"Saada suudella pientä varvasta."
"Tai olkoon menneeksi, minä oletan, että te pidätte minusta niinkuin kiltti iso veli. Ja siinä tapauksessa, jos todella tahdotte, niin —"
"Älkää jatkako", keskeytti Corliss kiivaasti, "älkääkä antako minun käyttäytyä narrin tavoin."
"— saatte suudella vaikka kaikkia varpaitani", jatkoi Frona.
Corliss mutisi jotakin, mutta ei vastannut. Työ vaati nyt kaiken heidän huomionsa osakseen, ja he kulkivat sanaakaan sanomatta eteenpäin. Vasta heidän laskeutuessaan viimeistä jyrkännettä, jonka juurella Mc Pherson odotti, Frona äkkiä katkaisi hiljaisuuden.
"Del vihaa St. Vincentiä", sanoi hän käyden suoraan asiaan. "Miksi?"
"Niin, siltä näyttää." Corliss katsahti häneen uteliaasti. "Ja kaikkialle, minne hän kulkee, hän laahaa muassaan vanhan venäläisen kirjan, jota hän ei osaa lukea, mutta jota hän jostakin syystä pitää St. Vincentin nemesiksenä. Ja tiedättekö, Frona, hänen uskonsa on niin vahva, että siitä on hiukkasen tarttunut minuunkin. Minä en tiedä, tuletteko te kerran minun luokseni vai tulenko minä teidän luoksenne, mutta —"
Frona päästi kanootin perän käsistään ja purskahti nauruun. Corliss loukkaantui ja lensi hehkuvan punaiseksi.
"Jos olen —", hän alkoi.
"Hupsu", nauroi Frona. "Älkää nyt olko lapsellinen. Ja ennen kaikkea, älkää olko noin arvokkaan näköinen. Se ei juuri pue teitä tällä hetkellä eikä sovi teidän pörrötukkaisen, puolialastoman olemuksenne tyyliin. Olkaa vihainen, raivotkaa, kiroilkaa, tehkää vaikka mitä, mutta minä pyydän, älkää olko noin arvokkaan näköinen. Toivoisin, että minulla olisi valokuvauskone täällä. Vuosien kuluttua voisin silloin sanoa ystävilleni: 'Kas, tässä näette Corlissin, suuren napaseuturetkeilijän, sen näköisenä kuin hän oli maailmankuulun Alaskan-matkansa päättyessä.'"
Corliss osoitti häntä merkitsevästi sormellaan ja sanoi totisena:
"Missä teidän hameenne on?"
Frona katsahti vaistomaisesti pelästyen alaspäin, mutta jäljelläolevat repaleet saivat hänet kuitenkin rauhoittumaan, ja hän sävähti tulipunaiseksi.
"Ettekö häpeä!"
"Pyydän, pyydän, älkää tekeytykö arvokkaaksi", nauroi Corliss. "Se ei todellakaan pue teitä tällä hetkellä. Olisipa minulla nyt valokuvauskone!"
"Pysykää vaiti ja kulkekaa eteenpäin, Tommy odottaa. Minä toivon, että aurinko polttaa kaiken nahan teidän selästänne", sanoi Frona hengästyneenä ja kostonhimoisena heidän antaessaan kanootin liukua viimeisen jäälautan pintaa myöten veteen.
Kymmentä minuuttia myöhemmin he kapusivat vastaisen rannan jäämuuria ylös ja lähestyivät rinnettä, jolla hätämerkki yhä liehui. Sen vieressä maassa makasi mies. Hän oli aivan hiljaa, ja he pelkäsivät jo tulleensa liian myöhään, kun hän äkkiä kohotti hiukan päätään ja valitti. Hänen karkeat vaatteensa olivat repaleina, ja mustat, haavoittuneet jalat näkyivät mokkasiinien repeämistä. Hänen ruumiinsa oli niin laiha ja kuihtunut, että luut näyttivät tunkeutuvan esiin ihon alta. Corlissin koettaessa hänen valtimoaan hän avasi silmänsä ja tuijotti tylsästi. Fronaa värisytti.
"Tämähän on kamalaa", mutisi Mc Pherson ja tunnusteli miehen kuihtunutta käsivartta.
"Menkää te edellä rantaan, Frona", sanoi Corliss. "Tommy ja minä kannamme miehen sinne."
Mutta Frona puri hammasta ja auttoi heitä. Varovaisuudestaan huolimatta he eivät voineet kyllin vakavasti kantaa kuormaansa rinnettä alas. Tärähdykset herättivät miehen hetkeksi tainnoksista, ja kun he laskivat hänet kanootin pohjalle, hän avasi silmänsä ja kuiskasi käheästi: "Jakob Welse — sanomia — kiireellisiä." Hän haparoi heikoin käsin paitaansa, jonka avoimen rinnuksen alta sähkösanomarepun nahkahihna pilkoitti.
Kanootin kummassakin päässä oli tilaa yllin kyllin, mutta keskikohdalla Corliss sai meloa mies jalkojensa välissä. Kanootti liukui kevyesti rannasta. Viimeinkin he saivat kulkea myötävirtaa, eikä heidän tarvinnut ponnistella.
Vancen käsivarret, hartiat ja selkä hehkuivat tulipunaisina. Frona huomasi sen. "Minun toivomukseni on toteutunut", hän sanoi, ojensi kätensä ja silitti kevyesti käsivartta. "Kunhan pääsemme perille, niin hoitelemme sen terveeksi."
"Älkää ottako kättänne pois", pyysi Corliss. "Tuo tuntuu sanomattoman hyvältä."
Frona pisti kätensä veneen laidan yli ja valeli kuumaa selkää jääkylmällä vedellä. Corliss hengähti raskaasti, ja häntä värisytti. Tommy kääntyi heihin päin.
"Me olemme tänään tehneet hyvän työn", sanoi hän tyytyväisenä.
"Hädässä olevan lähimmäisen auttaminen on Jumalalle otollinen teko."
"Kukahan äsken oli peloissaan?" nauroi Frona.
"Niin, täisinhän minä olla hiukkasen, mutta —"
Hänen lauseensa jäi kesken, ja oli kuin hän olisi äkkiä kivettynyt.
Hänen silmänsä tuijottivat kamalasti Fronan olan yli. Ja sitten hän
hitaasti ja uneksien, juhlallisesti kuin olisi rukoillut, mutisi:
"Laupias, kaikkivaltias Jumala!"
He käänsivät päätään. Valtava jäävuori tuli vyöryen mutkan takaa, ja sen oikea reuna, joka ei suoriutunut käännöksestä, törmäsi rantaan ja viskasi suunnattoman määrän jäitä ylös ilmaan.
"Hyvä Jumala, hyvä Jumala! Tässä me nyt sittenkin olemme niinkuin rotat loukussa", voivotteli Tommy, ja hänen aironsa jäi veteen roikkumaan.
"Soutakaa!", huusi Corliss hänen korvaansa, ja kanootti hypähti eteenpäin.
Frona ohjasi virran poikki, melkein suoraan Tienhaaraa kohti, mutta kun hiekkasärkälle, jonka yli he äsken olivat kulkeneet, romahtaen viskautui miljoonia tonneja jäätä, katsahti Corliss häneen levottomana. Frona pudisti hymyillen päätään ja hiljensi samalla vauhtia.
"Se ei käy", hän kuiskasi ja katsoi taakseen. Jäät olivat parin sadan jalan päässä heistä. "Ainoa pelastuksemme on pysytellä niiden edellä ja samalla vähitellen pyrkiä lähemmäksi toista rantaa."
Hän ohjasi venettä niin jyrkästi virran poikki kuin suinkin uskalsi antamatta silti sen ja jäitten välimatkan lyhetä.
"Minä en kärsi tätä vauhtia", yritti Tommy kerran napista, mutta Corlissin ja Fronan pahaaennustava vaikeneminen sai hänet jatkamaan soutamistaan.
Jäämuurin etureunasta ulkoni viiden tai kuuden jalan paksuinen ja lähes tuhannen neliöyardin laajuinen jäälaatta. Se kynti vettä niin voimakkaasti, että kummallekin puolelle muodostui syvät, kuohuvat vaot. Tommy huomasi sen ja olisi kadottanut kaiken tarmonsa, ellei Corliss kahden aironvedon välillä olisi survaisut häntä selkään aironsa lappeella.
"Kyllähän me voimme pysytellä edellä", sanoi Frona läähättäen, "mutta meidän pitää samalla ajatella maihinpääsyä."
"Keula edellä rantaan heti kun se näyttää mahdolliselta", neuvoi Corliss. "Ja heti paikalla, kun se törmää rantaan, niin me hyppäämme veneestä ja juoksemme."
"Sanokaa kiipeämme. Miten hyvä, että hameeni on näin lyhyt!"
Jäät olivat törmänneet kallioista vasenta rantaa vastaan, mutta se oli työntänyt ne luotaan, ja ne ajautuivat nyt oikeata rantaa kohti. Etumainen ulkoneva lohkare suuntasi kulkunsa juuri Tienhaaraa kohti.
"Jos te katsotte taaksenne, niin minä muserran teidän päänne airollani", uhkasi Corliss.
"Oi — voi", vaikeroi Tommy.
Mutta Corliss katsoi taakseen ja Frona samoin. Suuri lohkare viskautui rannalle. Kuului kamala ryske, ja saari näytti tärisevän; pehmeätä maata kiskoutui irti viidenkymmenen jalan alalta. Parisenkymmentä mäntyä horjui kiivaasti edestakaisin ja kaatui, ja niiden paikalle kohosi jääkukkula, joka kasvoi, sortui ja kasvoi uudelleen. Alempana, vain muutaman jalan päässä, Del Bishop juoksi rantatörmälle, ja pauhun läpi he epäselvästi kuulivat hänen huutavan: "Joutukaa, joutukaa!" Sitten rannan jäämuuri alkoi luhistua, ja hän sai kiireimmän kaupalla peräytyä. "Iskekää ensimmäiseen mahdolliseen aukkoon", sanoi Corliss läähättäen.
