YHDEKSÄS LUKU
Etsijä
Kun vanhus oivalsi, mitä oli tapahtunut, syöksähti hän eteenpäin ja tarttui Nadaran ranteeseen.
»Nopeasti!» huusi hän. »Nopeasti pois, tyttäreni! Surmasit sen miehen, joka olisi sinut pelastanut, eikä nyt muu kuin pako voi estää Korthia toteuttamasta aikeitansa sinuun nähden.»
Ikäänkuin unissakävijä tyttö kääntyi poistumaan hänen seurassaan.
He olivat tuskin ennättäneet kadota pensaikkoon, kun Waldo tuli jälleen tajuihinsa; niin heikko oli ollut hänen päähänsä osuneen iskun teho.
Kummastuksekseen hän näki luolamiehen viruvan vieressänsä ihan liikkumattomana, mutta seuraavalla hetkellä hän jo tajusi sen syyn; hänen vastustajansa otsa lepäsi pienellä, ulkonevalla kivensärmällä — kaatuessaan oli villi kolhaissut siihen päänsä ja pyörtynyt.
Karvainen otus aukaisi silmänsä melkein heti, mutta ennenkuin hänen sekava järkensä ehti selvitä, kouristuivat jäntevät sormet hänen kurkkuunsa, ja hän vaipui jälleen tiedottomuuden tilaan — josta hän ei enää koskaan herännyt.
Kompuroituaan pystyyn Waldo huomasi tytön kadonneen, ja hänen mieleensä muistui Nadaran kasvoilla väikkynyt vihan ilme silloin, kun tyttö oli iskenyt häntä kivellä.
Hänen oli mahdoton uskoa, että Nadara oli sillä tavoin kääntynyt häntä vastaan ja lisäksi juuri sellaisella hetkellä, jolloin hän oli pannut henkensä alttiiksi auttaakseen tyttöä. Mutta niin oli asia, siitä ei voinut olla epäilystäkään, sillä hän oli nähnyt Nadaran viskaavan kiven — omin silmin hän oli nähnyt sen ja lisäksi vihan ja inhon ilmeen tytön kasvoilla heidän katsoessaan suoraan silmäkkäin. Mutta sensijaan hän ei ollut nähnyt tytön kauhuista ilmettä, kun kivi sattui häneen eikä Korthiin, nujertaen hänet maahan.
Hitaasti Waldo poistui taistelupaikalta luomatta enää katsettakaan voitettuun viholliseensa ja nilkutti tuskallisesti pensaikkoon. Hänen sydämensä oli hyvin raskas, ja hän itse oli heikkona uupumuksesta ja verenvuodosta, mutta hän hoippuroi eteenpäin, aikoen takaisin vuoristoluolalleen, kunnes hän ei enää kyennyt kävelemään, vaan kaatui pienelle, ruohoiselle kunnaalle ja vaipui uneen.
Toinnuttuaan tekonsa aiheuttamasta tyrmistyksestä kyllin paljon kuunnellakseen järkensä ääntä Nadara oivalsi, että Thandar oli sittenkin saattanut jäädä henkiin, ja vanhuksen jatkuvista ja äänekkäistä vastalauseista huolimatta hän itsepintaisesti tahtoi palata sinne, minne he olivat jättäneet keltatukkaisen jättiläisen Korthin kynsiin.
Hyvin varovasti tyttö eteni puiden välissä kasvavien pensaiden ja köynnöskasvien lomitse, kunnes hän meluttomasti saapui sen aukeaman reunaan, jossa miehet olivat kamppailleet.
Levottomana tirkistäessään viimeisen lehväverhon välitse hän näki yhden ainoan ruumiin viruvan nurmikolla ja tunsi sen kohta Korthiksi. Vasta useita minuutteja tähyiltyään hän alkoi uskoa, ettei se mies, joka oli ollut koko hänen lapsuusaikansa kauhuna, kyennyt enää milloinkaan häiritsemään häntä.
Hän silmäili ympärilleen, etsien Thandaria, mutta hänestä ei näkynyt merkkiäkään. Nadara jaksoi tuskin uskoa omia silmiään.
Oli uskomatonta, että keltatukkainen mies oli mennyt tajuttomaksi hänen vahingossa osuneesta iskustaan ja sittenkin voittanut väkevän Korthin. Mutta miten muutoin oli Korth voinut saada surmansa ja Thandar kadota?
Hän meni ihan vainajan vierelle ja käänsi ruumista jalallaan, kunnes kaula tuli näkyviin. Silloin hän näki työn suorittaneiden sormien jäljet, ja ylpeydestä värähtäen hän kääntyi takaisin metsään ja huusi ääneen Thandarin nimeä.
Mutta Thandar ei sitä kuullut. Hän virui kolmen neljänneskilometrin päässä verenvuodosta heikkona ja tajuttomana.
Aamu tapasi Nadaran nukkumassa tukevassa puussa sen polun varrella, jota myöten Waldo oli seurannut Korthia. Hän oli löytänyt molempien miesten jäljet koettaessaan ottaa selville, mihin suuntaan Waldo oli ottelun jälkeen lähtenyt. Nyt hän toivoi näiden jälkien opastavan hänet Thandarin luolalle, jonne hän arveli miehen hyvin mahdollisesti palanneen jotakin toista tietä.
Herättyään lähti tyttö jälleen taivaltamaan, seuraten jälkiä erehtymättömästi kuin vainukoira kukkulaseudun halki, välivyöhykkeen poikki ja viidakon lävitse kahlaamolle, jossa hänen heimonsa oli käynyt juomassa muutamia päiviä aikaisemmin. Siellä hän viipyi vähän aikaa.
Sitten jatkui matka edelleen pitkin joen vartta alaspäin ja viidakon lävitse taaskin välivyöhykkeelle. Jälkien mutkittelu kummastutti häntä suuresti, mutta päiväkausia hän seurasi epäselviä jälkiä, jotka vanhetessaan kävivät yhä himmeämmiksi ja vihdoin tyyten hävisivät.
Nyt hän kuitenkin oli ihan varma, että ne tulivat hänen heimonsa entiseltä asuma-alueelta, ja niinpä hän samosi yhä eteenpäin, toivoen kaikesta huolimatta pian osuvansa kotiinsa palanneen Thandarin vereksille jäljille.
Lähtiessään etsimään Thandaria Nadara oli salaa pujahtanut vanhuksen luota, ja niinpä viimemainittu palasi seuraavana päivänä heimonsa asuinpaikalle yksin.
Ensimmäiseksi tervehti häntä Lättäjalka.
»Missä on tyttö?» ärähti hän. »Ja missä on Korth? Onko Korth vienyt tytön? Vastaa ja puhu totta! Muutoin katkon ruhosi kaikki luut.»
»En tiedä, missä tyttö on», vastasi ukko totuudenmukaisesti, »mutta Korth viruu kuolleena pienellä aukeamalla kolmen ison puun tuolla puolen. Eräs väkevä mies surmasi hänet, kun hän raahasi Nadaraa tiheikköön —»
»Entä anastiko mies tytön itselleen?» kiljaisi Lättäjalka. »Sinä vanha varas! Tämä on sinun puuhiasi. Aina olet koettanut petollisesti riistää minulta tämän tytön siitä pitäen, kun sait tietää minun haluavan häntä. Minne he lähtivät? Nopeasti, ennenkuin tapan sinut!»
»En tiedä sitä», vakuutti vanhus. »Etsin tuntikausia, pimeän tuloon saakka, mutta en löytänyt heitä kumpaakaan, eivätkä vanhat silmäni enää pysty terävästi vainuamaan, joten minun oli pakko luopua etsimästä ja aamun tullen palata tänne.»
»Jäljet alkavat puukolmikon luota, niinkö sanoit?» karjui Lättäjalka.
»Se riittää — minä kyllä heidät löydän. Ja kun palaan tyttö muassani,
ennätän sittenkin tappaa sinut; nyt se viivyttäisi minua liiaksi.»
Senjälkeen luolamies riensi metsään.
Nadaran jälkien etsiminen vei häneltä puoli päivää, mutta vihdoin hän ne tapasi, ja kun tyttö ei ollut lainkaan koettanut niitä salata, eteni Korth ripeästi ajaessansa takaa aavistamatonta tyttöä. Mutta villi ei ollut yhtä nopsajalkainen kuin Nadara, ja ajosta näytti sukeutuvan pitkällinen.
Waldon herätessä paahtoi aurinko hänen kasvoihinsa, ja vaikka hänen ruumiinsa oli herpautunut ja hellä, tunsi hän kuitenkin olevansa kyllin vahva jatkaakseen matkaansa. Mutta hän ei tiennyt, mihin hänen olisi pitänyt mennä.
Kun Nadara oli nyt kääntynyt häntä vastaan, ei koko saari enää ollut hänestä minkään arvoinen, ja hän oli suuntaamaisilllaan askeleensa takaisin kaukaiselle luolalleen, josta käsin hän saattoi usein käydä merellä, kun hänen mielessään äkkiä syntyi päätös, että hänen oli uudelleen tavattava tyttö hänen ilmeisestä vihamielisyydestänsä huolimatta ja hänen omilta huuliltaan kuultava tarkka selitys hänen vihansa syystä.
Hän ei ollut aavistanut, että tytön ystävyyden menetys olisi kolahtanut häneen niin kipeästi. Sekä hänen ylpeyttänsä että sydäntänsä kirveli, kun hän ajatteli ärtyneitä tunteitaan.
