jonka kurkun pitkällinen juopottelu on käheästi kärventänyt. Hän pelästyi sitä itsekin, mutta nosti vapisevin käsin melansa ja työnsi kanootin irti jäämuurista.
"Niin, lähtekäämme kaikin mokomin liikkeelle", sanoi Frona matalalla äänellä, joka tuntui tulevan jostakin hyvin kaukaa.
Tommy kohotti päätään ja katsahti ylös. "Kai meidän nyt on paras jättää koko homma sikseen?"
"Käykää käsiksi airoihin!"
"Aiotteko sitten koettaa uudestaan?"
"Käsiksi airoihin!" toisti Corliss.
"Niin kauan kuin sydän kestää, Tommy", lisäsi Frona.
Taas he kamppailivat saman kamppailun, ja koko maailma katosi, paitsi tuota kuohujuovaa, kohisevaa vettä ja ilkkuvaa aukkoa kallioitten välissä. Mutta he pääsivät tuuma tuumalta sen ohi, ja leveä joenmutka heidän edessään lausui heidät tervetulleiksi. Vain leppymättömän vihainen kalliokärki, jonka juurella vesi yhtä leppymättömästi kohisi, erotti heidät siitä. Mutta juuri sen kohdalla kanootti taas alkoi hypellä ja vavahdella, virta soljui sen alta eivätkä he päässeet paikaltaan. Alas, ylös, alas, ylös liikkuivat airot, kunnes lopulta tuo kapea juovakin himmeni ja häipyi, ja koko kamppailu tuli merkityksettömäksi. Heidän sydämensä sykkivät työn tahdissa, he tulivat ikäänkuin ajan suuriksi heilureiksi. Ja heidän takanaan ja edessään välkkyivät ikuisuudet, ja ikuisuuksien välillä he liikuttelivat airojaan hurjasti, koneellisesti: alas, ylös. He eivät enää olleet ihmisiä, vaan koneita. He pääsivät niin pitkälle, että heidän aironsa koskettivat vihaista kalliota, mutta eivät sitä tietäneet, liukuivat takaisin sattumalta onnistuen väistämään uiskentelevia jäälauttoja, mutta eivät nähneet niitä. Eivät he myöskään tunteneet, kun aallot löivät venettä ja vilpoisa vaahto roiskui heidän kasvoihinsa.
Kanootti kääntyi myötävirtaan, ja heidän auringonpaisteessa välähtelevät aironsa kuljettivat sitä paluusuuntaan joen poikki Tienhaaraa kohti. Kun he vähitellen tulivat tietoisiksi siitä, mitä ympärillä tapahtui, ja Tienhaara häämötti heidän edessään ikäänkuin jonkin uuden maailman ranta, he ryhtyivät soutamaan pitkin, tasaisin, rauhoittavin aironvedoin. "Kolmas yritys olisi ollut turha", sanoi Corliss käheästi kuiskaten.
Ja Frona vastasi: "Niin, meidän sydämemme eivät olisi sitä kestäneet."
Rannan lähetessä elämä viihtyisine leiritulineen ja puolipäivälepoineen ja ennen kaikkea siunattu Toronto paikallaan pysyvine taloineen ja vilisevine katuineen palasivat Tommyn mieleen. Joka kerta, kun hän ojentautui eteenpäin, painoi päänsä alas ja kosketti airollaan vettä, kadut laajenivat ja tulivat ikäänkuin lähemmäksi. Ja joka kerta, kun aironveto päättyi ja hänen päänsä nousi ylös, saari oli hypähtänyt lähemmäksi. Pää painui taas alas, ja kadut olivat luonnollista kokoa, se nousi, ja Jakob Welse ja kaksi muuta miestä seisoivat rannalla kolmen vedon mitan päässä.
"Enkö minä sitä teille sanonut?" huusi Tommy heille voitonriemuisesti.
Mutta sen sijaan, että olisi ohjannut maihin, Frona käänsi kanootin.
Tommyltä jäi veto kesken, ja hänen aironsa kolahti pohjaan.
"Nostakaa aironne!" Corlissin ääni oli terävä ja ankara.
