NELJÄS LUKU.
Frona irroitti teltan oviverhon alimmatkin kiinnikkeet ja astui sisään. Mies jatkoi puhaltamistaan huomaamatta saaneensa seuraa. Frona yskähti, ja kaksi savusta punaista silmää nosti katseensa häneen.
"Vai niin." sanoi mies aivan kuin sivu mennen. "Sulkekaa ovi ja pitäkää huolta mukavuudestanne." Sitten hän jatkoi äskeistä puhaltamistaan.
"Varovainen hän ainakin on", tuumi Frona totellen kehoitusta ja lähestyen uunia.
Sen vieressä oli pinossa sopivan pituisiksi pilkottuja märkiä mukuraisia vaivaiskuusihalkoja. Frona tunsi hyvin tuon puun, joka luikertaen kasvoi kallionraoissa tyytyen hyvin ohueen maakerrokseen ja joka päinvastoin kuin sen perikuva, uljas kuusipuu, harvoin nosti päätään korkeammalle kuin jalan verran maasta. Hän katsoi uuniin, huomasi sen tyhjäksi ja heitti siihen muutaman märän halon. Mies nousi seisoalleen yskähtäen savusta, jota oli vetänyt keuhkoihinsa, ja nyökäytti päätään hyväksyvästi.
"Istuutukaa ja kuivatkaa vaatteitanne", hän sanoi yskänkohtauksen tauottua. "Minä hankin jotain syötävää."
Hän asetti kahvipannun lieden etumaiselle reiälle, kaatoi siihen vesisangon sisällyksen ja meni ulos teltasta hakemaan lisää vettä. Kun hänen selkänsä oli kadonnut, otti Frona jotain selkärepustaan, ja miehen palatessa hetken kuluttua hänellä oli kuiva hame yllään, ja hän väänsi paraikaa toista. Sillä välin kun mies otti esiin lautasia ja muita pöytäkaluja, Frona pingoitti ohuen nuoran toisesta telttapuusta toiseen ja ripusti märän hameen sille kuivamaan. Lautaset eivät olleet puhtaat, ja miehen kumartuessa niitä pesemään Frona kääntyi selin ja vaihtoi ketterästi sukkia. Lapsuudessaan hän oli oppinut, miten tärkeä jalkojen hoito on jalkamatkalla ollessa. Hän pani märät kenkänsä puupinolle uunin taakse ja veti jalkaansa pehmeät ja sievät kotimokkasiinit, jollaisia vain intiaanit osaavat valmistaa. Tuli paloi nyt iloisesti, ja hän tyytyi antamaan alusvaatteitten kuivaa yllään.
Kumpikaan ei koko tänä aikana ollut sanonut sanaakaan. Mies ei ainoastaan ollut pysynyt vaiti, vaan oli ollut niin syventynyt työhönsä, ettei Fronasta ollut näyttänyt maksavan vaivaa ryhtyä selittelyihin. Miehen koko käytös näytti osoittavan, ettei hänestä ollut lainkaan omituista, että nuori nainen keskellä yötä astui rajuilmasta hänen telttaansa nauttiakseen hänen vieraanvaraisuuttaan. Tavallaan tämä häntä miellytti, mutta hän ei oikein käsittänyt sitä, ja se teki hänet levottomaksi. Hän epäili, että tuolla miehellä oli jokin väärä käsitys hänestä, vaikk'ei hän ollut selvillä siitä, mikä se oli. Kerran tai kahdesti hän avasi huulensa puhuakseen, mutta mies näytti niin täydellisesti unohtaneen hänen läsnäolonsa, että hän jäi vaiti.
Avattuaan kirveellä astian, jossa oli suolaista lihaa, mies käristi muutamia paksuja silavaviipaleita, pani Paistinpannun syrjään ja keitti kahvin. Ruoka-arkusta hän onki esiin kylmän, paksun pannukakunpuolikkaan, katsoi sitä epäröiden ja heitti sitten nopean silmäyksen vieraaseensa. Sitten hän viskasi tuon tahmean kappaleen ovesta ulos ja kaatoi sen sijaan laivakorppupussin sisällyksen telttakankaanpalaselle. Laivakorput olivat menneet pieniksi palasiksi ja kastuneet läpi märiksi, niin että niistä oli tullut likaisen harmaata, pehmeätä puuroa.
"Muuta leipää minulla ei ole", mutisi mies. "Istuutukaa ja pitäkää hyvänänne!"
"Odottakaahan hetkinen!" Ja ennenkuin mies ehti ryhtyä vastaväitteihin, oli Frona kaatanut laivakorput paistinpannuun, jossa ennestään oli rasvaa ja sianlihaa. Hän lisäsi vielä pari kupillista vettä ja hämmensi seosta kiivaasti tulella. Kun se muutamia minuutteja oli sihissyt ja pihissyt, niin hän leikkasi suolalihan viipaleiksi ja sekoitti sen muun joukkoon. Kun hän vielä oli maustanut seoksen suolalla ja pippurilla, levisi siitä hyväntuoksuinen höyry.
"Täytyy tunnustaa, että tämä maistuu hyvältä", sanoi mies pitäen lautasta polvellaan ja syöden hyvällä ruokahalulla. "Miksi te tätä nimitätte?"
"Sekasopaksi", vastasi Frona lyhyesti, ja sitten ateria jatkui hiljaisuuden vallitessa.
Frona tarjosi isännällensä kahvia ja tutki häntä tarkasti hänen juodessaan. Kasvot eivät olleet ainoastaan miellyttävät, vaan ilmaisivat samalla voimaa, hän päätteli, sisäistä voimaa ehkä enemmän kuin ulkonaista. Ja hän oli varmasti opiskellut, jatkoi Frona huomioitaan, sillä hän tiesi, minkä ilmeen sen silmät saavat, jonka lamppu saa palaa myöhäiseen yöhön asti; tämän miehen silmät olivat juuri sellaiset. Ruskeat silmät, hän arveli, ja miehekkään kauniit, mutta antaessaan hänelle toisen annoksen sekasoppaa hän äkkiä huomasi, etteivät ne olleetkaan tavallista ruskeata väriä, vaan pähkinänruskeat. Hän oli varma siitä, että ne päivänvalossa ja kun niiden omistaja oli terveimmillään, näyttivät harmailta, melkeinpä siniharmailta. Hän tiesi sen hyvin, sillä hänen parhaalla ystävättärellään ja toverillaan oli ollut samanlaiset silmät.
Hiukset olivat kastanjanruskeat, kynttilänvalossa kultaiseen vivahtavat ja hiukan aaltoilevat, ja pienet kullanruskeat viikset riippuivat pehmeästi alaspäin. Muuten kasvot olivat sileiksi ajellut, piirteet hyvät ja miehekkäät. Ensi näkemältä Frona ei pitänyt poskikuopista, jotka olivatkin melkoisen syvät, mutta tarkoin mittailtuaan rotevaa ja jäntereistä, mutta samalla solakkaa vartaloa, leveää rintaa ja voimakkaita hartioita, hän huomasi hyväksyvänsä nekin. Ainakaan ne eivät todistaneet ravinnon puutetta — sen väitteen ruumis osoitti vääräksi — poistivat vain liian lihavuuden vaaran. Pituus viisi jalkaa yhdeksän tuumaa, hän arvosteli käyttäen hyväkseen koulussa saamaansa kokemusta, ikä kahdenkymmenenviiden ja kolmenkymmenen välillä, arvattavasti lähempänä edellistä.
"Minulla on hyvin vähän vuodevaatteita", katkaisi mies äkkiä äänettömyyden, vaikeni sitten taas, tyhjensi kuppinsa ja asetti sen ruoka-arkulle. "Odotan intiaanejani kotiin Lindermanin järveltä vasta huomisaamuna, ja ne lurjukset ovat pakanneet kaiken paitsi muutamia tyhjiä jauhosäkkejä ja teltan kalustoa. Mutta onhan minulla kuitenkin pari paksua päällystakkia, jotka täyttävät saman tarkoituksen."
Hän kääntyi pois eikä näyttänyt odottavan vastausta, levitti lattialle pari vedenkestävään kankaaseen käärittyä Peitettä, otti sitten vaatemytystä esiin kaksi ulsteria ja heitti ne vuoteelle.
"Olette kai varieteetaitelijatar?"
Mies teki kysymyksen selvään ilman minkäänlaista mielenkiintoa, nähtävästi tahtoen pitää keskustelua käynnissä ja ikäänkuin olisi ennakolta ollut varma vastauksesta. Mutta Fronalle se oli kuin isku vasten kasvoja. Hän muisti, miten Neepoosa oli soimannut valkoisia naisia, jotka tulivat maahan, ja huomasi, miten kieroon asemaan hän oli joutunut ja minä tämä mies häntä piti.
Mutta ennenkuin hän ehti vastata, jatkoi mies: "Viime yönä teltassani oli kaksi tähteä ja toissa yönä kolme. Silloin oli onneksi enemmän vuodevaatteita. Eikö olekin todella onnetonta, että he aina kadottavat matkavarustuksensa? Enkä minä kuitenkaan koskaan ole sattunut kuulemaan, että kukaan niitä löytäisi. Ja kaikki he tuntuvat olevan tähtiä. Heidän joukossaan ei ole ensinkään keskinkertaisia tai pikkukykyjä — ei suinkaan. Ja te olette tietysti myöskin tähti, eikö totta?"
Veri syöksyi Fronan poskiin, ja se suututti häntä enemmän kuin miehen sanat, sillä vaikka hän muuten kykenikin pysymään rauhallisena ja säilyttämään mielenmalttinsa, niin hänen punastumisensa ilmaisi hämmennystä, jonka vallassa hän ei tahtonut myöntää olevansa.
"En", hän vastasi kylmästi. "Minä en ole varieteetaiteilijatar."
Mies ei vastannut, vaan heitti joukon jauhosäkkejä uunin toiselle puolelle ja loi niistä jonkinlaisen vuoteen perustuksen; jäljellä olevat säkit hän käytti samaan tarkoitukseen uunin toisella puolella.
"No sitten te olette jokin muu taiteilija", hän väitti lopetettuaan työnsä. "Taiteilija"-sana lausuttiin hyvin halveksivasti.