Hän oli luonnollisesti jokseenkin varma, että Nadaran käytös johtui hänen raukkamaisesta karkaamisestaan, jonka tähden hän oli jo kauan kärsinyt mitä ankarimpia omantunnonvaivoja ja katkeraa katumusta. Mutta hänestä tuntui, ettei tytön kostonhimoista esiintymistä voinut selittää edes hänen ritarillisuuden ja kiitollisuuden vaatimuksia pahasti loukkaava menettelynsä.
Äkkiä hänen mieleensä juolahti, että koska Nadara, kuten hän luuli, oli salakavalasti käynyt hänen kimppuunsa hänen parhaillansa puolustaessaan tyttöä, oli tämä menettänyt kaiken oikeuden vaatia häneltä kiitollisuutta aikaisemmin osoittamastaan hyväntahtoisuudesta, mutta samalla kun se hänelle selvisi, väikkyi hänen mielessään toinenkin ajatus, nöyryyttävä ajatus — hän halusi sittenkin tavata Nadaran!
Hän, Waldo Emerson Smith-Jones, oli menettänyt ylpeytensä niin tarkoin, että hän tahtoi vapaaehtoisesti etsiä käsiinsä sellaisen henkilön, joka oli tehnyt hänelle vääryyttä ja loukannut häntä, ja pyrkiä hieromaan sovintoa hänen kanssaan. Sitä oli mahdoton ajatella, mutta samalla kun hän myönsi sen, hän sittenkin lähti etsimään Nadaraa.
Waldoa kummastuttivat suuresti nämä omituiset tunteet, jotka vetivät häntä Nadaran puoleen, ja hän piti niitä perinnöllisinä laumavaistoina.
Hän ei lainkaan tullut ajatelleeksi, että menneiden yksinäisten kuukausien aikana hän oli tuskin ollenkaan kaivannut Back-lahden rannalla asuvia ystäviään, että hänen ajatuksensa olivat pyörineet luolatytön ympärillä tuhansia kertoja useammin kuin heidän.
Hän ei tajunnut, ettei hän ikävöinnyt monilukuista seuraa, ettei se johtunut yhteiskuntavaistosta, vaan että sen oudon kaipauksen olisi yksi ainoa olento saattanut tyydyttää. Niin, Waldo Emerson ei tiennyt, mikä häntä vaivasi, ja todennäköistä oli, ettei se selviäisikään hänelle ennenkuin liian myöhään.
Nuori mies yritti palata edellisen päivän taistelupaikalle, mutta hän oli ollut niin huumautunut ottelusta, ettei hän selvästi muistanut, mihin suuntaan hän oli lähtenyt aukeamalta.
Niinpä hän sattumalta osuikin ihan päinvastaiseen suuntaan ja astui pian pensaikosta lähellä matalaa kalliota, jonka seinämässä oli paljon luolanaukkoja. Kaikkialla hyöri luolayhteiskunnan nyreitä, kovaosaisia jäseniä, jotka viettivät raakalaiselämää melkein alituisesti vaeltamalla toisilta likaisilta, epämukavilta asuinsijoilta toisille yhtä siivottomille ja kehnoille.
Heidät nähdessään Waldo ei paennut säikähtyneenä, kuten hän varsin varmasti olisi tehnyt muutamia kuukausia aikaisemmin. Sen sijaan hän itseensä luottavana asteli heitä kohti.
Hänen lähestyessään he keskeyttivät puuhansa ja silmäilivät häntä epäluuloisesti. Sitten alkoi useita vankkoja miespuolisia otuksia varovasti hiipiä hänen luoksensa.
He pysähtyivät sadan metrin päähän.
»Mitä tahdot?» huusivat he. »Jos tulet kyläämme, saatamme tappaa sinut.»
Ennenkuin Waldo ennätti vastata, kömpi lähellä kallion juurta sijaitsevasta luolasta vanhus. Niin pian kuin hänen katseensa osui muukalaiseen, lähti hän rientämään niin nopeasti kuin vanhoilla jaloillaan pääsi hurjien otusten muodostaman pienen vastaanottokomitean luokse.
Hetkisen hän puheli heille hiljaa, ja hänen puhuessansa Waldo tunsi hänet samaksi ukoksi, joka oli ollut Nadaran seurassa edellisenä päivänä aukeamalla tapahtuneen kamppailun aikana. Hänen lopetettuaan puheensa näytti muuan luolamiehistä suostuvan elähtäneen vanhuksen ehdotukseen, mikä se sitten lieneekään ollut, ja Waldo näki kaikkien muiden nyökkäävän hyväksyvästi.
Sitten ukko lähestyi verkkaisesti Waldoa. Tultuaan ihan likelle hän alkoi puhua.
»Minä olen vanha mies», virkkoi hän. »Thandar ei halua surmata iäkästä ukkoa.»
«En tietystikään. Mutta mistä tiedät, että nimeni on Thandar?» tiedusti
Waldo.
»Nadara, tyttäreni, kertoi sinusta. Eilen katselimme, kun taistelit sen Nagoolan pojan kanssa — silloin Nadara ilmoitti, kuka olet. Mitä Thandar etsii Lättäjalan kansan keskuudesta?»
»Tulen ystävänä», vastasi Waldo, »Nadaran ystävien luokse. Lättäjalasta en välitä vähääkään. Hän ei ole Nadaran ystävä, ja Nadaran ystävät ovat Thandarin ystäviä ja hänen vihamiehensä Thandarin vihamiehiä. Missä on Nadara — mutta ensiksi: missä on Lättäjalka? Olen tullut surmaamaan hänet.»
Nämä sanat ja niihin sisältyvä hurja haaste luiskahtivat sivistyneen ja hienostuneen Waldo Emerson Smith-Jonesin kieleltä ikäänkuin hän olisi syntynyt ja kasvanut tämän villin saaren kivisimmässä, kolkoimmassa luolassa, eivätkä ne kuulostaneet hänestä oudoilta eivätkä tavattomilta. Hänestä tuntui kuin hän olisi lausunut mitä luonnollisimmat ja oloihin parhaiten soveltuvat sanat.
»Lättäjalka ei ole täällä», virkkoi vanhus, »eikä myöskään Nadara. Hän
—» Mutta Waldo keskeytti.
»Entä Korth sitten?» kysyi hän. »Missä on Korth? Voin tappaa hänet ensiksi ja Lättäjalan vasta hänen palattuaan.»
Ukko silmäili puhujaa teeskentelemättömän ällistyneenä.
»Korthko!» huudahti hän. »Korth on kuollut. Etkö ehkä tietänyt, että eilen surmaamasi mies oli Korth?»
Waldon silmät menivät hämmästyksestä yhtä levälleen kuin äsken vanhuksen.
Korth! Hän oli tappanut hirveän Korthin paljain käsin — saman Korthin, joka yhdellä ainoalla kämmeneniskulla saattoi musertaa täysikasvuisen miehen pään.
Hän muisti selvästi ja sananmukaisesti, miten Nadara oli kuvaillut tätä kauheata raakalaista, vaivaten hänen pelon ärsyttämiä hermoparkojaan heidän lähestyessään Lättäjalan kylää. Ja nyt hän, Waldo Emerson Smith-Jones, oli kohdannut ja surmannut sen olennon, jota karttaakseen hän oli niin pelokkaana karannut muutamia kuukausia sitten!
Ja — ihme ja kumma — hänen mieleensäkään ei ollut johtunut käyttää aseita, joita hän oli niin monta tuntia näperrellyt ja joiden käyttöä hän oli niin monta kuukautta harjoitellut valmistautuakseen juuri tätä tilaisuutta varten. Äkkiä hän muisti ukon maininneen, ettei Nadara ollut saapuvilla.
»Missä hän on — Nadara?» huudahti hän, pyörähtäen niin äkkiä vanhuksen puoleen, että toinen peräytyi levottomana.
»En ole tehnyt hänelle mitään pahaa», ehätti hän vakuuttamaan. »Lähdin häntä etsimään ja olisin tuonut hänet takaisin, mutta olen vanha enkä löytänyt häntä. Silloin kun olin nuori, ei kansani keskuudessa ollut minua parempaa vainuajaa eikä valtavampaa soturia, mutta —»
»Niin, niin», kivahti Waldo kärsimättömästi, »mutta Nadara! Missä hän on?»
»En tiedä», vastasi vanhus. »Hän poistui luotani, enkä minä löytänyt häntä. Muistan hyvin, miten miehet vuosia sitten, kun vihollisten jäljet olivat hämärät ja riistan löytäminen vaikeata, tulivat pyytämään minua avukseen, mutta nyt —»
»Niin tietysti», keskeytti Waldo, »entä Nadara? Etkö edes tiedä, mihin suuntaan hän lähti?»
»En. Mutta koska Lättäjalka meni seuraamaan hänen jälkiään, pitäisi olla helppo vainuta heitä, kun heitä on kaksi.»
»Lättäjalka on lähtenyt Nadaran jälkeen!» huusi Waldo. »Minkä tähden?»
»Useita kuukausia hän samoin kuin Korth on halunnut Nadaraa puolisokseen», selitti tytön isä. »Mutta luultavasti he kumpikin pelkäsivät toisiansa, ja se seikka pelasti Nadaran. Vihdoin Korth kuitenkin kohtasi meidät yksinänsä ja etäällä kylästä, ja silloin hän tarttui Nadaraan ja olisi ryöstänyt Nadaran mukaansa, sillä Lättäjalka ei ollut lähistöllä sitä estämässä.
