Kuulustellessaan syytettyä Bill Brown tuli kiinnittäneeksi huomiota erääseen oudostuttavaan seikkaan. St. Vincent oli oman puheensa mukaan ankarasti tapellut noita kahta salaperäistä miestä vastaan. "Jos niin on", kysyi Brown, "niin kuinka on mahdollista, että te suoriuduitte ilman pienintäkään vammaa? John Borgin ruumis oli täynnä naarmuja ja mustelmia. Miten te henkenne edestä tapellessanne voitte pysyä aivan vahingoittumattomana?"
Sitä St. Vincent ei voinut sanoa, mutta hän väitti, että koko hänen ruumiinsa oli arka ja kankea. Ja sehän ei oikeastaan merkinnyt mitään. Hän ei ollut murhannut Borgia eikä hänen naistaan, muuta hän ei voinut sanoa.
Frona lausui puolustuspuheensa alussa muutamia voimakkaita sanoja ihmishengen pyhyydestä ja siitä, miten väärin ja vaarallista on nojautua todennäköisyysperusteihin, sekä huomautti syytetyn oikeuksista siinä tapauksessa, että hänen syyllisyyttään ei voida todistaa. Sitten hän siirtyi todistajien lausuntoihin sivuuttaen epäoleelliset kohdat ja koettaen pysytellä merkityksellisissä tosiasioissa. Ensiksikin hän totesi, että he eivät olleet voineet esittää syytä, minkä vuoksi syytetty olisi tehnyt murhan. Pelkkä ajatus, että näiden todistajien lausuntojen katsottaisiin näyttäneen toteen St. Vincentin syyllisyys, oli hänestä loukkaava kokouksen osanottajien arvostelukyvylle, ja hän luotti tarpeeksi heidän kunniantuntoonsa ja järkevyyteensä ollakseen vakuutettu siitä, että kaikki esitetyt lapsellisuudet eivät vaikuttaisi heidän tuomioonsa. Mitä kuulustelussa ilmenneihin yksityisseikkoihin tuli, hän lausui, että ei oltu näytetty toteen Bellan ja St. Vincentin välillä vallinneen minkäänlaista läheistä suhdetta eikä myöskään, että St. Vincent olisi Bellaa ahdistellut. Pesusaavikohtaushan — ainoa muka raskauttavan asianhaara, jolla tätä syytöstä oli perusteltu — oli naurettavan vähäpätöinen ja osoitti vain, miten väärin rajupäinen mies saattoi käsittää toisen pienen kohteliaisuudenosoituksen. Hän pyysi heitä itseään harkitsemaan asiaa, olivathan he järkeviä miehiä.
He olivat koettaneet todistaa, että syytetyllä oli riitaisa luonne. Hänen ei tarvinnut sanoa mitään John Borgin luonteesta, tunsivathan he kaikki hänen hurjat raivonpuuskansa, olihan hänen riidanhalunsa koko seudun huulilla, ja olihan se estänyt häntä saamasta ystäviä ja hankkinut hänelle paljon vihamiehiä. Eikö siis ollut varsin uskottavaa, että nuo naamioidut miehet olivat kaksi tällaista vihamiestä? Mikä oli ollut heidän tekonsa varsinaisena syynä, sitä hän ei voinut sanoa, mutta hän kysyi sen sijaan tuomareilta, oliko näiden mielestä mahdotonta, että Alaskassa olisi kaksi miestä, joille John Borg olisi antanut tarpeeksi veriteon syytä.
Oli todistettu, että noiden kahden miehen jälkiä ei oltu tavattu, mutta oli jätetty mainitsematta, etteivät St. Vincentin, Pierre La Flitchen ja Ruotsin Johninkaan jäljet olleet näkyneet. Se olikin aivan päivänselvää. Jokainen tiesi, että tie sekä maalla että jäällä oli niin kova, että pehmeä mokkasiini ei jättänyt siihen mitään jälkeä ja ettei olisi tarvittu edes jäänlähtöä poistamaan kaikkia murhamiesten jälkiä.
Tämän päätelmän kuullessaan La Flitche nyökäytti hyväksyvästi päätään. Frona jatkoi.
Syyttäjät olivat käyttäneet hyväkseen sitä seikkaa, että St. Vincentin kädet olivat veren tahraamat. Mutta jos he nyt tällä hetkellä suvaitsisivat tutkia mr La Flitchen mokkasiineja, niin he huomaisivat, että nekin olivat veressä. Tämä ei silti todistanut, että mr La Flitche oli syypää verenvuodatukseen.
Mr Brown oli viitannut siihen, että syytetty ei ollut saanut mitään vammoja hurjassa ottelussa. Syytetyn puolustaja saattoi olla tästä huomautuksesta kiitollinen. John Borgin ruumista oli ilmeisesti pahoinpidelty. Hän oli kookkaampi, voimakkaampi, painavampi mies kuin St. Vincent. Jos siis St. Vincent, kuten he syyttivät, oli tehnyt murhan ja niin muodoin ollut John Borgin kanssa niin kiivaassa käsikähmässä, että tämä siitä oli saanut naarmuja ja mustelmia ruumiiseensa, niin kuinka hän oli voinut itse suoriutua loukkaantumatta? Tätä seikkaa heidän kannatti harkita.
Toinen huomiota ansaitseva seikka oli, että syytetty juoksi tietä alaspäin. Jos hän olisi tehnyt murhan, olisi ollut aivan käsittämätöntä, että hän pukeutumatta ja valmistautumatta pakoon olisi juossut muihin asuntoihin päin. Toisaalta oli hyvin helposti käsitettävissä, että hän oli lähtenyt ajamaan takaa murhamiehiä ja pimeässä — uupunut, hengästynyt ja varmastikin melko lailla kiihoittunut kun oli — juossut sokeasti tietä alas.
Fronan lausunto oli johdonmukainen ja yhtenäinen ja puhuttuaan loppuun hän sai kättentaputuksia palkakseen. Mutta hän oli pahoillaan ja loukkaantunut, sillä hän tiesi, että he eivät osoittaneet hänelle suosiota sen vuoksi, että olisivat olleet yhtä mieltä hänen kanssaan, vaan sen vuoksi, että hän oli nainen.
Bill Brownilla oli nopea käsityskyky ja tarkka korva, ja hän osasi käyttää tarjoutuvia asianhaaroja hyväkseen ja taidokkaasti kääntää epäedullisetkin edullisiksi. Tässä hänen synnynnäinen kekseliäisyytensä ja puhelahjansa olivat hänelle suureksi avuksi. Kun hän oli puheessaan kotvasen käsitellyt noita kahta salaperäistä, naamioitua miestä, oli hän saanut heidät haihtumaan kuin sadun sumuolennot — juuri näitä sanoja hän mielellään käytti heistä.