"Enkä nosta!" Tommy katsahti kapinallisesti kiusaajaansa ja kiristeli hampaitaan vihasta ja pettymyksestä.
Virta painoi kanoottia alaspäin, ja Frona jaksoi vain pysyttää sitä paikallaan. Corliss ryömi polvillaan keulaan päin.
"Minä en tahdo tehdä teille pahaa, Tommy", sanoi hän hiljaa ja hillitysti. "Nostakaa siis aironne ja olkaa mies."
"En."
"Silloin minä voin tappaa teidät", jatkoi Corliss yhtä rauhallisesti ja veti metsästyspuukkonsa tupesta.
"Mutta mitäpä, jos minä en sittenkään tahdo?" kysyi skotlantilainen yrmeästi, mutta vetäytyi samalla kauemmaksi.
Corliss painoi hiljaa veistä Tommyn selkään, juuri sydämen kohdalle. Kärki lävisti hitaasti paidan ja kosketti ihoa. Se ei pysähtynyt eikä kiiruhtanut vauhtiaan, vaan jatkoi matkaansa yhtä hitaasti. Tommy kyyristyi väristen kokoon.
"Mies, mies, älkää! Ottakaa se pois!" huusi hän, "Minä lupaan."
Frona oli kalmankalpea, mutta hänen katseessaan oli kova kiilto, ja hän nyökäytti hyväksyvästi päätään.
"Me koetamme päästä virtaa ylöspäin tätä rantaa myöten ja kulkea joen poikki ylempää", huusi hän isälleen. "Kuinka? En kuule. Tommyko? No häntä hiukan peloittaa, mutta se ei ole niin vaarallista." Hän heilutti airoaan hyvästiksi. "Me palaamme pian, isä rakas, hyvin pian."
Stewart-joki oli aivan vapaana jäistä, ja he kulkivat neljännesmailin matkan sitä ylöspäin, sitten suoraan sen suun poikki ja jatkoivat Yukonia pitkin. Mutta kun he olivat pelastettavan miehen kohdalla, tuli uusi vastus heidän tielleen. Mailia ylempänä oli asumaton saari, jonka pitkälle ulottuva hiekkasärkkä jakoi joen kahtia aina äskeisiin ohipääsemättömiin kallioihin asti. Satoja tuhansia tonneja jäätä oli viskautunut särkälle, niin että se muodosti kimaltelevan harjanteen.
"Meidän täytyy kantaa kanootti särkän yli", sanoi Corliss, kun Frona käänsi sen ulommaksi rannasta.
Kanootti lensi nuolena kapean salmekkeen poikki hiekkasärkän puolelle, ja Frona keksi pienen syvennyksen, jonka kohdalta muuri ei ollut aivan yhtä jyrkkä. He nousivat jäälohkareelle, joka ilman tukea veden yläpuolella riippuen ulkoni ainakin kolmekymmentä jalkaa muurista. Miten syvälle sen toinen pää oli haudattuna jääseinän sisään, siitä ei voinut sanoa mitään varmaa. He kiipesivät kimaltelevan harjanteen huipulle kiskoen kanoottia perässään ja katsoivat ympärilleen. Joka taholla suunnaton määrä päällekkäin ajautuneita jäälauttoja, toinen toistaan suurempia, jotka saivat olla viimeksi tulleitten, auringonpaisteessa äärettömien jalokivien lailla loistavien vaikeitten lohkareitten alustoina.
"Onpa tämä mukava kävelypaikka", sanoi Tommy pilkallisesti, "kun seuraava jäätulvakin voi tulla millä hetkellä tahansa." Hän istuutui päättäväisesti. "Ei kiitos, minä en lähde tästä mihinkään."
Frona ja Corliss kulkivat edelleen kantaen kanoottia välillään.
"Persialaiset ruoskivat orjiaan saadakseen heidät taisteluun", sanoi Frona katsoen taakseen. "Minä en koskaan ennen ymmärtänyt sitä. Eikö teidän olisi paras palata häntä noutamaan?"