— Silloin sinä saavuit ja lopun tiedät. Jos olisin ollut nuorempi, ei Lättäjalka eikä Korth olisi uskaltanut uhata Nadaraa, sillä ollessani nuori mies olin hyvin hirvittävä ja surmaamaini vastustajain luku oli —»
»Kuinka kauan sitten Lättäjalka lähti seuraamaan Nadaraa?» pisti Waldo väliin.
»Vain muutamia tunteja takaperin», vastasi vanhus. «Minun olisi helppo saavuttaa hänet yöllä, jos olisin yhtä nopsa kuin nuorena, sillä hyvin muistan —»
»Miltä kohtaa Lättäjalka alkoi seurata jälkiä?» huusi nuori mies.
»Opasta minut sinne!»
»Tännepäin sitten, Thandar!» kehoitti toinen, lähtien metsään. »Minä
ohjaan sinut sinne, jos tahdot pelastaa Nadaran Lättäjalan kynsistä.
Minä rakastan häntä. Hän on ollut oikein ystävällinen ja hyvä minulle.
Hän ei ole samanlainen kuin muut heimolaisemme.
— Kuolisin onnellisena, jos tietäisin sinun pelastaneen hänet Lättäjalan käsistä, mutta olen kovin iäkäs enkä kenties elä Nadaran paluuseen saakka. Ja kas niin, siitä muistuu mieleeni, että luolassani on Nadaralle kuuluvaa tavaraa, ja jos kuolisin, ei olisi enää ketään säilyttämässä sitä hänelle.
— Suostutko odottamaan hetkisen, jonka tarvitsen juostakseni noutamaan sen, jotta sinä veisit sen hänelle? Sillä olen varma, että sinä löydät hänet, vaikka en olekaan niin varma siitä, että voitat Lättäjalan, jos kohtaat hänet. Hän on hyvin peloittava mies.»
Waldo oli kovin vastahakoinen tuhlaamaan ainoatakaan minuuttia kallisarvoisesta ajasta, sillä siten ennätti Lättäjalka yhä lähemmäksi Nadaraa. Mutta jos hän siten saattoi palvella Nadaraa, joka oli ollut hänelle niin ystävällinen ja hyväntahtoinen, ja tuottaa iloa hänen vanhalle isälleen, ei hän saattanut kieltäytyä. Niinpä hän jäi kärsivällisesti odottamaan ukon mennä kopistaessa luolille.
Waldoa vastaan puolitiehen tulleet villit olivat liikuskelleet turvallisen välimatkan päässä hänestä hänen puhellessaan Nadaran isän kanssa, ja heidän molempien käännyttyä metsään päin, olivat kaikki palanneet töihinsä ilmeisesti huojentuneina. Sillä vanhus oli kertonut heille, että muukalainen oli sama valtava soturi, joka oli paljain käsin surmannut valtavan Korthin, eikä tarina hänen kertomanaan ollut suinkaan menettänyt väriään.
Waldon varrottua, kuten hänestä tuntui, tuntikausia palasi ukko, tuoden pienen nakertajan nahkaan huolellisesti kiedotun käärön, jonka saumat oli ikäänkuin pauloittamalla kurottu vastakkain suolenkappaleilla.
»Tämä on Nadaran», ilmoitti hän heidän jatkaessaan matkaansa metsää kohti. »Siinä on useita outoja esineitä, joiden merkitystä ja tarkoitusta en tunne. Ne kaikki otettiin hänen äiti-vainajansa yltä. Annathan ne Nadaralle?»
»Kyllä», lupasi Waldo. »Annan ne Nadaralle tai kuolen sitä yrittäessäni.»
KYMMENES LUKU
Jälkien loppupää
Pian he löysivät Lättäjalan jäljet kolmen ison puun luona olevalta aukeamalta. He eivät olleetkaan etsineet niitä aikaisemmin, sillä vanhus tiesi raakalaisen lähteneen sieltä alkaessaan ajaa takaa tyttöä.
Jäljet kiersivät aukeamaa kymmenkunta kertaa yhä laajenevissa ympyrissä, kunnes ne eräässä kohdassa, jossa Lättäjalka varmaankin oli havainnut Nadaran jäljet, jyrkästi poikkesivat pensaikkoon. Kun tie nyt oli selvä, kehoitti Waldo vanhusta pysymään rohkealla mielellä, sillä hän, Waldo, toisi varmasti hänen tyttärensä takaisin, jos se vain olisi ihmisvoimin suoritettavissa.
Sitten hän lähti rientämään pitkin vereksiä jälkiä, jotka olivat hänestä yhtä selvät ja ymmärrettävät kuin hänen aikaisemman elämänsä aikana lukemainsa kirjain painetut sivut. Mutta koskaan hän ei ollut niin hartaasti lukenut mielikirjailijainsa teoksia kuin nyt tätä kiehtovaa näytelmää, jonka villin miehen ja villin neidon jalat olivat kirjoittaneet kääntyneihin lehtiin, hajaantuneihin oksiin ja aarniometsän kuohkeaan maahan.
Iltapäivän keskivaiheilla Waldo tunsi olevansa Korthin kanssa käydyn ottelun johdosta paljon heikompi kuin hän oli olettanut. Hänen haavansa olivat vuotaneet aika tavalla verta, ja hänen seuratessaan ripeätä vauhtia jälkiä oli ponnistaminen uudelleen avannut muutamia pahimpia, joten hän nyt juostessaan jätti jälkeensä ohuen veri viirun.
Se havainto teki hänet miltei raivoisaksi, sillä se tuntui ennustavan hänen yrityksensä epäonnistumista. Hänen heikko tilansa hidastuttaisi häntä hänen kiiruhtaessaan takaa ajamansa parin jälkeen, joten olisi suorastaan ihme, jos hän tavoittaisi Lättäjalan, ennenkuin raakalainen saavuttaisi Nadaran.
Ja jos hän saavuttaisi Lättäjalan ajoissa — mitä sitten? Kykenisikö hän ruumiillisesti mittelemään voimiaan jäntevän hirviön kanssa? Hän pelkäsi, ettei hän kykenisi, mutta se, että hän itsepintaisesti jatkoi näännyttävää takaa-ajoa, oli hyvänä merkkinä hänen uudesta, vasta äskettäin heränneestä miehuudestaan.
Hän ponnisteli yhä eteenpäin, kunnes hän pimeän tullen vaipui lopen uupuneena maahan. Kahdesti hän reutoutui pystyyn, yrittäen taivaltaa edelleen, mutta lopulta hänen oli pakko alistua nukkumaan paikallaan aamuun saakka.
Hieman virkistyneenä hän sitten söi juuria ja hedelmiä, joita metsässä oli viljalti, lähtien sitten jälleen eteenpäin, mutta tällä kertaa hitaammin.
Nyt hän oli varma, että jäljet veivät takaisin päin samaa tietä myöten, jota hän oli tähän seutuun saapunut, ja tultuansa sille kohdalle, jossa hän edellisenä päivänä oli ensiksi tavannut Korthin, hän oikaisi vähäisen välimatkan luolamiehen jäljiltä siihen paikkaan, jossa hän itse oli seisonut, ennenkuin lähti välivyöhykkeen poikki viidakkoon ja sieltä joelle sekä kahlaamolle.
Hetkisen kuluttua hän ilokseen näkikin Nadaran somat samoin kuin myöskin Lättäjalan jäljet, jotka veivät hänen vanhaa polkuaan pitkin. Temppu oli säästänyt häneltä useiden kilometrien pituisen, tarpeettoman vainuamisen.
Koko sen päivän hän samosi niin ripeästi, kuin hänen heikko tilansa suinkin salli, mutta vaikka hän kuinka ponnisti, tuntui vauhti kiusallisen hitaalta, etanamaiselta.
Matkan varrella hän pyydysti heittoaseillaan pari isohkoa nakertajaa, joiden lihan hän söi raakana, sillä hän oli kauan sitten oppinut huomaamaan liharuoan oivalliseksi ankarasti ponnistelevalle henkilölle ja voittanut keittämätöntä ja paistamatonta lihaa kohtaan tuntemansa luontaisen vastenmielisyyden. Olipa hän alkanut siitä pitääkin, vaikka usein hänen sillä tavoin lihaa syödessään hänen kasvojaan valaisi leveä virnistys, kun hän ajatteli, kuinka hirveästi hänen äitinsä ja bostonilaiset ystävänsä kauhistuisivat, jos olisivat katselemassa niin kamalaa toimitusta.
Vainutessaan edellään rientävää paria hän aluksi kummasteli huomatessaan, kuinka uskollisesti Nadara pysytteli hänen jättämillänsä. jäljillä, ja sen nojalla hän usein saattoi säästää monta kilometriä oikaisemalla tulomatkallaan tekemiensä laajojen mutkien poikki.
Mutta kun hän kolmantena päivänä yritti samanlaista temppua, joka olisi säästänyt häneltä hyvinkin viisitoista kilometriä, hän ei harmikseen enää löytänytkään Nadaran eikä luolamiehen jälkiä. Myöskin hänen omat vanhat jälkensä olivat tyyten häipyneet.
Tämä seikka huolestutti häntä suunnattomasti, sillä jos Nadara tosiaan oli seurannut hänen jälkiänsä, täytyi tytön nyt harhailla ihan ilman päämäärää, kenties koettaen uudelleen löytää ne. Siinä tapauksessa hänen vauhtinsa olisi tuntuvasti hitaampi, ja Lättäjalalla olisi paljoa suuremmat mahdollisuudet saavuttaa hänet.