He eivät olleet voineet poistua saaresta kolme tai neljä tuntia ennen jäänlähtöä. Syytetty ei ollut koettanut sotkea juttuun ketään saarelaisista, koska nämä kaikki häntä itseään lukuunottamatta kykenivät näyttämään toteen, että olivat olleet toisaalla murhan tapahtuessa. Oli kyllä mahdollista, että syytetty oli kiihoittunut juostessaan tiellä suoraan La Flitchen ja Ruotsin Johnin syliin, mutta olisi toki luullut, että hän Siperiassa olisi tottunut järkyttävämpiin kokemuksiin. Mutta se ei merkinnyt niin paljoa; kieltämätöntä oli sen sijaan, että hän oli ollut hysteerisessä kiihoitustilassa ja että murhamies sellaisissa oloissa ei tiedä, mitä hän tekee ja minne suuntaa kulkunsa. Sellaista oli ennenkin nähty. Moni rikoksentekijä oli juossut suin päin rangaistustaan kohti.
Käsitellessään Borgin, Bellan ja St. Vincentin suhdetta hän taitavasti vetosi kuulijainsa vaistoihin ja ennakkoluuloihin, heitti järkisyyt hetkeksi syrjään ja turvautui typeriin, alhaisiin mauttomuuksiin, joiden tiesi heihin vaikuttavan. Hän myönsi, että välilliset todistukset eivät koskaan olleet ehdottomasti sitovia. Mutta niitä ei tässä tarvittukaan. Olihan heillä niiden lisäksi todistus, jonka sitovuutta ei ollut syytä epäillä.
"Ja lopuksi", hän sanoi, "me emme pääse Bellan viimeisistä sanoista. Kukaan meistä ei ollut silminnäkijänä. Me olemme haparoineet pimeässä ja koettaneet pikkuseikkojen varassa päästä totuuden perille. Mutta, hyvät herrat" — hän pysähtyi ja tarkkasi kuulijainsa kasvonilmeitä — "Bella tiesi totuuden. Hänen todistuksensa ei ole välillinen. Henkitoreissaan, sydänverensä vuotaessa ja katse kangistuneena hän puhui totta. Pimeän yön häntä lähestyessä ja kuolonkorahdukset kurkussaan hän heikoin voimin kohottautui ja ojensi vapisevan sormensa syytettyä kohti, näin, ja sanoi: 'Hän, hän, hän! St. Vincha, hän sen teki!'"
Bill Brownin sormi osoitti yhä vielä St. Vincentiä, kun tämä vaivalloisesti nousi seisomaan. Hänen kasvonsa näyttivät kuluneilta ja harmailta, ja hän katsoi ympärilleen saamatta sanaakaan suustaan. "Raukka, raukka", kuiskailtiin kaikkialta ja niin äänekkäästi, että hän hyvin saattoi kuulla. Hän kostutti huuliaan kerran toisensa jälkeen ja ponnisteli saadakseen äänensä kuuluville. "Kaikki on niinkuin olen sanonut", onnistui hänen lopulta saada huuliltaan. "Minä olen syytön, kautta Jumalan, minä olen syytön!" Hän tuijotti tylsästi Ruotsin Johniin odottaen, että ajatus alkaisi toimia. "Minä — minä en tehnyt sitä — minä olen syytön — minä — syytön."
Hän näytti vajonneen syvään mietiskelyyn, johon Ruotsin John tuntui antaneen hänelle aiheen. Frona tarttui hänen käteensä ja veti hänet hiljaa jälleen istumaan. Joku joukosta vaati salaäänestystä.
Mutta Bill Brown oli silmänräpäyksessä valmis vastaamaan. "Ei! Minä sanon ei! Avoin äänestys! Me olemme miehiä ja uskallamme lausua ajatuksemme julki."
Hänen lausuntoansa tervehdittiin hyvä-huudoin, ja äänestys alkoi. Puheenjohtaja huusi kutakin läsnäolijoista vuorostaan nimeltä, ja toinen toisensa jälkeen lausui tuon yhden ainoan sanan "syyllinen."
Paroni Courbertin tuli Fronan luo ja kuiskasi hänelle jotakin. Frona nyökäytti hymyillen päätään, ja paroni tunkeutui taas joukon läpi ja asettui ovensuuhun. Hän äänesti vuoronsa tullen "syytön", ja samoin tekivät Frona ja Jakob Welse. Pierre La Flitche epäröi hetkisen, katsoi tarkasti Fronaan ja St. Vincentiin ja sanoi sitten kirkkaalla huiluäänellään "syyllinen."
Kun puheenjohtaja nousi paikaltaan, Jakob Welse kuin sattumalta siirtyi toiselle puolella pöytää ja asettui selin uunia vastaan. Courbertin, jolta mikään ei ollut jäänyt huomaamatta, tempasi kalatynnyrin seinänvierustalta ja nousi sille.
Puheenjohtaja rykäisi ja löi pöytään vaatien hiljaisuutta. "Hyvät herrat", hän alkoi "syytetty —"
"Kädet ylös!" huusi Jakob Welse samassa käskevästi, ja puolta sekuntia myöhemmin kuului Courbertinin kimakka: "Kädet ylös, hyvät herrat!"
He vallitsivat joukkoa takaa ja edestä revolvereillaan. Ainoakaan käsi ei jäänyt nousematta, puheenjohtajan nuijakin heilui ilmassa. Mitään meteliä ei syntynyt. Jokainen istui ja seisoi samassa asennossa kuin käskyn kuuluessa. Heidän katseensa siirtyivät toisesta päähenkilöstä toiseen ja palasivat aina Jakob Welseen.
St. Vincent istui kuin olisi saanut halvauksen. Frona työnsi revolverin hänen käteensä, mutta hänen hervottomat sormensa eivät pystyneet pitelemään sitä.
"Tule, Gregory", kehoitteli Frona. "Kiiruhda! Corlissilla on kanootti valmiina! Tule!"
