XV
Vaikka Reino oli niin onnellinen kuin vain voi olla nuori mies, jolla on mitä ihastuttavin morsian, kaipasi hän sittenkin jotakin. Vaikka hänellä oli mieleistä työtä milloin Ruthin kanssa vuoren seinämällä, milloin työpajassa jalokivisepän oppilaana, milloin taas laulu- ja soittoharjoituksissa Davidin johdon alaisena, niin tunsi hän jotakin itseltään puuttuvan. Hän ui, voimisteli ja urheili, ja hänellä oli niin hyvät toverit näissä kisoissa, ettei voinut ajatellakaan parempia, mutta täyttä tyydytystä hän ei löytänyt. Olihan hänen käytöksensä yhtä reipasta kuin ennenkin, hän oli iloinen kuin ainakin, hänen naurunsa oli vilpittömän raitista, ja sittenkin hän ikäänkuin odotteli jotain muutosta.
Kun Ruth sellaisena hetkenä tapasi sulhonsa miettivänä ja kaipaavana, kysyi hän: — Tekisikö mielesi takaisin maan päälle?
— Sinun kanssasi kyllä, ja tahtoisinpa, että me vielä kaikin pääsisimme täältä yläilmoihin.
— Mitä täältä puuttuu?
— Täältä puuttuu aurinko. Vaikka täällä on valoisaa ja lämmintä, niin itse aurinkoa täällä ei ole. Täältä puuttuu tuuli, sade ja myrsky. Täällä on niin äärettömän hiljaista ja rauhallista. Minä kaipaan elämän hyörinää ja pyörinää. Oi Ruth, minua oikein hävettää, kun minä olen niin maailmallinen, kun minun sieluni ei ole niin puhdas kuin teidän muiden, Ainonkin. Mutta minä en voi sille mitään, että äskenkin tapasin itseni aatoksissani hiihtelemässä metsäisillä mailla. Voi, sinun kanssasi, Ruth armaani, olisi suloista liidellä liukkailla suksilla valkoisilla hangilla, kun aurinko kultaa petäjän kyljet ja hangen pinta sädehtii kuin olisi siinä miljoonia timantteja!
Ruth siveli sormillaan Reinon tummia hiuksia ja sanoi:
— Sinä siis vaihtaisit elämän täällä elämään maan päällä?
— Niin, mutta en ilman sinua.
— Mutta minähän en ainakaan voisi siellä elää, kun olen ollut täällä niin kauan.
— Eikö sinun ja teidän muidenkin mieli tehnyt kuitenkin alussa täältä pois?
— Me olimme niin äärettömän onnellisia, kun pääsimme tänne semmoisena hirveänä aikana.
— Hassuahan oikeastaan on minunkin ajatella, että elämä maan päällä olisi parempaa kuin täällä, jossa se on paratiisillista.
— Minä uskonkin, että pian sinä, Reinoseni, tänne tyydyt, etkä kaipaa valkoisia hankia enempää kuin myrskyistä elämääkään.
He olivat istuneet näitä puhellessaan virran toisella rannalla hyppykallion ja vuoren seinän välillä. Nyt he nousivat ja läksivät kävelemään virran vartta alas. Mutta tultuaan noin parinkymmenen askeleen päähän vuoresta, jonka sisään virta hävisi, he pysähtyivät, ja Reino virkkoi:
— Mikä kumma siinä on, mutta minulla on sellainen tunne, että tästä ei saa kulkea eteenpäin. Tunnetko sinä samaa, Ruth?
— Kyllä, sentähdenhän minäkin pysähdyin. Tämä paikka on meille kaikille tunnettu jo ensi vuodesta alkain, ja sentähden emme ole pitemmällä käyneetkään. Käännytään vain takaisin!
Reino yritti ottaa vielä askeleen, mutta veti pian jalkansa takaisin.
— Ei, ei tuonne tarvitse yrittääkään, koko sielu panee vastaan.
— Se on kai Jumalan ääni, ja sitä on toteltava!
Tultuaan virran yli nuoret istuutuivat rannan nurmikolle ja katselivat välkkyvien kalojen somaa kisailua. Sitten Ruth nojautui nuorukaisen olkapäähän ja kysyi:
— Onko kirjailijalla jo valmiina viides tapaamisemme?
— On, vastasi Reino, — minä näin sen juuri tällä hetkellä, ja se on ilmi elävänä edessäni.
— Kerro se siis nyt aivan lämpimältään!
Reino otti morsionsa käden käsiensä väliin ja kertoi:
Viides kohtaus.
Olin Kaarle suuren sotilaana ja olimme leiriytyneet Oderwaldin metsän laitaan. Päällikkömme tiesivät, että saksilaiset olivat jossakin tuon metsän takana, tietämättä kuitenkaan tarkemmin paikkaa.
Illalla ollessani toverieni keralla vartiossa huomasin puiden välitse jonkun ihmisen haamun tähyilevän leiriämme. Heti riensin sinnepäin ja aioin ottaa vakoojan kiinni. Tämä lähti juoksemaan, ja silloin huomasin, että hän olikin vain nainen; siitä huolimatta oli minun saatava hänet kiinni, voihan häneltä saada tärkeitäkin tietoja saksilaisten asemasta. Nainen juoksi nopeasti kuin metsän nuori peura, mutta sitä häpeää en tahtonut itselleni, että tuollainen tyttö olisi minut voittanut. Ajelehtivien pilvien raoista pilkisti kuu silloin tällöin, ja siinä valossa näin, että nainen oli hyvin kaunisvartaloinen, ja tunsin tunnossani, että hänellä oli myöskin kauniit kasvot.
Takaa ajaessani ajattelin: Jos en tavoita tuota tyttöä, saan surmani ensi taistelussa, mutta jos saavutan, niin silloin en kaadu koko tässä sodassa. Nyt lyheni välimatka, vielä viimeinen kova ponnistus ja silloin oli tyttö kiinni. Mutta tyttö ei niin vain antautunutkaan vangikseni, vaan rupesi vimmatusti vastustamaan. Tytöllä oli jäntevät käsivarret ja minulla oli täysi työ, ennenkuin onnistuin saamaan hänen vasemman kätensä puristetuksi kuvettani vasten, ja tytön selän taitse pitäen hänen oikeaa kättänsä kohotin vapaalla kädelläni tytön päätä nähdäkseni, minkä näköinen saaliini oikein oli. Samassa tuli kuu esiin ja sen valossa kohtasivat katsettani suuret, tummansiniset, säihkyvät silmät. Niissä kuvastui ensin viha, mutta vähitellen ne muuttuivat ihmettelevän näköisiksi, ikäänkuin hän olisikin tavannut vanhan, kadonneen ystävänsä.
— Mikä nimesi on? kysyin pannen saksien kielestä oppimani vähäisen sanavaraston liikkeelle.
— Gunhild, vastasi tyttö.
Silloin tunsin oudon vavahduksen rinnassani. Tuo nimi, tuo hopeinen ääni, nuo ihmeelliset silmät olivat minulle jotain käsittämättömän tuttua. Mutta nyt ei ollut aikaa ruveta enempää tytön silmistä haaveilemaan; sieppasin Gunhildin käsivarsilleni ja kannoin hänet leiriin.