"Ikävä kyllä en ole minkäänlainen taiteilija."
Mies pudotti peitteen, jota paraikaa levitteli, ja suoristi selkäänsä. Tähän asti hän oli vain ohi mennen vilkaissut vieraaseensa, nyt hän tarkasteli häntä huolellisesti kiireestä kantapäähän yhä uudestaan ja uudestaan, hänen vaatteittensa kuosia, jopa hänen hiuslaitettansakin. Tarkastelu vei koko joukon aikaa.
"Vai niin! Pyydän anteeksi!" oli sen tuloksena, ja sitten seurasi uusi tarkastelu. "Silloin te olette hyvin järjetön nainen, joka uneksii onnesta ja sulkee silmänsä matkan vaaroilta. Tähän maahan sopii ainoastaan kahdenlaisten naisten tulla. Sellaisten, joilla vaimoina ja tyttärinä on kunniallinen asema, ja sellaisten, jotka eivät ole kunniallisia. He sanovat itseään säädyllisyyden vuoksi varieteetaiteilijoiksi, ja kohteliaisuudesta me sallimme sen. Kyllä minä tiedän. Mutta muistakaa, naisten, jotka tulevat tätä tietä, täytyy olla jompaakumpaa lajia. Keskitietä ei ole, ja jos joku yrittää, niin hänen täytyy käydä hullusti. Siksi te olette hyvin, hyvin järjetön tyttö ja tekisitte viisaimmin, jos kääntyisitte takaisin niin kauan kuin se on teille mahdollista. Jos suostutte lainaamaan vieraalta, niin annan teille matkarahat Yhdysvaltoihin ja lähetän huomenna intiaanin kanssanne Dyeaan."
Kerran tai kahdesti Frona oli yrittänyt keskeyttää miehen, mutta tämä oli käskevin kädenliikkein pakottanut hänet vaikenemaan.
"Kiitän teitä", hän alkoi, mutta ei päässyt sen pitemmälle.
"Ei suinkaan, ei kestä kiittää."
"Kiitän teitä", toisti Frona, "mutta te olette sattumalta erehtynyt. Minä olen juuri tullut Dyeasta ja odotin tapaavani matkakapineeni täällä Happy Campissä. Ne lähtivät matkaan tuntikausia ennen minua, enkä käsitä, kuinka olen voinut sivuuttaa ne — tai jopa ymmärränkin. Eräs vene ajautui iltapäivällä Crater Laken länsirannalle, ja siinä ne varmaan olivat. Siten minä tapaamatta niitä jouduin edelle. Ja mitä siihen tulee, että minä kääntyisin takaisin niin annan tosin täyden tunnustuksen niille vaikutteille jotka saivat teidät sitä ehdottamaan, mutta isäni on Dawsonissa, enkä ole nähnyt häntä kolmeen vuoteen. Minä olen tänään tullut solan kautta Dyeasta ja olen väsynyt ja tahtoisin mielelläni levätä. Niin että jos vielä tahdotte jatkaa vieraanvaraisuuttanne, niin minä menen nukkumaan."
"Mahdotonta!" Mies potkaisi peitteet syrjään, istuutui jauhosäkeille ja katsoi häntä aivan ällistyneenä.
"Onko — onko muissa teltoissa naisia?" kysyi Frona epäröiden. "En nähnyt ainoatakaan, mutta onhan joku voinut jäädä minulta huomaamatta."
"Täällä oli eräs mies vaimoineen, mutta tänä aamuna he lähtivät pois. Ei muita naisia ei ole, paitsi — paitsi paria kolmea eräässä teltassa, mutta he — he eivät sovi teille."
"Luuletteko, etten minä uskaltaisi käyttää hyväksen heidän vieraanvaraisuuttaan?" Frona kysyi kiivaasti "Tehän sanoitte, että he ovat naisia."
"Mutta sanoinhan, etteivät he sovi teille seuraksi", vastasi mies hajamielisesti tuijottaen pingoitettuun telttakankaaseen ja kuunnellen myrskyn ulvontaa. "Mies ei henkeään menettämättä voisi viettää yötä ulkosalla tässä rajuilmassa. Ja muut teltat ovat täpö täynnä väkeä. Satun tietämään sen. He ovat laahanneet kaiken omaisuutensa telttoihin sateensuojaan, eikä niissä mahdu kääntymäänkään. Ja tänne on pitkin iltaa tullut matkamiehiä etsimään suojaa. Pari kolme pyysi lupaa saada levittää makuusijansa tänne, jos eivät muualta saisi kattoa päänsä päälle. Nähtävästi he ovat saaneet, mutta se ei todista, että vielä olisi vapaita paikkoja. Ja joka tapauksessa —"
Hän katkaisi lauseen avuton ilme kasvoillaan. Tilanteen välttämättömyys tuli yhä ilmeisemmäksi.
"Ehtisinköhän Deep Lakelle tänä iltana?" kysyi Frona unohtaen väsymyksensä sulasta myötätunnosta isäntäänsä kohtaan, mutta huomasi pian ehdotuksensa mielettömyyden ja purskahti nauruun.
"Mutta ettehän te voi kahlata joen poikki pimeässä." Mies rypisti kulmakarvojaan hänen kevytmielisyydelleen. "Eikä matkalla ole ainoatakaan leiripaikkaa."
"Pelkäättekö te?" kysyi Frona hiukan pilkallinen väre äänessään.
"En itseni vuoksi."
"Hyvä, silloin minä aion panna maata."
"Voisinhan minä valvoa ja hoitaa tulta", ehdotti mies hetken vaitiolon jälkeen.
"Mitä hullutuksia!" huudahti Frona. "Ikäänkuin teidän järjetöntä pientä sopivaisuudenlakianne siten noudatettaisiin! Emmehän me nyt ole sivistyksen helmassa. Tämä tie vie Navalle. Menkää nukkumaan!"
Mies kohautti olkapäitään alistumisen merkiksi. "Olkoon menneeksi!
Mutta mitä minun sitten pitää tehdä?"
"Auttaa minua saamaan vuoteeni kuntoon, tietysti. Tehän olette pannut säkit sikinsokin. Kiitos, hyvä herra, mutta minun luuni ja lihakseni kapinoivat. Kas noin — kääntäkää nyt peite kokoon tällä tavoin!"
Fronan ohjaamana mies asetti säkit pitkittäin kahteen riviin. Siten muodostui keskikohdalle kolo, jonka kankeat säkinnurkat tekivät vieläkin epämukavammaksi, mutta Frona pehmitti ne kirveenhamaralla, niin että kolon seinämät tulivat vähemmän jyrkiksi. Sitten hän käänsi peitteen pitkittäin kolminkerroin ja levitti sen pitkin syvennystä.
"Hm!" puhui mies itsekseen. "Nyt minä ymmärrän, miksi olen nukkunut niin huonosti. Tämähän on mainio keino!" Ja hän kiiruhti järjestämään omatkin säkkinsä samalla tapaa.
"Kylläpä näkyy, ettette ole tottunut leirielämään", huomautti Frona levittäen ylimmäisen peitteen ja istuutuen vuoteelle.
"Ehkä en ole", vastasi mies. "Mutta mitä te sitten tiedätte siitä?" hän murahti hetken päästä.
"Tarpeeksi kyetäkseni sovelluttamaan tietojani", selitti Frona vetäen kuivat halot uunista ja pannen märkiä sijaan.
"Kuulkaahan, kuinka myrskyää", huomautti mies. "Tuuli kiihtyy, jos mahdollista."
Teltta horjui rajuilman kourissa, kangas paisui kuin purje tuulessa, ja rakeet ropisivat sitä vastaan niinkuin kuulasade taistelun tuoksinassa. Tuulenpuuskien välillä he kuulivat veden virtailevan pitkin seiniä ja pauhaavan pienten vesiputousten lailla. Mies ojensi kätensä ja kosketti uteliaana märkää kattoa. Vettä alkoi heti virrata hänen koskettamastaan kohdasta suoraan ruoka-arkkuun. "Älkää tehkö noin!" huudahti Frona hypähtäen jaloilleen. Hän painoi sormensa vuotavaa paikkaa kohti ja veti sitä seinää pitkin alaspäin lujasti painaen sitä kangasta kohti. Vuoto lakkasi heti. "Älkää tehkö sitä uudestaan", sanoi hän nuhtelevasti.
"Herranen aika!" oli vastaus. "Ja te olette tullut tänään Dyeasta!
Ettekö ole kankea?"
"Olen hiukkasen", tunnusti Frona rehellisesti, "ja väsynyt myös."
"Hyvää yötä", hän sanoi muutamaa minuuttia myöhemmin ja ojentautui mukavasti lämpimille peitteille. Mutta neljännestuntia myöhemmin hän huudahti: "Mutta kuulkaahan! Oletteko hereillä?"
"Olen", murahti ääni uunin takaa. "Mitä nyt?"
"Oletteko veistänyt lastuja?"
"Lastuja?" kysyi mies unisena.
"Niin, sytykettä huomisaamuksi tietysti. Jos ette ole, niin teidän pitää nousta ja tehdä se nyt!"
Mies totteli vastustelematta, mutta ennenkuin hän oli lopettanut työnsä, oli Frona lakannut kuulemasta.
Asiaankuuluva silavantuoksu täytti ilman hänen jälleen avatessaan silmänsä. Päivä oli koittanut ja myrsky tauonnut. Kostea aurinko heloitti sateen kyllästämän maan yllä ja pilkisti oviaukosta suoraan telttaan. Päivän työ oli alkanut, ja miesjoukkoja kulki ohitse taakkoineen. Frona käänsi kylkeä. Aamiainen oli keitetty. Hänen isäntänsä oli juuri pannut silavan ja paistetut perunat uuniin ja koetti parin halon avulla saada ovea pysymään raollaan.
"Hyvää huomenta", tervehti Frona.
"Hyvää huomenta teillekin", vastasi mies nousten seisomaan ja tarttuen vesisankoon. "Minun ei tarvitse kysyä, oletteko nukkunut hyvin, sillä tiedän sen muutenkin."
Frona nauroi.
"Minä menen nyt hakemaan vettä", sanoi mies, "ja palatessani toivon tapaavani teidät valmiina aamiaiselle."