Mahdollista oli myöskin, että raakalainen oli yllättänyt hänet — se saattoikin olla syynä siihen, ettei takaa-ajoa enää jatkunut samoja jälkiä myöten kuin tähän saakka.
Sitä ajatellessansa Waldo lähti kiiruhtamaan takaisin aikaisemmin noudattamaansa tietä pitkin, jota hän saattoi seurata muistinsa avulla, vaikka jäljet olivat harvoin näkyvissä.
Sinä päivänä hän ei nähnyt merkkiäkään etsimistään, mutta seuraavana aamuna hän osui kallioharjanteelle, jossa Nadara oli eksynyt hänen vanhoilta jäljiltään. Tyttö oli ilmeisesti otaksunut niiden vievän laaksoon, jonka kuohkeasta maasta hän ne taaskin löytäisi, ja niinpä hänen jälkensä suuntautuivatkin jyrkälle vierulle, ja niiden päällä näkyivät selvästi Lättäjalan ison jäljet.
Ainakaan tähän saakka villi ei siis ollut saavuttanut tyttöä. Päästyään siitä selville Waldo huoahti huojennuksesta. Jäljet olivat ainakin kaksi päivää vanhat, sillä Nadara ja Lättäjalka olivat samonneet paljoa nopeammin kuin haavoittunut mies, joka uhkaavan varjon tavoin hoippui heidän jälessään.
Keskipäivällä Waldo saapui pienelle purolle, jonka partaalle kumpikin hänen edellään mennyt olento oli pysähtynyt juomaan — hän erotti, missä he olivat polvistuneet pehmeään ruohikkoon veden rajaan.
Kun Waldo kumartui sammuttamaan omaa janoaan, osui hänen katseensa hetkiseksi vastaiseen rantaäyrääseen, joka sillä kohdalla oli vähän yli kolmen metrin päässä hänestä. Vastainen ranta ei ollut niin ruohoinen kuin toinen, ja se vietti veteen, muodostaen osittain veden alla olevan mutaisen kaistaleen.
Mutta hänen huomionsa kiintyi useihin syviin, mudassa näkyviin jälkiin.
Niin kaukaa katsoen hän ei luonnollisestikaan voinut olla varma, mutta siksi varmasti hän luuli tuntevansa ne, että hän ponnahti pystyyn, unohtaen janonsa, ja syöksyi joen poikki tarkastamaan niitä lähemmin.
Kumarruttuaan silmäilemään jälkiä likeltä hän tuskin jaksoi tukahduttaa riemuista huudahdusta — jäljet olivat jääneet Nadaran käsistä ja polvista, kun hän oli kyykistynyt siihen juomaan vajaata vuorokautta aikaisemmin.
Tytön oli jostakin syystä täytynyt kaartaa takaisin purolle. Mutta eniten riemastutti Waldoa se, että Nadaran jäljet olivat yksin. Lättäjalka ei vielä ollut saavuttanut häntä, ja nyt Waldo oli heidän välissään.
Se tieto, että hän vielä saattoi ehtiä ajoissa ja että hän voimiensa elpyessä jokseenkin varmasti pystyisi vihdoin tavoittamaan tytön, valoi Waldoon uutta vireyttä. Kun hän nyt kiiruhti Nadaran jälessä, uhkui hänestä samaa tarmoa, joka oli häntä kannustanut ennen hänen ja Korthin välistä kamppailua.
Hänen haavansa olivat tauonneet vuotamasta, ja viime päivinä hän oli syönyt hyvin ja nukkunut sikeästi yönsä, sillä hän oli käsittänyt pystyvänsä auttamaan tyttöä vain säilyttämällä tarmoaan ja vahvistamalla itseään kaikin mahdollisin tavoin.
Sinä yönä hän nukkui pienessä tiheikössä, joka ilmeisesti oli ollut
Nadaran suojana edellisenä yönä.
Seuraavana päivänä kulki tie aaltoilevassa seudussa, jota halkoivat lukuisat syvät rotkot ja korkeat vedenjakajat. Taivaltaminen rasitti tyttöä; sen Waldo näki hänen laahustavien askeltensa kielevistä jäljistä. Jokaisen harjanteen laella mies seisahtui tähyilemään, näkyisikö tyttöä edessäpäin.
Puolipäivän tienoissa hän erotti kaukana edessäpäin hohtavan viirun, jonka hän tiesi mereksi. Varmastikin tämän pitkän takaa-ajon täytyi päättyä siellä.
Kun hän oli lähtemäisillään jälleen rientämään Nadaran jälessä, sattui hän luomaan katseensa taaksepäin, ja silloin hän näki suunnilleen kilometrin päässä olevalla kummulla vantteran, puolialastoman olennon. Se oli Lättäjalka.
Luolamiehen oli täytynyt huomata Waldo samalla kertaa, sillä uhkaavasti heilauttaen tavattoman isoa nyrkkiään hän kiihdytti askeleensa juoksuksi ja katosi hetkisen kuluttua sen kukkulan juurella olevaan rotkoon, jonka laella hän oli tullut näkyviin.
Waldo oli kahdella päällä. Pitäisikö hänen jäädä paikalleen odottamaan kamppailua vai kiiruhtaako eteenpäin, koettaen tavoittaa Nadaraa, jotta tyttö ei kokonaan pujahtaisi hänen käsistään? Hän saattaisi varsin hyvin saada surmansa ottelussa, ja vaikka hän selviytyisikin voittajana, saattaisi voitto hyvinkin tulla hänelle niin hirvittävän kalliiksi, ettei hän pystyisi jatkamaan etsimistä moniin päiviin.
Sitä miettiessään hänen katseensa harhaili pitkin ja poikin hänen edessään leviävää maisemaa, tähyillen Nadaraa.
Vähän matkan päässä hänen oikealla puolellaan oli tasanko, joka ulottui laakson eteläisellä laidalla noin viiden tai kuuden kilometrin päässä kohoavien matalien kumpujen juurelle. Tähän suuntaan oli näköala melkein esteetön, mutta tyttö ei ollut paennut sinne päin, joten Waldon katse vain sattumalta kääntyikin rauhalliseen maisemaan, jonka tyyni ja viehättävä kauneus olisi jonakin muuna aikana kiehtonut hänen silmäänsä.
Juuri silloin, kun hän vilkaisi taakseen Lättäjalkaan päin, pisti hänen silmäänsä, että kaukana laaksossa, hieman hänestä takaviistoon, oli jotakin omituista.
Muutamia kuukausia aikaisemmin ei Waldo olisi sitä nähnytkään, mutta hänen äskettäin kehittynyt erämiesvaistonsa vainusi jotakin tavatonta, kun tasangon pitkäaaltoisessa ruohossa näkyi epämääräistä, vähäistä liikettä.
Ja tarkkaillessansa nyt kaikki aistit valppaasti suunnattuina siihen kohtaan hän pian havaitsi jonkun eläimen siellä hitaasti liikkuvan laakson yläpäässä olevia kukkuloita kohti. Vähäisellä kohoamalla, jossa ruoho oli harvempaa, olento tuli pian hetkiseksi näkyviin. Ja silloin Waldo erotti, että hänen tarkkailemansa olento oli nainen.
Kääntyessään kiiruhtamaan naisen jälkeen hän näki Lättäjalan nousevan toiselle kukkulalle, joka oli noin puolta kilometriä likempänä kuin äskeinen. Näkyviin tullessaan luolamies käänsi katseensa siihen suuntaan, johon Waldokin oli silmäillyt. Sekuntia myöhemmin hän oli luopunut ajamasta takaa Waldoa ja juoksi ripeätä vauhtia naista kohti.
Nadara oli nähtävästi taaskin pyörtänyt takaisin, tällä kertaa merenrannalta, ja edetessään laaksossa sivuuttanut Waldon ja tullut Lättäjalan kohdalle, ennenkuin kumpikaan heistä oli häntä havainnut. Nuori mies huudahti levottomana oivaltaessaan luolamiehen olevan lähempänä tyttöä kuin hän itse — arvionsa mukaan lähes kilometrin päässä — ja senvuoksi hän pinnisti nopeutensa äärimmilleen hurjasti syöksyessään kummun laelta laaksoon vievään kouruun.
Hän kiiti yhä eteenpäin näkemättä Lättäjalkaa tai Nadaraa, toivoen, yhä toivoen ennättävänsä tytön luokse ensimmäisenä, sillä Nadara oli kertonut hänelle, kuinka hirveästi Lättäjalan tapainen otus saattaisi runnella naista estääkseen häntä pääsemästä kynsistään tai joutumasta jonkun toisen käsiin.
Nadara oli tuulen yläpuolella eikä niin ollen erottanut häntä kohti vinhasti kiiruhtavien miesten hajua eikä melua. Ensimmäisen varoituksen siitä, ettei hän ollut yksin laaksossa, hän sai vasta nähdessään Lättäjalan äkkiä ilmestyvän eteensä korkeasta heinikosta vajaan viidentoista askeleen päässä.
Tytöltä pääsi pieni kirkaisu, ja hän lähti juoksemaan. Mutta hän oli hyvin väsynyt päiväkausia kestäneestä, hellittämättömästä taivalluksesta, joka oli pahasti kalvanut hänen kestävyyttään, eikä niin ollen ollut kummakaan, että hän kompastui ja kaatui ennätettyään tuskin harpata kymmentäkään askelta.
Tuskin hän oli päässyt jälleen pystyyn, kun Lättäjalka jo oli hänen kimpussaan, tarttuen toisella kädellään hänen käsivarteensa.
