KAHDEKSAS LUKU.
"Ja miksi minä en olisi ylpeä rodustani?"
Fronan posket punoittivat ja silmät säkenöivät. He olivat molemmat muistelleet lapsuuttaan, ja hän oli kertonut Corlissille äidistään, jota hän vain himmeästi muisti. Valkeaihoiseksi ja vaaleatukkaiseksi, tyypilliseksi germaaniksi hän itse äidin kuvitteli, ja isän ja vanhan Andyn kertomukset olivat tätä kuvaa varmentaneet ja täydentäneet. Keskustelu oli sitten kääntynyt rotuun yleensä, ja Frona oli innostuksen puuskassa lausunut ajatuksia, jotka tuntuivat vanhoillisemmasta Corlissista vaarallisilta eivätkä oikein tosiseikkojen mukaisilta. Hän piti itseään liian ennakkoluulottomana voidakseen tuntea rotu- tai kansallisuusylpeyttä ja oli nähnyt sopivaksi nauraa Fronan epäkypsille vakuutuksille.
"Kaikki kansat", hän jatkoi, "pitävät itseään parhaana rotuna, se on aivan yleinen ominaisuus ja lapsellista, luonnollista itserakkautta, hyvin terveellistä ja hyvin hyvää, mutta siitä huolimatta ilmeisesti väärää. Juutalaiset uskoivat olevansa Jumalan valittu kansa ja luulevat vieläkin —"
"Ja niinpä he ovatkin jättäneet syvän jäljen historiaan", keskeytti
Frona.
"Mutta aika ei ole osoittanut heidän käsitystään oikeaksi. Ja teidän tulee ottaa huomioon vielä toinenkin puoli. Paremman kansan täytyy pitää kaikkia muita huonompina. Tämä sopii juuri teille. Oli kerran suurempaa olla roomalainen kuin kuningas, ja kun roomalaiset joutuivat vastatusten teidän hurjien esi-isienne kanssa Germanian metsissä, niin he nostivat pään pystyyn ja sanoivat: 'He ovat huonompaa kansaa kuin me, barbaareja'."
"Mutta nyt me olemme olemassa. Me olemme ja roomalaiset eivät ole.
Aika ratkaisee. Tähän asti me olemme kestäneet koetuksen, ja kaikki
merkit antavat aihetta uskoa, että me vastedeskin tulemme kestämään.
Meillä on parhaat edellytykset!"
"Itserakkautta!"
"Odottakaahan! Tutkitaanpa asiaa!"
Puhuessaan Frona vaistomaisesti oli tarttunut Corlissin käteen. Kosketus sai hänen sydämensä kiivaasti lyömään, veren kuohahtamaan ja ohimot sykkimään. Naurettavaa, mutta suloista, hän ajatteli. Tällä tavalla hän mielellään jatkaisi väittelyä vaikka aamuun asti.
"Tutkitaanpa asiaa", toisti Frona ja veti kätensä pois joutumatta vähääkään hämilleen. "Me olemme taistelija- ja työntekijärotua, maanvalloittajia. Me teemme työtä ja taistelemme ja olemme kestäneet työssä ja taistelussa, vaikka toivoa olisi kuinka vähän tahansa. Me olemme sitkeitä ja vastustusvoimaisia, mutta kykenemme siitä huolimatta mukautumaan mitä erilaisimpiin oloihin. Voiko intiaani, neekeri tai mongoli koskaan kukistaa teutonia? Varmasti ei! Intiaanilla on kyllä kestävyyttä, mutta ei mukautuvaisuutta; jos hän ei mukaudu, niin hän kuolee, jos hän koettaa mukautua, niin hän kuolee kuitenkin. Neekerillä on mukautuvaisuutta, mutta hänellä on orjan luonto ja häntä täytyy johtaa. Kiinalainen pysyy paikallaan. Anglosaksilainen tai, jos niin tahdotte, teutonilainen rotu on kaikkea, mitä muut eivät ole, sillä on kaikkea, mitä muilta puuttuu. Mikä rotu voisi nousta meitä kukistamaan?"
"Te unohdatte slaavit", huomautti Corliss viekkaasti.
"Slaavit!" Hänen varmuutensa katosi. "Te olette oikeassa, slaavit! Ainoat poikaset tässä nuorten miesten ja harmaapartojen maailmassa. Mutta he kuuluvat tulevaisuuteen, ja tulevaisuus ratkaisee. Sillä välin me valmistaudumme. Ehkä pääsemme niin paljon heistä edelle, että voimme estää heidät kasvamasta. Tiedättehän, että espanjalaiset kukistivat aztekit sillä, että he paremmin tunsivat kemian ja osasivat valmistaa ruutia. Emmekö me, joilla on kaikki maailman apukeinot hallussamme ja jotka kokoamme itsellemme kaikki sen tiedot, emmekö me kykenisi tukahduttamaan slaaveja, ennenkuin heidän viiksensäkään ovat alkaneet kasvaa?"
Vance Corliss pudisti päätään ja nauroi.
"Niin, tiedän kyllä, että innostun liikaa ja puhun järjettömyyksiä", huudahti Frona. "Mutta sittenkin yksi syy, jonka vuoksi me olemme maan suola, on juuri se, että uskallamme sanoa sen."
"Ja minä voin vakuuttaa, että innostuksenne tarttuu", vastasi Corliss. "Katsokaa vain, minäkin alan hehkua. Me emme ole Jumalan, vaan Luonnon valittu kansa, me anglit, saksit ja normannit ja viikingit, ja me saamme periä maan. Nouskaamme ja lähtekäämme!"
"Nyt te vain pilkkaatte minua, ja sitäpaitsihan me jo olemme nousseet ja lähteneet. Miksi te olette tullut pohjolaan, ellette valtaamaan rodun perintöä?"
Kuullessaan askelten lähestyvän hän käänsi päätään ja tervehti tulijaa huudahtaen: "Minä vetoan teihin, kapteeni Alexander! Pyydän teitä todistamaan!"
Poliisikapteeni hymyili jäykkään, iloiseen tapaansa tervehtiessään
Fronaa ja Corlissia. "Todistamaanko?" hän kysyi. "Mielelläni!"
"Todistakaatte, veikot: on uljas joukko tää —",
hän lausui jylhä juhlallisuus syvässä äänessään. Sanat soveltuivat niin hyvin Fronan tunnelmaan, että hän joutui aivan haltioihinsa ja silmänräpäyksessä ojensi upseerille molemmat kätensä. Corlissiin tämä teki kiusallisen vaikutuksen. Se oli epämiellyttävää. Hän ei pitänyt siitä, että Frona niin tuhlaili noilla lämpöisillä, voimakkailla käsillään. Niinkö hän suosi kaikkia miehiä, joiden sanat ja teot häntä miellyttivät? Hän sai kernaasti kiertää sormensa hänen kätensä ympärille, mutta näytti kevytmieliseltä, kun sama suosio tuli seuraavan tulijan osaksi. Hänen näin miettiessään Frona oli ehtinyt selittää, mistä oli kysymys, ja kapteeni Alexander ryhtyi todistamaan.
"Minä en tiedä paljoa teidän slaaveistanne enkä muistakaan roduistanne, paitsi että he ovat hyviä ja vahvoja työntekijöitä; mutta sen tiedän, että valkoinen mies on maailman suurinta ja parasta rotua. Ajatelkaahan nyt esimerkiksi intiaania! Valkoinen mies tulee ja voittaa hänet kaikessa, tekee työtä paremmin, kestää enemmän, kalastaa ja metsästää paremmin. Niin kauas taapäin kuin tarut kertovat, Alaskan intiaanit ovat olleet kuorman kantajia. Mutta heti opittuaan temput kullankaivajat kantoivat suurempia taakkoja ja kestivät kauemmin kuin intiaanit. Viime toukokuussa, kuningattaren syntymäpäivänä, meillä oli yhden, kahden, kolmen, neljän ja viiden miehen kanoottien kilpasoutu joella — ja me voitimme intiaanit joka kilpailussa. Ja kuitenkin he ovat soutaneet syntymästään asti, ja useimmat meikäläiset eivät olleet nähneetkään kanoottia ennen kuin aikamiehinä."
"Mutta mistä tämä johtuu?" kysyi Corliss.
"Sitä en tiedä, tiedän vain, että niin on. Minä vain totean, että niin on. Tiedän, että me teemme, mitä he eivät kykene tekemään, ja että me teemme paremmin sen, mihin he kykenevät."
Frona nyökäytti voitonriemuisesti päätään Corlissille.
"Tulkaa, tunnustakaa joutuneenne häviölle, niin että voimme mennä päivälliselle! Ainakin tällä hetkellä olette tappiolla. Varmat tosiseikat airoista ja hihnoista kumoavat teidän oppinne kokonaan. Juuri niin minä ajattelin. Tulevaisuusko? Saammepa nähdä! Mutta menkäämme nyt sisään, niin saamme kuulla, mitä isäni ajattelee asiasta — ja mr Kellar. Juhlikaamme yhdessä anglosaksien ylemmyyttä!"
* * * * *
Pakkanen ja heikkous eivät voi sietää toisiaan. Pohjola antaa verelle voimaa ja pontta, jota lämpimässä ilmanalassa ei tavata. Olihan siis aivan luonnollista, ettei Fronan ja Corlissin välinen ystävyyssuhdekaan voinut olla laimea. He tapasivat toisensa usein Fronan isän katon alla ja liikkuivat paljon ulkona yhdessä. He miellyttivät toisiaan, eivätkä erimielisyydet voineet häiritä sitä tyydytystä, jota yhdessäolo kummallekin tuotti. Frona piti Corlissista sen vuoksi, että hän oli mies. Hän ei olisi voinut hurjimmissakaan unelmissaan kuvitella liittyvänsä mieheen, jolta puuttui miehekkyyttä, vaikkapa hän henkisesti olisi ollut kuinka ylevä tahansa. Voimakkaan miehen näkeminen tuotti hänelle iloa, miehen, jonka ruumiin täytyi miellyttää itse Luojaansa ja jonka voimaa uhkuvat lihakset kertoilivat uroteoista ja työstä. Mies oli hänelle ennen kaikkea taistelija. Hän uskoi luonnolliseen valintaan ja sukupuolivalintaan ja oli vakuutettu siitä, että jos ihminen kerran oli saanut kykyjä ja mahdollisuuksia, niin hänen oli niitä käytettävä ja ne voivat olla hänelle vain hyväksi. Samaa hän uskoi vaistoistakin. Jos hän tunsi mieltymystä johonkin henkilöön tai asiaan, niin tämä mieltymys oli hänelle itselleen hyväksi. Jos hän iloitsi jalosta ihmismuodosta ja voimakkaista lihaksista, niin miksi hän olisi vastustellut? Miksi hän ei rakastaisi ruumista ja rakastaisi häpeämättä? Hänen rotunsa ja kaikkien rotujen historia varmensi hänen vakaumustaan. Kaikkina aikoina heikot ja veltostuneet miehet olivat saaneet väistyä maailman kiistakentältä. Vain voimakkaat voivat periä maan. Hän oli syntynyt voimakkaista ja tahtoi voimakkaitten seurassa koettaa onneaan.