Hän pudisteli vankia, ja tämä sai viimein aseen käteensä. Sitten hän tempoi ja kiskoi häntä ikäänkuin herättääkseen nukkuvaa, kunnes hän nousi seisoalleen. Mutta hänen kasvonsa olivat kalmankalpeat ja hänen katseensa harhaileva kuin unissakävijän. Oli kuin hän olisi saanut halvauksen. Frona ei päästänyt häntä, vaan peräytyi antaakseen hänen astua ohitseen. St. Vincent astui vapisevin polvin askelen eteenpäin. Täydellinen hiljaisuus vallitsi, vain miesjoukon raskas hengitys kuului. Muuan miehistä yskäisi, se oli hiljaisuuden häiritsemistä ja kaikkien katseet kääntyivät nuhtelevasti häneen. Mies joutui hämilleen ja astui hermostuneesti jalalta toiselle. Sitten kuului taas vain tuo raskas hengitys.
St. Vincent astui toisen askelen, mutta samassa hänen sormensa hellittivät otteensa ja revolveri pudota kolahti lattialle. Hän ei yrittänytkään nostaa sitä. Frona kumartui kiireesti, mutta La Flitche oli ehtinyt astua sille. Frona katsahti ylöspäin, näki hänen seisovan kädet ylhäällä ja tuijottavan hajamielisen näköisenä Jakob Welseen. Hän tyrkkäsi miehen jalkaa syrjään, mutta sen lihakset olivat jännitetyt, mikä osoitti, että hajamielinen ilme oli teeskennelty. St. Vincent katsoi neuvottomana maahan, ikäänkuin ei olisi ymmärtänyt, mitä tämä kaikki merkitsi.
Mutta tämä keskeytys veti Jakob Welsen huomion puoleensa, ja hänen koettaessaan etsiä sen syytä puheenjohtaja otti tilaisuudesta vaarin. Koukistamatta käsivarttaan hän singautti painavan nuijan kädestään. Se teki lyhyen kaaren ilmassa ja osui Jakob Welsen korvan alle. Hän kaatui, revolveri putosi maahan, ja Ruotsin John löi läähättäen käsiään reisiinsä.
Samassa oli paroniltakin riistetty aseet. Del Bishop oli kädet yhä ylös ojennettuina ja tuijottaen viattomasti eteensä potkaissut tynnyrin hänen altaan, niin että ranskalainen oli pudonnut lattialle. Hänen luotinsa lensi ketään vahingoittamatta katon läpi. La Flitche tarttui Fronaan. St. Vincent havahtui äkkiä ja juoksi ovelle, mutta joukko teki heti hänen aikeensa tyhjäksi.
Puheenjohtaja löi nyrkkinsä pöytään ja lopetti keskeytyneen lauseensa. "Hyvät herrat", hän huusi "syytetty on havaittu syypääksi rikokseen."
YHDEKSÄSKOLMATTA LUKU.
Frona oli heti rientänyt isänsä avuksi, mutta tämä oli jo tointunut. Courbertin oli saanut naarmuja kasvoihinsa ja nyrjäyttänyt nilkkansa ja teki kiukkuista vastarintaa, kun häntä raahattiin ovelta peremmälle huoneeseen. Estääkseen keskustelua syntymästä ja voittaakseen siten aikaa Bill Brown pyysi puheenvuoroa.
"Herra puheenjohtaja!" lausui hän. "Vaikkakaan me emme hyväksy Jakob Welsen, Frona Welsen ja paroni Courbertinin yritystä vapauttaa vanki ja siten ehkäistä oikeuden päätöksen täytäntöönpaneminen, niin emme kuitenkaan näissä olosuhteissa voi muuta kuin tuntea myötätuntoa heitä kohtaan. Minun ei tarvitse yksityiskohtaisesti puuttua tähän asiaan. Te tiedätte kaiken ja olisitte varmaan jokainen heidän asemassaan menetellyt samalla tavalla. Minä ehdotan siis, että saattaaksemme asiamme pikaiseen päätökseen riistämme kolmelta vangiltamme aseet ja päästämme heidät vapaiksi."
Ehdotukseen suostuttiin ja molemmat miehet tutkittiin tarkasti. Frona pelastui tästä vakuuttaen kunniasanallaan, ettei hänellä ollut aseita. Sitten kokous muodosti keskuudestaan hirttotoimikunnan, ja kaikki alkoivat poistua tuvasta.
"Olen pahoillani, että minun täytyi loukata teitä", sanoi puheenjohtaja puolittain anteeksi pyytäen, puolittain voitonriemuisesti.
Jakob Welse hymyili. "Te käytitte tilaisuutta hyväksenne", hän vastasi, "enkä minä voi teitä siitä syyttää. Mutta en sittenkään voi olla toivomatta, että olisin onnistunut."
Kiivaita huutoja kuului tuvan toisesta päästä. "Laskekaa irti!" "Astu hänen hyppysilleen, Tim!" "Laskekaa irti!" "Huu-uh!" "Avatkaa hänen suunsa!"
Frona näki miesjoukon tungeskelevan St. Vincentin ympärillä ja juoksi paikalle. Vanki oli heittäytynyt lattialle ja tappeli hurjistuneena kynsin ja hampain. Tim Dugan, muuan suurikasvuinen kelttiläinen, oli tullut liian lähelle häntä, ja St. Vincent oli iskenyt hampaansa hänen käsivarteensa.
"Lyö häntä, Tim! Lyö, niin että tuntuu!"
"Millä minä löisin, senkin höperöt! Avatkaa hänen leukansa, kuuletteko!"
"Odottakaahan hetkinen!" Miehet väistyivät Fronan tieltä peräytyen taistelijoiden luota.
Frona laskeutui polvilleen. "Päästä hänet irti, Gregory, päästä hänet irti!"
St. Vincent katsahti häneen, mutta katse oli melkein eläimellisen tylsä. Hän hengitti raskaasti ja ikäänkuin rasituksesta läähättäen. "Minä olen tässä, Gregory." Frona silitti rauhoittavasti kädellään hänen otsaansa. "Etkö ymmärrä? Minä, Frona, olen tässä! Päästä mies irti!"
Vähitellen St. Vincentin ruumis kävi veltoksi, ja hänen Kasvoillensa levisi rauhan ilme. Leuka hellitti otteensa, ja mies veti kätensä pois.
"Kuulehan, Gregory! Vaikka sinä nyt kuolisitkin — —"
"Mutta minä en voi! En voi!" hän vaikeroi. "Sinähän sanoit, että minä saatoin luottaa sinuun, että kaikki päättyisi hyvin."
Frona ajatteli tilaisuutta, jonka St. Vincent oli laiminlyönyt, mutta ei sanonut mitään.
"Voi Frona, Frona!" Hän nyyhkytti ja painoi päänsä hänen syliinsä.
"Koeta nyt ainakin olla mies. Muuta et enää voi."