Heti ryhtyivät päälliköt kuulustelemaan tyttöä, mutta tämä oli vaiti kuin mykkä, eikä antanut mitään tietoja saksilaisista. Eivät lupaukset eivätkä uhkauksetkaan auttaneet vähääkään.
Silloin tuli päätös: jos tyttö auringon noustua pysyy yhä yhtä itsepintaisena, niin hänet armotta hirtetään.
Lopuksi yötä pantiin minut neitoa vartioimaan. Olin äärettömässä tuskassa, sillä tiesin, että tyttö oli järkähtämätön. Hän antaisi itsensä ennen kappaleiksi hakata, kuin pettäisi maanmiehensä. Tuskailin itsekseni. Miksi toin hänet tänne. Nyt minä saatoin tuon suloisen olennon kuoleman käsiin. Näin yhä Gunhildin ihmeellisen lumoavat silmät, näin vaikken katsonutkaan neitoa. Yötaivas oli kokonaan vetäytynyt pilveen, niin ettei nähnyt juuri käsivarren mittaa edemmäs. Istuimme maassa rinnakkain. Köysi, jolla tytön kädet olivat sidotut, oli kädessäni, ja tuota köyttä myöten kulki Gunhildin sielu minun sieluuni. Emme puhuneet sanaakaan, mutta kuulumattomat äänet tunkivat neidon sydämestä rintaani, ja hänen silmänsä, joita en pimeässä voinut nähdä, levittivät ihmeellistä valoa koko olentooni. — Ei, se ei saa tapahtua, ajattelin, irroitin siteet vankini käsistä ja sanoin kuiskaten: Mene!
Gunhild lähti. Hän hiipi hiljaa kuin aave kuulumattomin askelin, mutta hän jätti jotakin minulle, hän jätti silmänsä minun silmiini. Huokasin helpotuksesta. Neitoni oli nyt turvassa, hänen ihanaa kaulaansa ei mikään köysi tulisi kuristamaan.
Yritin nukkua, mutta uni ei tullut silmiini. Kuinka olisinkaan voinut saada unta silmiini, jotka olivat Gunhildin silmien lumoissa.
Kun aamun ensi säteet alkoivat leiriä valaista, kutsuttiin minut vankini kanssa päälliköiden eteen. Saavuin luonnollisesti yksin. Kysyttiin tyttöä. Olin vaiti, katselin vain alas syyllisen näköisenä.
Silloin kuului tuomio: — Koska olet päästänyt vangin karkaamaan, niin sama hirttonuora olkoon rangaistuksesi, joka häntä olisi kohdannut.
Tuomiota ryhdyttiin heti panemaan täytäntöön. Jo oli silmukka kaulassani, kun Gunhild äkkiä juoksi paikalle, kiskaisi nuoran kaulastani, kietoi käsivartensa sijaan ja painaen päänsä rintaani vasten puhua leperteli lemmen sanoja sydämelleni.
Päälliköt katselivat tapahtumaa ihmetellen, kun siihen samassa ratsasti itse Kaarle kuningas kysyen, mitä oli oikein tekeillä?
Kuninkaalle kerrottiin asian kulku, ja sitten odotettiin, että hän itse alkaisi kuulustella tyttöä. Mutta Kaarle kuningas sanoi ainoastaan: — Mitä Jumala on yhdistänyt, sitä ei ihmisten sovi eroittaa. Pappi tänne!
Eikä siinä sen enempää siekailtu. Gunhild kastettiin ilman mitään kysymyksiä Jumalasta ja Vapahtajasta, ja sitten saman tien meidät vihittiin aviopariksi. Kaikki tapahtui semmoisella kiireellä, ettemme edes käsittäneet, oliko se kaikki tottakaan.
Mutta kun minä tulin tajuihini, tunsin itseni äärettömän onnelliseksi, sillä nyt minä sain sen naisen omakseni, joka jo aikaisemmin oli neljästi näyssä ilmestynyt sieluni silmäin eteen.
Gunhild sai sitten seurata mukanamme kuormastossa, jossa useiden muidenkin sotamiesten vaimot olivat, seuraten miehiänsä pitkillä sotaretkillä paikasta toiseen.
Tämä oli Kaarle Suuren 33:s sotaretkivuosi ja minun 6:s. Muutaman päivän perästä saatiin saksilaisista ratkaiseva voitto, ja silloin he antautuivat Kaarle kuninkaan valtaan.
Koska minulla ei ollut mitään kotia, asetuin asumaan Gunhildin maahan, ja me elimme kolmekymmentä vuotta onnellista avioelämää.
* * * * *
Hetkisen ääneti oltuaan Reino sanoi:
— Ruth, eikö se ollut ihanaa? Sinä olit minun omani ja minä sinun viidennen kerran.
— Siitä on kuitenkin niin pitkä aika, että minä olen unhottanut sinun nimesi, mikä sinulla silloin oli, virkkoi Ruth.
— Oletko todellakin voinut sen unhottaa? Ja niin monta kertaa olet kuitenkin sanonut "rakas Kaarle". Sama nimi minulla oli kuin kuninkaallakin. Mutta nyt on jo kulunut niin äärettömän pitkä aika siitä kun sain viimeksi suukon sinulta, rakas Gunhild, ja tällä kertomuksellani luulen sen hyvin ansainneeni.
— Kylläpä sinulla, Reino, on pitkät esipuheet, ennenkuin morsiantasi suutelet, lausui Aino nauraen. Hän oli Davidin kanssa tullut istujain huomaamatta ja seisoi nyt aivan heidän takanansa.
— Mitä urkkijoita siellä on! huusi Reino ollen olevinaan hyvin vihanen, — jos nyt ette yhtenä viivana lähde tästä paikasta, niin heitän teidät tuohon järveen!
Virtaan he sitten menivät kaikki neljä, ja siellä kisaillessaan päästivät nuoret semmoisen ilon ja melun valloilleen, että rannan ruoho ja kukat nyökäyttelivät päitään toisilleen ja hymyilivät keskenään. Ruth ja David olivat myöskin jo oppineet nauramisen taidon, ja se oli Ainosta enemmän kuin hauskaa.
XVI
Maninmaan asukkaat viettivät pääsiäistä aina huhtikuun ensimäisenä sunnuntaina. Tätä suurta juhlaa vietettiin aina syvässä hartaudessa lukien ja tutkien Vapahtajan kärsimisen, kuoleman ja ylösnousemisen historiaa. David oli täksi pääsiäiseksi säveltänyt uuden oratoorion, jossa esitettiin Maria Magdalenan, Maria, Jakobin tyttären ja Salomon haudalle meno. Kun Ruth, Aino ja äiti lauloivat urkujen säestyksellä, niin silloin oli Reinokin irti kaikesta maallisesta. Hänen sielunsa kohosi aivan kuin taivaisiin. Täydellistä antaumusta häneltä vaadittiinkin, sillä hän yhdessä Davidin kera esitti enkelten osan.
Jumalanpalveluksen jälkeen sanoi Aino Reinolle:
— Emmekö ole äärettömän onnellisia, kun saamme olla täällä. Missään kirkossa emme saisi tämmöistä hetkeä viettää.
Reino oli täysin yhtämieltä sisarensa kanssa.