»Tule mukaani sovinnossa tai muutoin tapan sinut!» kiljaisi raakalainen.
»Tapa minut sitten!» tokaisi epätoivoinen tyttö. »Sillä en ikinä lähde mukaasi. Ennen surmaan itse itseni.»
Lättäjalka ei tahtonut tappaa häntä eikä myöskään mielinyt päästää häntä käsistään, kuten hyvin todennäköisesti kävisi, jos häntä ahdistaisi olento, jonka parhaillaankin täytyi olla ihan lähellä heitä.
Jos hän saisi pidetyksi tytön äänettömänä, voisivat he ehkä pysyä piilossa ruohikossa, kunnes heidän etsijänsä olisi mennyt ohitse, ja niinpä Lättäjalka sen ajatuksen mukaisesti laski karkeasti kätensä Nadaran suulle ja kiskoi häntä takaisin äsken tekemiänsä jälkiä myöten.
Tyttö rimpuili, lyöden ja kynsien karvaista otusta, joka veti häntä muassaan, mutta hän oli villin kynsissä yhtä avuton kuin vuorokauden vanha lapsi.
Hän ei aavistanut, että apua oli niin likellä, sillä muutoin olisi hän jollakin tavoin saanut suunsa vapaaksi ja parkaissut ainakin kerran. Asiain näin ollen häntä kummastutti se, että Lättäjalka siten koetti pitää häntä hiljaa, kun kerran lähettyvillä ei ollut ketään kuulemassa hänen hätähuutojaan.
Jo useita päiviä hän oli tietänyt luolamiehen vainuavan häntä, sillä käännyttyänsä kerran takaisin hän oli lyhyen matkan päästä sivuuttanut harjanteen, jonka ylitse hän oli edellisenä päivänä tullut, ja nähnyt siellä tanakan miesolennon ja tuntenut hänen kömpelön, laahustavan käyntinsä.
Se tieto sai hänet loittonemaan vanhasta kotikylästään, jota kohti hän oli suunnannut matkansa eksyttyään Thandarin jäljiltä, ja hän oli lähtenyt etsimään uutta seutua, jossa hän voisi eksyttää Lättäjalan kintereiltään.
Miehen rajusti raahatessa häntä ruohikossa vaivasi Nadara aivojansa keksiäkseen pelastumiskeinon tai keinon lopettaakseen kurjan elämänsä, ennenkuin peto ehtisi toteuttaa aikeensa häneen nähden. Mutta ainoatakaan toivonsädettä ei pilkahtanut hänen onnettomaan sydän-rukkaansa.
Jospa vain Thandar olisi saapuvilla! Thandar pelastaisi hänet, vaikkapa vain seuraavalla hetkellä karatakseen pois hänen luotansa.
Mutta toivoiko hän, että Thandar taaskin pelastaisi hänet? Nyt sitä ajatusta punnitessaan hän ihan varmasti uskoi, että hän mieluummin kuolisi kuin tapaisi uudelleen Thandarin, sillä olihan se mies kahdesti hylännyt hänet.
Tuskassaan hän selitti sen, että Thandar oli niin merkillisesti kadonnut oteltuaan Korthin kanssa, seuraavalla tavoin: mies oli odottanut, kunnes hän oli ehtinyt pois näkyvistä, ja sitten noussut ja paennut, peläten Nadaran palaavan ja löytävän hänet. Kummastellen tyttö aprikoi, minkä tähden hän oli Thandarista niin vastenmielinen.
Hän luuli varmasti olleensa oikein hyvä Waldoa kohtaan ja koettaneensa olla häiritsemättä häntä heidän yhdessä ollessaan. Kenties Thandar halveksi häntä, sillä varmasti Thandar oli ylempää rotua; siitä tyttö oli ehdottoman varma.
Ja niinpä Nadara oli hyvin surkealla mielellä, onnettomana ja toivottomana raa'an Lättäjalan raahatessa häntä viidakon pitkään ruohikkoon. Pian hän pani merkille, että luolamies vilkui vähän väliä taakseen.
Mitähän mies saattoi odottaa siltä suunnalta tai yleensä miltään muultakaan suunnalta? Eivätkö he olleet monen monien päivämatkojen päässä oman heimonsa alueelta, sellaisessa seudussa, jossa ei näyttänyt asustavan ihmisiä lainkaan?
Lättäjalka ei kuullut merkkiäkään takaa-ajosta. Hän alkoi tuntea olonsa turvallisemmaksi. Muukalainen oli eksynyt heidän jäljiltään. Luolamiehen liikkeet kävivät hitaammiksi, ja nyt hän kävellessään katseli ympärilleen löytääkseen onkalon, johon voisi ryömiä tyttö muassaan. Sitten ei enää olisi minkäänlaista vaaraa.
Seuraavana päivänä Lättäjalka tulisi sieltä ilmoille, etsisi miekkosen ja tappaisi hänet, mutta nyt hänellä oli hupaisempaa puuhaa, eikä hän halunnut kenenkään häntä häiritsevän.
Mutta juuri silloin hän erotti hiljaista liikettä ruohikosta muutamien metrien päästä oikealta. Waldo oli saapunut siihen kohtaan, jossa Lättäjalka oli saavuttanut Nadaran, pian sen jälkeen kun raakalainen oli raahannut tytön sieltä pois, ja heti alkanut hakea korkeampaa paikkaa, josta saattoi katsella korkeata ruohikkoa.
Pian hän oli löytänytkin kohdan, jolla seisoen — hän oli sadanyhdeksänkymmenen sentimetrin mittainen — hän saattoi silmäillä ympäröivää viidakkoa.
Vähän aikaa tarkkailtuaan hän huomasi ruohonlatvojen huojuvan vähän matkan päässä hänestä. Senjälkeen tarvitsi hänen vain vainuta jälkiä.
Kun Lättäjalka kuuli kahinan, jonka hän otaksui johtuvan vihollisensa liikkeestä, hän heitti Nadaran olalleen ja lähti juosujalkaa päinvastaiseen suuntaan — poiketen suorakulmaisesti omilta jäljiltään.
Hänen juonensa osoittautuikin tepsiväksi, sillä kun Waldo saapui kohtaan, jossa hän oli laskenut joutuvansa luolamiehen jäljille, ei hän löytänyt merkkiäkään viimemainitusta, ja tutkiessaan ympäristöä päästäkseen jäljille hänellä hukkaantui monta kallista minuuttia. Mutta vihdoin hän ne löysi ja alkoi juosta korkeassa ruohikossa kahta vinhemmin.
Hänen edettyään vain lyhyen matkaa, jäljet veivät äkkiä aukealle lakeudelle lähelle niiden kukkuloiden juurta, jotka olivat olleet näkyvissä hänen nähdessään vilahduksen Nadarasta.
Edellään hän näki molemmat etsimänsä — Nadara oli Lättäjalan tukevilla hartioilla — ja luolamies kiiti kallioseinämässä ammottavia luolia kohti. Jos hän ennättäisi sinne, saattaisi hän puolustaa jotakin luolista yhtä ainoata ahdistajaa vastaan rajattoman kauan.
YHDESTOISTA LUKU
Vangiksi
Melkein heti Waldon ilmestyttyä viidakosta huomasi Nadara hänet, riuhtaisi itsensä irti ja heittäytyi pois Lättäjalan hartioilta.
Nyt tyttö rimpuili hurjasti päästäkseen ryöstäjänsä kynsistä. Lättäjalan käsityksen mukaan ei ollut muuta kuin yksi mahdollinen ratkaisu. Hänen oli nyt oteltava, mutta tyttö ei ikinä pääsisi häneltä karkuun.
Hän nosti valtavaa nyrkkiään, jonka yksi ainoa isku oli usein surmannut täysikasvuisia miehiä, ja tähtäsi kauhean lyönnin Nadaran ohimoon.
Ensimmäisen tyttö väisti, ja kun käsi kohosi iskemään toistamiseen, heilautti Thandar keihästä pitelevää oikeata kättänsä kauas taaksepäin, syöksähti rajusti eteenpäin ja sinkautti keveän aseensa kolmenkymmenen metrin päässä olevaa Lättäjalkaa kohti.
Se oli hirveän uskallettua — hänen tähtäämänsä karvaisen rinnan ja ihanan vangin kauniin pään välimatka oli tuskin neljännesmetriä. Jos jompikumpi liikahtaisi keihään lentäessä ilmassa, ennenkuin se osuisi maaliinsa, saattaisi se lävistää sen olennon, jota pelastamaan se oli lingottu.
Lättäjalan nyrkki laskeutui parhaillaan tytön viehkeitä kasvoja kohti, kun keihäs sattui häneen. Mutta hän oli liikahtanut — parhaiksi niin paljon, että hänen käsivartensa oli joutunut rinnan suojaksi — joten ase osui iskevään käteen eikä sydämeen, johon se oli aiottu.
Mutta se teki tehtävänsä. Ulvoen tuskasta ja raivosta Lättäjalka unohti tytön mielipuolisessa vimmassaan, pudotti hänet maahan ja syöksyi Waldoa kohti.
Viimemainittu oli vetäissyt miekkansa — se oli vain kovasta puusta tehty, teroitettu keppi — ja odotti vastustajaansa. Ensimmäisen kerran hän koetti miekan ja kilven käyttöä todellisessa tarpeessa ja halusi kiihkeästi oppia tuntemaan niiden arvon.
Lähestyessään hätyyttäjäänsä Lättäjalka kiskaisi keihään irti käsivartensa lihaksista ja kumartui sieppaamaan kiven, joita oli hajallaan kallion juurella.