Silti ei kenenkään silmä eikä korva voinut olla avoimempi henkisen elämän ilmiöille kuin hänen. Mutta hän vaati näiltäkin voimaa. Ei mitään haparoimista, epävarmuutta, pelokkuutta eikä pikkumaista valitusta. Sielun ja mielen tuli toimia yhtä nopeasti, päättäväisesti ja varmasti kuin ruumiinkin. Ihmisen henki ei ollut luotu vain kuolemattomuusunelmia varten. Sen tuli taistella ja tehdä työtä niinkuin ruumiinkin. Tuli olla sekä työ- että lepopäiviä. Hän osasi kyllä antaa arvoa heikon ihmisen suloiselle tai ylevälle laululle ja rakastaa häntä tämän suloisuuden ja ylevyyden takia, mutta hänen rakkautensa olisi ollut täyteläisempi, jos tuolla laulajalla olisi ollut voimakas ruumiskin. Hän uskoi olevansa oikeudenmukainen. Hän antoi lihalle mitä lihan on ja hengelle mitä hengen on. Molempien sopusuhtaisuus oli hänen ihanteensa. Harvinaiset hengenlahjat ja huono ruoansulatus eivät muodostaneet onnistunutta yhtymää. Uljas metsänasukas ja heikkosäärinen runoilija! Hän saattoi ihailla edellisen jäntereitä ja jälkimmäisen laulua, mutta hänelle olisi ollut mieluisampaa, Jos ne alusta alkaen olisi yhdistetty.
Entä Vance Corliss? Ensiksikin heidän välillään oli olemassa tuo tuiki välttämätön fysiologinen heimolaisuus, joka teki Corlissin käden kosketuksen Fronalle mieluisaksi. Jos sielut kulkevat samoja teitä, mutta ruumiit eivät voi sietää toisiaan, niin onni on hiekalle perustettu, ja rakennus on ikiajoiksi oleva epävakainen ja horjuva. Toiseksi Corlissilla oli sankarin ruumiinvoima ilman raakalaisen karkeutta. Hänen jäntereensä olivat kehittyneet enemmän laatuun kuin kokoon nähden, ja laadun kehitys tekee muodon kauniiksi. Jättiläinen ei aina ole sopusuhtainen muodoltaan, ja lihas voi olla suuri olematta kaunis.
Ja lopuksi seikka, joka ei silti ollut vähimmän tärkeä — Vance Corliss ei ollut henkisesti kuollut eikä rappeutunut. Frona tunsi, että hän oli terve ja voimakas, että hän oli noussut maasta, mutta ei halveksinut sitä. Tietysti hän ei tätä kaikkea selvitellyt itselleen muuten kuin itsetiedottomasti. Hänen johtopäätöksensä eivät olleet ajatuksia, vaan tunteita.
Vaikka he riitelivät ja olivat eri mieltä lukemattomista asioista, niin kuitenkin syvällä kaiken pohjalla vallitsi särkymätön sopusointu. Frona piti Corlissista hänen rauhallisen vakavuutensa ja hänen vapauttavan, rakastettavan hyvätuulisuutensa takia; vakavuus ja leikillisyys yhtyivät hänessä. Hän piti hänen ritarillisuudestaan, joka ilmeni teoissa eikä vain sanoissa. Hän piti siitä tavasta, jolla hän esitti tarjouksensa Happy Campissa tahtoessaan antaa hänelle intiaanin oppaaksi ja matkarahat takaisin Yhdysvaltoihin. Hän kykeni toimimaan eikä vain puhumaan. Hän piti hänestä hänen ulkomuotonsa ja sen luontaisen vapaamielisyyden takia, jonka hän varmaan uskoi piilevän hänen sisimmässään, vaikka hän usein esiintyikin ahdasmielisenä. Hän piti hänen ajatustavastaan. Vaikka se olikin jonkin verran akateeminen, hiukan uuden ajan skolastiikan myrkyttämä, niin se kuitenkin antoi hänelle oikeuden lukea itsensä älyaatelistoon. Hän ei antanut tunteen eikä mielenliikutuksen vaikuttaa järkeen. Jos kaikki nämä tekijät yhtyivät hänessä, niin hänen elämänsä ei voinut kulua hukkaan. Mutta hänen pahin vikansa oli Fronan mielestä ahdasmielisyys, joka ehkäisi kaikkia mainittuja tekijöitä, ahdasmielisyys, joka peitti hänen oikean mielenlaatunsa. Mutta Frona ymmärsi, ettei tämä vika ollut parantumaton ja että uusi elämä oli oivallinen parannuskeino. Hänessä oli yllin kyllin kulttuuria, hänen piti vain oppia tuntemaan lisää elämän tosiseikkoja.
ja Frona piti hänestä myös hänen itsensä takia, mikä on aivan toista kuin pitää niistä osista, jotka sattuivat muodostamaan hänet. Sillä ei ole mikään outo ilmiö, että kaksi osaa yhdistettyinä eivät aikaansaa ainoastaan summaansa, vaan kolmannen suureen, jonka olennaiset piirteet eivät sisälly kumpaankaan tekijään. Niinpä tässäkin. Frona piti Corlissista hänen itsensä takia, sen selittämättömän takia, jota ei voinut eritellä itsenäiseksi osaksi eikä osien summaksi, tuon selittämättömän, joka on Uskon kulmakivi ja jonka olemuksen perille filosofia ja tiede aina turhaan ovat pyrkineet. Mutta jostakusta pitäminen ei Frona Welselle ollut samaa kuin rakkaus.
Vance Corlissia veti Frona Welsen puoleen ennen kaikkea hänen sisäinen kaipuunsa takaisin maahan. Hänen luonteensa oli niin kokoonpantu, että mitä erilaisimmat naiset turhaan olivat etsineet hänen suosiotaan. Hän oli heitä alituisesti tavannut, mutta ainoakaan ei ollut saanut hänen sydäntään liian nopeasti lyömään. Vaikka hän oli tuntenut yhä kasvavaa sopusoinnun puutetta, minkä aina täytyy käydä miehen ja naisen rakkauden edellä, niin ei yksikään niistä Eevan tyttäristä, jotka olivat sattuneet hänen tielleen, ollut vastustamattomasti tullut täyttämään tyhjää sijaa. Rakkauden koskematon ydin, määriteltäköönpä se sitten miten tahansa, ei koskaan ollut hänelle paljastunut. Kun hän tapasi Fronan, niin se äkkiä täysin puhjenneena ilmeni hänelle. Mutta hän käsitti sen kokonaan väärin luullen sitä uuden ja oudon viehätykseksi.
Moni sivistyneen säädyn mies on antanut kaipauksen luontoon määrätä kohtalonsa. Ja vastoin terveen järjen ja siveellisen voiman vastaväitteitä nuo miehet ovat ottaneet vaimoikseen talonpoikaistyttöjä tai tarjoilijattaria. Ja ne, jotka ovat saaneet onnettomuuden osakseen, ovat olleet valmiit aiheettomasti syyttämään vaistoa, jota seurasivat. Sillä jokaisessa tuollaisessa palaamistapauksessa vaisto oli terve, mutta olosuhteet, aika ja paikka olivat epäedulliset, ja sattuma sai määrätä, sattuiko valinta ravintolaneitoon vai talonpoikaistyttöön.
Oli onni Vance Corlissille, että olosuhteet olivat edulliset ja että Frona omasi sen sivistyksen, jota ilman hän ei voinut tulla toimeen, ja sen puhtaan, raikkaan luonnontunnun, jota hän kaipasi. Hänen kasvatuksensa ja sivistyksensä oli hämmästyttävä. Corliss oli ennen tavannut nuoria naisia, joilla oli pintapuolinen tieteellinen sivistys, mutta Fronan ei ollut vain pintapuolinen. Edelleen hän kykeni elävöittämään vanhoja totuuksia, ja hänen tulkintansa jokapäiväisistäkin ilmiöistä oli yhtenäinen, täsmällinen ja uusi. Corliss ei voinut olla lämpenemättä kuullessaan hänen viehättävää, innostunutta filosofoimistaan, vaikkakin se hänen piintyneen vanhoillisessa mielessään herätti levottomuutta. Vaikka hän usein ei voinutkaan yhtyä Fronan intohimoisesti puolustamiin mielipiteihin, niin hän kuitenkin tunsi, että hänen rehellisyytensä ja innostuksensa eivät voineet olla pahasta.
Mutta Fronan pahin vika hänen silmissään oli, että hän niin vähän välitti sopivaisuudesta. Nainen oli hänelle jotain niin sanomattoman pyhää, ettei hän kärsinyt nähdä hyvän naisen astuvan vaarallisia teitä. Jos hyvä nainen tuolla tavoin pani itsensä vaaralle alttiiksi, jos hän astui niiden rajojen yli, jotka hänen sukupuolensa ja asemansa hänelle asettivat, niin hän teki sen kevytmielisyydestä. Niin Corliss uskoi. Ja senlaatuinen kevytmielisyys oli sukua — ei, hän ei voinut sanoa sitä ajatellessaan Fronaa, vaikka tämän ajattelemattomat teot usein loukkasivat häntä. Kuitenkin ne loukkasivat häntä vain, kun hän ei ollut Fronan seurassa. Ollessaan hänen kanssaan, katsoessaan hänen silmiinsä, jotka aina vastasivat hänen katseeseensa, tai tervehtiessä pitäessään hänen kättään omassaan, tuota kättä, jonka puristus aina oli vilpitön, hänestä tuntui varmalta, että kaikki hänessä oli hyvää ja totta.