Fronan huulet liikkuivat; hän yritti puhua, mutta ei onnistunut, nyökäytti sitten päätään merkiksi siitä, että oli kuullut. He lensivät vinhaa vauhtia eteenpäin pitkin kristalliseinän viertä ja etsivät paikkaa, josta nopeasti voisivat päästä maihin. Tienhaara jäi heidän taakseen, ja he kuulivat paetessaan jäitten ryskeen sen rantoja vastaan.
Kiitäessään Roubeaun saaren ja Tienhaaran välisen salmen suun poikki he äkkiä huomasivat suoraan edessään jääseinän halkeaman. Kanootti syöksyi siihen täyttä vauhtia ja lensi puolittain ylös vedestä, nousten viettävälle jäälaatalle. Kaikki kolme hyppäsivät yht'aikaa rannalle, mutta sen sijaan että molemmat muut tarttuivat kanoottiin kiskoakseen sen ylös, Tommy, joka oli istunut keulassa, ei ajatellut mitään muuta kuin omaa pelastumistaan. Ja hänen yrityksensä olisikin onnistunut, ellei hän olisi kiivetessään luiskahtanut ja kaatunut puolitiehen. Hän nousi puoleksi, luiskahti ja kaatui uudelleen. Corliss, joka tuli hänen jäljessään laahaten kanoottia perässään, astui hänen ylitseen. Tommy ojensi kätensä ja tarttui veneen laitaan. Vetäjät, joilla oli täysi työ entisestäkin taakastaan, eivät päässeet paikaltaan liikahtamaan. Corliss katsoi taakseen ja kirkaisi Tommylle, että hänen piti päästää heidät menemään, mutta tämä tarrautui yhä lujemmin veneen laitaan, ja hänen kasvonsa vääntyivät kuolemantuskasta kuin hukkuvan. Heidän takanaan ryskivät jäät. He tunsivat jo lähestyvän hävityksen esimakua ja ponnistelivat epätoivoisesti saadakseen veneen rantaäyrään huipulle. Mutta taakka oli heille nyt ylivoimainen, ja he vaipuivat polvilleen. Sairas mies karkasi istualleen ja nauroi hurjasti.
Ensimmäiset jäät törmäsivät Roubeaun saarta vastaan, se vapisi perustuksiaan myöten, ja jäät horjuivat heidän jalkainsa alla. Frona otti airon ja löi sillä skotlantilaista rystyille, ja samassa silmänräpäyksessä, kun tämä hellitti otteensa, Corliss ryntäsi hurjaa vauhtia ylöspäin kiskoen kanoottia perässään, ja Frona työnsi sitä takaapäin. Kristalliseinä kiertyi kokoon kuin paperiarkki, ja sen poimuihin katosi Tommy kuin mehiläinen komean kämmekän lehtien väliin.
He vaipuivat uupuneina maahan. Mutta suunnaton jäälohkare singahti rannan jääröykkiöstä ja vaappui heidän yläpuolellaan. Frona yritti nousta, mutta vaipui polvilleen, ja Corlissin täytyi tempaista hänet ja kanootti vaaran alta. He kaatuivat uudestaan maahan, mutta tällä kertaa puitten alle, missä aurinko pujotteli säteitään vihreitten männynneulasien läpi, rastaat lauloivat oksilla ja sirkkaparvi soitteli lämpimässä.
KUUDESKOLMATTA LUKU.
Frona havahtui hitaasti, ikäänkuin pitkästä unesta. Hän oli kaatunut Corlissin jalkojen poikki; tämä itse taas loikoi selällään rahtuakaan huolimatta auringosta, joka heloitti häntä suoraan kasvoihin. Frona ryömi hänen luokseen. Hän hengitti tasaisesti, silmät suljettuina, mutta avasi ne ja katsoi häneen. Hän hymyili, ja Frona laskeutui taas maahan. Sitten Corliss kääntyi, ja he katselivat toinen toistaan.
"Vance!"
"Mitä?"
Frona ojensi kätensä, Corliss tarttui siihen, ja heidän silmäluomensa värähtelivät ja painuivat kiinni. Jostakin äärettömän kaukaa kuului joen taukoamaton pauhina, mutta se oli heille kuin unohdetun maailman humua. Suloinen velttous oli vallannut heidät. Aurinko valoi kultaansa heidän ylitseen raikkaan vihreitten lehvien lomitse, ja jokainen elävä olento lämpimän maan pinnalla tuntui laulavan iloaan ilmoille. Ja hiljaisuus oli äärettömän ihana. Viisitoista pitkää minuuttia he lepäilivät puoliunessa ja heräsivät sitten uudestaan.
Frona nousi istumaan. "Minä — minä pelkäsin", sanoi hän.
"Ettepä pelännytkään."
"Pelkäsin, että alkaisin pelätä", oikaisi hän ja alkoi solmia hiuksiaan.
"Antakaa niiden olla! Tämän päivän kunniaksi."
Frona totteli ja ravisti päätään, niin että se peittyi kuin kultapilveen.
"Tommy on poissa", sanoi Corliss mietteissään. Äskeinen kamppailu jäitten kanssa palasi verkalleen hänen mieleensä.
"Niin", vastasi Frona. "Minä iskin häntä rystyille. Se oli kauheata. Mutta meillä on parempi ihminen kuin hän kanootissa, ja velvollisuutemme on heti huolehtia hänestä. Hei, katsokaahan!" Muutaman sylen päässä näkyi puitten lomitse suuren tuvan seinä. "Ei ainoatakaan ihmistä näkyvissä! Se on varmaan asumaton, tai sitten asukkaat ovat sattumalta muualla. Pitäkää te huolta miehestä, Vance, minä en sentään ole aivan yhtä mahdoton kuin te astumaan ihmisten ilmoille, minä pistäydyn katsomaan."
Hän astui tuvan luo, joka Yokonin maan oloihin katsoen oli suuri, kiersi rannan puolelle ja tuli ovelle. Se oli auki, ja pysähtyessään kolkuttamaan hän näki sisällä omituisen näyn tai oikeammin sarjan omituisia näkyjä. Ensi silmäyksellä hän havaitsi joukon miehiä, jotka kaikki näyttivät kokoontuneen tänne yhteistä, tärkeätä tarkoitusta varten. Fronan kolkuttaessa joukko vaistomaisesti jakautui kahtia, ja näköala avautui, niin että saattoi nähdä ovelta huoneen perälle asti. Siellä istui pitkillä penkeillä kaksi riviä vakavan näköisiä miehiä. Heidän välillään seinän vieressä oli pöytä, johon kaikkien katseet näyttivät keskittyneen. Fronasta, joka tuli häikäisevästä päivänvalosta, huone aluksi tuntui pimeältä ja synkältä, mutta hänen onnistui kuitenkin nähdä parrakas yhdysvaltalainen, joka istui pöydän ääressä ja koputteli siihen raskaalla tilkinnuijalla. Vastapäätä häntä istui St. Vincent. Frona ehti parahiksi kiinnittää huomiota hänen kasvojensa kuluneeseen, kurjaan ilmeeseen, ennenkuin muuan mies, joka näöstä päättäen oli pohjoismaalainen, tulla löntysti pöydän luo.
Mies, jolla oli nuija, kohotti oikean kätensä ja lausui liukkaasti: "Teidän on juhlallisesti vannottava, että se, minkä nyt tulette oikeuden edessä kertomaan —" Hän vaikeni äkkiä ja tuijotti edessään seisovaan mieheen. "Hattu päästä!" hän ärjyi. Mies totteli, ja koko joukosta kuului tirskuntaa.
Sitten nuijamies alkoi uudestaan. "Teidän on juhlallisesti vannottava, että se, minkä nyt tulette oikeuden edessä kertomaan, on totuus, peittelemätön totuus, ei enempää eikä vähempää."
Pohjoismaalainen nyökäytti päätään ja laski kätensä alas.
"Odottakaahan hetkinen, hyvät herrat!" Frona lähestyi pitkin käytävää, joka sulkeutui hänen jälkeensä.
St. Vincent karkasi pystyyn ja ojensi käsivartensa häntä kohti.
"Frona!" huusi hän. "Voi Frona, minä olen syytön!"
Tämä odottamaton huudahdus oli Fronalle kuin isku vasten kasvoja, ja hetken ajan kaikki nuo häntä ympäröivät valkoiset kasvot, joista hehkuvat silmät kiiluivat, pyörivät himmeässä valossa hänen silmissään. Syytön mihin? hän ajatteli, ja katsoessaan St. Vincentiin, joka yhä seisoi käsivarsi ojennettuna, hän tunsi jotain vastenmielisyyden tapaista. Syytön mihin? St. Vincentin olisi pitänyt voida hillitä itsensä. Hänen olisi pitänyt odottaa, kunnes häntä oli syytetty. Eihän Frona tiennyt, että häntä oli syytetty mistään.
"Vangin ystävä, arvelen", sanoi nuijamies arvokkaan näköisenä.
"Tuokaahan, joku sieltä, tuoli tänne peremmälle."
"Odottakaahan —" Frona astui horjuvin askelin pöydän luo ja nojasi kädellään siihen. "Minä en ymmärrä. En tiedä mitään kaikesta tästä." Mutta samalla hän sattui katsahtamaan jalkoihinsa, jotka olivat käärityt likaisiin rääsyihin, ja hän muisti, että hameensa oli lyhyt ja repaleinen, että käsivartensa pilkisti esiin hihan repeämästä ja että hiuksensa olivat hajallaan. Hänen toinen poskensa ja toinen puoli kaulaa tuntuivat jonkin omituisen aineen peittämiltä. Hän hipaisi niitä kädellään, ja kuivunutta savea rapisi lattialle.
"Ei mitään", sanoi mies melkein ystävällisesti. "Istukaa! Me olemme siis samassa asemassa. Me emme myöskään ymmärrä. Mutta luottakaa minuun, kyllä me pääsemme siitä selville. Istukaahan nyt!"
Frona nosti kätensä. "Odottakaa — —"
"Istukaa", jylisi miehen ääni. "Oikeuden istuntoa ei saa häiritä."
Tyytymätöntä sorinaa kuului joukosta, ja mies löi pöytään saadakseen sen hiljenemään. Mutta Frona seisoi päättäväisenä paikallaan.