Toisena pääsiäispäivänä iltamanin aikana, kun kaikki kolme paria istuivat mukavasti tarinoimassa, virkkoi Johannes: — Muistatko, Maria, tätä päivää vuonna 1698?
— Muistanpa hyvinkin, sanoi Maria ja siveli kädellään miehensä kättä, lämpimän katseen tullessa vieläkin lämpimämmäksi.
— Oi, kertokaa siitä päivästä! pyysi Aino hartaana.
— Niin, olenhan minä sen kertomuksen teille velkaakin. Lupasin sen kerran Reinolle, ja koska nyt on sen tapahtuman vuosipäivä niin muistellaan sitä nyt kaikkien kuullen:
— Olin saapunut pääsiäiseksi Tukholmasta Turkuun ja pääsiäismaanantaina illalla menin tapaamaan erästä vanhaa toveriani, joka asui Pyhän Ruumiin kujan varrella. Juuri kun saavuin tuolle kapealle kadulle, näin kuinka pari juopunutta kisälliä ahdisti nuorta hyvin sievää tyttöä. Tämä kantoi käsivarrellaan kappaa ja koetti parhaansa mukaan torjua ilkiöiden raakoja hyväily-yrityksiä. Mutta samassa olin minä paikalla, paiskasin miehet maahan — niin, taisivat siinä saada jonkinlaisia kuhmuja, mutta kyllä sen ansaitsivatkin, tartuin tyttöä käsivarresta ja saatoin hänet määränsä päähän. Hän oli viemässä ruoka-apua eräälle sairaalle perheelle, ja niinkauan kuin hän oli sisällä, odotin minä maltittomana ulkopuolella, että saisin hänet saattaa kotiinsa Palmenfeltille, jonka talo sijaitsi Pyhän Kaarinan kadun varrella. En ollut vielä koskaan tavannut niin miellyttävää naistoveria. Hänen äänessään oli niin ihana sointu ja hänen silmänsä olivat niin lämpimät ja hyvät, niissä oli niin kaunis katse, etten ennen osannut aavistaakaan sellaista kohtaavani.
Kun seuraavana päivänä menin tyttöäni tapaamaan, kutsuttiin minut sisälle, jolloin kreivi ja kreivitär Palmenfelt oikein kädestä pitäen tervehtivät ja kiittivät minua Marian pelastamisesta.
Maria oli ollut puolitoista vuotta palveluksessa ja he pitivät hänestä niinkuin hän olisi ollut heidän oma tyttärensä. Minä sain kuitenkin vapaasti käydä häntä katsomassa, ja olimme etenkin pyhinä yhdessä kävelyillä. Helluntaina tapasimme Kupittaan lähteellä toisen niistä samoista sälleistä. Härnätäkseen minua hän puhui loukkaavasti Mariasta, ja silloin me tappelimme. Hän oli nyt selvä ja oli hyvinkin minun vertaiseni voimassa, mutta kun minun piti taistella tyttöni kunnian puolesta ja hänen nähtensä, niin kasvoivat voimani kaksinkertaisiksi ja minä pehmitin hänet perinpohjin, kunnes Maria rukoili hänen puolestansa. Sinä päivänä me menimme kihloihin ja syksyllä vietimme häämme.
— Tanssittiinko teidän häissänne? kysyi Reino.
— Täytyihän sitä silloin tanssia.
— Tanssitteko kreivittärenkin kanssa.
— Hänhän se tulikin minua pyytämään.
— Mutta tietysti omanne kanssa se oli hauskinta. Minäkin tanssisin mielelläni sinun kanssasi meidän häissämme, Ruth.
— Siitä ei tule mitään, sillä minä en ole iässäni tanssinut, ja nyt on kai liian myöhä ruveta opettelemaan, vakuutti Ruth.
— Vietetään sitten hiljaiset häät, ilman tanssia ja ilman viinaa, sanoi Reino naurusuin. — Niin, kolmen kuukauden päästä sinä olet siis minun vaimoni.
Nuorten hääpäiväksi oli määrätty heinäkuun 13 päivä, heidän satumaahan tulonsa vuosipäivä.
XVII
Ensimäisenä sunnuntaina pääsiäisen jälkeen, kun Ruth ja Reino kahden taas kävelivät käsi kädessä mahtavien puiden alla, virkkoi Ruth, katsellen loistavilla silmillään sulhoaan:
— Onkos poikani nyt niin kiltti ja kertoo taas muinaisesta elämästämme, niinkuin viikolla lupasit!
— Kyllä, mutta anna kun minä ensin katselen sinun silmiäsi. Silmäs loistaa anna, niiden säihkyä suo, ne onnea, riemua, autuutta luo! Oi Ruth, sinun silmäsi kauniit ja kalliit! Kuinka minä sinua rakastan! Sinun silmiäs' minä oikein jumaloin. En koskaan voi niitä tarpeekseni ihailla. Miten silmät voivatkaan olla noin lumoavat! — Annas kun katselen niitä vielä vähän, vielä hiukan. — Ja sitten eräs soma tehtävä…
— Joko nyt olet kylläinen? kysyi Ruth viehkeästi.
— Eivät minun silmäni koskaan tule kylläisiksi sinun silmistäsi, eivätkä huuleni sinun huulistasi, mutta täytyyhän sitä aikuisen miehen pitää itsensä kurissa. Ja nyt en katso sinuun ollenkaan koko kertomukseni aikana. Anna kuitenkin kätesi käteeni, niin osaan kertoa paremmin.
He istuutuivat puun alle, ja Reino kertoi:
Kuudes kohtaus
Kului taas 300 vuotta. Palasin pitkältä sotaretkeltä, Pyhästä maasta, kotiini Reinin rannalle, jossa linnani sijaitsi. Reinhold oli nimeni ja iältäni olin silloin 40-vuotias. Tuloni johdosta järjestettiin linnaani turnajaiset, joihin palkintojen jakaja-kuningattareksi oli tuleva naapurilinnan tytär, ihana Ruth.
Ensin en aikonut ollenkaan ottaa osaa turnajaisiin, mutta nähtyäni Ruthin muutin mieleni. Minun täytyi saada hänen kädestänsä voittovyö, jonka Ruthin omat sormet olivat valmistaneet.
Leikki alkoi. Ruthin väri, sininauha, kypärissäni ja keihääni varressa tunsin monissa otteluissa koetellun Donnerini selässä olevani vastustamaton. Ja vaikka oli hyvinkin taitavia ja itseni vertaisia ritareita vastassani, niin keihääni, jossa itsessään elävä voima piili, kaasi kaikki maahan.
Voittajana laskeuduin polvilleni Ruthin eteen. Hän käski minun nousta voidakseen kiinnittää kunniavyön vyötäisilleni. Sitä tehdessään tuli hän ikäänkuin syleilleeksi minua ja hänen tukkansa kultaiset kutrit hivelivät kasvojani. Saatuaan solen kiinni loi leikkien kuningatar silmänsä silmiini, ja silloin vasta minä näinkin, että sinä itsehän, sinä, Ruth, siinä olitkin, unelmieni tyttö, jota kaksikymmentä vuotta olin etsinyt. Ruth olikin silloin juuri kaksikymmentä kevättä nähnyt. Nyt, tässä silmänräpäyksellisessä katseessa, avautui taivas eteeni. Ruthin syvänsinisten silmäin valo tunki lähtemättömästi sieluuni. Olinhan ne kyllä nähnyt ennenkin, mutta en ollut niissä nähnyt sinun silmiäsi, Ruth.