"Tulkaahan nyt!" käski Tim Dugan. "En tahtoisi häiritä teitä, miss, mutta me olemme saaneet tehtäväksemme saattaa hänet määräpaikkaan. Käykää käsiksi häneen, pojat! Ottakaa te jaloista kiinni, Blackey, ja sinä myös, Johnson."
St Vincentin ruumis kävi taas jäykäksi, järjen pilkahdus katosi hänen katseestaan, ja hänen sormensa puristivat suonenvedontapaisesti Fronan kättä. Tämä katsoi rukoilevasti miehiin, ja nämä olivat kahden vaiheella, mitä tehdä.
"Jättäkää minut hetkeksi kahdenkesken hänen kanssaan", pyysi Frona.
"Vain hetkeksi."
"Ei hän sitä ansaitse", murisi Dugan halveksivasti miesten vetäydyttyä syrjään. "Katsokaahan nyt tuota!"
"Synti ja häpeä!" huudahti Blackey katsoen salaa sivullepäin ja nähden Fronan kuiskaavan jotain St. Vincentin korvaan ja kädellään hyväilevän hänen hiuksiaan.
He eivät kuulleet hänen sanojaan, mutta hän sai miehen nousemaan pystyyn ja talutti häntä eteenpäin. St. Vincent kulki kuin puolikuollut, ja tullessaan raittiiseen ilmaan hän tuijotti ihmeissään Yukonin mutaisia aaltoja. Joukko oli pysähtynyt rannalle männyn juurelle. Muuan poika, joka oli kiertänyt köyden oksan ympäri, oli juuri lopettanut työnsä ja luisui runkoa myöten maahan. Hän vilkaisi kouriinsa ja puhalsi niihin, ja joukko alkoi nauraa. Pari susikoiraa murahteli toisilleen karvat pörröllään vähän matkan päässä ja näyttäen hampaitaan. Miehet usuttivat niitä toistensa kimppuun. Ne tappelivat vimmatusti, mutta potkittiin syrjään St. Vincentin tieltä.
Corliss nousi rantatörmälle Fronan luo. "Miten on?" hän kuiskasi.
"Onko kaikki mennyttä?"
Frona yritti sanoa jotain, mutta kyyneleet estivät häntä puhumasta; hän nyökäytti vain päätään.
"Tätä tietä, Gregory!" Frona tarttui häntä käsipuolesta ja talutti hänet köyden alle asetetun arkun luo.
Corliss seurasi heitä askel askelelta, katsoi miettiväisesti joukkoa ja tunnusteli taskuaan. "Voinko minä tehdä jotain?" hän kysyi hermostuneesti purren alahuultaan. "Teen kaiken, mitä te tahdotte, Frona. Kyllä minä voin pitää heidät loitolla."
Frona katsoi häneen eikä voinut olla tuntematta iloa. Hän tiesi, että tuo mies uskaltaisi, mutta myös, että olisi väärin antaa hänen uskaltaa. St. Vincentille oli tarjottu tilaisuus, eikä olisi ollut oikein uhrata enempää hänen hyväkseen. "Ei, Vance! Liian myöhäistä. Nyt emme voi enää tehdä mitään."
"Antakaa minun edes koettaa", pyyteli Corliss itsepäisesti.
"Ei! Ei ole meidän syymme, että aikeemme meni myttyyn, ja — — ja — —" Hänen silmiinsä nousi kyyneleitä. "Älkää pyytäkö minulta tätä."
"Tulkaa sitten pois täältä minun kanssani. Te ette voi jäädä tänne."
Blackey sitoi hirttosilmua köydenpäähän. "Suutele minua, Gregory", sanoi Frona ja kosketti hänen käsivarttaan.
Tuomittu säpsähti tuntiessaan kosketuksen, huomasi, että kaikki katsoivat häneen, ja näki hirttosilmukan pyövelinsä kädessä. Hän ojensi käsivartensa ikäänkuin pitääkseen sitä loitolla ja huusi kovalla äänellä: "Ei, ei! Antakaa minun tunnustaa kaikki! Antakaa minun ilmaista totuus, silloin te uskotte minua."
Bill Brown ja puheenjohtaja työnsivät Blackeyn syrjään, ja väkijoukko tunkeutui lähemmäksi huutaen ja rähisten. "Antakaa minun olla!" kuului kimakka pojan ääni joukosta. "Minä en lähde mihinkään. Minä kiipesin puuhun ja kiinnitin köyden ja saan jäädä katsomaan." "Tuommoinen nulikka", vastasi miehen ääni, "ei tämä sovi sinulle." "Viis siitä, enkä minä ole mikään nulikka, minä — minä olen tottunut tämmöiseen. Ja sitä paitsi minä kiipesin puuhun. Katsokaa minun käsiäni." "Miksi hän ei saisi jäädä?" huusivat toiset. "Jätä hänet rauhaan, Curley!" "Älä sinä siinä määräile!" Välikohtaus päättyi naurunremakkaan.
"Hiljaa!" huusi puheenjohtaja ja kääntyi sitten St. Vincentin puoleen: "No tunnustakaa nyt sitten älkääkä viivytelkö koko päivää!"
"Nostakaa hänet arkulle!" kirkui väkijoukko. "Puhukoon siitä, että me paremmin kuulemme!" St. Vincent nostettiin arkulle, ja hän alkoi hätäisesti kertoa.
"Minä en tehnyt sitä, mutta minä näin kaiken. Murhaaja oli yksin. Hän sen teki, ja Bella auttoi häntä."
Joukon nauru sai hänet vaikenemaan.
"Ei niin nopeasti", varoitti Bill Brown. "Olkaa hyvä ja selittäkää, miten Bella auttoi miestä, joka murhasi hänet. Alkakaa alusta!"
"Edellisenä iltana ennen maatapanoaan Borg ripusti hätäkellonsa —"
"Hätäkellonsa?"
"Minä nimitin sitä siksi — ohuen paistinpannun — ovenripaan, niin että ovea ei voitu avata ilman, että se kolisten putosi maahan. Hän pani sen siihen joka ilta Ikäänkuin peläten, että jotain tapahtuisi — niinkuin sitten tapahtuikin. Murhayönä minä heräsin ja tunsin, että joku liikkui huoneessa. Lamppu paloi himmeästi, ja minä näin Bellan seisovan ovensuussa. Borg kuorsasi, kuulin sen aivan selvästi. Bella irroitti paraikaa paistinpannua ja teki sen hyvin varovaisesti. Sitten hän avasi oven, ja muuan intiaani astui hiljaa tupaan. Hänellä ei ollut naamaria, ja minä tuntisin hänet heti paikalla, jos saisin nähdä hänet jälleen, leveästä arvesta, joka hänellä oli otsassa toisen silmän yläpuolella."