Corliss teki sen ja pakotti murisevan apulaisensa kulkemaan edellä. Kanootti ei oikeastaan painanut paljoakaan, mutta jyrkissä nousuissa ja äkkikäännöksissä heillä kuitenkin oli siitä täysi työ. Aurinko heloitti täydeltä terältä. Sen kirkkaus rasitti heidän silmiään, hiki tihkui joka huokosesta, ja he olivat aivan hengästyksissään.
"Voi, Vance, tiedättekö — —"
"Mitä?" Hän pyyhkäisi hien otsaltaan ja heilautti kättään.
"Toivoisin, että olisin syönyt enemmän aamiaiseksi."
Corliss murahti myötätuntoisesti. He olivat tulleet harjanteen keskikohdalle ja saattoivat nähdä joen ja sen toisella puolen aivan selvästi miehen ja hänen hätämerkkinsä. Alempana näkyi kodikas, vihannuuden verhoama Tienhaara. He katsahtivat Yukonin leveää mutkaa, joka hymyili veltosti, ikäänkuin se ei minä hetkenä hyvänsä olisi ollut valmis vuodattamaan kidastaan kuolemaa ja hävitystä. Heidän jalkainsa alla jää laskeutui loivasti ja muodostui pienoisrotkon, joka jäi syvään varjoon.
"Astukaahan eteenpäin, Tommy", pyysi Frona. "Me olemme puolitiessä, ja tuolla on vettä."
"Vettäkö te ajattelette viedessänne ihmisraukkaa kuolemaan", sähisi
Tommy.
"Minä pelkään, että te olette tehnyt jonkin hyvin suuren synnin, Tommy", sanoi Frona pudistaen moittivasti päätään, "muuten ette niin pahasti pelkäisi kuolemaa." Hän huoahti ja nosti kanoottia omalta puoleltaan. "No niin, onhan se luonnollistakin. Te ette osaa kuolla —"
"Enkä tahdo kuolla", keskeytti Tommy rajusti.
"Mutta jokaiselle tulee hetki, jolloin hänen täytyy kuolla, hetki, jolloin ei voi muuta kuin kuolla. Ehkäpä tämä on sellainen."
Tommy liukui varovaisesti välkkyvän kielekkeen yli ja hypähti leveälle jäälautalle. "Se oli hyvin sanottu", sanoi hän irvistäen, "mutta ettekö te luule, että minä osaan itse arvostella ne asiat omasta puolestani. Miksi minä en saisi ajatella niinkuin minä tahdon?"
"Siksi, että te ette ajattele niinkuin teidän pitää. Voimakkaat ihmiset ovat kaikkina aikoina hallinneet sellaisia kuin te olette. He ovat opettaneet teidän kaltaisillenne, milloin ja miten heidän tulee kuolla, johtaneet heitä kuolemaan, ruoskineet heitä kuolemaan."
"Te osaatte sanoa sen niin kauniisti", sanoi Tommy "Ja niin taitavasti. Eikä minun taida kannattaa valittaa, kun te kuvailette sitä niin hienosti."
"Te olette todella taitava", nauroi Corliss, kun Tommy oli jatkanut matkaa alas rotkoon ja kadonnut näkyvistä. "Mutta kyllä se itsepäinen lurjus tulee väittelemään vielä matkalla ikuiseen tuomioon."
"Missä te olette oppinut soutamaan?" kysyi Frona.
"Yliopistossa — urheiluna", vastasi Corliss lyhyesti. "Mutta katsokaa! Eikö tämä ole ihanaa?" Vesi oli sulaessaan muodostanut lätäkön rotkon pohjaan. Frona ojentautui pitkäkseen maahan ja painoi kuumat huulensa sen raikkaaseen veteen. Hänen siinä maatessaan hänen mokkasiiniensa pohjat — tai oikeammin jalkapohjansa, sillä mokkasiinit ja sukat olivat repaleina, — tulivat näkyviin. Ne olivat hyvin valkoiset, mutta jää oli monesta kohden leikannut ne verille.
"Niin sievät ja kauniit ja pehmeät", mutisi Tommy. "Ei luulisi, että ne voisivat johtaa vahvaa miestä kadotukseen."