Nyt kuulin myöskin kuin ensikerran Ruthin äänen hopeahelähtelyn; se oli kuin taivaista musiikkia. Vein kunnioittavasti Ruthin soman käden huulilleni ja kiitin vyöstä, joka oli oleva minulle ratsuanikin rakkaampi.
Samana iltana oli linnan suuressa salissa kemut. Ohjelmassa oli myös trubaduurin laulua. Hän lauloi Pyhän maan taisteluista, mutta myös tämän päivän turnajaisista. Kun laulaja laulussaan mainitsi voittajaritarin saamasta kuningattaren syleilystä, punastui neito kaulaansa asti.
Äkillisen tenhon vallassa astuin laulun loputtua naapuri-ritarin luo ja pyysin häneltä kaikkien vieraitten kuullen hänen tyttärensä Ruthin kättä.
"Tämä on äkkirynnäkön huippu!" naurahti naapuri ja lisäten: "Jumalakin suosii rohkeita miehiä", hän otti pikarin käteensä ja huusi: "Jalon ritari Reinholdin ja tyttäreni Ruthin malja!"
Kaikki yhtyivät siihen riemuhuudoin, ja niin me olimme kihlatut toisillemme. — Niin, me, Ruth!
— Kiitos, Reino!
— Kiitä nyt vähän kauniimmin! pyysi Reino katsellen rakkaasti morsiantaan.
Silloin Ruth pani kätensä Reinon molemmille poskille ja suuteli häntä.
— Kiitos, ritarini! Oletko nyt onnellinen?
— Kuule Ruth, minä luulen, että minä olen niin onnellinen kuin
Phoibos, Filoletes, Markus, Klemens, Kaarle ja Reinhold yhteensä, sillä
sinä olet yhtä kaunis ja hyvä kuin Amaryllis, Virginia, Anna, molemmat
Gunhildit ja äskeinen linnantytär yhteensä.
He lähtivät kävelemään ja menivät aina "kirkkoon" saakka. — Mitä sinä,
Ruth, nyt ajattelet, sano? kysyi Reino.
— Ajattelen seitsemättä kohtaamistamme. Luulen, että minä tiedän siitä enemmän kuin sinä, Reino.
— Minä en siitä osaisikaan paljoa kertoa, olet aivan oikeassa. Oi, kuinka hauska, kun saan kuulla sen nyt sinun suustasi! Istutaan tuohon, se on aivankuin kirkonpenkki.
He istuutuivat. Hetkisen vaitiolon jälkeen Ruth aloitti:
Seitsemäs kohtaus.
Turkulaisen kauppias Tuubertin neljästä tyttärestä nuorin oli Eliina. Hän kävi usein kirkossa, mutta ainoastaan silloin tunsi hän saavansa sielullensa virkistystä, kun isä Johannes messusi. Eliina tunsi aina pappi Johannesta lähestyessään omituista väristystä rinnassaan, ja kun hän täytti 18 vuotta, tunsi hän rakastavansa pappia, joka vielä oli verrattain nuori, ainoastaan kolmenkymmenen ikäinen. Johanneksella oli hyvin kaunis ääni, etenkin messutessaan, ja hänen silmillänsä oli merkillisen tenhoava vaikutus, ne tuntuivat aivankuin irroittavan sydämen rinnasta.
Eliina oli kuullut äidiltään, että Johanneksen isä oli aikoinaan kosinut häntä, mutta äiti oli mieluimmin ottanut miehekseen saksalaisen kauppiaan. Nyt tytär rakastui hylätyn kosijan poikaan, joka oli pappi.
Kun Eliina tunsi rakkautensa, kauhistui hän, sillä eihän pappi saanut mennä naimisiin. Viimein vaivasi häntä rakkautensa niin, että hän ripitti itsensä, mutta valitsi rippi-isäkseen juuri Johanneksen. Eliina kertoi tehneensä syntiä, mutta ei sanonut uskaltavansa sitä ilmoittaa. Isä Johannes puhui silloin lempeitä sanoja tytölle ja kehoitti häntä tunnustamaan syntinsä laadun luvaten jo edeltäpäin anteeksi antaa.
Silloin Eliina kertoi hiljaisella äänellä rakastavansa miestä, jonka kanssa avioliitto ei voinut tulla kysymykseenkään.
— Onko hän naimisissa? kysyi pappi.
— Ei, hän kuuluu hengelliseen säätyyn, kuiskasi Eliina niin hiljaa kuin vieno tuulen henkäys.
— Kuka hän on? tiedusteli pappi.
— Oi, älkää kysykö sitä minulta! virkkoi tyttö tuskaisella äänellä. —
En voi sanoa hänen nimeänsä.
Pappi oli hetken vaiti ja sanoi sitten. — No, no, lapseni, enhän minä tahdokaan hänen nimeänsä tietää. Eikä tätä oikeastaan voi synniksi sanoakaan, mutta ikävä asia se on sinulle, lapseni. Kadutko tätä rakkauttasi?
— En, en minä millään tahtoisi sitä olemattomaksi, en voi katua! Samassa Eliina loi silmänsä papin silmiin ja siinä samassa katsoivat tytön silmät isä Johanneksen syvimpään sieluun. Pappi katsoi ja katsoi neidon silmiin, hän ei päässyt niistä irti, hänen oli pakko niihin uppoutua.
Viimein painoi tyttö päänsä alas ja päästi onnellisen huokauksen. Hän näki, että pappi puolestaan rakasti häntä. Eliina tunsi itsensä sanomattoman onnelliseksi ja hän kohotti papin vaipan helman huulilleen.
Johannes laski kätensä tytön pään päälle ja sanoi: — Vapahtajan nimeen sinä olet saanut syntisi anteeksi, sitä ei sinulle viaksi lueta, mene rauhaan!
Reino lisäsi: "Mutta kun Eliina oli poistunut, otti pappi viittansa liepeen käteensä ja painoi huulensa siihen kohtaan, jota ihanan Eliinan suloiset huulet olivat koskettaneet."
Ruth jatkoi: "Tämän jälkeen tapasivat Johannes-pappi ja Eliina-neito usein toisensa. Heidän rakkautensa oli puhdasta, se oli alkanut pyhässä paikassa ja se oli kuin pyhitettyä. He eivät edes suudelleet koskaan toisiansa, mutta he tunsivat aina uutta onnea toistensa lähellä, silloinkin kun heillä ei ollut tilaisuutta sanaakaan vaihtaa.
"Eliina hylkäsi kaikki naimatarjoukset, joita hänelle Turun arvokkaimpien porvarien pojat tekivät. Hän kävi ahkerasti kirkossa ja auttoi köyhiä ja sairaita. Mutta nunnan pukua Eliina ei huolinut, vaikka Naantalin abbedissa monesti kehoitti häntä hurskautensa tähden siihen pukeutumaan.