"Te tietysti hyppäsitte vuoteeltanne ja herätitte Borgin?"
"En", vastasi St. Vincent uhkamielisesti heittäen päätään taaksepäin ikäänkuin arvellen, että oli paras heti tunnustaa koko totuus. "Minä vain makasin ja odotin." "Mitä te ajattelitte?"
"Että Bella oli intiaanin liittolainen ja että he aikoivat murhata
Borgin. Ymmärsin sen heti."
"Ettekä tehnyt mitään?"
"En mitään." Hän puhui hiljaa, ja hänen katseensa etsi Fronaa, joka seisoi arkun juurella ja piti sitä tasapainossa. Hänen kasvonsa eivät ilmaisseet mitään mielenliikutusta. "Bella tuli minun luokseni, mutta minä suljin silmäni ja hengitin tasaisesti. Hän kohotti lamppua paremmin nähdäkseen, mutta minä teeskentelin niin taitavasti, että hän uskoi minun nukkuvan. Sitten kuulin Borgin äkkiä heräävän, syntyi melua ja huutoja ja minä katsoin sinnepäin. Intiaani iski Borgia kerran toisensa jälkeen puukolla, ja Borg torjui iskut käsivarsillaan ja koetti päästä käsiksi vastustajaansa. Kun tämä viimein onnistui ja he painiskelivat, niin Bella hiipi takaapäin ja kietoi käsivartensa miehensä kaulaan kuristaakseen hänet. Hän painoi polvensa hänen selkäänsä vasten, taivutti hänen ruumistaan taapäin ja sai hänet intiaanin avulla kaadetuksi lattiaan."
"Mitä te silloin teitte?"
"Katselin."
"Oliko teillä revolveri?"
"Oli."
"Sekö, jonka aikaisemmin sanoitte lainanneenne John Borgille?"
"Se juuri, mutta minä vain katselin."
"Huusiko John Borg apua?"
"Huusi."
"Voitteko mainita hänen sanansa?"
"Hän huusi: 'St. Vincent! Voi St. Vincent! Voi hyvä Jumala! Voi St. Vincent, auttakaa!'" Häntä puistatti sitä muistellessa, ja hän lisäsi: "Se oli kauhistavaa!"
"Niinpä luulisi", murahti Brown. "Entä mitä te teitte?"
"En mitään", kuului itsepäinen vastaus, ja joukko alkoi tyytymättömänä murahdella. "Borgin onnistui kuitenkin selviytyä heistä ja nousta jaloilleen. Hän viskasi Bellan yhdellä ainoalla käsivarren iskulla huoneen toiseen päähän ja hyökkäsi intiaanin kimppuun. Sitten he tappelivat. Intiaanin puukko oli pudonnut maahan, ja Borg löi nyrkillään, niin että oli kauheata sekä nähdä että kuulla. Luulin varmasti, että hän löisi intiaanin kuoliaaksi. Tämän ottelun aikana huonekalut menivät säpäleiksi. He kieriskelivät lattialla ja mylvivät ja tappelivat kuin villipedot. Ihmettelin, miten intiaanin rinta kesti Borgin iskuja. Mutta silloin Bella sai puukon käteensä ja iski miestään kerran toisensa jälkeen eri osiin ruumista. Intiaani puristi häntä lujasti, eikä hän voinut liikuttaa käsivarsiaan; siksi hän koetti potkaista Bellaa sivultapäin. Hän lienee potkaissut häneltä jalan poikki, sillä Bella kirkaisi ja kaatui eikä yrityksistään huolimatta sen jälkeen päässyt nousemaan. Sitten Borg kaatui uunia vasten, ja intiaani jäi hänen alleen."
"Pyysikö hän useampia kertoja apua?"
"Hän rukoili, että tulisin hänen luokseen."
"Ja mitä te teitte?"
"En mitään. Hän pääsi irti vastustajastaan ja tuli horjuvin askelin minun luokseni. Hänen verensä vuoti virtanaan, ja näin, että hänen voimansa olivat hyvin vähissä. 'Antakaa minulle revolverinne', sanoi hän, 'pian, pian!' Hän haparoi käsillään kuin sokea. Sitten hänen muistinsa näytti hiukkasen selvinneen, hän ojentautui ylitseni ja otti revolverin, joka riippui tupessaan seinällä. Samassa intiaani jälleen hyökkäsi puukkoineen hänen kimppuunsa, mutta hän ei koettanutkaan puolustautua. Sen sijaan hän lähestyi Bellaa — intiaani ei koko aikana jättänyt häntä rauhaan, vaan ahdisteli häntä lakkaamatta puukollaan. Tämä tuntui häntä kiusaavan, ja hän työnsi häntä poispäin. Hän polvistui ja käänsi Bellan kasvot valoon päin, mutta hänen omat kasvonsa olivat veren peitossa, eikä hän voinut nähdä mitään. Hän pysähtyi hetkiseksi ja pyyhkäisi veren silmistään, sitten hän katsoi Bellaan ikäänkuin tullakseen vakuutetuksi jostakin, painoi revolverin hänen rintaansa vasten ja laukaisi.
"Tästä intiaani hurjistui kamalasti, iski häntä puukollaan ja veti revolverin hänen kädestään. Silloin hylly kaatui ja lamppu romahti maahan. He jatkoivat tappelemistaan pimeässä, ja minä kuulin useita laukauksia, mutta en nähnyt, kuka ampui. Nousin vuoteeltani, mutta jouduin taistelevien tielle ja kaaduin Bellan päälle. Silloin sain käteni vereen. Juoksin ovesta ulos ja kuulin yhä vielä laukauksia. Sitten kohtasin La Flitchen ja Johnin, — — — ja loput tiedätte. Olen kertonut totuuden, vannon sen teille."
Hän katsahti Fronaan. Tämä tuki yhä arkkua, ja hänen kasvonsa olivat rauhalliset. Sitten hän vilkaisi joukkoon ja kohtasi epäileviä katseita. Jotkut nauroivat.
"Miksi ette heti kertonut tätä juttua?" kysyi Bill Brown.
"Siksi, — — siksi — —"
"Miksi?"
"Siksi, että minun olisi pitänyt auttaa häntä."
