III
Maanantaiaamuna, heti kun aamulaulu oli laulettu ja ensi mani juotu, mentiin työpaikoille.
Naiset menivät kolmisin kutomapaikalle. Siellä oli kahdet kangaspuut; toisessa oli kuteilla hienoa sinistä kangasta, joka hohti kuin silkki, toisessa taas pehmeätä, valkoista. Oli siinä kaksi rukkiakin, toisen puolassa valkeata lankaa, toisen hopeanhohtoista.
— Mistä on saatu näin hienoja kuituja? kysyi Aino koskettaen sormillaan pumpulin kaltaista levettä.
Maria, se oli äidin nimi, otti lähellä olevasta kopasta kasvinvarren ja poistettuaan siitä päällimmäisen kuoren alkoi sen puhtaan valkeasta varresta vetää hienon hienoja kuituja. — Tämä on meidän liinakasvimme ja tästä saadaan erivärisiä lankoja värjäämällä.
Ruth toi sitten ihmeellisen kukan, josta pursui hienoja, hohtavia höytyviä.
— Tästä saadaan hopealangat! Saat sinäkin oman sunnuntai-uimapukusi.
Äiti istuutui kutomaan. — Tämä sininen pitää kutoa valmiiksi, että saadaan peitteenpäälliset. Patjakankaaksi sopivaa onkin jo varastossa.
— Osaat kai sinäkin kutoa? kysyi Ruth.
Aino tunsi punastuvansa ja tunnusti häveten, ettei ollut ikinä vielä istunut kangaspuitten enempää kuin rukinkaan ääressä.
— Ei tee mitään, kyllä täällä opit, lohdutti Ruth. Oppitunti alkoi heti. Ruth vei Ainon koneen luo, jossa varsista revittiin kuidut erilleen. Haettiin uusia varsia, ja iloisessa työn touhussa meni aika keskipäivän manihetkeen saakka. Iltapuolella jatkettiin työtä, ja Aino sai aloittaa sekä kehräämistä että kutomista. Hyvinpä se kävikin, sillä oppilas oli tarkka ja hyppysiltään notkea, sitäpaitsi tämä työ oli Ainosta kovin mieluista.
Miesten työpaja oli suuren kalliopaaden kupeella valtakunnan toisella sivulla. Siinä oli sorvia ja valssikoneita, viila ja höyläpenkki, sahoja, poria ja kaikellaisia työkaluja. Kulta- ja hopeaharkkoja oli avonaisissa laatikoissa kymmeniä kiloja. Rauta-, teräs- y.m. metallitangot olivat eri kasoissaan. Paaden kyljessä oli musta ympyrä, läpimitaltaan 10 cm; sitä näytti Johannes Reinolle ja sanoi:
— Ilman sitä voimaa, joka tuosta täplästä tulee, olisimme aivan avuttomia; siitä saamme voimaa, joka käyttää koneitamme, sen avulla saamme metallit pehmeiksi kuin vaha. Katsos nyt!
Johannes otti paaden kyljessä riippuvan mustan, parin millimetrin vahvuisen langan, pisti sen toisen pään valssikoneeseen ja toisen pään, jossa oli 10 pennin suuruinen levy, mustaan pyörylään. Heti alkoi kuulua hienoa surinaa, ja teräsvalssit rupesivat pyörimään. Nyt otti seppä kultatangon, piti sen päätä vähän aikaa pyörylässä, vei sen sitten valssien väliin ja kohta tuli tanko ohuena levynä toiselta puolelta ulos. Reino katseli ihmetyksestä sanattomana. Seppä kiristi valssia, pani äskeisen kultalevyn uudelleen valssiin, ja silloin se tuli paperin ohuisena.
Viimein Reino sanoi: — Se on kai sähköä, joka tuosta täplästä tulee.
Sitten hän kertoi, mihin kaikkeen maan päällä sähköä käytettiin.
— Teillä on vain niin kovin yksinkertaista tuo sähkön saaminen, jatkoi nuorukainen.
— Isä keksi tuon voiman, niin kuin me sitä nimitämme, oltuamme täällä neljättäkymmentä vuotta, selitti David ja jatkoi: — Sen jälkeen vasta täällä kyettiin jotakin saamaan aikaan. Tämä voima on meillä urkujen polkijanakin.
Nyt ryhdyttiin sängyn päätyjä valmistamaan. Työn ohella sai Reino kuulla, että isä Johannes oli ollut jo maan päällä ollessaan taitava seppä. Suurten nälkävuosien aikana oli hän käynyt Tukholmassa, Saksassa ja Hollannissa opintojaan jatkamassa. Hän palasi kuitenkin kotimaahan jo v. 1698, jolloin meni Turussa naimisiin Mariansa kanssa. Seuraavana vuonna syntyi David, ja v. 1700, jolloin sota alkoi, saimme Ruthin.
— Eikö Kaarlo kuningas vaatinut teitä sotilaikseen?
— Ei, minua tarvittiin kotosalla aseseppänä.
Reino oli ensipäivän vain katselijana; opissaoloahan se oli sekin. Ei hän kuitenkaan malttanut olla välillä käymättä erään työpöydän luona; siinä oli kaikellaisia hienoja työkaluja: vasaroita, talttoja, veitsiä, saksia, pihtejä, viiloja y.m. Reino ei kaikkien esineiden nimeä edes tietänyt, saatikka ymmärtänyt niiden käyttöä. Pienellä hyllyllä pöydän sivulla oli jalokiviä siroissa rasioissa. Kultainen rannerengas oli hiukan keskentekoinen; siihen oli kiinnitetty muutamia timantteja, mutta pari puuttui vielä. Hopeasolki oli neulaa vailla; se oli muuten samallainen kuin Davidin nutun rinnustassa oleva. Pöydällä oli vielä piirustus kaulanauhaan, jonka helmistä oli jo muutamia valmiinakin. Kun Reino niitä katseli, ymmärsi hän, että se, joka tuollaista työtä kykeni tekemään, oli etevä jalokiviseppä.
Minun täytyy oppia tätä ammattia, että voin valmistaa jotain kaunista
Ruthille — ja Ainolle, päätti Reino mielessään.
— Kyllä te olette äärettömän rikkaita, virkkoi Reino tullen taas toisten luo. Eivät edes Rockefeller ja Carnegie ole näin rikkaita.
— Meillehän nämä kalleudet eivät tuota suurtakaan iloa, kun emme voi näillä huojentaa ihmiskunnan kärsimyksiä, emme voi mitään tehdä köyhien ja puutteellisten hyväksi, puhui isä.
— Jos te olisitte maan päällä näine rikkauksinenne, niin te varmaan voittaisitte itse Carnegienkin lahjoituksillanne.
— Kukas hän on?
— Eräs amerikkalainen miljardööri. Reino alkoi nyt kertoa Amerikan noususta, sen rikkauksista ja vallasta, sen teollisuudesta, kaupasta ja edistyksestä elämän kaikilla aloilla.
Kuului hopeatriangelin ääni ja miehet lähtivät päivämanille.
Reino katseli taas Ruthia kuin uutta ilmestystä; olihan lähes 6 tuntia kulunut siitä, kun he aamulla erosivat. — Voi kuinka tämän valtakunnan prinsessan liikkeet olivat sirot, käynti kevyt ja joustava! Näin ihaili nuorukainen ajatuksissaan neitoa tämän liikkuessa päivällispuuhissa.
Juotiin mania ja puheltiin.
— Mehän olemmekin kaikki saman kaupungin lapsia, sanoi Reino.
— Mitä, oletteko tekin syntyneet Turussa? riemastui Aino ja katsahti
Davidiin.
— Ovat David ja Ruth, vastasi äiti. — Minä olen Naantalin tyttöjä; muutin Turkuun 1696, jolloin olin Ainon ikäinen. Isä on kotoisin keski-Suomesta; sen tähden me muutimmekin tänne Keski-Suomeen heti sen jälkeen, kun tulipalo hävitti kolmannen osan Turkua, vuonna 1711.
— Millainen kaupunki Turku oli siihen aikaan? kysyi Reino.
— Sen arvaa, että se oli surkeassa tilassa. Edellisenä vuonna vei rutto enemmän kuin kolmannen osan kaupungin asukkaista; me siitä säilyimme kuin ihmeen kautta. Mutta kun meidänkin talomme sitten tulipalossa meni poroksi ja samassa kuulimme venäläisten lähenevän pitkin rannikkoa, niin silloin meille tuli lähtö sisämaahan. Niistä tavaroista, jotka tulipalossa säilyivät ja jotka veimme mukanamme, on tuo kallis aarre ainoana tallella, ja äiti osoitti pöydällä olevaa kirjaa.
— Emmekä muita tavaroita ole täällä kaivanneetkaan, sanoi Johannes.