Aamiaisen jälkeen istuessaan auringonpaisteessa Frona huomasi, tutun miesryhmän lähestyvän Crater Laken suunnalta kiemurtelevaa jäätikkötietä pitkin. Hän löi käsiään yhteen.
"Tuolla minun matkatavarani tulevat. Ja Del Bishop on varmaan niin häpeissään kuin olla saattaa myöhästymisensä vuoksi." Hän kääntyi miehen puoleen ja heitti valokuvauskoneen ja selkärepun olkansa yli. "Minun täytyy siis sanoa hyvästi ja kiittää teitä ystävällisyydestänne."
"Oi ei suinkaan — ei teidän kannata kiittää. Saman minä tekisin jokaiselle —"
"Varieteetaiteilijalle!"
Miehen katse ilmaisi moitetta, mutta hän jatkoi "En tiedä teidän nimeänne enkä pyydäkään saada sitä tietää."
"Mutta minä en olekaan niin armoton, etten sanoisi sitä, sillä sattumalta tiedän teidän nimenne. Mister Vance Corliss! Minä näin sen tietysti matkakapineittenne osoitekortista", hän selitti. "Ja minä toivon että te tulette minua tervehtimään käydessänne Dawson'issa. Nimeni on Frona Welse. Hyvästi!"
"Ei suinkaan Jakob Welse ole isänne?" huusi mies hänen jälkeensä hänen juostessaan kevyesti tietä kohden.
Hän käänsi päätään ja nyökäytti myöntävästi.
Mutta Del Bishop ei ollut ensinkään häpeissään eikä edes pahoillaan. "Kyllä ihminen, jonka nimi on Welse, aina putoaa jaloilleen ja oikeaan paikkaan." Näin hän oli tuuminut ja lohduttautunut laskeutuessaan levolle edellisenä iltana. Mutta vihainen hän oli, äkäinen kuin ampiainen hänen omaa puhetapaansa käyttäen.
"Huomenta", hän sanoi tervehdykseksi. "Kyllä teidän kasvoistanne näkyy, että olette nukkunut yönne mainiosti mutta minua te ette voi siitä kiittää."
"Ette kai vain ollut huolissanne?" kysyi Frona.
"Huolissaniko? Teidänkö takianne, joka kuulutte Welsen sukuun? Kuka? Minäkö vai? En kuolemakseni! Minulla oli aivan tarpeeksi työtä antaessani Crater Laken kuulla, mitä siitä ajattelin. Minä en siedä vettä. Johan sen teille sanoin. Aina se tekee minulle kiusaa — mutta en minä sitä silti pelkää."
"Hei, Pete!" Hän kääntyi intiaanien puoleen. "Eteenpäin ja hyvää kyytiä! Meidän pitää olla Lindermanin järvellä puolenpäivän aikana."
"Frona Welse?" Vance Corliss toisti nimeä itsekseen.
Koko juttu tuntui hänestä kuin unelta, ja hän kääntyi katsomaan tytön jälkeen vakuuttaakseen itselleen, että se oli täyttä totta. Del Bishop ja intiaanit olivat jo kadonneet näkyvistä kallioseinämän taa. Frona kiersi juuri sen juuren alitse. Aurinko valaisi häntä kirkkaasti, ja hän erottautui loistavana kallioseinän tummaa taustaa vastaan. Hän heilautti vuorisauvaansa ja kääntyi Vance Corlissin nostaessa lakkiaan kallionkielekkeen taa ja katosi näkyvistä.
VIIDES LUKU.
Jakob Welse oli todellakin mahtava ja merkillinen mies. Hän oli jättiläisliikemies maassa, jossa ei ollut kauppaa, yhdeksännentoista vuosisadan täysin kehittynyt tuote yhteiskunnassa, joka oli yhtä alkuperäinen kuin muinoisten vandaalien. Teollisuuden mahtavana, yksinoikeutettuna valtiaana hän hallitsi riippumattominta ihmisjoukkoa, mikä koskaan on kaikilta maan ääriltä kokoontunut samalle seudulle. Taloudellisen elämän lähetyssaarnaajana, kaupan Pyhänä Paavalina hän julisti tarkoituksenmukaisuuden ja voiman oppia. Hän uskoi ihmisen luonnollisiin oikeuksiin, oli itse kansanvaltaisuuden kannattaja — ja joka miehen täytyi alistua hänen yksinvaltansa alle. Jakob Welsen ja kansan hyväksi, Jakob Welsen kautta, se oli hänen hallitusohjelmansa, hänen kirjoittamaton evankeliuminsa. Omin voimin hän oli laajentanut valtaansa, kunnes se ulottui alueille, jotka vastasivat toistakymmentä Rooman maakuntaa. Hänen ukaasinsa saivat väestön luoteen ja vuoksen tavoin liikehtimään sadantuhannen mailin laajuisella alueella, ja kaupunkeja kasvoi maasta ja katosi hänen käskystään.
Ja kuitenkin hän oli yksinkertainen mies. Hän näki ensi kerran päivän valon La Plata joen varrella leviävällä aavikolla sinisen taivaan alla, missä maan vihreä ruoho hyväili hänen alastonta pikku ruumistaan. Ensimmäiseksi hänen silmänsä kohtasivat hevoset, jotka yhä satuloituina lempeästi kummeksuen katsoivat ihmettä. Sillä hänen isänsä, joka oli turkismetsästäjä, oli vain poikennut tieltä, jotta hänen vaimonsa saisi rauhassa synnyttää. Tunnin tai parin kuluttua nuo kaksi, joita nyt oli kolme, olivat taas hevosten selässä ja saavuttivat pian toverinsa. Matka ei ollut viivästynyt, aikaa ei ollut menetetty. Seuraavana aamuna hänen äitinsä keitti suuruksen leiritulella ja ratsasti sitten viidenkymmenen mailin matkan auringonlaskuun asti.
Metsästäjä-isä polveutui sitkeästä walesilaisesta heimosta, joka menneinä aikoina oli vähitellen muuttanut Ohioon ahtaaksi käyneestä Idästä, ja äiti oli Ontarioon muuttaneiden irlantilaisten siirtolaisten tytär. Molemmilta vanhemmiltaan hän peri vaeltamishalun, kuumeentapaisen innon päästä eteenpäin, niin kauas kuin mahdollista. Elämänsä ensimmäisenä vuonna, ennenkuin vielä oli oppinut käyttämään jalkojaan, Jakob Welse oli hevosen selässä kulkenut läpi tuhannen mailin laajuisen aavikon ja viettänyt talven metsästysmajassa pohjoisessa, Punaisen joen lähteillä. Mokkasiinit olivat hänen ensimmäiset jalkineensa, hirvenrasva hänen ensimmäinen mieliruokansa. Ensimmäiset yleiskäsitteet, jotka hän itselleen loi, olivat, että maailman muodostivat suuret erämaat ja valkeat aavikot ja että siinä asui intiaaneja ja valkeita metsästäjiä, sellaisia kuin hänen isänsä. Kaupunki oli ryhmä hirvennahoista tehtyjä asumuksia, kauppapaikka sivistyksen tyyssija ja kaupanhoitaja melkein itse kaikkivaltias Jumala. Joet ja järvet olivat olemassa etupäässä sen vuoksi, että ihminen saisi kulkea niitä pitkin. Tältä kannalta hän ei voinut käsittää vuorten tarkoitusta, mutta hän ei antanut niiden häiritä itseään, vaan luki ne selittämättömien asioitten luokkaan. Ihmiset kuolivat joskus. Mutta heidän lihansa ei kelvannut syötäväksi, ja heidän nahkansa oli arvoton, — ehkäpä sen vuoksi, että se ei ollut karvainen. Eläinten nahat olivat sitä vastoin kallisarvoiset, ja jos niitä oli jonkun verran, saattoi niillä ostaa koko maailman. Eläimet olivat luodut ihmisten pyydettäviksi ja nyljettäviksi. Hän ei tiennyt, miksi ihmiset olivat luodut — ellei kenties kauppamiestä varten.
Vanhemmaksi päästyään hän kehitteli käsityksiään, mutta elämänkulku antoi hänelle alituisesti aihetta lapselliseen, kunnioituksensekaiseen ihmettelyyn. Vasta hänen mieheksi tultuaan ja nähtyään puolet kaikista Yhdysvaltain kaupungeista tuo lapsellisen ihmettelyn ilme katosi hänen silmistään, ja ne tulivat täysin teräviksi ja valppaiksi. Kun hän poikana joutui kosketuksiin kaupunkien kanssa, niin vanhat mielikuvat osaksi muuttuivat, ja uusia tuli niiden rinnalle. Ihmiset, jotka elivät kaupungeissa, olivat veltostuneita. Heillä ei ollut kompassia päässään ja he eksyivät helposti. Sen vuoksi he mieluimmin asuivat kaupungeissa. Koska he saattoivat vilustua ja koska he pelkäsivät pimeyttä, niin he nukkuivat katon alla ja lukitsivat ovensa yöksi. Naiset olivat lempeitä ja kauniita, mutta he eivät jaksaneet kulkea pitkiä päivämatkoja lumikengillä. Kaikki kaupunkilaiset puhuivat liian paljon. Sen takia he myöskin valehtelivat eivätkä kyenneet paljoakaan aikaansaamaan kättensä työllä. Lopuksi he olivat keksineet erään uuden inhimillisen voimakeinon, jota sanottiin "puijaukseksi". Jos kenen mieli sitä käyttää, niin hänen oli oltava tuiki varma asiastaan, muuten hän saattoi joutua koville sen vuoksi. Puijaus oli hyvä keino — kunhan sitä vain osasi käyttää.
