SEITSEMÄSKOLMATTA LUKU.
PIKKU RAMPA.
Abin kaikista lapsista oli Pikku Rampa, vanhin poika, eniten rakastettu — mikä oli varsin omituista siihen aikaan nähden. Ollessaan tuskin parin vuoden vanha tuo tukeva ja hilpeä lapsukainen putosi eräältä kallion kielekkeeltä, minne se oli kavunnut leikkimään, ja taittoi molemmat säärensä. Kummallista kyllä poikanen jäi eloon, vaikka siihen aikaan elämisen oikeus riippuikin melkein yksinomaan elämisen kykeneväisyydestä. Nopsajalan äidinrakkaus varjeli poikaa luonnon viimeiseltä säälimättömältä iskulta, vaikk'ei hän sen koommin kyennytkään enää kävelemään. Luonnollisesti hänelle annettiin nimeksi Pikku Rampa, ja lapsi oli ennen pitkää vallannut vanhan asesepän sydämen, kuten nimenkin.
Luolaihmisen aikana ei perhe-elämä vielä ollut niin sydämellistä ja kiinteätä kuin meidän päivinämme. Mies ja vaimo olivat toisilleen uskollisia kuten kehittyneemmät eläimet, ja lapsia hoidettiin niiden varhaisempina ikävuosina karkealla hellyydellä. Ehdotonta riippuvaisuutta ei kuitenkaan kestänyt kauaa, lapset pakotettiin jo varhain pitämään osittain huolta omasta ravinnostaan ja välttämättömyys opetti heidät suojelemaan itseään. Mutta vaikk'ei Pikku Rampa kyennytkään omasta puolestaan ottamaan hartioilleen riippumattoman olemassaolon taakkaa, ei häntä kuitenkaan surmattu tai jätetty kuolemaan hoidon puutteeseen, kuten monen muun raajarikon lapsen olisi saattanut käydä siihen aikaan. Saatuaan kerran armon hän voitti omaistensa villit sydämet ja tuli Abin ja Nopsajalan kodin kaivatuimmaksi ja suosituimmaksi olioksi. Hän sai yhä nauttia jatkuvaa lempeä ja huolenpitoa, jonka perheen vankkaraajaiset pojat ja tyttäret vartuttuaan kadottivat, murehtimatta sitä sen enempää.
Se oli harvinaista silloiseen aikaan nähden. Olihan lapsella muitakin ominaisuuksia kuin avuttomuutensa ja heikkoutensa, jotka vetivät sen puoleen omaisten sydämet; mutta ensi sijassa juuri sen täydellinen riippuvaisuus toisista teki siitä tuon pienen oppimattoman, kesyttömän piirin keskipisteen. Pikku Rampa oli kenties ensimäinen lapsi, jota konsanaan hellittiin sellaisesta vaikuttimesta.
Äidiltään lapsi oli perinyt hilpeän mielialan, jota ei mikään voinut masentaa. Usein, kun palattiin sellaisilta pikku retkiltä, joilla poikanenkin saattoi olla mukana, ja hän istui Nopsajalan olalla tai Korvapuolen, hiljaisen mietiskelevän vaarinsa väkevällä käsivarrella, hän päästeli kimakoita lintu-ääniä tai matki muita eläimiä, ja välillä hänen naurunsa helisi niin että korpi kaikui. Toiset lapset kerääntyivät hilpeän raajarikon ympärille, koettaen viedä hänestä voiton, ja vanhempi väki hymyili nähdessään ja kuullessaan, mikä iloinen sekamelska vallitsi tuon piskuisen meluajan seutuvilla.
Retket joelle olivat pienuudesta pitäen Pikku Ramman suurin ihastus. Hän antautui matkavalmistuksiin innolla ja riemulla, joka todisti hänen rujossa ruumiissaan olevan seikkailunhaluisen hengen; ja kun kalastusretkikunta lähti Tulileiristä, niin se oli vaillinainen, ellei mukana kuljetettu Pikku Rampaa, koko tilaisuuden iloa ja elämää.
Kukaan ei unohtanut koskaan sitä päivää, jolloin Pikku Rampa — hän oli silloin noin kuusivuotias — sai pyydystetyksi ensimäisen kalansa. Hänen riemunsa ja ylpeytensä tarttui kaikkiin, kun hän asetti näytteille saaliinsa ja kerskaili siitä, mitä hän ensi kerralla pyydystäisi joesta. Ja kun kotiin palattua Rampa-ukko kutsui häntä "suureksi kalastajaksi", niin kääpiö kävi ylpeydestä sanattomaksi. Hänen pieni povensa paisui, silmät säihkyivät, ja sitten hän vääntäysi Nopsajalan käsistä Rampa-ukon syliin, pujottausi vanhuksen turkkiin ja kätki kasvonsa siihen; ja nämä kaksi ymmärsivät toisensa.
Hiukan tämän suuren kalastustapahtuman jälkeen kuoli Abin äiti Punatäplä. Hän ei ollut koskaan päässyt oikein mukautumaan uuteen elämään Tulilaaksossa, vaan alkoi sinne siirryttyään nopeasti vanhentua. Viimein hän sai ankaran kuumeen, joka teki lopun hänen kärsivällisestä, uutterasta elämästään.
Hänen kuolemansa jälkeen Korvapuoli alkoi oleskella ahkerasti Rampa-ukon luolassa, he kun olivat vanhoja ystäviä. Usein tavattiin heidän luotaan myöskin raajarikko poikanen. Tämä ei ollut aina iloinen ja hilpeä. Toisinaan hän makasi päiväkausia kotona lehtivuoteellaan heikkona ja potevana, äänetönnä ja kummallisena. Kun sitten äidin huolenpito oli palauttanut häneen hiukan voimia, niin hän pyysi päästä Rampa-ukon luo. Siellä hän sanoi voivansa nukkua rauhassa ulkomaailman melulta ja valolta, ja viimein hän vaati ja saikin oman pesän Rampa-ukon luolan lämpöisimmässä ja pimeimmässä loukossa, missä hän vietti jokaisen yön ja joskus melko osan päivääkin, milloin hänelle tuli tuskan ja voimattomuuden puuska.
Täällä hän saattoi monesti tarkoin silmin ja korvin katsella ja kuunnella, kuinka Ab, Korvapuoli ja Rampa-ukko valmistelivat keihäänkärkiä tai nuolenpäitä ja pohtivat, miten voisivat parantaa noita aseita, joista riippui niin paljon. Ja hitaina pimeinä iltahetkinä tai myrskypäivien puolihämärässä, kun molemmat raajarikot olivat jääneet kahdenkesken, vanhus rupesi joskus ajan kuluksi kertoilemaan; ja välistä hän koetti käheällä äänellään laulaakin pikku kuulijalleen katkelmia Raakkukansan hurjista laulutarinoista, sillä Raakkukansa oli kehittänyt itselleen jonkinlaisen kertovaisen laulun.
Kerran Nopsajalka, istuessaan Rampa-ukon nuotion ääressä, jutteli heille siitä ajasta, jolloin hän ja Ab olivat aseettomina jääneet luolansa ulkopuolelle ja heidän oli syöminen itselleen tie karhun läpi päästäkseen asuntoonsa. Hämmästyivätpä silloin äiti ja vanhus aika lailla, kun Pikku Rampa tämän kuullessaan purskahti nauruun. Hänessä oli näet kipinä leikillisyyttä ja hän saattoi tajuta seikkailun hullunkurisen puolen, jota Nopsajalka ja Ab eivät olleet huomanneet. Tuo pieni poikanen näki hämärästi olemassaolon yllätykset, valo- ja varjopuolet sekä vastakohdat, ja ne houkuttelivat hänet toisinaan nauramaan. Luolaihmisen nauru ei ollut mikään jokapäiväinen tapahtuma, ja milloin se ei pulpahtanut yksinkertaisesti ruumiillisesta hyvinvoinnista ja elämänhalun yltäkylläisyydestä, se oli todennäköisesti vakavaa ja ilkeätä laatua. Leikillisyys, huumori, on myöhäisimpiä, kuten kalleimpia jyväsiä, mitä on varissut ajan tuntilasista, mutta Pikku Rampa oli jotenkuten saanut hituisen tuota sateenkaari-lahjaa jo kauan ennen kuin sen aika tuli ilmestyä maailmaan, ja pian se oli hänen kerallaan jälleen katoava moneksi vuosisadaksi.