Luolamies mylvi kuin raivostunut härkä; hänen likekkäin sijaitsevissa silmissään paloi viha ja murhanhimo, hänen ylähuulensa oli vetäytynyt irveen, niin että hänen torahampaansa näkyivät, ja hänen törröttävälle parralleen oli pirskahdellut kuolaa.
Waldo ei uskonut koko maailmassa ikinä olleen hirvittävämpää otusta, ja häntä ihmetytti, ettei hän ollut peloissaan. Ja kun hän vain ajatteli, minkä vaikutuksen tämän kauhean hirviön vimmainen hyökkäys olisi tehnyt häneen vähän aikaa takaperin, levisi hymy hänen huulilleen.
Hänen pilkallisen hymynsä nähdessään Lättäjalka sinkautti kivensä suoraan noita kiukustuttavia kasvoja kohti. Nopeasti liikauttaen vasenta käsivarttaan Waldo torjui sen kilvellään, johon kolahdettuaan se putosi maahan tekemättä vähääkään vahinkoa.
Lättäjalka ei heittänyt toista kertaa, ja hetkisen kuluttua hän oli bostonilaisen kimpussa — Back-lahden rannalla asuvien hienostuneiden ja ylimyksellisten Smith-Jonesien ylpeyden ja toivon kimpussa.
Tavoittaessaan nopsaliikkeistä, vaaleaveristä jättiläistä hän tapasi tiellään taljoilla verhotuista oksista kyhätyn ohuen levyn, ja kun hän koetti repiä maahan sitä suojusta, sysättiin hänen vatsaansa teroitetun kepin kärki.
Tämä ei ollut mitään kamppailua!
Lättäjalkaa oli häpäisty. Hän hypähti taaksepäin ja tähyili Waldoa silmät mulkoillen. Sitten hän painoi päänsä kumaraan ja karkasi uudelleen muukalaisen kimppuun, ihan ilmeisesti aikoen paiskata hänet maahan pelkällä painollaan ja rajulla hyökkäyksellään.
Tällä kertaa terävä keppi vikkelästi sujahti innoittavan taljapäällyksisen suojuksen ylälaidan ylitse ja upposi Lättäjalan niskaan ihan hänen paksun kallonsa alapuolelle.
Sen kärki painui kolmenkymmenen sentimetrin pituudelta karvaisen raakalaisen hartialihaksiin, puristaen hänen huuliltaan tuskan ja raivon välimuodon.
Ennenkuin Waldo ennätti vetäistä asettaan irti sitkeistä jänteistä, oli Lättäjalka äkkinykäisyllä oikaissut vartalonsa, katkaisten miekan kahtia ja jättäen hänen vastustajansa käteen vain lyhyen tyngän.
Nadara oli katsellut kamppailua henkeä pidätellen, valmiina kiitämään pakoon, jos se kääntyisi hänen sankarinsa tappioksi, ja samalla väijyen tilaisuutta auttaaksensa häntä.
Samoin kuin Lättäjalka ei tyttökään ollut koskaan ennen nähnyt käytettävän miekkaa ja kilpeä, ja häntä ihmetytti, kuinka paljon etua niistä oli Thandarille. Mutta kun hän näki miekan katkeavan, alkoi ottelun lopputulos tuntua hänestä epävarmalta, sillä Lättäjalka oli murskannut keihään pirstaleiksi kiskaistuaan sen käsivarrestaan.
Mutta vielä Waldolla oli nuijansa, joka oli hihnalla kiinnitetty hänen miekankannikkeeseensa, ja kun luolamies uudelleen karkasi hänen kimppuunsa, sivalsi hän voimakkaan iskun raakalaisen kumaraan, elukkamaiseen otsaan.
Hetkeksi huumaantuneena villi horjahti askeleen taaksepäin, ja toistamiseen Waldo heilautti uutta asettaan.
Lättäjalka vapisi, hänen polvensa löivät vastakkain, ja hän hoippui kuin humalainen. Mutta kun katseleva Waldo parhaillaan odotti hänen vaipuvan maahan, kannusti luonnon ensimmäinen laki hänen eläimellisiä voimiaan, ja hän syöksähti bostonilaisen kurkkuun, päästäen kuoleman kouristaman, sokean vimmaisen pedon ärinän.
Valtavien, tavattoman väkevien lihaksiensa sinkauttamana tämä vanttera, karhumainen eläin kellisti Waldon maahan, ja samalla hetkellä tarttui kumpikin toisen kurkkuun jäntevin, ruuvipihtejä muistuttavien sormin.
Nyt he viruivat hyvin hiljaa, lujien, hellittämättömien otteiden tukahduttamina. Heidän oli pinnistettävä lihaksensa äärimmilleen säilyäkseen hengissä.
Waldon olo kävi hyvin tuskalliseksi hänen kestettyään hetkisen kamalaa kuolemankouristusta. Hän tunsi vaivautuneiden keuhkojensa melkein pakahtuvan koettaessaan haukkoa ilmaa.
Hän yritti kiertäytyä vapaaksi Lättäjalan kauheista sormista, mutta ei silmänräpäykseksikään hellittänyt omaa otettaan, vaan koetti joka sekunti yhä tiukata puristustaan tuntiessaan elinvoimiensa väsyvän. Hän kävi yhä heikommaksi. Nyt oli tuska sietämätön.
Hänen katsettaan sumensi utu — kaikki musteni hänen silmissään — hänen aivoissaan suhisi ja ne tuntuivat pyörivän hirvittävän vinhasti hänen kammottavan pimeässä päässänsä.
Nyt tyttö kumartui lähelle heitä, sillä he kumpikaan eivät enää rimpuilleet niin rajusti. Hän oli mielinyt rientää pelastamaan. Thandaria, mutta äkkiä hän oli muistanut miehen hylänneen hänet, ja hänen kehittymättömään mieleensä oli tulvahtanut hillitön vihanpuuska.
Kuolkoon Thandar, mietti hän. Thandar oli hyljeksinyt häntä, sysännyt hänet luotaan, halveksi häntä.
No, pitäköön mies sitten itse huolen itsestään, ja päättävästi hän kääntyi toisaalle jättääkseen miehet itse ratkaisemaan ottelunsa ja lähti astelemaan heimonsa kylään päin.
Mutta hänen ehdittyään loitota tuskin kahtakymmentä askelta leimahti hänen sydämessään liekki, joka tukahdutti hänen Thandaria kohtaan tuntemansa katkeruuden viimeisetkin rippeet. Palatessaan, kamppailijain luokse hän koetti selittää tätä uutta heikkouttaan ajattelemalla, että oikeus ja kohtuus vaativat häntä antamaan keltatukkaiselle miehelle apua vastapalvelukseksi häneltä saamastaan avusta. Sen tehtyään hän saattaisi mennä tiehensä omatunto rauhallisena.
Hän ei enää milloinkaan tahtonut kohdata Thandaria, mutta hän ei voinut ottaa sen miehen kuolemaa vastuulleen. Kun se välähti hänen mieleensä, pääsi häneltä hiljainen huudahdus, ja hän lähti juoksujalkaa maassa viruvien miesten luokse.
Nyt he molemmat olivat melkein ihan hiljaa; heidän ponnistelunsa olivat miltei tyyten tauonneet. Hänen saapuessaan heidän viereensä herpaantuivat Lättäjalan lihakset, hänen kouransa heltisi Waldon kurkusta, ja hän jäi virumaan ihan hievahtamatta.
Sitten vaaleaverinen jättiläinen nykäisi suonen vedontapaisesti jäseniään kerran tai pari; hän ähkäisi, hänen silmänsä pyörähtivät, lihakset värähtivät äkkiä, ja sitten hän jäykistyi liikkumattomaksi.
Kauhistuneena vilkaistuaan sankarinsa kammottaviin kasvoihin Nadara pakeni viidakkoon.
Suinpäin hän syöksyi lähes puoli kilometriä niin nopeasti kuin hänen väsyneet raajansa suinkin jaksoivat häntä kiidättää, ja sitten hän saapui etsimälleen paikalle — pienelle purolle, joka verkkaisesti mutkitteli laakson halki valtamereen.
Laskeuduttuaan sen partaalle polvillensa hän otti suunsa täyteen virkistävää vettä. Sitten hän ponnahti heti jälleen pystyyn ja lähti kiitämään samaa tietä takaisin.
Polvistuttuaan Waldon viereen hän kostutti taintuneen kasvoja suustaan purskuttamallansa vedellä. Hän hieroi Waldon käsiä, pudisti häntä, veden loputtua puhalsi hänen kasvoihinsa, ja kyynelten valuessa silmistään hän sitten heittäytyi miehen päälle, peitti hänen kasvonsa suudelmilla ja hoki epäselvästi helliä hyväilysanoja, jotka miltei hukkuivat tuskaisen murheen nyyhkytyksiin.
Äkkiä hänen valituksensa lakkasivat yhtä nopeasti kuin olivat alkaneetkin. Hän nosti miehen viereen painetun päänsä pystyyn ja silmäili tarkasti toisen kasvoja.
Sitten hän painoi päänsä Waldon rintaa vasten. Riemusta huudahtaen hän ryhtyi jälleen hieromaan sankarinsa käsiä, sillä hän oli kuullut hänen sydämensä sykkivän.
Pian Waldo huoahti, ja hetkisen häntä vaivasivat jälleen alkavan hengityksen tuskat. Kun hän tultuaan tajuihinsa avasi silmänsä, näki hän Nadaran kumartuneena puoleensa kauniilla kasvoillaan ankaran välinpitämätön ilme. Hän käänsi päätään toiselle puolelle; siellä virui Lättäjalka kuolleena.
Kului useita minuutteja, ennenkuin hän kykeni puhumaan. Sitten hän nousi kovin epävarmasti pystyyn.
»Nadara», virkkoi hän, »Korth viruu vainajana kolmen ison puun viereisellä aukeamalla Lättäjalan entisen kylän läheisyydessä. Tässä on Lättäjalan kuollut ruumis, ja lanteillani riippuu rehellisessä taistelussa hankittu Nagoolan talja.
— Olen tehnyt kaikki, mitä halusit minun tekevän; olen koettanut palkita sen hyväntahtoisuuden, jota osoitit minulle, kun olin outo muukalainen maassasi. En tiedä, minkä tähden yritit surmata minut minun kamppaillessani Korthin kanssa.
— En myöskään tiedä, minkä tähden sallit minun nyt jäädä henkiin, vaikka olisi ollut niin helppo lähettää minut tuonelaan viruessani tajuttomana tuossa Lättäjalan vieressä.
— Näen kasvoistasi, että olet harmistunut, ja se pahoittaa mieltäni, sillä olisin tahtonut erota sinusta ystävänäsi, jotta silloin, kun ajan tullen pääsen palaamaan omaan maahani, olisin voinut viedä mukanani vain mieluisia muistoja. Kun olemme levänneet ja virkistyneet, saatan sinut takaisin isäsi luokse.»
Tämän siveellisen velvollisuuden täyttämistä koskevan kiihkottoman puheen kylmä sävy hyydytti tytön rakkautta ja kiitollisuutta uhkuvasta sydämestä huulille pursuavat hellyyden ja kiitollisuuden ilmaisut.
Kenties Waldon sävy sai värityksensä siitä, että hän muisti, kuinka syvää vihaa oli säihkynyt Nadaran katseesta silloin, kun hän otellessaan Korthin kanssa sortui maahan tytön heittämästä kivestä, sillä siinä ei ollut edes ystävällisyyden häivettäkään.
Ja niinpä tytön vastatessa oli hänen esiintymisensä yhtä vierova, jopa kylmempikin, sillä siihen vaikutti katkeruus.
»Thandar ei ole lainkaan ollut kiitollisuudenvelassa Nadaralle», torjui hän. »Ja vaikka se ei merkitsekään mitään, vaatii rehellisyys kuitenkin minua ilmoittamaan, että taistellessasi Korthin kanssa aukeamalla sinuun osunut kivi oli tähdätty Korthiin.»
Waldon kasvot kirkastuivat. Hänen sydäntänsä painanut käsittämätön taakka oli vierähtänyt pois.
»Et siis tahtonutkaan vahingoittaa minua?» huudahti hän.
»Minkä tähden olisin tahtonut vahingoittaa sinua?» kummeksi tyttö.
»Arvelin» — ja nyt Waldo turmeli sovintoa kohden tehdyn hyvän alun — »arvelin, selitti hän, »sinun olevan vihoissasi minulle, koska karkasin luotasi silloin, monta kuukautta sitten, kun olimme saapuneet heimosi kylän luokse».
Nadara nosti päänsä pystyyn ja naurahti ääneen.
»Minäkö vihoissani? Minua hämmästytti se, ettet tullutkaan kylään, mutta tunnin kuluttua olin unohtanut koko jutun — vain vaivoin tunsin sinut nähdessäni sinut uudelleen; niin tyystin oli se tapaus lähtenyt mielestäni.»
Waldo ihmetteli, minkä tähden tämä avomielinen tunnustus oli hänestä niin nöyryyttävä. Mitäpä hänelle merkitsi, mitä tämä tyttö hänestä ajatteli? Minkä tähden puna levisi hänen kasvoilleen, kun hän sai tietää tytön välittävän hänestä niin vähän, että oli unohtanut hänet muutamissa kuukausissa?
Waldo oli loukkaantunut ja äkeissään. Hän vaihtoi jyrkästi puheenaihetta. Tästä lähtien hän varoisi kajoamasta henkilökohtaisiin seikkoihin.
»Etsitään luola jonkun matkan päässä ruumiista», ehdotti hän. »Siellä voimme levätä, kunnes olet valmis yrittämään paluumatkalle.»
»Minä olen valmis heti», vakuutti Nadara. »Enkä tarvitse enkä kaipaa seuraasi. Osaan kyllä palata yksin kuten tulinkin.»
»Et lähde yksin», intti Waldo itsepäisesti. »Minä tulen mukaasi, halusitpa tai et. Saatan sinut turvassa isäsi luokse. Lupasin sen hänelle.»
Nadaraa riemastutti hänen vastauksensa ensi osa, mutta kun kävi selville, että hän tahtoi tulla mukaan vain täyttääkseen vanhukselle antamansa lupauksen, vimmastui tyttö, vaikka hän huolekkaasti salasikin sen Waldolta.
»Niinpä niin», myönsi hän, »tule sitten, jos haluat, vaikka se ei olekaan tarpeellista eikä mieluista minusta. Mieluummin olisin yksin.»
»En tyrkytä sinulle seuraani», tokaisi Waldo ylpeästi. »Voin seurata jälessäsi muutamien askelien päässä sinusta.»
Hänen viimeisten sanojensa loukkaantunut sävy ei jäänyt Nadaralta huomaamatta. Tyttö aprikoi, olikohan hän tosiaankin ansiosta kohdellut Thandaria niin tylysti.
He löysivät luolan kolme neljänneskilometriä alempaa laaksosta. Sinne he majoittuivat siihen saakka, kunnes Waldo olisi virkistynyt, sillä tyttö yhäti väitti varsin hyvin jaksavansa lähteä paluumatkalle heti.
Mies tunsi asian paremmin, mutta salli Nadaran uskoa, että he viipyivät pikemminkin hänen kuin tytön tähden, sillä hän epäili, jaksaisiko tyttö kestää pitkän taivalluksen vaivat sitä ennen välillä levähtämättä.
Seuraavana aamuna he kumpikin olivat reippaampia ja paremmalla tuulella, joten heidän edellisenä päivänä sattunut pureva sananvaihtonsa ei uusiintunut.
Heidän astellessansa alempana laaksossa, valtameren puolella kasvavaa metsää kohden jättäytyi Waldo muutamia askelia tytön jälkeen kohteliaasti alistuen hänen edellisenä päivänä lausumaansa toivomukseen.
Hän tarkkaili edellään kävelevän tytön joustavan vartalon viehättäviä liikkeitä ja hänen kaunispiirteisiä kasvojansa sivulta, kun hän ravintoa hakiessaan käänteli päätään puolelle ja toiselle.
Kuinka kaunis Nadara olikaan! Oli uskomatonta, että tytön ulkomuoto oli kauniimpi ja ryhti kuninkaallisempi kuin sivistysmaailman kuningattarien ja kaunottarien, mutta sittenkin Waldon oli itselleen tunnustettava, ettei hän ollut uneksinutkaan niin ehdottomasta ruumiillisesta kauneudesta, saatikka sitten nähnyt sellaista.
Hän olisi toivonut voivansa sanoa yhtä paljon tytön luonteesta. Mutta se oli kauhean tyly. Tuntui mahdottomalta uskoa, että niin ihanan ulkomuodon alla piili niin paljon kiittämättömyyttä ja kylmyyttä.
Pian he saapuivat puiden keskelle, joiden oksilla nuokkui kypsiä hedelmiä, ja kun Waldo ketterästi kiipesi puihin ja viskeli Nadaralle herkullisimpia, tarkkaili tyttö vuorostaan häntä.
Nyt hän pani tarkemmin merkille, kuinka tavaton muutos oli muutamien kuukausien aikana miehessä tapahtunut. Hän oli ennenkin pitänyt Waldoa ihmeellisenä, mutta nyt mies näytti suorastaan jumalalta. Hän ei ajatellut ihan sillä tavoin, sillä hänellä ei ollut aavistustakaan jumalista — muista kuin pahoista hengistä, joiden otaksuttiin majoittuvan sairaiden ruumiisiin. Mutta hän piti Waldoa ylempänä olentona, eikä hän sitten enää ollut loukkaantunut siitä, että Waldo välitti hänestä niin vähän.
Thandar ei ollut mies — hän oli enemmän kuin mies, ja hän, Nadara, oli menetellyt hyvin ilkeästi kohdellessansa häntä niin häpeällisesti.
Niinpä hän senjälkeen koettikin esiintyä ystävällisemmin, vaikka hänessä vieläkin oli eristäytymisen tuntu.
Yhdessä he istuutuivat mättäälle syömään hedelmiään ja puhelivat samalla vähän, sillä kahden nuoren ihmisen on vaikea kantaa kaunaa kauan aikaa, etenkin jos heillä ei ole ketään muuta, jolle voisivat jutella.
»Mihin aiot lähteä, Thandar», tiedusti tyttö, »saatettuasi minut takaisin isäni luokse?»
»Palaan meren rannalle tähyilläkseni laivaa, joka veisi minut takaisin omaan maahani», vastasi mies.
»Minä olen nähnyt yhden ainoan laivan eläissäni», virkkoi Nadara, »ja siitä on jo monta vuotta. Asustimme silloin suuren veden lähellä, ja laiva pysähtyi kauas rannasta ja lähetti maihin suuren joukon pienempiä veneitä.