Ja hän piti Fronasta monin eri tavoin ja monen eri seikan vuoksi. Hänen mielijohteittensa ja halujensa vuoksi, jotka eivät koskaan olleet alhaiset. Ja hengittäessään pohjolan ilmaa hän jo oli oppinut pitämään hänestä sen toverillisuuden vuoksi, joka ensin oli loukannut häntä. Muistakin hänen ominaisuuksistaan, kuten esimerkiksi hänen teeskentelemättömyydestään, jota hän ennen oli erehtynyt luulemaan kainouden puutteeksi, hän äkkiä huomasi oppineensa pitämään. Ja juuri edellisenä päivänä hän miltei erehdyksestä oli joutunut keskustelemaan Fronan kanssa Kamelianaisesta. Frona oli nähnyt Bernhardtin ja kertoi ihastuneena muistoistaan. Corliss kulki sen jälkeen kotiin alakuloisena ja kipu sydämessä, koettaen saattaa Fronan sopusointuun sen ihanteen kanssa, jonka äiti oli häneen istuttanut ja jonka mukaan viattomuus oli samaa kuin tietämättömyys. Mutta seuraavana päivänä hän oli päässyt ratkaisuun — ja irroittanut taasen sormen äidin kädestä.
Hän piti Fronan hiuksien kimmellyksestä auringonpaisteessa ja niiden kultaloisteesta tulen valossa, niiden runsaista, oikullisista kiharoista. Hän piti hänen sievien jalkineiden verhoamista jaloistaan ja hänen harmaasäärystimisistä sääristään — jotka nyt Dawsonissa piiloutuivat hameiden peittoon. Hän piti hänen voimaa uhkuvasta solakkuudestaan, ja hänestä oli viehättävää kulkea hänen rinnallaan seuraten hänen askeltensa tahtia tai ainoastaan nähdä hänen astuvan huoneen poikki tai katua pitkin. Elämä ja elämänilo näyttivät kiihoittavan hänen vertaan ja pyöristävän jokaisen hyvinmuodostuneen lihaksen ja pehmeän piirteen täydellisen kauniiksi. Hän piti kaikesta tästä. Erittäinkin hän piti hänen lujan ja voimakkaan käsivartensa pyöreydestä, joka vain aivan liian pian turvaa etsien pujahti avaran hihan suojaan. Ruumiillisen ja sielullisen kauneuden rinnastaminen on hyvin yleistä normaalisesti kehittyneissä miehissä, ja tämä piti paikkansa Vance Corlissiinkin nähden. Jos hän piti toisesta, niin hän silti ei ollut panematta arvoa toiseen. Hän piti Fronasta kumpaisenkin ja samalla hänen itsensä vuoksi. Ja tämä tunne oli, hänen itsensä sitä tietämättä, rakkautta.
YHDEKSÄS LUKU.
Vance Corliss edistyi melko nopeasti yrityksessään mukautua pohjolan elämään ja huomasi, että mukautuminen kävi varsin helposti. Vaikka hänen oma kielensä ei taipunutkaan kirouksiin, niin hän täysin tottui muiden voimasanoihin syvämietteisimmässäkin keskustelussa. Carthey, muuan pieni texaslainen, joka jonkun aikaa oli hänen palveluksessaan, aloitti tai lopetti keskimäärin joka toisen lauseen lievällä täytesanalla "saakeli." Se oli hänelle ihmetyksen, pettymyksen, hämmennyksen ja minkä muun tahansa äkillisen mielenliikutuksen alati toistuva ilmaisu. Eri äänensävyllä ja korolla lausuttuna tämä monipuolinen voimasana pystyi ilmaisemaan kaikkia tavallisen kielen vivahduksia. Aluksi se Corlissista joka kerta tuntui kiusalliselta ja vastenmieliseltä, mutta ennen pitkää hän tottui siihen, oppipa siitä pitämäänkin ja sitä hartaasti odottamaan. Kerran Cartheyn ajokoira menetti toisen korvansa tuimassa ottelussa erään Hudsonlahden koiran kanssa, ja kun nuorukainen kumartui eläimen yli ja havaitsi vahingon, niin hänen huuliltaan kuuluvan "saakelin" samalla hellästi hyväilevä ja liikuttavan harras sävy oli Corlissille kuin ilmestys. Nasaretista tuli muutakin kuin pahaa, hän päätteli, ja kuten aikoinaan Jakob Welse hän sen mukaan muodosteli elämänkatsomustaan.
Dawsonin seuraelämällä oli kaksi puolta. Kasarmeissa, Welsen kodissa ja muutamissa muissa perheissä otettiin jokainen sivistynyt mies mielihyvällä vastaan, ja hän sai täällä seurustella oman säätynsä naisten kanssa. Täällä oli teekutsuja, päivällisiä, tanssiaisia ja hyväntekeväisyysiltamia, kuten maailmassa yleensä, mutta nämä kaikki eivät kuitenkaan täydellisesti tyydyttäneet miehiä. Alhaalla kaupungissa seurusteltiin toisella, aivan erilaisella, mutta yhtä suositulla tavalla. Kun maa oli liian nuori, jotta siellä olisi ollut klubielämää, niin yhteiskunnan miespuoliset jäsenet ilmaisivat miehuutensa kokoontumalla ravintoloihin — papit ja lähetyssaarnaajat olivat ainoat poikkeukset tästä miehuuden ilmaisutavasta. Ravintoloissa hierottiin ja päätettiin kauppoja, suunniteltiin uusia yrityksiä, juoruiltiin ja keskusteltiin päivän tapahtumista, ja hyvä, yleinen toverihenki vallitsi. Mitä erilaisimmat ihmiset tapasivat toisensa siellä; rahakuninkaat ja koiravaljakon ajajat, vanhat kullanetsijät ja vastatulleet olivat saman arvoisia. Ja arvattavasti sen vuoksi, että sahoja ja rakennusaineita oli niukalti, ravintolat saivat tyydyttää pelihuoneistojen ja kiilloitettujen tanssilattiain tarpeen. Koska nyt Corlissin pakostakin piti mukautua maan tapoihin, niin hän pian kotiutui tännekin. Ja Carthey, joka piti häntä suuressa arvossa, puhui itsekseen: "Saakeli, parasta hänessä sentään on, että hän pitää siitä niin saakelisti!"
Mutta mukautumisessa on aina tuskallisiakin kohtia, ja vaikka Corlissin yleinen muutos kävikin helposti, niin oli toisin, mikäli se koski Fronaa. Tällä tuntui olevan omat lakinsa, aivan erilaiset kuin muilla ihmisillä, ja hän näytti luulevan, että nainen sai tehdä sellaista, mikä olisi tuntunut sopimattomalta kapakkaelämään tottuneista miehistäkin. Ja tämä seikka aiheutti hänen ja Corlissin ensimmäisen kiusallisen epäsovun.
Frona ajeli mielellään koirineen purevassa pakkasessa, joka pisteli poskia ja sai veren kiihkeästi virtailemaan suonissa, ruumis eteenpäin taivutettuna ja joka hetki jokainen jäsen jännitettynä. Ja eräänä marraskuun päivänä ensimmäisen pakkasen tultua ja lämpömittarin osoittaessa 65 astetta [Fahrenheitia] alle nollan hän otti esiin rekensä, valjasti koiransa sen eteen ja hurautti aika vauhtia joen vartta vievää tietä pitkin. Heti päästyään kaupungin ulkopuolelle hän hyppäsi reestä ja alkoi juosta sen vieressä. Ja sillä tavoin, vuoroin juosten, vuoroin ajaen, hän suhahti rantatörmän alla sijaitsevan intiaanikylän läpi, teki kahdeksan mailin kierroksen Moosehide Creekiin päin ja sieltä takaisin, kulki joen poikki jäätä myöten ja kiiti useita tunteja myöhemmin Yukonin länsirantaa pitkin vastapäätä kaupunkia. Hänellä oli mielessä palata samaa tietä, jota halkojen ajajat käyttivät, mutta mailin päässä risteyksestä hän ohjasikin pehmeihin lumikinoksiin ja antoi hengästyneitten koiriensa hiljakseen lönkyttää eteenpäin.
Pitkin jäänreunaa ja ulkonevien rantakallioitten alitse hän raivasi tiensä. Milloin hän teki mutkia välttääkseen esiin pistäviä kallionkielekkeitä, milloin taas hipaisi aivan läheltä jyrkkiä seinämiä. Ja niin hän äkkiarvaamatta aivan koiriensa edessä huomasi naisen, joka istui lumessa ja tuijotti joen yli sumupeitteiseen Dawsoniin päin. Hän oli itkenyt, ja se riitti karkoittamaan Fronan epäröimisen ja estämään häntä jatkamasta matkaansa. Jäähelmeksi kangistunut kyynel oli pysähtynyt naisen poskelle, ja hänen silmänsä olivat sameat ja kosteat; niistä kuvastui toivoton, rajaton tuska.
"Voi!" huudahti Frona seisahduttaen koirat ja astuen naisen luo. "Oletteko loukkautunut? Voinko auttaa teitä?" hän kyseli, mutta vieras pudisti vain päätään. "Mutta te ette saa istua täällä. On lähes seitsemänkymmenen asteen pakkanen, ja te paleltuisitte muutamassa hetkessä. Teidän poskenne ovat jo valkoiset." Frona hieroi pakkasen puremia paikkoja kiivaasti kourallisella lunta ja näki lämpimän punan vähitellen palaavan.
"Pyydän anteeksi." Nainen nousi hieman kankeasti jaloilleen. "Ja kiitos teille, mutta minun on aivan lämmin, kuten näette." Hän veti turkkia lujemmin ympärilleen. "Olin vast'ikään hetkiseksi istuutunut."
Frona huomasi, että nainen oli hyvin kaunis, ja hänen naisensilmänsä ehti silmänräpäyksessä panna merkille upeat nahat, puvun kuosin ja hameen alta pilkistävien mokkasiinien helmikoristeet. Kaikki tämä samoin kuin se seikka, että kasvot olivat hänelle vieraat, herätti hänessä vaistomaisen halun poistua.
"Enkä minä ole loukannut itseäni. Tulin vain hiukan alakuloiseksi katsoessani tätä surullista, ääretöntä valkeutta, siinä kaikki."
"Niin, voin kyllä ymmärtää sen", vastasi Frona jääden melkein vastoin tahtoansa paikalleen. "Tällaisessa maisemassa mahtanee olla paljon surumielistä, vaikka se ei koskaan vaikuta minuun sillä tavoin. Minulle se esiintyy ankarana ja juhlallisena, mutta ei surumielisenä."
"Se johtuu siitä, että meidän elämämme ovat kulkeneet eri teitä", lausui toinen miettivä ilme kasvoillaan. "Kaikki riippuu meistä eikä maisemasta. Jos meitä ei olisi, niin maisema pysyisi samana, mutta ilman inhimillistä merkitystään. Näinkin sama ajatus on puettu sanoiksi:
"On ihmissieluun totuus kätkettynä, sit' kaukaa etsien et koskaan löydä."