"Kun Eliina kuudenkymmenenkuuden ikäisenä laskeutui kuolinvuoteelle, kutsutti hän isä Johanneksen luoksensa antamaan hänelle viimeisen kirkollisen voitelun. Vanha valkopartainen pappi otti Eliinan kädet käsiinsä ja luki rukoukset, ja voiteli sitten otsan siunatulla voiteella. Senjälkeen Eliina loi viimeisen katseen papin silmiin, hän tunsi autuuden valon itseänsä ympäröivän ja virkkoi: — Me eroamme nyt, mutta me yhdymme vielä!"
Reino pyyhki kyyneleen silmistään ja sanoi sitten nöyrästi: — Johanneksena minä olin niin paljon, paljon parempi kuin nyt. Voitko sinä, rakas Ruth, minua rakastaa tällaisena kuin olen? Enhän minä ollenkaan ole sinun arvoisesi, enkä minä koskaan voi saavuttaa sellaista ylevyyttä kuin isä Johanneksessa oli.
Ruth katsoi loistavilla silmillään sulhoaan ja sanoi:
— Älä sinä halvenna itseäsi, Reino, sinä olet hyvä minulle ja minä rakastan sinua juuri sellaisena kuin olet.
XVIII
Oltiin toukokuussa. Vapun jälkeisenä maanantaina meni Reino "erämaasta" etsimään jalokiviä. Hänen piti valmistaa morsiamelleen häälahjaksi otsanauha, ja siitä piti tulla oikein "este". Reino kiersi kallion, löysi monta kaunista rubiinia, safiiria ja smaragdia ja pisti ne pieneen pussiin, joka oli vyöhön kiinnitetty; se oli sama vyö, jonka Ruth oli hänelle jouluksi valmistanut. Näin kävellessään tuli Reino sille kieltoviivalle, jossa hän Ruthin kera oli kerran ennen ollut. Nyt hän päätteli mielessään: — Eihän tässä voi olla mitään vaaraa. Jos jossain kielto olisi ollut paikallaan, niin siellä luolanperällä se olisi sietänyt olla, jossa hän oli joutua hornan kitaan. Ja sielläkään ei ollut eikä ole mitään kieltoa. — Turhaa luuloa vain!
Reino seisoi siinä hetken näin ajatellen ja lähti sitten äkkiä astumaan yli kielletyn rajan. Hän kuuli kuin huutona sisästään: — Älä mene, turmelet onnesi, hukut, kadotat kaikki, pysähdy, käänny, käänny! Mutta Reino uskotteli, että se oli vain luulottelua. Ja kun hän pääsi vuoren seinämälle ja kosketti sitä kädellään, lakkasi varoittava ääni kuulumasta. Reino hymähti uudelleen: — Lapsellisuuttahan se oli ja lorun lorua, pelkkää luulottelua koko kielto, josta aikamiehen ei kannata valitella.
Kallio oli hyvin rosoista ja siinä oli kosolti ulkonemia ja lokeroita. Reino tunkeutui yhteen sellaiseen lokeroon arvellen sieltä ehkä vielä löytävänsä jonkun erikoisen helmen. Mutta kun hän astui edemmäs, huomasi hän, että kallionkolo teki äkkimutkan ja jatkui mutkaisena käytävänä eli tunnelina vuoren sisään. Nuorukaisen valtasi uteliaisuus ja hän tunkeutui yhä syvemmälle. — Kenties täältä on salainen tie maanpinnalle, täytyyhän se toki saada selville. Käytävä teki mutkia ja vähitellen se tuntui nousevan ylöspäin. Reino tunsi omituista nautintoa, niinkuin ainakin löytöretkeilijä, joka etsii uutta maata ja on juuri päämäärään saapumassa. Paikoin oli tunneli niin kapea, että siitä juuri ja juuri mahtui kulkemaan, toisin paikoin niin matala, että piti kyyrysillään kulkea. Mutta valoa oli tarpeeksi, sitä näytti tulevan itse vuoresta, sillä toiset paikat tunnelin seinää olivat kirkkaammin valaistut ja niissä paikoin oli vuoriaine toisen väristä ja hienompirakeista. Se ei ollut graniittia, ei vuolukiveä, ei marmoria eikä muutakaan maanpäällistä kivilajia, se oli hopeanharmaata, ja luultavasti se sisälsikin runsaasti hopeaa.
Mutta äkkiä tunneli päättyi; siitä ei jatkunut tie enää pienimpänä rakosenakaan. Reino tunsi pettymystä. Kulkiessaan oli hän ajatellut, mitä kaikkea hän tulisi tekemään löytäessään tien maan päälle. Kuinka hän käyttäisi nämä äärettömät rikkaudet maansa ja kansansa hyväksi. Nyt seisoi hän siinä nolona. Eihän hänellä ollut aavistustakaan, kuinka kaukana maan pinta oli. Voihan sinne olla vaikka kilometrejä matkaa. Mutta nyt muistui mieleen Ruth, ja äkkiä tuli hänen morsiantaan äärettömän ikävä, ikäänkuin hän olisi ollut erossa jo monta kuukautta.
Reino päätti palata oitis takaisin, mutta tunsi samassa suurta uupumusta ja raukeutta jäsenissään. Siksi hän päätti ainoastaan hiukkasen aikaa istua ja levätä tuolla matalalla kivellä, joka oli aivan tunnelin peräseinämällä.
Vaeltaja istuutui, mutta yhä suurempi uupumus tuntui hänen jaloissaan ja nousi yhä ylemmäksi, kunnes koko ruumis oli täydellisen raukeuden vallassa. Hän tunsi huimausta ja äkkiä alkoi kaikki pyöriä hänen silmissään. Reino sulki silmänsä, ja silloin hänestä tuntui ikäänkuin hän putoaisi hirvittävään syvyyteen. Hän puristi silmänsä yhä tiukemmin kiinni ja joutui pian täydellisen tajuttomuuden tilaan.
XIX
Reino avasi silmänsä ja oli hetkisen aivan kuin huumeessa. Ei hän ensin tietänyt edes, mikä hän itsekään oli. Hän makasi vuoresta vierineessä sorakasassa ja oli puolittain siihen hautaantunut. Kevätaurinko paistoi häikäisevästi suoraan silmiin, niin että makaajan oli pakko sulkea ne hetkiseksi. Vähitellen palasi hän täydelliseen tajuntaansa ja muisti kaiken. Mutta tämä muistaminen tuotti hänelle viiltävää tuskaa. Hän oli erossa satumaasta, hän oli erossa Ruthista, erossa kaikesta kalliista ja rakkaasta. Reino nousi istumaan, painoi pään käsiinsä ja viljavat vedet vierivät hänen silmistänsä.
— Oi kunpa tämä olisi edes unta, kunpa nukkuisinkin omassa sängyssäni, tuossa lähelläni David ja verhon toisella puolella Ruth ja Aino. — Oi jospa tämä olisi vain unta! — Mutta tämä ei ole unta, ei. Voi, miksi en kuunnellut varoittavaa ääntä, miksi en kuunnellut. Nyt olen paratiisista karkoitettu, karkoitettu ainiaaksi!
Hän tarttui tuskissaan tukkaansa, repi sitä ja vaikeroitsi. Sitten hän rupesi rukoilemaan, että Jumala armahtaisi häntä. Hän rukoili ja rukoili, ja se antoikin hänelle sen verran lohtua, että hän kykeni nousemaan ylös ja katselemaan ympärilleen.