Vaikka hän melkein koko elämänsä ajan elikin metsissä ja vuorilla, niin hän myöhemmin kuitenkin oppi tietämään, ettei kaupunkien tarvinnut olla ensinkään huonoja ja että mies saattoi elää kaupungissa ja kuitenkin olla mies. Hän oli tottunut taistelemaan luonnonvoimia vastaan, ja kauppataistelu yhteiskunnallisia voimia vastaan veti häntä puoleensa. Kaupan ja pörssin mestarit huikaisivat, mutta eivät sokaisseet häntä, hän tutki heitä ja pyrki saamaan selville heidän voimansa salaisuuden. Ja edelleen hän merkiksi siitä, että Nasaretistakin tulee jotain hyvää, parhaassa miehuuden iässä otti vaimokseen kaupungissa kasvaneen naisen. Mutta yhä hän tahtoi päästä "niin kauas kuin mahdollista", eikä peritty intohimo jättänyt häntä rauhaan, ennenkuin he lähtivät matkaan ja Dyean rannalle, metsän reunaan, rakensivat hirsistä suuren kauppatalon. Ja täällä hän aikojen kuluessa oppi arvostelemaan asioita oikealta kannalta ja yhdisteli ja eritteli yhteiskunnan ilmiöitä aivan samoin kuin aikaisemmin luonnonilmiöitä. Hän huomasi niiden välillä vallitsevan vastaavaisuuden suhteen. Molemmat olivat samojen lakien alaiset, samat totuudet vallitsivat molemmissa. Kilpailu oli luomisen salaisuus, taistelu edistyksen ehto ja edellytys. Maailma oli luotu voimakkaita varten, ja ainoastaan voimakkaat saivat periä sen. Kaikessa vallitsi ikuinen oikeus. Olla oikeudenmukainen oli samaa kuin olla voimakas, tehdä syntiä samaa kuin olla heikko. Rehellisen miehen puijaaminen oli epärehellistä, puijaajan puijaaminen oikeuden miekalla iskemistä. Alkuperäisen voiman sijana oli käsivarsi, uuden ajan voiman sijana ovat aivot. Mutta vaikka taistelu olikin vaihtanut paikkaa, niin se kuitenkin oli sama kuin muinoinkin, ihminen kamppaili nyt kuten jo ammoisina aikoina maailman herruudesta ja sen iloista. Mutta miekka oli saanut väistyä kassakirjan, haarniskoitu ritari verkapukuisen liikemiehen ja hallinnollisen vallan keskus kauppavaihdon tyyssijan tieltä. Uuden ajan harkitseva tahto oli voittanut menneisyyden sokean intohimon. Taipumaton maa totteli vain voimaa. Järki merkitsi enemmän kuin ruumiillinen voima; siksi mies, jolla oli järkeä, parhaiten kelpasi alkuperäisten olojen herraksi.
Hän ei ollut saanut paljoakaan varsinaista kasvatusta. Leiritulen ja kynttilän ääressä äiti oli opettanut häntä lukemaan ja kirjoittamaan ja antanut hänelle joitakin tietoja uskonnosta; sen lisäksi hän itse oli hankkinut itselleen kirjatietoja mitä erilaisimmilta aloilta. Hän ei ollut koskaan oppinut enempää kuin jaksoi sulattaa. Hän kykeni käsittämään elämän tosiasioita, hänellä oli luonnonihmisen selvä ajatustapa ja avoin silmä.
Ja niin tapahtui kerran, että Jakob Welse eräänä varhaisena aamuna kulki Chilcootin yli ja katosi teille tietymättömille. Vuotta myöhemmin hän ilmestyi Yukonjoen suulla, Beringin-meren rannikolla sijaitseville venäläisalueille. Hän oli tehnyt kolmentuhannen mailin jokimatkan, kokenut paljon ja nähnyt suuren unen. Mutta hän ei ilmaissut ajatuksiaan, vaan ryhtyi työhön, ja eräänä päivänä ränstyneen jokilaivan ilkkuva vihellys tervehti keskiyön aurinkoa kostealla joenrannalla sijaitsevan Fort o' Yukonin luona. Saavutus oli suurenmoinen, sen toteuttamisesta voi Jakob Welse yksin kertoa, mutta tätä mahdottomuutta seurasi toinen, höyrylaivaa höyrylaiva ja yritystä yritys. Monen tuhannen mailin laajuisille alueille, jokien ja niiden sivujokien varsille, hän rakensi kauppa-asemia ja varastorakennuksia. Hän pakotti alkuasukkaat käyttämään valkoisen miehen kirvestä, ja joka kylään ja kylien välille kohosi halkopinoja hänen alustensa tarpeiksi. Eräälle Beringin-meren saarelle, siihen, missä joki ja valtameri yhtyivät, hän perusti suuren keskusaseman, ja Tyynen valtameren pohjoisosissa kulkivat hänen mahtavat valtamerihöyrylaivansa. Ja hänen toimistoissaan Seattlessa ja San Franciscossa tarvittiin kymmenittäin apulaisia järjestelmällisesti hoitamaan laajan liikkeen asioita.
Kansaa tuli tulvien maahan. Tähän asti nälkä oli karkottanut heidät sieltä, mutta nyt Jakob Welse oli siellä ruokavarastoineen; niin he viettivät talven pakkasissa ja kaivoivat kultaa jäätyneestä maasta. Jakob Welse rohkaisi heitä, hankki heille elintarpeita, merkitsi heidät yhtiön kirjoihin. Hänen höyrylaivansa kuljettivat heidät ylös pitkin Koyokuk-jokea menneinä Arctic Cityn aikoina. Missä vain löydettiin kultaa, sinne hän perusti liikkeen ja rakensi kauppatalon. Kaupunki syntyi pian sen ympärille. Hän tutki, teki laskelmia ja kehitti mahdollisuuksia. Väsymättömänä, lannistumattomana, teräksen loisto tummissa silmissään hän oli yht'aikaa kaikkialla läsnä ja teki kaiken. Liikennettä avattaessa uudelle joelle hän oli paikalla sekä matkan alussa että sen lopussa ja kiirehti ruokatavarain lähettämistä. Maan rajojen ulkopuolella hän hankki liikesuhteita, teki liittoja koko maailman yhtiöitten kanssa ja aikaansai erikoissopimuksia kuljetusmaksuista. Itse maassa hän möi elintarpeita, vaatetavaroita ja tupakkaa, rakensi sahoja, suunnitteli kaupunkialueita ja etsi kupari-, rauta- ja hiiliaarteita. Ja jotta kullankaivajat olisivat hyvin varustetut, hän hankki napaseudun mailta, aina Siperiasta asti, asukkaitten valmistamia lumikenkiä, mucluc'eja ja turkkeja.
Hän kantoi maata hartioillaan, huolehti sen tarpeista, teki työtä sen hyväksi. Joka unssi sen kultaa kulki hänen käsiensä kautta, samoin jok'ainoa postikortti ja luottamuskirje. Hän hoiti sen pankki- ja vaihtoasioita, kuljetti ja jakoi postin. Hän ei suvainnut kilpailua, peloitti maasta nylkemishaluiset rahamiehet, veti nenästä kilpailevia yhtiöitä, ja kun ei se auttanut, hän musersi ne todenteolla. Ja kaikesta tästä huolimatta hänellä riitti aikaa ja tilaisuutta muistaa äiditöntä tyttöään, kasvattaa häntä sitä asemaa varten, jonka oli hänelle luonut.
KUUDES LUKU.
"Niin, kapteeni, teidän täytynee myöntää, että meidän on pakko hiukan liioitella tilanteen vakavuutta?" Jakob Welse auttoi nahkaturkkia vieraansa ylle ja jatkoi: "En tarkoita, ettei se olisi vakava, vaan että se ei saa tulla vakavammaksi. Olemmehan me kaksi ennenkin taistelleet nälänhätää vastaan. Meidän täytyy peloittaa heitä ja tehdä se nyt, ennenkuin on liian myöhäistä. Jos Dawsonista poistetaan 5,000 miestä, niin elintarpeet riittävät. Jos nuo 5,000 levittävät huhun nälänhädästä Dyeaan ja Skaguayhin, niin he estävät 5,000 uutta miestä tulemasta tänne jäätiköitten yli."
"Aivan oikein! Ja te voitte olla varma tarmokkaasta yhteistoiminnasta järjestysvallan taholta, mr Welse." Puhuja, harmaatukkainen mies, jolla oli päättäväinen ilme, tanakka vartalo ja sotilaan ryhti, käänsi kauluksensa korville ja tarttui ovenripaan. "Olen jo huomannut, että vastatulleet teidän ansiostanne alkavat myydä varustuksiaan ja ostella koiria. Mikä rynnäkkö tästä tuleekaan rannikolle, kunhan joki jäätyy! Ja kun yksikin mies myy tuhat naulaa elintarpeita ja lähtee tiehensä, niin se merkitsee, että jäljelle jää yksi tyhjä vatsa vähemmän ja että toinen, joka jää, tulee täytetyksi. Milloin Laura lähtee?"
"Tänään aamupäivällä, mukanaan 300 miestä, joilla ei ole ruokaa.
Olisipa niitä 3,000!"
"Amen! Ja milloin odotatte tyttärenne saapuvan?"
"Minä päivänä tahansa." Jakob Welsen silmät saivat lämpimän ilmeen. "Toivon, että tulette luoksemme päivälliselle, kun hän on tullut ja otatte mukaanne muutamia nuorukaisianne kasarmista. Minä en tiedä kaikkien nimiä, mutta viekää heille kuitenkin terveiseni. Olen laiminlyönyt seuraelämän — ei ole ollut aikaa — mutta tahdon pitää huolta siitä, että tyttö saa huvitella. Hän tulee suoraa tietä Yhdysvalloista ja Lontoosta ja voisi helposti tuntea itsensä yksinäiseksi täällä. Ymmärrättehän?"
Jakob Welse sulki oven, työnsi tuoliaan hiukan taapäin ja asetti jalkansa tulisijan rautaristikkoa vasten. Puolen minuuttia tyttömäinen olento välkkyi tulen valossa hänen silmäinsä edessä sulautuen sitten vaalean, saksalaistyyppisen naisen kuvaksi.
Ovi avautui. "Mr Welse, mr Foster lähetti minut kysymään, saako hän edelleen menetellä allekirjoittamienne määräysten mukaisesti, mitä ruokavarastoihin tulee?"
"Kyllä, mr Smith. Mutta sanokaa, että hän jakaa vain puolet säädetystä määrästä. Jos jonkun osuus on tuhat naulaa, niin antakaa hänelle viisisataa."
Hän sytytti sikarin ja nojautui taas selkäkenoon tuolissaan.
"Kapteeni Mc Gregor pyytää päästä puheillenne, sir."
"Antakaa hänen tulla."