Fronan silmät kirkastuivat ja hän jatkoi:
"Sen asuntona meiss' on kussakin sisäinen, syvin keskus, —
"ja — ja — miten se onkaan? Olen unohtanut."
— "mutta siellä se lihan kahleihin on kytkettynä —"
Nainen keskeytti äkkiä ja puhkesi kovaan nauruun, jonka katkera sävy sai Fronan sisäisesti värisemään. Hän teki liikkeen aikoen palata koiriensa luo, mutta nainen ojensi tuttavallisesti — aivan niinkuin Fronalla itsellään oli tapana — kätensä häntä kohden ja voitti heti hänen sydämensä.
"Jääkää hetkiseksi juttelemaan kanssani", sanoi vieras nainen houkutellen. "Siitä on niin kauan, kun viimeksi tapasin naisen, joka" — hän pysähtyi etsimään sanaa — "joka osasi lausua Paracelsusta. Te olette — minä tunnen teidät, kuten huomaatte — te olette Jakob Welsen tytär, Frona Welse, eikö totta?"
Frona nyökäytti päätään, epäröi ja katsahti salaa tarkkaavaisesti naiseen. Hän oli täysin tietoinen suuresta, anteeksiannettavasta uteliaisuudestaan, rehellisestä halustaan oppia tietämään enemmän. Tämä olento oli niin samanlainen kuin hän ja niin erilainen — vanha kuin vanhin ihmissuku ja nuori kuin nuorin ruusuposkinen pienokainen, sinkautettu tänne kauas sytyttämään ja polttamaan ja ikuinen kuin ihmissuku itse — mikä erotti heidät toisistaan, tämän naisen ja hänet? Hänen viisi aistiansa eivät ilmaisseet hänelle erotusta, kaikkien elämän lakien mukaan sitä ei ollut, ainoastaan yhteiskunnan kastijärjestelmän ja yleisen mielipiteen lakien mukaan he eivät olleet samanlaiset. Näin hän ajatteli niinä hetkinä, joina hänen etsivä katseensa tutkiskeli toisen kasvoja, ja tilanteessa oli hänen mielestään jotain ylevää ja samalla kauhistavaa, ikään kuin jos verho olisi vedetty syrjään ja jumaluuden salaisuus olisi paljastunut. Hänen mieleensä johtuivat sanat: "Hänen jalkansa koskettaa kadotuksen polkuja; hänen huoneensa on haudan tiellä, matkalla kuolleitten kammioihin", ja samassa hetkessä hän elävästi muisti naisen tuttavallisen, sanoitta suostuttelevan käden ojennuksen, katsoi toisaalle, yli surullisen, äärettömän valkeuden, ja hänestäkin päivä alkoi tuntua surumieliseltä.
Hän tunsi hermostuksentapaista väristystä ruumiissaan, mutta sanoi aivan rauhallisesti: "Tulkaa, lähtekäämme liikkeelle, niin että veri pääsee kiertämään. En aavistanutkaan, että oli näin kylmää, ennen kuin pysähdyin." Hän huusi koirilleen: "Hei, Sandy, King, hei!" Ja taas vieraan naisen puoleen kääntyen hän jatkoi: "Minun on oikein kylmä ja teidän —"
"Aivan lämmin tietysti. Te olette juossut, ja vaatteenne ovat kosteat, jota vastoin minä vain olen pitänyt veren tasaisesti liikkeessä. Näin teidät, kun hyppäsitte reestä sairaalan alapuolella ja katositte alas jokea kuten lumikenttien Diana. Kuinka minä kadehdinkaan teitä! Te mahdatte nauttia siitä äärettömästi!"
"Niin teenkin", vastasi Frona yksinkertaisesti. "Minä olen kasvanut yhdessä koirien kanssa."
"Sehän kuulostaa aivan kreikkalaiselta."
Frona ei vastannut, ja he kävelivät vaiti eteenpäin. Frona olisi tahtonut puhua suunsa puhtaaksi, mutta ei rohjennut. Hän olisi tahtonut oman sielunsa autuudeksi oppia tuntemaan toverinsa katkerat, rikkaat elämänkokemukset ja saada tietää, millaiseksi ne olivat muodostaneet hänen käsityksensä maailmasta. Ja hän tunsi sääliä ja surua ja tyytymättömyyttä siitä, ettei tiennyt mitä sanoa eikä mitä oikeastaan ajatella. Ja hänelle oli suuri helpotus, kun toisen ääni katkaisi hiljaisuuden.
"Kertokaa", pyysi nainen hartaasti ja melkein käskevästi, "kertokaa minulle itsestänne! Te olette äsken tullut tänne. Missä olitte sitä ennen? Kertokaa!"
Näin vaikeus tavallaan oli voitettu, ja Frona jutteli itsestään teeskennellen tyttömäistä viattomuutta, ikään kuin ei olisi lainkaan käsittänyt toisen asemaa eikä hänen huonosti salattua katkeruuttaan siitä, mitä hän oli kadottanut ja mitä Fronalla oli jäljellä.
"Tuossa on tie, jolle te aiotte." He olivat kiertäneet viimeisen kallionkielekkeen, ja Fronan kumppani osoitti kädellään kohtaa, missä vuoret väistyivät syrjään muodostaen rotkon, jonka kautta halkoja ajettiin joen poikki kaupunkiin. "Siellä minä eroan teistä", hän lopetti.
"Mutta ettekö ole matkalla Dawsoniin?" kysyi Frona. "Alkaa jo olla myöhäistä, ja teidän olisi paras kiiruhtaa."
"Ei — — minä — —"
Naisen kiusallinen epäröiminen sai Fronan huomaamaan oman ajattelemattomuutensa. Mutta sanottua ei saanut sanomattomaksi.
"Me menemme yhdessä kaupunkiin", sanoi hän rohkeasti ja jatkoi osoittaen ymmärtävänsä toisen epäröimisen syyt: "Minä en välitä siitä."
Silloin veri syöksähti naisen kylmiin kasvoihin, ja hänen kätensä ojentautui tutulla tavalla.
"Ei, ei, pyydän teitä", sai hän vaivoin sanotuksi. "Pyydän teitä — — — minä — — — minä mieluummin vielä jatkan hiukkasen kävelyäni. Katsokaa! Nyt joku tulee." He olivat nyt ehtineet halkotielle, ja Fronan kasvot hehkuivat niinkuin vieraan naisen äsken. Kevyt, koirain vetämä reki ilmestyi juuri kallioitten välistä aivan heidän eteensä. Ajaja juoksi valjakkonsa vieressä ja huiskutti kättään naisille.
"Vance!" huudahti, kun mies käänsi koiransa hankeen ja pysähdytti reen. "Mitä te täällä teette? Aikooko teidän yhtiönne ryhtyä halkokauppoihinkin?"
"Ei, niin hullusti ei ole laita." Hänen kasvonsa loistivat tapaamisen ilosta hänen puristaessaan Fronan kättä. "Mutta Carthey aikoo jättää minut — lähtee tutkimusretkille jonnekin Pohjoisnavalle päin luullakseni — ja minä poikkesin tänne joen taakse kysymään De Bishopilta, tahtoisiko hän astua palvelukseeni."
Hän käänsi päätään ja katsoi uteliaasti Fronan kumppania. Hymy katosi hänen kasvoiltaan, ja suuttumuksen puna nousi hänen poskilleen. Frona huomasi, että hän ei mitenkään voinut estää sitä, mikä nyt tapahtuisi, ja vaikka hänen mielessään syvimmällä kyti kapinoiva tunne sen julmuudesta ja vääryydestä, niin hän ei voinut muuta kuin odottaa pienen murhenäytelmän pikaista kärjistymistä. Nainen kohtasi Corlissin katseen miltei peräytyen, ikäänkuin väistääkseen uhkaavaa iskua ja hänen ilmeensä rukoili sääliä. Mutta mies katsoi häntä kauan kylmästi ja käänsi sitten hänelle tyynesti selkänsä. Kun hän teki tämän, huomasi Frona naisen kasvojen käyvän väsyneiksi ja harmaiksi; niistä kuvastui räikeästi sama kovuus ja välinpitämättömyys kuin äskeisestä naurusta, ja katkeruuden paholainen asettui väijymään hänen silmistään. Näkyi selvään, että sama paholainen juuri oli pääsemäisillään puhumaan hänen suunsa kautta. Mutta samassa nainen katsahti Fronaan, ja kaikki muut ilmeet paitsi tuota ääretöntä väsymystä väistyivät hänen kasvoiltaan. Hän hymyili miettiväisesti tytölle ja lähti sanaakaan sanomatta kulkemaan tietä pitkin rantaan päin.
Ja sanaakaan sanomatta Frona hypähti rekeensä ja ajoi tiehensä. Tie oli leveä, ja Corliss ohjasi koiransa hänen valjakkonsa rinnalle. Kytevä kapinantunne syttyi liekkiin, ja Frona näytti omistaneen itselleen hiukkasen vieraan naisen häikäilemättömyyttä.
"Voi teitä kelvotonta!"
Sanat kaikuivat hänen huuliltaan terävinä ja selvinä ja särkivät hiljaisuuden kuin ruoskan sivallus. Tämä oli niin odottamatonta ja niin raivoisaa, että Corliss joutui aivan ymmälle eikä tiennyt mitä tehdä tai sanoa.
"Teitä pelkuri raukkaa!"
"Frona! Antakaa minun —"
Mutta Frona keskeytti hänet. "Ei! Älkää sanoko mitään! Teillä ei voi olla mitään sanottavaa. Te olette käyttäytynyt alhaisesti. Minä olen pettynyt teidän suhteenne. Se on kauheata, kauheata!"
"Niin, oli kauheata — kauheata, että hän kulki teidän kanssanne, keskusteli teidän kanssanne, että teidät nähtiin yhdessä."
"Ennenkuin Jumalan aurinko lakkaa sinun ylitsesi paistamasta, en minä sinua hylkää", vastasi Frona.
"Mutta täytyyhän ajatella, mikä sopii —"
"Mikä sopii!" Hän kääntyi Corlissin puoleen ja päästi suuttumuksensa valloilleen. "Mitä te sitten olette, jos hän on sopimaton? Tekö tahdotte heittää ensimmäisen kiven, te tekopyhä teeskentelijä?"
"Te ette saa puhua minulle tuolla tavoin. Minä en salli sitä."
Corliss tarttui voimakkain ottein hänen rekeensä, ja suuttumuksestaan huolimatta Frona tunsi pienen mielihyvän väristyksen.
"Ettekö salli? Raukka!"