Yhä useammat alkoivat nauraa, ja Bill Brown kääntyi joukon puoleen. "Hyvät herrat", hän sanoi, "te olette kuulleet tämän uuden eriskummallisen tarinan. Se on vielä satumaisempi kuin syytetyn edellinen selitys. Kuulustelun alussa lupasimme osoittaa, että hän ei puhunut totta. Olemme siinä onnistuneet, teidän tuomionne on siitä todistuksena. Mutta että hän itse näin loistavasti antaisi meille todistuksen valheellisuudestaan, sitä emme uskaltaneet odottaa. Sen hän kuitenkin nyt on tehnyt. Mitä arvelette hänestä? Hän on syöttänyt meille valheen toisensa jälkeen, on todistettu, että valheellisuus on hänen perusominaisuuksiansa. Tulisiko meidän siis nyt uskoa tätä viimeistä, hurjan mahdotonta valhetta? Hyvät herrat neuvon teitä pysymään päätöksessänne! Ja niille, jotka uskovat hänen puhuneen totta — monta niitä ei liene — pyydän saada lausua muutaman sanan. Jos hän eli tämän John Borgin tuvassa, söi hänen pöydässään ja makasi hänen vuoteellaan murhan tapahtuessa, jos hän heltymättä kuuli tämän miehen huutavan apua, jos hän makasi ja katsoi tuota hirmuista verinäytelmää kunniantuntonsa saamatta häntä liikkeelle, hyvät herrat, jos niin on niin hän missään tapauksessa ei ansaitse muuta kuin tulla hirtetyksi. Erehdyksestä ei voi olla kysymys. Mitä siis tahdotte?"
"Kuolemaa!" "Vetäkää hänet hirteen!" huudettiin vastaukseksi.
Mutta äkkiä joukon huomio kääntyi joelle, ja Blackeykin keskeytti virantoimituksensa. Lautta, jota kummastakin päästä melottiin suurella airolla, kulki aivan läheltä rantaa juuri Tienhaaran äärimmäisen kärjen ohitse. Kun se ehti heidän kohdalleen, ohjattiin se rantaan, köysi heitettiin maihin ja kiedottiin useita kertoja sen puun ympäri, jonka alla St. Vincent seisoi. Lautan lasti — tuoretta, punaista, kappaleiksi leikattua hirvenlihaa — pilkisti esiin kuusenhavupeitteen alta, ja lautalla olevat kaksi miestä katsoivat ylpeinä rannallaolijoihin.
"Aiomme viedä sen Dawsoniin", selitti toinen heistä, "ja päivä paistaa niin tulisesti."
"Älkää luulko", sanoi hänen toverinsa vastaukseksi jonkun rannallaolijan kysymykseen. "Emme me tänne jää kauppoja tekemään. Dawsonissa siitä maksetaan puolitoista dollaria naulalta, ja sinne meillä on kiire. Mutta me olemme saaneet käsiimme tällaisen miehennäköisen olion ja sen haluaisimme jättää teidän huostaanne." Hän kääntyi ja osoitti peitekasaa, jonka alta saattoi erottaa miehen ruumiin muodot. "Me otimme hänet lautalle tänä aamuna, arviolta noin kolmenkymmenen mailin päässä Stewartin suulta."
"Hän tarvitsee hoitoa", puuttui toinen mies puheeseen, "mutta liha pahenee, eikä meillä ole aikaa. Ei se raukka osaa sanoa sanaakaan. Ei ymmärrä meidän kieltämme. On sen näköinen, kuin olisi ollut ottelussa jääkarhun tai muun semmoisen otuksen kanssa, niin on täynnä kuhmuja ja haavoja. Taitaapa olla sisäisiäkin vammoja. Minne saamme jättää hänet?"
Frona, joka yhä seisoi St. Vincentin vieressä, näki runneltua miehen ruumista kannettavan rantaäyrästä ylös ja väkijoukon läpi. Kuparinkarvainen käsi riippui hervottomana alaspäin, ja kuparinkarvaiset kasvot näkyivät peitteitten alta. Kantajat pysähtyivät heidän kohdalleen odottaen ohjeita, minne heidän tuli kantaa taakkansa. Frona tunsi jonkun äkkiä kiivaasti tarttuvan käsivarteensa.
"Katso tuonne! Katso!" St. Vincent oli kumartunut eteenpäin ja osoitti hurja ilme kasvoillaan loukkaantunutta miestä. "Katso tuota arpea!"
Intiaani avasi silmänsä, ja näytti siltä, kuin hän olisi tuntenut St.
Vincentin.
"Hän se on! Hän se on!" St. Vincent kääntyi innosta vapisten miesjoukon puoleen. "Minä kutsun teidät kaikki todistajiksi! Tämä mies on John Borgin murhaaja!"
Tällä kertaa ei kukaan nauranut, sillä hänen äänensä oli kaamean vakava. Bill Brown ja puheenjohtaja koettivat saada intiaania puhumaan, mutta turhaan. Muuan Englannin Kolumbiasta kotoisin oleva kaivosmies yritti hänkin vuorostaan omalla kielellään, mutta sitäkään mies ei ymmärtänyt. Sitten kutsuttiin La Flitchen paikalle. Kaunis nuorukainen kumartui miehen puoleen ja alkoi lausua omituisia kurkkuääniä, jotka hän oli oppinut intiaaniäidiltään. Kuulijoista kaikki tuntui samalta käsittämättömältä sotkulta, mutta oli kuitenkin ilmeistä, että hän koetti vuorotellen useita eri murteita. Mutta hänkään ei saanut vastausta ja vaikeni lopulta neuvottomana. Mutta äkkiä hänelle juolahti jotain mieleen, ja hän yritti vielä kerran. Silmänräpäyksessä intiaanin ilme osoitti hänen ymmärtävän, ja hänen kurkustaan kuului samanlaisia ääniä.
"Se on stick-intiaanien murretta, sitä puhutaan kaukana ylhäällä
Whiten varrella", ilmoitti La Flitche.
Sitten hän kulmakarvat rypistettyinä ja tuon tuostakin muistin pettäessä etsiskellen sanoja alkoi ahdistella intiaania kysymyksillään. Joukko seurasi heidän keskusteluaan kuin näytelmää, omituisia äänähdyksiä se ei ymmärtänyt, mutta eleistä ja ilmeistä se saattoi lukea milloin hämminkiä, milloin ihmetystä, milloin taas keskinäistä ymmärtämystä. Silloin tällöin intiaanin kasvoista kuvastui raivoisa viha ja La Flitchen kasvoista myötätunto, joskus he katsein ja kädenliikkein osoittivat St. Vincentiä, ja kerran hillitty, iloton hymy väreili heidän huulillaan.