Kapteeni Mc Gregor astui huoneeseen ja jäi seisomaan esimiehensä eteen. Uusi maailma oli lapsuudesta asti kovin kourin pidellyt tätä skotlantilaista, mutta hänen ahavoituneitten kasvojensa jokainen piirre ilmaisi ankaraa oikeudenmukaisuutta, ja päättäväinen leuka julisti katsojalle, että oli edullisinta olla rehellinen, jos joutui tekemisiin sen omistajan kanssa. Tätä varoitusta vahvisti nenä, joka oli vino ja poikki hakattu, sekä pitkä arpi, joka kulki pitkin otsaa ja katosi harmahtavien hiusten peittoon.
"Tunnin kuluttua me irroitamme köydet, sir, ja olen tullut saamaan viimeisiä määräyksiä."
"Hyvä!" Jakob Welse käänsi tuoliaan. "Kapteeni Mc Gregor!"
"Mitä, sir?"
"Minä olin ajatellut teille muuta työtä talveksi, mutta olen muuttanut mieltä ja päättänyt antaa teidän kuljettaa Lauraa. Voitteko arvata miksi?"
Kapteeni Mc Gregor siirsi painonsa toiselta jalalta toiselle, ja ovela, irvistyksenkaltainen hymy vilkkui hänen silmäkulmillaan. "Taitaa olla kova edessä", hän mörähti.
"Minä en olisi voinut keksiä sopivampaa miestä. Mr Bally antaa teille yksityiskohtaiset ohjeet, kunhan olette laivassa. Mutta antakaa minun vain sanoa teille, että ellemme saa tarpeeksi miehiä peloitetuksi lähtemään seudulta, niin Fort Yukonissa tulee olemaan ankara puute. Ymmärrättekö?"
"Ymmärrän."
"Sen vuoksi ei mitään ylellisyyttä! Te otatte kolmesataa miestä mukaanne, voi sattua, että kaksi kertaa niin monta lähtee samaa tietä, kun joki ehtii jäätyä. Teillä tulee olemaan tuhat henkeä ruokittavananne talvella. Antakaa heille määrätyt ruokaosuutensa — työn palkaksi — ja katsokaa, että he tekevät työtä. Haloista 6 dollaria syleltä, ja ne on pinottava rantaan, sellaiselle paikalle, mihin höyrylaivat voivat laskea maihin. Jos eivät tee työtä, niin saavat olla ilman ruokaa. Ymmärrättekö?"
"Ymmärrän."
"Tuhat miestä voi tuottaa ikävyyksiä, jos saavat laiskotella. Ja he voivat tehdä sen joka tapauksessa. Pitäkää huolta siitä, etteivät he silloin saa haltuunsa elintarvevarastoja. Jos niin kävisi, niin — täyttäkää velvollisuutenne."
Toinen nyökäytti jurosti päätään. Hän puristi itsetiedottomasti kätensä nyrkkiin, ja otsan arpi kävi tulipunaiseksi.
"Satamassa on viisi höyrylaivaa jäissä. Älkää antako kevättulvan turmella niitä ja sijoittakaa ennen kaikkea niiden lasti suureen tavara vajaan. Siten te voitte paremmin suojella sitä ja estää sitä kastumasta. Lähettäkää sanankuljettaja Fort Burriin pyytämään mr Carterilta kolme miestä. Hän ei tarvitse heitä. Circle Cityssä ei ole paljoakaan tehtävää. Poiketkaa sinne matkalla ja ottakaa puolet mr Burdwellin miehistä. Te tulette tarvitsemaan heitä, teiltä ei tule puuttumaan levottomuuksia eikä revolverinäytelmiä. Älkää taipuko! Pitäkää ohjakset kireällä alusta alkaen. Muistakaa, että se, joka ensin ampuu, pääsee leikistä ehjin nahoin. Älkää hetkeksikään unohtako varastoja!"
"En, sir!" mutisi kapteeni Mc Gregor vastaukseksi ja lähti huoneesta.
"John Melton — mr John Melton, sir. Voiko hän päästä puheillenne?"
"Katsokaahan nyt, Welse, mitä tämä merkitsee?" John Melton seurasi kirjurin kintereillä ja melkein kaatoi hänet kumoon rynnätessään eteenpäin heiluttaen paperia kädessään yhtiön päämiehen silmien edessä. "Lukekaa tämä! Mitä siinä sanotaan?"
Jakob Welse loi silmäyksen paperiin ja katsoi sitten kylmästi ylös.
"Tuhat naulaa elintarpeita!"
"Sitähän minäkin sanon, mutta se mies, joka teillä on liikkeessänne, väittää vastaan. Hän sanoo, että se merkitsee viittäsataa naulaa."
"Hän on aivan oikeassa."
"Mutta —"
"Siinä sanotaan tuhat naulaa, mutta liikkeessäni se merkitsee vain viittäsataa."
"Onko tämä teidän allekirjoituksenne?" Mies työnsi kuitin uudestaan toisen silmien eteen.
"On kyllä."
"Mitä te sitten aiotte tehdä?"
"Antaa teille viisisataa. Mitä te sitten aiotte tehdä?"
"Kieltäytyä vastaanottamasta niitä."
"Hyvä! Silloin meillä ei ole syytä keskustella enempää tästä asiasta."
"Onpa kyllä. Minä en halua tästä lähin olla teidän kanssanne missään tekemisissä. Olen tarpeeksi rikas hankkiakseni itse vuorten tuolta puolen mitä tarvitsen, ja sen teenkin ensi vuonna. Meidän liikesuhteemme ovat tästä hetkestä ainiaaksi lopussa."
"Minä en voi sille mitään. Teillä on kolmensadantuhannen dollarin arvosta kultaa minun hallussani. Menkää mr Atshelerin luo ja nostakaa ne heti."
Mies astui raivoissaan edestakaisin huoneessa.
"Enkö minä voi saada niitä tuhatta naulaa? Taivas varjelkoon, mies!
Minä olen maksanut ne. Ette kai aio tappaa minua nälkään?"
"Kuulkaahan nyt, Melton!" Jakob Welse keskeytti puheensa kopsauttaakseen tuhan sikaristaan. "Mitä te nyt oikeastaan ajatte takaa? Mitä te tahdotte?"
"Tuhat naulaa elintarpeita."
"Omaa vatsaanne varten?"
Bonanzan kuningas nyökäytti päätään.
"Juuri niin." Vaot Jakob Welsen otsassa tulivat selvemmin näkyviin. "Te huolehditte omasta vatsastanne, minä kahdenkymmenentuhannen ihmisen vatsasta."
"Mutta Tim Mc Ready sai eilen tuhat naulaansa."
"Vähennys astui voimaan vasta tänään."
"Mutta miksi juuri minun pitää joutua kärsimään?"
"Miksi te ette tullut eilen ja Tim Mc Ready tänään?"
Melton ei tiennyt mitä sanoa, ja Jakob Welse vastasi itse olkapäitään kohauttaen omaan kysymykseensä:
"Juuri siitä se johtuu eikä mistään suosikkijärjestelmästä. Jos te vetoatte Tim Mc Readyyn, niin minä puolestani vetoan siihen, että te ette tullut eilen. Parempi on, että molemmat syytämme sallimusta. Te kestitte nälänhädän Forty Milessa. Te olette valkoinen mies. Teidän rikkautenne ei oikeuta teitä saamaan naulaakaan enempää, kuin repaleinen vanhus, jolla ei ole penniäkään, tai vasta syntynyt lapsi saa. Luottakaa minuun! Niin kauan kuin minulla on naulankaan verran ruokaa, niin teidän ei tarvitse kärsiä nälkää. Antakaa nyt minulle kättä, olkaa iloisen näköinen ja koettakaa tyytyä osaanne."
Yhä vielä kuohuksissaan, vaikkakin pahin myrsky jo oli tyyntynyt, Bonanzan kuningas kuitenkin pudisti tarjottua kättä ja syöksyi sitten ovesta ulos. Ennenkuin se ehti sulkeutua hänen jälkeensä, muuan notkea yankee livahti huoneeseen, koukisti toisen mokkasiinin verhoaman jalkansa, veti sillä tuolin alleen, istuutui ja alkoi tuttavallisesti:
"Tuota noin, eivät kai ihmiset oikein pidä tästä uudesta ruoanjakelukomennosta vai mitä?"
"Kas, Dave! Tekö siinä olette?"
"Niinpä luulisin. Sitähän minun piti sanoa, että kyllä niitä tulee lähtemään täältä laumoittain pakoon, kunhan joki jäätyy."
"Niinkö luulette?"
"Luulen totisesti."
"Sepä hauska kuulla. Juuri sitä maa tarvitsee. No lähdettekö tekin?"
"En ikipäivinä." Dave Harney heitti päänsä taapäin keikaroivan itsetyytyväisenä. "Kuljetin kimpsuni ja kampsuni eilen kaivokselle — en hetkeäkään liian aikaisin. Mutta tuota noin, sitten tapahtui jotain hullua. Sokeri oli kaikki viimeisessä reessä, ja juuri siinä, missä tie kääntyy Klondykesta Bonanzaan, jää murtui, enkä sen jälkeen ole nähnyt jälkeäkään reestä enkä sokerista. Viimeinen reki ja kaikki sokeri! Ja siksi minä nyt poikkesin saamaan sadan naulan verran — valkoista tai ruskeata, samantekevä!"
Jakob Welse pudisti päätään ja hymyili, mutta Harney veti tuolinsa lähemmä.
"Teidän kirjurinne sanoi, ettei hän tiennyt, saisiko hän antaa minulle, ja kun minulla ei ollut teiltä lupakirjaa, niin sanoin, että käyn teidän puheillanne, ymmärrättekö? En minä välitä siitä, mitä se maksaa. Antakaa vain tasan sata naulaa, se riittää."
"Tuota noin", hän jatkoi rauhallisesti huomatessaan Welsen päättäväisen ja kielteisen päänpudistuksen. "Minä pidän niin hirveän paljon makeasta. Muistatteko niitä nekkuja silloin Preacher Creekissä? Kuinka se aika kuluu! Siitä on nyt kuusi vuotta, ei, enemmän, seitsemän, hitto vie! Mutta sitähän minun piti sanoa, että ennen minä olisin vailla mitä tahansa kuin sokeria. Ja mitä siihen sokeriin tulee, niin minulla on koira tuolla ulkona. Eiköhän ole paras ajaa varaston luo ja ottaa sokeri sieltä? Vai mitä?"