Eräänä päivänä, kun Pikku Rampa oli jälleen käynyt joella toisten kantamana, hän kertoi palattuaan vanhalle ystävälleen, kuinka hän oli kalastamiseen väsyttyään istunut pitkät ajat äyräällä leväten ja katsellen metsää, virtaa, sen pieniä sukkelia eläjiä, lintuja ja eläimiä, jotka tulivat juomaan. Kuvatessaan erästä peuralaumaa, joka oli kulkenut hänen läheltään, poika otti käteensä palasen Rampa-ukon punasta kalkkikiveä ja piirsi luolan seinälle eläimen kuvan. Vanhus tuijotti ymmällään. Kuva oli ihmeellisessä määrässä luonnonmukainen. Lapsella oli suuri lahja: hän muisti näkemänsä ja hänen kätensä oli taitava.
Menestyksensä rohkaisemana poika piirusteli edelleen ihastuttaen Rampa-ukkoa harvinaisella kyvyllään ja tarkkuudellaan. Tunti- ja päiväkausia harrastettiin sitten vanhuksen luolassa tätä jaloa työtä. Opettaja oli ihastunut. Hän toi kätköstään parhaat palat mammutin luuta tai virtahevosen hammasta ja antoi ne Pikku Rammalle leikeltäviksi ja uurrettaviksi. Ja aikojen kuluessa nuori taiteilija vei voiton vanhemmasta ja hänestä tuli opettajansa ylpeys. Toisinaan hän aherteli myöhään yöhön, sillä hän ei saattanut heretä työstä, ennenkuin se oli valmis — mutta sitten hän nukkui lämpimässä pesässään aina keskipäivään asti ryömien ulos vain paistaakseen itselleen palan lihaa lähimmällä nuotiolla tai ottaen osaa Rampa-ukon ateriaan, kuinka kulloinkin parhaiten sopi.
Kaikki muu menestyi, kehittyi ja kukoisti Tulilaaksossa, vain Pikku Ramman raihnas ruumis kasvoi hitaasti, ja kahdennentoista ikävuoden alussa hänessä tapahtui muutos. Hän pysyi alituiseen heikkona ja kävi päivä päivältä yhä avuttomammaksi. Hänen oli luovuttava rakkaista matkoistaan joelle; pian päättyivät hänen pienimmätkin retkeilynsä, joita hän oli vanhan Korvapuolen väkevällä käsivarrella istuen tehnyt kallion huipulle, mistä saattoi nähdä koko maailman yhdellä silmäyksellä.
Kun talven lumi alkoi lennellä ilmassa, niin Pikku Rampa lepäsi hiljaa vuoteellaan katsellen suurilla silmillään kaihoten Nopsajalkaa, joka turhaan ponnisti puutteellista kykyänsä saadakseen hänet syömään ja voimistumaan. Hän puuhaili hänen ympärillään aivan kuin huolestunut emälintu lepattelee pesästä pudonneen poikasensa päällä, mutta ei voinut parhaalla tahdollaankaan palauttaa lapseensa edes entistä heikkoa terveyttäkään. Abkin saapui toisinaan paikalle, katseli surumielisenä molempia ja poistui sitten alakuloisena, tuntien rinnassaan raskasta painoa. Rampa-ukko oli yhäti työssä, mutta aina hän oli valmis ojentamaan pikku kaimalleen vettä tai kääntämään hänen karkealla vuoteella viruvaa väsynyttä ruumistaan tai levittämään nahkoja sen yli. Ja aina Nopsajalka odotti, toivoi ja pelkäsi.
Viimein Pikku Rampa kuoli ja haudattiin kivien alle; ja lumi peitti yksinäisen kummun, joka sijaitsi havupuiden alla Tulilaakson ulkopuolella.
Nopsajalka muuttui vaiteliaaksi ja murheelliseksi, ei hän voinut enää hymyillä eikä nauraa. Hän ikävöi Pikku Rampaa, ei syönyt eikä nukkunut. Eräänä iltana, koettaessaan lohduttaa häntä, Ab sanoi: "Saat nähdä hänet jälleen".
"Mitä sinä tarkoitat?" huudahti Nopsajalka. "Saat nähdä hänet; hän tulee yöllä. Käy nukkumaan, niin saat nähdä hänet."
Mutta Nopsajalka ei saattanut vielä nukkua ja monena yönä hänen silmänsä painuivat umpeen vasta aamupuolella, kun äärimmäinen väsymys pakoitti uinahtamaan.
Vihdoin, monen päivän ja yön perästä, Nopsajalka näki unessa Pikku Ramman, aivan kuin ilmielävänä. Mutta hän ei viipynyt kauaa. Ja yhä uudelleen hän näki hänet ja se tuotti hänelle hiukan lohdutusta, sillä lapsi hymyili. Nopsajalka oli murehtinut häntä, joka makasi erillään kivien ja lumen alla kaikkea hoitoa vailla, niin sanomattomasti että tuo hymy kevensi hänen raskasta sydäntään, ja hän kertoi Abille nähneensä Pikku Ramman, kertoi vaan kuiskaten — sillä hän tiesi ettei sellaisista asioista ollut hyvä puhua ääneen. Ja hän ilmaisi myöskin tuskansa siitä, että lapsi saapui vain yöllä eikä milloinkaan päivällä, mutta hän ei valittanut. Hän sanoi vain: "Tahdon nähdä hänet päivällä".
Eikä Ab voinut keksiä siihen mitään vastausta. Mutta se sai hänet
ajattelemaan yhä enemmän. Hän tunsi halua päästä entistä lähemmäksi
Nopsajalkaa, vaimoansa, joka ei ollut enää neitonen, vaan kuolleen
Pikku Ramman ja hänen toisten lastensa äiti.
Hänen mielessään heräsi hämäränä, mutta itsepintaisena ajatus, etteivät raaka voima ja väkevyys, terävät aistimet ja hurja rohkeus olleetkaan ainoat ominaisuudet, jotka muodostivat ihmisen ja vaikuttivat hänessä. Raajarikko Rampa-ukko, joka ei kyennyt metsästämään eikä itseään puolustamaan, oli kaikesta huolimatta merkityksellinen olento, ja Pikku Rampa, heidän avuton lapsensa, oli ollut kyllin voimakas voittaakseen ja säilyttääkseen kaikkien rotevien ja karkeiden luolaihmisten rakkauden. Ab oli pahoillaan Nopsajalan tähden. Kun murheellinen äiti keväällä piti sylissään pientä tyttölasta, niin hänen katseensa kävi jälleen hiukan kirkkaammaksi ja Abkin iloitsi sen huomatessaan. Mutta kumpikaan ei unohtanut koskaan esikoistaan ja rakkaintaan, Pikku Rampaa.
KAHDEKSASKOLMATTA LUKU.
TAISTELU VALLITUKSELLA.
Abin huomion ollessa kiintyneenä kotiasioihin alkoi taivaalle nousta uhkaavia pilviä. Hän ja Härkänaama olivat tunteneet toisensa jo ennen tiikerinajoakin. He olivat metsästäneet yhdessä, ja kerran Härkänaama oli käynyt muutamine seuralaisineen Tulilaaksossa ja havainnut sen varsin edulliseksi ja viehättäväksi paikaksi.
Nyt Härkänaama oli mennyt tiehensä vihaisena ja muristen, eikä hänen laistaan miestä suinkaan kannattanut katsoa yli olkansa. Kotiseudulle palattuaan hän ei lakannut raivolla muistelemasta Abin voitonmerkkiä. Miksi annettaisiin tämän lännen luolamiehen pitää yksin hallussaan tuo laakso, joka oli lämmin ja vihanta talvellakin ja minne villipedot eivät voineet päästä? Miksi oli hänen, tämän Abin, sallittu viedä mukanaan koko tiikerintalja? Aprikoiminen kehittyi päätökseksi ja Härkänaama keräsi sukulaisensa ja kumppaninsa. "Lähtekäämme ottamaan Tulilaakso Abilta", hän virkkoi heille, ja vähitellen kuulijat taipuivat ehdotukseen, vaikka moni varoittikin ryhtymästä niin vaaralliseen yritykseen.
"Tuolla alempana joen varrella on toisia tulia", sanoi muuan vanhus. "Mennään sinne, jos tulta eniten tarvitsemme; silloin emme häiritse ja suututa Abia, joka on elänyt vuosikausia laaksossaan. Miksi rupeaisimme taistelemaan Abin ja hänen väkensä kanssa?"
Mutta Härkänaama nauroi ääneen. "Onhan niitä muitakin maatulia", hän sanoi. "Tiedän sen hyvin, mutta niistä ei ole yksikään sellainen, että se kiertäisi leimuavana aitana laaksoa vuoren kyljestä toiseen. Ja onko niiden piirissä vettä ja muodostavatko ne muurin petoja vastaan? Me lähdemme taistelemaan Abia vastaan ja otamme häneltä laakson."
Ja niin he antautuivat tuohon uhkayritykseen. He etsivät siihen apua myöskin Raakkukansalta, mutta onnistumatta. Raakkukansan ja tulilaaksolaisten välit eivät olleet ensinkään huonot ja Abhan juuri oli tiikerinkin tappanut. Sitäpaitsi eivät he pitäneet viisaana sekaantua salolaisten keskinäisiin riitoihin, sillä näillä oli hyvä muisti ja raskaat kirveet. Ainoastaan jokunen nuoremmista ja seikkailunhaluisemmista liittyi Härkänaaman joukkoon, mutta se tapahtui heimon suostumuksetta.
Idän luolamiesten tummapintaisen johtajan seurue kasvoi kuitenkin melkoiseksi. Siihen kuului oivia taistelijoita, ja sanansaattajain käytyä laajalti ympäri itäisiä tienoita hänen luokseen kokoontui lähes pari sataa metsämiestä, jotka osasivat heittää keihäänsä ja käyttää kirvestä eivätkä pelänneet henkensä puolesta.
Joukko lähti Härkänaaman johtamana liikkeelle Tulimaata kohti, aikoen yllättää laakson väen. He kulkivat nopeasti, mutta vielä nopeampi oli muuan ketterä nuorukainen, jonka Raakkukansan vanhimmat olivat lähettäneet heidän edelleen päivää varemmin. Ja niin Ab sai kuulla tuosta aiotusta ryöstöretkestä. Riensipä silloin laaksosta juoksijoita eri suunnille, Nopsajalan silmät kävivät leimuaviksi, koska Abia uhattiin, vanha Vaara tarkasteli huolellisesti keihäitään ja teroitti miettiväisenä isoa kivikirvestään, Kuukasvo läjähytteli lapsiaan ja keräsi aseita kasaan, ja Rampa-ukko meni luolaansa ja viipyi siellä puuhaten jotain kaikille tietymätöntä.
Kaikkialta saapui lännen luolamiehiä, sillä konsanaan ei laaksossa oltu evätty keneltäkään ravintoa ja suojaa eikä kukaan rakastanut itäläisiä. Eri heimojen raivostuneet erämiehet olivat useasti riidelleet saaliista ja monasti oli salon sydämessä sattunut verisiä kaksinkamppailuja. Suuri ei heidän joukkonsa ollut, ei läheskään niin lukuisa kuin idän miesten, mutta silti ei lähestyvä Härkänaama ollut niin erityisen edullisessa asemassa. Laaksoon kerääntynyt joukko oli tosin puolta pienempi hänen seuruettaan, mutta se oli hyvin asestettu ja varustusten sisäpuolella, ja puolustajain joukossa oli muutamia, joita ei ollut hyvä kohdata kahakassa.
Mutta Härkänaama oli täynnä luottamusta eikä hän ensinkään masentunut, kun hän ryömiessään joukkoineen esiin huomasi laakson tavallisen tien tukituksi ja asukkaiden kaikin tavoin valmistautuneen antamaan hänelle lämpimät tervetuliaiset. Olihan siellä yksi aukko, jota ei voitu sulkea niin lyhyessä ajassa, nimittäin puron uoma. Tätä solaa myöten heidän oli tunkeuduttava, sillä mahdottomalta näytti päästä yli muurin, joka kohosi liekkien välissä ja sulki pohjoisessa olevan aukon. Se oli liian kapea, korkea ja jyrkkä ja siinä oli liian monta reikää, joista lännen miehet voivat tunnetulla taidollaan lennättää purevia vasamiaan.
Purossa oli tähän vuoden aikaan vettä niin vähän, että sitä myöten saattoi helposti kahlata, ja sen luo oli rakennettu vain vähäinen sulku petojen varalle, sillä Ab ei ollut koskaan otaksunut ihmisten hyökkäävän laaksoon. Siltä kohtaa mies voi vähällä vaivalla kavuta muurin ylitse eikä siinä päälle päätteeksi ollut puolustajilla mitään ylävämpää ja edullista asemaa.
Koska nyt oli tarpeetonta salata toimiaan, niin viholliset järjestäytyivät puron varsille laakson länsipuolelle ja valmistautuivat hyökkäämään. Heillä oli muutamia etuja. Olivathan he vahvoja miehiä, jotka taisivat käyttää aseitaan, ja lukumäärältään he olivat melkein kaksi kertaa voimakkaampia.
Laaksossa oli jo havaittu vihollisen tulo ja käsitetty hänen aikeensa, ja jäntevän Abin johdolla oli nopeasti käyty käsiksi tarpeen vaatimiin taisteluvalmistuksiin.
Puolustajilla oli se suuri etu, että he saattoivat vastustaa kiipeävää vihollista lujalta jalansijalta, ja niinpä olikin puron varrelle, hiukan ylemmäksi petojen varalle rakennettua muuria, laadittu karkeatekoinen, laaja kivilava, jolle laakson koko väki voi hädän tullen vetäytyä. Tälle oli taistelijain kokoonnuttava puolustaakseen kykynsä mukaan heittokeihäillä ja nuolilla ensimäistä solaa, ja täällä heidän oli lopuksi voittaminen tai menettäminen. Tämä kuului yleiseen valmistautumiseen, mutta sen ohella olivat laakson tärkeimmät asujamet ryhtyneet myöskin omakohtaisiin varokeinoihin.
Vasemmalla solasta, jota myöten hyökkääjien oli saavuttava, kohosi kallio jyrkkänä ja eräällä kohdalla pistäysi ulospäin korkea pengermä, jolle kuitenkin pääsi helposti Tulilaakson puolelta. Ab ja vihainen, levoton ja melkein kyynelöivä Nopsajalka neuvottelivat keskenään puolustustoimenpiteistä. Tuo hurmaava nainen, joka nyt oli heimonsa paras joutsija, oli äkkiä kehittynyt taistonhaluiseksi olennoksi ja vaati nyt itselleen erityisen paikan. Niinpä päätettiin, että hän asettuisi jousineen ja nuolivarastoineen ulkonemalle ja koettaisi sieltä parastaan. Siellä oli verrattain turvallista ja Ab määräsi hänet sinne.
Vanha Vaara ei virkkanut monta sanaa. Kaikki pitivät melkein luonnollisena asiana, että hän seisoisi Abin kera vallituksella, vaarallisimmassa kohdassa. Oikein tyydytyksellä ja ihailulla katseli tuota hoikkaa, jäntevää ja päättäväistä vanhusta, kun hän kuljeskeli hiljalleen sijoitellen paikoilleen aseita, joita hän arveli tarvitsevansa. Kuukasvo häntä yhä seurasi silmillään, milloin hän ei ollut kurittamassa tummia mukuloitaan; sillä hän oli jo aikoja sitten oppinut tuntemaan harmaata valtijastaan kohtaan lempeäkin eikä vain syvää kunnioitusta.
Olihan siellä yllä mainittujen lisäksi muitakin kelpo taistelijoita, miehiä ja naisia, jotka olivat valmiit tekemään parastaan, mutta nämä harvat olivat päähenkilöitä. Härkänaama ja hänen voimakas joukkonsa oli sillä välin sopinut suunnitelmastaan ja pian he hyökkäisivät matalan puron uomaa myöten urhoollisina ja hurjina, kuten ainakin miehet, jotka olivat tottuneet katsomaan kuolemaa silmästä silmään ja ottamaan mitä halusivat.
Julkisesti ja uhkaavin huudoin hyökkääjät kiipesivät puroa myöten, sillä peitteleminen ei tullut enää kysymykseenkään. Vain harvoilla oli jousia eivätkä heidänkään nuolensa tehonneet ensinkään; mutta kaikilla oli jäntevät lihakset, keihäät ja kirveet. He ryntäsivät niin tuimasti, kuin oli mahdollista liukkaiden kivien yli hyrskyävässä vedessä, ja tunkeutuivat yksitellen kiviröykkiöiden välitse aivan vallituksen eteen. Kaiken aikaa sateli heidän keskelleen nuolia ja useampi kuin yksi mies kaatui kivikärkisen vasaman lävistämänä vedessä pulikoimaan, nousematta enää milloinkaan. Mutta tulipa myöskin aika, jolloin jousi oli heitettävä syrjään.
Rynnäkkö tehtiin mainiosti ja yhtä oivallista oli miesten käytös vallituksen takana. Kumpikin joukko ei voittanut toistaan uljuudessa, sillä molempiin kuului erinomaisia sotijoita. Ei roomalaisten kehuttu lyhyt miekkakaan vaatinut käyttäjältään suurempaa miehuullisuutta kuin piikärkisen keihään, kivipuukon tai isketyn kirveen käsitteleminen. Niin kamppailtiin pitkin varustusta mies miestä vastaan, säästämättä toistensa henkeä.
Hyökkääjät menettivät paljon väkeä, sillä nuolia sateli alituiseen eikä kömpelöinkään jousimies voinut olla osaamatta niin isoon joukkoon. Mutta yhä ylöspäin he rynnistivät vallituksen juurelle, missä syntyi tulinen, murhaava ottelu. Eteläpuolella, lähellä sitä kohtaa minne Nopsajalka oli kavunnut jousineen ja nuolikasoineen, seisoi Ab etummaisena, ja lähellä kivivarustuksen toista päätä sinkahutteli vanha Vaara keihäitään ja murskasi kirveellään ryntääjäin pääkalloja. Taistelu muodostui ylen veriseksi; toisella puolen oli vaakalaudalla edullisempi asema, toisella suurempi miesluku. Ja Ab ja Härkänaama etsivät kumpikin toisiaan.
Niin jatkui taistelua runsaasti puoli tuntia ja sen tauotessa makasi vallituksella kuolleita ja kuolevia ja puron vesi punertui kaatuneiden ryntääjien verestä. Sekä Ab että Vaara olivat suoriutuneet kahakasta haavoittumatta. Hyökkääjien tunkeutuessa kovin lähelle Ab oli aika ajoin kuullut nuolen suhahtavan ja nähnyt lähimmän vihollisen kaatuvan, ja vanhan Vaaran takaa kajahteli jonkun naisen hurjistuneita huutoja ja sinkoili kiviä niitä päin silmiä, jotka koettivat päästä häneen käsiksi. Mutta nyt taistelu laimentui tuokion ajaksi.
Härkänaama oli havainnut mahdottomaksi valloittaa niin hyvin puolustettua jyrkännettä ja oli miettinyt, miten voisi paremmin saavuttaa päämääränsä ja tuhota Abin ynnä hänen väkensä. Hän oli kuullut kerrottavan, kuinka Ab ensin saapui tähän laaksoon, kuinka hän oli susien ahdistamana loikannut liekkien läpi, ja se synnytti hänessä uuden tuuman. Mitä yksi mies oli tehnyt, se kävisi päinsä muillekin, ja valiojoukko mukanaan hän teki nopeasti kierrosliikkeen ja samaan aikaan päävoima hyökkäsi jälleen vimmatusti vallitusta vastaan.
Jos taistelu oli ennen ollut oivallista, niin vielä se siitäkin parantui. Moni menetti henkensä, pian loppuivat nuolet ja keihäät ja sitten kuului vain kivikirveiden kumeata kalsketta. Ab riehui aina etummaisena ja ruhjoi lähestyviä vihollisia kuin väkevä ja epätoivoinen mies ikään. Useamman kuin yhden kerran hänen elämänsä riippui hiuskarvasta, kun pari kolme karkasi samalla haavaa hänen kimppuunsa. Mutta aina viuhui sellaisissa tilaisuuksissa hänen päänsä ohitse vasama ja yksi ryntääjistä kaatui kurkku tai ruumis lävistettynä taaksepäin, estäen tovereitaan, joiden päitä Abin iso kirves ahnaasti tapaili. Ja kaiken aikaa taisteli vanha Vaara rauhallisena ja hirvittävänä lähellä vallituksen pohjoista päätä. Paljo oli jo kuolleita puron lätäköissä vallituksen ja laakson sisäänkäytävän välillä. Ja yhäti lauloivat Abin ympärillä kallion ulkoreunalta sinkoilevat nuolet.
Hurja oli melske, jonka synnyttivät aseiden kalske ja taistelun huumaamien miesten karjunta, mutta se ei voinut tukehuttaa erästä kiljahdusta, joka viilsi terävänä ryskeen halki. Ab tunsi sen Nopsajalan ääneksi, ja kohottaessaan katseensa hän näki vaimonsa vaarasta välittämättä seisovan suorana ja viittaavan laakson yläpäähän. Hän käsitti, että siellä oli kysymys elämästä ja kuolemasta ja että hänen oli lähdettävä. Hän hypähti taaksepäin ja muuan roteva lännen luolamies syöksähti hänen paikalleen koettaakseen siinä parastaan.
Tuo kimakka huuto ei ollut ennättänyt soturin korviin silmänräpäystäkään liian varhain. Hän juoksi takapuolelle, kutsuen samalla parikymmentä miestä mukaansa, ja tuossa tuokiossa hän äkkäsi, että ainakin hetken ajaksi kostonhimoinen Härkänaama oli voittanut hänet viekkaudella. Rynnätessään itäiselle sivulle liekkimuuria kohti hän huomasi jonkun mustan esineen lentävän yhdellä loikkauksella sen läpi. Hän tiesi, että pian niitä saapuisi useampia. Härkänaama ja hänen valiojoukkonsa aikoi uudistaa hänen oman ammoisen urostekonsa!
Hyppääjä ei ollut Härkänaama, vaan eräs uljas nuorukainen, joka oli rohkeasti tehnyt ensimäisen hyökkäyksen. Hänen rohkeutensa kävi hänelle kalliiksi, sillä tuskin olivat hänen jalkansa koskettaneet maata, kun hänen päähänsä painui kivikirves koko seudun voimakkaimman käden iskemänä, eikä häntä ollut enää elävien ilmoilla. Ab oli ehtinyt tiilimuurin luo kuin vihuri ja hänen kintereillään saapui hänen kiihkeä seurueensa.
Molemmat joukot saattoivat nähdä toisensa aivan selvästi ja taasen oli hyökkääjiä kaksi kertaa runsaammin kuin laaksolaisia. Mutta ne, jotka loikkasivat liekkien läpi, eivät voineet maahan tullessaan olla valmiita iskemään, ja heitä oli odottamassa parvi kostonhimoisia kirvesmiehiä. Hyökkääjät pysähtyivät hetkeksi neuvottelemaan, ja silloin Ab ennätti raivokseen huomata, miten ajattelematon ja varomaton hän oli ollut.
Hänen ympärilleen keräytyneet seuralaiset olivat kaikki jousimiehiä ja jokaisella oli vielä kaari selässään, mutta nuolia puuttui. Jok'ikinen viinentäysi oli jo alkutaistelussa ammuttu pois ja sitten oli seurannut keihäs- ja kirveskamppailu. Ollappa nyt nuolia, kun tuo uhkaava parvi, joka valmistautui vaaralliseen yhteishyökkäykseen, oli turvassa keihäiltä ja kirveiltä, mutta ei suinkaan pieniltä viuhuvilta vasamilta! Niin, nuolia, nuolia, noita hoikkia väkäpäitä turmantuojia, jotka hän oli keksinyt! Ja juuri hänen raivotessaan kajahti laakson alapäästä heikko huudahdus ja hän näki jotain, joka teki sydämelle hyvää.
Sieltä saapui vaivalloisesti, mutta varmasti muuan ontuva, kumarainen vanhus, sylissään taakka sellainen, jota ei itse Abkaan olisi ponnistuksitta ja läähättämättä pystynyt kantamaan pitempää matkaa. Laihan Rampaukon pitkät käsivarret olivat kiedotut summattoman nuolikasan ympäri, ja se kasa oli isompi kuin mitä ihminen milloinkaan ennen oli nähnyt. Raajarikko vanhus ei ollut venynyt velttona luolassaan. Hän oli käynyt käsiksi kokoamiinsa varsi- ja piikärkivarastoihin, ja siinä oli nyt tulos, juuri sellaisia kipeimmin kaivattaessa.
Vanhus viskasi taakkansa maahan ja vaipui sitten hiukan vavisten sen viereen. Abin oli tarpeetonta huutaa mitään määräystä seuralaisilleen. Joukolla he hyökkäsivät riemuhuudoin vasamain kimppuun ja täyttivät nopeasti tyhjät viinensä. Siihen ei kulunut montakaan silmänräpäystä.
Sitten tapahtui jotain äkkiarvaamatonta. Nuo kookkaat soturit toimivat ilman määräystä, mutta nyt he ampuivat "yhteislaukauksen", myöhempien aikojen englantilaisten jousimiesten tavoin. Ja niin lähellä liekkimuuria oli vihollisjoukko, että kehnoimmankin ampujan täytyi osata elävään maaliinsa; ja näitä nuolia lennättivätkin väkevämmät kädet kuin ne, jotka jännittivät jousta keskiajan taisteluissa.
Heti ensimäinen nuolikuuro harvensi tuntuvasti vastustajain rivejä ja moni mies vaipui kuolontuskissa piehtaroimaan. Eloon jääneet pakenivat kiiruimmiten jousenkantaman ulkopuolelle, vaikka Härkänaama koetti raivoissaan koota heitä hyökkäykseen. Heillä oli niin paljo kaatuneita, että molemmat puolueet olivat nyt melkein tasavoimaiset. Mutta Härkänaamalla oli pelotonta väkeä. Turvallisen matkan päässä he järjestäytyivät yhdeksi joukoksi ja ryntäsivät sitten liekkiseinää kohti loikatakseen miehissä sen läpi.
Heitä kohtasi uusi nuolisade, joka lisäsi kaatuneiden lukua, mutta hyökkäystä ei voinut enää ehkäistä. Matalien kielekkeiden ylitse lennähti iso joukko miehiä saaden maahan tullessaan lämpimän vastaanoton. Kiivas ja murhaava oli ottelu, mutta puolueet olivat nyt melkein tasaväkiset ja sisäpuolella olijat edullisemmassa asemassa. Taistelun tuoksinassa Härkänaama ja Ab joutuivat lähekkäin ja kumpikin karkasi karjahtaen toistaan kohti. Siitä koitui suuremmoinen kamppailu, sillä kaksi voimakasta päämiestä oli joutunut vastatusten ja kysymyksessä oli monen henki.
YHDEKSÄSKOLMATTA LUKU.
VANHAN VAARAN VIIMEINEN TAISTELU.
Juuri liekkein läpi hyökätessään hurja Härkänaama viskasi Abia kohti kivilohkareen, jota oli paras välttää, ja hän oli jo jaloillaan valmiina taisteluun, kun kirveet kalahtivat toisiinsa. Ab oli ehdottomasti Härkänaamaa älykkäämpi, kenties myöskin sukkelampi ja voimallisempi; mutta jälkimäinen oli nuoruudestaan asti harjoittanut rosvoutta ja hänellä oli omat keinonsa. Noina hurjina aikoina oli taistelun tarkoituksena tuhota vihollinen millä tavoin tahansa.
Aivan Härkänaaman kintereillä oli hypännyt eräs nuorukainen, jolle johtaja oli ennen rynnäkköä antanut erikoiset määräykset ja joka nyt, tuntiessaan laakson nurmen jalkainsa alla, ei etsinytkään omaa vastustajaa, vaan kierteli molempia päämiehiä pyrkien Abin selän taakse, sillä välin kuin Härkänaama veti tämän huomion puoleensa. Nuorella miehellä oli kädessään hirvittävä ase, iso kivipäinen nuija. Huimasti iskivät miehet ja raskaista kirveistä lenteli sirpaleita, mutta Härkänaaman oli pakko väistyä verkalleen. Silloin osui Abin olkapäähän lyönti, joka sai hänet horjahtamaan ja olisi varmasti kaatanut hänet, jos hänellä olisi ollut pehmeämmät lihakset. Samassa tuokiossa Härkänaama suuntasi häneen ankaran iskun ja Ab hypähti syrjään torjumatta sitä tai iskemättä vastaan, sillä hänen käsivartensa oli hervoton. Hän tiesi olevansa hukassa, jos uusi hyökkääjä uudistaisi äskeisen lyöntinsä; kuitenkaan ei hän uskaltanut kääntyä — se olisi hänelle kuolemaksi. Ja nyt Härkänaama teki uuden hyökkäyksen, ja kirvesten osuessa toisiinsa hän kehotti kätyriään iskemään paremmin.
Mutta silloin, juuri kuin Ab arveli loppunsa olevan lähellä, hän kuuli takanaan jousenjänteen terävän helähdyksen, saman jänteen, joka oli soinut niin suloisesti laakson toisessa päässä, ja nurmikolle hänen viereensä tupsahti parahtaen mies, joka väänteleikse ja sätkytteli tuskissaan sääriään, saatuaan takaapäin nuolen hartiainsa väliin. Ab tiesi, mitä se merkitsi. Käsivarsi, joka oli niin voimakkaasti lennättänyt tuon nuolen, ei ollut miehen, vaan erään solakan olennon. Nopsajalka oli hurjana rakkaudesta ja levottomuudesta syöksynyt Rampa-ukon ohi juuri, kun tämä laski maahan vasamataakkansa, ja huomatessaan puolisonsa vaarallisen tilan hän oli hypännyt esiin jousi jännitettynä ja surmannut hänen toisen ahdistajansa aivan viime hetkessä. Nuoli jänteeseen sovitettuna ja kiihkoisa polte poskilla hän asettui uudelleen väijymään, lähettääkseen toisen vasamansa Härkänaaman rintaan.
Se oli kuitenkin tarpeetonta. Ab voi nyt esteettömästi hyökätä vihamiehensä kimppuun ja tämän niskaan sateli iskuja sellaisia, että vain jättiläinen olisi kyennyt niitä torjumaan. Härkänaama taisteli epätoivoisesti, mutta nyt oteltiin mies miestä vastaan eikä hän vetänyt vertoja hurjistuneelle viholliselleen. Kirves lensi hänen kädestään, kun Abin ase murskasi hänen ranteensa, ja seuraavassa tuokiossa hän painui veltosti maahan ja tuskin liikahtikaan, sillä uusi isku oli vajottanut kivikirveen niin syvälle hänen päähänsä, että varsi peittyi pitkään tukkaan.
Tuokion kuluttua kaikki oli lopussa. Taistelu päättyi nopeasti, kun Ab kääntyi päin päästäen voitonhuudon. Siellä täällä oteltiin vielä hetkinen, mutta idän miehet olivat vailla johtajaa ja huonommin varustettuja kuin vastustajansa, ja vaikka he kamppailivatkin yhtä hurjasti kuin saarretut sudet, ei heillä ollut enää mitään voiton toivoa. Kolme pääsi pakoon. He karkasivat tuimasti liekkejä kohti ja loikkasivat läpi liehuvien kielekkeiden. Kukaan ei ruvennut ajamaan takaa, sillä nyt ei piiritetyillä ollut aikaa tavoitella hyödytöntä kostoa. Laakson alapäästä, missä päätaistelu oli käymässä, kuului hurjia huutoja. Karjahtaen keräsi Ab miehensä ympärilleen ja voittoisa parvi riensi takaisin vallitukselle, lopettaakseen siellä ylivoimallaan kamppailun. Ab ei lakannut koskaan seuraavina aikoina pahoittelemasta, ettei hänen ottelunsa Härkänaaman kanssa ollut päättynyt varemmin. Hän saapui liian myöhään pelastaakseen erästä vanhaa sankaria.
Ottaessaan mukaansa laakson yläosaan melkoisen joukon Härkänaama oli kuitenkin jättänyt omasta mielestään musertavan ylivoiman valloittamaan vallitusta. Siellä vanha Vaara ryhtyi johtamaan puolustusta, koska Ab oli poistunut näyttämöltä. Kuolemaa uhmailevan horjumattomuutensa vuoksi hän olikin mies paikallaan.
Ab ei ollut koskaan saanut Nopsajalan isää käyttämään tai edes koettamaankaan uutta asetta, jousta ja nuolta. Hän ei ollut mikään uudistuksen ystävä. Hänellä oli terävä silmä ja vahva käsi, keihäs ja kirves olivat hänelle kyllin hyvät! Tunnustihan hän Abilla olevan erinomaisia ominaisuuksia, mutta kaikissa seikoissa ei vanha perheen pää sentään taipunut edes suositun vävynsäkään vaikutuksen alaiseksi. Sellaisia oli tuo heläjävä kaari kevyine vasamineen; ne soveltuivat paremmin lasten leluiksi kuin oikeaan miehen työhön. Hän puolestaan valitsi raskaan keihään tai kirveen, joiden terä oli sidottu jänteillä lujasti varteen. Harvoin iski kirves syrjään, harvoin lensi keihäs harhaan. Ja nyt hän pani jurona henkensä alttiiksi todistaakseen vanhanaikaisen uskonsa oikeaksi. Jälellä oli vain muutama keihäs, molemmin puolin oli tyytyminen ainoastaan kirveisiin.
Niin seisoi vanha Vaara vallituksella ja hänen rinnallaan ja takanaan oli miehiä yhtä urhoollisia, joskaan ei aivan yhtä tukevia tai kuuluisia. Rivin takana hääräilivät, milloin julmistuneina, milloin itkien, vaimot, jotka olivat taitavuudessa melkein miesten vertaisia ja vihassaan heitä voimakkaampiakin. Ensimäisenä näiden joukossa raivosi Kuukasvo, ilmaisten samalla haavaa sekä levottomuutta että kostonhimoa. Hän pysytteli aivan miehensä vartiojoukon kintereillä ja viskeli yhä kiviä aika tehokkaasti. Niin ne lensivät kuin heittokoneen sinkahuttelemina, ja sinä päivänä murskasivat tämän pyylevän villivaimon ja äidin kädestä lähteneet "kuulat" useamman kuin yhden luun tai pään.
Mutta vastustajat olivat lukuisammat ja urhoollista väkeä, heitä kiihotti nyt erilaiset tunteet: valloitushalu, mieshukan synnyttämä raivo ja, ennen kaikkea, ajatus tuon kauniin, lämpimän ja turvallisen kotipaikan omistamisesta; he jatkoivat senvuoksi sitkeästi rynnäkköään. He luottivat johtajaansa Härkänaamaan ja odottivat joka hetki hänen varmasti hyökkäävän yläpäästä heidän avukseen. Ja niin he kiipeilivät eteenpäin vetistä rinnettä myöten, toinen työntäen verenhimoisena toistaan, lähestyivät lujuudella, jota vain yhtä hyvin varustetut ja yhtä urhoolliset tai urhoollisemmat voivat toivoa kykenevänsä vastustamaan. Lopputaistelu muodostui hurjan epätoivoiseksi.
Vaara oli etummaisena kahden kalliolohkareen välissä laakson pääportilla, josta matala puro purkautui ulos. Hän seisoi paadella, joka oli melkein yhtä laakea, kuin jos joku myöhemmän ajan insinööri olisi tasoittanut sen pinnan ja sovittanut sen sitten vaakasuoraan asemaan jättäen veden ryöppyilemään sen ympärille. Paasi pisti jonkun verran esiin rinteestä, joten täytyi kiivetä hieman päästäkseen tuon vanhan soturin kimppuun. Molemmin puolin leveni loiva vesiputous, missä isot kivet estivät hyökkäämästä eteenpäin joukolla ja suoraa päätä.
Mutta niiden välitse syöksyi ylöspäin mustanpuhuvia miehiä ja heitä vastassa seisoivat vanhan Vaaran molemmin puolin ne eloon jääneet luolamiehet, joiden avulla hänen oli pidettävä huolta koko vallituksen puolustuksesta. Vierellään, taistelun keskuksessa, hänellä oli ne kaksi olentoa, joihin hän saattoi parhaiten luottaa, nimittäin jäntevät, oivalliset poikansa Vahvakäsi ja Oksa, ja näiden joukossa pysytteli myöskin innokas Haukku, joka oli yhtä uljas, joskin heikompi kuin hänen Ab-veikkonsa.
He olivat valmiita kaikki, nämä nuoret miehet, mutta asema sattui olemaan sellainen, että alussa saattoi vain yksi kerrallaan ottaa vastaan mieslukuisena kapuavan vihollisen. Laakea paasi näet suippeni etupuolelta, joten kaikkien muiden täytyi pysytellä tämän etummaisen takana. Siinä hän seisoi karvaisena ja alastonna, ottamatta lukuun lanteille sidottua nahkaa, ja kädessään vain kirves; tämä jälkimäinen seikka ei kuitenkaan merkinnyt niin paljoa kuin olisi luullut, sillä ei hyökkääjilläkään ollut muita aseita. Kirveen heittäminen oli yksinkertainen tehtävä tarkkasilmäiselle ja notkealle luolamiehelle. Ken ei osannut väistää kirvestä, hänen oli paras pysyä poissa tieltä ja koko maailmasta. Kohtauksessa, johon nyt valmistauduttiin, saattoi tulla kysymykseen vain mieskohtainen ottelu, vastustaja oli käden ulotuttavissa, mutta sen käden tuli olla yhtä notkea kuin voimakaskin.
Alkoi kuulua kiviaseiden kalsketta ja väkeviä ihmisolentoja pyllähti toinen toisensa perästä halaistuin kalloin taaksepäin, pudoten lorisevaan puroon ja muuttaen verellään sen värin. Vanha Vaara oli vihollisia vastassa milloin milläkin kiven laidalla, ja ne, jotka pääsivät hänen ohitsensa, joutuivat hänen isojen poikiensa tai näiden takana odottavien saaliiksi. Mutta voimat eivät olleet tasaväkiset, nousu ei ollut kyllin jyrkkä eikä puro kyllin syvä estääkseen järjestettyä hyökkäystä. Hirvittävän säännöllisesti kohosi ja laski Vaaran kirves, lentäen silloin tällöin myöskin sivullekäsin iskuja torjuakseen, ja yhä uljaammaksi kävi taistelu, yhä uljaammin astuttiin kuolemaan. Eikä ollut työ juuri huonompaa hänen sivuillaankaan. Aivan hänen rinnallaan seisoivat nyt hänen molemmat poikansa, ja kun hyökkääjät taa'immaisten tunkemina painuivat lähemmäksi, niin nuorukaiset todistivat selvästi teoillaan sukuperänsä. Ja Haukku, hän raivosi kuin nuori tiikeri.
Mutta liian voimakas oli rynnäkkö, liian suuri ylivoima. Kajahti kovia huutoja, tehtiin äkillinen ponnistus, ja vaikka kirveet nousivat ja laskivat nopeasti ja entistä enemmän miehiä kaatui taaksepäin veteen, niin paasi vallattiin ja vanhus jäi yksikseen vihollisten keskelle, sillä pojat ryntääjäjoukko painoi tieltään taaksepäin. Jäykkää oli taistelu ylemmällä tasanteella, mutta missään ei vuotanut verta niin viljalti kuin Vaaran kohdalla, kun hän vanhuudestaan huolimatta yhä vielä heilutteli hirmuista kirvestään tiheässä vainolaislaumassa. Neljä ennätti kaatua murskatuin kalloin, ennenkuin muuan jättiläismäinen hyökkääjä pääsi solan harmaan puolustajan taaksi. Sitten iski kirves rusahtaen alas ja vanha Vaara kaatui eteenpäin, heittäen henkensä, ennenkuin putosi alhaalla olevan lätäkön viileään veteen.
Nähdessään vaarallisimman vihollisensa kaatuvan, ylöspäin kiipeilevät itäläiset puhkesivat riemuhuutoihin, mutta ennenkuin kaiku ennätti kantaa ne takaisin, ne hukkuivat heidän yläpuoleltaan kuuluvaan ääneen. Se oli voimakas ja uhkaava, mutta aivan erilainen kuin heidän kiljuntansa.
Itäisellä laidalla voittanut joukko pyyhälsi myrskynä alas laakson halki. Ab oli kokonaan taistelunhimon huumaamana, ja kuullessaan Kuukasvon hurjat huudot tämän puolison kaatuessa, hän kävi yhtä verenjanoiseksi kuin julmin metsän pedoista. Hänen seuralaisensa olivat melkein yhtä hirmuisia. Kiivas ja peloittava oli ottelu, joka nyt syntyi, mutta tulos ei näyttänyt hetkeäkään epävarmalta. Vallituksen eloon jääneet puolustajat tulivat itsekin yhtä hurjiksi kuin heidän voittoisat auttajansa. Taistelu muodostui todelliseksi verilöylyksi. Idän soturien jäännösjoukko, vain parikymmentä miestä, pakeni toivottomana laakson yläosaan ja etsi siellä turvaa eräästä tyhjästä isonpuoleisesta luolasta. Siinä he saattoivat sulkujen takana puolustautua ainakin jonkun aikaa.
Nämä jätettiinkin toistaiseksi rauhaan; olivathan he varmassa vankilassa ja luolan edustalle sijoittui syömään ja lepäämään kaksi kertaa suurempi määrä kostonhimoisia urhoja. Taistelu oli päättynyt ja voitto saavutettu, mutta eipä kohonnut riemu korkealle Tulilaaksossa, jota oli puolustettu niin oivallisesti.
Kuukasvo oli kesken hurjaa kamppailuaan nähnyt miehensä kuolevan. Abin palaava väki tempasi hänet mukaansa, kun hän koetti kirkuen päästä paadelle, missä vanha Vaara oli käyttäytynyt niin mainiosti. Nyt toiselta syrjältä astui esiin vaimo, joka sanaakaan lausumatta kiipesi alas puron epätasaista uomaa pitkin, kahlasi paaden alle muodostuneeseen pieneen suvantoon, kumartui, ja nosti jotain vedestä. Se oli vanhan kelpo metsästäjän ruumis. Käsivarret kiedottuina sen ympärille vaimo alkoi jälleen kiivetä ylöspäin, pudistaen mykkänä päätään, kun karkeat soturit, tuntien tylyydestään huolimatta hiukan liikutusta, kahlasivat auttamaan häntä tuon kaamean taakan kantamisessa. Hän ennätti kuormineen kedolle ja laski sen varovaisesti nurmelle, mutta ei virkkanut sanaakaan, kunnes hänen lapsensa olivat koolla ja Nopsajalka saapui itkien paikalle ja kääri käsivartensa hänen ympärilleen. Silloin tuon karkeatekoisen olennon silmistä purkautui esiin kyyneltulva, jännitys laukesi ja kautta laakson kaikui kuolonvalitus. Tuo lämminsydäminen raukka tuli jälleen enemmän kaltaisekseen.
Myöskin laakson itäpäässä virui kuolleita liekkien ääressä; nämä kannettiin nyt vallitukselle ja heitettiin huolimattomasti alas lätäkköihin, missä jo ennestään makasi niin paljon surmattuja. Taivaalle kokoontui myrskypilviä, ja laakson kansa tiesi, miten piakkoin kävisi. Puhkesi rankkasade, paisuttaen pikku puron äkkiä tulvavirraksi, joka pyyhkäsi ruumiit mukanansa jokeen ja niin edelleen merta kohti.
Koko vainolaisjoukosta oli jäänyt eloon vain ne kolme, joiden oli onnistunut hypätä takaisin liekkien yli, sekä luolaan piiritetyt. Sinä yönä Ab neuvotteli ystävineen siitä, miten mukavimmin suoriuduttaisiin noista vangeista, ja joku ehdotti että teljettäisiin luolan suu ja kurjien voitettujen annettaisiin menehtyä nälkään. Mutta mielevä Rampa-ukko vei Abin syrjään ja virkkoi:
"Miksi ei heidän sallittaisi elää ja tehdä työtä meidän hyväksemme? He tekevät niinkuin sinä määräät. Tätähän paikkaa he himoitsevat. Nyt voivat jäädä ja tehdä meidät voimakkaammiksi."
Ab havaitsikin tämän ehdotuksen järkeväksi, ja niin nälkiintyneet vangit saivat valita joko kuoleman tai kuuliaisen kumppanuuden. Eivätkä he kauaa epäilleet. Laakson lämpimyys ja muut edut juuri olivat houkutelleet heidät sinne eivätkä he suinkaan olleet ahdasmielisiä, mikäli kysymys ei koskenut ravintoa ja lämpöä. Hyvähän laakso oli. He alistuivat Abin herruuteen, astuivat ulos ja saivat ruokaa. Ja niin heistä tuli laakson asujamia, samaten myös heidän vaimoistaan ja lapsistaan, jotka siirtyivät hekin sinne.
Tämä turvapaikka, koti ja linnoitus kävi yhä merkityksellisemmäksi.
KOLMASKYMMENES LUKU.
ESI-ISÄMME.
Vuodet vierivät. Eräänä tyvenenä syksyisenä iltapäivänä näkyi kylän lähellä kohoavalla kukkulalla istuvan muuan harmaa, karvainen mies, joka lähenevästä vanhuudesta huolimatta oli säilyttänyt kätensä voimakkaana ja jäsenensä notkeina. Levollisena ja hyvillä mielin hän loi katseensa milloin alas pieneen laaksoon, milloin sen takana olevaan metsään, missä aurinko painui puiden latvoja kohti. Hänet oli johtanut kukkulalle vanhan erämiehen vaistomainen halu oleskella ulkosalla, mutta olipa hän tuonut työtäkin mukanaan ja viimeisteli nyt, milloin katseet eivät olleet harhailleet kauas pois, suurta jousta, koetellen silloin tällöin sen jäntevyyttä. Jokainen liike ilmaisi, että hän oli säilyttänyt suunnattoman voimansa samoin kuin perinpohjaisen tuntemuksen tuon aseen käytössä. Kerrassaan reipas vanhus oli Ab, kuulu metsästäjä ja Tulilaakson kansan päämies.
Muutaman kyynärän päässä Abista seisoi Nopsajalka nojautuen pyökin runkoa vastaan; hänen katseensa harhaili paikasta toiseen nopeana ja nähtävästi yhtä terävänä kuin ennenkin. Nämä molemmat oleskelivat yhä vieläkin kernaimmin toistensa seurassa ja onneksi kumpikin oli kestänyt vuosien koettelemukset yhtä hyvin. Kenties nainen sentään oli muuttunut vähemmän kuin mies. Hänen tukkansa oli vielä tumma eikä astunta ollut käynyt raskaaksi. Suurin muutos oli tapahtunut kasvojen ilmeessä. Silmiin ja suun ympärille oli tullut epämääräisiä, pateetisia ja suloisia juovia ja merkkejä, jotka kertoivat huolista, murheista, kärsimyksistä ja tyynestä riemusta, sanalla sanoen äitiydestä.
Hämärän lähestyessä salossa kajahteli huutoja ja naurua, kun muuan nuorukaisjoukko palasi kotiin joltakin retkeltä. Antaessaan katseensa siirtyä yli laakson ja sen liehuvien liekkien metsäisiä kukkuloita kohti, joiden syvässä varjostossa lepäsivät Pikku Rampa, vanha Vaara ja hänen äitinsä, Ab saattoi nähdä kylän hilpeän nuorison kilpailevan juoksussa, hypyssä, painissa ja keihään, kirveen ynnä kiven heitossa. Hänet valtasi omituinen painostava tunne ja hän muisteli Tammea, joka makasi yksin maan povessa kukkulan rinteellä peninkulmien päässä. Ab tunsi nytkin vielä ympärillään ystävänsä väkevän, auttavaisen käsivarren, aivan samoin kuin sinä iltana, jolloin matkattiin mammutinpeijaisista kotia kohti ja Tammi oli pelastanut hänet melkein varmasta kuolemasta. Tuon monien taistelujen sankarin, monien koettelemusten uhrin kurkkuun nousi jotain karvasta. Hän pudisti itseään ikäänkuin ravistaakseen pois kiusallisen muiston. Tammi ei enää saapunut usein häiritsemään Abin rauhaa ja hän ilmestyi aina öisin. Aamu ei koskaan tavannut häntä Tulikylän lähistöllä.
Nuoret erämiehet astuivat nyt ohitse, meluten kuin laaksossa kisailevatkin. Ab katseli heitä miettiväisenä. Hän tunsi hämärästi halua puhua heille, kertoa jotakin vahingoista, joita heidän olisi kartettava, ja kuinka vaikeata oli kantaa rinnassaan isoa, raskasta taakkaa aika ajoin — läpi koko elämän. Mutta luolamiehen täytyi pysyä mykkänä, kun oli kysymyksessä tunteet. Yhtä mahdotonta olisi Abin ollut selittää tunteitaan kuin puun parahtaa kirveen iskiessä siihen.
Nainen lähestyi nyt miestä ja kosketti hänen käsivarttaan. Tämä loi häneen lempeän katseen ja istuen puolisonsa rinnalle Nopsajalka selitti nauraen olevansa hirveän nälkäinen ja vaati Abia lähtemään kerallaan takaisin laaksoon. Hän tarkasteli huolellisesti kaarta ja lausui siitä oman ajatuksensa; hänen kaltaisensa oiva ampuja oli tietenkin oikeutettu puhumaan hieman myöskin aseen valmistamisesta, vaikka se olikin miesten hommaa. Ja auringon painuessa alemmaksi ja laakson peittyessä varjoihin nämä molemmat laskeutuivat yhdessä kukkulalta. Kaikesta huolimatta tällä pariskunnalla oli syytä iloita elämästään.
Ja heidän lapsensa olivat luonteeltaan uljaita, voimakkaita ja luotuja hallitsemaan, ja kylän kasvaessa johtovalta säilyi heidän käsissään. Myöhempien sukupolvien eläessä sen maan väestö sai kokea suuria ja ankaroita kärsimyksiä, mutta tämän ylvään, kypsyneen ja hyvin varustetun ryhmän ei tarvinnut paeta villipetojen lailla, kun arjalaisen tulvavirran ensimäinen heikko etujoukko ajautui länteen päin. Etujoukko kukistettiin, miehistä tehtiin orjia, naisista äitejä. Toisten seutujen luolaihmiset saivat tulvan kasvaessa väistyä pohjoiseen tullakseen siellä pakkasen puremiksi lappalaisiksi eli norjalaisten "skrallingeiksi", nykyajan eskimoiksi; mutta sellainen ei ollut kuuluisan Tulilaakson väestön eikä sen voimakkaiden vasallien kohtalo. Toisen ja yhä vielä alkuperäisen sivistyksen edustajille ei ollut mitään leikintekoa karkoittaa heitä varustetuista paikoista, eikä taistelu päättynytkään valloitukseen — ei ainakaan näillä tienoin — vaan sulautumiseen, mikä oli onneksi molemmille joukoille.
Ja vaikka luonnon ulkomuoto aikojen kuluessa vaihtelikin, vaikka myöhemmän jääkauden kylmyys ajelikin ihmisiä ja eläimiä paikasta toiseen, niin ensinnä muodostunut ryhmä pysyi kuitenkin ko'ossa kautta suurien luonnon mullistusten aina historiallisiin aikoihin asti, käyttääkseen vielä kauan hiottuja kiviaseitaan ja myöhemmin pronssikirveitä. Siitä erkani monta eri haaraa taistelunhaluisia puolustajia ja valloittajia, joista tuli iberejä, galleja, kelttiläisiä tai saksilaisia ja jotka kamppailivat perhe perhettä vastaan, sekaantuakseen näinä myöhäisinä aikoina jälleen toisiinsa.
Pari päivää sitten istui meren rannalla muuan nainen, katsellen kuinka aallot lipuivat hiekkaa vasten; hän oli sivistynyt, sangen kaunis ja älykäs ja ihanimpia ja parhaimpia olentoja maan päällä. Hänen kaltaisiaan on paljo. Pitkää aikaa ei ole kulunut siitä, kuin eräs luiseva mies, lempeä, lujatahtoinen ja jalo henkilö, kohosi laajan tasavallan ihailluksi sankariksi murtaessaan orjan kahleet neljän miljoonan ihmisen jäsenistä. Saarikodissaan, valtameren tuolla puolen, elää vanhus, joka kahdeksastakymmenestä ikävuodestaan huolimatta on säilyttänyt pirteytensä ja mielenkiintonsa maailman tapahtumiin, mahti mahtinsa menetettyäänkin, olento omiansa muistomerkiksi persoonallisessa historiassa, suuri mies. Vain muutamia vuosia takaperin koko maailma seisoi pää kumarassa, kun rakastamansa maan poveen laskettiin eräs henkilö, joka on liittänyt kansakunnat toisiinsa herättämällä niissä myötätuntoisuutta maailman "kurjia" kohtaan. Mannermaalla asustaa valppaana muuan kaljupäinen, ratsusaappaisiin pukeutunut jättiläinen, mies joka pääministerinä on mielensä mukaan määrännyt sen valtakunnan politiikan, jonka hän itse on suureksi osaksi luonut. Rannalla istuja nainen, suuri vapauttaja, ihmeellinen vanhus, mieltä järkyttävä kirjailija, mies jättiläisolemus sekä ruumiiltaan että hengeltään [Abraham Lincoln, Gladstone, Victor Hugo, Bismarck], kaikki saattavat he kehua kuuluvansa siihen rotuun, joka on saanut alkunsa Abin ja Nopsajalan verestä. Jokaisella heistä on ollut veressään niiden hiukkasien tuloksia, jotka liikkuivat Tulilaaksoon ensinnä asettuneen pariskunnan suonissa. Voimakas oli alkuperäinen mies, ripeä, kärsivällinen ja uskollinen alkuperäinen nainen. Aikansa voimakkaimpina ja taitavimpina he saattoivat suojella sikiöitään, synnyttää ja hoivata yhtä kykeneviä lapsia ja taata siten rotunsa pysyväisyyden. Näin on oivallinen sininen veri siirtynyt edelleen.
Tämä ei ole tarua eikä kuvittelua, tämä on vain todenperäistä historiaa.