Corliss ojentautui ikäänkuin tarttuakseen häneen, ja Frona kohotti kokoonkäärittyä ruoskaansa lyödäkseen. Corliss ei hievahtanutkaan, se mainittakoon hänen kunniakseen; hänen kalpeat kasvonsa odottivat rauhallisina iskua. Silloin Frona käänsikin sen toisaalle, pitkä siima suhahti ilmassa ja osui koiriin. Kiivasti heiluttaen ruoskaa ilmassa hän nousi polvilleen rekeen ja kehoitteli eläimiään kiivaasti. Hänen valjakkonsa oli parempi, ja hän hurahti aika kyytiä Corlissin edelle. Hän tahtoi paeta tätä, mutta vielä enemmän omaa itseään ja yllytti koiriaan yhä rajumpaan vauhtiin. Hän ajoi ylös rantatörmää täyttä ravia ja pyrähti kuin tuulispää kaupungin läpi kotiin. Hän ei ollut ikinä elämässään ollut sellaisessa mielentilassa eikä tuntenut niin suurta suuttumusta. Ja jo nyt hän sekä häpesi että kauhistui ja pelkäsi itseään.
KYMMENES LUKU.
Seuraavana aamuna Bash, muuan Jakob Welsen intiaaneista, tuli Corlissin luo tämän vielä ollessa makuulla. Hän toi Fronalta lyhyen kirjelapun, jossa tämä pyysi kaivosinsinööriä niin pian kuin mahdollista tulemaan hänen luokseen. Muuta ei sanottu, ja Corliss mietti miettimistään, mitä tämä oikeastaan tiesi. Mitä Frona tahtoi hänelle sanoa? Tuo tyttö oli hänelle vielä monessa suhteessa tuntematon suure — nyt enemmän kuin milloinkaan ennen, eilisen päivän kokemuksen valossa — niin että hänen oli mahdotonta arvata. Tahtoiko Frona ehkä kartoittaa hänet luotaan selvistä, helposti arvattavista syistä? Käyttää sukupuolensa oikeuksia hyväkseen ja nöyryyttää häntä vielä enemmän? Sanoa, mitä hän hänestä ajatteli, kylmästi harkituin sanoin? Vai katuiko hän, tahtoiko hän hyvittää sen ansaitsemattoman töykeyden, jota oli häntä kohtaan osoittanut? Kirje ei ilmaissut katumusta eikä suuttumusta, ei antanut mitään johtolankaa, se sisälsi vain muodollisesti esitetyn toivomuksen, että hän tulisi Fronaa tervehtimään.
Ihmekö siis, jos Corliss oli sekä levoton että utelias astellessaan hänen luokseen puolenpäivän lähetessä. Hän ei tiennyt, ollako hyvin arvokas vai ei, ja päätti, että Fronan esiintymisen sävy saisi määrätä hänenkin kantansa. Mutta kiertelemättä, suoralla tavallaan, jota Corliss jo oli oppinut ihailemaan, Frona heti poisti hänen epäilyksensä ja riensi häntä vastaan. Ensimmäinen silmäys hänen kasvoihinsa, ensimmäinen kädenkosketus, ennenkuin Frona oli sanonut sanaakaan, ilmaisivat Corlissille, että kaikki oli hyvin.
"Olen iloinen siitä, että tulitte", alkoi Frona. "En saa rauhaa itseltäni, ennen kuin olen nähnyt teidät ja sanonut teille, miten pahoillani olen eilisestä ja miten häpeissäni —"
"No älkäähän nyt! Eihän se niin vaarallista ollut." He seisoivat vielä, ja Corliss astui askelen häntä lähemmäksi. "Vakuutan teille, että osaan panna arvoa teidän menettelyynne. Teoreettisesti katsoen se oli ylevä ja ansaitsi suurinta kiitosta, mutta suoraan sanoen siinä oli paljon —"
"Aivan niin."
"Paljon moittimisen aihetta yhteiskunnan kannalta katsottuna. Ja ikävä kyllä me emme voi jättää sitä asianhaaraa huomioon ottamatta. Mutta mitä minuun itseeni tulee, niin teillä ei ole syytä olla pahoillanne eikä häpeissänne mistään."
"Se oli hyvin ystävällisesti sanottu", huudahti Frona herttaisesti, "mutta se ei ollut totta, ja sen te kyllä itsekin tiedätte. Te tiedätte, että tarkoititte hyvää, te tiedätte, että minä loukkasin teitä, häpäisin teitä, te tiedätte, että minä käyttäydyin kuin torimuija, ja te tiedätte, että minä olin teistä aivan kauhea."
"Ei, ei!" Corliss nosti kättään ikäänkuin suojatakseen Fronaa hänen omilta iskuiltaan.
"Kyllä! Ja minulla on äärettömästi syytä hävetä. Voin sanoa vain yhden seikan puolustuksekseni: nainen oli liikuttanut minua syvästi — niin syvästi, että olin itkemäisilläni. Silloin te astuitte näyttämölle — tiedätte, mitä teitte — ja säälini häntä kohtaan herätti minussa suuttumuksen teihin, ja — niin, minä kiihdyin ja hermostuin niin, etten ole koskaan elämässäni kokenut mitään sen kaltaista. Se oli kai hysteeristä. Oli miten oli, minä en ollut oma herrani."
"Me emme kumpikaan olleet sitä."
"Nyt te ette pysy totuudessa. Minä tein väärin, mutta te hillitsitte itsenne silloin niin kuin nytkin. Mutta istuutukaahan! Tässä me seisomme, ikäänkuin te tahtoisitte olla valmis juoksemaan tiehenne, kun minä taas alan raivota."
"Ette kai te sentään ole niin julma", sanoi Corliss naurahtaen ja työnsi taitavasti tuolinsa niin, että valo lankesi Fronan kasvoille.
"Sanokaamme mieluummin, että te ette ole sellainen pelkuri. Kyllä minä mahdoin olla kauhea eilen. Minähän melkein olin lyödä teitä. Ja aivan varmasti te olitte rohkea silloin, kun ruoska uhkasi teitä. Ettehän te edes nostanut kättänne puolustautuaksenne."
"Tulevathan koirat, joita teidän ruoskanne kohtaa, siitä huolimatta nuolemaan kättänne ja saamaan hyväilyjä."
"Ergo?" kysyi Frona suoraan.
"Ergo, siihen ei voi perustaa mitään", sanoi Corliss kaksimielisesti.
"Mutta joka tapauksessa te siis annatte minulle anteeksi?"
"Niinkuin itse toivon saavani anteeksi."
"Silloin minä olen iloinen — mutta tehän ette ole tehnyt mitään, mitä teidän pitäisi saada anteeksi. Te toimitte käsityksenne mukaan ja minä omani mukaan. Kas, nyt minä sen keksinkin!" Hän löi käsiään yhteen ilosta. "En minä ollut vihainen teille eilen enkä käyttäytynyt sopimattomasti teitä kohtaan enkä edes uhannut teitä. Kaikki tyyni oli ihan persoonatonta. Te vain edustitte yhteiskuntaa, joka herätti minun vihani ja suuttumukseni, ja sen edustajana te saitte kestää hyökkäyksen. Ymmärrättekö?"
"Ymmärrän ja annan täyden tunnustuksen teidän kekseliäisyydellenne. Mutta samalla kuin te nyt tällä tavoin vapautatte itsenne kaikesta syyllisyydestä ettekä enää myönnäkään tehneenne väärin minua kohtaan eilen, te teette sen tänään. Te pidätte minua kaiken sen edustajana, mikä teistä on ahdasmielistä, alhaista ja halveksittavaa, ja se on hyvin väärin. Vain muutama hetki sitten minä sanoin, että teidän katsantotapaanne teoreettisesti saattoi pitää oikeana. Mutta se ei ole oikea, kun yhteiskunta otetaan lukuun."
"Mutta te käsitätte minut väärin, Vance. Kuulkaahan!" Frona tarttui hänen käteensä, ja hän oli tyytyväinen saadessaan kuunnella. "Minä olen aina pysynyt siinä vakaumuksessa, että kaikki, mikä on olevaista, on hyvää. Myönnän vallitsevan yleisen mielipiteen oikeutuksen, valitan, että niin täytyy olla, mutta myönnän sen, sillä ihminen on sellaiseksi luotu. Mutta myönnän sen vain yhteiskunnan jäsenenä. Minä itse yksilönä katson niitä asioita toiselta kannalta. Ja miksi en tekisi sitä? Miksi eivät yksilöt saisi katsoa asioita siltä kannalta? Ettekö ymmärrä? Nyt minä pidän teitä syyllisenä. Eilen joella te ette kunnioittanut minun katsantotapaani. Te käyttäydyitte yhtä ahdasmielisesti kuin se yhteiskunta olisi käyttäytynyt, jota te edustatte."
"Te siis tahdotte saarnata kahta oppia", totesi Corliss, "toista valittuja, toista joukkoja varten. Te tahdotte olla kansanvaltainen teoriassa ja ylimysvaltainen käytännössä. Totta tosiaan, teidän kantanne on läpeensä jesuiittamainen."
"Luultavasti te ensi hetkenä olette valmis myöntämään, että kaikki ihmiset syntyvät vapaiksi ja samanarvoisiksi, että he syntyessään saavat joukon luonnollisia oikeuksia. Kuitenkin te aiotte antaa Del Bishopin tehdä työtä hyväksenne. Mikä tasa-arvoisen ja vapaan miehen oikeus saa hänet tekemään teidän työtänne ja teidät antamaan sen tapahtua?"
"Ei", sanoi Corliss. "Minun pitäisi hiukan muodostella kantaani tasa-arvoisuudesta ja oikeuksista."
"Ja jos te ryhdytte sitä muodostelemaan, niin joudutte häviölle, sillä silloin te ainoastaan pakostakin lähestytte minun kantaani, joka ei ole ensinkään niin jesuiittamainen eikä niin hurja kuin miksi te olette sen tuominnut. Mutta älkäämme nyt hukuttautuko viisasteluihin. Minä tahdon saada tietää mitä voin. Kertokaa minulle sen vuoksi tästä naisesta."
"Aihe ei ole juuri erikoisen miellyttävä", vastusteli Corliss.
"Mutta minä tahdon saada tietää."
"Se tieto ei voi olla terveellinen."
Frona löi kärsimättömästi kengänkärkeään lattiaan ja tutki häntä tarkasti.
"Hän on kaunis, hyvin kaunis", hän koetti alkaa. "Eikö teistäkin?"
"Kaunis kuin kadotus."
"Mutta kaunis joka tapauksessa", väitti Frona itsepäisesti.