Kun melu oli tauonnut, hän kääntyi tuomarin paikalla istuvan miehen puoleen ja sanoi: "Herra puheenjohtaja, minä oletan, että tämä on kaivosmiesten kokous." Mies nyökäytti päätään. "Ja koska minullakin on äänivalta tämän yhdyskunnan asioissa, niin pyydän teitä kuulemaan, mitä minulla on sanottavana. On varsin tärkeätä, että saan sanoa asiani."
"Mutta se olisi vastoin järjestystä, miss — hm —"
"Welse", kuului puolesta tusinasta suusta yht'aikaa.
"Miss Welse", jatkoi hän kunnioittavampi sävy käytöksessään, "valitettavasti minun täytyy sanoa teille, että se olisi vastoin järjestystä. Olkaa hyvä ja istuutukaa."
"Minä en tahdo", vastasi Frona. "Minä pyydän, että suotte minulle oikeuden puhua, ja ellette tee sitä, niin vetoan kokoukseen."
Hän heitti silmäyksen kokoontuneeseen miesjoukkoon, ja kuului huutoja, että hänen pyyntöönsä oli suostuttava. Puheenjohtaja taipui ja antoi hänelle merkin jatkaa.
"Herra puheenjohtaja ja te muut! Minä en tunne asiaa, joka teillä on parast'aikaa käsiteltävänänne, mutta minä tiedän, että minulla on tärkeämpi tehtävä teille annettavana. Täällä tuvan edustalla on mies, joka luultavasti on kuolemaisillaan nälkään. Me olemme tuoneet hänet joen tuolta puolen. Emme olisi tulleet teitä vaivaamaan, ellei meidän olisi ollut mahdotonta päästä maihin omalle saarellemme. Tämä mies, josta puhun, on pikaisen avun tarpeessa."
"Menköön pari miestä sieltä oven luota pitämään miehestä huolta", määräsi puheenjohtaja. "Ja te, Holiday, menkää lääkärinä katsomaan, mitä voitte tehdä."
"Ano lykkäystä", kuiskasi St. Vincent.
Frona nyökäytti päätään. "Ja herra puheenjohtaja! Minä ehdotan, että istunto keskeytetään, kunnes mies on saanut tarpeellisen hoidon."
"Ei lykkäystä, jatkakaa käsittelyä!" huudettiin vastaukseksi, ja ehdotus raukesi.
"Mutta Gregory", kysyi Frona ja tervehti häntä hymyillen, ennenkuin istuutui hänen vieressään olevalle tuolille, "mitä tämä merkitsee?"
St. Vincent puristi kiivaasti hänen kättään. "Älä usko heitä, Frona!
He koettavat" — hän nielaisi nyyhkytyksen — "tappaa minut!"
"Minkä vuoksi? Ole rauhallinen! Kerro minulle!"
"Kas, eilisiltana", alkoi hän kiireesti, mutta keskeytti lauseensa voidakseen kuulla skandinaavilaista, joka äsken oli vannonut ja nyt puhui hitaan arvokkaasti.
"Minä herään heti paikalla", kuului hän kertovan. "Minä tulen ovelle.
Siellä minä kuulen vielä yhden laukauksen."
Hänet keskeytti muuan punanaamainen mies, joka oli puettu virttyneeseen päällystakkiin. "Mitä te silloin ajattelitte?" kysyi hän.
"Häh?" sanoi todistaja ymmärtämättä mitään ja hämillään.
"Mikä oli ensimmäinen ajatuksenne, kun tulitte ovelle?"
"Vaa-i nii-in!" Mies huoahti helpotuksesta, hänen kasvonsa kirkastuivat, ja ääni ilmaisi, että hän oli päässyt asian perille. "Minulla ei ole mokkasiineja. Minulla on riivatun kylmä." Hänen tyytyväinen ilmeensä vaihtui lapselliseen hämmästykseen, kun yleinen nauru seurasi hänen sanojaan, mutta hän jatkoi tyhmän näköisenä: "Vielä yhden laukauksen minä kuulen ja minä juoksen tietä alas."
Samassa Corliss tunkeutui väkijoukon läpi Fronan luo, ja miehen puheen jatko jäi tältä kuulematta.
"Mikä hätänä", kysyi insinööri. "Onko asia vakava? Voinko olla joksikin avuksi?"
"Voitte kylläkin." Frona tarttui kiitollisena hänen käteensä. "Koettakaa jollakin tavoin päästä salmen poikki Tienhaaraan ja pyytäkää isääni tulemaan tänne. Sanokaa hänelle, että Gregory St. Vincent on joutunut pulaan, että häntä syytetään… Mistä sinua syytetään, Gregory?" kysyi hän kääntyen tämän puoleen.
"Murhasta."
"Murhasta?" toisti Corliss hämmästyneenä.
"Niin, niin! Sanokaa, että häntä on syytetty murhasta, että minä olen täällä ja että tarvitsen häntä. Ja pyytäkää häntä tuomaan minulle vähän vaatteita. Ja Vance" — hän puristi hänen kättään ja katsahti ylöspäin — "älkää olko liian uhkarohkea, mutta koettakaa kuitenkin täyttää toivomukseni."
"Kyllä kaikki tulee käymään hyvin." Corliss työnsi päätään taapäin varmana onnistumisesta ja raivasi kyynärpäillään tietä ovea kohti.
"Kuka on sinun avustajasi?" kysyi Frona St. Vincentiltä.
Tämä pudisti päätään. "Ei kukaan. He tahtoivat antaa minulle erään Bill Brownin, jonkinlaisen Yhdysvalloista karanneen lakimiehen, asianajajaksi, mutta minä en suostunut siihen. Nyt hän on antautunut vastapuolen palvelukseen. Täällä vallitsee korpilaki, kuten tiedät, ja he ovat jo tehneet päätöksensä. He eivät tule päästämään minua käsistään."
"Kunpa minulla olisi aikaa kuulla, mitä sinulla on asiasta sanottavana!"
"Mutta Frona, minä olen syytön."
"Ssh!" Hän laski kätensä St. Vincentin käsivarrelle saadakseen hänet vaikenemaan ja alkoi kuunnella todistajan sanoja.
"Niin, se sanomalehtiherra, se panee vastaan kuin hullu, mutta Pierre ja minä, me raastamme hänet tupaan. Hän seisoo siinä ja itkee —"
"Kuka itki?" keskeytti syyttäjä.
"Hän. Tuo herra tuolla." Skandinaavilainen osoitti St. Vincentiä. "Ja minä raapaisen tulta. Lampusta, jonka saan käsiini, kaikki öljy kaatuu maahan, mutta minulla on kynttilä taskussani. On hyvä tapa pitää kynttilää taskussaan", vakuutti hän. "Ja Borg, hän makaa kuolleena lattialla. Ja nainen sanoo, että hän teki sen, ja sitten hänkin kuolee."
"Kenen nainen sanoo tehneen sen?"
Taaskin todistajan sormi osoitti syyttävästi St. Vincentiä. "Hän. Tuo herra tuolla."
"Sanoiko Bella niin?" kuiskasi Frona.
"Sanoi", kuiskasi St. Vincent vastaukseksi. "Mutta minä en voi käsittää, miksi hän teki sen. Hän oli varmaan järjiltään."
Punanaamainen mies virttyneessä päällysnutussa alkoi nyt perin pohjin kuulustella todistajaa. Frona seurasi jännittyneenä, mutta kuulustelu ei tuonut esiin paljoakaan uutta.
"Teillä on oikeus tehdä kysymyksiä todistajalle", sanoi puheenjohtaja
St. Vincentille. "Tahdotteko kysyä jotakin?"
Kirjeenvaihtaja pudisti päätään.
"Kysy nyt toki", yllytti Frona.
"Mitä hyötyä siitä olisi", sanoi St. Vincent toivottomana. "He ovat jo ennakolta tuominneet minut. Päätös oli tehty, ennenkuin kuulustelu alkoikaan."
"Olkaa hyvä ja odottakaa hiukkasen." Fronan käskevä ääni pysähdytti todistajan tämän yrittäessä vetäytyä syrjään. "Te ette itse nähnyt, kuka teki tämän murhan?"
Skandinaavilainen katsoi häneen hölmistynyt ilme tyhmillä kasvoillaan ikäänkuin odottaen, että kysymys tunkeutuisi hänen järkensä läpi.
"Te ette oman näkemänne perusteella tiedä, kuka sen teki", kysyi hän uudelleen.
"Kyllä! Tuo herra tuolla!" Hän osoitti taas St. Vincentiä syyttävästi sormellaan. "Hän sanoo, hän teki sen."
Kaikki nauroivat.
"Mutta te ette nähnyt sitä?"
"Minä kuulen, kun joku ampuu."
"Mutta näittekö, kuka ampui?"
"E-en, mutta hän sanoi —"
"Riittää jo, kiitos vain", sanoi Frona ystävällisesti, ja skandinaavilainen vetäytyi syrjään.
Syyttäjä vilkaisi papereihinsa. Pierre La Flitche huudettiin esiin.
Solakka ja sulavaliikkeinen, tummaihoinen nuori mies astui pöydän edessä olevalle avoimelle paikalle. Hänellä oli kauniit kasvot ja vilkkaat, ilmeikkäät silmät, jotka ujostelematta katsoivat kaikkialle. Ne pysähtyivät hetkeksi Fronaan eivätkä salanneet vilpitöntä ihailua, ja Frona hymyili ja nyökäytti puoleksi päätään, sillä hän piti nuorukaisesta ensi silmäyksestä asti, ja hänestä tuntui siltä, kuin he olisivat olleet vanhoja tuttuja. Mieskin hymyili, ja hänen ylähuulensa taipui paljastaen rivin kauniita, lumivalkoisia hampaita.
Vastaukseksi tavanmukaisiin valmistaviin kysymyksiin hän totesi, että hänellä oli isänsä nimi ja että isä oli muinaisten metsänkävijäin jälkeläinen. Hänen äitinsä — mies kohautti olkapäitään, ja valkoiset hampaat tulivat taas näkyviin — oli alkuasukas. Hän, Pierre La Flitche, oli syntynyt jossakin aroilla, hän ei tarkalleen tiennyt missä, erään metsästysretken kestäessä. Oui, hän oli tullut maahan jo Jack Mc Questionin aikana Kalliovuorten yli Isolta Orjajärveltä.
