X
Pari viikkoa täysin terveenä oltuaan Reino lähti kerran Ruthin kanssa matkaamaan kahden "maailman loppua" kohden. He astuivat lautalle ja meloivat toiselle rannalle. Satumaan äärimmäisellä rajalla Reino ei ollut vielä koskaan käynyt, ja sinne he nyt matkasivat yhdessä. Siellä peräkulmassa oli merkillinen tippukiviluola, jossa ei ollut ainoastaan valkeita, vaan myöskin keltaisia, sinisiä, vihreitä ja punaisia pilareita. Reino katseli ihmetyksissään luonnon suuremmoista käsialaa ja virkkoi: — Tämä on Ainonkin nähtävä. Olemme täällä jo niin kauan olleet ja tämä, maailman merkillisin luola, on vielä näkemättä.
Luolan perällä oli valtava paasi, tasainen kuin pöytä. He nousivat paadelle, jota koristi iso kuutionmuotoinen kultamöhkäle. Reino koetti kohottaa sitä, mutta sai sen vaivoin polvensa korkeudelle. Ruth yritti myös Reinon kehoituksesta, mutta luopui pian aikeestaan ja sanoi: — Ei nouse, ei viimeisillä voimillanikaan. Eipä tuota luulisi niin painavaksi.
— Istu nyt sille kultatuolille, kehoitti Reino, — niin olet kuin kuningatar ainakin.
— Reino, muuttaisitko tämän kultakimpaleen kanssa maanpinnalle, jos saisit vallan valita: Joko siellä tämä kultakappale ja vielä kantamus jalokiviä lisäksi, mutta ei mitään muuta täältä, tai täällä niinkuin nyt olet?
— Ilman sinua, en missään nimessä!
— Siellä olisi enemmän elämää, siellä olisi aurinko, siellä kaupungit huveineen. Saisit siellä vaikka millaisen palatsin asuaksesi ja sinua palveltaisiin kuin kuningasta.
— Mitä minä siellä tekisin ilman sinua. Onhan sinun pikkusormesikin suuremman arvoinen kuin maailman kaikki rikkaus, silmäisi valo enemmän kuin tuhannen aurinkoa, äänesi ihanampaa kuin parhain orkesterimusiikki ja seurustelu kanssasi tuhannentuhatta kertaa hauskempaa kuin viettelevimmät huvitukset.
— Mutta onhan siellä neiti Rautamo ja hänkin on Ruth.
— Mitä sinä hänestä tiedät? Onko Aino kertonut?
— Puhuit hänestä houraillessasi.
— Neiti Rautamo oli kyllä tyttö, josta paljonkin pidin, hän oli muuten näöltään aivan kuin sinä, hänen äänensä sinun äänesi sointuinen ja silmänsä loistavan kirkkaat niinkuin sinullakin. Mutta nyt hän on minulle kuin uni ja sinä olet todellisuus. Näin sanoessaan katseli Reino Ruthia äärettömän hellästi ja yritti polvistua hänen eteensä, kun luolan perältä, mustasta aukosta pisti esiin pitkä, ruskea, karvainen käsi, pitkät sormet kiertyivät Reinon nilkan ympärille, käsi nykäisi ja nuorukainen kaatui suulleen paadelle. Hän tunsi itseänsä vedettävän ja hädissään hän tarrautui paaden syrjään koettaen vetää jalkaansa pois. Mutta se oli kuin rautaisessa puristimessa, ja vähitellen oikenivat Reinon kädet, vaikka hän puristi sormillansa paaden syrjästä niin, että veri tihkui kynsien alta.
Ruth katsahti luolan perälle ja näki aukossa kamalan pään, jolla oli kasvot kuin gorillalla; pitkä, punainen kieli lipoi suupieliä, joista pisti esiin pitkät, valkoiset torahampaat. Punertavista silmistä loisti helvetillinen hehku, ja otsassa olevista lyhyistä sarvista säihkyi vihertävää valoa.
Ruth jähmettyi kauhusta. Hän näki, kuinka rakasta nuorukaista raastettiin siitä aivan vierestä, vedettiin hornan kitaan, ja hän aivan voimattomana sai sitä katsella. Jo olivat Reinon kädet aivan suorina, vielä silmänräpäys ja pian olisi hän tuon paholaisen saaliina. Silloin pääsi Ruth jähmettyneestä tilastaan, hän nousi nopeasti kuin olisi vieteri hänet siitä ponnannut, tarttui salamannopeasti kultamöhkäleeseen, jonka päällä oli istunut, nosti sen päänsä yläpuolelle ja heitti sen suunnattomalla voimalla pedon päähän.
Kuului kamala parkaisu, mylvähdys sellainen, kuin olisi kymmenen vihaista sonnia yhtä aikaa mylväissyt. Samassa pääsi Reinon jalka vapaaksi. Hirviön pää katosi, samoin käsikin, mutta mylvinän kaiku kuului vielä kuin etääntyneen ukkosen jyminä.
Kiiruusti hyppäsivät pelastuneet paadelta, lähtivät käsi kädessä juoksemaan, ja vasta kun virta alkoi näkyä, he hellittivät juoksunsa ja kävelivät nojaten toinen toiseensa.
Puhumattomina ja hirveästä kohtauksesta järkytettyinä kävelivät he virralle ja meloivat lautan yli koneellisin liikkein. Mutta kun he saapuivat kotiin, olivat Ruthin voimat tyyten lopussa ja hän vaipui tainnuksiin leposohvalle. Reino laskeutui polvilleen siihen eteen, liitti kätensä ristiin ja lähetti rukouksen taivaisiin.
Samassa saapuivat toiset perheenjäsenet puistosta. Nähtyään, että noille kahdelle oli jotakin kamalaa tapahtunut, rupesivat kaikki parhaansa mukaan heitä vaalimaan.
Aino siveli manilla Ruthin ohimoita, otsaa ja huulia kyyneleet silmissä. Äiti siveli hellin käsin Reinon ja Ruthin päätä, David kastoi liinasen veteen ja pyyhki Reinon sormet verestä. Isä huomasi Ruthinkin kämmenessä verta ja pyyhki sen huolellisesti, mutta siinä ei ollutkaan haavaa, veri oli tullut siihen Reinon sormista. David koetti sisarensa valtimoa, joka alkoi vähitellen kovemmin lyödä, ja sanoi iloisesti: — Pian hän siitä herää!
Viimein aukaisi Ruth silmänsä ja katsoi ihmetellen ympärillensä, mutta kun hän loi silmänsä Reinon silmiin, muisti hän kaiken, ja silloin vuolaat vedet tulvahtivat hänen silmistänsä.
Neljät kädet sivelivät Ruthia ja Reinoa. — Mitä järkyttävää heille olikaan mahtanut tapahtua?
Kun Ruth lakkasi itkemästä, kysyi äiti: — Mitä teille, rakkaat lapset, on oikein tapahtunut? Näyttää siltä, kuin te olisitte pelastuneet jostakin hirveästä vaarasta.
Nyt kertoivat Ruth ja Reino kamalan seikkailunsa.
— Se aukko tukitaan huomenna, eikö niin, isä? virkkoi David.
— Niin, emmehän suinkaan tahdo olla minkäänlaisessa yhteydessä pahojen henkien kanssa, vahvisti isä. Niillä tietysti ei ole lupaa tulla tänne meidän maailmaamme, mutta siellä se ovellansa vahtii, jos joku eksyisi sen ulottuville.
— Eihän meillä ole ollut aavistustakaan siitä aukosta, sanoi äiti, — vaikka niin kauan olemme täällä eläneet.
— Millä voimalla Ruth jaksoi sen kultamöhkäleen heittää? ihmetteli
Reino.
— Kun hätä on suurin, on Jumalan antama apukin lähellä, kun Häneen turvaudumme. Ainoastaan Jumalalta sai Ruth voimansa sinun pelastukseksesi, vakuutti isä.
— Mitä sinä, Reino, ajattelit, kun se vihtahousu alkoi sinua kiskoa? kysyi David.
— Enhän minä ennättänyt vielä mitään ajatella. Enhän edes tietänyt, mikä minut nykäisi kumoon ja kuka oli jalassani kiinni. Koetin vain kaikin voimin pitää kiinni paaden syrjästä. Mutta juuri olivat näppini heltiämässä, kun kuulin mäjähdyksen sekä kamalan ulvahduksen ja samassa tunsin olevani vapaa. Missähän olisinkaan nyt ilman Ruthia. Ja Reino katsoi neitoon rakkaasti.
Katseltiin Reinon vasemman jalan nilkkaa. Siinä oli viisi sinertävää juovaa peikon sormista, ja nilkka oli hiukan turvoksissa.
Aino pesi nilkan ensin vedellä ja voiteli sitten manilla, jolloin sormien jäljet oitis hävisivät, ja ennen iltaa oli turvotuskin tiessään.
Seuraavana päivänä menivät kaikki miehet tukkimaan peikon valtakuntaan johtavaa aukkoa. Heillä oli mukana taltta, vasara ja vahvoja rautakankia. Kun he nousivat paadelle, oli kultakimpale aivan aukon suulla. Siitä työnsi David sen tangollaan alas, ja kauan kuului sen synnyttämä kolina vuoren sisästä.
Ensin asetettiin aukon suulle niin suuri kivi, että se täytti koko reiän, mutta ei mahtunut läpi. Kiven yli kiinnitettiin sitten rautakanget siten, että alapäät upotettiin paateen ja yläpäät kiinnitettiin vuoren seinään. Sen jälkeen kantoivat miehet kiviä aukon kohdalle, niin että paasi peittyi melkein kokonaan.
— Pistäköönpäs vielä käpälänsä tälle puolelle, sanoi Reino pyyhkien hikeä otsaltaan.
— Vaikka vaara nyt onkin poissa, niin on parasta, ettei kukaan täst'edes tule tänne! sanoi isä, ja pojat lupasivat pitää sen mielessään.
XI
Vaikka Aino ja Reino viihtyivätkin hyvin ihmemaassa ja olivat onnellisempia kuin koskaan ennen, muistelivat he sentään keskenään maanpäällisiä tapahtumia ja puhelivat kaihoten niistä. Kun päästiin elokuuhun, niin Reino virkkoi: — Nyt leikataan Mäkelässä ruista! Ja kotvasen kuluttua: — Ollapa nyt sorsia ampumassa! Elokuun lopulla huomautti Aino: — Nyt ovat puolat punaisina, emme päässeetkään "puolaan" Kalliovaaralle. Syyskuussa virkkoi Reino: — Panepa valkolakki päähäsi, nyt on aika lähteä Helsinkiin!
— Ja sinäkö jättäisit Ruthin tänne! virkkoi Aino herttaisesti.
— Otetaan Ruth mukaan.
— Sittenhän sinulla on kaksi Ruthia, jotka ovat kuin kaksois-sisaria.
Sanopa veljeni, kummastako sinä enemmän pidät?
— Kyllähän sinä sen olet nähnyt. Ruth Rautamo on ollut kuin — haavekuva, mutta meidän Ruthimme ihana todellisuus. Entä sinä, mikä ero on Taavilla ja Davidilla?
— Aivan sama kuin sinun Rutheillasi, vastasi Aino, ja onnen hohde kirkasti hänen kasvonsa.
Reino oli lopettanut historialliset luentonsa. Kun tuli esitelmöidä Suomen suurmiehistä, sai Ainokin pitää luentonsa. Hän kertoi Lönnrotista, Runebergista ja Topeliuksesta. Vänrikki Stoolin tarinoista osasivat nuoret useita ulkoa, jotka he lausuivat, toisten kuunnellessa suurella mielenkiinnolla. Aino osasi laulaa Torpantytön ja Reino Sotilaspojan ja Hurttiukon, joita David viulullaan säesti.
Kun nuoret kertoivat myöskin suurista keksinnöistä: höyrystä, sähköstä, rautatiestä, vedenalaisista veneistä ja lentokoneista, virkkoi isä: — Ihmeelliseksi on maailma muuttunut!
— Eiköhän elämä täällä meidän maailmassamme sentään ole onnellisempaa, sanoi äiti. — Vai mitä te, nuoret lapseni, arvelette?
— En minä vain vaihtaisi elämää takaisin maan päälliseen elämään, myönsi Aino.
— Hyvä täällä on olla! Reino katsahti Ruthiin ja paransi: — Parempi kuin paratiisissa!
Syyskuusta aloitti Reino suuren työnsä: hän rupesi jäljentämään Raamattua, joka oli painettu v. 1685, nykyisen kirjoitustavan mukaan. Hän teki tätä työtä 3-4 tuntia joka päivä, ja päivä päivältä tuli tämä työ hänelle yhä rakkaammaksi Suurta huolta hän pani ei ainoastaan kauniiseen kieleen vaan myöskin kauniiseen ulkoasuun. Etenkin lukujen alkukirjaimet hän piirsi entisten munkkien huolellisuudella.
Mutta työnsä välissä meni Reino usein katsomaan Ruthin työtä vuoren seinämälle, johon maalari nyt kuvasi Uuden Testamentin aiheita. Reino katseli ihaillen kauniin kuvaajan taiteellista työtä, mutta aina hän oli täällä hartaana, sillä pyhät tapahtumat tekivät paikan Herran huoneen kaltaiseksi. Täällä Reino aloitti myöskin maalailemisensa litteille kivilaatoille, ja hänen suurin toiveensa oli saada kerran syntymään Ruthin kuva.
Istuttiin taas iltahetkeä salissa ja puheltiin vanhoista muistoista. Aino ja David istuivat toisessa keinutuolissa, Reino Ruthin kanssa toisessa, ja vanhemmat nuoria vastapäätä nojatuoleissaan.
— Reino veliseni!
— Mitä Aino siskoseni tahtoo?
— Nyt sinun pitää kertoa meille kaikille kertomuksesi, eikä yksin Ruthille. Me toisetkin haluamme kuulla, missä ja millaisina te molemmat olette olleet muinaisina aikoina.
— No, eihän se liene niin vaarallista, vaikka te kaikkikin kuulette kolmannen kohtauksen, ellei Ruthilla ole mitään sitä vastaan.
— Sallin mielelläni, sanoi istuintoveri.
Reino otti Ruthin käden käsiensä väliin ja alkoi kertoa:
Anna ja Markus.
Savenvalaja Septimius tarjoili iloisella äänellään astioitaan ohikulkijoille Rooman torilla. Useat naiset pysähtyivät katselemaan siroja ruukkuja, vaaseja ja somia lamppuja, joihin oli muovailtu eläimiä ja kasvien lehtiä. Septimiuksella oli aina ostajilleen sanottavana joku leikkisä sana, ja hän veti ostajia puoleensa iloisella äänellään sekä hymyllään yhtä paljon kuin tavaroillaan.
Oli pieni lomahetki, jolloin ei ketään saapunut katselemaan savenvalajan tuotteita. Mutta jopa keksi Septimiuksen silmä nuoren naisen, joka jo kaukaa tarkkaili hänen astioitaan. Neito tuli lähemmäksi, löysi viimein mieluisensa vesiruukun ja kysyi hintaa luoden samalla silmänsä myyjään. Septimius tunsi heti omituisen vavahduksen rinnassaan. Neidon tummansiniset, loistavat silmät tunkivat miehen silmien kautta hänen sielunsa syvimpiin sopukkoihin asti.
Vastaamatta neidon kysymykseen myyjä kysyi vavahtavalla äänellä: —
Oletko Vestan neitsyt?
— En toki, olen kristitty tyttö, vastasi neito hiljaisesti, mutta savenvalaja kuuli kuitenkin hopean helähtelyä neidon sointuvassa äänessä. Hän sanoi:
— Suuri Jupiter, onko mahdollista, että kristityllä on noin ihanat silmät!
Luoden savenvalajaan tutkivan, mutta samalla lämpimän katseen neito kysyi:
— Etkö halua tulla tuntemaan kristittyjen jumalaa?
Olihan Septimius kuullut puhuttavan kristityistä ja joskus tavannutkin noita hiljaisia, vaatimattomia ihmisiä, mutta hänellä ei ollut aavistustakaan, missä he viettivät jumalanpalveluksiaan.
Siihen aikaan oli kristittyjen jumalanpalvelus salaista vainojen tähden, eikä Septimius ollut mitään kuullut katakombien kirkoista.
— Tahtoisin mielelläni tulla tuntemaan sitä jumalaa, jota sinä palvelet, vastasi savenvalaja vakavalla äänellä. Samassa huomasi hän erään pojan, joka joskus oli häntä auttanut astioiden myymisessä. Hän viittasi tämän nyt luoksensa sekä pyysi häntä vähäksi aikaa avuksensa. Hän otti sitten neidon valitseman ruukun käteensä ja kysyi, saisiko hän kantaa neidon astian tämän kotiin.
Tyttö epäröi hiukan, mutta sitten kuuli hän äänen sisässään: — Salli savenvalajan seurata itseäsi! Silloin uudisti neito kysymyksen hinnasta, jonka Septimius nyt ilmoitti puolta pienemmäksi kuin hän ennen oli semmoisista saanut. Neito maksoi ruukun, ja sitten he lähtivät astelemaan Septimiuksen kantaessa ruukkua. He ilmoittivat toisilleen nimensä. Tytön nimi oli Anna ja hänen vanhempansa olivat kutojia.
Septimiuksesta tuntui kuin hän olisi kävellyt itse jumalattaren rinnalla. Hänen luontainen leikillisyytensä oli tiessään; vakavana, mutta ihaillen katseli hän sivulta kaunista toveriaan.
Muutaman askeleen ääneti kuljettuaan Anna sanoi:
— Sinusta tulee kristitty, minä tunnen sen ja minä toivon sitä.
Samassa hän katsahti lämpimästi savenvalajaan.
Tämä vastasi: — Enhän minä tiedä mitään teidän jumalistanne, mutta kerro sinä minulle jotakin heistä.
Neito virkkoi siihen: — Tule illalla kirkkoomme, siellä puhuu piispa
Johannes, hän johtaa sinut elämän tielle.
Niin he erosivat sovittuaan, että Septimius tulisi illalla tapaamaan
Annaa, ja sitten mentäisiin yhdessä kuulemaan uutta oppia.
Koko päivän oli tytön kuva Septimiuksen mielessä. Hän ei saanut Annaa hetkeksikään pois ajatuksistaan. Tytön kasvot, vaaleanruskea tukka, vartalo, käynti, ääni, ja ennenkaikkea nuo ihmeelliset syvänsiniset silmät olivat lumonneet hänet. Malttamattomana nuori mies odotti iltaa.
Saapuihan viimeinkin odotettu hetki, ja onnesta loistavin silmin tervehti Septimius Annaa.
Matkalla katakombeille toverukset eivät monta sanaa keskenään vaihtaneet. He kulkivat hartaina kuin kirkkoon menijät ainakin.
Pitkiä, mutkaisia käytäviä, joita valaisi ainoastaan harva soihtu, tyttö opasti nuorukaista kädestä häntä taluttaen, ja niin he saapuivat viimein avaraan luolaan, jossa oli jo koolla joukko miehiä ja naisia, olipa joukossa joitakuita lapsiakin.
Anna johti toverinsa vanhempainsa luo, jotka nuorta miestä tarkastettuaan, loivat hyväksyvän katseen tyttäreensä. Jeesushan siinä itse heidän Annansa välityksellä talutti kadonnutta lammasta omaan lammashuoneeseensa.
Seurakunta oli koolla, ja pienelle korokkeelle astui vanha, valkopartainen, kunnianarvoisa piispa Johannes, jonka kasvonpiirteistä kohta huomasi juutalaiseksi. Pidettyään ensin lyhyen rukouksen, jossa hän toivoi Jumalan siunausta tälle iltahetkelle ja pyysi itse Vapahtajaa heidän vieraaksensa, piispa lausui suuren mestarin itsensä opettaman rukouksen.
Sitten nuori diakooni luki pergamenttikääröstä apostoli Johanneksen ensimäisen kirjan 4:nnen luvun.
Kun diakooni oli pannut käärönsä pois, silmäili Johannes seurakuntaansa ensin kirkkain silmin ja alkoi sitten puhua Jumalan suuresta rakkaudesta, jonka hän tahtoo myöskin istuttaa meihin ihmisiin, ja tämä Jumalan rakkaus voi tulla meissä niin täydelliseksi, etteivät kärsimykset eikä kuolema meitä peloita, vaan voimme silloinkin iloita ja kiitosvirsiä veisata.
Septimius kuunteli henkeä pidättäen vanhuksen jokaista sanaa. Hänen sielunsa silmäin eteen tuli verinen näytäntö Kolosseumissa, jossa muutamia vuosia sitten hänkin oli näkemässä, kuinka areenalla joukko kristityitä petojen lähestyessä vielä viritti uuden ylistyslaulun jumalalleen, ja Septimius ajatteli:
— Jumalan, joka antaa sellaisen voiman palvelijoilleen, täytyy todellakin olla voimallinen jumala.
Kun he lähtivät kokouksen loputtua astelemaan Annan kotia kohti, sanoi Septimius neidolle: — Minä tahdon enemmän oppia tuntemaan sinun jumalaasi.
Seuraavina päivinä kävi nuori savenvalaja Annan kodissa, jossa Annan isä ja eräs siellä asuva vanha kristitty opettivat nuorta kokelasta. Anna kertoili toverilleen evankeliumin kertomuksia, ja nämä oppitunnit ne olivatkin nuorukaisesta kaikkein suloisimpia hetkiä.
Kolmen viikon päästä oli savenvalaja valmis ottamaan kasteen, jolloin hän sai nimekseen Markus, ja heti sen jälkeen vietettiin Annan kodissa nuorten kihlajaiset.
Kun Anna ja Markus sinä iltana katselivat toisiaan nuoret sydämet onnea tulvillaan, sanoi savenvalaja: — Annani, armaani, mehän olemme jo muinaisina aikoina täällä Roomassa tavanneet toisemme ja rakastaneet toisiamme. Jo satoja vuosia sitten ovat sielumme kuuluneet toisilleen.
— En oikein ymmärrä, Markus, onko tuo puheesi kristillistä, virkkoi neito. — Se tuntuu niin kovin egyptiläiseltä.
— Kyllä se on kristillistäkin. Sieluhan on kuolematon, ja onhan Jumalamme vallassa, tahtooko hän antaa sielumme uudelleen ottaa uuden ruumiin asunnokseen. Minä olen varma, että minun silmäni ovat katselleet sinun silmiäsi jo monet kerrat, ennenkuin teimme sen ruukkukauppamme.
— Olet kenties oikeassa, koska sinunkin silmäsi heti tuntuivat minusta niin tutuilta, vaikka silloin vasta ensikerran kohtasimme, virkkoi Anna ja silitteli somilla sormillaan sulhonsa kättä.
Katakombien kirkossa oli Markuksen ja Annan juhlallisin hetki, kun piispa Johannes antoi heidän liitolleen Jumalan, oman ja seurakunnan siunauksen. Sitten Markus vei Annansa riemuiten kotiinsa. Tästä alkain oli työ savenvalajasta monin verroin hauskempaa kuin ennen. Ja kun Anna hopeanheleällä äänellään lauloi psalmeja, tuntui taivas olevan Markuksen vaatimattomassa kodissa.
* * * * *
Kertomus päättyi ja hetkisen olivat kaikki mietteissään. Viimein Aino katkaisi hiljaisuuden ja kysyi:
— Mikä tämä savenvalaja oli edellisessä elämässään?
— Opettaja ja filosoofi, vastasi Ruth.
— Hän siis aleni ammatiltaan, virkkoi Aino.
— Olisiko se sitten ollut ylenemistä, jos savenvalajan sijassa olisi ollut keisari, joka olisi antanut piispa Johanneksen petojen ruoaksi? sanoi Ruth.
— Olihan niitä hyviäkin keisareita, puolusteli Aino. — Ei ihmisen ylemmyys tai alemmuus, hyvyys tai huonous, onni tai onnettomuus riipu hänen arvoasemastaan maailmassa. Köyhä työmies voi olla aatelisempi kuin joku kreivi tai herttua, käsityöläinen onnellisempi kuin mahtavin majesteetti. Kaikki riippuu ihmisen sydämestä ja mielialasta, lausui isä.
— Ei minulla ole mitään savenvalajaa vastaan, koska hän oli hyvä mies, virkkoi Aino. — Suuri kiitos vain kertomuksestasi!
XII
Keskiviikkona, lokakuun 9 päivänä, olivat Ruth ja Reino hakemassa maalitarpeiden raaka-aineita "kirkolta" päin. Kun he pääsivät tunnelin aukolle, huomasivat he hämmästyksekseen miehen siinä makaavan tajuttomana. Mies oli puettu aivan moitteettomaan, eurooppalaiseen pukuun, kasvot olivat säännölliset, kalpeat, mutta hyvin kovapiirteiset, iältään hän näytti olevan siinä kolrnissakymmenissä. Reino pudisti miestä käsivarresta ja silloin aukasi tämä silmänsä ja virkkoi heikolla äänellä kuin äärimmäisen rasittunut matkalainen: — Olen kiitollinen, kun tulitte tänne ja tapasitte minut. Voitteko antaa hiukan vettä!
— Nouskaa, niin me koetamme taluttaa teidät kotiimme. Siellä saatte virvoitusta, virkkoi Ruth.
Mies nousi ja Reino huomasi, että vieras oli hetkellisestä heikkoudestaan huolimatta voimakkaan näköinen. Hänellä oli oikein atleetin vartalo. Mutta kun mies nuorten pyynnöstä asetti käsivartensa heidän käsivarsillensa, tunsivat he käsittämättömän puistatuksen ruumiissaan. He koettivat kuitenkin pysyä tyyninä ja lähtivät hiljalleen taluttamaan muukalaista.
Reino katsahti mieheen sivulta ja huomasi tämän silmien olevan luotuina Ruthiin. Noissa silmissä oli nälkäisen, ahnaan pedon katse. Reinoa rupesi vieras yhä enemmän kammottamaan, ja hänestä alkoi tuntua, että miehen avuttomuus oli teeskenneltyä.
— Miten te tänne jouduitte? kysyi Ruth säälivällä äänellä.
— En ymmärrä itsekään, ihana neitini, minä osuin tänne sattumalta.
Tultiin saliin, jossa Ruth aikoi vieraalle antaa mania, mutta tämä esti sen torjuvasti ja merkillisen kiihkeästi. — Vettä, ainoastaan vettä! pyysi hän.
Kun vieras oli juonut, saapuivat muutkin perheen jäsenet saliin, jolloin mies kumarsi arvokkaasti. Mutta kukaan ei lausunut häntä tervetulleeksi, eikä mennyt kättelemään. Kaikesta arvokkuudestaan ja hienosta käytöstavastaan huolimatta muukalaisessa oli jotakin käsittämättömän karkoittavaa.
Vieras oli jo täysin tointunut ja alkoi puhua matkoistaan maapallon eri osissa. Hänellä näytti olevan äärettömät tiedot, ja hänen kertomistapansa oli puoleensa vetävää, niin että hetkellinen vastenmielisyys alkoi maninmaan asukkaista hälvetä. Mutta siitä Reino ei pitänyt, että vieras puhuessaan useimmiten kääntyi Ruthin puoleen. Hän alkoi aavistaa miehessä vaarallista kilpailijaa, ja mustasukkaisuuden tunteet rupesivat jo jäytämään nuorukaisen rintaa.
Kun Raamatun luku alkoi, pyysi mies anteeksi ja sanoi menevänsä puistoon makaamaan yöksi. Ei edes emäntä sitä estellyt, mutta Reino toivoi, että mies sen tien häviäisi.
Seuraavana päivänä etsi muukalainen yhä enemmän Ruthin seuraa. Reino huomasi, että mies koetti kaunopuheisuudellaan ja suurilla tiedoillaan valloittaa Ruthin häneltä. Mustasukkaisuuden henget alkoivat yhä enemmän raastaa nuoren miehen mieltä, ja hän meni kiukuissaan virran rannalle murjottamaan. Silloin Aino tuli hänen luoksensa ja puhui veljelleen Ruthin rakkaudesta yksin häneen. Mokoma Mefistofeles ei voisi koskaan sitä häneltä riistää.
Tämä lohdutti Reinoa, Hän meni taas toisten luo, eikä ollut vieraasta tietääkseenkään.
Lähdettiin keihästä ja kiekkoa heittämään ja vieras liittyi mukaan. Nyt joutui Reino aivan haltioihinsa, sillä muukalainen heitti keihästä kolmannella heitolla jo kokonaista 70 askelta.
— Tuo on itse paholainen, sillä kukaan ihminen ei voi päästä 70:een metriin, ajatteli Reino ja kysyi sitten ääneen:
— Missä herra on oppinut tuollaiseksi heittäjäksi?
— Kotonani, omalla pihallani, jossa huvikseni olen harjoitellut.
Tästä alkaen Mefistofeles — näin nuoret keskenään nimittivät vierasta — alkoi pyrkiä parempiin väleihin Reinon kanssa. Hän osoitti monella tavalla nuorukaiselle huomaavaisuutta, kehui hänen tietojaan ja taitojaan sekä ennusti hänelle loistavaa tulevaisuutta. Kun vieras näytti myös jättävän Ruthin rauhaan, olikin hänen helppo päästä nuorukaisen suosioon.
Jonkun ajan kuluttua mies pyysi Reinoa mukaansa katsomaan erästä merkillistä paikkaa tunnelin suulla. Matkalla sinne ilmoitti vieras nimensä olevan Saivalt Velinhet.
— Mitä kieltä se on? kysyi Reino.
— Onhan se sanskritin kielen sukua, vastasi herra Velinhet naurahtaen.
Kun he pääsivät tunnelin suun lähelle, piirsi Saivalt Velinhet sormellaan kallioseinään ympyrän ja kysyi sitten, haluaisiko Reino nähdä auringon.
— Olisiko se mahdollista? kysyi Reino.
— Kyllä, mutta ensin täytyy meidän tunkeutua vuoren läpi. Huomaatteko tuossa seinässä mitään?
Reino katseli vuoren seinää, joka oli tavallista kalliota.
— Eihän tuossa mitään katsomista ole, sanoi hän.
— Pistäkääpä kätenne siihen! Reino koetti kädellään, mutta tapasi pelkkää ilmaa. Hän työnsi kätensä syvemmälle, jolloin käsi kyllä katosi näkyvistä, mutta silti se tuntui olevan vapaana ilmassa. Reino vetäisi kätensä pois ja ajatteli tämän olevan tavatonta noituutta.
Velinhet selitti, että tuosta aukosta, sillä aukko siinä oli, vaikka se näyttikin olevan kalliota, hän tuli tänne. Vuoren näköistä ainetta siinä oli ainoastaan kymmenkunta metriä ja sitten tuli laaja käytävä, joka johti maan pinnalle. — Haluatteko mennä katsomaan, miltä luonto nyt näyttää ylhäällä?
Reino ei uskaltanut. Hän pelkäsi voivansa takertua ja hautautua vuoren seinään. Silloin meni sinne Velinhet itse. Hän hävisi Reinon silmistä, oli poissa muutaman minuutin ja palasi takaisin kertoen, että ylhäällä oli syksyiseksi ilmaksi hyvin kaunis sää, aurinko paistoi koivun keltaisille lehdille ja pihlajan punaisille marjoille. — Lähtekää mukaan nyt, minä saatan, niin ei tarvitse pelätä.
Reino ajatteli, että eihän hänelle todellakaan voinut mitään vaaraa koitua, kun herra Saivalt Velinhet itse oli mukana. Hän virkkoi: — Lähdetään sitten yhdessä. Kymmenen askelta täydellisessä pimeydessä kuljettuaan pulpahtivat he äkkiä valoisaan käytävään, joka näytti johtavan alaspäin.
Reino katseli eteensä tunneliin, joka näytti viettävän hyvin syvälle maan sisään. — Alaspäinhän tämä tie johtaa eikä ylös, sanoi hän ja katsahti oppaaseensa, mutta tämä olikin kadonnut. Reino yritti silloin kääntyä samaa tietä takaisin, mutta kaikkialla oli kova vuorenseinä vastassa. Ei missään äskeistä näkymätöntä aukkoa.
Reinon otsalle kihosi tuskan hiki. Hän oli antanut pettää itsensä. Mefistofeles oli viekoittanut hänet pois paratiisista ja jäi sinne itse viettelemään Ruthia pauloihinsa. Reino tuskaili ja raivosi, hän tahtoi päästää suustaan parkaisuja, mutta ei saanut ääntä. Hän heittäytyi maahan, takoi päätään kiviin, löi nyrkillään kallioon ja raivosi kuin mieletön, mutta kaikki oli turhaa.
Viimein hän väsyi ja lähti kävelemään. Tie vietti yhä alaspäin, aina alemmas ja alemmas maan uumeniin. Lopulta pääsi kulkija äärettömän laajaan, silmän siintämättömään luolaan. Näky, joka häntä siellä kohtasi, osoitti, että hän oli joutunut Manalan majoille.
Maassa arkkujen ääressä istui joukko ahnaan näköisiä miehiä, jotka arkuista ammensivat loppumattomasti kulta- ja hopearahoja pusseihinsa Rahat näyttivät polttavan poimijain näppejä, mutta he eivät voineet olla niitä ottamatta, ja vaikka he kuinka ahkerasti poimivat, eivät pussit niistä sen enempää pullistuneet.
Toisia ahnassilmäisiä miehiä istui pöydän ääressä lukemassa seteleitä. He ottivat niitä suurista kasoista pöydältä ja saatuaan satakappaleisen nipun luetuksi, pistivät sen povellensa, joka ei kuitenkaan siitä sen enempää paisunut, vaikka kuinka paljon sinne pistivätkin. Eivätkä setelit pöydältä yhtään vähentyneet.
Reino lähestyi nyt juomarien pöytää. Siinä istui suuri joukko miehiä ja naisia, jotka juomahimon silmistä loistaessa joivat lakkaamatta suurista pikareista. Juoma tuntui kovasti polttavan heidän suutansa, kurkkuansa ja rintaansa, mutta he eivät voineet olla juomatta. Yhtenään he kaasivat tyhjentymättömistä pulloista uutta ainetta pikareihinsa ja tyhjensivät polttavan juoman kurkkuunsa.
— Hei, nuori mies, tuletko toveriksemme! Emme onnittele, mutta viinan maun ei pidä suustasi loppuman, kun tähän pöytään istut, lausui Reinolle eräs ryyppymies.
Reino väistyi syrjään. Silloin tuli joukko rumia inhoittavia naisia nuorukaisen ympärille ja alkoi tanssia piirissä. Heidän pienet, kiiluvat silmänsä vilkuttelivat kutsuvasti nuorukaiselle. — Ole meidän kultamme, sinä makea mansikkainen!
Reino tunsi hiuksensa nousevan pystyyn ja häntä kammotti kamalasti. Hän käski heidän poistua, mutta syöjättäret yltyivät yhä enemmän häntä lähentelemään.
Silloin Reino huusi sielunsa suuressa tuskassa: — Oi Jumala, auta minua!
Samassa kaikkosivat nämä inhoittavat olennot vingahtaen kuin piiskan siimasta saaneet koirat.
Sitten joutui Reino näkemään kaikkia muita paheen harjoittajia töissänsä. Varkaat rikkoivat lukkoja ja murtivat ovia hikipäissä, mutta juuri kun he olivat saamaisillaan käsiinsä haluamansa esineen, meni ovi uudelleen lukkoon, ja kuumeentapaisesti alkoivat he taaskin työnsä.
— Tule, hyvä veli, auttamaan! pyysi eräs murtovaras, — saat puolet saaliistani.
— Enpähän ennenkään ole rosvoja avustanut, virkkoi Reino ja kulki edelleen.
Nyt joutui nuorukainen katsomaan hirveätä tappelua. Siinä iskivät miehet toisiaan nyrkeillä, puukoilla, seipäillä ja jos jonkinlaisilla aseilla. Pari miestä tappeli keskenään paljain käsin, kaasi toinen toisensa vuorotellen kumoon, puristeli toisiaan kurkusta, puri ja raastoi toisiaan kuin villipedot. Jo sai toinen kaivaneeksi silmän toisen päästä, jolloin tappelijat nousivat pystyyn. Silmän kaivaja katsoi toverinsa veristä silmäkuoppaa ja sitten kourassaan olevaa silmää, sylkäisi siihen ja heitti sen takaisin entiseen paikkaansa sanoen: — Pidä silmäsi, en minä halua silmäpuolen kanssa tapella. Ja taas he karkasivat toistensa kimppuun.
— Ettekö osaa lakata ollenkaan? kysyi Reino.
— Emme, meidät on tuomittu tuhanneksi vuodeksi tappelemaan keskenämme, virkkoi toinen, kun he hetkiseksi irtautuivat toisistaan.
— Minkätähden?
— Siksi, että me, jotka olemme veljeksiä, olimme riitaisia ja tappelimme usein keskenämme maan päällä eläessämme. Mutta jos sinua haluttaa ruveta leikkiin, niin kyllä se käy kolmisinkin. Silloin saa yksi vuorotellen levätä.
— Ei minua haluta, en minä sitä varten täällä ole.
— No, etsi sitten mieluistasi työtä, kyllä täällä kukin ammattinsa löytää.
Reino lähti kulkemaan edelleen. Hän ajatteli, ettei voinut mitenkään olla mahdollista, että hän oli elävänä joutunut helvettiin. Kuolemansa jälkeenhän toisetkin vasta olivat tänne joutuneet. — Kyllä minun täytyy täältä päästä, samoin kuin Dantekin, ja Jumalan avulla minä pääsenkin!
Kolme nuorta miestä lähestyi nyt Reinoa ja pyysi häntä seuraamaan mukana. Miehet olivat tavallisten ihmisten näköisiä, mutta kaikkein kasvot olivat intohimojen leimaamia.
Hänet saatettiin loistavasti sisustettuun, avaraan telttaan. Reinon ihmetellessä, että Manalassa oli jotain kaunistakin, avautuivat teltan peräosan verhot ja joukko tanssijattaria syöksähti esille. Tanssijattaret olivat kaikki hyvin paheellisen näköisiä. He loivat viekoittelevia silmäyksiä uuteen tulokkaaseen koettaen kaikin tavoin lumota vieraansa. Mutta Reino ajatteli Ruthia, oli kylmä houkutuksille, ja tanssijattaret lähtivät niskojaan nakellen tiehensä.
Silloin tulivat taas nuoret saattajat Reinon luo ja esittivät, että
Reino vapaaehtoisesti rupeaisi heidän toverikseen. Mutta Reino muisti
Ruthin ja kieltäytyi.
— Päällikkömme, joka tahtoo parastanne, toivoo kuitenkin, että alistuisitte esitykseemme, sanoi eräs nuorista miehistä.
— Kuka teidän päällikkönne on? kysyi Reino.
— Saivalt Velinhet.
— Vai hän. Sanokaa sille herralle terveiseni, etten ikinä tee, mitä hän toivoo!
Silloin päästi mies kimakan vihellyksen, samassa avautuivat verhot oikealla ja sieltä astui esiin kaksi sarviniekka-olentoa.
— Sitokaa tämä tyhmyri, siksi kunnes hän oppii ymmärtämään etujaan!
Karvaiset kädet tarttuivat Reinoon ja veivät hänet verhojen taa, jossa hänet sidottiin ohuilla metalliköysillä mustaan patsaaseen. Sen jälkeen peikot asettuivat hänen sivuilleen seisomaan.
Toinen sanoi: — Tämän pojan morsian se juuri heitti minua aikamoisella kultakimpaleella otsaan, kun minä herramme kehoituksesta yritin tätä vetää jalasta.
— Sinulla oli silloin huono onni. Mutta jopa oli meidän herramme ovela, kun sai tämän tulemaan aivan vapaaehtoisesti tänne. Näin sanottuaan nauroi peikko pirullista nauruaan, johon toinenkin yhtyi.
— Nyt se herkuttelee siellä vankimme kauniin morsiamen kanssa, jatkoi taas ensimäinen ja nauroi yhä.
Reino oli äärettömässä tuskassa, sillä paitsi sitä, että hänen täytyi kuunnella noiden paholaisten pirullisia puheita, tunki peikoista hänen sieraimiinsa inhoittava löyhkä. Köydet tuntuivat syöpyvän hänen lihaansa ja kurkkua pisteli kuin olisi siellä ollut lasisirpaleita.
Kärsimykset tuntuivat äärettömän pitkällisiltä, kun verhot vihdoin avautuivat, ja Reino näki, kuinka teltan keskellä äskeinen seurue, miehet ja tanssijattaret, viettivät pitojaan katetun pöydän ääressä.
— Käskekää toki nämä peikot pois! pyysi Reino tuskissaan.
— Heti! vastasi eräs seurueesta ja vihelsi, jolloin peikot lähtivät ulos.
Ilkeän inhoittava haju hävisi samassa, ja pöydästä levisi sijaan hyviä tuoksuja.
Kun Reino oli saanut hetkisen katsella mässäystä, tuli eräs tenhotar komeroon, katseli häntä intohimoisesti ja sanoi: — Ole minun ja minä vien sinut pitopöytään toverikseni. Voi, kuinka ne ovatkaan rääkänneet kaunista poikaa! Käskenkö minä irroittaa kahleesi? Velhotar yritti sivellä kädellään nuorukaisen poskia, mutta Reino muisti Ruthin ja sanoi: — Pois, pois!
— Kyllä sinä minusta vielä huolitkin, jaksan minä odottaa, virkkoi tenhotar ja poistui.
Verhot vedettiin kiinni, peikot asettuivat taas vangin kummallekin puolelle, jolloin sama inhoittava haju täytti komeron ja samat pirulliset kasvot katselivat uhria.
Tätä kesti Reinon mielestä koko iäisyyden ajan. Silloin huusi hän sielunsa ahdistuksessa Jumalaa avuksensa ja apu tulikin.
Äkkiä kuului ankara tärähdys, maa vapisi ja Reinon kahleet katkesivat kuin olisivat ne olleet pumpulilankaa. Samassa aukenivat verhot ja siihen ilmestyi Ruth ja hänen takanansa herra Velinhet.
— Ruth! huusi Reino riemuiten ja levitti kätensä syleilläkseen pelastajaa. Mutta Ruth sanoi: — Ei täällä, odota!
Sitten he lähtivät Manalasta, Velinhet edellä ja vapautettu Ruthin kanssa jäljessä. Kun he saapuivat käytävän päähän, komensi Ruth: — Avaa kallio!
Velinhet piirsi ympyrän sormillaan ja kumarsi nöyrästi.
Ruth tarttui nyt toverinsa käteen, ja he astuivat vuoren läpi. Toiselle puolelle päästyään teki Ruth sormellaan näkymättömän aukon kohdalle ristinmerkin ja virkkoi:
— Nyt on aukko Manalaan suljettu.
Reino koetti kädellään seinää, se oli taas kauttaaltaan samaa vankkaa vuorta.
— Miten sinä sait sen Lusiferin niin kokonaan valtaasi? kysyi Reino, katsellen suurella kunnioituksella pelastajaansa.
Ruth kertoi silloin, että se oli aivan helppoa sitten, kun he saivat selville, kuka se herra oikein oli. Ja sen ilmaisi heille hänen nimensä.
— Ilmoittiko hän teillekin nimensä?
— Ei hän, mutta sinä.
— Minäkö?
— Niin sinä, katsos tätä! Ja Ruth otti vuoren seinän juurelta pienen valkoisen kivilevyn ja ojensi sen Reinolle.
Reino luki kivestä nimen Saivalt Velinhet, ja virkkoi: — Niin, kun me kuljimme tänne, ilmoitti Mefistofeles minulle nimensä, jonka huvikseni kirjoitin tähän, sillä aikaa kun hän itse ensin käväsi vuoren sisässä.
— Tiedätkö, mitä tuo nimi on suomeksi?
— En, sehän on jotain itämaista kieltä.
— Se on Helvetin Valtias!
— Niinkö. Se hän tosiaan on, mutta kuka teistä tämän suomensi.
— Aino sai sen selville Saivalt Velinhetin kirjaimista.
— Ja tuota minä en heti huomannut. Olisi silloin säästynyt koko
Manalan matka.
— Kun saimme tietää Mefistofelen oikean nimen, niin emme luonnollisesti häntä enää ihmisenä kohdelleetkaan. Hän oli silloin vallassamme, ja minä pakoitin hänet ilmaisemaan salaisuuden sinun katoamisestasi sekä sitten sinut vapauttamaan.
— Ilman ehtojako?
— Ei. Hän asetti mielestäni kovat ehdot.
Reino kuunteli jännittyneenä.
— Mefistofeles siis vaati?
— Että minä seuraisin häntä hänen valtakuntaansa sinua noutamaan.
— Ja sinä rohkenit, — pelkäämättä mitään?
— Olihan Jumala kanssani! — Etkös sinäkin olisi antautunut mihin vaaraan hyvänsä, jos minä olisin apuasi tarvinnut?
— Minulle ei tule koskaan tilaisuutta pelastaa sinua Helvetin kidasta.
Onneksesi ei tule. Mutta ilomielin antaisin henkeni puolestasi.
— Toivokaamme, ettei sinun sitä tarvitse tehdä. Mutta Manalassa olisit voinut menettää enemmän kuin henkesi, olisit voinut menettää sielusi, ellet olisi kestänyt kiusaajain viettelyksiä.
— Olihan sinun kuvasi sielussani, kuinka olisin silloin voinut langeta, sanoi nuorukainen ja katseli neidon loistavia silmiä sydän onnea tulvillaan.
Samana päivänä maalasi David kultaisen ristin Manalan oven lukoksi.
XIII
Joulu läheni, ja nyt oli kaikilla satumaan asukkailla kiire. Reinon ja Ainon ensimäistä joulua uudessa maailmassa tahdottiin viettää myöskin joululahjain antamisen ilolla.
Johannes oli jo kesällä alkanut valmistaa vaimolleen taidokasta jalokivi-kaulanauhaa, jonka piti jouluksi tulla valmiiksi. David rupesi tekemään Ainolle kultaista rannerengasta, johon hän upotti loistavia jalokiviä. Reino otti oppia ja yritti samallaista Ruthille, ja kun etevät mestarit antoivat ohjeita, niin onnistuihan se. Vielä nuoret miehet valmistivat tytöille kumpikin sormuksen. David asetti omaansa safiirin ja Reino taas rubiinin. Kolmanneksi lahjaksi sävelsi David laulun Ainolle, Reino taas sepitti kertomuksen Ruthille ja toisen äidille.
Naiset olivat myöskin omalla alueellaan ahkerassa työssä. Maria teki miehelleen uuden mekon pehmeästä valkeasta kankaasta, johon hän sommitteli ihanat kirjailut. Ruth valmisti Reinolle nutun vöineen. Vyön kutoi hän kokonaan käsin ja kutoessa sovitti siihen kukkakuvioita. Sitäpaitsi maalasi hän nuorelle toverilleen taulun, joka esitti Annan ja savenvalajan ensi kohtausta. Annalla oli Ruthin silmät, mutta savenvalajalla oli Reinon kasvot. Aino kutoi liinakaistaleen ja siihen hän ompeli laululintusia. Siitä tuli urkujen koskettimien peite. Toiseksi lahjaksi hän sepitti laulun Davidille.
Jouluaattona sommittelivat Aino ja Ruth kukista "joulupuun". Timanttihelmiä ripustettiin oksille kynttilöitä edustamaan. Ainon mielestä siitä tulikin verraton joulukuusi.
Kun oli luettu kertomus Jesuksen syntymisestä ja veisattu jouluvirsi, alkoi lahjojen jakelu. Kaikki ihailivat sekä omia, että toistensa lahjoja, mutta Reinosta oli Ruthin maalaama taulu parhain kaikista.
Kiittäessään pitivät David ja Reino kauan tyttöjensä käsistä silmäin puhuessa suloista kieltä, joka on aina uutta eikä vanhene koskaan.
Aino jakoi nyt manimaljat, ja silloin nousi isä puhumaan:
— Te, nuorimmat lapsemme, vietätte nyt kanssamme ensimäistä joulua, ja vaikka joulujuhla on meillä aina ollut ilojuhla, koska vietämme sitä suuren Mestarimme syntymäpäivänä, niin nyt on meillä erikoisen suuri syy iloita.
Te, lapset, olette Luojan lähettäminä tulleet tänne meidän luoksemme, ja me olemmekin ottaneet teidät kuin Hänen kädestänsä. Me, vanhemmat, olemme jo kauan nähneet, että te nuoret olette kiintyneet toisiinne lämpimämmillä kuin sisarellisilla tunteilla. — Aino ja David, — Ruth ja Reino, tänä suurena joulujuhlana me annamme teille, rakkaat lapset, vieläkin yhden lahjan kullekin. Te saatte toisenne! Ja nyt maistakaamme kihlattujen kunniaksi!
Molemmat parit ottivat silloin toisiaan käsistä, laskeutuivat polvilleen vanhempien eteen ja ottivat siinä vastaan isän ja äidin siunauksen. Sen jälkeen he vaihtoivat keskenään ensimäisen suudelmansa, ja nuoret tunsivat ilon ja onnen nousevan aina kattoon asti.
— En minä vain olisi uskaltanut sinua kosia, virkkoi Reino pitäen kauniin morsiamensa kättä omassaan.
— Nyt minut sinulle työnnettiin, ja minä voisin olla sinun isoäitisi isoäidin isoäiti, sanoi Ruth silmien säteillessä lemmen hurmiota.
— Mutta et kuitenkaan ole, vaan olet minun nuori, äärettömän ihana morsioni! Ja onnea tulvillaan vei Reino Ruthin somat sormet huulilleen ja suuteli niitä kutakin vuoron perään.
— Tiedätkö, Ruth, milloin sinuun oikein rakastumalla rakastuin?
— Muistan sen hyvinkin!
— Siihen asti pidin sinua yliluonnollisena olentona, mutta kun jalkasi satutit ja sinä olit sylissäni, käsitin, että olet ihminen, jota voi rakastaa, eikä vain jumaloida.
— Sillä hetkellä minäkin tunsin ensikerran todella rakastavani sinua.
Silloin nousi Reino keinutuolista, jossa he istuivat rinnakkain, otti morsiamensa syliinsä ja kantoi häntä ympäri salia. — Kuule, rakas, annatko anteeksi, minä olen joskus toivonut, että olisit uudelleen satuttanut jalkasi saadakseni taas sinua kantaa. Nyt en enää sitä toivo, kun uskallan sinua kantaa ilman tapaturmaakin.
— Kylläpä sinä olet lapsellinen. Tarpeetontahan on kantaa tervettä ihmistä.
— Mutta ei näin suloista tyttöä! Reino asetti Ruthin äidin viereen sohvalle, asettui itse eteen seisomaan ja sanoi: — Katsos nyt, äitisemme, voiko kellään pojalla olla ihanampaa morsianta!
— Kysypä sitä Davidilta, virkkoi äiti hymyillen.
David asetti juuri viulua leukansa alle ja alkoi soittaa sävellystänsä Ainon sinisilmistä. Soittaja antoi viulunsa puhua ihmeellisiä säveleitä silmistä, jotka rakkautta täynnä katselivat viuluniekkaa. David vuodatti koko sielunsa viulun säveliin, hän lisäsi luovan inspiratsionin täyttämänä uusia aarteita sävellykseensä, ja niin tuli silmien laulusta pyhän rakkauden korkea veisu.
Tämän jälkeen laulettiin kuorossa pari joululaulua, ja sinä hetkenä tunsivat maninmaan asukkaat, että taivaan enkelit olivat laskeutuneet alas heidän vieraiksensa.
XIV
Salista "kirkkoon" päin oli vuoren seinä jotenkin tasaista, samoinkuin virrasta saliin asti. Sille seinälle jatkettiin Raamatun kuvittamista. Muutamia kuvia oli jo valmiina, niinkuin enkelin ilmestyminen Marialle, Marian ja Elisabetin kohtaaminen, Josefin ja Marian matka Betlehemiin, ja paimenten polvistuminen Jesuslapsen edessä.
Reino oli nyt Ruthin uskollinen oppilas. Kun hän oli kirjoittanut Raamattuaan, tuli hän "mestarinsa" luo oppiin. Hän silitteli kallion sivuja, valmisteli väriä, teki pensselejä, katseli maalaamista ja opetteli itse maalaamaan. Mutta yrittäessään maalata Ruthin kuvaa, ei hän vain tahtonut onnistua. Leuka ja suu alkoi kyllä menetellä, ylähuuli oli hänestä itsestäänkin "oikein ihastuttava", mutta silmistä ei vain tullut Ruthin silmiä, ja silmät, nehän ne vasta Ruthin Ruthiksi tekivätkin.
— Vaikka minä muistan silmäsi ulkoa, vaikka ne ovat kuvattuina sieluuni, niin en vain saa silmiäsi tähän levyyn, tuskaili maalarinoppilas.
— Eikö riitä, että ne ovat sielussasi? virkkoi Ruth.
— Kunpa minä saisin ne niin ilmehikkäiksi kuin Rakelin on! Ei uskoisi, että musiikkimies osaa myöskin niin hyvin maalata.
— Älähän hätäile, poikaseni! lohdutti Ruth. — Aloittelijahan sinä vasta olet. Eikä kukaan ole seppä syntyissään. Mutta kun olet satakin vuotta ollut opissa, niin ehkä kätesi jo silmää tottelee.
— Tingitään sadasta sentään yhdeksänkymmentä pois, silloin osaan varmasti sinut kuvata vaikka silmät ummessa.
— Pane nyt se laattasi pois, niin saat maalata tämän Melchiorin viittaa!
Ruth teki juuri taulua tietäjistä, jotka ovat pysähtyneet ja katselevat hartaina tähteä, joka loistavana paistaa Jesuksen syntymäpaikan yläpuolella.
Reino katseli ensin ihastuneena morsiamensa sirosti liikehtivää kaunista kättä, joka loi kallion kylkeen elämää, sielukkaita kasvoja, ja kuvasi maailman merkittävimmän aikakauden historiaa.
— Oi, sinä olet taiteilija Jumalan armosta! Onko mahdollista, että näin mitätön poika on tuollaisen neron sulhanen.
— Eihän täällä ole varaa valita.
— Se on minun onneni. — Jos tänne olisi ilmestynyt joku lahjakas taiteilija, niin minä olisin saanut katsella syrjästä.
— Reino, Reino, eikös sinussa sitten olekaan Phoiboksen, Filoleteen ja
Markuksen sielua!
— Suo anteeksi, minä en vain tahdo tottua siihen, että sinä, joka olet niin korkealla, voit laskeutua minun rinnalleni.
— Kuules mies, älä halvenna itseäsi, ei se kaunista sinua. Kun sydän on puhdas, niin voi katsoa korkeuksiinkin.
Kun Reino oli tuntikauden maalaillut Melchiorin viittaa, pani hän pensselin syrjään ja sanoi:
— Nyt kai haluat kuunnella neljännestä tapaamisestamme?
— Ole niin hyvä ja kerro, minä kuuntelen työskennellessäni.
Reino kertoi:
Gunhild ja Klemens.
Rooma, joka ylpeänä oli hallinnut koko maailmaa, sai lopulta kärsiä nöyryytyksen ja häpeän päiviä. Germaanit valloittivat sen ja hallitsivat koko Italiaa. Mutta sitten vasta sai Rooma kovia kokea, kun toteutui Cornelio Scipion ennustus: "Kyllä vielä kerran kaatuvat Troijankin muurit". Se tapahtui, kun vanhan Karthagon rannoilta raa'at vandaalit tulivat Roomaan, jossa heidän hävitysraivollaan ei ollut rajoja.
Vandaalien päällikkö valitsi asunnokseen Palatinus-kukkulalla olevan senaattori Fulliuksen upean talon, jossa senaattorin pojan, Klemensin, täytyi ottaa valtaajat vastaan, sillä isäntä itse toisten senaattorien kanssa oli suljettu kokoushuoneeseen.
Klemens otti arvokkaan tyynesti päällikön vastaan, jolloin päällikkö miehiinsä kääntyen virkkoi ankaralla äänellä: — Tästä talosta ei saa ryöstää sandaalin nauhaakaan!
Samassa tuli palatsin eteen valkoisen hevosen selässä ratsastaen ihmeen ihana nainen. Hänen kultaiset kutrinsa sädehtivät kuin kultainen kruunu auringon valossa, suuret, loistavat silmät olivat ylpeän käskevät, kasvot soikeat ja nenä hieno kuin kreikattarella.
Klemens oli häikäistyä ihanasta näystä. Hän ei kyennyt silmiään tytöstä siirtämään.
Ratsastajatar lausui silloin puhtaalla latinan kielellä:
— Etkö olekaan iloinen saadessasi minutkin vieraaksesi, kun et edes toivota tervetulleeksi, etkä tule auttamaan alas satulasta.
— Oi mikä ihmeellinen ääni, hopeanhelähtävä ja kirkas kuin vuoripuro, ajatteli Klemens ja kiiruhti tytön luo, mutta notkeana kuin nuori pantteri hypähti nainen omin avuin satulasta. He seisoivat vastakkain katsellen toisiansa suoraan silmiin. Nuoren naisen tummansinisten silmäin loistavat säteet tunkivat nuorukaisen sydämeen, ja sillä hetkellä hän unohti Rooman tuhon ja sen hävittäjät. Hän oli vuosi sitten nähnyt näyssä nuo samat silmät, nuo lumoavan loistavat silmät, ja hän tunsi, että nuo silmät merkitsivät hänelle enemmän kuin hänen oma henkensä ja elämänsä.
— Ethän sinä suinkaan ole päällikön vaimo? kysyi nuori mies ääni väristen.
— Olen hänen ainoa — — — Kaunotar viivytti viimeistä sanaa, häntä huvitti nuorukaisen odottava katse ja hän muuttikin aikomansa sanan ja täydensi nauraen: — ainoansa.
Päällikkö, joka katseli kohtausta, sanoi nyt mörähtäen:
— Älä katsele, poika, häntä niin ahnaasti, ei hän ole sinua varten!
Päällikön lähellä oleva alipäällikkö loi roomalaiseen äärettömän kiukkuisen katseen ja puristi kovasti miekkansa kahvaa. Jos hän olisi saanut vapaasti seurata vaistoaan ja haluaan, olisi hän arvelematta lävistänyt tuon hävyttömän roomalaisen, joka oli kyllin julkea katselemaan sitä neitoa, jota hän oli havitellut itselleen.
Näinä päivinä, jolloin Roomassa vallitsi ryöstö ja murha, tuho, hävitys ja kuolema, jolloin kaikkialta kuului itku, parku ja sadatus, jolloin vandaalit huvikseen heittelivät ja pirstoivat kauniita marmoriveistoksia ja nautinnokseen kantoivat ihmisiä keihäittensä nenissä, nautti Klemens lemmen suloja. Hän etsi ihanan immen seuraa, palvoi häntä kuin jumalatarta. Hän, joka oli kristitty, olisi ollut valmis kieltämään ennen vaikka Herransa ja Mestarinsa, kuin luopumaan katselemasta tuota pakananaista.
Neito, jonka nimi oli Gunhild, kuunteli mielellään kaunopuheista roomalaista, oli mielellään hänen seurassaan ja kyseli Klemensiltä kaikellaisista asioista.
Mutta eräänä iltahetkenä, kun Klemens taas etsi Gunhildia, sai hän atriumin varjossa miekanpiston kylkeensä ja kaatui voihkaisten lattialle. Mustasukkainen alipäällikkö oli hetkeksi jättänyt ryöstöhommat; hänen täytyi raivata tämä vaarallinen roomalainen tieltä pois. Huudon kuultuaan juoksi Gunhild paikalle ja tapasi nuorukaisen verissään makaamassa. Heti nosti Gunhild hälyytyksen ja parin palvelijan avustamana vei haavoittuneen omaan huoneeseensa. Haettiin haavojen sitoja, joka tutkittuaan haavan sanoi sen olevan hengenvaarallisen. Silloin Gunhild otti kalliit käädyt kaulastaan, ojensi ne lääkärille ja sanoi: — Saat nämä, mutta pelasta hänet!
Tohtori torjui kädellään lahjan ja sanoi: — Koetan parastani, mutta mieluimmin ilman palkintoa. Hän oli roomalainen, joka oli tuntenut Klemensin tämän lapsuudesta saakka, eikä hän tahtonut palkintoa, jonka tiesi ryöstösaaliiksi.
Tutkittuaan haavan, joka oli hyvin syvä, lääkemies otti pienen savipullon, tiputti siitä muutamia pisaroita haavaan, puristi sen kiinni ja sitoi sen hyvin huolellisesti.
Haavoitettu oli koko ajan tajutonna, mutta sitten hän heräsi ja tunsi hellän käden sivelevän otsaansa.
— Oi sinähän siinä, ihanaiseni, oletkin. Minä olin äsken taivaassa ja sinun näköisesi enkeli soitti siellä harppua ja lauloi ihanaa laulua.
Gunhild kielsi hellästi häntä enempää puhumasta, koska se oli hänelle vaarallista. Mutta koko yön istui tyttö haavoittuneen luona hoitaen ja vaalien häntä kuin hellä äiti sairasta lastansa.
Seuraavana iltana sai Klemens haavakuumeen, jonka vallassa hän sai olla kolme vuorokautta, houraillen Karthagosta ja sen kuningattaresta.
Tänä aikana oli Gunhild väsymätön sairaanhoitajatar. Isä koetti saada tytärtään luopumaan tuon haavemielisen roomalaisen hoidosta. — Onhan niitä orjiakin, jotka ovat siihen omiaan. Mutta tyttö selitti, että heidän täytyi täälläkin pitää pyhänä vieraanvaraisuuden lakia, sillä hehän olivat tässä talossa ainoastaan vieraina, ja kun isän sotilas oli tehnyt sellaisen häpeällisen teon, että oli yrittänyt surmata talon nuoren isännän, joka oli antanut vapaasti kaikki heidän käytettäväkseen, niin tämä oli ainoastaan pieni vastapalvelus, jonka hän halusta teki.
Tytär puhui niin vakuuttavasti, että ankaran päällikön täytyi antaa tytön menetellä mielensä mukaan.
Kun kuume lakkasi, kuuli Klemens, että vandaalit puuhasivat lähtöä Roomasta takaisin kotimaahansa. Silloin hän katseli rakkaasti hoitajatarta ja virkkoi: — Jää sinä, Gunhild, tänne! Anna toisten mennä.
— Ei, ei isäni minua tänne jättäisi, ennen saisivat jäädä kaikki Roomasta ryöstetyt aarteet. Ymmärräthän sinä! sanoi neito katsellen loistavilla silmillään nuorukaista. Klemens katseli ihmetellen neidon silmiä. Niistä oli kokonaan kadonnut ylpeän käskevä ilme, niistä säteili ainoastaan lempeyttä ja rakkautta.
— Gunhild, sanoi hän, sinun pitää tulla kristityksi, sinä olet jo rakastettavuudessa kuin kristitty nainen.
— Mikä on taivas? kysyi nyt Gunhild. Hän oli usein ajatellut sitä unta, josta nuorukainen mainitsi herätessään tajuttomuuden tilasta.
— Se on meidän kristittyjen uusi tämän elämän jälkeen tuleva maailma, jossa kaikki on parempaa ja kauniimpaa kuin täällä. Oi Gunhild, sinun täytyy oppia tuntemaan oikea Jumala, joka on sinutkin luonut niin kauniiksi!
Gunhild vastasi: — Isäni kodissa kävi kerran eräs mies, joka puhui uudesta opista, mutta kun puhuja selitti, ettei saa käyttää miekkaa, ajoi isäni hänet pois koko maasta.
— Tottahan se mies sanoi. Rooma on käyttänyt miekkaa enemmän kuin mikään muu kaupunki ja nyt se on hukkunut siihen. Hehkuva puna levisi nuoren miehen kasvoille, kun hän ajatteli kaupunkinsa hävitystä.
Silloin hätääntyi neito, hän pelkäsi kuumeen taas tulevan ja pyyhki kylmällä veteen kastetulla pyyhkeellä sairaan otsaa ja puhui lempeitä sanoja kuin morsian sulholleen.
Kun Klemens vähän ajan kuluttua katseli rauhallisesti Gunhildia, näki hän, että tyttö halusi pyytää tai kysyä jotakin erikoista, jota hän ei kuitenkaan näyttänyt tahtovan uskaltaa esittää. Äkkiä, aivan kuin tuuma olisi vast'ikään syntynyt nuoren miehen päässä, Klemens sanoi haluavansa tulla heidän kanssaan Karthagoon.
Voi kuinka Gunhild iloitsi noista sanoista. Hän oli jo aikoja sitten halunnut pyytää nuorukaista muuttamaan heidän mukanaan, mutta ei ollut rohjennut esittää tällaista pyyntöä. Nyt hän ei oikein tietänyt, miten hän olisi osoittanut iloaan. Heti riensi tyttö ilmoittamaan siitä isälleen.
— Ethän sinä vain aikone tuota roomalaista mieheksesi? kysyi isä epäillen.
— Miksikä en, hänhän on ylhäinen roomalainen, vanhaa patriisisukua. Ei kai isällä voi olla mitään syytä hävetä sellaista vävypoikaa. Ja onhan eduksi, että sinun perheeseesi ja valtakuntaasi tulee joku oppineempikin mies, selitti tytär toimessaan.
Eihän siinä mikään auttanut, päällikön täytyi myöntyä.
Kahden päivän perästä oli vandaalien laivasto valmiina purjehtimaan eteläistä kotia kohti. Laivat olivat täynnä kaikellaisia Rooman aarteita. Mutta päällikön laivassa oli Gunhildin mielestä kalleimpana aarteena roomalainen nuorukainen, joka toipuvana potilaana makasi purppurakatoksen alla. Neito oli aina nuorukaisen seurassa, heillä oli niin paljon toisilleen puhuttavaa, ja nopeasti kului purjehdusmatka yli sinisen Välimeren.
Terveeksi tultuaan alkoi Klemens opettaa Gunhildille kristinoppia, ja tyttö oli niin vastaanottavainen, että hänet pian kastettiin, jolloin hän sai nimekseen Maria.
Pian Klemens oppi vandaalien kielen, ja silloin hän otti elämäntehtäväkseen noiden raakojen ryöstäjien opettamisen. Hänelle se onnistuikin paremmin kuin hänen edeltäjilleen, sillä Klemens oli kaunopuhuja, joka ymmärsi koskettaa heidän sielunsa oikeita kieliä.
Näin tuli Klemensistä vandaalien apostoli ja piispa, ja hänen uskollisena toverinaan oli ihana Maria.
* * * * *
Reinon alottaessa kertomustaan Ruth maalaili ensin, mutta vähitellen harvenivat pensselin vedot ja viimein hän lakkasi kokonaan työstään ja ainoastaan kuunteli pensseli kädessä. Hän eli kertomuksessa itse mukana, hän hoiti haavoittunutta nuorukaista, hän vaali häntä ja valvoi rakastettunsa vuoteen vieressä, hän rukoili ja vuodatti kyyneleitä Klemensin houraillessa ja iloitsi hänen paranemisensa johdosta.
Kun Reino lopetti, kiersi Ruth kätensä hänen kaulaansa, suuteli häntä, ja katsellen lumoavan loistavilla silmillään sulhoaan virkkoi: — Oi, kuinka ihana on elämä, kuinka kaunis on maailma ja miten rakas sinä olet minulle!
— Ruth, Ruthini, sano vielä, sano uudelleen, että sinä rakastat minua!
On niin äärettömän suloista kuulla ne sanat sinun suustasi.
— Epäiletkö sinä sitä, rakas poika?
— En, mutta minä en voi sitä onnea käsittää, että sinä, maailman ihanin tyttö, olet minun morsiameni.
— Pitäisihän sinun jo käsittää, että sinä olet minulle enemmän kuin oma elämäni.
— Sinä olet liian hyvä minulle, ja kuitenkin suon minä sinut ainoastaan itselleni.