"On kyllä, jos niin tahdotte sanoa. Ja yhtä julma, kova ja säälimätön kuin kaunis."
"Ja kuitenkin hänen kasvonsa olivat pehmeät ja hänen silmänsä kyyneleiset, kun hän istui yksin tien vieressä ja minä tapasin hänet siellä. Ja naisen vaisto sanoo minulle, että minä näin hänestä puolen, jolle te olette sokea. Ja se näky oli niin valtava, että kun te ilmestyitte, niin minun mieleeni ei mahtunut mitään muuta kuin valitus 'voi surkeutta, surkeutta!' Ja hän on nainen niinkuin minäkin, ja minä luulen, että me olemme hyvinkin samanlaiset. Ajatelkaahan, hän siteerasi Browningia —"
"Ja viime viikolla", keskeytti Corliss, "hän hävitti pelissä kolmekymmentätuhatta Jack Dorseyn kultaa — Dorseyn, jonka koko omaisuus jo oli kahdesti pantattu. Mies löydettiin seuraavana aamuna lumesta."
Frona ei vastannut, vaan astui palavan kynttilän luo ja pisti sormensa liekkiin. Sitten hän ojensi sitä Corlissia kohti, niin että tämä saattoi nähdä punoittavan ja kirvelevän ihon.
"Kas, minä käytän vertausta. Tuli on hyvin hyvä, mutta minä käytän sitä väärin ja saan rangaistukseni."
"Te unohdatte", väitti Corliss vastaan, "että tuli vaikuttaa sokeasti, luonnonlaille kuuliaisena. Lucile toimi vapaasti. Mitä hän on päättänyt tehdä, sen hän on tehnyt."
"Te itse unohdatte, että Dorsey aivan samoin toimi vapaasti. Mutta te sanoitte Lucile. Onko se hänen nimensä? Minä tahtoisin tuntea hänet paremmin."
Corliss alkoi toden teolla kauhistua. "Älkää sanoko niin! Te loukkaatte minua, kun puhutte tuolla tavoin."
"Ja miksi, jos saan luvan kysyä?"
"Koska — koska —"
"Niin, miksi?"
"Koska minä kunnioitan naista syvästi. Frona, te olette aina vaatinut suoruutta, ja nyt minä voin käyttää sitä hyväkseni. Se loukkaa minua kunnioitukseni takia teitä kohtaan, koska en saata kärsiä saastutuksen lähestyvän teitä. Kun minä näin teidät tuon naisen seurassa tiellä, niin — te ette voi käsittää, miten kärsin."
"Saastutuksen?" Fronan huulet puristuivat, ja tuskin huomattava voitonriemun välke loisti hänen silmistään.
"Niin juuri, saastutuksen, loan", toisti Corliss. "On sellaista, mitä hyvän naisen on paras olla tietämättä. On mahdotonta kahlata loassa ja säilyä tahrattomana."
"Mainiota!" huudahti Frona iloisesti ja innostuneena. "Te sanoitte, että hänen nimensä on Lucile, te olette kertonut minulle tosiseikkoja hänestä, ja teillä on varmasti tiedossa monia muita. Jos on mahdotonta kahlata loassa ja pysyä tahrattomana, niin kuinka on teidän laitanne?"
"Mutta minä olen —"
"Mies, tietysti. Hyvä! Koska te olette mies, niin te saatte antautua kosketuksiin loan kanssa; koska minä olen nainen, niin en saa tehdä sitä. Saastutus tarttuu, eikö niin? Kuinka te siis rohkenette olla täällä minun luonani? Ulos!"
Corliss nosti nauraen kättään. "Minä antaudun. Teidän muodollinen logiikkanne on minulle liikaa. Minä en voi muuta kuin turvautua korkeampaan logiikkaan, jota te ette tunnusta."
"Ja se on?"
"Voiman logiikka. Mies ei tingi vaatimuksistaan naiseen nähden."
"Silloin minä ahdistan teitä omalla pohjallanne", jatkoi Frona kiihkeästi. "Ajatelkaa vain Lucilea. Mitä mies on tahtonut, sen hän on saanut. Niin olette te ja kaikki miehet tahtoneet aikojen alusta. Sitä Dorsey-raukkakin tahtoi. Te ette voi vastata, antakaa siis minun sanoa jotain tuon korkeamman logiikan johdosta, jota te nimitätte voimaksi. Minä olen tavannut sen ennen; minä tunsin sen teissä eilen, reessä."
"Minussa?"
"Teissä juuri, kun ojentauduitte ja tahdoitte tarttua minuun. Te ette voinut masentaa alkuperäistä intohimoa ettekä tiennyt, että olitte sen vallassa. Mutta minä kuvittelen, että teidän kasvojenne ilme hyvin suuresti muistutti luolaihmisen ilmettä hänen varastaessaan naista. Te olisitte voinut tehdä minulle väkivaltaa."
"Silloin pyydän teiltä anteeksi. En voinut uneksiakaan —"
"Kas niin, nyt te jo pilaatte kaiken. Minä — minä suorastaan pidin teistä sen vuoksi. Ettekö muista, että minäkin olin luolaihminen, joka heilutti ruoskaa päänne yläpuolella? Mutta nyt te ette pääsekään minusta vähällä, herra Kaksimieli, vaikka olettekin luopunut taistelusta." Fronan silmät loistivat vallattomasti, ja hänen poskiinsa muodostui pienet hymykuopat. "Aikomukseni on vetää naamari teidän kasvoiltanne."
"Minä olen pehmeä kuin savi savenvalajan käsissä", vastasi Corliss nöyrästi.
"Silloin teidän täytyy johdattaa mieleenne yhtä ja toista. Ensiksi, kun minä olin hyvin nöyrä ja puolustelin itseäni, niin te teitte sen minulle helpommaksi sanomalla, että tuomitsitte käytökseni ainoastaan sen vuoksi, että se oli yhteiskunnan kannalta väärä. Muistatteko?"
Corliss nyökäytti päätään.
"Sitten hetken kuluttua, kun te olitte syyttänyt minua jesuiittamaisuudesta, minä käänsin keskustelun Lucileen ja sanoin, että tahdon saada tietää kaiken minkä voin."
Taas hän nyökäytti päätään.
"Ja minä sain tietää juuri sen, mitä odotinkin. Sillä ei kulunut kuin pari minuuttia, ennenkuin te aloitte puhua loasta ja saastutuksesta ja mudassa kahlaamisesta sovelluttaen kaiken tämän minuun. Siinä ovat teidän molemmat kantanne, herraseni. Te ette voi pitää kiinni muuta kuin toisesta, ja olen vakuutettu, että valitsette jälkimmäisen. Minä olen oikeassa, te teette sen. Ja te ette ollut rehellinen tuomitessanne käytöstäni vain yhteiskunnan kannalta katsottuna. Minä pidän rehellisyydestä."
"Niin", alkoi Corliss, "minä olin tietämättäni epärehellinen. Mutta en tiennyt sitä, ennen kuin tarkempi selvittely teidän avullanne avasi silmäni. Sanokaa mitä tahdotte, Frona, mutta minun käsitykseni naisesta on sellainen, että hänen ei tule joutua tekemisiin minkään epäpuhtaan kanssa."
"Mutta emmekö me voi olla kuin jumalat, jotka tuntevat hyvän ja pahan?"
"Me emme ole jumalia." Corliss pudisti surumielisesti päätään.
"Mutta miehet kai toki ovat?"
"Tuo on uudenaikaisen naisen puhetta", sanoi Corliss kulmiaan rypistäen. "Tasa-arvoisuus, äänioikeus ja muuta sellaista."
"Älkää nyt viitsikö", vastusteli Frona. "Te ette tahdo ettekä voi ymmärtää minua. Minä en ole mikään naisasianainen, minä en aja uuden naisen, vaan uuden naisellisuuden asiaa. Ja sen vuoksi, että minä olen suora, sen vuoksi, että tahdon olla luonnollinen ja rehellinen ja tosi, ja sen vuoksi, että olen johdonmukaisesti oma itseni, sen vuoksi te käsitätte ja tuomitsette minut väärin. Minä koetan olla johdonmukainen ja luulen onnistuvani aika hyvin. Mutta te ette voi nähdä mitään järkeä minun johdonmukaisuudessani, ehkä siksi, ettette ole tottunut johdonmukaisiin, luonnollisiin naisiin, vaan pikemminkin tunnette vain kasvihuonekukkia — noita kauniita, avuttomia, hyvin pyöristettyjä ja täyteläisiä pikku olentoja, jotka ovat niin siunatun viattomia ja syntisen tietämättömiä. He eivät ole luonnollisia eivätkä voimakkaita eivätkä voi antaa lapsilleenkaan luonnollisuutta eikä voimaa perinnöksi."
Hän vaikeni äkkiä. He kuulivat jonkun astuvan eteiseen ja raskaitten, pehmeitten askelten lähestyvän.
"Olemmehan me ystäviä?" lisäsi Frona kiireesti ja Corliss vastasi katseellaan.
"En kai häiritse, vai mitä?" Dave Harney irvisti merkitsevästi ja katsoi juhlallisesti ympärilleen, ennen kuin tuli kättelemään.
"Ette ensinkään", vastasi Corliss. "Me olemme kiusanneet toisiamme niin kauan, että odottamalla odotimme, että kuka tahansa tulisi. Jos te nyt ette olisi tullut, niin me pian olisimme riidelleet, eikö totta, miss Welse?"
"Minusta hän ei kuvaa tilannetta aivan täsmällisesti", sanoi Frona hymyillen. "Kyllä me jo olimme alkaneet riidellä."
"Te näytätte hiukan kiihoittuneilta", arvosteli Harney ja antoi koko velton ruumiinsa vaipua lepotuolin patjoihin.
"Mitä kuuluu nälänhädästä?" kysyi Corliss. "Onko yhteiskunnan puolelta ryhdytty toimenpiteisiin?"
"Ei tarvittu yhteiskunnan apua. Miss Fronan isäukko ehti edelle. Pelästytti heidät puolikuoliaiksi, luulen minä. Kolmetuhatta meni jäätä pitkin jokea ylös töihin, puolitoistatuhatta lähti myötävirtaa etelään, ja heti markkinat tulivat helpommiksi. Niin juuri Welse oli laskenutkin, että kaikki olivat odottaneet hintain nousua ja pidättäneet hallussaan kaikki elintarpeet, jotka heidän oli onnistunut saada kynsiinsä. Muutamien olo tuli sen kautta kahta tukalammaksi, ja niin he aika joukolla lähtivät meren rannikolle päin ja veivät kaikki koirat mennessään. Minä sanon teille" — hän nousi juhlallisesti istumaan — "nyt kannattaa ostaa koiria. Niiden hinnat tulevat nousemaan huikeasti keväällä, kun tavarain kuljetus pääsee vauhtiin. Minä olen jo saanut kokoon sata otusta ja aion saada sata dollaria nettoa jok'ikisestä."