"Kun te noin napisette, niin kuljette sitä kohti aika kyytiä", vastasi Corliss vihaisesti.
"Neljäkymmentä mailia tunnissa", tokaisi Tommy ja jatkoi matkaansa iloisena siitä, että oli saanut sanoa viimeisen sanan.
"Odottakaahan! Teillä on kaksi paitaa. Lainatkaa minulle toinen!"
Skotlantilainen katsoi kysyvästi taakseen, kunnes ymmärsi, mitä
Corliss tarkoitti. Sitten hän pudisti päätään ja jatkoi kulkuaan.
Frona nousi seisoalleen. "Mitä nyt?"
"Ei mitään. Istukaa!"
"Mutta mitä te tarkoitatte?"
Corliss laski kätensä hänen olkapäilleen ja painoi hänet istumaan. "Teidän jalkanne! Te ette voi kulkea eteenpäin tuolla tavoin. Nehän ovat aivan rikki. Katsokaa!" Hän pyyhkäisi Fronan toista kantapäätä kädellään, joka tuli aivan veriseksi. "Miksi ette ole sanonut minulle mitään?"
"Voi, ei niihin koskenut — paljoa."
"Antakaa minulle toinen hameistanne", pyysi Corliss.
"Minulla —" Frona epäröi. "Minulla on vain yksi."
Corliss katsahti ympärilleen. Tommy oli kadonnut näkyvistä jääröykkiöitten taa.
"Meidän täytyy jatkaa matkaa", sanoi Frona yrittäen nousta.
Mutta Corliss ei antanut hänen tehdä sitä. "Te ette astu askeltakaan, ennenkuin minä olen sitonut jalkanne. Kas niin — silmät kiinni nyt!"
Frona totteli, ja kun hän jälleen avasi silmänsä, oli Corliss vyötäisiään myöten paljaana ja sitoi paraikaa kaistaleiksi revittyä paitaansa hänen jalkojensa ympäri.
"Te kuljitte minun jäljessäni, enkä minä tiennyt —"
"Ei teidän tarvitse puolustautua", keskeytti Frona. "Olisinhan minä voinut sanoa."
"En minä puolustaudu, minä nuhtelen teitä. Antakaa minulle nyt toinen jalka."
Fronan läheisyys vei häneltä mielenmaltin, ja hän kosketti huulillaan samaa pientä valkoista varvasta, joka oli tuottanut paroni Courbertinille suudelman.
Tumma puna levisi Fronan kasvoille, mutta hän ei vetänyt jalkaansa pois, ja häntä värisytti niinkuin kerran ennen hänen eläessään. "Te käytätte hyväntekijän asemaanne väärin hyväksenne", sanoi hän moittivasti.
"Tekisipä mieleni käyttää sitä hyväkseni kaksinkerroin."
"Ei, älkää tehkö sitä", pyysi Frona.
"Miksi en. Merimiehillä on tapana avata viinitynnyrit ja nauttia täysin siemauksin laivan upotessa, ja onhan meidän asemamme tavallaan yhtä toivoton."
"Mutta — —"
"Mutta mitä, neiti Tekopyhä?"
"Te tiedätte, että minä en ole ansainnut tätä! Ellei meidän tarvitsisikaan ottaa huomioon ketään muuta, niin —"
Vance oli sitaissut viimeisen solmun ja päästi hänen jalkansa kädestään. "Kirottu St. Vincent! Tulkaa!"
"Niin minäkin sanoisin teidän asemassanne", sanoi Frona nauraen ja tarttui kanoottiin omalta puoleltaan. "Mutta kuinka te olette muuttunut, Vance! Te olette aivan toinen ihminen kuin se, jonka minä tapasin Dyean tiellä. Silloin te ette ollut oppinut kiroilemaan paljosta muusta puhumattakaan."
"Niin, minä en ole sama kuin silloin ja siitä kiitän Jumalaa ja teitä. Mutta minä luulen olevani rehellisempi kuin te. Minä toteutan aina filosofiani elämässäni."
"Ei, tunnustakaahan nyt, että teette minulle vääryyttä. Te pyydätte liian paljon, katsoen olosuhteihin —"