Kun häntä pyydettiin kertomaan, mitä tiesi puheenaolevasta asiasta, mietti hän hetkisen ikäänkuin tuumien, miten olisi paras aloittaa.
"Keväällä hyvä nukkua ovi auki", hän alkoi, ja hänen sanansa sointuivat kirkkaina kuin huilun ääni, ja hänen ääntämisessään saattoi tuon tuostakin havaita jätteitä esi-isien muukalaisesta kielenkäytöstä. "Ja niin minä nukuin viime yönä. Mutta minun uneni kuin kissan. Lehti putoo puusta tai tuuli suhahtaa — heti minun korvani kuiskaa sen minulle, kuiskaa, kuiskaa kaiken yötä. Ensimmäinen pamahdus" — hän napsautti sormillaan — "ja minä heti valveilla ja juoksen ovelle."
St. Vincent kumartui Fronan puoleen. "Se ei ollut ensimmäinen laukaus."
Frona nyökäytti päätään kääntämättä katsettaan La Flitchestä, joka odotti kohteliaasti, vieläkö St. Vincentillä olisi jotakin sanottavaa.
"Sitten vielä kaksi pamahdusta", hän jatkoi, "aivan peräkkäin, pom-pom. 'Borgin tuvasta', minä sanon itselleni ja juoksen tietä alas. Minä ajattelen: Borg tappaa Bellan, ja se on paha. Bella on hyvin kaunis tyttö", tunnusti hän miellyttävästi hymyillen. "Minä pidän Bellasta. Ja minä juoksen. Ja John hän juoksee tuvastaan suurella melulla aivan niinkuin lihava lehmä. 'Mitä tämä?' hän sanoo, ja minä sanon: 'en tiedä'. Ja sitten tulee jotain pimeästä — huii — juuri niin ja kaataa Johnin maahan ja kaataa minut maahan. Me tartumme siihen, se on mies. Hän on yöpuvussa. Hän vastustelee. Hän ulvoo, uh-huh-huu, juuri niin. Me pidämme hänestä lujasti kiinni, ja pian hän on hiljaa. Sitten me nousemme maasta ja minä sanon: 'Nyt takaisin tupaan!"
"Kuka tuo mies oli?"
La Flitche kääntyi puolittain, ja hänen katseensa pysähtyi St.
Vincentiin.
"Jatkakaa!"
"Vai niin! Mies ei tahdo, mutta John ja minä sanomme yes, ja hän tulee."
"Sanoiko hän mitään?"
"Minä kysyn häneltä, mitä tämä on, mutta hän itkee, hän — hän nyyhkyttää huh hu-tsh, juuri noin."
"Huomasitteko hänessä mitään erikoista?"
La Flitche rypisti kysyvästi otsaansa.
"Jotain erikoista, tavallisesta poikkeavaa?"
"Oo, oui, hänen kätensä veriset." Hän jatkoi kertomustaan välittämättä huoneessa syntyneestä metelistä, ja hänen eloisat ilmeensä ja liikkeensä lisäsivät esityksen viehättävyyttä. "John sytyttää tulen, Bella ulvoo niinkuin ammuttu hylje, juuri niin. Ja Borg makaa lattialla tuvan nurkassa. Minä katson häntä. Hän ei ollenkaan hengitä. Sitten Bella avaa silmänsä, ja minä katson häntä silmiin ja minä tiedän, että hän tuntee minut, La Flitchen. 'Bella, kuka sen teki?' minä kysyn. Ja hän kääntää päätään lattialla ja kuiskaa hyvin, hyvin hiljaa: 'kuollut?' Minä tiedän hän tarkoittaa Borgia, ja sanon: 'on'. Silloin hän nousee, nojaa kyynärpäähän ja katsoo hyvin kiireesti ympärilleen, hän näkee Vincentin, ja hänen katseensa pysähtyy, ja hän ei enää katso muualle. Sitten hän osoittaa häntä sormellaan, noin." La Flitche ojensi vapisevan sormen vankia kohti. "Ja hän sanoo: 'Hän, hän, hän.' Ja minä sanon: 'Bella, kuka sen teki?' Ja hän sanoo: 'Hän, hän, hän, St. Vincha, hän sen teki.' Ja sitten" — La Flitche antoi päänsä painua rinnalle, mutta nosti sen taas pystyyn ja lisäsi: "Kuollut."
Punakasvoinen mies, Bill Brown, pani toimeen asiaankuuluvan todistajan ristikuulustelun, joka vain varmensi tämän äskeistä lausuntoa ja toi ilmi, että oli täytynyt olla aika ottelun, ennenkuin Borg murhattiin. Tukeva pöytä oli särkynyt, tuoli ja lavitsa menneet säpäleiksi ja rautauuni kaatunut kumoon. "En ole koskaan nähnyt mitään sellaista", päätti La Flitche kuvauksensa, "en koskaan."
Brown kääntyi sitten kumartaen Fronan puoleen, joka herttaisesti hymyili hänelle. Hänestä oli viisasta pysyä hyvissä väleissä lakimiehen kanssa. Hän tahtoi ennen kaikkea viivyttää asian käsittelyä saadakseen puhutella St. Vincentiä kahden kesken ja häneltä kuulla tarkalleen kaiken, mitä oli tapahtunut, sekä ehtiäkseen tavata isänsä. Siksi hän kyseli kyselemistään La Flitcheltä. Vain kahdesti tuli mitään valaisevaa ilmi.
"Te puhuitte ensimmäisestä laukauksesta, mr La Flitche. Mutta tuvan seinäthän ovat aika vahvat. Luuletteko, että olisitte kuullut tuon ensimmäisen laukauksen, jos ovenne olisi ollut suljettuna?"
La Flitche pudisti päätään, mutta hänen tummat silmänsä ilmaisivat, että hän aavisti, mihin Frona tähtäsi.
"Ja jos Borgin tuvan ovi olisi ollut kiinni, olisitteko silloin kuullut?"
Hän pudisti taas päätään.
"Siis, mr La Flitche, kun te puhutte ensimmäisestä laukauksesta, niin te ette tarkoita ensimmäistä laukausta, joka todella ammuttiin, vaan ensimmäistä, jonka te kuulitte?"
Hän nyökäytti, mutta päästyään täten tarkoituksensa perille Frona huomasi, että asia oikeastaan ei merkinnyt mitään.
Sitten hän koetti viekkaasti luovia toiseen, tärkeämpään kohtaan, vaikka hän koko ajan tunsi, että La Flitche älysi hänen tarkoituksensa.
"Te sanotte, että oli hyvin pimeätä, mr La Flitche?"
"Oui, aivan pimeätä."
"Miten pimeätä? Mistä tiesitte, että mies, jonka tapasitte, oli John?"
"John pitää kovaa ääntä kun juoksee. Siitä minä hänet tunnen."
"Saatoitteko nähdä hänet niin selvästi, että olisitte hänet tuntenut?"
"En, en."
"Mutta mr La Flitche", kysyi hän voitonriemuisena, "olkaahan hyvä ja selittäkää minulle, mistä voitte tietää, että mr St. Vincentin kädet olivat veriset?"
La Flitche hymyili loistavaa hymyään ja oli hetkisen vaiti. "Mistäkö? Minä kosken hänen kättään ja tunnen sen. Se on vielä lämmintä. Ja minun nenäni, oo, se kyllä tuntee metsänkävijän valkean savun kaukaa pitkän matkan takaa, kaniinin piilopaikat ja hirven jäljet se tuntee ja kertoo minulle." Hän heitti päänsä taapäin ja oli jännitetyin kasvoin, suljetuin silmin ja värähtelevin, avoimin sieraimin keskittävinään kaikki sielun voimat yhden ainoan aistimen toimintaan. Sitten hänen silmänsä aukenivat puoleksi, ja hän katsoi uneksien Fronaan. "Minä tunnen veren hajun hänen käsillään, lämpimän, kuuman veren hajun."
"Siihen hän totta vie pystyy", huudahti joku joukosta.
Frona oli niin vakuutettu miehen puheen totuudesta, että hän vaistomaisesti vilkaisi St. Vincentin käsiin ja näki ruosteenkarvaisia tahroja hänen paitansa hihansuissa.
Kun La Flitche jätti todistajanpaikan, Bill Brown tuli Fronan luo ja pudisti hänen kättään. "On kai kohtuullista, että minä saan tutustua vastaajan asianajajaan", sanoi hän ystävällisesti ja katsahti sitten papereihinsa kutsuakseen seuraavan todistajan esiin.
"Mutta eikö teistäkin ole väärin minua kohtaan", kysyi Frona teeskentelemättä, "että minulle ei anneta aikaa valmistautua? Minä en tiedä koko asiasta enempää kuin olen saanut urkituksi teidän kahdelta todistajaltanne. Ettekö luule, mr Brown", — hän puhui hiljaa ja suostutellen, — "ettekö luule, että olisi syytä lykätä kuulustelu huomiseen?"
"Hm", sanoi tämä punniten asiaa ja katsoi kelloaan. "Se ei olisi niinkään hullua. Kello on nyt viisi, ja miesten on aika päästä illallistaan valmistamaan."
Frona kiitti häntä sanaakaan sanomatta, niinkuin muutamat naiset osaavat kiittää. Ja kun Brown katsoi häntä silmiin, niin hän tunsi suurempaa ja syvempää tyydytystä, kuin jos Frona olisi sanoin lausunut kiitollisuutensa.
Brown astui entiselle paikalleen ja kääntyi kokouksen puoleen. "Neuvoteltuani vastaajan avustajan kanssa ja katsoen myöhäiseen aikaan ja siihen seikkaan, että on mahdotonta saada kuulustelu kohtuullisessa ajassa loppuun suoritetuksi, minä — hm — minä rohkenen ehdottaa lykkäystä huomisaamuun kello kahdeksaan."
"Enemmistö kannattaa ehdotusta", julisti puheenjohtaja, laskeutui paikaltaan ja ryhtyi sytyttämään valkeata, sillä hän oli tuvan omistajia ja hänen vuoronsa oli tänä iltana keittää ruoka joukolleen.