Vaikka olikin kiire päivä, niin oli sentään välillä käytävä uimassakin. Uimisen jälkeen tekivät nuoret rekkiliikkeitä rannalla olevassa voimistelutangossa. Kovin kömpelö oli Reino Davidin rinnalla, vaikka hän mielestänsä oli ennen ollut jommoinenkin voimistelija. Mutta Davidilla olikin 200-vuotinen voimistelukurssi takanaan ja niinpä hän voimistelikin kuin paras akrobaatti. Näytti kuin ei hänessä lainkaan olisi painoa ollut, niin kevyesti kävi häneltä liikkeiden teko.
Iltapuolella kävi Reino katsomassa naisten töitä. Täällä hänet pantiin heti riivimään patjan täytettä, mutta sittenkin tuntui olo siellä ihanalta, sillä täällä oli Ruth.
Lauantaina olivat uudet sängyt vaatteineen valmiina. Ainolle tuli aivan samannäköinen kuin Ruthilla oli, ja Reinolle Davidin vuoteen mallinen. Nyt saivat tytöt maata vierekkäisissä vuoteissaan, samoin pojat omassa makuukammiossaan.
Kun sängyt oli saatu paikoilleen, sanoi Reino:
— Nyt olisi saunapäivä, mutta mistä sauna saadaan!
— Älähän hätäile, poika! virkkoi isä, — saat niin kuumaa kylpyä kuin vain haluat. — Niin, naiset saavatkin jo mennä kylpyyn.
— Jättäkää vähän löylyä meillekin! huusi Reino, kun naiset astuivat ulos salista.
Tämän valtakunnan sauna oli kuuma lähde, jonka vesi oli yli +500 Celsiusta, ja se sijaitsi samalla puolella kuin pajakin, 300 askelta sivummalla, puiston "kirkon" puoleisessa laidassa, kahden palmupuun suojassa. Lähteen vieressä oli kaksi marmoriallasta; niihin laskettiin kuuma vesi, joka jäähdytettiin tarpeellisen lämpimäksi virrasta johdetulla vedellä. Lähteen vedessä oli liuenneena useita mineraaliaineita ja se maistui hyvin kirpeältä. Kun sitä hieroi ihoonsa, vaahtosi se kuin bairum neste. Tässä vedessä kylpivät satumaan asukkaat joka lauantai, ja joka kerta he kylvystä tulivat kuin uudestisyntyneinä.
— Minä luulen, että tämä parantaisi vaikka minkälaisen taudin, virkkoi
Reino, kun hän oli hetkisen nauttinut kylvyn suloa.
— Silloin vasta mekin pääsimme surustamme, kun ensi kerran tässä kylpyä otimme, lausui isä. — Olimme jo kuukauden täällä olleet, ennenkuin tämän lähteen löysimme.
Kun he taas istuivat salissa iltamania juomassa, sanoi Reino: — Kummallakohan mahtaa olla suurempi ansio teidän nuoruutenne säilyttämisessä, tällä manillako vai kylvyllä?
Siihen vastasi Ruth: — Kummallakin! Mutta etkö sinä meistä pitäisi, jos me olisimme yli kahdensadan vuoden vanhojen näköisiä?
Reinon mielessä vilahti heti hyvin kuivan ja ryppyisen eukon kuva, ja hän lausui: — Toisella tavallahan pitää vanhoista ja toisella nuorista.
IV
Reinon mieli teki kiekkoa ja keihästä, joiden heittoa hän oli jo ennen vähin harjoitellut. Nyt hän rupesi valmistamaan näitä urheiluvälineitä.
Manin maassa oli metallia, joka oli kevyttä kuin saarni ja sitkeätä kuin kulta. Se oli väriltään vaalean ruskeata ja sille oli annettu nimi puukivi. Tästä oli tehty urkujen puuosat ja salin huonekalut, ja siitäkös kelpasi Reinon valmistaa urheiluesineet. Kun työkalut olivat hyvät eikä hänelläkään ollut peukalo keskellä kämmentä, syntyi keihäs pian valmiiksi. Hopeata oli keihään kärki ja kädensija sinilangan punonnaista. Paino oli Reinon arvion mukaan grammalleen normaalikeihään.
Reinon saavutus oikealla kädellä oli 45 m, ja sen hän askelmitoin nytkin saavutti.
David yritti myös. Hän heitti ensi kerralla ainoastaan 30 m, mutta pääsi jo kuudennella Reinon tasalle.
— Olenpa varma, että viikon päästä voitat parhaimman heittäjämme, tunnusti Reino.
— Pitkällekö hän heitti?
— Yli 60, mutta täytyy minunkin tänä kesänä päästä edes viiteenkymmeneen.
Kiekko valmistettiin samasta aineesta ja vyötettiin kultaisella vanteella. Sen vyöttämisessä pyysi Reino mestarisepän apua.
Kun Reino sai kiekkonsa valmiiksi, katseli hän sitä täysin tyytyväisenä, jopa oikein ihailevin silmin. — Maailman ihanin kiekko, ajatteli hän. Tuntui kyllä, kuin se olisi ollut hieman normaalipainoista raskaampi, ehkä 50 g yli kahden kilon, mutta ei hän enää tahtonut sitä ohentaa mistään kohdasta.
Opettaessaan Davidille heittoasentoa Reino näki iloksensa, että David oli kuin synnynnäinen kreikkalainen kiekonheittäjä. Ensi heitoilla David jo hipoikin maailmanmestaruuden rajoja.
Tyttöjä vaadittiin myös ottamaan osaa näihin urheiluihin, ja siihen tytöt taipuivat mielelläänkin, mutta kun Ainosta kiekko oli liian raskas, niin tekivät pojat heille toisen hiukan kevyemmän, samoin saivat neitoset oman keihäänsäkin.
Kun nämä urheiluharjoitukset katsottiin tavallaan kuin työnteoksi, käytettiin näihin työajasta tunti joka päivä. Nuorilla oli mainio urheilukenttä virran toisella puolella, jossa ei vielä ollut mitään kasvullisuutta ja jota sentähden sanottiinkin erämaaksi. Täällä parit järjestyivät siten, että Ruth ja Reino olivat samalla puolella ja heitä vastassa Aino ja David.
Pojat olivat niin kohteliaita, että aina riensivät tytöilleen noutamaan keihään tai kiekon, kun ne toiselta puolelta heitettiin. Tytöistä se oli kohteliaisuutta, mutta pojat pitivät onnena saadessaan antaa toverilleen välineen käteen, siinähän silloin sai katsahtaa silmiinkin lähempää.
Näin nuoret kiintyivät yhä enemmän toisiinsa yhteisissä harrastuksissa. Lomahetkinä kävelyillä puistossa sattui myöskin usein, että Aino ja David, Reino ja Ruth joutuivat rinnakkain. Ja mikä ihme! Silloin näyttivät kukat kauneimmilta, lintujen ääni soi ihanimmin ja kalliomaalauksiinkin tuli elävämpi väri. Ei Ainokaan enää ujostellut Davidia. Nuoresta miehestä oli ikäänkuin kadonnut prinssin ylhäisyys.
Mutta onnellisin oli Aino silloin, kun David soitti viuluaan, soitti hänelle. Silloin hän istui, katseli ja näki Davidin sielun, ja se oli puhdas, hyvä ja hurskas, valoisa ja kaunis.
Kun Aino tämän jälkeen tapasi Ruthin, niin silloinkos hän tätä syleili ja hyväili. Ruthille oli hänen niin helppo tuhlata rakkauden osoituksia, ja se oli niin kovin hauskaa. Ei ollut Ainolla koskaan ollut Ruthin vertaista toveria. Tähän asti ei hän myöskään ollut vielä tuntenut, kuinka ihanaa oli seurustella poikatoverin kanssa. Olihan hänellä kyllä aina ollut Reino, mutta hänhän oli veli; nyt sai Aino uuden veljen.
Mutta jos Aino piti Ruthista, niin Reino häntä suorastaan jumaloi. Eikä Reino mitenkään saattanut käsittää, että Ruth oli tavallinen ihminen. Vaikka nuorukainen koetti vapaasti ja toverillisesti seurustella Ruthin niinkuin muidenkin kanssa, ei hän uskaltanut ottaa häntä kädestä niinkuin sisartansa tai Davidia. Nuori mies tunsi aina niin omituista arkuutta tämän prinsessamaisen neitosen edessä, että hän pitkät ajat vältti sinuttelemasta Ruthia. Kuitenkin Reino yhtenään etsi tytön seuraa, vei Ruthin katselemaan kalliomaalauksia ja erittäinkin Rakelin kuvaa.
— Minä olisin myöskin Jakobina mielelläni palvellut Labania.
— Ja olisit saanut Lean palkaksi, ilvehti Ruth.
— Rakelin, ainoastaan Rakelin tähden!
— Minä en vain osaa pitää Jakobista, kun hänellä oli monta vaimoa.
— Minäpä en olisi muista huolinutkaan kuin Rakelista
Oli perjantai-ilta, elokuun 16 päivän ilta. Reino luki lukunsa raamatusta, 1 Moos. kirjan 29 luvun, ja lausui kohta sen jälkeen: — Saanko minä tämän paikan lukea uudelleen, mutta omasta vihkosestani?
— Luonnollisesti, myönsivät vanhemmat, ja Ruth oli täynnä odotusta.
Reino otti päivällä kirjoittamansa lehdet ja luki:
Jakob ja Rakel.
Jakob lähestyi äitinsä, Rebekan, syntymäseutua. Laaja ruohokenttä levisi hänen eteensä kuin viheriäinen meri, josta metsäiset mäet kuin saaret kohosivat. Vasemmalla siinsivät Libanonin vuoret pitkänä vyönä, mutta oikealla ääretöntä tasankoa rajoitti ainoastaan taivaan sininen kupu. Edessä näkyi valkeita taloja. — Onkohan tuolla jo Haaran? Lammaslaumoja kulki kolmelta taholta muutamia tuuheita puita kohti. — Siellä oli varmaan kaivo. Ja Jakobille johtui mieleen vanhan Elieserin kertomus, kuinka tämä juuri tuolla kaivolla kohtasi hänen äitinsä Rebekan.
Laskeva aurinko loi vielä hohtavia säteitään, ja Jakobin oli jano. Hän kiirehti askeleitaan, ja pian oli hän kaivolla. Sinne oli jo saapunut paimenia laumoineen, ja vielä näkyi lähestyvän neljäs lammaslauma, jota ohjaili reipas nuori nainen. Jakob katseli mielihyvin tytön sulavia liikkeitä, ja jopa hän erotti neidon ihastuttavan kauniit kasvotkin.
— Se on Labanin tytär Rakel, sanoivat paimenet.
Silloin Jakobin sydän sykähteli ilosta. — Labanin tytär, siis serkkuni!
Kun lauma oli saapunut kaivon lähelle, huusi Jakob: — Hei, pojat, vieritetäänpä kivi pois kaivon suulta!
Innolla ja tottumuksella alkoi Jakob sitten juottaa enonsa lampaita Rakelin katsellessa ihmetellen tuota reipasta ja avuliasta muukalaista, joka hänelle, tuntemattomalle, niin suuren palveluksen teki.
Kun lampaat oli juotettu, ilmoitti Jakob olevansa Labanin sisaren,
Rebekan, poika.
— Oi, mehän olemmekin siis sukulaisia! Minä olen Labanin tytär, virkkoi neito ihastuksissaan.
Silloin sulki Jakob serkkunsa syliinsä, suuteli häntä ja itki liikutuksesta. — Mikä ilo, mikä onni, että Jumala minut tänne johdatti! puhui hän ja katseli yhä ihastuneempana kaunista Rakelia.
Neidolla oli kiire ilmoittamaan uutista isällensä. Hän juoksi kotiin ja ilmoitti, että Rebekka-tädin poika oli etelästä tänne saapunut. Ja kun tyttö kertoi, kuinka hyvin Jakob oli juottanut heidän lampaitansa, niin silloin riensi Laban kaivolle, jonne Jakob oli jäänyt Rakelin laumaa vartioimaan.
Samalla kun Jakob mielihyvin katseli lihavia lampaita, hän ajatteli Rakelin ihanuutta, ja rukoili, että Jumala tekisi enon suosiolliseksi häntä kohtaan.
Laban lausui Rebekan pojan sydämellisesti tervetulleeksi kotiinsa, ja kun hän näki, miten nuorukainen katseli nuorinta tytärtä, aavisti hän heti, mihin asiat johtaisivat.
Seuraavana päivänä sai Jakob mennä Rakelin kera paimentamaan lampaita. Hän sai koko päivän olla kauniin serkkunsa seurassa. Oi kuinka Rakelin ääni kaikui ihanalta! Oi, kuinka Jakob juopui tytön naurusta! Oi, mitä hurmaavaa huumausta hän tunsi immen silmien säteistä!
Näin kului kuukausi. Silloin sanoi Laban: — Eihän sinun tarvitse minua palkatta palvella, vaikka oletkin sukulaiseni; ilmoita minulle, mitä tahdot palkaksesi. Jakob vastasi: — Oi eno, minä rakastan tytärtäsi Rakelia, anna hänet minulle, niin palvelen sinua seitsemän ajastaikaa ilman mitään muuta palkkaa.
Laban vastasi: — Suostun siihen mielelläni. Ennenhän hänet toki sinulle annan kuin jollekulle toiselle. Mutta jäätyään yksikseen eno hykerteli käsiään ja ajatteli: — Tuollainen verraton palvelija, ja aivan ilmaiseksi seitsemäksi vuodeksi!
Mutta Jakobista oli palkka parempi kuin kulta tai suuret lammaslaumat. Saihan hän joka päivä nähdä Rakelin, sai puhella hänen kanssansa, sai kuulla hänen ääntänsä, sai uida hänen silmiensä säteissä. Ja seitsemän vuotta kului kuin muutama päivä yhtämittaisessa onnen huumauksessa.
Siitä huolimatta teki Jakob työnsä hyvin, karja kasvoi ja Laban iloitsi.
Leakin rakastui Jakobiin eikä huolinut miehestä, joka kosi häntä. Mutta isänsä kanssa hänellä oli salaisia neuvotteluja.
Kerran istui Lea yksin huoneessa; hänellä oli yllään samallainen puku kuin Rakelillakin. Hän istui selin oveen. Huoneessa oli jo hiukan hämärää, ja Lea oli pannut työnsä pois. Se oli lahja, kauniisti kirjailtu vyö, Jakobille aiottu. Hän piti käsiänsä helmassaan ja ajatteli Jakobia, kadehtien sisartansa Rakelia.
Jakob tuli ovesta hiipien. Lea tunsi, kuinka miehen kädet laskeutuivat hänen silmillensä ja kuiskaus kuului: — Arvaa, kuka olen?
Lean sydän alkoi jyskyttää kiihkeämmin, hänen povensa nousi ja laski voimakkaasti, mutta hän ei saanut sanaa suustansa.
Silloin miehen kädet painoivat tytön päätä taaksepäin, ja Lea tunsi kuuman suutelon huulillansa.
Riemuissaan käännähti Lea ympäri, kiersi käsivartensa Jakobin kaulaan ja virkkoi onnellisena: — Rakastatko sinä hiukan minuakin?
— Leako se onkin, sanoi Jakob nolostuen.
Silloin Lea huomasi, että suutelo olikin tarkoitettu Rakelille. Hänen kätensä valahtivat hervottomina alas ja rinnasta pääsi raskas huokaus.
— Rakastanhan minä sinua kuin sisarta ainakin, vastasi Jakob. — Ethän sinä muuta vaatinekaan.
Mutta tämän jälkeen päätti Lea panna toimeen sen suunnitelman, joka jo oli isän kanssa tehty.
Viikko puuttui vielä seitsemästä vuodesta, kun isä lähetti Rakelin puolen päivämatkan päähän asialle.
Siitä ei Jakobille hiiskuttu mitään. Vasta seuraavana päivänä oli
Rakelin palattava kotiin.
Illaksi oli Laban kutsunut vieraita, ja näiden kokoonnuttua hän sanoi
Jakobille:
— Ei suinkaan sinulla ole mitään sitä vastaan, vaikka häänne vietetään jo tänä iltana.
Jakobillako sitä vastaan! — Oi, ei suinkaan! Ja hän oikein halasi rakasta enoa.
— Ethän sinä vain ole tänään nähnyt morsianta?
— En, eno hyvä.
— Etkä saakaan nähdä, ennenkuin aamulla.
— Täytyyhän sen verran malttaa, katselenpa huomenna sitä enemmän, virkkoi sulhanen hyväntuulisena.
Häät vietettiin kaikin juhlamenoin. Hunnutettu morsian tuotiin Jakobin viereen, ja onnellinen sulho oli kuin seitsemännessä taivaassa. Mutta voi kuinka mielellään hän olisi kohottanut huntua, että olisi nähnyt nuo ihanat silmät, joita hän ei ollut nähnyt koko päivänä.
Leaa ei näkynyt ensinkään häiden aikana, ja Jakob arvasi, että tyttö itki yksin majassaan. Olihan Jakobin hiukan sääli Leaa, kun Rakel joutui miehelään ennen häntä, mutta syyttäköön itseään, kun ei huolinut Abisaria.
Aamulla, kun päivän säde tunki majaan, Jakob heräsi ja huomasi oitis, että häntä olikin petetty, petetty surkeasti. Mutta samassa hänen mieleensä muistui, kuinka hän itse petti sokean isänsä, eikä hän voinut olla niin kiukkuinen enolleen, kuin olisi tahtonut. Ja kun Laban lohdutti häntä lupaamalla hänelle toisenkin sisaren, jos hän palvelisi vielä toiset seitsemän vuotta, alistui hän nöyränä kohtaloonsa.
Jakob meni Rakelia vastaan. Kun neito näki sulhonsa lähenevän, juoksi hän tätä vastaan ja levitti kätensä syleilyyn. Mutta Jakob oli niin nolon näköinen, että Rakel purskahti nauruun ja sanoi:
— Mikäs sulholle on tullut, vai onko sisareni sinut saanut pauloihinsa?
Jakob sanoi: — Istu, Rakel, haluan hiukan puhella kanssasi.
Rakel istuutui tuntien levottomuutta sulhonsa vakavuuden johdosta. Jakob istuutui neidon viereen, otti hänen kätensä omiinsa ja siveli tytön pitkiä, kauniita sormia.
— Oi sano, Jakob, mikä sinulle on oikein tullut? kysyi Rakel levottomana.
Silloin painoi Jakob päänsä Rakelin helmaan ja kertoi, mitä oli tapahtunut.
Rakel vaaleni ja hänen sydämensä oli lakata sykkimästä. Sitten hänen silmänsä välähtelivät suuttumuksesta; hän tunsi vihaavansa sekä Leaa että isäänsä.
Koko viikkoon hän ei puhunut isälleen mitään, ja Leaa hän ei tahtonut nähdä puoleen kuukauteen.
Mutta sitten tulivat Rakelin häät ja hän unhotti vääryyden. Olihan
Jakob kuitenkin sieluineen yksin hänen.
* * * * *
Reino lopetti ja hetkinen istuttiin äänettöminä. Äiti ajatteli: Siinä oli kuvattu enimmäkseen Ruthia ja lukijaa itseään.
Viimein Aino virkkoi: — Sinustahan on tullut kirjailija!
— Mitäs turhia, olisipa niitä sitten kirjailijoita, vastasi veli.
— Kaunista se vain oli, myönsi äiti. — Oli niin sääli Rakelia.
— Eikö Leaa ollenkaan? kysyi isä.
— Laban oli oikein aito juutalainen, virkkoi David.
— Kai juutalaiset hänestä ovatkin perineet oveluutensa, tuumaili isä.
Mutta Ruth katseli tästä lähtien Reinoa toisin silmin. — Tuossa hilpeässä nuorukaisessa asuu runoilijan syvä sielu, ajatteli hän.
Seuraavana yönä näki Ruth unta, että hän oli Rakel ja Reino Jakob, joka runoili hänestä.
VI
Nuoret olivat uimaretkellä. He olivat uineet, hyppineet ja voimistelleet, mutta olivat vielä uimapuvuissaan. Reino oli kerran väittänyt voittavansa Ruthin juoksussa; sitä Ruth ei uskonut, ja nyt hän tahtoi näyttää, kuinka kauniisti Reino häviäisi. Äkkiä hän lyödä sivautti Reinoa hartioille ja sanoi: — hippa! lähtien samassa juosta viilettämään pitkin virran vartta. Reino jälestä. Jo oli Reino saavuttamaisillaan tytön, kun tämä hyppäsikin virtaan uiden toiselle rannalle. Reino oli vasta puolivälissä, kun Ruth jo nousi virrasta, kääntyi ympäri ja vilkutti kädellään.
Kun Reino kapusi ylös rannalle, lähti Ruth taas juosta vilistämään. Hän juoksi keveästi kuin antilooppi, mutta Reinokin kiiti ketterästi jäljessä. — Minun täytyy saada tuo tyttö kiinni, vaikka henki menisi, päätti nuorukainen ja ponnisti yhä tuimemmin. Hänen silmänsä olivat tähdätyt Ruthin ylvääseen päähän, kullalle kimaltelevaan tukkaan, ja ruusunpunaisiin korvalehtiin. Reino huomasi iloksensa, että hän läheni lähenemistään. Hän ajatteli jo, kuinka hän pian saisi tytön kiinni. Reino tunsi sydämensä hakkaavan rajummin ja välimatka piteni taas.
Ruth meni kuin virma varsa hiekkakenttää pitkin. Tuolla kaukana olevan kiven hän aikoi kiertää, sieltä pyörtää takaisin kalliolle, hypätä virtaan ja uida toisten luo pukeutumispaikalle.
Ruth oli jo ison kiven takana, kun hänen jalkansa lipsahti hiekassa piilevien kivien rakoon ja hän kaatui maahan. Hän yritti nousta, mutta jalka tuntui nilkasta kipeältä, eikä hän voinut sen varassa edes seistä. Masentuneena jäi hän istumaan maahan.
— Noinko pian gasellin voimat loppuivatkin! Tiesinhän minä, ettei paraskaan tyttö riitä tavalliselle po—, sana katkesi ja Reino jatkoi hätääntyneellä äänellä: — Mikä sinulle on tullut, voitko pahoin? Ruth oli näet aivan kalpea.
— Ei muuta kuin nilkkani nyrjähti tuossa, ja Ruth osoitti kiven syrjää, joka hiekasta pisti esiin.
Silloin laskeutui Reino polvilleen, siveli vapisevin käsin neidon ihmeen siroa jalkaa ja kysyi: — Koskeeko siihen?
— En voi ollenkaan sillä kävellä, mutta jos minä saan nojata kädelläni olkapäähäsi, niin koetan hyppiä toisella jalalla.
— Enkö minä saa kantaa sinua? Ja myöntymystä odottamatta otti Reino neidon syliinsä käsivarsilleen ja alkoi kantaa kallista taakkaansa virtaa kohti.
Vaikka Reinoon olikin kovasti koskenut toverinsa onnettomuus, niin tunsi hän nyt samalla suunnatonta iloakin. Ruth oli sittenkin kuin ihminen ainakin, jonka jäsenet olivat oikeata lihaa ja luuta.
— Minä painan liiaksi, sinä et jaksa kantaa, virkkoi Ruth.
— Oi Ruth, minä kannan sinua vaikka maailman loppuun asti. Et sinä paina enempää kuin höyhen kämmenellä.
— No, no poika, sittenhän minä olisin pelkkää ilmaa vain.
— Niin — jos sinä tahtoisit, niin — jos sinulle olisi mukavampaa, niin pitäisit kiinni kau— niskastani, soperteli Reino.
— Vai niskasta! sanoi Ruth nauraen. Ensimäinen nauru Ruthilta! Voi, kuinka se kuului suloiselta nuorukaisen korvissa. —
— Onko sinun nyt helpompi kantaa? kysyi Ruth, joka oli noudattanut
Reinon toivomusta.
— On niin äärettömän helppo!
Mutta hyvä oli Ruthistakin. Hänestä oli tässä turvallisempaa kuin ennenmuinoin pikkutyttönä äidin sylissä, eikä hän muistanut enää loukkautunutta jalkaansa.
Tultiin virralle ja Reino laski aarteensa veteen, ja he uivat rinnan toiselle rannalle.
Aino ja David olivat jännitettyinä jääneet katselemaan toveriensa kilpailua. David virkkoi: — Nyt Reino hävisi, sillä en minäkään riitä Ruthille juoksussa.
Aino ei oikein tiennyt, kummalle hän olisi voiton suonut. Hänen sukupuolensa kunnian vuoksi oli kyllä hauskaa, jos Ruth selviäisi voittajana, mutta olisi se Reinolle äärettömän noloa, jos hän nyt ei saavuttaisi saalistansa. Kun he sitten näkivät Reinon kantavan Ruthia, iloitsi Aino vilpittömästi: — Voittipas veljeni! Kyllä hän on nyt onnellinen!
— Ruth on tahallaan antautunut, päätti David.
Mutta kun kilpailijat saapuivat omalle rannalle, eivätkä tulleetkaan pukeutumispaikalle, vaan Reino otti taas Ruthin käsivarsilleen ja alkoi kantaa häntä kotiin päin, niin David ja Aino aavistivat jotakin olevan hullusti. Silloin he ottivat toveriensa vaatteet ja riensivät juoksujalkaa heidän jälkeensä.
Äiti, joka oli menossa kutomispaikalle, pelästyi kovin nähdessään tulijat. Hän kuvitteli jo, että oli tapahtunut jokin kauhea onnettomuus; vaikka tyttö olisi päänsä puhkaissut kalliolta hypätessään.
— Älä hätäile, äitiseni, jalkani vain hiukan nyrjähti! lohdutti Ruth.
Reino asetti Ruthin leposohvalle. Nyt olivat kaikki perheen jäsenet saapuneet paikalle. David oli lähtiessään huutanut: — Isä, pian kotiin! Silloin pudotti Johannes loistavan timantin, jota hän oli juuri sovittamassa kaulanauhaan. Se putosi maahan, mutta sai jäädä siihen. — Mitähän on mahtanut tapahtua? Eihän vain Marialle ole tapahtunut mitään! Ja Johannes lähti juoksemaan kuin henkensä edestä.
Saavuttuaan paikalle Johannes päästi helpotuksen huokauksen, hänen vaimonsahan seisoi tuossa terveenä, Ruth makasi pitkällään leposohvalla iloisen jopa onnellisen näköisenä ja toiset lapset olivat siinä myöskin vahingoittumattomina.
— Mitä te peloittelette, eihän täällä mitään hätää ole! hän virkkoi.
— Eikö mitään, vaikka tyttäreltäsi jalka olisi poikki, lausui puoliso.
— Eihän tuo siltä näytä, sanoi isä ja hypisteli kipeätä jalkaa. — Ei ole poikki, on tainnut lapsen jalka peuhatessa vähän nyrjähtää.
Äiti toi mania, kasteli sormensa siihen ja alkoi voidella potilaan nilkkaa.
Niinkauan kuin Ruth oli ollut Reinon käsivarsilla, ei hän ollut tuntenut mitään vaivaa, mutta heti kun hän joutui sohvalle, alkoi nilkassa tuntua viiltävää kipua. Kuitenkaan ei hän valittanut, vaan näytti päinvastoin hyvin iloiselta. Kipu muuten lakkasikin heti, kun äiti siveli mania jalkaan.
— Huomenna saat tuolla jalallasi yrittää uudelleen, sanoi David.
— Kyllä minä jo uskon ja tunnustan, että Ruth on parempi juoksija. En minä vaadi häntä enää kilpasille. Yhtä kuin jos yrittäisin nopean gasellin kanssa. Näin sanottuaan laskeutui Reino polvilleen Ruthin jalkojen ääreen ja pyysi, että hän saisi myöskin voidella.
Kun äiti näki, minkä suuren ilon hän siten saattoi valmistaa nuorukaiselle, luovutti hän pikarin tälle ja virkkoi: — Tohtoroi nyt, ehkä se tehoo sinun sormiesi sivelemänä vieläkin paremmin.
Ruth makasi yhä uimapuvussaan. Tämän huomasi vihdoin Aino ja pyysi: —
Nostapa, tohtori, potilas tänne, niin saan minäkin häntä hiukan vaalia.
Ainolla oli vielä käsivarsillaan Ruthin vaatteet, ja nyt hän aukaisi
heidän makuusuojansa verhot.
— Kyllä minä pääsen jo kävelemälläkin, vakuutti Ruth. Mutta ennenkun hän ennätti nousta, oli hän jo Reinon käsivarsilla ja hetkisen kuluttua Ainon huostassa.
Kun Reinokin oli pukeutunut, odotti hän hartaana, että sisko viittaisi häntä kantamaan Ruthin takaisin saliin.
Koko perhe vietti nyt ylimääräisen vapaan iltapäivän puhelemalla ja kuuntelemalla Davidin soittoa.
Jokainen meni aina vähän ajan perästä potilaan luo. Ruth sai nyt niin paljon hellyyttä ja huolenpitoa osakseen, että hän tunsi itsensä oikein erikoisen onnelliseksi. Olihan hän aina saanut rakkautta osaksensa, mutta nyt sitä aivan tuhlailemalla osoitettiin.
Reino istui uskollisena koko illan Ruthin vuoteen ääressä, eikä häntä siitä kukaan hennonnut karkoittaakaan. Uudelleen ja uudelleen hän siveli sormillaan neidon jalkaa, ja hän teki sitä yhtä hartaana kuin Maria voidellessaan kalliilla öljyllä Vapahtajan jalkoja.
Seuraavana päivänä oli Ruthin jalka todellakin aivan terve. Se oli manin ansiota. Mani oli balsameista parhainta, voitehista verrattominta.
Täällä ihmevaltakunnassa ei tarvinnut sairaana vuoteessa virua, ei vaivoja valitella, sillä siellä oli lääkkeenä ja voiteena ihmeellinen mani.
VII
— Ruth!
— Tässä olen, Reino.
— Kun minä eilen istuin sinun jalkojesi juuressa, selvisi minulle silmänräpäyksessä, että me olemmekin äärettömän vanhoja tuttuja; me olemme nähneet toisemme jo kaukaisessa muinaisuudessa, ja meidän ensi kohtauksemme tapahtui lähes kaksi ja puolituhatta vuotta sitten.
— Olisipa hauska kuulla miten ja missä, virkkoi Ruth.
— Minä kirjoitin sen tänä aamuna. Jos tahdot, niin luen sen sinulle tässä öljypuun alla.
He istuutuivat maahan mahtavan puun rungon juurelle. Reino aukaisi vihkonsa ja aloitti:
Phoibos ja Amaryllis.
Phoibos, korinttilainen nuorukainen, oli 5 olympiaadin ikäinen, kun hän ensikerran saapui Ateenaan. Hän oli kuullut puhuttavan niin paljon Feidiaasta ja hänen ihmeluomistaan, ettei hän enää mitenkään voinut hillitä haluaan, vaan hänen täytyi päästä näkemään tämän suuren mestarin teoksia.
Taivaan kultainen pyörä lähetti alenevalla radallaan vielä viimeisiä lämpimiä säteitään, kun nuorukainen saapui kuulun kaupungin torille ja janoisin silmin alkoi ihailla valkeaan marmoriin veistettyjä puhtaita ja kauniita muotoja. Phoibos oli jo pitkän aikaa seissyt Venus jumalattaren ihanuudesta nauttimassa, kun siihen ilmestyi nuori ateenatar, joka nuorukaisen huomaamatta katseli häntä.
Viimein Phoibos tunsi naisen silmien tehon. Hän käännähti kohdaten samalla neidon suuret, loistavat silmät, joiden säteet heti tunkeutuivat nuorukaisen sieluun. Tuollaisia silmiä ei Phoibos ollut koskaan ennen nähnyt. Kuinka mielellään hän antautui niiden lumoihin!
Neidolla oli kauniit soikeat kasvot, niinkuin synnynnäisellä helleenittärellä ainakin, ja niin kaunista keltaista tukkaa ei Phoibos ollut vielä kellään neidolla nähnyt. Silmät olivat kuitenkin kauneinta, mitä kauniissa ateenattaressa oli, syvänsiniset ja puhtaan kirkkaat, niinkuin jumala olisi kauneimmat jalokivensä niihin upottanut.
Hetkisen katselivat nuoret toisiansa. Se hetki oli lyhyt silmänräpäys vain, mutta nuorukainen ennätti kuitenkin sinä aikana rukoilla: Oi onnellinen Ateena, joka säilytät niin paljon kauneutta! Sinä olet jumalien kaupunki ja sinun tyttäresi ovat jumalien lapsia. Oi Venus, kun minulla nyt on ollut onni nähdä sinun ihanin tyttäresi, niin anna minun tulla hänen ystäväksensä!
Venus-jumalatar kuuli tämän rukouksen. Hänhän se olikin järjestänyt tämän kohtauksen. Hän kosketti sormellaan neidon otsaa ja rintaa, ja silloin näytti nuorukainen neidon silmissä Apollon pojalta.
He alkoivat puhella ja tunsivat jo ensi sanoista, kuin olisivat he olleet vanhoja tuttuja.
Neidon nimi oli Amaryllis. Hänellä oli ihmeellisen sointuva ääni, siinä oli hopean helähtelyä ja kullan kulahtelua. Phoibos oli ensikerran elämässään vieraan naisen seuratoverina, ja nyt hän nautti sekä silmin että korvin, kun Amaryllis puhui sointuvalla äänellä, rytmillisesti kuin itse Runotar.
Puhellessaan he kävelivät ja katselivat toria reunustavia kuvapatsaita. Mutta nyt niillä ei enää ollut Phoiboksen silmissä samaa viehätysvoimaa kuin äsken, sillä olihan hänen rinnallaan itse jumalien luoma taideteos, josta hän ei moneksikaan silmänräpäykseksi voinut katsettaan irroittaa.
Kun taivaan kultainen kehrä vaipui lepoon, täytyi heidän erota, mutta aamulla heti auringon noustessa oli Amaryllis opastamassa toveriaan Akropolille. Kun he nousivat portaita ylös kukkulalle, oli neito nuorukaisen mielestä eilistäkin ihanampi, ja kun Amaryllis kantoi valkoista, kultakirjauksilla koristettua pukuaan kuin itse jumalatar, lausui Phoibos vavahtavalla äänellä:
— Ethän sinä, Amaryllis, vain sittenkin ole jumalatar, oi sano, ettet ole!
Amaryllis naurahti: — Eikö se sinusta olisikaan hauskaa?
— Eihän toki, sillä sinä voisit silloin äkkiä kadota ja mennä takaisin
Olympoon, ja sinne minä en voisi sinua seurata.
— Pysytään vain täällä maan päällä vielä jonkun aikaa. Eikös täällä olekin hyvä olla, etenkin täällä Ateenassamme?
— Siellä hyvä, missä sinä! sanoi nuorukainen hartaana.
Yhdessä nuoret nyt ihailivat Ateene-jumalattarelle pyhitettyä Partenon temppeliä ihanine joonilaisine pilareineen ja Erekteionia pyhine öljypuineen. He katselivat nautinnolla Ateene-jumalattaren kullasta ja norsunluusta muovailtua mahtavan komeata kuvapatsasta, jolloin neitonen lausui: — Emmekö me ole onnellisia, kun jumalat meitä niin rakastavat ja ovat siunanneet näiden tekijäin kädet!
Phoibos myönsi, että kaikki Akropolilla oli suuremmoisen kaunista, mutta hänen mielestään oli sittenkin hänen rinnallaan oleva neitonen tuhatkertaa enemmän katselemisen arvoinen. Hän ajatteli: Jos täällä olisi kaikki nämä rakennukset ja veistokset, eikä Amaryllista, niin kuinka täällä olisi nyt köyhää. Ja jos täällä olisi ainoastaan Amaryllis, eikä mitään muuta, niin tämä vuori olisi maailman rikkain paikka. Ja nuorukainen jatkoi ääneen: — Oi, suuri Zeus, kuinka sinä tätä kaupunkia rakastatkaan! Täällä on sinun luomasi ihanuus täydellisenä!
Akropoliita he laskeutuivat Odeion soitto- ja lauluhuoneeseen. Siellä alkoivat juuri lauluharjoitukset. 150 neitoa ja 150 nuorukaista oli kokoontunut laulamaan pasuunain, huilujen ja harppujen säestyksellä. Amarylliksenkin oli mentävä mukaan. Läheni Salamin taistelun vuosipäivä, ja harjoiteltiin runoilija Aiskylon voittohymniä.
"Kun päivän valopyörä kohos taivaallen, levittäin laajain vetten yli loistettaan, kas silloin reipas sotalaulu helleenein soi, tuhatäänisnä sen raittiit sävelet takaisin rannan kallioista kaikuivat. Barbaarein mielet valtas pelko, kauhistus, he huomas petoksen, sill eihän hymni tuo pakoa varten juhlivasti raikunut. Koht uljaasti se pieni parvi rynnisti, heit' innostutti sotatorven toitotus, ja heidän hyökätessään huuto kajahti monääninen: Nyt, Hellaan pojat, edespäin! Pelastakaamme vaimot, lapset, isänmaa! Pelastakaamme pyhyys suurten jumalain ja isäin haudat! Kaikest' on nyt ottelu! — — — — —"
Hartain mielin, pyhän tunnelman vallassa kuunteli Phoibos esitystä. Ylpeä riemu täytti nuorukaisen rinnan. Kuuluihan hänkin Hellaan poikiin. Olihan hänenkin suonissaan samaa verta kuin Salamiin sankareissa, sillä hänen isoisänsä oli ollut mukana samassa taistelussa.
Harjoitusten päätyttyä tuli Amaryllis Phoiboksen luo säteilevänä ja laulusta palavissaan. Phoibos otti hänet vastaan peittelemättömällä ihastuksella, ja he alkoivat puhua suuresta juhlasta, jota katsomaan Phoibos lupasi jäädä.
Samana päivänä kävivät nuoret kuuntelemassa erästä Ateenan viisasta vanhusta. Tänään puhui tietäjä sielun kuolemattomuudesta, selittäen, että ihmisen sielu palautuu toiseen ihmiseen aina uudelleen ja uudelleen. Siihen voi mennä satojakin vuosia, ennenkuin sielu löytää taas oikean asuntonsa, mutta se löytää sen kuitenkin. Samat sielut, jotka täällä hyvin sointuvat yhteen, tapaavat toisensa myös uudessa elämässä. Näin voivat samat sielut löytää toisensa täällä maan päällä jopa kymmenenkin kertaa. Mutta sitten vanhus sulki silmänsä ja jatkoi tuskin kuuluvalla äänellä — kaukaisessa tulevaisuudessa, tuhansien ajast'aikojen kuluttua nämä toisilleen uskolliset sielut tapaavat vielä kerran toisensa aivan uudessa maailmassa, joka on paljon ihanampi ja täydellisempi kuin tämä meidän Ateenamme.
Vanhus avasi silmänsä ja loi profeetallista näkemystä kuvastavan katseensa suoraan Amaryllikseen ja Phoibokseen, katsoi heihin pitkään ja ojensi kätensä kuin siunaten heitä.
Nuoret, jotka vanhuksen puhuessa olivat tarttuneet toistensa käsiin, täytti suuren onnen tunne ja pyhä aavistus. Salamana välähti heidän aivoissaan ajatus, että heidät oli suuri Zeus luonut toisilleen ei ainoastaan tätä yhtä elämää varten, vaan tämän jälkeen vielä tulevaakin elämää varten ja niin lahjoittanut heille kuolemattomuuden. He katsoivat toistensa silmiin ja heidän sielunsa yhtyivät toisiinsa lujilla, katkeamattomilla siteillä.
Tämän jälkeen Amaryllis ja Phoibos kävivät joka päivä kuuntelemassa tietäjän esityksiä; ja joka kerta he palasivat vanhuksen luota rikkaampina ja onnellisempina. He tulivat tietämään, että ihminen pääsee yhä lähemmäksi jumaluutta, kehittyy ja kasvaa sitä täydellisemmäksi, mitä useampia olomuotoja hänellä on ollut.
* * * * *
Reino pani vihkonsa kiinni. Lukija ja kuulija olivat hetkisen ääneti, kunnes Ruth loi loistavat silmänsä nuoreen mieheen ja sanoi:
— Me olemme siis olleet Phoibos ja Amaryllis?
— Niin, silloin me tapasimme toisemme ensikerran, tämä on nyt kymmenes. Ruth, eikö sinustakin tunnu, että noiden Hellaan lasten sielu on meissä?
— Kun luit kertomustasi, niin todellakin tuntui kuin muistot menneisyydestä olisivat mieleeni palanneet.
— Niin, sentähden sinussa on vieläkin niin paljon helleenitärtä, kun ensi henkäyksesi hengitit Hellaan maassa.
— Sinä myös, mutta olemmeko tulleet niistä ajoista täydellisemmiksi.
— Se oli ainoastaan tietäjävanhuksen usko. Ihminen ei voi maan päällä tulla täydelliseksi, ei ruumiin eikä henkensäkään puolesta. Ainoastaan — —
— Mitä tahdot sanoa?
— Se nainen, johon Amarylliksen sielu on ottanut asuntonsa, on aina ollut täydellinen ihminen.
— Kovinpa sinä nostat hänet korkealle.
— Oi Ruth, sinä olet viimeinen Amaryllis!
VIII
Seuraavana pyhänä Ruth ja Reino kävelivät taas kahden puistossa. He puhelivat Amarylliksestä ja Phoiboksesta. Tultuaan kukkivan oranssipuun alle Ruth virkkoi: — Sinä kai haluat nyt kertoa toisesta kohtauksestamme?
— Olin kyllä aikonut senkin kirjoittaa, mutta koska se nyt juuri on elävänä silmäini edessä, niin kerron sen tässä sinulle. He asettuivat mukavasti istumaan tuuhean, sulotuoksuisen puun juurelle, ja Reino aloitti:
Virginia ja Filoletes.
Oi mitä tuskaa Filoletes tunsi, kun hänen rakas isänmaansa joutui häviöön. Maailman kaunein maa, ihana Hellas, joutui ahnaiden roomalaisten saaliiksi. Filoletes oli 30-vuotias, silloin kun Korinthos valloitettiin, ja roomalaiset ottivat väkevämmän oikeudella kaupungin parhaimmiston orjiksensa. Filoletes, joka oli saanut hienon kreikkalaisen sivistyksen, joutui Roomaan erään rikkaan ylimyksen tyttären opettajaksi. Tyttö, 13-vuotias Virginia, voitti miellyttävällä käytöksellään ja suurilla loistavilla silmillään heti opettajansa sydämen. Oppituntien alkaessa osasi Virginia kreikankieltä ainoastaan muutamia sanoja, mutta kun hänellä oli hyvä muisti, oppi hän pian opettajansa kielen ja lasketteli hopeanhelähtävällä äänellään ulkoa pitkät jaksot Iliadia. Virginian lausuessa tuntui Filoleteesta usein, kuin olisi hän tuon äänen kuullut jo aikaisemminkin, ja kun tyttö silloin katsoi opettajaansa puhtaan kirkkailla silmillään, niin kaukaisten muistojen välähdykset pilkahtelivat Filoleteen takimmaisessa tajunnassa. Vielä ei hän kuitenkaan voinut käsittää, mitä muistoja ne olivat.
Niin kului vuosi, kului toinenkin. Eräänä päivänä Filoleteen istuessa yksin puutarhan sopessa, tuli Virginia hänen luoksensa ja kysyi?
— Miksi opettajani on niin surullinen? Mutta arvaten sitten syyn tyttö jatkoi heti: — Kerro minulle taas Hellaan maasta, omasta maastasi!
Silloin Filoletes alkoi kertoa Ateenasta, Korinthosta ja olympialaisista leikeistä.
Virginia istui katsellen koko ajan opettajansa silmiä. Hänen omat silmänsä kävivät kertomuksen kestäessä yhä loistavammiksi, ja kun opettaja oli lopettanut luentonsa, tarttui hän opettajansa käsiin ja virkkoi: — Minusta tuntuu, aina kun sinä kerrot maastasi ja kansastasi, ikäänkuin minäkin kuuluisin sinne. Enköhän minä lienekin joskus ollut siellä.
— Oi, kuinka ihanaa olisi taas kerran nähdä synnyinmaatani! Siitä on jo kolmatta vuotta, kun minun sieltä täytyi lähteä. Saanenkohan enää koskaan katsella isäini maata! Näin sanottuaan Filoletes huokasi raskaasti.
— Minä toteutan toiveesi, sillä minäkin haluan nähdä helleenien maan. Me menemme sinne yhdessä ensi olympialaisiin! virkkoi Virginia varmalla äänellä.
— Kiitos sanoistasi! Jumalattaret ovat sinun sieluusi istuttaneet ihanimmat kukkansa.
— Voi kuinka meille silloin tulee hauska matka! Onpa onni, että minä täytän kuusitoista vuottani jo sitä ennen, ja silloin hyvä opettajani saa sen päivän muistoksi, — saat jotakin oikein hyvää, mutta enpä sano vielä tämän enempää.
Virginian 16-vuotis-syntymäpäivää vietettiin suurin juhlallisuuksin. Filoletes oli kyhännyt onnittelurunon, mutta hän tahtoi sen esittää oppilaalleen kahden kesken, ja siihen hän ei ollut vielä saanut tilaisuutta. Ennenkuin pedagogi ennätti sinä päivänä nähdäkään oppilastaan, toi talon vanha palvelija hänelle uuden vaatekerran ja käski hänen pukeutua siihen. Hämmästys! Siinähän oli vapaan roomalaisen tooga. — Mitähän tämä oikein merkitsi! Filoletes pukeutui ja meni sitten puiston yksinäiseen nurkkaan, jossa hänen tapansa oli joka päivä mietiskellä.
Vähän ajan kuluttua kuuli filosofi keveitä askeleita, ja siinä samassa oli Virginia kaikessa neitsyellisessä kauneudessaan hänen edessänsä. Filoletes oli niin häikäistynyt neidon verrattomasta ihanuudesta, ettei hän kyennyt lausumaan mitään. Sepittämänsä onnentoivotusrunon säkeet olivat takertuneet hänen kurkkuunsa. Pedagogi oli nyt kuin arka koulupoika, ja oppilas oli äkkiä muuttunut täysin kehittyneeksi naiseksi.
Virginialla oli pergamentti kädessä ja hän ojensi sen iloisesti hymyillen opettajalleen.
Filoletes luki. Siinä oli Virginian isän antama vapauskirja tyttärensä uskolliselle opettajalle.
Käsitettyään asian todeksi Filoletes lankesi polvilleen — ensikerran elämässänsä — ja painoi huulensa neidon hameen liepeisiin. Mutta Virginia pyysi häntä nousemaan sanoen: — Orjat polvillaan olkoot, ei mies mielevä, vapaa!
Silloin laukesi Filoleteen kieli kantimistaan ja hän lausui neidolle runonsa. Uusia säkeitä syntyi Runottaren suosiosta, ja heksametrisen runon soinnut saivat 16-vuotiaan kasvot hehkumaan.
Filoleteen lausuessa he katselivat toisiaan silmiin, ja mitä pitemmälle säkeiden vuo virtasi, sitä enemmän heidän sielunsa sulautuivat toisiinsa. Kun viimeinen säe oli vaimennut, välähti äkkiä valo molempien sisimmässä: he seisoivat silmänräpäyksen ajan Ateenan torilla Venuspatsaan juurella, toisen sekunnin Akropolilla ja kolmannen tietäjävanhuksen edessä.
Kolme vuosisataa ei ollut voinut heitä eroittaa. He kuuluivat taaskin toisilleen. He tiesivät, että se oli jumalien tahto.
— Sanoinhan minä, rakas opettajani, että minä olen ollut joskus ennen sinun maassasi ja kuulunut sinun kansaasi, virkkoi Virginia.
— Kun sinä puhut hellaan kieltä, ei kukaan voikaan sinua muuksi luulla kuin helleenittäreksi. Sinussa onkin enemmän helleeniä kuin monessa syntyperäisessä kansani tyttäressä, vastasi Filoletes, katsellen hellästi nuorta morsiantansa.
Päätettiin, että heidän liittonsa pidettäisiin toistaiseksi salassa.
Virginia kertoi, että hänen isänsä oli luvannut hänen lähteä Kreikkaan parin kuukauden päästä alkaviin olympialaisiin kisoihin, ja että isä toivoi opettajan seuraavan oppaana mukana. Sitten, jos haluat, saat jäädä kotimaahasi.
— Entä sinä? kysyi Filoletes värähtävällä äänellä.
— Missä sinä olet, siellä minäkin tahdon täst'edes olla. Sinun kansasi on minun kansani, sinun maasi minun maani ja sinun toiveesi myös minun toiveitani, virkkoi neitonen lämpimällä äänellä.
— Mutta suostuuko isäsi liittoomme? kysyi Filoletes.
— Älkäämme nyt vaivatko itseämme sellaisilla epäilyksillä. Tyttö kiersi käsivartensa nuoren miehen kaulaan ja jatkoi: — Sinä olet edelleenkin minun hyvä opettajani ja minä sinun kiltti oppilaasi.
— Rakas Virginia, sanoi Filoletes, sivellen kädellään tytön kultakiharoita, — minä kyllä soisin, että sinä olisit seurassani koko tämän päivän, mutta sinua kaivattaneen jo kotona. Vieraat tahtovat myös onnitella päivän lemmikkiä, minä en saa sinua kauemmin pidättää.
— Voi, voi, kun minun piti vain kiireimmiten tuoda tuo pergamentti ja nyt minä olen täällä viipynyt niin kauan! Näin sanottuaan painoi neito poskensa sulhonsa poskea vasten, antoi vielä huulensa suudeltaviksi ja juoksi sitten kiireesti tiehensä.
Filoletes jäi katsomaan tytön jälkeen, ja kun neidon hameen lievekin oli kadonnut, luki hän pergamentin uudelleen ja ajatteli: — Vapaa, oi miten ihanaa on olla taas vapaa! Ja kuitenkin otin heti uudet kahleet, mutta kuinka suloista onkaan niitä kantaa!
* * * * *
Reino lopetti kertomuksensa, jota esittäessään hän oli katsellut yksinomaan erästä pientä, valkeata kukkaa. Nyt hän loi silmänsä Ruthin silmiin. Rakkauden lämmittävät säteet virtasivat toisista silmistä toisiin. He tunsivat nyt selvästi, että tuhansien vuosien takainen vanha rakkaus oli uuden uutukaisena heidät taas tavannut. Ihmeellisten teiden takaa he tapasivat toisensa, sillä rakkauden kaikkivallan voimalla heidän täytyi tavata. Näin he ajattelivat, kumpikin ääneti katsellen vain toinen toistaan. Mutta vähitellen tuli Ruthin silmiin pieni surun häive, jolloin Reino heti kysyi:
— Mitä kuulijattareni suree?
— Reino, minulla on sellainen omituinen aavistus sydämessäni, että sinua uhkaa jokin vaara, joka siis koskee meitä kaikkia. Uskon kuitenkin, että Jumalan avulla sen voimme välttää.
— Vaaraa ei voi olla siellä, missä sinä olet! Ja jos vaaraan joudun, niin olethan sinä minun enkelini ja pelastat minut vaikka tuonelan tuvilta, sanoi Reino katsoen neidon kasvoihin samalla luottamuksella, kunnioituksella ja hartaudella kuin hurskas katolilainen, joka on polvistunut pyhän Madonnan kuvan eteen.
IX
Keihään- ja kiekonheitto olivat nuorten mieluisinta urheilua. Joka päivä uimisen lomassa oli heillä harjoitustunti, ja he harjoittelivat sellaisella innolla kuin aikoisivat kilpailemaan olympialaisiin kisoihin. Sinne Reino lupasikin lähettää Davidin maanalaista maata edustamaan.
Reino oli jo saavuttanut keihäänheitossa viidennenkymmenensä, mutta Davidin saavutus oli 63 ja runsas puoli askelta. Reino katseli ihaillen Davidin heittoja ja iloitsi paljon enemmän kuin itse asianomainen uusista ennätyksistä. Tytöt laskivat leikkiä väittäen, että Reino luki itselleen ansioksi runsaan toisen puolen Davidin taidosta.
— Niin, olenhan minä hänen oppi-isänsä! virkkoi Reino mahtipontisesta
Ruth oli myöskin paljon taitavampi Ainoa. Reino arvelikin, ettei Ainosta tulisi heittäjää ollenkaan, hän kun aina rupesi heittäessään nauramaan.
— Heittäessä pitää olla totinen kuin lantunistuttaja ja silmä kovana.
Katsopas Davidia! Tuollainen ilme pitää heittäjällä olla..
— Saako hän tulla edes katsomaan sinne olympialaisiin? Minä veisin hänet mielelläni mukaan, virkkoi David.
— Luvataan! Mutta muista, Aino, sitten huutaa: — Hei, hei, hei,
David, David!
Oli syyskuun ensimäinen perjantai. Ruth ja Reino olivat toisella puolella ja toisella David ja Aino. He olivat jo heittäneet kukin kymmenen heittoa keihäällä. Aino oli juuri heittänyt ja purskahti helakkaan nauruun, kun tämä heitto oli huonompi kuin kaikki hänen edellisensä. Reinon piti odottaa, kunnes David heittäisi heittonsa, ja mennä sitten noutamaan keihäs ensin Ruthille ja sitten itselleen. Mutta hän otaksui, että David heittäisi keihäänsä entistä rataa kauas, ja kiiruhti noutamaan Ruthin keihästä. Tällöin sanoi David Ainolle: — Osaankohan minä heittää keihääni aivan sinun keihääsi rinnalle? Ja hän heitti huomaamatta, että Reino juuri sillä hetkellä juoksi tyttöjen keihästä kohden.
Kuului hirveä kirkaisu kahdesta nais-suusta. Keihäs sattui Reinoa rintaan vasemman solisluun alapuolelle. Hän kaatui maahan selälleen ääntä päästämättä. Terävä kärki oli tunkeutunut keuhkon yläosan läpi ja pysähtynyt lapaluuhun.
Ruth oli ensimäisenä paikalla. Hän polvistui nuorukaisen pään puoleen, näki tämän kalvenneet kasvot ja elottomat silmät, ja huusi sielunsa suuressa tuskassa:
— Oi hyvä Jumala, älä anna hänen kuolla!
David vetäisi keihään ulos, jolloin verisuihku tulvahti hänen ja Ruthin kasvoille.
— Oi rakas veljeni, älä kuole! Jumalani, Jumalani, pelasta veljeni! rukoili Aino kädet ristissä ja silmät kyyneleissä.
Ruth tukki kädellään haavan, ja verisuihku pysähtyi. Sitten hän pyysi Davidia pitämään haavaa kiinni, repäisi kaistaleen uimapuvustaan ja sillä veljensä avustamana sitoi haavoittuneen.
Ruth oli muuttunut merkillisen tyyneksi. Hän oli saanut sisällisen varmuuden, että Reino saisi pitää henkensä, ja hän lohdutti Ainoa: — Älä itke, ei veljesi kuole!
Kun side oli saatu jotenkuten paikoilleen, tuli Reino tuntoihinsa ja kysyi: — Mitä, sattuiko minuun?
Ruth pani sormensa haavoittuneen huulille ja virkkoi:
— Älä nyt, hyvä poika, puhu mitään, niin sinä paranet.
Reino yritti nousta, mutta David nosti hänet käsivarsilleen.
Kun David näki viimeisen heittonsa hirveän seurauksen, sai hän sellaisen iskun rintaansa, ikäänkuin keihäs olisi mennyt hänen oman rintansa läpi. Hän tunsi samoinkuin tytötkin kamalaa tuskaa, mutta hänen tuskansa oli kahta kauheampi tuntea, kun hän piti itseänsä syyllisenä tapaturmaan. Palavia rukouksia hän lähetti Kaikkivaltiaan luo, että Reino pelastuisi kuolemasta. Kun siis Reino teki ensi kysymyksensä, niin lämmin ilon laine läikähti Davidin rinnassa, ja hän lähti kantamaan haavoittunutta hellästi kuin armas äiti sairasta pienoistansa.
— Voinhan minä kävelläkin, virkkoi Reino.
— Ole nyt kiltisti asemillasi, muuten tuotat surua meille kaikille, sanoi Ruth äidillisesti.
Onneksi lautta oli sillä puolella ja tytöt meloivat yli.
Aino juoksi noutamaan vaatteita, saavutti pian toiset ja pisti Ruthin puvun tämän ylle heidän kävellessään kotia kohti.
Suuri oli vanhempienkin kauhu, kun he kuulivat onnettomuudesta. Maria vallan vapisi, niin ettei hän vähään aikaan kyennyt tekemään mitään.
Kun siteet päästettiin ja haava voideltiin manilla, etsi Aino uusia siteitä, mutta Reino sanoi: — Minä en parane ollenkaan, ellen saa pitää näitä alkuperäisiä. Silloin Maria naurahti ensi kerran hänkin ja virkkoi: — Se oli oikein Reinoa se!
Mutta paraneminen ei käynytkään nyt niin helposti kuin tavallisesti manivoiteen avulla. Seuraavana päivänä haavoittunut sai kuumeen, posket hohtivat punaisina ja kädet olivat kuin tulessa. Mani auttoi kyllä aina hetkeksi, mutta noin tunnin kuluttua palasi kuume aina uudelleen, kunnes se taas poistettiin manilla, jota potilaalle annettiin sekä sisällisesti että ulkonaisesti. Vuorotellen valvottiin öisin sairaan vuoteen ääressä. David ja Ruth tarjoutuivat ensin kahden valvomaan vuorotellen, mutta Aino ja vanhemmat eivät sitä sallineet, vaan tahtoivat heidän kanssansa ottaa osaa sairaan vaalimiseen.
Reino oli usein horroksissa, ja silloin hän houraili maanpäällisistä tapahtumista. Milloin hän ajoi polkupyörällä kilpaa, milloin hiihteli valkoisilla hangilla yhdessä Ruth Rautamon kanssa. Usein hän eli tapahtumia vapaustaistelusta Vilppulan rintamalla ja Tampereen valloituksessa.
Ääretön oli tuska silloin kaikilla, mutta erittäinkin Davidilla, hän kun pelkäsi tulevansa murhaajaksi. Hän rukoili rukoilemistaan, että hyvä Jumala ei sallisi Reinon kuolla. Vapisevin käsin hän, jonka sormet tähän asti eivät olleet vielä koskaan vavisseet, voiteli potilaan kuumeista otsaa ja tiputteli manipisaroita hourivan huulille.
Levollisin kaikista oli Ruth. Vaikka hän suri ja oli vakava taudin johdosta, niin hänellä oli samalla vuoren vankka usko sairaan paranemisesta. Ihmeelliset sormet oli neidolla. Kun hän niillä siveli hourivan otsaa, poskia ja käsiä, niin heti kuumehoureet hävisivät, heleä puna katosi poskista, sairas avasi silmänsä ja hymyili kaunista hymyään.
Koko viikon oli Reino näin maannut kuumeessa. Tuli lauantai. Perhe oli hiljaisin äänin laulanut aamuvirtensä, ja isä Johannes piti aamurukouksen, jolloin hän ääneen, niinkuin joka aamu ja ilta näissä yhteisissä rukouksissa tämän viikon aikana, rukoili sairaan parantumisen puolesta.
Rukouksen jälkeen Aino sanoi äkkiä: — Viedään Reino kylpyyn, ehkä hän silloin paranee.
— Tuo ajatus on tullut itse Jumalalta. Miksi emme ole sitä ennen huomanneet, virkkoi äiti ja jatkoi: — Tule, Aino, mennään heti ja valmistetaan amme. David saa kantaa sitten Reinon kylpyyn.
— Menkää, menkää! hoputti isäkin. — Varmasti se ajatus on tullut taivaasta.
Kylvyllä olikin siunattu vaikutus. Heti kun sairas laskettiin ammeeseen, tunsi hän elämän virtaavan suonissaan.
Tauti oli voitettu, kuume ei enää sen koommin palannut, silmät saivat taas terveen loisteen ja potilaalla oli puheluun suuri halu. Mutta Ruth oli ankara sairaanhoitajatar, hän kielsi puhumisen tänä päivänä. — Katsella saat, mutta puhua et. Ehkä huomenna hiukan!
Illemmalla sai sairas vielä uuden kylvyn, samalla kertaa kuin toisetkin. Ja illalla pidettiin kiitosrukous Reinon paranemisen johdosta.
Kaikki olivat niin sanomattoman iloisia ja onnellisia. Aino sai sinä iltana monta syleilyä osaksensa. Ruthin syleilyihin hän oli vallan tukehtua. Reinon paraneminen luettiin Ainon ansioksi.
Vakava David oli niin iloinen, että hänen mielensä teki oikein hyppiä. Hän otti Ainoa vyötäisistä ja pyöräytti tyttöä monta kertaa ympäri, sanoen:
— Sinä olet pelastanut sekä veljesi että minut!
— Jumala sen teki! vastasi Aino.
— Niin, Jumala kyllä, mutta hän käytti sinua välikappaleenaan. — Voi, kuinka minä sinua nyt rakastan!
Seuraavana viikkona tapahtui haavan paraneminen nopeasti. Reino tahtoi jo monesti nousta makuulta, mutta se estettiin. Hänen täytyi olla vuoteessa vielä seuraavaan lauantaihin asti. Mutta suloista olikin nyt maata, sillä kaiket päivät istui Ruth hänen vieressään käsitöitään tehden, palvellen ja hoivaillen.
David soitteli sinä viikkona hyvin usein viuluaan ja urkuja; usein kaikki viisi lauloivat kiitolliselle kuulijalle, joka puhkesi sanomaan:
— Oi kuinka ihanaa on sairastellakin, kun on niin erinomaisia sairaanhoitajia, lääkäreitä ja tällainen sairashuone! Kyllä pätii pojan lekotella!