Reino seisoi jyrkän mäen juurella, johon oli vierinyt soraa ja hiekkaa. Järvi oli aivan lähellä, ja sieltä kuului laineiden liplatus rantakiviä vasten. Rannalla kasvoi koivuja, joissa lehdet olivat hiirenkorvalla. Valkovuokot nostelivat valkoisia päitään ja nyökkäilivät tervehdykseksi. Aurinko paistoi miltei pilvettömältä taivaalta, se loi oikein lämpimiä säteitä maahan, nostatti ruohoa kosteasta mullasta, aukoili puiden lehtisilmikoita, lähetti perhoja lentelemään ja pani laululinnut ilosta visertelemään.
Mutta Reino ei voinut nauttia ihanasta keväästä, ei auringosta, ei kukista eikä lintujen laulusta. Hän käveli uneksien, kulki, tietämättä mihin matkansa vei, mihin jalkansa johti.
Viimein osui hän erääseen torppaan. Siellä ei ollut sillä hetkellä kotona muita kuin pieni poika ja vielä pienempi tyttönen, joka istui lattialla. Poika ei ollenkaan ujostellut vieraan astuessa sisään, vaan kysyi: — Mistä kaukaa setä on? Tyttönen lattialla katseli suurine silmineen, suukin oli hieman raollaan, niin että kaksi pientä valkoista hammasta pilkisti huulten raosta.
Reino istuutui tuvan penkille, ja poika alkoi heti selittää, että isä oli päivätöissä talossa ja saapuisi illalla kotiin; äiti oli haassa vasikkaa juottamassa. Sitten hän tuli aivan lähelle, nojasi tuttavallisesti vieraan polvia vasten ja sormiellen tämän vyötä, kysyi: — Mistä setä on saanut noin korean vyön?
— Sain sen hyvältä tädiltä!
— Missä hän on, onko hän kaukana?
— Kaukana, hyvin kaukana, ja raskas huokaus pääsi vieraan rinnasta.
Sitten poika hypisteli vyössä olevaa pussia ja kyseli:
— Mitä siellä on? Kiviäkö, kun ne kalisevat? Mitä varten sedällä on kiviä siinä pussissa?
Samassa tuli äiti sisälle, huomasi vieraan ja sanoi:
— Aatto sinä, etkös osaa antaa vieraan olla rauhassa! Hän pyyhki sitten kätensä esiliinaansa, tuli vieraan luo ja pisti kättä sanoen: -? Terveeksi — Ja vähän ajan kuluttua: — Mistä kaukaa vieras on?
Reino soperteli jotakin vastaukseksi. Ja kun vaimo näki, ettei vieras halunnut puhella, jätti hän kyselemisen, ja puhui sen sijaan pojastaan: — Tuo Aatto se on semmoinen rohkea, ei se ketään häpeile, oli vaikka kuinka tuntematon. Kaikkia se tervehtii niinkuin olisivat vanhoja tuttuja. Vaikka eihän meille usein vieraat eksy, tämä kun on niin syrjässä.
Emäntä rupesi nyt kahvinkeittopuuhiin, mutta vähä väliä katseli hän vieraan outoa pukua ja paljaita jalkoja, joissa oli ainoastaan sandaalit ja hän ajatteli:
— Missähän maailmassa mahdetaan käyttää tuollaista pukua? — Muuten vieras tuntuu niin hyvännäköiseltä, vaikka joku ikävä suru näyttääkin hänet vallanneen.
Pian tuli kahvi valmiiksi ja emäntä tarjosi sitä vieraalleen, mutta Reino kiitti vain ja ilmoitti, ettei hän ole juonut kahvia lähes vuoteen, eikä voisi nytkään juoda. Emäntä ihmetteli: — Kai poltatte sitten? Isä toi tässä tuonnoin savukkeita kaupungista, ja niitä on tuossa vielä muutamia! Reino kiitti ja ilmoitti, ettei hän ole tottunut tupakoimaankaan.
— Mutta maitoa te kuitenkin juotte, kaupunkilaisherrat juovat mielellään vastalypsettyä maitoa, ja pianhan tässä tuleekin iltalypsyn aika.
— Olen teille hyvin kiitollinen, jos sitten tuotte kupillisen lämmintä maitoa.
Emännän kasvot oikein säteilivät, kun jokin edes lupasi kelvata.
Reino jäi torppaan asumaan. Huoneita ei kyllä ollut muta kuin tupa ja pieni kamari, joka nyt luovutettiin vieraalle. Seuraavana aamuna varhain meni Reino vuorenvieremälle, katseli sitä kauan ikäänkuin olisi tahtonut tunkea silmänsä läpi soran ja kallion. Tänne hän päätti rakennuttaa itselleen pienen mökin, täällä olla ja odottaa — mitä, sitä hän ei edes itsekään tietänyt.
Saatuaan torpan isännältä tämän pyhävaatteet lainaksi Reino meni käymäseltään pistäytymään kaupungissa, vaihtoi pari jalokiveään rahaksi, jota sai niin paljon, että tiesi sillä voivansa ostaa oman mökin. Mutta kaupungin humu, sen hyörinä ja liike teki Reinon aivan pahoinvointiseksi. — Kuinka voi olla niin ajattelematon, että tänne haluaisi ja täällä tahtoisi asua? Ei, ei edes Ruthinkaan kanssa hän tänne tulisi!
Ostettuaan itselleen vaatteita, kirjoja ja kirjoitustarpeita Reino läksi takaisin torppaan. Samana päivänä osti hän talonisännältä muutaman aarin maata vuorenvieremän ja järven välistä, sekä vanhan riihirakennuksen.
Kauniina sunnuntaina, heinäkuun 13 päivänä, muutti Reino torpasta omaan mökkiinsä. Siinä oli, paitsi pientä eteistä, yksi ainoa huone kolmine ikkunoineen. Itäinen ikkuna oli vuoren vieremään päin, sen eteen asetti Reino kirjoituspöytänsä ja jäi siihen istumaan tuntikausiksi pää käsiensä välissä.
Siinä hän ajatteli kulunutta vuotta, ajatteli elämäänsä lumotussa maassa, ihanaa elämää Ruthin seurassa. Tämän päivän piti olla heidän hääpäivänsä, ja nyt heidät eroitti este suurempi kuin maanosat ja valtameret. — Oi, Ruth, Ruth! Miksi minä sinut jätin! Minä onneton tuotin surua sinullekin, sinä ihana ja jalo neito, tuotin häiriötä ja häpeätä teidän paratiisillenne. — — Voi miksi minä en ollut mahdollinen teidän, hurskaitten, seurassa olemaan. — Miksi turmelin onneni, minä kurja, onneton, Jumalan hylkäämä! — Olin saanut enkelin ja hukutin itseni. — Oi Ruth, Ruth, miksi erosin sinusta!
Näin tuskaili ja huokaili nuorukainen kauniina pyhäpäivänä, mutta rupesi viimein rukoilemaan. Hän lankesi polvilleen ja rukoili hartaasti, rukoili, että Jumala vielä jollain ihmeellä saattaisi hänet tapaamaan ja näkemään Ruthin.