SEITSEMÄSKOLMATTA LUKU.
Kun viimeisetkin joukosta olivat poistuneet tuvasta, kääntyi Frona St. Vincentin puoleen. Tämä tarttui hänen käsiinsä suonenvedontapaisesti kuin hukkuva.
"Luota minuun, Frona! Lupaa se minulle!"
Frona punastui. "Sinä olet kiihoittunut", sanoi hän, "muuten et puhuisi tuolla tavoin. Mutta enhän minä syytä sinua siitä", jatkoi hän lempeämmin. "Mitäpä muuta voisit olla kuin järkytetty!"
"Niin olenkin ja tiedän sen varsin hyvin", vastasi St. Vincent katkerasti. "Minä menettelen kuin mieletön enkä voi sille mitään. Jännitys on ollut hirvittävä. Jo Borgin kamala kuolema olisi ollut yllin kyllin, mutta kun sitten vielä saa syyn niskoilleen ja joutuu roskajoukon tuomittavaksi! Suo anteeksi, Frona! Minä olen aivan suunniltani. Tiedänhän, että sinä luotat minuun."
"Kerrohan nyt minulle kaikki, Gregory."
"Ensiksikin tuo nainen, Bella, valehteli. En voi muuta ajatella, kuin että hän oli kadottanut järkensä, muuten hän ei kuolinhetkellään olisi voinut syyttää minua murhasta, minua, joka olin tapellut niin vimmatusti puolustaessani häntä ja Borgia. Muuten ei — —"
"Ala alusta", keskeytti Frona. "Älä unohda, että minä en tiedä mitään."
St. Vincent istuutui mukavammin tuolilleen, pyöritti savukkeen ja ryhtyi selostamaan edellisen yön tapahtumia.
"Kello oli ehkä yhden tienoissa aamulla, kun heräsin ja huomasin, että lamppu paloi. Ajattelin, että Borg oli sen sytyttänyt, ja ihmettelin, mitä hän mahtoi etsiskellä. Olin jo nukahtamaisillani uudestaan, mutta äkkiä avasin vaistomaisesti silmäni ja näin tuvassa kaksi outoa miestä. Molemmilla oli naamarit ja karvalakit niin syvälle vedettyinä, että en nähnyt heidän kasvoistaan muuta kuin silmäaukoista kiiluvat silmät. Ensi hetkenä en tajunnut muuta kuin että vaara uhkasi. Makasin sekunnin ajan hiljaa miettien. Borg oli lainannut pistoolini, niin että olin aivan aseeton. Pyssy riippui ovenpielessä. Päätin koettaa saada sen sieltä siepatuksi. Mutta tuskin olin saanut jalkani lattialle, kun toinen miehistä kääntyi minua kohti ja laukaisi revolverinsa. Se oli ensimmäinen laukaus, ja sitä ei La Flitche kuullut. Myöhemmin tapeltaessa ovi lensi auki, ja siten hän saattoi kuulla kolme viimeistä. — No niin, minä olin niin lähellä miestä ja hyppäsin niin äkkiä vuoteelta, että hän ei osunut. Seuraavassa silmänräpäyksessä me painiskelimme lattialla. Borg heräsi tietysti, ja toinen miehistä otti osalleen hänet ja Bellan. Tämä toinen oli murhaaja, sillä minä pidin kyllä huolen siitä, joka oli minun kimppuuni hyökännyt. Kuulithan todistajan lausunnon ja tiedät siis, mikä hävitys tuvassa vallitsi. Voit silloin myös kuvitella, miten kiivas tappelu oli. Me kieriskelimme pitkin lattiaa ja viskelimme kaiken, mikä tiellemme sattui, sikin sokin, kunnes tuolit, pöytä, kaappi — kaikki — oli säpäleinä. Voi Frona, se oli kauheata! Borg taisteli henkensä edestä, Bella auttoi häntä haavoittuneena ja vaikeroiden, enkä minä päässyt heidän avukseen. Mutta ennen pitkää minä aloin päästä voitolle vastustajastani. Olin saanut hänet selälleen, painanut hänen käsivartensa polvieni väliin ja tarttunut häntä kurkkuun, kun toinen mies oli tehnyt tehtävänsä ja hyökkäsi hänkin minun kimppuuni. Mitä minä saatoin tehdä? Heitä oli kaksi, ja minä olin puolikuollut uupumuksesta. Niin he viskasivat minut nurkkaan ja pakenivat. Mahdoin silloin olla aivan suunniltani, sillä heti, kun saatoin hengittää, juoksin heidän jälkeensä enkä edes ottanut asetta mukaani. Sitten tapasin La Flitchen ja Johnin — ja loput tiedät. Mutta" — hän rypisti mietteissään kulmakarvojaan — "minun on mahdotonta käsittää, miksi Bella syytti minua."
Hän käänsi kuin anoen katseensa Fronan puoleen. Tämä puristi myötätuntoisesti hänen kättään, mutta pysyi vaiti punniten mielessään, mitä oli kuullut.
Sitten hän hitaasti pudisti päätään. "Tämä on paha juttu, ja meidän on nyt saatava heidät vakuutetuiksi —"
"Mutta Jumalan tähden, Frona, minä olen syytön. Minä en koskaan ole ollut pyhimys, mutta vereen en ole käsiäni tahrannut."
"Mutta Gregory", sanoi Frona lempeästi, "muista, että minä en ole sinun tuomarisi. Valitettavasti asia riippuu näistä kaivosmiehistä, ja nyt on pulmallisinta saada heidät vakuutetuiksi sinun viattomuudestasi. Sinun syyttäjäsi voivat vedota kahteen raskauttavaan asianhaaraan — kuolevan Bellan sanoihin ja hihasi veritahroihin."
"Vertahan oli kaikkialla", huusi St. Vincent intohimoisesti ja kavahti pystyyn. "Minä sanon sinulle, että sitä oli kaikkialla. Kuinka minä olisin voinut säilyä tahriutumatta siihen taistellessani henkeni edestä. Etkö voi uskoa —"
"Rauhoitu, Gregory! Istuuduhan! Sinä olet todella aivan suunniltasi. Jos sinun asiasi riippuisi minusta, niin tiedäthän, että sinut heti tunnustettaisiin syyttömäksi. Mutta nämä miehet — tiedäthän, millainen heidän oikeudenkäyttönsä on — miten me saamme heidät taivutetuiksi vapauttamaan sinut? Etkö ymmärrä? Sinulla ei ole todistajia. Kuolevan naisen vakuutukset painavat enemmän vaa'assa kuin elävän miehen. Voitko keksiä syyn, jonka vuoksi hän olisi valehdellut katsoessaan kuolemaa silmästä silmään? Oliko hänellä syytä vihata sinua? Olitko tehnyt hänelle tai hänen isännälleen jotakin pahaa?"
St. Vincent pudisti päätään.
"On siis paljon, mitä emme kykene selittämään. Mutta nuo miehet eivät kaipaakaan meidän selityksiämme. Heidän kannaltaan asia on päivänselvä. Meidän olisi siis todistettava tuo heidän päivänselvä kantansa vääräksi. Mutta voimmeko tehdä sen?"
Kirjeenvaihtaja vaipui masentuneena tuolilleen, ja hänen päänsä painui rintaa vasten. "Minä olen siis mennyt mies!"
"No niin hullusti ei toki ole laita. Ei sinua hirtetä, luota siihen!"
"Mutta mitä sinä voit tehdä?" kysyi St. Vincent epätoivoissaan. "He ovat riistäneet lailta vallan ja anastaneet sen itselleen."
"Ensinnäkin joki nyt on purkanut jäänsä. Se merkitsee äärettömän paljon. Kuvernööri ja alueen tuomareita voi tulla näille seuduille minä hetkenä hyvänsä mukanaan joukko poliisimiehiä. Ja he poikkeavat varmasti tänne. Ja voimme kai me sitäpaitsi itsekin saada jotakin aikaan. Joki on vapaana jäistä, ja jos asia kääntyy hyvin hullulle tolalle, niin saat koettaa paeta. Sitä mahdollisuutta he eivät ota huomioon."
"Ei, ei, se olisi mahdotonta! Mitä sinä ja minä voisimme niin suurta joukkoa vastaan?"
"Mutta älä unohda isääni ja paroni Courbertiniä. Neljä tarmokasta ihmistä voi yhteisvoimin saada ihmeitä aikaan, Gregory rakas. Luota minuun, kaikki päättyy hyvin."
Hän suuteli St. Vincentiä ja hyväili hänen hiuksiaan, mutta tuskan ilme ei kadonnut tämän kasvoilta.
Jakob Welse tuli illansuussa salmen poikki, ja hänen seurassaan olivat Del, paroni ja Corliss. Sill'aikaa kuin Frona vaihtoi pukua eräässä pienemmässä tuvassa, jonka siinä asuvat miehet auliisti jättivät hänen käytettäväkseen, hänen isänsä huolehti sanantuojan hyvinvoinnista. Sanomat olivat vakavaa laatua, niin vakavaa, että Jakob Welse kauan sen jälkeen kuin oli lukenut ne ja lukenut yhä uudelleen, näytti synkältä ja miettivältä. Mutta palatessaan Fronan luo hän karkoitti huolet mielestään. St. Vincent, jota pidettiin vangittuna viereisessä tuvassa, oli saanut luvan käydä heitä tapaamassa.
"Asia tuntuu vakavalta", sanoi Jakob Welse heidän erotessaan illalla. "Mutta luottakaa siihen, St. Vincent, että olkoon miten tahansa, niin kauan kuin minä olen tässä leikissä osallisena, ei teitä vedetä hirteen. Minä olen varma siitä, että te ette ole Borgin murhaaja. Kas tässä käteni!"
"Tämä on ollut pitkä päivä", sanoi Corliss saattaessaan Fronaa hänen tupaansa.
"Ja huominen on oleva vielä pitempi", vastasi Frona väsyneesti. "Ja minä olen niin uupunut."
"Te olette uljas pikku nainen, ja minä olen ylpeä teistä." Kello oli kymmenen, ja hän katsahti hämärän harson läpi joelle, jossa jäät yhä ajelehtivat valkoisina kuin aaveet. "Ja tässä vastoinkäymisessä", hän jatkoi, "toivon teidän joka suhteessa täydellisesti luottavan minuun."
304
"Täydellisesti?" kysyi Frona omituinen sävy äänessään.
"Jos minä nyt olisin näytelmäsankari, niin sanoisin: 'kuolemaan saakka', mutta kun en ole sellainen, niin toistan mitä äsken sanoin."
"Te olette hyvä minulle, Vance. En koskaan voi teille palkita —"
"Seis, seis! Minä en kaupittele palveluksiani. Rakkaus on palvelemista."
Frona katsoi häneen kauan, ja vaikka hänen kasvonsa ilmaisivat vain levollista ihmetystä, kävi hänen sydämensä rauhattomaksi. Hän ei itsekään tiennyt syytä. Kaikki, mitä oli tapahtunut tänä päivänä ja koko aikana, jonka he olivat tunteneet toisensa, syöksyi äkkiä hänen mieleensä.
"Uskotteko te, että on olemassa puhdasta ystävyyttä?" kysyi hän viimein. "Sillä minä toivoisin, että sellainen side alati yhdistäisi meidät. Vilpitön, puhdas ystävyydensuhde, jonkinlainen toveruus?" Mutta samalla hän huomasi, että sanansa eivät ilmaisseet, mitä hän tunsi ja halusi, ja kun Corliss pudisti päätään, värisytti häntä selittämätön ilo.
"Toveruusko?" kysyi Corliss. "Ja kuitenkin te tiedätte, että minä rakastan teitä."
"Tiedän", vastasi Frona hiljaa.
"Silloin minä pelkään, että te hyvin huonosti tunnette miehen luonteen. Uskokaa minua, se side ei ole meitä varten. Toveruus! Minä saisin tulla pakkasesta teidän luoksenne ja istua lietenne ääressä! Hyvä! Minä saisin tulla teidän luoksenne, kun toinen mies teidän kanssanne istuu lietenne luona! Ei! Toveruuteen sisältyisi, että minä iloitsisin teidän iloistanne, mutta voitteko hetkeäkään ajatella, että minä voisin iloita nähdessäni teidät toisen miehen lapsi käsivarsillanne, lapsi, joka olisi saattanut olla minun? Luuletteko, että minä iloitsisin, kun tuo toinen mies katsoisi minuun lapsen silmillä ja hymyilisi minulle sen suulla? Luuletteko todellakin, että minä iloitsisin teidän iloistanne? Ei, ei, rakkaus ei anna kytkeä itseään 'puhtaan' ystävyyden kahleisiin."
Frona laski kätensä hänen käsivarsilleen.
"Luuletteko, että minä olen väärässä?" kysyi Corliss. Fronan kasvojen outo ilme sai hänet hämilleen.
Frona nyyhkytti hiljaa.
"Te olette väsynyt ja rasittunut. Hyvää yötä. Teidän täytyy päästä levolle."
"Ei, älkää menkö, älkää vielä!" Ja hän pidätti hänet. "Ei, ei, minä olen mieletön. Te olette oikeassa, minä olen väsynyt. Mutta kuulkaa, Vance, meillä on paljon tehtävää. Meidän täytyy laatia suunnitelma huomispäivää varten. Tulkaa sisään! Isä ja paroni Courbertin ovat siellä, ja jos käy hullusti, niin meidän neljän pitää saada suuria aikaan."
* * * * *
"Oikea teatteritemppu", sanoi Jakob Welse Fronan kerrottua suunnitelmansa ja määrättyä, miten kunkin tuli ottaa osaa sen toteuttamiseen. "Mutta se on niin odottamaton, että sen juuri siksi luulisi onnistuvan."
"Coup d'etat!" huudahti paroni Courbertin. "Suurenmoista! Jo pelkkä ajatuskin saa minut lämpenemään. Kädet ylös! Niin minä huudan ja hyvin kovaa. Mutta elleivät he nosta ylös käsiään?" Hän kääntyi kysyvästi Jakob Welsen puoleen.
"Silloin te ammutte. Puijaaminen ei lyö leiville sellaisissa tapauksissa."
"Ja te pidätte huolta Bijou'sta, Vance", sanoi Frona. "Isä arvelee, että huomenna tulee olemaan vähän jäitä, ellei yöllä muodostu sulkua. Teidän ei tarvitse muuta kuin pitää kanootti valmiina rantatörmän alla juuri tuvan kohdalla. Te ette tietysti tiedä mitään, ennenkuin St. Vincent tulee juosten. Silloin otatte hänet nopeasti veneeseen ja lähdette matkaan Dawsonia kohti. Ja nyt minä sanon teille sekä hyvää yötä että hyvästi, sillä huomenna ei siihen ole tilaisuutta."
"Pysytelkää vasemmanpuoleisella rannalla, kunnes pääsette mutkasta", neuvoi Jakob Welse, "sitten poikkeatte oikealle, siellä virta on vuolain. Ja nyt saatte kiiruhtaa levolle. Dawsoniin on matkaa seitsemänkymmentä mailia, ettekä te saa pysähtyä, ennenkuin olette perillä."
KAHDEKSASKOLMATTA LUKU.
Kun Jakob Welse esiintyi kaivosmiesten käräjillä ja pani vastalauseen heidän oikeudenkäyttöään vastaan, osoitettiin hänelle asianmukaista kunnioitusta. Hän myönsi, että näillä käräjillä ennen muinoin, kun maassa vielä ei ollut lakia, oli ollut tehtävä täytettävänään, mutta se aika oli ohi, sillä nyt vallitsi maassa laillinen oikeudenkäyttö. Kuningattaren hallitus oli osoittautunut tehtäväänsä kypsyneeksi, ja jos he nyt anastivat sen vallan, niin he astuivat askeleen sitä pimeyttä kohti, jonka olivat jättäneet taaksensa. Heidän käyttäytymisensä oli lievimmin sanoen rikoksellista. Ja hän selitti heille tyynin, vakavin sanoin, että jos he ryhtyisivät joihinkin rangaistustoimenpiteisiin vankiaan kohtaan, niin hän pitäisi huolen siitä, että jokainen heistä saisi vastata teoistaan oikeuden edessä. Puheensa lopuksi hän ehdotti, että syytettyä pidettäisiin vankina, kunnes alueen tuomioistuin ottaisi asian huostaansa, mutta hänen ehdotuksensa hylättiin muitta mutkitta.
"Etkö näe", sanoi St. Vincent Fronalle, "että asemani on toivoton?"
"Eipä olekaan. Kuulehan!" Ja hän selosti lyhyesti edellisenä yönä tehdyn sotasuunnitelman.
St. Vincent kuunteli melkein välinpitämättömänä, hän oli liian masentunut, jotta Fronan innostus olisi voinut tarttua häneen. "Olisi järjetöntä yrittääkään sellaista", vastusteli hän Fronan puhuttua loppuun.
"Menetkö sitten niin paljon mieluummin hirteen?" kysyi Frona hiukan hermostuneena. "Et kai toki vapaaehtoisesti suostu siihenkään?"
"En suinkaan", vastasi hän soinnuttomalla äänellä.
Aamun ensimmäiset todistajat olivat nuo kaksi ruotsalaista, jotka kertoivat pesusaavikohtauksesta ja Borgin raivonpuuskasta. Niin vähäpätöinen kuin asia itsestään olikin, joutui se nyt asetettuna myöhempien tapahtumien yhteyteen äkkiä vakavaan valoon. Se avasi mielikuvitukselle avarat, mieluisat liikkumisalat. Ei kiinnitetty niinkään paljon huomiota siihen, mitä oli kerrottu, kuin siihen, mikä oli muka jätetty kertomatta. Miehet pudistelivat merkitsevästi päätään todistajain lausuntoja kuunnellessaan, ja kaikkialta kuului selittäviä kuiskauksia.
Sitten seurasi puolen tusinaa todistuksia nopeasti toisiaan. Kaikki olivat tarkoin tutkineet murhapaikan ja koko saaren löytämättä vähintäkään jälkeä vastaajan mainitsemista miehistä.
Fronan suureksi ihmeeksi Del Bishop astui todistajanpaikalle. Hän tiesi, että Del vihasi St. Vincentiä, mutta ei voinut käsittää, mitä hänellä voisi olla sanottavana tästä asiasta.
Delin vannottua ja ilmoitettua nimensä ja kansallisuutensa Bill Brown kysyi hänen ammattiaan.
"Minä olen pocket-kaivaja", hän vastasi ja katsoi ylpeästi ympärilleen.
Nyt sattuu olemaan niin, että hyvin harvat kullankaivajat ammatissaan harrastavat tätä menettelytapaa ja että useimmat ovat sen suhteen epäilevällä kannalla. "Pocket-kaivaja", pilkkasi muuan punapaitainen patriarkka, joka oli harjaantunut ammattiinsa Kalifornian kaivostöissä viisikymmenluvun alkupuolella.
"Niin juuri", vahvisti Del.
"Kuulkaahan nyt, nuori mies", jatkoi toinen, "aiotteko uskotella minulle, että joskus olette löytänyt kultaa tuolla lapsellisella tavalla?"
"Olen kyllä."
"Uskokaa kuka haluaa!" Punapaita kohautti halveksien olkapäitään.
Del nielaisi äkkiä ja heitti päänsä taapäin.
"Herra puheenjohtaja, minä pyydän saada lausua muutaman sanan. En tahdo häiritä oikeutta, mutta sen minä sanon aivan suoraan, että kun istunto on päättynyt, niin jok'ikinen, joka nauraa minun ammatilleni, saa tästä nyrkistä. Ymmärrättekö?"
"Te ette pysy asiassa", vastasi puheenjohtaja ja löi nuijallaan pöytään.
"Saatte tekin!" huusi Del kääntyen hänen puoleensa. "Kaunista järjestystä te pidätte! Minun ammatillani ei ole mitään tekemistä tämän kuulustelun kanssa. Miksi te sitten ette estä niitä kysymästä turhia? Kyllä minä teille vielä näytän, senkin raukkamainen tolvana!"
"Oletteko siivolla?" Puheenjohtaja sävähti tulipunaiseksi, pudotti nuijan kädestään ja karkasi pystyyn.
Del astui askelen eteenpäin, mutta Bill Brown kiiruhti heidän välilleen ja erotti heidät.
"Järjestystä, hyvät herrat, järjestystä!" hän pyysi. "Nyt ei ole väkivaltaisuuksien aika. Muistakaa, että täällä on naisia läsnä."
Miehet tottelivat murahdellen, ja Bill Brown sanoi: "Mr Bishop, me olemme saaneet sen käsityksen, että te tunnette syytetyn hyvin. Olkaa hyvä ja kertokaa oikeuden edessä, mitä tiedätte hänen luonteestaan yleensä."
Delin suu vetäytyi leveään hymyyn. "No niin, ensiksikin hän on hävyttömän riidanhaluinen luonteeltaan —"
"Vaiti! Minä en tahdo kuunnella tätä!" Vanki oli vihasta vapisten noussut tuoliltaan. "Tällä tavoin te ette saa tuomita minua kuolemaan! Järjetön ihminen, jonka minä olen tavannut kerran eläessäni, hänkö tässä kelpaa todistamaan, millainen minun luonteeni on?"
Del Bishop kääntyi hänen puoleensa. "Ettekö te siis tunne minua, mitä, Gregory St. Vincent?"
"En. Minä en tunne teitä", vastasi St. Vincent kylmästi ja kääntyi toisaalle. "Minä olen tavannut tuon miehen vain kerran tätä ennen ja silloinkin aivan ohimennen Dawsonissa."
"Kyllä te vielä muistatte minut, jahka ehdin selittää", sanoi Del pilkallisesti hymyillen, "niin että teidän on paras pitää suunne kiinni ja antaa minun puhua. Minä tulin tähän maahan hänen kanssaan, kun hän palasi tänne vuonna '88."
St. Vincent tuli äkkiä tarkkaavaiseksi.
"Niin, niin, mr Gregory St. Vincent. Muistinne näyttää alkavan herätä. Minä keikaroin siihen aikaan poskiparralla, ja nimeni oli Brown, Joe Brown."
Hän hymyili kostonhimoisesti, ja kirjeenvaihtajan tarkkavaisuus näytti äkkiä laimenneen.
"Puhuuko hän totta, Gregory?" kuiskasi Frona.
"Minä alan tuntea", mutisi hän hitaasti. "En tiedä — — ei, mitä hullua! Se mies ei voinut jäädä henkiin."
"Sanoitteko vuonna '88, mr Bishop?" kysyi Bill Brown kehoittaen häntä jatkamaan.
"Niin juuri, '88. Hän oli sanomalehtimies ja matkalla maailman ympäri Alaskan ja Siperian poikki. Minä olin karannut eräästä valaanpyyntilaivasta, kun se oli Sitkan satamassa — siksi minä silloin nimitin itseäni Browniksi — ja olin hänen palveluksessaan saaden neljäkymmentä kuussa ja vapaan ylläpidon. No niin, me riitelimme —" Koko seurakunta nauraa hihitti. Fronan ja Delinkin täytyi vetää suunsa hymyyn, ja vanki oli ainoa, joka pysyi vakavana.
"Mutta hän riiteli muittenkin kanssa, vanhan Andyn kanssa Dyeassa ja Chilcootin George-päällikön ja Pellyn asiamiehen kanssa ja niin edespäin joka paikassa, minne tulimme. Lakkaamatta meillä oli rettelöitä ja ennen kaikkea naisten takia. Niiden kimpussa hän oli alituisesti —"
"Herra puheenjohtaja, minä panen vastalauseen." Frona oli noussut paikaltaan ja seisoi aivan rauhallisena, täydellisesti hilliten itsensä. "Tässä ei liene syytä puuttua mr St. Vincentin rakkausjuttuihin, niillähän ei ole mitään merkitystä tähän asiaan nähden, emmekä voi edellyttää, että läsnäolevista miehistä ainoakaan puhtaista vaikuttimista vaatisi niiden esittämistä. Minä pyydän siis, että todistaja pysyy asiassa."
Bill Brown nousi kohteliaasti hymyillen seisomaan.
"Herra puheenjohtaja, me olemme aivan yhtä mieltä vastaajan kanssa. Mutta kaikki, mikä tähän asti on tullut ilmi, on ollut asiallista ja tärkeätä, ja niin tulee vastedeskin olemaan. Mr Bishopin todistus on arvokkain kaikista ja täysin asianmukainen. Meidän on otettava huomioon, että meillä ei ole välittömiä todistuksia John Borgin murhaan nähden. Silminnäkijöitä ei ole. Me emme voi muuta kuin nojautua välillisiin seikkoihin. Meidän on löydettävä murhan syy, ja sen vuoksi on välttämätöntä päästä syytetyn luonteenominaisuuksien perille. Tämä on meidän tarkoituksemme. Tahdomme todistaa hänet luonteeltaan kevytmieliseksi ja irstaaksi ja siten selittää hänen julman tekonsa, joka on saattanut hänen omankin henkensä vaaraan. Aiomme todistaa, että hän on valheellinen luonne ja ettei hänen tuomareillaan ole syytä uskoa ainoatakaan hänen lausumaansa sanaa todeksi. Me aiomme todistaa kaiken tämän ja niin lanka langalta punoa köyden, johon voimme hänet hirttää ennen päivän päättymistä. Minä pyydän siis kunnioittavimmin, herra puheenjohtaja, että todistajan sallitaan jatkaa."
Puheenjohtaja ratkaisi asian Brownin eduksi, ja Fronan vedotessa kokoukseen kuului äänekkäitä alashuutoja. Bill Brown antoi Delille merkin jatkaa.
"Kuten jo sanoin, jouduimme hänen takiansa alituisiin ikävyyksiin. Nyt on niin, että minä läpi koko elämäni olen joutunut veden kanssa tekemisiin — enkä näytä koskaan pääsevän siitä — ja mitä enemmän joudun sen kanssa tekemisiin, sitä huonommin tulen sen kanssa toimeen. St. Vincent tiesi tämän, ja vaikka hän itse on taitava soutaja, niin hän jätti minut yksin laskemaan Box Canyonin koskesta ja kiersi itse rantoja pitkin. Seuraus oli, että ajoin kumoon, kadotin puolet matkavarustuksistamme ja kaiken tupakan, ja sitten hän päälle päätteeksi vielä kehtaisi torua minua. Pian sen jälkeen hän joutui riitaan Le Barge-järven stick-intiaanien kanssa, ja meille oli molemmille vähällä käydä huonosti."
"Miten niin?" kysäisi Bill Brown.
"Kaikkeen oli syynä kaunis naisihminen, joka katsoi häneen liian lempeästi. Kun olimme suoriutuneet siitä pälkäästä, niin minä pidin hänelle saarnan naisista yleensä ja intiaaninaisista erittäinkin, ja hän lupasi parantaa tapansa. Sitten meillä taas oli kuuma ottelu Little Salmonin intiaanien kanssa. Hän oli ollut varovaisempi tällä kertaa ja salannut vehkeensä minulta, mutta minä vainusin ne. Hän sanoi, että heimon poppamies oli syynä kaikkeen, mutta minä tiesin, ettei mikään saa poppamiestä niin raivostumaan kuin se, että heimon naisia ahdistellaan, ja muu sellainen. Kun minä läksytin hänet isällisesti, niin hän tulistui ja minä sain viedä hänet rannalle ja antaa hänelle selkään. Sitten hän oli pahalla tuulella aina kunnes tulimme Reindeer-joen suulle, missä leirikunta siwasheja oli lohia pyydystämässä. Mutta hän ei ollut unohtanut selkäsaunaansa, ja vaikka minä en sitä silloin tietänyt, niin hän vain odotti tilaisuutta saadakseen maksaa sen minulle korkoineen takaisin. — No niin, ei voi kieltää, että hänellä on merkillinen kyky saada naiset ihastumaan itseensä. Hänen ei tarvitse muuta kuin viheltää niinkuin koiralle, niin ne jo ovat valmiit. Se on hyvin ihmeellinen kyky se. Siellä leirissä oli muuan siwash-tyttö, kaunis ja veitikkamainen kuin mikäkin, Bellan jälkeen ihanin intiaaninainen, jonka koskaan olen nähnyt. St. Vincent luultavasti pani paulojaan hänelle, koska hän viipyi leirissä kauemmin kuin olisi ollut tarpeellista. Hänhän on naisiin menevä — — —"
"Riittää jo, mr Bishop", keskeytti puheenjohtaja. Hän oli turhaan tarkannut Fronan liikkumattomia kasvoja, mutta sitten kääntänyt huomionsa hänen käteensä, jonka hermostuneet liikkeet toivat ilmi, mitä kasvot olivat salanneet. "Riittää jo, mr Bishop! Olemme kai saaneet kylliksemme naisista."
"Olkaa hyvä ja antakaa todistajan lopettaa puheensa", sanoi Frona rauhallisesti. "Se tuntuu hyvin tärkeältä."
"Tiedättekö te, mitä nyt aion sanoa?" kysyi Del kiivaasti puheenjohtajalta. "Vai ette? Pitäkää sitten suunne kiinni!"
Bill Brown aikoi jo rientää estämään riitakumppaneja käsikähmästä, mutta puheenjohtaja pysyi tällä kertaa rauhallisena, ja Bishop jatkoi:
"Minä olisin jo ennättänyt kertoa koko pyssyjutun puhumattakaan naisista ja muusta, ellette te olisi keskeyttänyt minua. No niin, kuten sanoin, oli hänellä kosto mielessä, ja kerran, kun en aavistanut mitään pahaa, hän iski minua pyssynperällä kalloon. Olimme juuri lähdössä eräästä pysähdyspaikasta, hän heitti naisen kanoottiin ja työnsi sen rannasta. Tiedätte kaikki, millaista Yukonin mailla oli vuonna '88. Ja sinne minä jäin ypö yksin ilman mitään, mitä ihminen tarvitsee elääkseen, tuhannen mailin matkan päähän ihmisasunnoista. Mutta minä suoriuduin, yhdentekevää miten, ja hän suoriutui myös. Olette kaikki kuulleet hänen Siperian seikkailuistaan. Niistäkin minä satun tietämään yhtä ja toista."
Hän pisti kätensä turkkinsa suureen taskuun ja veti esiin likaisen, nahkakantisen kirjan, joka näöstä päättäen oli ehtinyt kunnioitettavaan ikään.
"Tämän minä sain Pete Whipplen — Eldoradon Whipplen — muijalta. Se on ollut hänen isänsä tai isoisänsä sedän oma, yhdentekevään kumman, ja jos täällä olisi joku, joka osaa lukea venäjää, niin voisimme tarkasti tutustua tuohon Siperianmatkaan. Mutta kun ei täällä ole ketään —"
"Courbertin! Hän osaa lukea venäjää", huudahti joku joukosta.
Ranskalaiselle tehtiin tietä, ja vastarinnasta huolimatta hänet kiskottiin ja työnnettiin esiin.
"Osaatteko te tätä kieltä?" kysyi Del.
"Osaan, mutta niin huonosti, niin kurjan huonosti", vastusteli
Courbertin. "Siitä on niin kauan. Olen unohtanut."
"Alkakaa lukea. Emmehän me arvostele ankarasti."
"Ei, mutta —"
"Alkakaa", käski puheenjohtaja.
Del työnsi kirjan hänen käsiinsä ja avasi sen kellastuneen nimilehden kohdalta. "Minä olen ollut kuukausimääriä melkein kipeänä halusta saada kynsiini jonkun teidän kaltaisenne", vakuutti hän iloissaan. "Ja kun nyt olen löytänyt teidät, ette niin hevillä pääse minusta. Kas niin, eteenpäin, mars!"
Courbertin alkoi hitaasti lukea: "Isä Yakontskin Muistiinpanot,
Sisältävät Lyhyen Kertomuksen hänen Elämästään Obidorskyn
Benediktiläisluostarissa ja täydellisen Selonteon hänen Ihmeellisistä
Seikkailuistaan Itä-Siperiassa Hirvi-Miesten keskuudessa."
Paroni katsahti ylös pyytäen lisäohjeita.
"Sanokaa meille, minä vuonna se on painettu", neuvoi Del.
"Varsovassa vuonna 1807."
Kullankaivaja kääntyi voitonriemuisesti joukon puoleen. "Kuulitteko?
Pitäkää nyt se mielessänne, 1807, älkää unohtako!"
Paroni kävi käsiksi ensimmäiseen lauseeseen. "Tamerlan oli kaikkeen syypää", alkoi hän vaistomaisesti käyttäen käännöksessään sanamuotoa, joka oli hänelle ennalta tuttu.
Ensi sanat kuullessaan Frona kalpeni ja pysyi valkeana kuin palttina niin kauan kuin lukemista kesti. Kerran hän salaa vilkaisi isäänsä ja oli iloinen siitä, että tämä tuijotti suoraan eteensä, sillä hän ei olisi kestänyt isän katsetta sillä hetkellä. Toisaalta hän varsin hyvin tiesi, että St. Vincent ei kääntänyt katsettaan hänestä, mutta hän ei ollut häntä huomaavinaankaan, eikä St. Vincent nähnyt muuta kuin liidunvalkeat, ilmeettömät kasvot.
"Kun Tamerlan kulki kautta Itä-Aasian", luki Courbertin hitaasti, "hävitti hän tulella ja miekalla valtakuntia ja kaupunkeja maan tasalle ja hajoitti heimoja kuin — kuin tuhkaa tuuleen. Suuri kansakunta kulki sekasortoisina joukkoina yli maan paeten valloittajien tieltä — ei, ei — paeten hurjien valloittajien verenhimoa ja asettui kauas Siperiaan, jonka pohjois- ja itäosiin, arktisen alueen rajoille, siten syntyi hajanainen mongolilainen asutus."
"Hypätkää muutamia sivuja eteenpäin", neuvoi Bill Brown, "ja lukekaa paikoitellen. Tämä ei saa kestää koko yötä."
Courbertin seurasi neuvoa. "Rannikon asukkaat ovat eskimoja, iloista, rauhallista kansaa. He kutsuvat itseään nimellä Oukilion eli Merenmiehet. Heiltä minä ostin koiria ja ruokaa. Mutta he ovat Chow-Chuen-kansan, sisämaassa asuvan ja Hirvimiehiksi nimitetyn heimon alamaisia. Chow-Chuen-heimo on hurjaa, sotaista väkeä. Heti, kun lähdin rannikolta, he hyökkäsivät kimppuuni, riistivät minulta kaikki tavarani ja tekivät minut orjaksi." Hän käänsi muutamia lehtiä. "Saavutin aseman heidän johtomiestensä joukossa, mutta en silti päässyt sen lähemmäksi vapauttani. Viisauteni oli heille niin suureksi hyödyksi, että he eivät suostuneet päästämään minua — — Vanha Pi-Une oli mahtava päällikkö, ja he päättivät, että minun piti naida hänen tyttärensä Ilswunga. Ilswunga oli likainen olento. Hän ei tahtonut kylpeä ja käyttäytyi epämiellyttävästi — — Minä nain Ilswungan, mutta hän oli minun vaimoni vain nimeltä. Sitten hän kanteli isälleen, vanhalle Pi-Unelle, ja tämä suuttui kauheasti — — — Ja heimojen kesken syntyi epäsopua, mutta lopulta minä viekkauteni ja — ja neuvokkuuteni avulla tulin mahtavammaksi kuin olin ollutkaan, eikä Ilswunga enää valittanut, sillä minä opetin hänelle korttipelejä, joilla hän voi huvitella."
"Riittääkö tämä?" kysyi Courbertin.
"Riittää", vastasi Bill Brown. "Mutta odottakaahan! Sanokaahan vielä kerta, minä vuonna kirja ilmestyi?"
"Vuonna 1807 Varsovassa."
"Kuulkaahan, paroni", puuttui Del puheeseen. "Kun te nyt kerran olette siellä puhujanpaikalla, niin minä kysyisin teiltä paria seikkaa." Hän kääntyi kokouksen puoleen. "Hyvät herrat, te olette kaikki kuulleet syytetyn kokemuksista Siperiassa. Te olette myös havainneet, että ne erehdyttävästi muistuttavat Isä Yakontskin lähes sata vuotta aikaisemmin julkaistuja muistiinpanoja. Ja te olette varmaan päätelleet, että tässä täytyy olla jotain sotkua. Minä pyydän saada todistaa teille, että sitä on enemmän kuin aavistattekaan. Syytetty antoi minulle tuon kolauksen päähän Reindeer-joella vuonna '88, syksyllä '88 hän oli St. Michaelsissa matkalla Siperiaan, vuosina '89 ja '90 hän omien puheittensa mukaan vehkeili Siperiassa. Vuonna '91 hän palasi ihmisten ilmoille ja esiintyi valloittajasankarina Friskossa. Mutta kysytäänpä, mitä ranskalainen voi meille kertoa. — Olettehan te käynyt Japanissa?" hän kysyi.
Courbertin oli tarkoin seurannut Bishopin mainitsemia vuosilukuja, miettinyt ja hämmästynyt. Hän katsahti kuin neuvoa kysyen Fronaan, mutta tämä ei auttanut häntä. "Olen", vastasi hän viimein.
"Ja tapasitte siellä syytetyn?"
"Tapasin."
"Minä vuonna tämä tapahtui?"
Jokainen odotti henkeään pidättäen vastausta.
"Vuonna 1889." Courbertin olisi mieluimmin ollut vastaamatta.
"Mutta paroni, miten se on mahdollista?" kysyi Del mielistelevällä äänellä. "Vankihan oli siihen aikaan Siperiassa."
Courbertin kohautti olkapäitään merkiksi siitä, että se ei koskenut häntä, ja poistui todistajanpaikalta. Kuulustelu taukosi muutamaksi minuutiksi, joiden kestäessä innokkaasti kuiskailtiin ja pudisteltiin päitä.
"Valhetta kaikki tyyni", kuiskasi St. Vincent Fronan korvaan, mutta tämä ei kuullut. "Kaikki näyttää todistavan minua vastaan, mutta minä voin selittää sen."
Mutta Frona ei liikahtanutkaan, ja puheenjohtaja kutsui St. Vincentin puhujanpaikalle. Frona katsahti isäänsä, ja hänen silmänsä tulivat täyteen kyyneleitä, kun isä hyväillen laski kätensä hänen kädelleen.
"Tahtoisitko lähteä täältä?" kysyi isä hetken epäröityään.
Frona pudisti päätään, ja St. Vincent alkoi puhua. Hän kertoi saman, minkä aikaisemmin oli Fronalle kertonut, mutta nyt vähän perusteellisemmin, ja hänen tiedonantonsa eivät ainoassakaan kohdassa olleet ristiriidassa La Flitchen ja Johnin todistusten kanssa. Hän tunnusti todeksi pesusaavijutun, jonka hänen pieni kohteliaisuutensa ja John Borgin hillitön kiivaus olivat aiheuttaneet. Hän myönsi, että Bella oli murhattu hänen revolverillaan, mutta mainitsi samalla, että Borg muutamaa päivää aikaisemmin oli lainannut revolverin eikä ollut palauttanut sitä. Bellan syytöksestä hän ei voinut sanoa mitään. Hän ei käsittänyt, miksi Bella tahtoi valehdella kuolinhetkellään. Hän ei ollut koskaan millään tavalla loukannut häntä, niin että ei ollut syytä ajatella kostoakaan. Kaikki oli aivan selittämätöntä. Bishopin todistukseen hän taas ei katsonut kannattavan edes puuttua. Se oli valhekudos, johon sinne tänne oli taitavasti pujoteltu totuudenkin lankoja. Totta oli, että mies oli tullut hänen seurassaan Alaskaan vuonna '88, mutta hänen esityksensä heidän retkistään oli ilkeämielinen ja harhaanvievä. Ja mitä paroniin tuli, niin hän oli hiukan erehtynyt vuosilukuihin nähden, siinä kaikki.