"Niinkö luulette?"
"Niin minä luulen. Meidän kesken sanoen — se on tietysti salaisuus — minä ensi viikolla lähetän pari miestä etelään ostamaan viisisataa otusta parasta lajia, mitä voi löytää. Niin minä aion. Minä olen liian kauan asustanut tässä maassa antaakseni tilaisuuden mennä sormieni lomitse."
Frona purskahti nauruun. "Mutta sokeripulaan te jouduitte, Dave."
"Enpä tiedä", hän vastasi hyvätuulisesti. "Tuosta minulle juolahti jotain mieleen. Minä olen saanut sanomalehden, joka on vain neljä viikkoa vanha, numeron SeattIen Tietosanomia."
"Ovatko Yhdysvallat ja Espanja —"
"Ei niin kiirettä, ei niin kiirettä." Pitkä yankee heilutti käsivarsiaan saadakseen aikaan hiljaisuuden ja keskeytti uteliaitten seuralaistensa kysymykset.
"Mutta oletteko lukenut sen?" tahtoivat molemmat tietää.
"Huhhuu, joka rivin, ilmoituksineen kaikkineen."
"Sanokaahan sitten", alkoi Frona, "onko —"
"Älkää nyt puhuko mitään, miss Frona, ennen kuin minä kerron teille kaiken järjestyksessä. Tuo sanomalehti maksoi minulle viisikymmentä dollaria — tapasin mieheni Klondyke Cityn tienkäänteessä ja ostin sen paikalla. Se hölmö olisi helposti saanut siitä sata, jos olisi odottanut, kunnes pääsi kaupunkiin asti."
"Mutta mitä siinä sanotaan? Onko —"
"Kuten sanoin, sanomalehti maksoi minulle viisikymmentä dollaria. Se on ainoa, joka on tullut maahan. Jokainen kuolee uteliaisuudesta kuulla uutisia. Siksi minä olen kutsunut valitun seuran tänne teidän vastaanottohuoneeseenne tänä iltana, se on ainoa sopiva paikka, ja he saavat lukea sitä ääneen vuorotellen niin kauan kuin tahtovat ja jaksavat — niin, tietysti, jos te suostutte antamaan paikan heidän käytettäväkseen."
"Tietysti he ovat tervetulleet! Ja te olette hyvin ystävällinen, kun —"
Dave työnsi luotaan kaikki kiitokset. "Niin juuri minä olin laskenutkin. Nyt sattuu olemaan niin kuin te sanoitte, että minä jouduin sokeripulaan. Siksi jokaisen vaimon ja tyttären, joka saa nähdä vilauksenkaan tuosta paperista tänä iltana, pitää pulittaa minulle viisi kupillista sokeria. Kuulitteko? Viisi suurta kuppia, valkoista, ruskeata tai palasokeria, ja minä otan heiltä velkasitoumuksen ja lähetän pojan huomenna kiertelemään paikasta toiseen ja perimään saataviani."
Frona joutui aluksi ymmälle, mutta pian hän alkoi taas nauraa. "Sepä tulee olemaan hullunkurista. Kyllä minä suostun, tulkoon sitten mitä tulee. Tänä iltana, Dave, eikö niin? Aivan varmasti siis tänä iltana?"
"Aivan varmasti. Ja te saatte tietysti lukea ilmaiseksi, kun lainaatte huoneenne tarkoitukseen."
"Mutta isän täytyy maksaa viisi kupillista. Teidän pitää jyrkästi vaatia ne häneltä."
Daven silmät vilkkuivat hyväksyvästi. "Kyllä hän nyt saa takaisin!"
"Ja minä", lupasi Frona, "pidän huolen siitä, että hän tulee voitettuna seuraamaan Dave Harneyn riemuvaunuja."
"Sokerirattaita", oikaisi Dave. "Ja huomisiltana minä otan lehden muassani seurahuoneelle. Silloin se ei enää ole tuore, niin että he saavat sen halvalla; yksi kuppi on luullakseni kohtuullista." Hän nousi istualleen ja hieroi kerskaillen luisevia käsiään. "Minä en ole tehnyt turhaa työtä sen jälkeen kuin laivakulku lakkasi, ja vaikka muut ihmiset valvoisivat kaiken yötä, niin he eivät kuitenkaan aamulla olisi tarpeeksi aikaisin ylhäällä ehtiäkseen ennen Dave Harneytä, ei edes sokeriasioissa."
YHDESTOISTA LUKU.
Vance Corliss seisoi salin nurkassa nojaten soittokoneeseen ja syventyneenä vilkkaaseen keskusteluun eversti Trethawayn kanssa. Jälkimmäinen oli virkeä, teräväkatseinen ja voimakkaan näköinen mies ja näytti huolimatta harmaista hiuksistaan ja yli kuudestakymmenestä vuodestaan kolmenkymmenen ikäiseltä. Hän oli vanha, kokenut kaivosinsinööri, taitonsa ja maineensa vuoksi arvossapidetyimpiä alallaan, ja edusti amerikkalaista yhtiötä, joka oli yhtä mahtava kuin Corlissin edustama englantilainen. Nämä kaksi miestä olivat tulleet keskenään hyviksi ystäviksi, ja ammattiasioissa he jo olivat ehtineet olla toisilleen suureksi avuksi. Ja oli hyvä, että he vetivät yhtä köyttä, nuo kaksi, joiden hallussa ja vallassa olivat ne mahtavat rahavarat, joilla kaksi kansallisuutta edisti tuon napaseutujen rajamaan kehitystä.
Huone oli täpötäynnä väkeä ja ilma sakeana tupakansavusta. Satakunta nahkoihin ja lämpimänvärisiin villavaatteihin puettua miestä seisoskeli katselijoina seinävierillä. Puheensorina antoi kaikelle yleisen toveruuden leiman. Huolimatta eriskummallisesta ulkonäöstään huone ei niin paljon muistuttanut julkista huvittelupaikkaa kuin kotoista olohuonetta, johon perheenjäsenet päivätyön jälkeen kokoontuvat, öljylamput ja talikynttilät tuikkivat himmeästi savun läpi, ja suuret, kuumuuttaan hehkuvat rautauunit ratisivat ja rätisivät tervetuliaisiksi.
Lattialla pyöri toistakymmentä paria valssin sävelten tahdissa. Kiilloitettuja paidanrintoja ja hännystakkeja ei näkynyt. Miehillä oli päässä suden- tai majavannahkalakit, joiden tupsukoristeiset korvalaput lepattivat, ja jaloissa hirven- tai mursunnahasta valmistetut jalkineet, mokkasiinit tai muclucit. Siellä täällä naisillakin oli mokkasiinit, mutta useimmat tanssivat kevyissä, silkkisissä tanssikengissä. Huoneen toisessa päässä olevan suuren avoimen oven kautta näkyi toinen huone, jossa oli vieläkin enemmän tungosta. Tanssisoiton tauotessa kuului tästä huoneesta korkkien pauketta ja lasien kilinää, jota säesti arpanappulain ja rulettipallojen lakkaamaton naksutus ja raksutus.
Salin pienempi ovi avautui, ja jäistä ilma-aaltoa seurasi huoneeseen turkkeihin kääriytynyt nainen. Kylmä viima syöksähti lämpimään muodostuen usvaksi, joka lähellä lattiaa kiertyen ja kiemurrellen verhosi tanssijain jalat, kunnes kuumuus sen lopulta voitti.
"Te tulette kuin kylmän kuningatar, Lucile", tervehti eversti
Trethaway tulijaa.
Tämä nyökäytti päätään, naurahti ja keskusteli iloisesti Trethawayn kanssa riisuessaan päällysvaatteitaan. Mutta Corlissia hän ei ollut huomaavinaankaan, vaikka tämä seisoi tuskin metrin päässä hänestä. Puolisen tusinaa tanssijoita odotti kärsivällisesti pienen välimatkan päässä, että hän lopettaisi juttelunsa everstin kanssa. Piano ja viulu soittivat paraikaa schottischin alkusoittoa, ja Lucile kääntyi lähteäkseen. Mutta äkillinen mielijohde sai Corlissin astumaan hänen luokseen. Hän ei ollut sitä laisinkaan suunnitellut, ei uneksinutkaan tekevänsä mitään sellaista.
"Olen hyvin pahoillani", hän sanoi.
Lucilen silmät säihkyivät suuttumuksesta hänen kääntyessään Corlissin puoleen.
"Tarkoitan mitä sanon", toisti Corliss ojentaen kättään. "Olen hyvin pahoillani. Minä käyttäydyin kuin raakalainen ja pelkuri. Annatteko minulle anteeksi?"
Nainen epäröi, ja hänen katseensa, jonka kokemukset olivat tehneet teräväksi ja tarkaksi, etsi Corlissin menettelyn vaikutinta. Sitten hänen kasvojensa ilme kävi pehmeäksi, ja hän puristi ojennettua kättä. Hänen silmissään oli lämmin, kostea kiilto.
"Kiitos", hän sanoi.
Mutta odottavat miehet olivat käyneet kärsimättömiksi, ja Lucile pyörähti tiehensä kauniin nuorukaisen kanssa, jolla oli keltainen siperialainen sudennahkalakki. Corliss tuli takaisin toverinsa luo selittämättömän tyytyväisenä ja ihmetellen tekoansa.
"Se on kirottu häpeä." Everstin katse seurasi yhä vielä Lucilea, ja Vance ymmärsi. "Corliss, minä olen elänyt kuusikymmentä vuotta ja elänyt ne hyvin, mutta tiedättekö, nainen on minulle salaperäisempi ilmiö nyt kuin koskaan. Katsokaa heitä, katsokaa heitä kaikkia!" Hänen katseensa kulki koko joukon yli. "Perhosia he ovat, pelkkää valoa ja laulua ja naurua, ja tanssivat tanssimistaan aina kadotuksen portille asti. Ei vain Lucile, vaan muut myös. Katsokaahan nyt Mayta, jolla on madonnan otsa ja kieli kuin katupojalla. Ja Myrtle — totta totisesti on kuin joku Gainsborough'n vanhoista englantilaisista kaunottarista olisi astunut kankaaltaan huvitellakseen vuosisadan loppuun Dawsonin tanssisaleissa. Ja Laura tuolla, miten ihana hän olisikaan äitinä! Ettekö voi nähdä häntä pitäen lasta käsivarrellaan ja painaen sitä rintaansa vasten? He ovat kyllä parhaat joukosta, tiedän sen, uusi maa houkuttelee aina parhaat, mutta kaikki ei kuitenkaan ole niinkuin olla pitäisi, Corliss, jokin on hullusti. Minun kiihkokauteni on jo ohi, ja minä näen selvemmin ja tarkemmin. Minusta tuntuu, kuin pitäisi uuden Kristuksen nousta julistamaan uutta pelastusta nykyajalle — taloudellista tai yhteiskunnallista, se on yhdentekevää. Maailma tarvitsee sitä."