Sen verran hän tyyntyi, että saattoi ruveta kirjoittamaan. Paperille purki hän koko sielunsa, eläen Ruthissa ja Ruth hänessä.
Kirjoittaminen tulikin nyt Reinon pääasiallisimmaksi työksi. Kaiket aamupäivät hän kirjoitteli. Hän kuvasi lumotun maan ja seurusteli kynänsä avulla Ruthin kanssa. Hän kirjoitti, mitä Ruth milloinkin teki, mitä puhui, millaiset olivat hänen pukunsa, millainen asentonsa missäkin tilaisuudessa. Hän sommitteli kertomuksia Ruthista niin satumaassa kuin maan päälläkin, johon hän hänet joskus toi. Ja tämä mielikuvaelämä, nämä hetket olivat Reinon parhaita viihdykkeitä. Koetti hän myöskin maalata Ruthin kuvaa, mutta silmät taaskin olivat esteenä. Hän kokeili ja kokeili, mutta ei vain onnistunut silmiä kuvaamaan.
Iltaisin meni Reino usein torppaan puhelemaan Aaton kanssa.
Isäntä oli harvapuheinen, eikä monta sanaa illassa sanonut, äiti taas salli mielellään poikansa hauskuttaa surusilmäistä nuorta miestä. Ei hän itse osannutkaan olla naapurin puhetoverina niinkuin pikku Aatto. Poika sai kuulla satuja ihmeellisestä maasta, joka oli kuin paratiisi ja jossa asui ihmisiä, enkelten veroisia. Sitten Reino opetti Aattoa lukemaan, vaikka tämä oli vasta viisivuotias. Mutta poika muisti helposti kirjaimet, niin että lukemisen oppiminen sujui kuin leikki. Lukemisen yhteydessä sai Aatto myös oppia kirjoittamaankin, jolloin äiti sanoi: — Siitä Aatosta tulee pian oppinut mies!
Joka ilta toi emäntä kannullisen vastalypsettyä maitoa, sillä se oli ainoa aine, jota naapuri nautti.
Ensin emäntä kovin ihmetteli, kun nuorukaiselle ei edes kahvi kelvannut; samoin oli hänestä vallan ihme, kun Reino ei huolinut lämpöisrieskaleivästä, jolle oli levitetty vastakirnuttua voita.
— Minun täytyy vielä olla joku aika ilman noita herkkuja, sanoi Reino ja kiitti tarjouksesta. Silloin emäntä ajatteli, että nuorella miehellä oli joku salainen tauti, joka esti häntä nauttimasta voimakkaampaa ravintoa kuin maitoa, ja hän alkoi siihen tottua, eikä enää tarjonnutkaan muuta kuin maitoa.
Ruumiilliseksi työksensä pienensi Reino puita, ja kun syksy tuli, laittoi hän pystyvalkean takkaan ja istui siinä lähellä katsellen liekkien karkeloa.
Niin meni viikko viikon, kuukausi kuukauden jälkeen. Talvi tuli, mutta ei vietellyt järven peilikirkas pinta Reinoa luistelemaan. Tuli lumi, ja hohtavan valkoiset hanget levisivät yltympärillä, mutta ei tehnyt erakon mieli suksia, eikä hän hiihtämistä himoinnut. Tuli kevät, lumi suli ja vuorenvieremän sora ja hiekka paljastui. Sitä katseli Reino joka päivä. Hän katseli siihen ikäänkuin olisi nähnyt läpi vuoren ja siellä satumaassa rakkaansa. Joka päivä hän katseli vieremää, katseli monta kertaa päivässä, katseli ikkunasta, ja tarkasteli sitä ulkona.
Sunnuntaina heinäkuun 13 päivänä pukeutui Reino siihen pukuun, jossa hän oli tullessaan satumaasta. Tämä olisi ollut vuosihääpäivä, jos hän ei olisi itseänsä karkoituttanut. Hän meni ulos, kun aurinko jo oli korkealla taivaan kupulaella lähettäen sieltä keskikesän lämmittävimpiä säteitään. Mutta Reino ei mennyt tyynen järven rannalle ihailemaan luonnon ihanuutta, hänen tiensä vei hiekkavierun luo. Siihen oli juuri vierryt uutta soraa ja vieläkin valui siinä hieno hietavirta. Reino katseli vieriviä hiekkajyväsiä ja huomasi äkkiä hiukan valkeata kangasta ja siinä hivenen verran kultakirjailun välkettä. Hänen sydämensä jyskähti, hän kumartui alas, kosketti sitä kädellään ja yritti nostaa. Se oli kiinni, ja esille tuli osa hameen helmaa.
— Ruth! parkaisi Reino ja alkoi kaivaa käsillään. Hän kaivoi kuin mieletön, sydämen lyödessä kuin haljetakseen. Tuli käsi esille, Ruthin käsi. Se oli vielä lämmin. Yhä kiihkeämmin hän kaivoi ja viimein voi hän nostaa Ruthin ylös.
Reino otti tytön syliinsä, pyyhki hiekan huolellisesti armailta kasvoilta, suuteli poskia ja huulia kuiskaillen: — Herää Ruth, avaa silmäsi, armas, oi Ruth, Ruth!
Sitten Reino suuteli morsiamensa silmäluomia, ja silloin Ruth aukaisi silmänsä. Kun hän näki Reinon, päästi hän ihastuksen huudon, kiersi käsivartensa sulhonsa kaulaan ja sopersi hyväilysanoja kuin lapsonen äitinsä sylissä.
— Oi, kuinka minä olen sinua ikävöinyt ja odottanut, sanoi Reino, — ja sinä tulit vihdoinkin. Tulit hääpäivänämme. Jumala itse nyt yhdistää meidät toisiimme. Ja nyt emme erkane koskaan.
— Emme koskaan, vahvisti Ruth. — Minä tulinkin sinua hakemaan. Oi Reino, minä menen kauas ja sinä seuraat minua, minä tiedän, että seuraat. Suutele minua vielä kerran! — Nyt on niin hyvä lähteä. Tule, tule — mukaani! Mennään — uuteen elämään!
Ruthin pää hervahti Reinon käsivarrelle, vielä kevyt huokaus hymyilevistä huulista, silmät sulkeutuivat, ja niin päättyi Ruthin elämä maan pinnalla.
Reino ei heti käsittänyt, mitä oli tapahtunut, mutta kun hänen morsiamensa ruumis yhä enemmän kangistui ja huulet kylmenivät, silloin hän päästi tuskan huudon ja rukoili: — Ota Jumala minutkin, älä jätä minua enää yksin!
Silloin armahtava Luoja kuuli häntä. Nuoren miehen sydän pysähtyi. Ja molempain sielut lähtivät yhdessä liitämään uuteen elämään.
XX
Ruth ja Reino olivat kukkaniityllä, rannalla sinisen järven, jonka pintaa vieno aamutuuli väreilytti. He seisoivat kukkien päällä, mutta heidän jalkansa eivät tallanneet ainoatakaan kukkaa. Kukat olivat mitä ihmeellisimmän näköisiä, he eivät niitä tunteneet, vaikka jotkut kyllä muistuttivat ennen nähtyjä. Niittyä reunusti metsä, jonka puut olivat täynnä kukkia. Nuo kukat täyttivät ilman kuvaamattoman suloisella tuoksulla. Rannan vastaiset vuoret kuulsivat kullalle ja hohtivat hopealle aamuauringon lempeän lämmittävissä säteissä.
Reino ja Ruth katselivat luontoa ja sitten toisiansa. Heidän yllänsä olivat uudet, valkeat vaatteet. He katselivat toisiansa, hymyilivät onnellisina ja virkkoivat: — Me olemme uudessa maailmassa! Kuinka ihana tämä on! Oi kuinka hyvä täällä on olla!
Sitten he ottivat toisiaan kädestä ja alkoivat liitää eteenpäin. Mutta ei aikaakaan, kun heitä vastaan liiti joukko nuorukaisia ja neitoja, puettuja kuin hekin valkeaan vaatteeseen. Kaikilla oli käsissä harput tai huilut: se oli siis uuden maailman laulukuoro.
Parvi piiritti uudet tulokkaat keskelleen. Laulajat ja soittajat olivat kaikki ihania olentoja, joita Ruth ja Reino nyt ihastuksissaan katselivat. — Noin paljon nuoruutta ja kauneutta!
Kun kaikki olivat asettuneet paikoilleen, alkoi kuoro laulaa harppujen ja huilujen säestyksellä:
Terve teille, terve tänne Venuslasten seurahan! Pois nyt huolet, maiset murheet, niitä tääll' ei ollenkaan. Täällä onni, täällä riemu, meillä autuus ainainen!
Piiri alkoi nyt pyöriä rytmillisin liikkein soiton tahdissa.
Sitten tuli jokainen vuorollansa Ruthin ja Reinon eteen, kosketti kädellään, kuka rintaan, kuka otsaan, ken hiuksiin, poskiin tai kaulaan ja sanoi: — Sisareni! tai: — Veljeni!
Kun kaikki olivat näin tervehtineet, ottivat laulajat uudet tulokkaat piiriinsä, ja kas äkkiä saivat hekin käsiinsä harput. He olivat päässeet Venuslasten laulukuoroon. Kuoro alkoi taas piirinä pyöriä, ja laulellen leijailla yli kukkaisen niityn. Kuoro lauloi Luojan ihmetöistä, luonnon kauneudesta ja laulajain omasta ihanuudesta ja onnesta.
Reinosta oli Ruthin ääni satumaassa ollut niin sointuva, ettei hän voinut kuvitellakaan sitä enää kauniimmaksi, ja kuitenkin oli nyt Ruthin, niinkuin muidenkin Venuslasten äänessä erikoinen, ihmeellinen, korvia hivelevä sointu, josta maan päällä asuvilla ei ollut aavistustakaan.
XXI
Aino katseli nukkuvaa veljeänsä, jonka kasvot näyttivät onnesta loistavan. — Hänellä on unissaankin Ruth mielessä, ajatteli sisar ja alkoi sitten muistella monia hauskoja hetkiä, joita hän veljensä kanssa oli viettänyt Rautamon kodissa. — Koskahan mahtaa Taavi tulla täällä käymään. Voi, jospa hän tulisi pian, tulisi jo tänään! — Mutta mitähän nyt velimies mahtaa unissa nähdä, kun tuska tuollainen kasvoja raastaa! — Herättäisinköhän hänet? — Eipä tarvinnutkaan, hän on taas Ruthin tavannut!
Sade lakkasi. Ja keiden Aino näkikään tulevan polkua myöten? — Taavi,
Ruthin kanssa! — Mikä onni, mikä ilo!
Aino meni vastaan ja sai molemmilta osakseen lämpimän kädenpuristuksen ja Taavilta ihailevan katseen.
— Sinä pääsit jo lomalle? kysyi Aino hymyillen.
— Ainoastaan muutamaksi päiväksi. Mutta missä Reino?
— Hän nukkuu.
-. Kuule, Ruth, mies voi nukkua odottaessaan sinua! Etkö jo loukkaannu?
— En, jos hän vain näkee unta minusta. Herätetään hänet laululla!
Nuoret menivät hiljaa luolaan ja alkoivat laulaa:
"Pium, paum, kehto heilahtaa,
kun lapsi viatonna nukahtaa."
Reino avasi silmänsä, mutta hän oli niin unen lumoissa, ettei heti käsittänyt todellisuutta. Hän katseli hetkisen kuin hourivan silmillä.
— Etkö tunne meitä. Niinhän sinä olet kuin päästä pyörällä! lausui Taavi Rautamo ja ravisteli Reinoa olkapäästä. — Ylös mies, ei nyt ole mikään makuuaika!
— Metsän haltija on hänet lumonnut, virkkoi Ruth.
Reino nousi nyt, katsoi Ruthia silmiin ja sanoi: — Ruthin ääni, Ruthin silmät! Olethan sinä Ruth!
— Olen kyllä, mutta oletko sinä Reino, tämän Ainon veli?
— Sinähän olet täällä, Aino, ja David myöskin!
— Missä sinä olet oppinut ihmisten nimiä vääntämään? Enkö minä Taavina enää kelpaa sinun toveriksesi?
— Reino, Reino, sinä et ole vieläkään oikein hereilläsi, vaan vaeltelet unimailla. Annas kun sinua vähän nipistän.
— Aijai, jätä jo! Reino katsahti äskeistä makuupaikkaansa, jossa sammalpeite oli litistynyt, loi sitten silmänsä Ruthin silmiin, jotka olivat loistavat, syvänsiniset kuin satumaan Ruthillakin, hänen unimorsiamellaan, jota hän oli niin äärettömästi rakastanut.
Reinolle selvisi nyt täydellisesti, että hän todellakin oli maan päällä, eikä Venuksessa eikä lumotussa maassa.
Hän virkkoi:
— Aino siskoni, Ruth ja Taavi, olen nähnyt niin ihmeellisen unen meistä kaikista, unen, joka oli kuin ihaninta satua. Salli, Ruth, että kiitän unestani erittäin sinua, kiitän siitä enkelimäisestä hyvyydestäsi, jota minulle osoitit.
— Kerro unesi! pyysivät toiset.
— Siihen menisi koko tämä ja huominen päivä. Reino vilkaisi kelloaan ja jatkoi: — Ihmeellistä, että 15 minuutissa voi elää kahden vuoden tapahtumat, voi nähdä ja kokea niin äärettömän paljon. — Mutta lähdetään nyt Nevalammille, niin voin matkalla aloittaa kertomukseni.
Reino sai kuitenkin kertoa yksin Ruthille, sillä toinen pari nautti enemmän kahdenkeskisestä haastelustaan. Ja näinhän matka olikin jokaisesta ihaninta.
Uni, jonka Reino kertoi Ruthille tällä elintarvematkalla ja sitten myöhemmin pitkin kesää, saattoi heidät yhä läheisemmiksi ja rakkaammiksi toisilleen. He oppivat toisensa tuntemaan paremmin kuin koko menneenä aikana, minkä he olivat tovereina eläneet, ja kun Reino syksyllä lähti Helsinkiin lukujansa jatkamaan, tuntui työ nautinnolta, sillä olihan hänelle luvassa palkaksi helmi, joka oli kalliimpi kuin kaikki lumotun maan aarteet.