Mutta hän huomasi, että Jakob Welse aikoi sanoa "ei", ja kiiruhti jatkamaan:
"No, enhän minä tahdo väkisin ottaa, en millään ehdolla. Niin että jos teillä on sitä niukalti, niin minä voin tyytyä seitsemäänkymmeneenviiteen —" (hän tutki toisen ilmettä) "ja ehkäpä viiteenkymmeneenkin. Minä käsitän teidän asemanne enkä ole niin halpamainen, että kiusaisin teitä —."
"Älkää huoliko tuhlata sanoja, Dave! Meillä ei ole naulaakaan sokeria liikaa."
"Tuota noin, enhän minä väkisin, ja teidän tähtenne minä suostun kahteenkymmeneenviiteen."
"Te ette voi saada hitustakaan."
"Enkö pientä palaakaan? No niin, älkää nyt olko minulle vihainen. Unohdetaan, että minä olen teiltä pyytänyt! Minä tulen sitten toiste, kun sopii paremmin. Hyvästi siihen asti! Tuota noin!" Hän käänsi päätään ja näytti höristävän korviaan paremmin kuullakseen. "Tuo on Lauran vihellys. Tuletteko katsomaan sen lähtöä? Mennään yhdessä!"
Jakob Welse veti karhunnahkaturkit ylleen ja kintaat käteensä, ja he astuivat ulompien toimistohuoneitten läpi myymälähuoneeseen. Se oli niin suuri, ettei ollut tungoksen merkkiäkään, vaikka myymäläpöydän takana oli parisataa ostajaa. Moni oli vakavan näköinen, ja useampi kuin yksi heitti synkeän silmäyksen yhtiön päämieheen tämän kulkiessa ohi. Kauppa-apulaiset möivät kaikkea paitsi ruokavaroja, mutta juuri viimeksi mainittuja jokainen tahtoi saada. "Hän odottaa parempia hintoja, nälänhädän hintoja", kuiskasi muuan punapartainen kaivosmies pilkallisesti. Jakob Welse kuuli sanat, mutta ei kiinnittänyt niihin huomiota. Hän tiesi saavansa kuulla ne monta kertaa ja paljon ikävämmällä tavalla lausuttuina, ennenkuin hätä oli ohitse.
Ulkona katukäytävällä hän pysähtyi katsomaan julistuksia, joita oli naulattu rakennuksen seinään. Muutamat koskivat kadonneita, löydettyjä tai myytäviä koiria, kaikki muut kaupan olevia varusteita. Arkamieliset olivat jo joutuneet pelon valtaan. Jakob Welse huomasi Meltonin juttelevan pelokkaan näköisen vasta tulleen kanssa ja päätteli Bonanzan kuninkaan tyytyväisestä ilmeestä, että tämän oli onnistunut täyttää talvivarastonsa.
"Miksi ette koeta hankkia sokeria toisia teitä, Dave?" kysäisi Jakob
Welse osoittaen ilmoitustauluja.
Dave Harneyn katse ilmaisi moitetta. "Luuletteko, etten minä ole koettanut? Olen saanut koirieni käpälät melkein pilalle ajaessani sokeria takaa Klondyke Citystä aina Hospitaliin asti. Sitä ei saa mistään hinnasta."
He kulkivat pitkin sivukäytävää liikerakennuksen ovien ja mukavasti lumelle ojentautuneitten, odottavien ajokoirien ohi. Tätä lunta — ensimmäistä pysyvää tänä talvena — ympäristön kaivosmiehet olivat odottaneet voidakseen aloittaa tavarainsa kuljetuksen.
"On se sentään merkillistä", uskalsi Dave Harney syvämietteisesti lausua heidän astuessaan pääkadun poikki joenrannalle, "hiton merkillistä, että minulla on kaksi viidensadan jalan kulta-aluetta, joiden arvo on viisi miljoonaa dollaria, niin totta kuin minusta kannattaa maksaa yhden sentin, eikä kuitenkaan palastakaan sokeria, millä saisin kahvini ja vellini makeaksi. Hitto vieköön koko tämän maan! Minä myyn kaiken, mitä minulla täällä on, ja lähden tieheni. Minä — minä menen takasin Valtoihin!"
"Sitä te ette tee", vastasi Jakob Welse. "Samaa te olette ennenkin uhkaillut. Te elitte vuoden pelkällä lihalla Stuart-joen varrella, jollen väärin muista. Te söitte lohenmahoja ja koiria pohjoisessa Tananan varrella, puhumattakaan siitä, että olette kestänyt kaksi nälkävuotta. Ettekä te kuitenkaan toistaiseksi ole lähtenyt tiehenne ettekä tule sitä tekemäänkään. Täällä te kuolette, niin totta kuin Lauran köysiä paraikaa vedetään kannelle. Ja minä odotan varmasti vielä kerran saavani pitää huolta teidän pesänselvityksestänne. Te olette kiinteä kappale täällä, ja itse te sen parhaiten tiedätte."
Kaiken aikaa Jakob Welse oli saanut vastailla ohikulkijoitten tervehdyksiin. Ne, jotka tunsivat hänet, olivat parhaasta päästä varhain maahan muuttaneita, ja hän tunsi heidät kaikki nimeltä. Mutta vasta tulleittenkin joukossa oli tuskin ainoatakaan, jolle hänen ulkomuotonsa ei ollut tuttu.
"Tekisi mieleni lyödä vetoa, että olen Pariisissa vuonna 1900", vastusteli Eldoradon kuningas heikosti. Mutta Jakob Welse ei kuullut. Laivalla soitettiin viimeistä kertaa, ja Mc Gregorin tervehtiessä päällikköään perämiehenkojusta Laura loittoni rannasta. Ilma raikui rannalle jääneitten onnentoivotuksista ja viimeisistä jäähyväishuudoista, mutta nuo kolmesataa, joilla ei ollut ruokaa ja joiden sen vuoksi täytyi kääntää selkänsä kultaisille unelmilleen, seisoivat hiljaa ja alakuloisina eivätkä paljoakaan vastanneet toisten huutoihin. Laura kulki perä edellä pitkin kanavaa, jonka se mursi rantajäihin, kääntyi myötävirtaan ja lähti päästäen viimeisen huudon täyttä vauhtia eteenpäin.
Väkijoukko harveni, ja jokainen lähti jatkamaan työtänsä. Jakob Welsen ympärille oli kokoontunut kymmeneen nouseva joukko tuttavia. Puhe koski nälänhätää, mutta se oli miesten puhetta. Dave Harneykin unohti kirota maata sokerinpuutteen takia ja ryhtyi sen sijaan laskemaan leikkiä vasta tulleitten kustannuksella, joita hän siwash-kielellä kutsui nimellä chechaquos. Kesken leikintekoa hänen tarkka silmänsä huomasi mustan pilkun, joka jääsohjossa kulki jokea alas. "Katsokaahan tuota!" hän huusi. "Kanootti jäissä!"
Kiemurrellen ja käännellen, vuoroin soutaen, vuoroin työntäen syrjään uiskentelevia jäälauttoja kanootissa olevat kaksi miestä yrittivät päästä lähemmäksi rantajään reunaa, jota pitkin he kulkivat etsien tietä rantaan. Höyrylaivan uurtaman uoman kohdalla he pistivät aironsa syrjään, ja nuolena vene lensi tyveneen veteen. Odottava väkijoukko otti heidät avosylin vastaan, auttoi heidät maihin ja nosti heidän kanoottinsa rannalle. Sen pohjalla oli kaksi nahkaista postilaukkua, pari peitettä, kahvi- ja paistinpannu ja melkein tyhjä eväspussi. Miehet olivat kylmästä niin kohmettuneet, että tuskin pysyivät jaloillaan. Dave Harney ehdotti whiskyä ja tahtoi heti paikalla saada heidät mukaansa, mutta toinen miehistä jäi kangistunein käsin tervehtimään Jakob Welseä.
"Hän on tulossa", hän ilmoitti. "Sivuutimme hänen veneensä tunti sitten. Se voi tulla esiin mutkasta minä hetkenä tahansa. Minulla on teille kirjeitä, tulen kyllä tuomaan ne teille vähän myöhemmin. Ensin minun täytyy saada jotain sisääni." Hän kääntyi mennäkseen Dave Harneyn kanssa, mutta pysähtyi äkkiä ja osoitti kädellään joelle päin. "Siinä hän onkin. Tulee juuri esiin rantakallion takaa."
"Juoskaa, pojat, ja katsokaa, että saatte whiskyä!" kehoitti Dave Harney häntä ja hänen toveriaan. "Sanokaa, että minä maksan, ja ottakaa kaksinkertaiset annokset. Ja suokaa anteeksi, etten tule juomaan teidän kanssanne, sillä minä aion jäädä tänne."
Klondyke, Yukonin sivujoki, toi muassaan suuret määrät jäitä, mahtavia lohkareita ja pehmeää sohjoa, ja ne työnsivät venettä Yukonin keskiuomaa kohti. Rannalla-olijat näkivät selvästi kamppailun — neljän miehen seisovan veneessä ja meloillaan raivaavan tietä ratisevien jääkappaleitten lomitse. Veneessä olevasta Yukon-uunista nousi sininen savupylväs suikerrellen ilmaan, ja pian saattoi nähdä naisen istuvan veneen perässä ja hoitavan pitkää perämelaa. Kun Jakob Welse tämän näki, niin hänen silmänsä välähtivät. Tämä oli ensimmäinen enne, ja se lupasi hyvää. Tyttö oli pysynyt Welsenä, taistelijana. Lukuvuodet eivät olleet tehneet häntä heikoksi. Hän oli ensi kertaa ollut kaukana kotoiselta maaperältä, mutta hän ei pelännyt sitä; hän saattoi palata iloisena ja luonnollisena.