Huone tyhjeni aika-ajoin melkein kokonaan, kun yleisöä tanssien väliajoilla virtaili suuresta ovesta toiseen huoneeseen, missä korkit paukkuivat ja lasit kilisivät. Eversti Trethaway ja Corliss menivät seuraavalla kerralla virran mukana ravintolaan, missä viisikymmentä miestä ja naista seisoskeli. He joutuivat Lucilen ja keltaisen sudennahkalakin naapureiksi. Mies oli kieltämättä hauskan näköinen, ja poskille kohonnut puna ja silmien lämmin hehku vain korostivat hänen kauneuttaan. Olisi ollut väärin väittää hänen olevan juovuksissa, sillä hän saattoi täydellisesti hallita itseään, mutta hän oli tuon autuudentunteen vallassa, jonka rypäleen mehu tuottaa. Hän puhui hiukan kovaäänisesti, ja hänen kielensä oli kerkeä ja kekseliäs — sanalla sanoen: hän oli juuri tuossa epämääräisessä tilassa, jossa sekä paheet että hyveet pyrkivät liioiteltuihin ilmauksiin.
Kun hän kohotti lasiansa, niin hänen vieressään seisova mies sattui töytäisemään hänen käsivarttaan. Sudennahkalakki pyyhkäisi viinin hihastaan ja sanoi suoraan, mitä ajatteli moisesta kömpelyydestä. Hänen sanansa eivät olleet erikoisen kohteliaat, ja oli odotettavissa, että ne herättäisivät pahaa verta. Ja sen ne tekivätkin; toisen miehen nyrkki osui sudennahkalakin alle niin voimakkaasti, että lakin omistaja horjahti Corlissia kohden. Mutta loukattu mies ei vieläkään jättänyt uhriaan rauhaan. Naiset hiipivät pois huoneesta jättäen taistelukentän miehille, joista toiset yrittivät sekaantua asiaan, toiset taas tahtoivat antaa asianomaisten tapella rauhassa ja rehellisesti.
Mutta sudennahkalakki ei näyttänytkään olevan halukas taistellen selviytymään pälkäästä, jonka itse oli aikaansaanut, vaan koetti käsillään kasvojaan suojellen päästä pakoon. Väkijoukko kehoitti meluten häntä puolustautumaan ja tappelemaan. Hän kokosi kaiken rohkeutensa aikoen yrittää, mutta kun vastustaja taas karkasi hänen päällensä, niin se petti, ja hän vetäytyi syrjään.
"Antakaa hänen olla! Hän ansaitsee sen!" huudahti eversti Vancelle, kun tämä näytti aikovan sekaantua asiaan. "Hän ei tahdo tapella. Jos hän tahtoisi, niin luulenpa, että antaisin hänelle anteeksi."
"Mutta minä en siedä nähdä häntä noin rääkättävän. Kun hän edes puolustautuisi, niin se ei näyttäisi niin kurjalta."
Veri virtasi nuorukaisen nenästä ja silmän yläpuolella olevasta naarmusta, kun Corliss asettui väliin. Hän koetti pidättää miehiä erillään toisistaan, mutta työnsi kuumaveristä hyökkääjää liian voimakkaasti taaksepäin, niin että tämä kadotti tasapainonsa ja kaatui. Kapakkatappelussa on jokaisella puoluelaisia, ja ennenkuin Vance ehti huomatakaan, löi eräs miehen ystävistä häntä niin, että hän tuskin pysyi jaloillaan. Del Bishop, joka oli tunkeutunut paikalle, hyökkäsi suoraa päätä sen miehen kimppuun, joka oli ahdistanut hänen isäntäänsä, ja ottelu tuli yleiseksi. Väkijoukko jakautui puolueisiin ja otti osaa mellakkaan.
Eversti Trethaway unohti, että hänen kiihkokautensa oli ohi, ja ryntäsi heiluttaen kolmijalkaista tuolia kädessään ketterästi taistelun tuoksinaan. Pari ratsupoliisia, jotka olivat vapaina virantoimituksesta, seurasi häntä, ja muutaman muun avulla he suojelivat sudennahkalakkista miestä.
Vaikka tappelu oli hurja ja meluisa, niin se ei kuitenkaan häirinnyt asioitten rauhallista kulkua muualla kuin juuri itse tappelupaikalla. Ravintolan toisessa päässä jatkui juomain tarjoilu, ja viereisestä huoneesta kuului soitto ja tanssi. Pelurit eivät olleet keskeyttäneet peliänsä, ja vain lähimpien pöytien ääressä osoitettiin jonkun verran mielenkiintoa koko juttua kohtaan.
"Hakataan se maahan ja viskataan ulos!" irvisteli Del Bishop taistellessaan hetkisen Corlissin rinnalla.
Corliss irvisti takaisin ja koetti torjua nyrkiniskulla erään vantteran koiranajajan hyökkäyksen. Tämä kaatui maahan, mutta veti Corlissin muassaan taistelevien jalkoihin, painoi hänet lujasti itseään vasten, ja äkkiä Corliss tunsi vastustajansa iskevän hampaansa hänen korvaansa. Salamannopeasti hän näki tulevaisuutensa, itsensä korvapuolena, ja samassa silmänräpäyksessä hän keksien pelastuskeinon painoi peukalonsa vasten miehen silmiä. Tappelupukareita kaatui hänen päälleen, ja moni tallasi häntä jaloillaan, mutta kaikki tuntui hänestä himmeältä ja kaukaiselta. Hän tiesi vain, että kun hän painoi peukaloitaan syvemmälle, niin miehen hampaat vavahtivat. Hän painoi vielä hiukkasen (— vielä vähän ja mies olisi kadottanut näkönsä —), ja hampaat hellittivät otteensa.
Kun hän tämän jälkeen selvisi mellakasta ja pääsi jaloilleen tarjoilupöydän ääreen, niin hän oli kadottanut kaiken vastenmielisyyden tappelemista kohtaan. Hän oli huomannut kaikesta huolimatta olevansa hyvin samanlainen kuin muut miehet, ja ruumiinosan kadottamisen uhka oli pyyhkinyt pois kahdenkymmenen vuoden kulttuurin. Peli ilman panosta ei maistu peliltä, ja Corliss huomasi nyt myöskin, miten toisin todellinen tappelu, jossa elämä on panoksena, saa veren kuumenemaan kuin terveelliset ruumiinharjoitukset voimistelusalissa. Noustessaan jaloilleen hän näki erään oravannahkaturkkisen miehen kohottavan oluthaarikkaansa aikoen viskata sillä muutaman askelen päässä seisovaa Trethawayta päähän. Ja sormet, jotka olivat tottuneet käsittelemään koetinputkea ja vesivärejä, puristuivat nyrkkiin, ja hän survaisi haarikanheittäjää suulle. Ase kirposi miehen kädestä, ja hän itse horjahti maahan. Vance seisoi hetkisen kuin sokaistuna, sitten hän huomasi lyöneensä miehen tajuttomaksi — ensi kerran elämässään — ja tunsi ilon väristyksen ruumiissaan.
Eversti Trethaway kiitti häntä katseellaan ja huusi: "Lähtekää ulos!
Koettakaa päästä ovelle, Corliss!"
Syntyi aika mellakka, ennenkuin ovet voitiin saada auki, mutta eversti, joka ei ollut luopunut kolmijalkaisesta tuolistaan, sai vastustajat hajoitetuiksi, ja myrskyisä väkijoukko ryntäsi kadulle. Kuten tällaisissa tappeluissa on tapana, lakkasivat vihollisuudet heti tämän jälkeen, ja joukko hajautui. Molemmat poliisit palasivat puoluelaistensa avustamina sisään valvomaan järjestystä, mutta Corliss ja eversti jatkoivat sudennahkalakin ja Del Bishopin seuraamina matkaansa katua ylöspäin.
"Tuli ja leimaus! Tuli ja leimaus!" huudahti eversti Trethaway innoissaan. "Vielä sitä voimaa riittää! Minä tunnen itseni kahtakymmentä vuotta nuoremmaksi tämän jälkeen. Corliss, kätenne! Onnittelen teitä sydämellisesti, oikein sydämellisesti! Suoraan sanoen minä en olisi uskonutkaan sitä teistä. Te hämmästytätte minua, sir, hämmästytätte suuresti."
"Niin itseänikin", vastasi Corliss. Kiihoitus oli rauennut, ja hän tunsi itsensä väsyneeksi ja heikoksi. "Ja te olitte myöskin hämmästyttävä. Te käytitte sitä tuolia niin että —"
"No niin, kyllä minä todella suoriuduin aika hyvin. Näittekö — mutta katsokaahan tänne!" Hän piti asetta yhä vielä kädessään lujasti puristaen sitä ja yhtyi muiden kanssa nauramaan itselleen.
"Ketä minulla on kunnia kiittää, hyvät herrat?"
He olivat pysähtyneet kadunkulmaukseen, ja mies, jonka he olivat pelastaneet, ojensi kätensä.
"Nimeni on St. Vincent", hän jatkoi, "ja —"
"Miten se oli?" Del Bishop tuli äkkiä innostuneeksi asiasta.
"St. Vincent, Gregory St. Vincent —"
Bishopilla oli jo nyrkki ojossa, ja Gregory St. Vincent kellahti raskaasti lumihankeen. Eversti kohotti vaistomaisesti tuoliaan ja sai siten Corlissin avulla kullankaivajan pysymään alallaan.
"Oletteko järjiltänne, mies?" kysyi Vance.
"Senkin inhoittava otus! Toivon, että olisin lyönyt kovemmin!" oli vastaus. "No, olkoon sitten! Päästäkää minut, en minä lyö häntä enää. Päästäkää minut, minä menen kotiin. Hyvää yötä."
Kun he auttoivat St. Vincentin jaloilleen, niin Vance olisi voinut vannoa kuulleensa everstin salaa naureskelevan. Tämä tunnustikin sen myöhemmin selittäen: