SEITSEMÄSTOISTA LUKU.
TOVERUKSET.
Vaihtomaisesti pysyttelivät luola- ja raakkuväki vielä ryhmissä kulkiessaan eri tahoille kotejaan kohti. Seurustelu päättyi aina ennen pimeän tuloa ja vieraat saapuivat ja poistuivat yhdessä suojellakseen toisiaan noina luolakarhun ja muiden vaarallisten petojen aikoina. Mutta mammutinpeijaisten päivänä ei noudatettu aivan yhtä suurta varovaisuutta kuin tavallisesti. Olihan saapuvilla kymmenittäin rotevia ja hyvin asestettuja metsämiehiä ja sellaisessa seurueessa saattoivat naiset ja lapset pimeänkin tultua kulkea verrattain turvallisina, ellei iso luolatiikeri, Sapelihammas, sattunut olemaan liikkeellä — mutta sepä olikin paljon harvinaisempi kuin muut senaikuiset villipedot. Se iski aina kuin salama ja sen kantapäillä seurasivat surma ja murhe.
Mitä enemmän varjot metsässä tummenivat, sitä varovaisemmaksi kävi vaellus. Terävästi tähystelivät miehet, ja vaimot pitivät lapsiaan lujasti kädestä. Silloin tällöin erosi joku perhe pääjoukosta ja hävisi metsään, kääntyen omaan luolaansa johtavalle polulle.
Niinpä poikkesi Vaarakin perheineen syrjään siitä ryhmästä, missä Ab ja Tammi kulkivat, ja heitä seurasivat tuliset katseet. Molemmat neitoset, Nopsajalka ja Kuukasvo, olivat astuneet yhdessä jaaritellen kuin varikset. He olivat pujotelleet punasia marjoja ruohonkorsiin, ripustaneet niitä tukkaansa ja kaulaansa ja olivat siten aika koreita katsella. Nopsajalka nauroi tapansa mukaan oikullisesti mille hyvänsä ja tuo tukeva toveri säesti uutterasti hänen ilakoimistaan.
Olipa sentään hetkiä, jolloin hillitsemätön Nopsajalka kävi miettiväiseksi ja niin hiljaiseksi, että se ihmetytti toista tyttöä. Isompaa neitoa oli kevyesti koskettanut tuo nimetön voima, joka on kaikkina aikoina saanut miehet ja naiset muuttumaan. Hänellä oli mielessään Abin vakava muoto eikä se tahtonut millään haihtua sieltä. Tietysti ei hän voinut eikä koettanutkaan selittää mielialaansa. Nuorukaista ajatellessaan hän tunsi sisässään omituisen väristyksen, ikäänkuin pelkoa; mutta toistamistaan hän toisti itsekseen, ettei hän pelännyt. Koko ajan hän saattoi nähdä Abin kasvot ja hänen kaihoisan ja valloitushaluisen katseensa; vaan olipa hänen silmissään, kun ne kohtasivat hänen omansa, jotain muutakin, jota tyttö ei voinut tajuta eikä tuntea. Itse ei hän saattanut puhua tuosta nuorukaisesta, mutta Kuukasvo ei ollut joutunut niin valtaavan vaikutuksen alaiseksi.
"He ovat samannäköisiä", hän virkkoi.
Nopsajalka myönsi sen, tietäen toverinsa tarkoittavan Abia ja Tammea. "Mutta Ab on solakampi ja väkevämpi", jatkoi Kuukasvo ja Nopsajalka myönsi yhtä välinpitämättömästi, sillä kuinka olikaan, niin muisti hän noista molemmista selvästi vain toisen. Hänen mietteensä kävivät rohkeammiksi: "Entäpä jos hän tahtoisi kantaa minut luolaansa?" Ja sitten hän koetti paeta tuota ajatusta, kaikkea, jokaista, lähti juoksemaan ja jätti jälelle koko seurueen. Hän ennätti isänsä luolaan aikoja ennen muita ja seisoi nauraen sen suulla, kun muu perhe ja Kuukasvo, joka aikoi jäädä yövieraaksi, saapuivat verkalleen perille.
Eikä ollut Abkaan, tuo hilpeä ja voimakas nuorukainen, aivan entisellään matkatessaan joukkoineen kotia kohti. Muuttunut oli hänenkin mielensä, hän erosi Tammesta ja jättäytyi tuon pienen seurueen loppupäähän, kun se kulki kierrellen metsän halki. Ennen pitkää huomasivat toisetkin hänen mielialansa ja koska kaikki tunsivat hänet pikaluontoiseksi ja vahvakätiseksi, niin hänen annettiin kulkea rauhassa äreine mietteineen. Hän tunsi rinnassaan ahdistusta ja polttoa. Ja Tammelle hän oli kiukuissaan siitä, että tämä oli katsellut Nopsajalkaa lämpimin silmin. Mokomakin! Kun hänen olisi pitänyt tietää, että Ab katseli tyttöä! Tämä teki hänen mielensä raivoiseksi, ja siihen tuli lisäksi alakuloisuutta, sillä tyttö saattoi hänet ymmälleen. "Kuinka saan hänet omakseni?" hän mutisi itsekseen astuessaan edelleen.
Mutta kulkueen etupäästä kuului hälinää ja ilonpitoa. Noin mieslukuisina ei luola- ja raakkuihmisten tarvinnut välittää villipedoista, he olivat voineet hetkeksi vapautua pelosta ja saaneet yllinkyllin ravintoa: niinpä he tunsivat olevansa nyt kerrassaan hupaisella tuulella. Varsinkin olivat nuoret miehet haltioissaan ja huimalla päällä. Mutta vaarallisia ja huimia olivat heidän huvituksensa. Siinä oteltiin sekä painittiin ja hurjapäisimmät sinkauttelivat kivikirveitään, vieläpä toisinaan tovereitakin kohti. Päästettiinhän tosin aina varoitushuutoja, mutta heitto tapahtui niin hurjalla, tiedottomalla voimalla, että elävään maaliin osaaminen olisi voinut tuottaa surman.
Ab oli syventynyt mietteisiin, jotka olivat perin erilaisia kuin tuo karkea kisailu, ja hän tuli hermostuneeksi ja kärsimättömäksi. Hänkin halusi tytön tavoin paeta aatoksiaan, hän syöksähti eteenpäin yhtyäkseen aseitaan viskelevään ja heiluttelevaan etujoukkoon ja oli ennen pitkää heidän tyhmänrohkean leikkinsä nopea ja reipas johtaja, koko hälinän keskusta. Heittipä joku jäntevä mies kivikirveensä tai tukevan piikärkisen keihäänsä johonkin vihantaan puuhun ja toiset seurasivat hänen esimerkkiään, kunnes koko maali oli aseiden peitossa; merkin saatuaan kaikki hyökkäsivät paikkaa kohti koettaen ennättää ensimäisinä perille ja kiskaista aseensa irti, ennenkuin toiset saapuivat. Se oli hauskaa kilpailua, mutta liian varomatonta: siinä saattoi helposti tapahtua onnettomuuksia. Seurasi kokonainen sarja tällaisia hurjia leikkejä, ja vanhukset hymyilivät kuullessaan tuon ripeän kilpailun hälinän ja juoksivat itsekin minkä jaksoivat, pysyäkseen voimakkaamman joukon kintereillä.
Ab oli kaikissa leikeissään osoittautunut varsin nopeaksi. Nyt hän juoksi etummaiseksi ja kiskasi voittajana irti keihäänsä, pyörähti sitten ympäri ja riensi polun vartta myöten takaisin sekaantuakseen matkamiesten keskelle, sillä hän tahtoi olla osallisena ja ensimäisenä niin monessa kilpailussa kuin suinkin. Kuului uusi merkkihuuto, pääjoukko teki uuden hyökkäyksen, ja hän hypähti muista erilleen ja lähti juoksemaan saadakseen tilaisuuden heittää jälleen yhtä hyvin. Polun keskellä kohosi iso tammi ja sitä kohti oli jo lennätetty muutamia keihäitä, tähdättyinä erääseen valkeaan sienimäiseen kasvannaiseen, jonka ensimäinen heittäjä oli valinnut maaliksi. Tällä kertaa vaadittiin tarkkuutta. Ab loikkasi muutaman kyynärän edelle muista ja sinkahutti keihäänsä menemään. Hän näki valkoisten sirpaleitten lentävän irti tuosta kääpämaalista, ja keihäänvarren tutisevan, kun kärki tunkeutui syvälle puuhun, ja sitten hän tunsi toisessa jalassaan äkillisen pistoksen ja kipua. Hän kaatui polun syrjään pensaiden sekaan, juuri kun tuo hurja lauma, nuoret ja vanhat, pyyhälsi ohitse. Hän oli tullut rammaksi eikä voinut kävellä, ja vaikka hän huusi kovalla äänellä, ei kukaan kuullut häntä huolettoman kilpailun hälinässä. Hän koetti jälleen ponnistella pystyyn, mutta toinen jalka petti ja hän kaatui uudestaan pitkälleen.
Siinä hän nyt makasi aivan polun vieressä, melkein aseetonna ja metsän petojen saaliina. Se, mikä oli satuttanut häntä niin ankarasti, oli takaapäin heitetty keihäs. Voimakkaasti lennätettynä se oli iskenyt erääseen pehmeään puunrunkoon ja luiskahtanut siitä syrjään; kärki oli osunut nuoren miehen pohkeeseen, tunkeutuen hieman itse luuhunkin ja lamauttaen jokaisen hermon. Piikiven särmät olivat katkaisseet pari suontakin, joista nyt vuoti runsaasti verta.
Mutta se ei merkinnyt mitään, todellinen vaara johtui hänen avuttomuudestaan. Ab oli yksin ja sopi mainiosti ravinnoksi niille metsänolioille, jotka ennen pitkää tulisivat etsimään häntä. Villipedoilla oli ihmeellinen vainu. Mies koetti kohottautua pystyyn, mutta painautui taasen äreänä pitkälleen. Kaukaa kaikuivat yhä heikoten nauravien keihäänheittäjäin huudot.
Tämä voimakas nuori mies, joka oli nyt jäänyt yksikseen melkein varman kuoleman uhriksi, ei sentään antautunut kokonaan toivottomuuden valtaan. Olihan hänellä vielä oivallinen kivikirveensä ja pitkä, terävä kivipuukkonsa. Ainakin voin haavoittaa jotakin tuntuvasti, ennenkuin minut syödään, hän mietti tuimana itsekseen. Ja sitten hän painoi lehtiä haavansa päälle, laskeutui selälleen ja odotti.
Kauaa ei hänen tarvinnutkaan odottaa eikä hän ollut muuta ajatellutkaan. Kukaan ei tietänyt paremmin kuin hän, kuinka täynnä metsät olivat verta vainuavia ihmissyöjiä. Hänen tarkka ja tottunut korvansa kuuli etäältä yhä lähenevää sipsutusta. "Susia", hän virkkoi ensin itsekseen ja sitten, "hyeenoja", sillä askeleet olivat erehdyttäviä. Hän tuli ymmälleen. Tuo käynti oli säännöllistä eikä se kuulunut metsästä, vaan itse polulta. Hän joutui kauhun valtaan ja ryömi syvemmälle varjostoon, kun hän huomasi, että askeleet ensin taukosivat ja taas lähenivät, etsien ja epävarmoina. Ja sitten kajahti voimakas ihmisääni huutaen hänen nimeänsä ja se oli Tammen ääni! Hän ei voinut hetkeen vastata ja huudahti sitten riemuisasti.
Hyökätessään joukon mukana eteenpäin Tammi oli nähnyt Abin haavoittuvan ja kaatuvan; mutta hän oli arvellut sen olevan jotain vähäpätöistä, koska taaempana tulijat eivät olleet päästäneet mitään hälyytyshuutoa, ja niin hän oli jatkanut matkaansa muiden mukana. Lopulta hän oli kuitenkin huomannut, että Ab oli poissa, oli tiedustellut ja sitten — pyydettyään ensin lähimpiä tovereitaan jäämään muista jälelle ja odottamaan häntä — lähtenyt juoksemaan takaisin sitä paikkaa kohti, missä hän oli viimeksi nähnyt ystävänsä. No, helppoa oli peittää Abin lamauttava, mutta ohimenevä haava kosteilla lehdillä. Nojautuen toveriinsa ja pahasti ontuen hänen onnistui vihdoin saavuttaa Tammen seurue, joka oli jo ruvennut nureksimaan tuota viivyttelyä. Nyt Ab sai kaksi auttajaa ja loppumatkasta suoriuduttiin helposti. Abin kotipolulle saavuttua Tammi seurasi ystäväänsä ja molemmat viettivät yönsä yhdessä.
Kun Ab oli päässyt omaan vuoteeseensa ja näki Tammen lepäävän vierellään, niin hän tunsi hämmästyksekseen, ettei ainoastaan hänen ruumiillinen kipunsa ollut poistumassa, vaan että tuo toinenkin, suurempi, oli hävinnyt. Ahdistus ja poltto olivat kadonneet hänen rinnastaan eikä hän tuntenut enää kiukkua Tammea kohtaan. Hänen ajatuksensa kehittyivät sokeasti, mutta suoraa päätä johtopäätöksiin. Hän oli melkein halunnut surmata Tammen ja ainoastaan siitä syystä, että kumpikin oli havainnut erään hennon, ihanan olennon sulouden ja tahtonut hänet omakseen. Sitten hänelle oli tapahtunut jotain vaarallista ja tämä samainen Tammi, hänen ystävänsä, mies jonka hän oli halunnut surmata, oli tullut takaisin ja pelastanut hänen henkensä.
Silloin nuoressa luolamiehessämme heräsi se tunne, jota me kutsumme kiitollisuudeksi ja johon oli sekoittunut vähän sitäkin, mitä me nimitämme kunniantunnoksi. Kiusaantuneena ja unettomana hän mietti monellaisia asioita; ja kenties lievä, mutta silti kiihottava haavakuume teki hänen käsityskykynsä terävämmäksi. Hän muisteli, kuinka he molemmat, hän ja Tammi, olivat yhdessä rakentaneet suunnitelmia ja antautuneet alttiiksi vaaroille, muisteli yhteisiä poikamaisia hullutuksia, tappioita ja voittoja, kuinka usein Tammi oli viime aikoina auttanut häntä, kuinka hän oli kerran pelastanut Tammen hukkumasta rämeikön lietteeseen ja kuinka Tammi nyt oli maksanut tuonkin velan korjaamalla hänet villipetojen kynsistä ja varmasta kuolemasta. Ei yksikään — ja tunsihan hän monta luolamiestä — ei yksikään toinen koko tuossa huolettomassa, iloisessa seurueessa ollut kaivannut häntä, paitsi Tammi. Varmaankaan ei hän olisi kyennyt selittämään syytä, mutta hän tunsi itsensä iloiseksi voidessaan palkita kaiken sen niin runsaasti, että hän jäi sittenkin saamamieheksi. Hyvä, että hän oli pitänyt jousen ja nuolet omana salaisuutenaan! Sen hän nyt ilmaisisi Tammelle. Ja niinpä tapahtui, että myöhään sinä iltana, kun nuotio oli palanut pieneksi eikä ollut viisasta puhua kovempaa kuin kuiskaten, Ab kertoi Tammelle uudesta aseestaan, sen keksinnöstä, käytöstä ja merkityksestä metsästettäessä ja taisteltaessa. Noutipa hän vielä oivallisimman jousensakin ja paraimmat nuolensa, kertoi Tammelle, että ne olivat nyt hänen ja lupasi opastaa häntä seuraavana päivänä. Hänen hämmästyneellä ja ihastuneella toverillaan ei ollut paljoa sanottavaa tuon uutisen johdosta. Hän odotti hartaasti aamunkoittoa, mutta ojensi silti raajansa lehväpatjalle ja nukkui makeasti. Niin teki hiukan myöhemmin myöskin Ab, lievästä kuumeestaan huolimatta.
Aamu koitti ja luolaväki nousi askareilleen. Ensin syötiin lyhyt, mutta vahva ateria ja sitten Ab, Tammi ja Rampa-ukko, jolle Ab oli haastellut pitkään syrjässä, lähtivät luolasta metsään. Siellä Tammi sai oppia tuntemaan tuon uuden aseen voiman ja kuinka sillä saattoi turvallisen välimatkan päästä tuottaa surman. Suuremmoinen oli tuo aamu kaikille kolmelle, yksinpä ankaralle ja tarkalle opettaja-vanhukselle, kun he nyt pitivät kokousta metsän kulmassa ja kahden keksimä salaisuus ilmaistiin kolmannelle. Ja Tammi oli aivan haltioissaan. Hän ei ollut ensinkään hidasjärkinen, vaan käsitti kohta kuinka äärettömän edullinen oli tuo uusi tapa surmata ne olennot, joita he söivät tai pahimmin pelkäsivät. Tuskinpa hän saattoi pidättyä koettamasta sitä itse heti paikalla. Ennen puoltapäivää hän oli jo matkalla vieden mukanaan jousen ja oivia nuolia. Kun hän katosi metsään, ei Ab sanonut mitään, mutta itsekseen hän mietti: "Pitäköön hän vain kaikki jouset ja nuolet, jotka hän voi valmistaa, mutta Nopsajalan tahdon itselleni!"
Ab ja Rampa palasivat jälleen luolaan, nuorukaisella oli jousi kädessään ja nuoli valmiina. Heidän viereltään kuului metsästä kevyttä astuntaa ja lehtien kahinaa. Silloin nuoli sovitettiin jänteeseen ja Rampa-ukko, joka oli vahvakätinen, vaikkakin heikkojalkainen, kohotti keihästään. Tänäpäivänä eivät ystävämme etsineet kahakkaa, he asettuivat vain valmiiksi puolustautumaan. Kovin heitä kummastutti tuo ääni, jonka heidän terävät korvansa erottivat. Heidän rinnaltaan kaikui yhtämittaista tassutusta, mutta syvällä metsänsiimeksessä kuului kulkevan jotain uhkaavia seuralaisia.
Jännittyivät siinä hermot. Tuima Rampa-ukko, joka uskoi tiedottomasti sallimukseen, osasi pysyä rauhallisempana kuin nuori seuralaisensa, joka oli asestettu jousella, kivikirveellä ja puukolla. Lopulta saavuttiin avoimelle paikalle, jonka poikki tuo tuttu polku johti. No, nyt täytyi vaaran tulla ilmi. Molemmat miehet astuivat esiin aukeamalle, ja seuraavassa tuokiossa hypähti sille kisaillen ja ystävällisesti tervehtien nuo kaksi sudenpentua, jotka olivat leikkineet luolan ympärillä niin kauan; ne elivät nyt erillään heimolaisistaan ja viihtyivät paremmin ihmisen seurassa. No, siitä syntyi naurua ja aseet saivat jäädä rauhaan.
KAHDEKSASTOISTA LUKU.
RAKKAUS JA KUOLEMA.
Kovin oli nuori metsäläisemme Ab muuttunut entisestään. Jotain muuta oli hänellä nyt mielessään kuin villipedot ja niiden pyydystäminen. Vaistomaisesti hänen metsästysretkensä suuntausivat luoteista kohti ja pian se tapahtui varmoin tarkoituksin. Hänen oli nähtävä jälleen Nopsajalka! Siitä pitäen hän samoili vuoriston seutuvilla, eikä tämä erämies ollut koskaan vaaninut riistaa tai varonut villipetoja niin terävin ja valppain silmin, kuin hän nyt tähysteli muuatta hentoa luolaneitoa ilmestyväksi. Vaaran kodin tienoilla ei ollut sanottavasti riistaa eikä vaarallisiakaan eläimiä, sillä tuo väsymätön ja älykäs erämies oli asustanut siellä vuosikausia ja oppivathan metsän eläjätkin yhtä ja toista. Senpä vuoksi Nopsajalka saattoikin kuljeskella etäämmälle kodistaan kuin useimmat silloiset tytöt.
Tämän kaiken Ab tiesi varsin hyvin, sillä vanhan Vaaran taitavuus ja rohkeus oli laajalti tunnettu luolamiesten keskuudessa. Ab oli siis selvillä siitä, että hän metsästeli huonoriistaisella seudulla, ja hävettihän se häntä hiukan. Mutta siellä hän vaan vaelteli ja vaaniskeli neitoa, joka saattoi ilmestyä jollekin metsäpolulle verrattain turvassa salon nälkäisten ihmissyöjäin hyökkäyksiltä.
Kaikkea aikaansa ei tämä villi rakastaja kuitenkaan kuluttanut harhailemalla haluamansa tytön mahdollisilla joutopoluilla. Lempi oli hänessä herättänyt eloon samoja ajatuksia kuin miljoonissa vakavissa rakastavaisissa myöhemmin. Miten oli hänen meneteltävä, jos Nopsajalka suostuisi häneen? Olihan hän, vain tuollainen iso, nuori soturi ja metsästäjä, joka vielä vietti melkein kaikki yönsä jollakin lehtivuoteella taattonsa luolassa. Omaa vaimoa varten oli hankittava myöskin oma luola. Verrattuna hänen ensimäisiin tunteisiinsa tyttöä kohtaan tämä ajatuksenjuoksu oli jotain uutta ja samalla jalompaa, kuten me nykyajan ihmiset käsitämme. Hän tahtoi pitää huolta omastaan. Hän halusi saada luolan, johon kannattaisi viedä sellainen nainen kuin vanhan Vaaran tytär Nopsajalka, joka hänen mielestään oli suloisin ja ylhäisin elävistä.
Kun kulki joen vartta ylöspäin kauas Tammen kodin ohi ja tuolle puolen välkkyvien marskimaiden ja punertavien kanervikkojen, jotka tekivät mäet niin hauskan näköisiksi, tapasi joen äyräälle ulottuvan jylhän ja ihanan kallioniemekkeen, joka oli sankan metsän peitossa. Se oli aimo alue, jonka joku luonnonmullistus oli kohottanut ylöspäin; sinne oli muodostunut hyvää maaperää aarniometsille ja samalla avaroita luolia vastaisiksi asuinpaikoiksi ihmiseksi kutsutulle luontokappaleelle. Mutta puut kantoivat terhoja ynnä hedelmiä ja niin saapui metsään suuret laumat sellaisia eläimiä, jotka saivat ravintonsa näistä, ja myöhemmin sellaisia, jotka rakastivat rehevää ruohostoa; lopuksi seurasivat sitten ne, jotka elivät edellisistä, kaikki lihansyöjät, jotka kohtelivat ihmistä kuten muitakin eläviä olentoja: hyökkäsivät hänen kimppuunsa ja söivät suuhunsa. Tuo vuoriniemeke, jolla tapasi niin runsaasti riistaa, terhoja ja hedelmiä, oli siis vaarallisin koko seudulla ihmisten asua. Siellä oli syviä, kuivia luolia, mutta eipä ollut yksikään luolamies vielä uskaltanut laatia sinne kotiansa.
Juuri tähän kallioniemekkeeseen kohdisti nuori rakastunut mies huomionsa. Pitäisikö hänenkin säikkyä tuota yksinäistä ylänköseutua, koska muut olivat pelänneet rakentaa sinne kotiansa? Siellähän sai yllin kyllin ravintoa ja jos oli tarjona runsaasti taistelujakin, niin sitä parempi! Eikö hän ollut kyllin voimakas ja nopea, eivätkö hänen keihäänsä ja kirveensä olleet paraimmat? Ja ennen kaikkea, olihan hänellä tuo uusi ase, joka teki ihmisen niin paljon etevämmäksi kaikkia petoja! Se juuri oli sopiva paikka kodille, josta oli tuleva paras koko siinä luola-asutuksessa. Siellä oli oleva ylenmäärin riistaa ja kaikellaista ravintoa. Sellaiseen asemaan tarvittiin rohkea mies ja melkein yhtä urhea vaimo, mutta eivätkö hän ja se tyttö, jonka hän aikoi viedä sinne, täyttäneet kaikkia vaatimuksia? Hän oli tehnyt päätöksensä.
Ab löysi erään pienen aukeaman varrelta puhtaan ja kuivan luolan ja sitä hän paranteli, kuten rakastaja ainakin, järjestäen sisustan sopivaksi kodiksi sille naiselle, jonka hän oli päättänyt tuoda sinne. Hänellä oli päähänpistoja sellaisia kuin rakastajilla on ollut aina niistä ajoista alkaen, jolloin plesiosaurus kaivoi lämpimän meren rannalle onkalopesän eriskummallisille poikasilleen, aina myöhempään aikaan asti, jolloin miehet ovat tuhlanneet omaisuuksia lemmittyjensä makuusuojain koristamiseksi.
Monta päivää hän sai työskennellä. Kirveellään hän veisteli pois terävät särmät luolan seinämistä ja siten saamillaan ja ulkoa tuoduilla kiviliuskareilla hän teki permannon valkoiseksi, puhtaaksi ja melkein tasaiseksi. Sitten hän rakensi tulisijan ja kaiversi erääseen isoon paateen, joka sattui sijaitsemaan luolan sisäpuolella, syvennyksen juomaveden säilyttämistä tai lihan keittämistä varten. Suulle hän laati ahtaan käytävän, josta ei juuri häntä leveämpi olento päässyt tunkeutumaan sisälle. Vielä hän kantoi luolaan ison kasan lehtiä ja laati niistä erääseen loukkoon tilavan vuoteen; sen hän peitti pehmeillä nahoilla, sillä hänellä oli jo itselläänkin aimo varasto sellaisia. Vipunaan paksu, sitkeä oksa hän vieritti lopuksi aikamoisen paaden lähelle luolan suuta, ja niin hänellä oli koti valmiina. Vaimo vaan puuttui vielä.
Ab etsiskeli ja odotteli kärsimättömänä, mutta päättäväisenä. Eräänä päivänä hän oli surmannut ison metson — sen jälkeläisiä tapaamme vieläkin pohjoismaiden metsissä — tehnyt tulen ja aterioinut ja sitten vaistomaisesti kiivennyt erään suunnattoman puun alimmalle, leveälle oksalle, sijoittuen nukkumaan yltäkylläisen sikeää unta. Siinä hän makasi iso haara vuoteenaan ja molemmin puolin suojanaan vihreitä oksia ja nukkui makeasti parisen tuntia. Sitten hän heräsi velttona ja huolettomana, mutta ateria ja uni olivat tehneet hänelle varsin hyvää. Iltapäivä ei ollut vielä kulunut kovinkaan pitkälle ja aurinko valaisi ystävällisesti häntä kuten tuhansia muita elämästään nauttivia olentoja. Hänen ympärillään alkoi ilmetä ikäänkuin heijastusta aamuisesta elämästä, kuten aina on laita saloissa ja kesyttömien eläinten parissa. Metsäelämän ihmeellinen häly rupesi uudistumaan. Herätessään tuo nuori mies tunsi elinvoiman tykyttävän jokaisessa suonessaan. Kaikki oli kaunista katsella. Hänen korvissaan helisi satoja ääniä — lintuset olivat jo aloittaneet iltalaulunsa, vaikka iltapäivä olikin vielä niin varhainen, että ehtoosta tuskin oli aavistustakaan. Ja tuhansien kukkien ja yrttien tuoksu tunkeutui voimakkaana ja huumaten hänen aistimiinsa, kun hän sääriään sätkytellen lojui ylhäällä turvallisella vuoteellaan.
Miellyttävä olikin se näyttämö, jota Ab katseli. Kesäinen metsä oli loistavimmillaan ja kaikki pesivät ja hautovat luontokappaleet olivat onnellisia. Puissa ja kasveissa, linnuissa ja nelijalkaisissa kuohui elämän yltäkylläisyys. Äänet sekaantuivat pehmeästi toisiinsa ja tuo täydellinen sulautuminen vaikutti melkein raukaisevasti. Isot sananjalat huojuivat kuoppien partailla hiljalleen kevyen tuulenhenkäyksen koskiessa niihin. Ne olivat omituisia, nuo sananjalat. Ne eivät olleet juuri niin solakoita ja suippenevia kuin nykyaikaiset, mutta hiukan mehevämpiä ja karkeampia ja latvat toisinaan melkein pyöreitä.
Mutta Ab kiinnitti varsin vähän huomiota niin sananjalkoihin kuin lintuihinkin. Hän tajusi vain yleisen kauneuden. Pihkan tuoksu teki tuon verevän puolittain heränneen miehen virkeämmäksi ja vaikka hän vielä lojuikin torkkuen kovalla vuoteellaan, niin esti luonto häntä kuitenkin vaipumasta jälleen perinpohjaiseen, tiedottomaan uneen. Hänen havaintokykynsä rupesi teroittumaan häiriten hänen rauhallista nautintoaan. Hän kohosi istumaan ja katseli ympärilleen. Äkkiä hänen silmänsä välähtivät, jokainen hermo ja lihas jännittyi ja veri virtasi myrskyisenä hänen suonissaan. Hän oli nähnyt sen, jonka tähden hän oli saapunut niille seuduille, tytön joka oli niin täysin vallannut hänen karkean, huolettoman sydämensä. Nopsajalka oli varsin lähellä häntä!
Impi istui mitään aavistamatta erään kaatuneen puun rungolla pienen puron partaalla. Rannalla oli runsaasti pikku kiviä ja nuori neitimme leikitteli niillä hajamielisenä; näyttihän tosin siltä kuin olisi hän kiintynyt tuohon hommaan, mutta epäilemättä hän sentään ajatteli jotain muuta. Ihana ja oivallinen hän oli siinä istuessaan, todellinen aikansa kaunotar, joka vain huvitteleikse. Hänen varpaansa olivat hurmaavat: pitkät, vahvat ja taipuisat, mutta samalla tasaiset ja sopusuhtaiset. Ne olivat parhaillaan joutavassa hommassa. Nopsajalka poimi näet noilla ihmeteltävillä jäsenillään kiven toisensa perästä ja heitteli niitä erästä paatta kohti, joka kohosi puron äyräällä. Heittoon käytettiin vain varpaita ja ruskeata säärtä, mutta sangen hyvin se luonnistui ja usein kalahti kivi punertavaan maalitauluun.
Ihaillen katseli tätä leikkiä puussa majaileva kuumaverinen ja intohimoisesti rakastunut nuorukainen. Kuinka sopusuhtainen oli tuon tytön vartalo, kuinka kirkas hänen ilmeensä! Ab menetti malttinsa, huudahti äänekkäästi ja livahti oksaltaan maahan yhtä sukkelasti kuin käärme. Sitten hän syöksähti tyttöä kohti. Hänen täytyi saada hänet valtaansa!
Kuullessaan huudon tyttö hypähti pystyyn ja tunsi Abin samassa tuokiossa, kuin tämä ennätti maahan. Hän tajusi heti, että heissä oli liikkunut samoja tunteita ja ettei pelkkä sattuma ollut tuonut nuorukaista hänen lähelleen. Oli hänkin tuntenut tuon toisen tavoin, mikäli nainen voi tuntea miehen lailla; mutta tytöt ovat tyttöjä: suloinen hentous pelkää voimaa ja hänkin säikähtyi hiukkasen. Hetkeksi hän pysähtyi, mutta pyörähti sitten ympäri ja lähti juoksemaan metsäylänköä kohti.
Puusta kapsahtanut nuorukainen ei joutunut ensinkään ymmälleen tytön menettelystä. Intohimoinen rakkaus oli saanut hänen verensä kuohumaan ja hänessä vallitsi nyt mahtava vaisto saada omakseen se, mikä oli hänelle kalleinta elämässä. Hän juoksi oivallisesti, vaan ei kuitenkaan paremmin kuin pakeneva ketterä olento.
Yksinpä nykyajan kriitillinen suurkaupunkilainenkin, joka on perehtynyt kaikellaisiin kilpailuihin, olisi nauttinut nähdessään tämän kilpajuoksun. Kuin naarashirvi, jonka sorkka tuskin koskettaa maata, niin kiiti Nopsajalka. Kuin susi tai koira juoksi nuorukainen hänen takanaan, tosin hitaammin, mutta väsymätönnä. Ja kaikista luolaseudun miehistä halusi pakeneva tyttö kernaimmin juuri tämän ahdistajansa ottavan hänet. Ainoastaan naisellinen pakkoa säikkyvä vaisto sai hänet juoksemaan.
Ab oli itsepintainen ja sitkeä eikä jäänyt ensinkään jälelle kilpajuoksussa, joka suuntausi nopean pakenijan kotikukkulaa kohti. Matkaa riitti vielä virstoittain ja siihen hän perustikin toivonsa. He pysyttelivät polulla, joka johti suoraa päätä Vaaran luolalle, vaikka olisi ollut käytettävissä melkein yhtä sopivia kierteleviä sivujuntuja, joita risteili sinne tänne. Mutta pakolaisen ei käynyt poikkeaminen päätieltä, jos mieli välttää ahdistajaansa. Muuta keinoa ei hänellä ollut kuin koettaa suoraan juoksemalla ennättää korkeana kohoavalle metsäiselle kukkulalle, missä hänen isänsä luola sijaitsi.
Rata laskeusi alankoihin, nousi mäkiä ja halkasi ylätasankoja. Yhä eteenpäin porhalsi vahvarintainen ja lujarakenteinen Ab; paljoa ei hän vielä ollut voittanut, mutta luotti silti saavuttavansa tytön. Silloin hän huomasi, että tämä teki äkillisen ponnistuksen ja pyyhälsi eteenpäin entistä nopeammin, mutta livahti samalla vasemmalle pääpolulta.
Tätä ei ollut aiheuttanut Ab, tyttö oli säikähtänyt jotain uutta seikkaa. Hän oli juuri ennättämäisillään erään polun kohdalle, joka liittyi vasemmalta melkein kohtisuorasti päätiehen. Ab arveli hänen sivuuttavan sen, mutta eipä käynytkään niin: neito pujahti sille ilmeisen kauhun valtaamana, ja sitten syöksähti metsästä oikealta käsin toinen olento, joka heittäytyi kiivaasti pakenijan jäljille. Ab tunsi hänet hyvin. Tuo uusi ajaja oli Tammi!
Yhtä vaikeata olisi kuvata sitä kamalata vimmaa, mikä nyt leimahti tuleen Abin sydämessä, kuin kertoa mitä viidakon tiikeri ajattelee. Hän näki toisen — ja se oli hänen ystävänsä — tavoittelevan sitä, mitä hän halusi omakseen ja mikä merkitsi hänelle enemmän kuin kaikki muu maailmassa, enemmän kuin runsas ravinto ja lämpöiset nahat, enemmän kuin mammutin hammas, johon voi leikellä koristeita, enemmän kuin ison luolatiikerin kunniakas talja, jonka omistaminen ikäänkuin aateloitsi metsästäjän; niin, enemmän kuin mikään muu!
Ab hypähti polulta syrjään. Hän tunsi hyvin toisen polun, jota myöten Tammi ja Nopsajalka juoksivat, ja tiesi saattavansa katkaista heiltä tien, sillä hänellä oli suoritettavanaan paljon lyhyempi matka ja metsässä Ab juoksi ja hyppäsi yhtä hyvin kuin eläimet. Äärimmilleen ponnisti hän nyt voimiaan ja syöksähti varjojen tummetessa sivupolulle, jota myöten hän tiesi pakenevan Nopsajalan ja ahdistavan Tammen kiitävän. Hän oli arvellut ennättävänsä heidän edelleen, mutta eipä Ab ollutkaan ainoa nopeajalka luolaseudulla. He livahtivat ohi melkein samassa hetkessä, kuin hän loikkasi esiin metsästä. Hän näki heidät aivan lähekkäin muutamaan sylen päässä ja heittäytyi raivosta karjahtaen heidän jälkeensä.
Kaikki oli Abille nyt päivän selvää, kun hän kiiti eteenpäin toisten häntä huomaamatta. Hän tiesi, että Tammi oli kuten hänkin päättänyt saada Nopsajalan omakseen ja oli hänen laillaan etsiskellyt tyttöä. Vain sattumalta olivat hän ja neitonen joutuneet kilpaillessaan Tammen tielle; mutta se ei parantanut asiaa. Tässä oli pian tapahtuva hurja kohtaus. Ab saattoi huomata, ettei tuo ihmeteltävän ketteräjalkainen nainen vetänyt kestävyydessä vertoja miehelle, joka oli häntä niin lähellä. Pian tämä hänet saavuttaisi.
Heidän edessään kohosi kukkula, jonka rinne taisi olla virstan pituinen; sen laella oli tytön kotiluola ja turvapaikka. Mutta Ab tiesi, ettei tämä kykenisi nousemaan sinne kyllin nopeasti. Juuri silloin Nopsajalka käänsi päätään ja katsahti säikähtynein silmin kintereillä olevaa ahdistajaansa; Ab tiesi varsin hyvin että hänetkin oli huomattu. Tyttö hiljensikin hetkeksi vauhtiaan, ja silloin Ab tunsi pakolaisen pitävän häntä jossain määrin suojelijanaan.
Vielä kerran neito ponnisti voimiaan ennättääkseen rinteelle, mutta Tammi oli päässyt yhä lähemmäksi ja nyt hän teki äkillisen hyökkäyksen, saavutti otuksensa ja sulki hänet syliinsä, tytön hurjasti huutaessa. Seuraavassa tuokiossa Abkin syöksähti karjaisten heidän kimppuunsa. Tammi päästi vaistomaisesti tytön irralleen, sillä tuo viimeinen huuto kajahti uhkaavalta ja vaaralliselta. Kun Nopsajalka tunsi olevansa vapaa, hän seisoi hetkisen liikahtamatta, katsellen silmät ammollaan mitä hänen edessään tapahtui. Sitten hän pyyhälti tiehensä, luomatta ainoatakaan katsetta taakseen.
Molemmat miehet seisoivat toisiinsa tuijottaen, Tammi hiukan ylempänä, pienellä penkereellä. Siinä he seisoivat vastatusten, nuo kaksi jotka olivat lapsuudestaan asti olleet toisiaan niin lähellä, kuin kaikki mielen ja ruumiin ominaisuudet suinkin saattoivat sallia; nyt he olivat toisistaan niin erillään kuin ihmisolennot konsanaan. Tavallaan he olivat kauniita, seistessään noin valmiina murhaavaan hyppäykseen. Aurinko sattui Tammen siniseen kirveeseen saaden sen näyttämään harmaalta. Abin kohotettu kirves, joka oli vaaleampaa kiveä, oli varjossa ja sen kellertävä väri tummentui ruskeaksi.
Tätä näkyä kesti vain sekunnin aika. Tammen hypähtäessä Ab kapsahti syrjään ja nyt alkoi tasaisella maalla hurja kaksintaistelu. Sen säännöistä ei saanut selvää; eipä edes teräväsilmäinen ahmakaan, joka maata kyyrötti läheisellä jättiläisoksalla, olisi voinut seurata näiden kivikirveiden nopeita liikkeitä.
Lyhyt oli tuo hirveä kisa. Kivien kalahdukset toisiaan vastaan taukosivat, kun kuului kumeampi ääni, joka kertoi kiven osuneen luuhun. Tammi, joka oli hieman vastustajaansa pitempi, kumartui äkisti eteenpäin käsivarret kohollaan, ja sininen kirves putosi hänen kourastaan. Hän kupsahti kömpelösti maahan, raapasi käsillään pyökinlehtiä ja makasi sitten hiljaa.
Ab seisoi aseetonna, mieli sekavana. Hänen keltainen kirveensä oli lennähtänyt hänen kädestään ja tunkeutunut syvälle Tammen pääkalloon. Kummissaan ja hajamielisenä hän katseli sitä, järki hämärtyneenä. Hän astui esiin, kiskasi kirveen irti ja kohotti sen silmiensä tasalle; sitten hän siirtyi päivänpaisteeseen. Kirves ei ollut enää keltainen.
Sillä välin muuan neito riensi kotiaan kohti, ja häipyvän päivän varjot kävivät yhä tummemmiksi.
YHDEKSÄSTOISTA LUKU.
KAUHUN VALLASSA.
Ab katsahti metsään, minne Nopsajalka oli paennut, ja sitten siihen mikä makasi hänen jalkainsa juuressa. Se oli Tammi — sillä oli hänen ystävänsä vartalo ja piirteet — mutta se ei ollut sittenkään Tammi. Se oli liian hiljaa ja lehdille vuotanut veri näytti liian kirkkaalta. Hänen raivonsa haihtui, hän halusi kuulla Tammen äänen ja kutsui häntä, mutta Tammi ei vastannut. Sitten hän rupesi verkalleen käsittämään, että Tammi oli kuollut ja että pedot söisivät sinä yönä vainajan, jos tämä jäisi siihen.
Se ajatus kannusti häntä epätoivoiseen, nopeaan toimintaan. Hän hypähti esiin, kietoi kätensä ruumiin ympärille ja kantoi sen erääseen kuoppaan tuolla metsäisellä rinteellä. Hän raatoi hurjasti, menetellen osittain samaten kuin oli nähnyt luolalaisten tehneen muita haudatessaan. Tammen aseet hän laski tämän viereen. Hän otti vyöltään oman veitsensä, koska se oli parempi kuin Tammen, ja pisti sen vainajan käteen. Peitettyään sitten ruumiin pyökinlehdillä hän väänsi teräväkärkisellä oksalla kuopan laidoilta multaa päälle ja viskeli katteeksi niin raskaita kiviä, kuin jaksoi nostaa. Niin kohosi iso kiviröykkiö yli eränkävijän, joka ei ollut koskaan enää metsästävä.
Huohottaen istahti Ab paadelle katselemaan luomaansa muistomerkkiä. Uudelleen hän kutsui Tammea, mutta vastausta ei tullut nytkään. Aurinko oli mennyt mailleen, illan varjot verhosivat hänet yhä tiheämpään vaippaan. Eloon jääneen valtasi tunne, joka oli yhtä kammottava kuin uusikin. Hän päästi huudahduksen, joka kuului melkein parahdukselta, hypähti seisaalleen ja syöksähti kauhistuneena pakoon.
Sen hän vain tiesi, että hänellä oli ruumiissaan jonkinlaista kipua, mutta se oli toisellaista ja toisessa paikassa kuin sillä kertaa, kun hän oli syönyt myrkyllisiä marjoja tai liian paljon pikku peuran paistia. Tämä oli hirveätä ahdistusta, joka ei tuntunut vaikuttavan hänen ruumiiseensa, vaan sai hänet yhä ajattelemaan kuollutta ja herätti hänessä halun paeta ja juosta herkeämättä.
Sinä päivänä hän oli jo juossut vahvasti, mutta ei häntä nyt uuvuttanut. Hänen jaloissaan tuntui olevan hirveän kovat jäntereet, mutta pääpuolessa oli jotain, mikä niiden oli kuljetettava pois jonkun luota, niin nopeasti ja niin kauas kuin suinkin. Sankasta metsästä hän juoksi länteen käsin alas laajalle rämeikölle, jonka takana kallioseutu sijaitsi. Varemmin hän oli aniharvoin uskaltanut lähteä sen petolliselle pohjalle, mutta vähätpä hän nyt välitti sellaisista vaaroista. Hän teki pitkiä loikkauksia ja lihakset ja jäntereet tottelivat hänen ajatuksiaan. Ken halusi päästä turvallisesti tuon rämeikön poikki, sen oli astuttava toisinaan melkein jalan koskematta ja ponnahdettava kyljittäin; se retki vaati paljon voimaa, älyä ja uhkarohkeutta.
Mutta se kävi ajattelematta, oppaana oli pitkän harjoituksen synnyttämä vaisto, jota tällä kertaa vielä teroitti kaiken pelon puute. Jokainen jäntevä varvas osui aivan täsmällisesti kantaville paikoille, ja huomaamattaan ja vaarasta välittämättä hän pakeni ammottavan kuoleman yli aivan yhtä helposti, kuin jos olisi juossut kovalla metsäpolulla. Ei hän ajatellut eikä tiennyt mitä teki, eikä hän välittänyt siitä. Hän vain juoksi pakoon jotakin, mitä hän ei ollut koskaan ennen tuntenut. Minkä vuoksi täytyi hänen nyt juosta? Olihan hän varemminkin surmannut, ei ollut välittänyt sen enempää, vaan unohtanut. Miksi välittäisi hän nytkään? Mutta siinähän oli se, mikä pani hänet juoksemaan. Ja missä oli Tammi? Kohtaisiko hän Tammen jälleen ja saisivatko he metsästää yhdessä? Eivät, Tammi ei tulisi koskaan ja hän, Ab, oli saanut sen aikaan! Hänen täytyi juosta. Ei häntä kukaan ajanut takaa — sen hän kyllä tiesi — mutta juosta hänen täytyi!
Räme jäi taakse, yö oli tullut, mutta hän juoksi edelleen, painaltuen saloon, joka oli karhujen ja tiikerien tyyssija. Tulkoon mitä hyvänsä, kunhan se vaan saa hänet unohtamaan tuon oudon tunteen ja sen, mikä panee hänet juoksemaan! Hän heittäysi eräälle metsäpolulle, peräti uhkarohkeana, kaivaten lievennystä, etsien mitä vaan tielle sattuisi!
Sillä aikakaudella ja sellaisessa seudussa oli aivan luonnollista että ihmisolento, joka yöllä juoksi metsäpolkua pitkin, oli kohtaava jonkun hurjan villipedon, joka halasi häntä ravinnokseen. Mutta Ab oli kuin sokaistu, hän ei olisi karttanut kamppailua, vaikkapa vastustajaksi olisi ilmestynyt karhu-hirviö taikka iso tiikerikin. Hänen hurjuutensa oli aivan mieletöntä. Tietämättään hän oli todellinen itsemurhaaja, joskin sellainen, joka tahtoi kuolla taistellen. Mitä merkitsi hänelle tänä yönä paino ja voima? Mitä merkitsi kahakka nälkäisten nelijalkaisten kanssa? Jos jotkut pedoista koettaisivat riistää häneltä hengen ja syödä hänen ruumiinsa, niin huojennusta se vaan toisi. Arvottomalta tuntui hänen elämänsä, ja mitä tulee petoihin — tässä ilmeni luolaihmisen oivallinen kuoloa uhmaava ominaisuus — niin kummastipa kävisi, ellei sellainen taistelu maksaisi useamman henkeä! Mutta kaikki tämä kangasti ajatuksissa vain hämärästi ja epämääräisenä.
Toisinaan hän kiljahti juostessaan, ikäänkuin kuolemaa kutsuen. Hän kiljahti aina, kun näki ajatuksissaan Tammen makaavan hengetönnä. Niin juoksi ihminen, joka oli surmannut toisen.
Hänen edestään kuului ärjyntää, joku syöksyi äkkiä esiin pensaikosta ja hän lennähti taaksepäin, huumaantuneena ja verta vuotaen, sillä iso käpälä oli osunut häneen. Peto, mikä se sitten lieneekään, oli nälkäinen ja luuli tavanneensa sopivan saaliin. Mutta onnettomuudekseen ei tämä eläin — se oli epäilemättä karhu — käsittänyt että olento, jonka se nyt aikoi syödä, erosi melkoisesti niistä elävistä, jotka kuuluivat sen tavalliseen ruokalistaan. Karhu ei aprikoinut, se vaan tunkeutui eteenpäin rutistaakseen lopun henkeä juoksijasta, jonka sen iso kämmen oli iskenyt maahan, ja ryhtyäkseen sitten aterioimaan.
Ihminen ei ollut haavoittunut sanottavasti. Hänen nahkatakkinsa oli suojellut häntä ja hänen jäntevä ruumiinsa oli siksi sitkeä, ettei muutaman jalan lennähdys taaksepäin saattanut käydä turmiolliseksi. Varsin varmasti ja äkillisesti oli hänelle nyt jätetty ratkaistavaksi kysymys: elää vaiko kuolla, ja se teki tuolle puolihullulle juoksijalle hyvää, sillä se selvitti hänen järkensä.
Mutta hänen hurjuuttaan ja uhkarohkeuttaan ei se poistanut. Melkein mielipuolen voimalla hän karkasi kohti sitä, jota hän milloin hyvänsä muulloin olisi paennut, ja heiluttaen kirvestään salamannopeasti hän iski hirvittävästi tuohon isoon kumartuneeseen päähän. Jälleen hän kiljahti tuntiessaan kiven rusahtaen tunkeutuvan luuhun, vaikka iso kämmen viskasikin hänet sivulyönnillä pensastoon. Hän hypähti jaloilleen ja näki jonkun suunnattoman, tumman ähkyvän möhkäleen kieriskelevän polulla. Sen enempää ei hän ajatellut, vaan juoksi huohottaen edelleen. Kohtalon kummallisesta oikusta oli hullaantunut mies iskenyt kirveensä melkein vartta myöten rotevan ahdistajansa kalloon. Tuskinpa lienee siten asestettu luolamies koskaan tehnyt sellaista urostekoa. Voittaja juoksi edelleen hurjasti ja nyt aseetonna.
Ennen pitkää maisema rupesi muuttumaan hänen ympärillään. Metsä harveni ja varmoja polkuja oli vähemmän. Edessä kohosi jonkinlainen ylämäki ja hän kiipesi sen päähän, joskin hiukan vauhtiaan hiljentäen, sillä pakottavasta voimasta huolimatta luonto alkoi vaatia osaansa ja lihakset rupesivat väsymään. Yhä harvemmaksi kävi metsä. Hän tiesi nyt joutuneensa ylävään kallioseutuun ja että vähän matkan päässä oli Tulimaa, josta Rampa-ukko oli usein hänelle puhellut.
Hän hyökkäsi ulos metsästä, ja tullessaan jälleen tähtien valoon hän kuuli aivan läheltä pahaa ennustavaa vinkunaa ja takaansa etäistä ulvontaa. Susilauma oli hänen kintereillään!
Väristys valtasi hänet. Elämisen vaisto oli jälleen elpynyt, kun kauhu, jota hän oli paennut, jäi yhä kauemmaksi jälelle. Jos hän olisi kuullut nuo äänet ennen aukealle tuloaan, niin hän olisi etsinyt turvaa puunlatvasta. Nyt se oli liian myöhäistä. Hänen oli juostava umpimähkään poikki suunnattoman lakeuden löytääkseen sen takaa edes jonkinlaista suojaa. Kaukaa vilkkui pimeyden läpi tulenvaloa. Hän huohotti uupuneena, mutta takaa kuuluvat äänet palauttivat kuolemaa tavoittelevan jälleen elämään. Pää kumarassa hän ponnisti eteenpäin ankarammin kuin koskaan ennen hurjan ja rohkean elämänsä aikana.
Silloiset sudet olivat isompia, nopeampia ja julmempia petoja kuin pohjoisten seutujen ja historiallisen ajan riutuneet harmaat hukat. Hyvin ne juoksivat, mutta niin teki myöskin silloinen ihminen ja ajo kävi ankaraksi. Pelastaakseen henkensä Ab pyyhälsi läähättäen yli kallioisen maan, uhraten viimeisetkin voimansa suuremmoiseen loppuponnistukseen. Suoraan valoa kohti hän juoksi ja nopeasti ja hellittämättä seurasivat häntä sudet, kapsahtaen kerääntyneinä esiin metsästä. Yhä kirkkaampana loisti valo ihmisen edessä, yhä selvemmäksi kävi hänen takanaan vainoojien synnyttämä ääni. Mies oli hirmuisessa asemassa. Ei hän enää ajatellut, mitä äskettäin oli tehnyt. Hän vaan juoksi.
Valoa lähestyessään hän huomasi sen ulottuvan ikäänkuin jonkinlaisena liekkiaitana hänen tiensä poikki. Aidassa oli kohtia, joissa tuli ei kohonnut niin korkealle kuin muualla. Hän ei epäröinyt, vaan juoksi päin. Sudet kerääntyivät yhä lähemmäksi ja hän kiiti suoraan liekkejä kohti. Vielä oli yksi mahdollisuus jälellä ja hän turvautui siihen empimättä. Liekkiseinä hohti nyt aivan hänen edessään, takana narskuivat kuolaiset leuat saaliin toivossa. Viimeisensä ponnistaen Ab ryntäsi tulimuurin matalimmalle kohdalle ja heittäytyi pitkällä loikkauksella keltaisten liekkien kiemurtelevien kielekkeiden läpi.
Ihminen oli turvassa! Hetkinen tuntui polttoa ja sitten hän havaitsi sätkyttelevänsä vihreällä nurmella. Hänessä oli vielä hiukkanen epätoivon voimaa ja hän hypähti pystyyn katsellakseen ympärilleen. Susia ei enää näkynyt. Vieressä oli iso laakea paasi; hän kapusi sille ja saattoi nyt liekkien yli eroittaa äskeisten vainoojainsa säihkyvät silmät. Ne juoksivat edestakaisin, raivoisina himoten saalistaan, mutta tuli, jota ne eivät uskaltaneet lähestyä, piti ne loitolla hänestä. Huohottaen ja uhmaillen Ab kohosi seisaalleen paadella, näyttäen tulen loimussa komealta olennolta.
Pian hänet valtasi täydellinen turvallisuuden tunto. Hän huusi äänekkäästi noille hyppeleville, äriseville pedoille, jotka eivät enää kyenneet häntä vahingoittamaan. Hän kumartui etsimään teräviä kiviä, joita hän lennätti vimmastuneena niiden keskelle. Se tuotti hänelle hurjaa tyydytystä.
Äkkiä mies kaatui maahan, ihan ähkyen väsymyksestä. Luonto oli suuttunut ja huippukohta saavutettu. Uupunut juoksija makasi raskaasti hengittäen ja vaipui pian uneen. Suojelevat liekit tuottivat koleassa yössä myöskin suloista lämpöä, ja tuskin hänen ruumiinsa oli koskettanut maata, kun hän jo unohti kaiken ympärillään. Ainoastaan leveän rinnan kohoilu ilmaisi, että tuo ihminen, joka makasi tulen valossa aivan suojattomana, oli elävä olento. Levoton tuuli painoi toisinaan liekkejä pitkinä kielekkeinä häntä kohti, niin että kuumuus mahtoi käydä tavattomaksi; ja toisin ajoin se heitti ne päinvastaiseen suuntaan, jolloin kylmä viima henkäili yli nukkuvan. Mutta häntä ei häirinnyt mikään. Ab oli yhtä paljon karaistu kuumuutta kuin viluakin vastaan ja nukkui tuntikausia niin sikeästi, kuin vaan terve ihmisolento voi nukkua ankarain ponnistusten jälkeen. Sitten maassa makaava ruumis alkoi liikahdella levottomasti ja hänen huulensa mutisivat katkonaisia sanoja. Mies näki unta.
Sillä nukkujan maatessa — hän muisti sen herätessään ja ihmetteli sitä usein jälestä päin — Tammi hyppäsi liekkien läpi, kuten hän oli itsekin tehnyt, ja lepäsi pian huohottaen hänen rinnallaan. Tulen tohina, susien murina ja Tammen tuttu ääni sekaantuivat toisiinsa hänen korvissaan ja sitten hän ja Tammi juoksivat kilpaa pitkin epätasaista tannerta ja painivat, kamppailivat ja kisailivat, kuten niin usein ennenkin. Ja hetket kuluivat, tuuli kääntyi ja liekit melkein kärventivät hänet. Ab havahtui ja katseli ympärilleen Tulimaan jylhää luontoa. Sillä yö oli kulunut ja aurinko noussut ja jälleen laskenut sen jälkeen, kuin uupunut mies oli kaatunut maahan ja käynyt tajuttomaksi.
Ab pyörähti vaistomaisesti hiukan etäämmälle savuavasta liekkiseinästä ja kapsahti istumaan etsien silmillään Tammea. Häntäpä ei näkynytkään. Hurjistuneena juoksenteli Ab kallioilla hakien toveriaan ja kutsuen epätoivoisena häntä nimeltä. Samassa hetkessä kuin hänen äänensä kajahti käheänä, hänet valtasi äskeinen tapahtumain muisto. Hän näytti siinä tulen punertavassa valossa seisoessaan epätoivon kuvapatsaalta. Tammi oli kuollut; hän oli surmannut Tammen ja haudannut hänet omin käsin, ja kuitenkin hän oli nähnyt ystävänsä hetkinen sitten! Tämä oli loikannut liekkien läpi, painiskellut ja juossut kilpaa Abin kanssa, he olivat haastelleet keskenänsä ja kaikesta huolimatta Tammen täytyi olla maan povessa tuolla salossa pikku kukkulan juurella. Tammi oli kuollut. Kuinka hän voisi päästä ylös maan povesta.
Pelko kouristi Abin sydäntä, hänen jalkansa vapisivat. Hän vinkui kuin eksynyt ja orpo koira ja kyyristyi lähelle vieraanvaraista tulta. Outojen, uusien vaikutelmien paino rutisti hänen aivojaan. Muisti hän Rampa-ukon joskus mutisseen, että vainajia oli nähty liikkeellä senkin jälkeen, kuin olivat joutuneet syvälle maahan; mutta hän tiesi, ettei sellaisia asioita ollut hyvä ajatella tai pohtia.
Jälleen Ab hypähti seisaalleen. Ei käynyt sulkeminen silmiään, sillä silloin hän näki selvästi Tammen makaavan matalassa kuopassa mustassa mullassa ja eroitti nuo kasvot, jotka Ab oli kiiruhtanut ensiksi peittämään haudatessaan ystävänsä. Ja niin kului yö, unen tullessa säännöttömästi ja vain hetkiseksi kerrallaan. Ab ei voinut löytää paluutietä oudossa tulenvalossa eikä uskaltanut lähteä uudelle yöretkelle petojen luvatun maan halki. Häntä alkoi jo nälkäkin vaivata, raa'an voiman hurja nälkä, jota hirvittävät ponnistukset vielä kiihoittivat, mutta hänen täytyi odottaa aamuun asti. Loppumattomalta tuntui yö eikä löytynyt lievennystä raateleville ajatuksille. Viimein aamu kuitenkin koitti ja toiminta vapautti hänet ahdistuksesta.
KAHDESKYMMENES LUKU.
TULIMAA.
Oli valoista ja aurinko paistoi ihan Abin pakopaikkaan. Nyt, aistimien toimiessa, hän ei voinut olla ihmettelemättä ympäristöään. Hän oli metsäaukeamassa, joka oli painunut niin syvään, että se muodosti laakson. Sen ympärillä, idässä, pohjoisessa ja lännessä, kohosi liehuvana, aaltoilevana seinänä tulikehä, jonka läpi hän oli hypännyt; paikoitellen se oli kuitenkin mitättömän korkea. Etelässä ja kaartuen hiukan itäisellekin sivulle yleni kallioseinä, joka arvattavasti oli metsäisen niemekkeen loppupää, sillä aivan sen reunalla kasvoi tiheässä puita, joiden viheriöitsevät oksat riippuivat jyrkänteen ylitse. Jostain halkeamasta idän puolella syöksyi esiin kuohuisa puro, vieri laakson halki ja katosi sitten johonkin solaan lännen puolelle.
Tällä tulen ja kallion piirittämällä alueella ei näkynyt ainoatakaan elävää olentoa, ottamatta lukuun lintuja, jotka visertelivät pensaissa puron partailla, kukkasilla keinuvia perhosia ja muita hyönteisiä, jotka hymisivät hiljaista aamulauluaan. Kaikkea tätä Ab katseli ihastuneena ja kummissaan, mutta tajuamatta. Ei hänellä kuitenkaan ollut edessään mikään ihme. Se oli tuloksena jostain kohoamisesta siihen aikaan, jolloin maan jäähtynyt kuori oli jonkun verran ohuempi kuin nykyään ja jolloin maanjäristykset, vaikkei vielä ollutkaan kaupunkeja hävitettävinä, tekivät toisinaan jonkun verran tuhoa muuttamalla maiseman piirteitä.
Maahan oli syntynyt iso puoliympyrän muotoinen rako, jonka molemmat päät ulottuivat jyrkän vuorenseinämän luo. Luonnonkaasu, tuhansien vuosisatain kasvullisuuden tuote, oli saanut tilaisuuden purkautua ja ruvennut tunkeutumaan ulos. Jokin oli sytyttänyt sen, liekö se sitten ollut salama ja tuleen leimahtanut puu tai joku luolamies, joka oli tehnyt valkean, joutuen heti onnistuessaan tuhon omaksi. Tuloksena oli liekkimuuri. Siihen aikaan se oli varsin luonnollista ja tavallista. Lähistöllä loimusi useampia alati palavia liekkirivejä — kuten nykyäänkin Pohjois-Aasiassa — mutta Ab tunsi nämä tulet vain Rampa-ukon kertomuksista. Ihmetyksen valtaamana hän katseli nyt tuota näkyä.
Mutta tämä mies oli nuori ja varsin vahva, hänellä oli soluja uudistettavina ja ruumis alkoi vaatia hoitoa. Hänen täytyi saada syötävää. Hän juoksenteli tarkastellen sinne tänne ja havaitsi pian että laakson länsipäässä, missä puro tyrskyi paasien välitse alempana sijaitsevalle tasanteelle, oli helppo päästä ulos tulen kiertämältä ja suojelemalta alueelta. Kiivettyään puron epätasaista äyrästä myöten hän joutui mukavammalle rinteelle ja -saattoi sieltä kavuta sankkaa metsää kasvavalle ylätasangolle. Siellä hän arveli löytävänsä jonkinlaista ravintoa, vaikk'ei hänellä ollutkaan muuta asetta kuin Tammen veitsi. Mutta olihan edessä metsä ja siis pähkinöitä!
Ennen pitkää hän oli metsässä, harmaarunkoisten, mustankirjavien pyökkien ja rosoisten ruskeiden tammien keskellä. Maahan varisseiden lehtien joukosta hän löysikin terhoja ja pähkinöitä, vaikk'ei sato ollutkaan mainittavan runsas. Niistä luolaihminen sai kuitenkin kohtuullisen hyvää ravintoa, ja Ab söi ahnaasti sen verran kuin löysi. Aterioituaan hän kohosi maasta ja alkoi katsella ympärilleen.
Hänellä ei ollut nyt muuta asetta kuin piiveitsi ja sellaistahan saattoi käyttää vain käsikähmässä. Ollappa hänellä nyt kirves ja keihäs ja tuo vahva joutsi, jolla voi vahingoittaa niin pitkän matkan päästä. Mutta olihan kuitenkin saatavissa muuan ase: nuija. Hän kuljeskeli tarkastellen kaatuneiden puiden latvoja, väänteli niiden kuivettuneita oksia ja repäsi lopulta irti sellaisen, josta sai taittamalla karkean, mutta käyttökelpoisen nuijan. Oli sekin parempi kuin paljas käsi.
Sitten Ab alkoi päättäväisesti astua jälleen kohti tavallista elämää. Salon halki johti epämääräisiä villieläinten tallaamia polkuja. Niitä samotessaan mies mietiskeli syvästi.
Hän ajatteli tulimuuria, vaan ei saattanut parhaimmalla ymmärrykselläänkään päästä selville sen alkuperästä; niinpä hän hylkäsi koko asian, koska se oli käsittämätön. Se oli tuorein kysymys ja ensimäiseksi pohdittava. Mutta jälellä oli vielä muitakin ja ne palautuivat hänen mieleensä toinen toisensa perästä. Kulkiessaan eteenpäin koiran hölkkää hän ei juuri tuntenut sanottavaa pelkoa, vaikka olikin melkein aseeton. Hän oli tarkkanäköinen ja liikkui metsässä päivänvalossa. Nuija kädessä hän kyllä pystyi suojelemaan itseään pienemmiltä pedoilta, ja jos ilmestyi vaarallisempia, niin saattoihan silloin kavuta puuhun. Hänellä oli siis tilaisuutta mietiskellä astellessaan.
Paljon hän mietiskelikin sinä päivänä, tuo kummasteleva mies, meidän varhainen esi-isämme. Eipä edes oikean suunnan etsiminen kääntänyt hänen huomiotaan muuanne. Hän ei pannut merkille auringon asemaa, ei purojen lähdevesien kulkua eikä sammaleen paikkaa puiden rungoilla. Vaistoansa hän seurasi saloa samotessaan, tuota melkein käsittämätöntä lahjaa, joka lankeaa metsän olioiden osaksi. Sen omistaa susi ja intiaani ja joskus myöskin meidän aikamme valkoihoinen mies.
Kulkiessaan Ab vaipui syvempiin ja sitkeämpiin ajatuksiin kuin milloinkaan ennen elämässään. Olihan hän nyt yksin, uudet ja oudot seudut olivat laajentaneet hänen tietopiiriään ja nopeat tapahtumat teroittaneet hänen käsityskykyään. Päivämääriä oli koko hänen olentoaan hallinnut Nopsajalan tapaaminen mammutinpeijaisissa ja ne tapahtumat, jotka olivat äkillisesti seuranneet tuota kohtausta. Tammen surkea kuolema oli tehnyt hänen tuntonsa herkemmäksi. Sitäpaitsi se, mikä oli häntä viimeksi kohdannut, oli omiansa saattamaan hänet sellaiseen tilaan, että hän kykeni tajuamaan entistä paremmin. Viisaat miehet arvelevat nimittäin, että runsas määrä kiihottavaa ainetta tai suuri puute tekevät aivot kykeneviksi toimimaan hyvin, vaikka puute tuottaa paremman tuloksen. Marcus Aureliuksen askeettisuus sai aikaan paljon enemmän kuin yhdenkään nuoren roomalaisen kirjailijakeikarin juopottelu. Paastoavien ajattelijain luoma kirjallisuus on todellakin oivallinen.
Ponnistettuaan päiväkausia voimiaan äärimmilleen Ab ei ollut vielä syönyt lihaa ja ne voimakkaat vaikutelmat, joiden alaiseksi hän oli joutunut, tapasivat siis paastoavan miehen. Karkea ja kehittymätön luolan lapsi kohosi hetkeksi tunnelmain ja mielikuvituksen ilmapiiriin. Ja tämä kokemus vaikutti huomattavassa määrässä koko hänen myöhempään elämäänsä.
Astuskelevan miehen valtasivat tuon tuostakin tunteet, jotka ehdottomasti seuraavat hurjaa rakkautta, surmatyötä, epämääräistä katumusta ja jonkun hämärän pelkoa. Hän näki Nopsajalan kasvot ja vartalon, näki uudelleen kamppailun, joka oli tuottanut kuoleman hänen nuoruutensa ystävälle ja kasvinkumppanilleen. Hän muisti hämärästi puolihullun pakonsa, kulun pelätyn rämeikön poikki ja varsinkin susien takaa-ajon. Tulimaa ja yleensä kaikki se, mikä oli tapahtunut hänen herättyään, oli luonnollisesti vielä tuoreena muistissa. Kylläpä hänellä oli ajateltavaa!
Yhä uudelleen ja muita painostavampana palautui mieleen sen miehen muisto, jonka hän oli surmannut ja haudannut, peittäen ensin kasvot, jott'eivät ne tuijottaisi häneen. Ja jälleen hän kysyi itseltään: oliko Tammi todellakin kuollut? Olihan hän, Ab, heti uneen vaivuttuaan nähnyt läheisen ystävänsä elävänä ja reippaana. Hän takertui kiinni tuohon näkyyn ja mietiskeli sitä niin syvästi kuin saattoi.
Kun hän koetti keksiä jotain valoa, niin mieleen juolahti toisiakin asioita, jotka olivat jonkinlaisessa yhteydessä häntä ja hänenlaisiaan kummastuttavan kuolema-salaisuuden kanssa. Täytyihän olla olemassa joku, joka sai joen nousemaan ja vaipumaan tai teki pähkinämetsän joko hedelmälliseksi tai niukkasatoiseksi. Kuka ja mikähän se mahtoi olla? Miten oli hänen, miten kaikkien hänen ystäväinsä järjestettävä suhteensa tähän tuntemattomaan seikkaan?
Tällaisia kysymyksiä, jotka Abille ja hänen aikalaisilleen merkitsivät yliluonnollisia asioita, oli noussut hänen mieleensä jo varemminkin. Niinpä hän oli mietiskellyt varjoa ja kaikua. Hän muisti, kuinka hän oli Tammen kanssa keskustellut kaiusta ja kuinka he olivat koettaneet päästä erilleen tuosta olennosta, joka useamman kuin yhden kerran oli rohjennut vastata heille laakson toiselta puolen. Jokaisen heidän huutamansa sanan tuo lymyilevä olento toisti kiusoitellen, eivätkä he mahtaneet sille mitään. Kerran he olivat jo tarttuneet aseisiin ja päättäneet hurjan rohkeuden puuskassa ottaa selville, kuka ja mikä tuon äänen omistaja oli — voisihan sen kanssa ainakin koettaa tapella. He olivat kulkeneet laakson poikki ja samoilleet saloa, mistä ääni kuului lähteneen, vaan eivät löytäneet etsimäänsä.
Varjo, joka seurasi heitä aurinkoisina iltapäivinä, oli sekin saattanut heidät ymmälleen. Peräti itsepintainen oli tuo litteä, musta, maata matava ja epäsuhtainen olento, joka kulki kaikkialle heidän mukanaan. Mikähän se mahtoikaan olla, tuo musta, käsin tuntematon ilmiö, joka heidän liikkuessaan seurasi mukana niin itsepäisesti kaikkialla, missä ei ollut siimestä, pitäen aina jalkansa heidän jaloillaan?
Mutta kaiku ja varjo eivät olleet mitään niiden olentojen rinnalla, jotka saapuivat ihmisen luo öisin, hänen nukkuessaan. Miksi ne pakenivat päivän koittaessa, ilmestyäkseen uudelleen hänen vaivuttuaan avuttomuuden tilaan?
Aurinko kohosi korkealle ja painui verkalleen länteen, kohti kaukaista valtamerta. Varjot pitenivät hieman, mutta vielä oli valoisaa metsäpoluilla, joita myöten uupumaton mies yhä kiiruhti. Hän oli nyt lähellä kotiseutuaan ja alkoi käydä huolettomaksi ja rauhalliseksi. Mutta mielikuvitus oli yhä työssä, hän ei voinut vapautua muististaan. Uudelleen hän näki ajatuksissaan ystävänsä, jonka hän oli haudannut, peittäen ensin kasvot. Tiedonhalu valtasi hänet jälleen kiihkeän voimakkaana. Missä oli Tammi nyt? hän uteli itseltään ja koko luonnolta. "Missä on Tammi?" hän huusi polun varren tutuille puille. Mutta puut, joita luolaihminen oli niin lähellä sekä aineellisessa suhteessa että luonnolliselta olemukseltaan, eivät voineet antaa mitään vastausta.
Niin koetti luolamies hämärällä, epämääräisellä tavallaan ratkaista tuota ikuista kysymystä: onko ihminen kuoltuaan elävä uudelleen? Sitä pohtii ihmismieli yhä vieläkin, tuhansien vuosisatojen kehityksen jälkeen. Meidän ja niiden välillä, jotka eivät enää ole elossa, kohoaa yhä muuri, jonka läpi on vaikeampi tunkeutua kuin Abin äskettäin näkemän liekkimuurin. Me tavoittelemme jotain tietoa niistä, jotka ovat kuolleet, ja käymme melkein mielettömiksi, kun tapaamme vain tyhjyyttä. Katkeamaton äänettömyys, läpäisemätön pimeys vartioivat ainiaan kuoleman salaisuutta. Niinä pitkinä aikakausina, jotka ovat kuluneet noista päivistä, ovat rakkaus ja toivo uskossa rakentaneet synkkyyden ja epätoivon rajamuurien ulkopuolelle kauniita lupauksen ja lohdun tupia; mutta todellisuuden ja aineellisten seikkojen ankaralle tutkijalle ei äänettömyyden seinien sisäpuolelta ole saapunut mitään tietoja. Kyynelsilmin me anomme jotain sanaa kuolleilta, mutta vastausta ei kuulu. Niin haparoi ja harhaili Ab yksinään metsässä, ollen vielä nuori ja tietämätön, kuten koko meidän rotumme niinä aikoina.
Viimeinkin Ab sukeltausi joen vartta noudattavalle polulle. Nyt hän oli tutussa ympäristössä. Tuolla alangossa puuryhmän luona oli paikka, minne hän ja Tammi olivat kaivaneet salahautansa silloin, kun he vielä olivat vain poikasia ja astuivat ensimäisiä askeleitaan eränkävijän opintiellä.
Pian tuli näkyviin hänen oman luolansa suu. Hän oli jälleen kotona. Ei kuitenkaan samana kuin sieltä lähtiessään kolme päivää takaperin. Hän oli poistunut nuorukaisena; hän palasi miehenä, sillä noina päivinä hän oli kärsinyt ja mietiskellyt paljon.
YHDESKOLMATTA LUKU.
KOSINTA.
Abin karatessa Tammen kimppuun Nopsajalka lähti jäniksen lailla pakoon tuon raivostuneen parin luota ja livahti metsään. Häntä kannusti nyt uusi pelko ja se sai neidon juoksemaan nimensä mukaisesti. Kertaakaan taakseen katsomatta tai kulkuaan hiljentämättä hän saapui viimein läähättäen ja lopen uupuneena leikkikumppaninsa Kuukasvon luolalle, jonne oli vain tunnin juoksumatka hänen kotoaan.
Tyttö kohtasi ystävättärensä heti astuessaan luolaa ympäröivälle aukeamalle. Kuukasvo oli heittäytynyt sinä iltapäivänä joutilaaksi. Hän lojui velttona köynnöskiikussa, johon hän oli punonut taipuisan selkänojan, ja räpytteli unisena silmiään, kun vieras syöksähti esiin metsästä. Kuukasvo tunsi ystävänsä, päästi väräjävän ihastuksen huudon ja pudottautui huolimattomasti liukuen ja kierien maahan häntä vastaan. Nopsajalka ei virkkanut sanaakaan. Hän seisoi hengästyneenä ja antoi Kuukasvon melkein kantaen johtaa hänet mukavalle sammaleiselle istuimelle, joka oli tuon nuoren neidin tavallinen lepopaikka. Sille molemmat nyt vaipuivat, toinen äskeisen pelon ja perinpohjaisen uupumuksen, toinen äärimmäisen uteliaisuuden valtaamana. Kuukasvon oli mahdoton hillitä itseään ja odottaa tyynenä, kunnes Nopsajalka pääsi hengästyksestään ja saavutti puhekykynsä. Hän nipisteli ja pudisteli ystävätärtään ja vaati kärsimättömänä, melkein itkien, jotain selitystä. Tämä oli Kuukasvolle suuri hetki, suurin hänen elämässään. Hänen ystävättärensä ja käskijänsä huohottamassa ja säikähdyksissään kuin mikäkin heikko, vainottu metsän eläin! Se oli ihmeellistä. Lopulta Nopsajalka puhkesi puhumaan:
"Ne tappelevat kukkulan juurella!" hän sanoi ja heti Kuukasvo arvasi koko jutun, sillä tämä leveäsuinen luontokappale ei ollut suinkaan sokea.
"Miksi juoksit tiehesi?" hän uteli.
"Juoksin, kun pelästyin. Toinen heistä on varmaankin nyt hengetönnä. Hyvä että olen itsekään elossa", huohotti Nopsajalka. Sitten tyttö kätki kasvonsa käsiinsä muistaessaan Abin intohimosta ja kuolettavasta vihasta vääntyneet piirteet ja Tammen yhtä raivoisan muodon, kun tämä oli tarttunut häneen niin lujasti, että sormien jäljet näkyivät vielä sinisinä hänen käsivarsissaan, kaulassaan ja hennoilla vyötäisillään.
Sitten Nopsajalka, jonka mielenkuohu asettui vain verkalleen, kertoi vavisten koko tapahtuman. Huolettoman, hilpeän ja uskollisen ystävättären levolliset piirteet ja tyynnyttävä pakina tuottivat hänelle kuitenkin lohdutusta ja hän jäi luolaan yövieraaksi. Kun hän seuraavana aamuna lähti kotia kohti, niin Kuukasvo tuli saattajaksi.
Vähitellen Nopsajalkakin saavutti tavallisen mielialansa ja hiukan entistä huoletonta hilpeyttään. Mutta kun he olivat saapuneet kotiin ja Kuukasvo alkoi tyttöjen levättyä ja syötyä kertoa uudelleen hänen paostaan, isän ja molempien rotevien veljien kuunnellessa tarkkaavasti, vaikkakin ilman kiihtymystä, niin hän tunsi jälleen tuota hurjaa säikähdystä, kammoa ja epävarmuutta, joka oli vallannut hänet, kun hän ensin pakeni sitä, mikä tuntui hänestä niin hirvittävältä.
Hän hiipi tiehensä luolan suulta, jonka luona toiset istuivat nauttien keskikesän iltapäivä-tuoksua. Toisen veljistään hän viittasi mukaansa ja tämä tottelikin empimättä, sillä Nopsajalka oli melkein lapsuudestaan asti ollut perheessä käskijän asemassa — yksinpä voimakas isäkin ihaili ainoata tytärtään ja taipui helposti hänen tahtoonsa, vaikk'ei se ollutkaan ajan hengen mukaista. Tuo iso pojan-köntys liittyi halusta hänen seuraansa hyvin asestettuna ja valmiina mihin seikkailuun tahansa, ja molemmat katosivat varjojen tavoin metsän kohtuun.
Nopsajalka hoiti Vaaran taloutta, seudun suurimman erämiehen, joka vuosien taakasta huolimatta pysyi yhä vielä nuorena. Samassa luolassa asustivat myöskin tämän molemmat pojat, nekin sen ajan oivallisinta lajia. Tuo hento olento, jota he olivat hoivailleet hänen varttuessaan, piti heidät helposti vallassaan, vaikk'ei siihen aikaan vielä vallinnutkaan sanottavaa perherakkautta ja ritarillisuus oli luonnollisesti kokonaan tuntematonta. Vaaran vaimo oli kuollut kaksi vuotta sitten ja Nopsajalka oli tiedottomalla voimalla ottanut haltuunsa äidin paikan. Eihän tuolla tuulisella kukkulalla ollut toistakaan naista miehiä auttamassa.
Vaara ei ollut antanut aivojensa aivan levätä koko tätä aikaa. Monesti hän oli katsellut tyttärensä toveria, tuota hilpeätä, tummaveristä ja pulleata Kuukasvoa, ja havainnut tämän varsin miellyttäväksi. Tänään, kuunnellessaan tytön kertomusta, ei hän osoittanut sellaista tarkkaavaisuutta, kuin aiheen olisi luullut vaativan. Kuolemantapaus ei ollut mikään äärettömän tärkeä seikka, eipä edes miestappokaan. Ei hänkään kiihoittunut siitä vähääkään, vaan tuota sievää kertojaa katsellessa hänen aivoissaan heräsi verkalleen, kenties myöskin jonkinlaisen lemmen ja kotoisen vaiston jouduttamana, ajatus että tuostapa hän saisi puolison, joka vetäisi vertoja läheisimmän ympäristön parhaimmille. Hän ajatteli asioita suoraan, tämä metsämiehistä ensimäinen ja yleiseen kunnioitettu salon eläjä. Kun ajatus kerran oli herännyt, niin se kasvoi kasvamistaan ja kelpo Vaara oli tottunut käymään tuumasta toimeen. Viisikuudetta ikävuotta ei suinkaan ollut kokonaan jäähdyttänyt verta hänen pullistuvissa suonissaan. Hänellä oli edessään kosinta ja se oli suoritettava viipymättä. Saadakseen olla rauhassa hän käski toisen poikansa, Kivikäden, joka istui läheisellä paadella kuunnellen avosuin Kuukasvon kertomusta, lähtemään Nopsajalan ja veljensä luo metsään. Siellä saattoi liikuskella petoja, ja kaksi miestä tuli aina toimeen paremmin kuin yksi, lausui tämä viekas taatto-erämies-rakastaja.
Poika oli yhtä taitava vainuaja kuin joku punanahka tai austraalialainen metsästäjä; hän löysi pian veljensä ja Nopsajalan valitseman polun ja saavutti heidät. Kuunnellessaan heidän pakinaansa hän iloitsi siitä, että oli päässyt heidän seuraansa. Kolmisin riennettiin nyt laaksoa kohti. Puut alkoivat jo luoda pitkiä varjoja, kun he saapuivat kohdalle, missä jyrkempi vaaran rinne vaihtui loivemmaksi ja missä kaavittu maa, katkenneet oksat ja syvät jalan jäljet selvästi kertoivat eilispäivän kamppailusta.
Mutta olipa sen ohessa jotain muutakin. Taistopiirin reunassa oli kellertävän ruskea lehtimatto, jolle joku oli kaatunut. Sateen tasaisesti sullomalla puhtaalla lehtivaipalla näkyi täpliä, joiden purppura vasta äskettäin oli vaalentunut karmosiiniksi. Ja tuossa oli pinta röyheltynyt ja hiukan kuopalla. Kaikki kolme tiesivät, että siinä oli ihminen heittänyt henkensä. Sisarukset seisoivat rinnan lausumatta sanaakaan. Nuorukaiset olivat kummissaan; neitonen käsitti puoleksi asian laidan. Hän ei empinyt hetkeäkään. Varman vaiston ohjaamana Nopsajalka kulki, ajattelematta tai tietoisesti etsimättä, paikalle mihin ihminen oli haudattu tuoreen mullan ja kivien alle. Tuo hiljattain tasattu röykkiö puhui selvää kieltä.
Joku lepäsi siinä haudattuna, mutta ken? Oliko se Tammi, vaiko Ab?
"Kaivanko?" kysäsi Kivikäsi, valmistautuen työhön, ja samoin teki myöskin vanhempi veli, Oksa.
"Älä! älä!" huusi Nopsajalka. "Hän on haudattu syvälle ja yllä on kiviä. Yö lähestyy ja sudet ja hyeenat saapuvat, ennenkuin ennättäisimme tiehemme. Anna sen olla. Siellä on joku, mutta se, joka on hänet surmannut, on haudannut hänet. Hän tulee takaisin!" Nuorukaiset vaikenivat ja lähtivät seuraamaan Nopsajalkaa kotia kohti.
Aurinko oli jo laskemaisillaan mailleen, kun he saapuivat Vaaran luolalle. Siellä oli tapahtunut jotain, mutta tarpeetonta on ruveta kuvaamaan sitä yksityiskohtaisesti. Kelpo Vaara ei ollut mikään nahjus kosijaksi eikä Kuukasvokaan hermostunut neitonen. Perheen toisten jäsenten joutuessa luolalle hän keikkui jo sen emäntänä.
Tässä ei tullut kysymykseenkään, että "loukattu" perhe ryhtyisi kostohankkeisiin. Tyttö oli elellyt ijäkkään isänsä kanssa, jonka toimeentulosta hän oli puoleksi pitänyt huolta; kenties tämäkin siirtyisi nyt Vaaran luolaan, viettääkseen loppupäivänsä siellä saviastioita valmistellen ja kaikellaisissa muissa pikku hommissa. Näin alkoi uusi hallitusjärjestelmä.
Nopsajalalla ei ollut mitään sitä vastaan. Tämä omituinen emintimä oli ollut hänen nöyrä, mutta uskollinen ystävättärensä. Nopsajalka pysyi kaikkialla vallitsevana naisolentona ja hän tiesi sen, vaikka alistuikin aina voiman alle, muuta lakia kun ei ollutkaan. Siitä huolimatta hän osasi päästä tahtonsa perille. Kuukasvon kanssa hän tuli helposti toimeen, ja oikeastaan hänestä tuntui hauskalta, että ystävättärestä oli yht'äkkiä tullut pysyväinen asukas siihen luolaan, missä hän oli syntynyt ja viettänyt kaiken elämänsä. Kun molemmat tytöt kohtasivat toisensa ja Vaara ilmoitti lyhyesti asian laidan, niin kannattipa nähdä heidän muotoansa. Kuukasvon piirteet kuvastivat levottomuutta ja toivoa, Nopsajalan ensin äkillistä hämmästystä ja harmia, sitten ajattelua. Hetkisen mietiskeltyään kumpikin pyrskähti hilpeään nauruun.
Uutinen äsken keksitystä haudasta ei tehnyt sanottavaa vaikutusta tähän ryhmään; ainoastaan Nopsajalassa se herätti paljon mietteitä, mutta hän ajatteli äänetönnä. Häntä vaivasi kysymys: "kuka lepäsi siinä?" Miestappo ei tuntunut perheen muista jäsenistä lainkaan kummalliselta eikä kukaan moittinut murhaajaa tai ehdottanut häntä rangaistavaksi. Saattoihan toisinaan tapahtua sellaistakin, että luolamies, joka oli surmannut toisen, joutui arvaamatta vuorelta vierivän paaden alle tai kaatui viidakkoa kulkiessaan piikärkisen keihään lävistämänä. Mutta se oli vain vihastuneen isän tai veljen työtä, oikeuden kädellä ei ollut siinä asiassa mitään tekemistä, eivätkä sellaiset rangaistusyritykset olleetkaan erittäin tavallisia.
Nopsajalan rinnassa oli jotain, joka painoi kiven tavoin. Se oli yhtä raskas, niin hän ajatteli, kuin kivi tuon miehen yllä, joka nyt makasi mustassa mullassa siitä syystä, että oli juossut hänen peräänsä. Kukahan se oli? Saattoi olla Ab! Ja kaiken yötä tyttö heittelehti levottomana lehtivuoteellaan eikä saanut rauhaa seuraavinakaan öinä.
Mitä Kuukasvoon tulee, niin vaikeata on sanoa, mitä tuo pullea ja pörröinen nuori olento ajatteli, kun perhe oli perehtynyt uuteen järjestykseen ja hän itse antautunut emännän tehtäviinsä. Yhtä leveä oli hänen hymynsä, yhtä hilpeä hänen mielensä, mutta kukapa tietää, mitä hän tuumi nähdessään Nopsajalan palavan katseen ja mietiskelevän ilmeen. Ehkäpä hän muisteli toisinaan noita kahta nuorta miestä, joiden hän oli aivan äskettäin nähnyt osoittavan sellaista voimaa ja väkevyyttä ja joita niin kernaasti katseli. Nyt hän oli vaimo, mutta kuului toisellaiselle miehelle. No, oli miten hyvänsä; Vaara oli hyvä turva ja oivallinen riistan hankkija — sitäpaitsi komea mies.
Nopsajalka ei oleskellut nykyisin paljoa luolassa. Hän pysytteli sen edessä olevalla aukeamalla tai vaelteli läheisessä metsässä. Naisen vaisto neuvoi häntä liikuskelemaan ulkosalla, milloin hän vain saattoi. Muuan mies tulisi etsimään häntä. Mutta se ajatus herätti myöskin kauheata pelkoa. Kuka se olisi? Eräänä iltapäivänä hän näki sitten jotain.
Metsä-aukeaman poikki, lähellä luolaa, livahti kaksi harmaata olentoa ja tuossa tuokiossa istui tyttö puussa. Nyt seurasi jotain odottamatonta. Aivan noiden harmaiden otusten kintereillä saapui mies täysissä aseissa, innokkaana, valppaana ja äänetönnä, antaen katseittensa etsien harhailla yli aukeaman. Se oli Ab.
Tyttö huudahti riemusta, mutta kyyristyi sitten säikähtyneenä lehvien suojaan. Hän tunsi itsensä onnellisemmaksi kuin milloinkaan ennen. Ratkaistu oli kysymys, joka oli niin kiusannut hänen mieltään! Mies, joka makasi maan povessa Vaaran rinteellä, oli Tammi eikä Ab.
Silloin kuului joku kapuavan nopeasti ylöspäin ja nuori luolamies ilmestyi hänen rinnalleen oksalle. Tällä kertaa ei ollut puhettakaan pakenemisesta. Tytön kasvot puhuivat kyllin selvää kieltä, niin selvää että Ab, joka oli vielä hiljattain päätöksestään huolimatta tuntenut epäilystä, tiesi valittunsa kuuluvan hänelle. Heidät valtasi onnellisuus, joka aina lankeaa lempivien osalle, olkootpa sitten ihmisiä, lintuja tai nelijalkaisia. Ja sitten tehtiin nopea päätös. Ab vaati neitoa lähtemään viipymättä kerallaan ja kertoi hänelle uudesta luolastaan ja kaikista hommistaan. Mutta tämä säikähtyi peräti kuullessaan tulevan kodin sijaitsevan petojen suosimassa vaarallisessa seudussa. Silloin Ab otti puheeksi nuo pienet lentävät keihäät, jotka Rampa-ukko oli hänelle valmistanut, ja ihmeellisen jousensa, joka lennätti ne kohti. Se rauhoitti tyttöä, hän rupesi pian tuntemaan verratonta urheutta ja ylpeilemään uljaasta miehestään.
Ei ollut tällä kertaa lainkaan tarpeen viedä tyttöä väkivalloin tai viekkaudella, sillä Vaara antoi täyden tunnustuksen Abin voimalle ja kunnolle. Molemmat kävivät yhdessä luolalle, missä rakennettiin juhla-ateria, ja myöhemmällä lähti kaksi nahkapukuista ihmistä, mies ja vaimo, yhdessä samoamaan salon halki. Pitkä oli matka ja tarkkaan oli tähystettävä vieraan seudun polkuja riennettäessä. Mutta lopulta ennätettiin luolalle, juuri kun aurinko laskeutui punaisena, valaen kaikkialle ruusunkarvaista hehkuaan.
Äänettöminä astui pari aukeamalle, jonka laidassa sijaitsi heidän asumuksensa ja linnansa. Suunnaton paasi suojeli luolan suuta, jättäen siihen vain ahtaan aukon. Taivasta kohti kohosi somasti kiemurrellen savua hiiltyvästä nuotiosta, jonka Ab oli edellisenä päivänä laatinut. Kaikkea tätä katsellessaan Nopsajalka nauroi iloisesti, joskin väristen, sillä hän oli nyt antautunut miehelle ja tämä oli johtanut hänet asuntoonsa.
Mutta mies katseli neitoaan ihastuneena. Hänen suonensa tykkivät kiivaasti. Kätensä hän kietoi naisensa ympärille ja yhdessä he astuivat luolaan. Heillä oli häät, mutta ilman juhlamenoja. Niinkuin satakielet yhtyvät toisensa tavattuaan, tai kuten koirashirvi ottaa itselleen puolison, niin tuli näistäkin kahdesta uskollinen aviopari.
Pimeys verhosi maan, luolan suulle rakennettu tuli leimahti ilmi liekkiin ja Ab ja Nopsajalka alkoivat yhdyselämänsä.