"No niin, hyvä on", sanoi La Flitche viimein, ja intiaanin pää painui taapäin. "Tämä mies puhuu totta. Hän tulee kaukaa White-joelta. Hän ei ymmärrä. Hän ihmettelee hyvin suuresti, niin monta valkoista miestä. Hän ei koskaan tietänyt, että on niin monta valkoista miestä maailmassa. Hän kuolee pian. Hänen nimensä on Gow.
"Kauan, kolme vuotta sitten, tämä mies, John Borg, tulee tämän miehen, Gow'n, maahan. Hän metsästää, hän tuo paljon riistaa leiriin, ja White-joen stick-kansa pitää hänestä. Gow'lla on vaimo, Pisk-ku. Pian John Borg tahtoo lähteä pois. Hän menee Gow'n luo ja sanoo: 'Anna minulle nainen. Tehdään kauppa. Minä annan sinulle paljon tavaraa.' Mutta Gow sanoo ei. Pisk-ku hyvä vaimo. Ei kukaan nainen neulo mokkasiineja niinkuin hän. Hän parkitsee hirvennahan paremmin kuin muut ja tekee sen pehmeäksi. Gow rakastaa Pisk-ku'ta. Sitten John Borg sanoo, ei hän välitä. Hän tahtoo saada Pisk-ku'n. Sitten he tappelevat kovin hurjasti ja Pisk-ku menee pois John Borgin kanssa. Hän ei tahdo, mutta hän menee kuitenkin. Borg kutsuu häntä Bellaksi ja antaa hänelle paljon hyviä tavaroita, mutta hän rakastaa Gow'ta koko ajan." La Flitche osoitti arpea intiaanin otsassa silmän yläpuolella. "John Borg hän teki sen."
"Kauan Gow melkein kuollut. Sitten hän tulee terveeksi, mutta hänen päänsä on sairas. Ei tunne ketään, ei tunne isäänsä, ei äitiänsä, ei ketään. Aivan niinkuin pieni lapsi, aivan niin. Sitten kerran, äkkiä, jokin napsahtaa hänen päässään, nips, naps, ja se on heti terve. Hän tuntee isänsä ja äitinsä, hän muistaa Pisk-ku'n, muistaa kaikki. Hänen isänsä sanoo, John Borg meni jokea alas. Silloin Gow lähtee jokea alas. Kevätaika, jää hyvin huono. Hän pelkää, niin paljon valkeita miehiä, ja kun hän tulee tänne päin, hän matkustaa yöllä. Kukaan ei näe häntä, mutta hän näkee kaikki. Hän niinkuin kissa, näkee pimeässä, tulee suoraan John Borgin tuvalle. Hän ei tiedä, miten tämä tapahtuu, hän tietää vain, että hänen pitää tehdä hyvä työ."
St. Vincent puristi Fronan kättä, mutta tämä veti sen pois ja astui askelta kauemmaksi hänestä.
"Hän näkee, Bella ruokkii koiria, ja hän puhuu hänen kanssaan. Yöllä hän tulee, ja Bella avaa oven. Sitten te tiedätte, mitä tapahtuu. St. Vincent ei tee mitään. Borg tappaa Bellan. Gow tappaa Borgin. Borg tappaa Gow'n, sillä Gow kuolee pian. Borgilla voimakas käsivarsi. Gow sisästä sairas, kaikki murskana, Gow ei siitä onneton, Pisk-ku kuollut.
"Sitten hän menee jäitä myöten mannermaalle. Minä sanon hänelle, te kaikki sanotte, se on mahdotonta, ei kukaan mene jäitä myöten tähän aikaan. Hän nauraa ja sanoo, se ei mahdotonta, hän teki sen. Se oli vaikeata, mutta hän pääsee yli kuitenkin. Hän on hyvin sairas sisästä, joskus hän ei osaa kävellä, hän ryömii. Kauan, kauan, sitten tulee Stewart-joelle. Ei enää pääse eteenpäin, jää sinne kuolemaan. Kaksi valkoista miestä löytää hänet ja tuo tänne. Hän ei välitä. Hän kuolee kuitenkin."
La Flitche vaikeni äkkiä, mutta kukaan ei sanonut sanaakaan. Sitten hän lisäsi: "Minä uskon, Gow on hiton hyvä mies."
Frona tuli Jakob Welsen luo. "Lähde täältä minun kanssani, isä", hän sanoi. "Minä olen niin väsynyt."
KOLMASKYMMENES LUKU.
Seuraavana aamuna Jakob Welse asemastaan ja miljoonistaan huolimatta hakkasi halot päivän tarpeiksi, sytytti sitten sikarin ja lähti tapaamaan paroni Courbertiniä. Frona pesi aamiaislautaset, ripusti vaatteita kuivamaan ja antoi koirille ruokaa. Sitten hän otti kuluneen Wordsworthin matkarepustaan ja istuutui mukavasti rannalle kahden kaatuneen hongan muodostamaan nojatuoliin. Mutta hän ehti tuskin avata kirjan, ennenkuin hänen katseensa lähti harhailemaan yli Yukonin, jyrkkien kallioitten ohi kiivaaseen pyörteeseen ja ylemmäksi virran mutkaan ja sieltä keskellä jokea suikertavalle pitkälle hiekasärkälle. Heidän pelastusretkensä ja hurja pakonsa jäiden tieltä olivat hänellä vielä tuoreessa muistissa, mutta eräitä aukkoja hän ei pystynyt täyttämään. Taistelusta kallioportin kohdalla hänen ei onnistunut luoda mieleensä selvää kuvaa, hän ei tiennyt, kuinka kauan se kesti. Samoin hänen järkensä sanoi hänelle, että he olivat kiitäneet hurjaa vauhtia Tienhaaran ohitse Roubeaun saarta kohti; hän tiesi, että niin oli, mutta ei muistanut mitään.
Ajatukset olivat saaneet hänet valtoihinsa ja hän seurasi Corlissia kautta kolmen viime päivän tapahtumien, mutta karttoi varovasti kaikkea, mikä olisi loihtinut hänen eteensä tuon toisen miehen kuvan. Hänen nimeään hän ei tahtonut mainita. Hän tiesi, että siihen liittyi jotain kauhistavaa, jotain, mitä hänen ennemmin tai myöhemmin tuli katsoa silmästä silmään, mutta hän tahtoi lykätä hetken, jona sen tuli tapahtua, tuonnemmaksi. Hänen mielensä oli raukea ja väsynyt niinkuin hänen ruumiinsakin, tarmo ja toiminta tuntuivat tällä hetkellä vastenmielisiltä. Mieluummin hän muisteli Tommyakin, hänen pisteliästä kieltään ja pelkurinsydäntään, ja päätti mielessään, että hänen Torontossa asuva vaimonsa ja lapsensa eivät saisi jäädä unohduksiin, kun pohjola maksoi veronsa Welseille.
Kuiva oksa risahti, Frona kuuli askelten lähestyvän ja kohtasi St.
Vincentin katseen.
"Sinä et ole onnitellut minua pelastukseni johdosta", alkoi tämä kevyesti. "Mutta kyllä kai olitkin puolikuollut väsymyksestä eilisiltana. Olinhan minäkin, ja sinulla oli sitä paitsi ollut rasittava soutu kestettävänäsi."
Hän tarkkasi salaa Fronan kasvoja koettaen päästä hänen mielialansa ja ajatustensa perille.
"Sinä olet sankaritar, Frona", alkoi hän haltioituneena. "Sinä et pelastanut vain sanantuojaa, vaan kuulustelun lykkäys, joka sinun onnistui saada aikaan, pelasti minunkin henkeni. Jos yksikään todistaja lisää olisi saanut esiintyä ensimmäisenä päivänä, niin he olisivat ehtineet hirttää minut ennen Gow'n ilmestymistä näyttämölle. Kelpo poika tuo Gow! Vahinko, että hänen pitää kuolla!"
"Olen iloinen siitä, että voin olla avuksi", vastasi Frona olematta oikein selvillä siitä, mitä hänen oikeastaan piti sanoa.
"Ja onhan minua toki syytä onnitella —"
"Kuulustelun johdosta sinun tuskin kannattaa onnitella", puuttui Frona äkkiä puheeseen katsoen häntä suoraan silmiin. "Olen iloinen siitä, että se päättyi näin, mutta et kai odota minun onnittelujani sen johdosta."
"Vai nii-in! Siitäkö kenkä puristaa!" St. Vincent hymyili hyvätuulisesti ja aikoi istuutua, mutta Frona ei liikahtanutkaan tehdäkseen hänelle tilaa, ja hän jäi seisomaan. "Annahan nyt minun selittää. Jos onkin ollut naisia —"
Frona oli hermostuneesti puristanut kättään nyrkkiin, mutta viimeiset sanat saivat hänet purskahtamaan nauruun.
"Naisia?" hän huudahti. "Naisia? Älä ole naurettava, Gregory."
"Sinähän autoit minua niin tarmokkaasti kuulustelussa", alkoi St.
Vincent moittiva sävy äänessään, "Ja minä luulin —"
"Voi, et sinä ymmärrä", keskeytti Frona hänet epätoivoissaan. "Et sinä ymmärrä. Katso minua, Gregory, ehkä minä voin saada sinut ymmärtämään. Sinun läsnäolosi kiusaa minua. Sinun suudelmasi loukkaavat minua. Niiden muisto saa minun poskeni palamaan häpeästä, ja huuleni ovat kuin loan tahraamat. Ja miksi? Naisjuttujenko takia, joita sinä tahdot selittää? Niinkö vähän sinä ymmärrät minun ajatuksiani? Mutta tahdotko, että sanon sinulle syyn?"
Rantatörmän alta kuului miesten ääniä ja veden loisketta. Frona katsahti äkkiä sinnepäin ja näki Del Bishopin melovan ruuhta vastavirtaa ja Corlissin rannalla kiskovan sitä vetoköydestä.
"Sanonko syyn, Gregory St. Vincent?" toisti Frona. "Sanonko sinulle, miksi sinun suudelmasi ovat alentaneet minua? Siksi, että sinä rikoit velvollisuuden lain. Siksi, että sinä söit tuon miehen pöydässä ja sitten näit hänen taistelevan hengestään ylivoimaa vastaan etkä nostanut käsivarttasi hänen avukseen. Minulle olisi ollut mieluisampaa, että olisit heittänyt henkesi häntä puolustaessasi, muistosi olisi silloin ollut tahraton. Mieluummin olisin kuullut, että sinä olit hänet murhannut. Se olisi edes osoittanut, että sinulla on verta suonissasi."
"Tätäkö sinä siis sanot rakkaudeksi?" huudahti St. Vincent ylpeästi, ja pieni kiivas paholainen alkoi herätä. "Kauniin ilman rakkautta, totta totisesti! Mitä kaikkea mies saakaan oppia, Jumala paratkoon!"
"Olisinpa luullut, että sinulla ei enää olisi mitään opittavaa", vastasi Frona.
"Mutta mitä sinä oikeastaan aiot tehdä?" kysyi St. Vincent välittämättä Fronan viime sanoista. "Minun kanssani ei ole niin helppo leikkiä. Saat katua tekoasi, jos aiot hylätä minut. Minä en tule sitä kärsimään, sanon sen edeltäkäsin. Sinä olet tässä maassa käyttäytynyt tavalla, joka tahrasi sinun maineesi, saattaisi sinut huonoon huutoon, jos se tulisi tiedoksi. Minulla on korvat, enkä ole torkkunut. Sinun käy vaikeaksi keksiä verukkeita ja selviytyä erinäisistä seikoista, jotka sinusta ehkä tuntuvat aivan viattomilta."
Frona katsoi häneen kylmästi, säälivästi hymyillen, ja tämä ärsytti
St. Vincentiä yhä enemmän.
"Niin, minusta ei nyt ole mihinkään muuhun kuin pilkan ja säälin esineeksi, mutta minä lupaan sinulle, että voin vetää sinut muassani alas. Minunko suudelmani ovat sinua alentaneet, mitä? Miltä sinusta sitten tuntunee muistellessani Happy Campissa Dyean tiellä viettämääsi yötä?"
Ikäänkuin vastaukseksi Corliss vetoköysineen samassa sukelsi näkyviin aivan heidän vieressään.
Frona tervehti häntä ja viittasi häntä tulemaan lähemmäksi. "Vance", hän sanoi, "sanantuojalla oli tärkeitä uutisia isälle, niin tärkeitä, että hänen täytyy lähteä ulkomaanmatkalle. Hän lähtee täältä iltapäivällä paroni Courbertinin kanssa Bijou'lla. Saanko minä tulla teidän seurassanne Dawsoniin? Tahtoisin lähteä heti, jo tänään… Hän — — hän sai minut kääntymään teidän puoleenne", lisäsi hän ujosti osoittaen St. Vincentiä.