Näin Jakob Welse mietti mielessään, kunnes vene jäitten piirittämänä ja puristamana ajautui rantajään reunaa vastaan. Muuan valkoihoinen — koko muu miehistö oli intiaaneja — hyppäsi veneestä ja koetti köyden avulla hillitä sen vauhtia ja johtaa sen höyrylaivan uomaan. Mutta yksiöisen jään reuna petti, ja mies vaipui virtaan. Raskas jäämöhkäle painoi veneen keulan sivullepäin, ja mies tuli näkyviin perän kohdalla. Viivyttelemättä nainen tarttui kädellään hänen kaulukseensa, ja samassa hetkessä hän lujalla äänellä käski intiaaneja huopaamaan. Yhä kannattaen miehen päätä vedenpinnan yläpuolella hän heitti koko painonsa peräsintä vasten ja ohjasi veneen perä edellä uomaan. Vielä jokunen veto, ja vene töksähti rantaan. Dave Harney tarttui nyt miehen kaulukseen, kiskoi hänet ylös ja lähetti hänet kalisevin hampain samaa tietä kuin postinkuljettajatkin.
Frona nousi seisomaan, ja hänen poskensa hehkuivat ankarasta ponnistuksesta. Jakob Welse epäröi. Hän seisoi niin lähellä, että olisi voinut kädellään tarttua veneen reunaan, mutta heidän välillään oli kolme vuotta. Seitsentoista vuotiaasta tytöstä oli tullut kaksikymmenvuotias nainen, muutos oli suurempi kuin hän oli voinut kuvitella. Hän ei tiennyt, syleilläkö tuota loistavaa, nuorta olentoa vai ojentaa hänelle kätensä ja auttaa hänet maihin. Mutta kukaan ei ehtinyt huomata hänen epäröimistään, sillä tyttö hypähti heti rannalle ja hänen syliinsä. Miehet, jotka seisoivat ylempänä, katsoivat toisaalle, kunnes nuo kaksi käsi kädessä nousivat rantatörmää ylös.
"Hyvät herrat, tässä on tyttäreni." Jakob Welsen kasvoista kuvastui rajaton ylpeys.
Frona heitti koko joukkoon toverillisen, hymyilevän katseen, ja joka mies tunsi, että nuo silmät hetkisen olivat katsoneet suoraan hänen omiinsa.
SEITSEMÄS LUKU.
On sanomattakin selvää, että Vance Corliss hartaasti halusi jälleen tavata tytön, jolle hän oli antanut yösijan teltassaan. Hän ei ollut tullut ottaneeksi valokuvauskonetta mukaansa tänne pohjolaan, mutta siitä huolimatta hänen muistiinsa oli nopeasti välähtänyt jonkinlainen valokuva. Se oli vienyt vieläkin lyhyemmän hetken kuin valokuvan ottaminen. Väikkyvä valo- ja värivaikutus täynnä eloa oli tarkkana pienoiskuvana painunut mielen salaisiin sopukkoihin — ja niin kuva oli valmis. Säteilevä päivänpaiste kallion mustaa seinää vastaan, solakka, harmaapukuinen olento, joka kirkkaana ilmestyksenä tuli näkyviin sillä kohdalla, missä valo ja varjo tapasivat toisensa, aamunraikkaat, hymyilevät kasvot kultaloisteen ympäröimänä.
Tätä kuvaa hän katseli usein, ja mitä enemmän hän katseli, sitä suuremmaksi kasvoi hänen halunsa jälleen tavata Frona Welse. Hän odotti tätä tapaamista jännittyneenä, ja se viehätti hänen mieltään niin kuin muutos aina ihmistä viehättää. Frona oli hänelle jotain uutta ja tuoretta, nainen, joka oli toisenlainen kuin kaikki muut, jotka hän oli tavannut. Ja tästä tenhoavasta tuntemattomasta kaksi kirkkaanruskeata silmää hymyili hänelle, ja käsi, jonka kosketus oli niin pehmeä ja ote niin luja, huiskutti hänelle terveisiksi. Tämä kaikki kiehtoi kuin synti.
Vance Corliss ei ollut mikään houkkio eikä myöskään ollut elänyt erakkona, mutta kasvatus oli tavallaan antanut hänen elämälleen jonkilaisen puritaanisen suunnan. Oman ajatuskyvyn herääminen ja tietopiirin laajeneminen olivat kyllä heikontaneet ankaran äidin lapsuudenaikaista vaikutusta, mutta eivät olleet hävittäneet sitä perinjuurin. Se säilyi hänen sielussaan, sangen hämäränä tosin, mutta kuitenkin olennaisena osana hänestä. Hän ei voinut päästä siitä, se vaikutti, joskin huomaamattomasti, hänen käsitykseensä asioista, teki hänen mielikuvansa kieroksi ja määräsi hyvin usein hänen arvostelunsa naisista. Hän ylpeili suvaitsevaisuudestaan myöntäessään, että oli olemassa kolmenlaisia naisia; hänen äitinsä oli myöntänyt olevan vain kahta lajia. Mutta hän oli jättänyt äidin kannan taakseen. Olihan aivan selvää, että on olemassa kolmea lajia — hyvät, huonot ja osaksi hyvät, osaksi huonot. Että viimeksimainitut tavallisesti tulivat huonoiksi, hän varmasti uskoi. Keskitiellä oli ajanpitkään mahdotonta pysyä. Se oli väliaste, joka merkitsi siirtymistä korkeasta alhaiseen, hyvästä huonoon.
Kaikki tämä saattoi kyllä pitää paikkansa, mutta määritelmiin perustuvat johtopäätökset eivät voi olla muuta kuin dogmaattisia. Mitä hyvä oli ja mitä paha? Siitähän kaikki riippui. Ja tässä juuri hänen äitinsä kuiskasi hänelle haudan takaa. Eikä hänen äitinsä yksin, vaan monet muodon orjuuteen vaipuneet sukupolvet aina siihen voimakkaaseen esi-isään asti, joka ensimmäisenä irtautui maasta ja katsoi alas siihen. Sillä monet sukupolvet erottivat Vance Corlissin maasta, ja tietämättään hän perikatonsa uhalla pyrki jälleen sen yhteyteen.
Fronaan hän ei kuitenkaan sovittanut perittyjä määritelmiään. Hän ei huolinut sijoittaa häntä mihinkään luokkaan. Hän ei uskaltanut, vaan lykkäsi arvostelunsa mieluummin vastaiseksi, kunnes olisi hankkinut tietoonsa enemmän tosiseikkoja. Siinä viettelys taas oli, tosiseikkojen hankkiminen, tuo ratkaiseva kohta, jossa puhtaus uneksien tavoittaa lokaa eikä tahdo nimittää sitä loaksi — kunnes itse on loan saastuttama. Ei, Vance Corliss ei ollut vajonnut lokaan. Ja koska puhtaus on pelkkä suhteellinen käsite, niin hän ei myöskään ollut puhdas. Hänen kätensä eivät olleet loasta puhtaat sen vuoksi, että hän olisi niitä huolellisesti hoitanut, vaan sen vuoksi, ettei kohtalo ollut johtanut häntä lokaisia teitä. Hän ei ollut hyvä sen vuoksi, että tahtoi olla, sen vuoksi, että paha olisi ollut hänelle vastenmielinen, vaan sen vuoksi, ettei hänellä ollut ollut tilaisuutta tulla huonoksi. Tästä ei toiselta puolen kuitenkaan saa päättää, että hän olisi vajonnut paheeseen, jos hänellä olisi ollut siihen tilaisuus.
Hän oli sanalla sanoen hyvin suojatun elämän tulos. Koko ikänsä hän oli elänyt terveellisessä asunnossa. Ilma, jota hän oli hengittänyt, oli ollut parasta, mitä keinotekoisesti oli voitu aikaansaada. Hän oli ottanut aurinkokylpyjä kauniilla ilmalla ja saanut pysyä sisällä kun satoi. Ja tullessaan siihen ikään, jossa ihminen valitsee hyvän tai pahan, elämänsä suunnan, hänellä ei ollut liian paljon tekemistä, jotta hän olisi voinut poiketa siltä oikealta tieltä, jota pitkin äiti oli opettanut häntä konttaamaan ja tepastelemaan ja jota pitkin hän nyt pää pystyssä jatkoi kulkuaan ajattelematta, mitä tien kummallakin puolella saattoi olla.
Samaa elinvoimaa ei voi kahdesti käyttää. Jos se kerran on kulutettu johonkin, niin sitä ei ole jäljellä muuhun. Niin oli Vance Corlissinkin laita. Yliopistoajan öinen lueskelu ja terveelliset ruumiinharjoitukset olivat vaatineet kaiken sen voiman, minkä hänen hyvä ruoansulatuksensa sai irti terveellisestä, monipuolisesta ravinnosta. Kun hänellä joskus oli voiman ylijäämää, niin hän kulutti sen loppuun äitinsä ja niiden moitteettomien ja sievistelevien teeseurojen piirissä, joiden ympäröimänä äiti eli. Tulos oli hyvin miellyttävä nuori mies, jonka takia kenenkään neidon äidin ei tarvinnut olla huolissaan, hyvin terve nuori mies, joka ei tuhlannut voimiaan huikentelevaiseen elämään, hyvin oppinut nuori mies, joka oli suorittanut vuori-insinööritutkinnon Freibergissä ja filosofiankandidaattitutkinnon Yalessa, ja lopuksi hyvin suljettu, maltillinen nuori mies.
Hänen suurin hyveensä oli, ettei hän ollut kangistunut siihen kaavaan, jonka monet esi-isät olivat muovailleet ja johon äiti oli tahtonut saada hänet sopimaan. Jonkinlaisen atavismin kautta häneen oli siirtynyt tuon voimakkaan esi-isän piirteitä, joka ensiksi oli irtautunut maasta. Mutta tähän asti tuo perintö oli vain uinunut hänessä. Hän oli mukautunut ympäristöönsä, eikä hänelle ollut ilmautunut tilaisuutta toteuttaa mahdollisuuksiaan. Mutta kun tilaisuus kerran tulisi, niin oli varmaa, että hän mukautuisi uusien olojen uusiin vaatimuksiin. Vertaus vierivästä kivestä voinee kyllä pitää paikkansa, mutta kuitenkin kyky pysyä muotoihin kangistumatta on ihmisen parhaita ominaisuuksia. Tämä kyky oli Vance Corlissin itsensä tietämättä hänen oivallisin aarteensa.
Mutta palatkaamme asiaan! Hän tunsi voimakasta ja puhdasta iloa ajatellessaan Frona Welsen tapaamista ja katseli usein päivänpaisteista kuvaa, jota hän säilytti mielessään. Hän kulki solan kautta, järvien poikki ja jokea alas niin nopeasti kuin runsaat matkarahat sallivat (lontoolaiset yhtiöt eivät kitsastele), mutta kuitenkin Frona ehti neljätoista päivää häntä aikaisemmin Dawsoniin. Hän voitti lopulta esteet rahojen avulla, mutta Welsen nimi oli tehokkaampi talismani kuin mitkään raha-aarteet. Hänen saavuttuaan perille kului pari viikkoa asunnon hankkimiseen, suosituskirjeitten perille viemiseen ja yleensä kotiutumiseen. Mutta kaikki tulee aikanaan, ja niin hän eräänä iltana joen jäädyttyä suuntasi mokkasiiniensa kärjet Jakob Welsen taloa kohti. Mrs Schoville, valtion asiamiehen vaimo, antoi hänen nauttia arvoisasta seurastaan.
Corlissin teki mieli hieroa silmiään. Lämmitysjohto Klondykessa! Mutta seuraavana hetkenä hän oli raskaitten oviverhojen välitse astunut hallista seurusteluhuoneeseen. Ja se oli todella seurusteluhuone! Hänen hirvennahkamokkasiininsa vajosivat hekumallisesti pehmeään mattoon, ja vastaiselta seinältä muuan Turnerin auringonnousu sattui hänen silmiinsä. Muitakin maalauksia ja kuparipiirroksia oli seinillä. Kahdessa mahtavassa uunissa roihusivat kuusihalkovalkeat. Huoneessa oli myös piano, ja joku kuului laulavan. Frona hypähti tuolilta ja astui ojennetuin käsin häntä kohti. Corliss oli luullut valokuvaansa täydelliseksi, mutta tämä tulikuva, tämä nuori olento, joka loisti lämpöä ja elämäniloa, himmensi sen kokonaan. Häntä miltei pyörrytti, kun hän piti Fronan molempia käsiä omissaan; se oli tuollainen hetki, jolloin selittämätön liikutus saa veren kuohumaan ja huumaa järjen. Mrs Schovillen huudahdukset, joiden ensimmäiset tavut hän sangen epäselvästi kuuli, saattoivat hänet jälleen tajuihinsa.
"Oi!" tämä huudahti. "Te siis tunnette hänet."
Ja Frona vastasi: "Kyllä, me olemme tavanneet toisemme matkalla Dyeasta, ja ne, jotka tapaavat toisensa Dyean tiellä, eivät voi unohtaa sitä koskaan."
"Miten runollista!"
Valtion asiamiehen vaimo löi kätensä yhteen. Hän oli lihavanlainen, neljänkymmenen ikäinen ja flegmaattinen luonteen laadultaan, mutta puhkesi päivät päästään kuitenkin tuon tuostakin huudahduksiin ja käsientaputuksiin. Hänen miehensä vakuutti salaa, että jos itse Jumala olisi suvainnut katsoa häntä kasvoista kasvoihin, niin hän olisi lyönyt pyöreät kätensä yhteen ja huudahtanut: "Miten runollista!"
"Miten se tapahtui?" hän jatkoi. "Hän auttoi kai teidät jonkin
hengenvaarallisen jyrkänteen yli tai jotain sen kaltaista, eikö niin?
Sanokaa, että hän teki sen! Ettekä te ole hiiskunut sanaakaan, mr
Corliss! Kertokaa pian, minä kuolen uteliaisuudesta!"
"Ei mitään sen kaltaista", kiiruhti Corliss vastaamaan. "Se oli aivan vähäpätöinen asia. Minä — se on me —"
Häntä melkein peloitti, kun Frona keskeytti hänet. Kuka saattoi tietää, mitä tämä merkillinen tyttö sanoisi.
"Hän osoitti minulle vieraanvaraisuutta, siinä kaikki", hän sanoi. "Ja minä vakuutan, että hänen paistetut perunansa ovat suurenmoiset ja hänen kahvinsa oivallista — kun on hyvin nälkä."
"Kiittämätön!" onnistui Corliss saamaan kuuluville ja ehti parahiksi saamaan hymyilevän katseen palkakseen, ennen kuin hänet esiteltiin eräälle komealle ratsupoliisiupseerille, joka seisoi uunin edessä keskustellen elintarvekysymyksestä pienen, vilkkaan miehen kanssa. Viimeksi mainittu oli silmin nähtävästi sekä tottumaton että tyytymätön valkeaan paidanrintaan ja kovaan kaulukseen.
Corliss, joka oli sattunut saamaan seurustelutaidon perintönä, kulki luontevasti ryhmästä toiseen Del Bishopin häntä suuresti kadehtiessa. Tämä istui jäykkänä ensimmäisellä tuolilla, jonka oli sattunut keksimään, ja odotti kärsivällisesti, että joku jättäisi hyvästi, jotta hän saisi nähdä, kuinka tämän toimituksen tuli tapahtua. Hän oli kuvitellut suurimman osan mielessään, tiesi, kuinka monen askelen päässä ovelta hän oli, ja oli vakuutettu siitä, että hänen tuli sanoa hyvästi Fronalle, mutta ei tiennyt, pitikö hänen antaa kättä koko seuralle vai eikö. Hän oli vain pistäytynyt Fronaa tapaamaan ja kysymään, miten hän jaksoi, ja oli pahaa aavistamatta joutunut seuraan.
Keskusteltuaan juuri erään miss Mortimerin kanssa Ranskan symbolistisen koulun rappeutumisesta Corliss äkkiä joutui Del Bishopin lähettyville. Kullankaivaja tunsi hänet heti samaksi mieheksi, jonka hän silmänräpäyksen ajan oli nähnyt seisovan teltan ovella Happy Campissa. Ja hän oli äärettömän kiitollinen hänen vieraanvaraisuudestaan Fronaa kohtaan tuona yönä, jolloin hän itse oli joutunut tuuliajolle. Sillä kaikki Fronalle osoitettu ystävällisyys oli ystävällisyyttä häntäkin kohtaan, ja hän muistaisi sen totta totisesti niin kauan kuin hänellä olisi peitteen palastakaan. Hän toivoi, ettei isäntä itse ollut joutunut kärsimään. Miss Frona oli kertonut, että siellä oli vähän vuodevaatteita, mutta eihän silloin ollut kylmä yö, vaikka tuuli kovasti, niin että ei kai heidän ollut tarvinnut pahoin palella. Keskustelun aihe tuntui Corlissista niin vaaralliselta, että hän heti tilaisuuden sattuessa lähti tiehensä ja jätti kullankaivajan kaipaamaan ovea.
Mutta Dave Harney, joka ei ollut tullut vahingossa, varoi istuutumasta. Hän oli Eldoradon kuninkaita ja piti velvollisuutenaan elää sen arvon mukaisesti, jonka hänen miljoonansa seuraelämässäkin olivat hänelle hankkineet. Ja vaikka hän ei tietänytkään seuraelämän hienouksista muuta, kuin että piti käyttää riippuvia kellonvitjoja, ja vaikka kaikki hänen kokemuksensa oli kotoisin juomaseuroista, niin hän kuitenkin omasta mielestään oli hyvin onnistunut seuramies, oikea salonkisankari. Nokkelana hän liikkui paikasta toiseen pitkin, laahustavin askelin ja puettuna räikeänväriseen pukuun ja jutteli jokaisen kanssa, joka hänen tielleen sattui. Miss Mortimer, joka puhui Pariisin ranskaa, veti hänet syrjään ja alkoi keskustella symbolisteistaan, mutta hän antoi takaisin kanadalaisella sekasotkumurteella ja jätti neidin suu auki miettimään ehdotusta, että neiti möisi hänelle kaksikymmentäviisi naulaa sokeria, valkoista tai ruskeata. Mutta miss Mortimer ei suinkaan ollut ainoa, jolle tämä ehdotus tehtiin, sillä kaikki keskustelut hän taitavasti johti ruokaan ja lopulta tuohon ikuiseen ehdotukseen. "Valkoista tai ruskeata", hän joka kerta iloisesti lopetti keskustelunsa ja jatkoi matkaansa seuraavan uhrin luo.
Mutta varsinaisesti hän kuitenkin kruunasi seuraelämässä saavuttamansa menestyksen pyytäessään Fronaa laulamaan tuon liikuttavan laulun "Sun tähtes jätin kodin armahan." Frona ei sitä tuntenut, mutta hän pyysi Dave Harneytä hyräilemään sävelen, jotta hän osaisi säestää häntä. Daven äänessä oli enemmän voimaa kuin kauneutta, ja Del Bishop, joka lopultakin vapautui noloudestaan, yhtyi kähein äänin kertosäkeihin. Tämä vaikutti häneen niin virkistävästi, että hän jätti tuolinsa, ja kun hän viimein tuli kotiin, niin hän potkaisten herätti unisen asuintoverinsa saadakseen kertoa, miten hurjan hauskaa hänellä oli ollut Welsellä. Mrs Schoville nauraa hihitti ja piti laulua "niin erikoisena", ja kun ratsupoliisiupseeri ja muutamat muut englantilaiset isänmaanystävät alkoivat laulaa "God Save the Queen" ja "Rule Britannia", ja ameriikkalaiset vastasivat laulamalla "My Country", "Tis Of Thee" ja "John Brown", niin hän sai useita tilaisuuksia pitää kaikkea "niin erikoisena." Sitten paksu Alec Beaupien ehdotti marseljeesia, ja vihdoin seurue lähti kotimatkalle laulaen "Die Wacht am Rhein" kylmässä talviyössä.
"Älkää toiste tulko näinä iltoina", kuiskasi Frona Corlissille heidän erotessaan. "Me emme ole vaihtaneet kolmea sanaa, ja minä tiedän, että meistä tulee hyvät ystävät. — Onnistuiko Dave Harneyn saada teiltä sokeria?"
He nauroivat molemmat, ja Corliss kulki kotiin revontulten valossa koettaen selvittää niitä vaikutelmia, joita oli saanut mieleensä.