— Veneissä oli miehiä, ja niiden astuttua rannalle veivät isäni ja äitini minut syvälle metsään, etäälle merestä, ja siellä viivyimme useita päiviä, kunnes muukalaiset olivat poistuneet. He harhailivat edestakaisin rannikolla ja etenivät metsään ja viidakkoon muutamia kilometrejä.
— Äitini sanoi, että he etsivät minua ja että he veisivät minut pois, jos löytäisivät minut. Minä olin niin kovin peloissani.»
Nadaran mainitessa äitiänsä Waldo muisti tytön isältä tyttöä varten säilytettäväksi saamansa pienen käärön. Hän irroitti sen vyöllään olevasta hihnasta, jossa se oli riippunut hänen pantterintaljaisen verhonsa alla.
»Isäsi pyysi minua tuomaan tämän sinulle», ilmoitti hän, ojentaen käärön Nadaralle.
Tyttö otti sen ja tarkasteli sitä ikäänkuin tyyten outoa esinettä.:
»Mikä se on?» kysyi hän.
»Isäsi ei maininnut muuta kuin sen, että se sisältää esineitä, jotka äidilläsi oli hänen kuollessaan», vastasi Waldo lempeästi, sillä hänen sydämessään heräsi voimakas sääli äiditöntä tyttö-poloista kohtaan.
»Jotka äidilläni oli», kertasi Nadara, rypistäen otsaansa miettivän näköisenä. »Kun äitini kuoli, ei hänen yllään ollut mitään muuta kuin yksi ainoa monista pienistä nahoista kyhätty verho — hyvin vanha ja kulunut — ja se haudattiin hänen kanssaan. En käsitä tätä.»
Yrittämättäkään aukaista kääröä hän istui paikallaan, katsellen kauas valtamerelle, joka parhaiksi näkyi puiden lomitse. Hän oli syventynyt Waldon sanojen herättämiin aatoksiin.
»Saattoikohan vanhan naisen kertoma tarina olla tosi?» jupisi hän puoliääneen. »Olisikohan äiti juuri sen tähden, että se oli totta, karannut kynsin ja hampain hänen kimppuunsa, melkein tappaen hänet? Olisikohan —»
Tässä hän äkkiä pysähtyi pelon ja epätoivon vallassa, sillä hänen katseensa kiintyi kaukaiseen esineeseen, jonka hän oli juuri havainnut.
Hänen kurkkuunsa kohosi iso möhkäle, hänen silmiinsä kihosi kyyneliä, ja samassa hän täysin tajusi, mitä tuo metsän takaa pilkottava esine merkitsi hänelle.
Hän kääntyi katsomaan Thandaria. Waldo istui pää kumarassa, tarkoituksettomasti leikkien isolla kuoriaisella, jonka hän oli salvannut pienistä risuista sommittelemaansa aitaukseen.
Vihdoin hän teki aukon aitaan.
»Mene tiehesi, olento-paha!» mutisi hän. »Taivas tietää, että tunnen liiankin hyvin, kuinka kauheata vankeus on, pidättääkseni ainoatakaan muuta luontokappaletta poissa kumppaneittensa luota ja kotoaan.»
Tyttöä värisytti nyyhkytystä muistuttava, tukahduttava huokaus. Sen kuullessaan Waldo katsahti häneen. Tytön silmissä oli liikuttava, surkea ilme. Äkkiä Waldon valtasi voimakas halu ottaa Nadara syliinsä ja lohduttaa häntä. Hän ei tiennyt, mitä tyttö suri, mutta hänen murheensa vetosi voimakkaasti Waldoon — kuten hän luuli — hänen suojelusvaistoonsa, hänen sukupuolensa yhteiseen ominaisuuteen.
Nadara nosti hitaasti kättään ja osoitti puiden lävitse. Hänestä tuntui kuin hän olisi repinyt sydämen rinnastaan, niin tuskaisia, sen hän tunsi, olivat hänen tekonsa seuraukset, mutta se tapahtui Thandarin tähden — sen miehen tähden, jota hän rakasti.
Kun Waldon katse seurasi toisen etusormen osoittamaa suuntaa, ponnahti hän äkkiä pystyyn, huudahtaen rajusti riemusta. Puiden lomitse näkyi tyynen meren välkkyvällä pinnalla keinuva sievä, valkea pursi.
»Jumalan kiitos!» huudahti mies kiihkeän hartaasti, laskeutui polvilleen ja ojensi kätensä ylöspäin ilon ja surun antajan puoleen.
Hetkisen kuluttua hän hypähti jälleen pystyyn.
»Kotiin! Nadara! Kotiin!» riemuitsi hän. »Etkö ymmärrä sitä? Minä pääsen kotiin. Olen pelastettu. Oi, Nadara, lapsi, etkö tajua, mitä se merkitsee minulle? Kotiin! Kotiin! Kotiin!»
Puhuessaan hän oli katsellut purtta, mutta kääntyi nyt tyttöön päin. Nadara kyyrötti maassa kasvot painettuina käsiin ja hento vartalo rajun itkun puistattamana.
Waldo meni hänen viereensä, polvistui ja laski kätensä hänen olalleen.
«Nadara!» sanoi hän hellästi. »Miksi itket, lapsi? Mikä sinua vaivaa?»
Mutta tyttö vain ravisti päätään valittaen.
Mies nosti hänet pystyyn ja tuki häntä, kiertäen käsivartensa hänen hartioittensa ympärille.
»Kerro minulle, Nadara, mikä sinua surettaa?» pyysi hän.
Mutta vieläkään ei toinen voinut puhua nyyhkytyksiltään, vaan painoi kasvonsa hänen rintaansa vasten.
Waldo piti nyt häntä hyvin likellä itseään, ja hänen painaessaan tyttöä rintaansa vasten leimahti hänen sydämessään äkkiä ilmiliekkiin tuli, joka hänen aavistamattaan oli kytenyt siellä kuukausia, ja sen kuumuus haihdutti usvan, joka oli koko sen ajan sumentanut hänen sydämensä silmiä.
»Nadara», kuiskasi hän hyvin hiljaa, »itketkö sen vuoksi, että minä lähden pois?»
Mutta sen kuullessaan tyttö kiskaisihe irti, ja hänen silmänsä leimusivat kyynelten lävitse.
»En!» kivahti hän. »Olen hyvilläni, kun sinä olet poissa. Toivoisin, ettet olisi tullutkaan. Minä — minä — vihaan sinua!» Sitten hän pyörähti kiitämään laaksoa ylöspäin, unohtaen Thandarin tuoman pienen mytyn ja jättäen sen virumaan maassa, johon hän oli sen pudottanut.
Edes vilkaisemattakaan purteen Waldo syöksyi rientämään hänen jälkeensä, mutta Nadara oli nopea kuin jänis, joten Waldo olikin pahasti hengästynyt vihdoin saavuttaessaan hänet kallioseinämän puolivälissä kolmen kilometrin päässä rannasta.
»Mene tiehesi!» kiljaisi tyttö. »Mene heimolaistesi pariin ja omaan kotiisi!»
Waldo ei vastannut mitään. Mutta entinen Waldo oli lakannut olemasta. Nyt sensijaan Thandar, luolamies, sieppasi Nadaran väkevään syleilyynsä ja puristi häntä rintaansa vasten.
»Tyttöni!» huohotti hän. »Oma tyttöni! Minä rakastan sinua. Mutta koska olen hupsu, en tiennyt sitä, ennenkuin se oli melkein liian myöhäistä.»
Hän ei kysynyt, rakastiko tyttö häntä, sillä hän oli Thandar, luolamies. Eikä hänen hetkisen kuluttua tarvinnutkaan sitä udella, sillä Nadaran voimakas käsivarsi pujottui hänen kaulaansa ja veti hänen huulensa tytön suulle.
Kului hyvinkin puoli tuntia, ennenkuin kumpikaan uudelleen ajatteli purtta. Paikaltansa kallioseinämältä he näkivät meren ja rantakaistaleen.
Useita veneitä oli vedetty hietikolle ja joukko miehiä oli tulossa metsään. Pian he huomaisivat kalliolla olevan parin.
»Nyt lähdemme yhdessä takaisin», virkkoi Thandar.
»Minua peloittaa», valitti Nadara.
Vähän aikaa mies silmäili siroa purtta ja näki kaukana sen takana sivistyksen, jota se edusti, miellyttäviä miehiä ja virnisteleviä naisia ja heidän joukossaan hennon, ruskettuneen kaunottaren, joka kaihtoi naisten julmia katseita — ja Waldo kärsi siitä ja tyttöä arvostelevien miellyttävien miesten himokkaista katseista — ja häntäkin peloitti.
»Tule!» kehoitti hän, tarttuen Nadaran käteen. »Kiiruhdetaan takaisin vuoristoon, ennenkuin he huomaavat meidät!»
Samassa kun purresta tulleet miehet — purren oli John Alden Smith-Jones lähettänyt Etelämerelle etsimään kadonnutta poikaansa — astuivat metsästä ja näkivät laakson ja kallioseinämän, kiipesi viimemainitun harjan ylitse luolamies puolisoineen, kadoten taempana kohoavia kukkuloita kohti.
Purresta lähetettyjen etsijöiden palatessa rannalle alkoi pimeä olla käsissä.
He eivät olleet löytäneet merkkiäkään ihmisasutuksesta pienessä laaksossa eikä koko rannikolla, jota he olivat tarkastaneet huolellisesti.
Etunenässä marssi retkikunnan päällikkö, palveluksesta eronnut meriväen upseeri kapteeni Cecil Burlinghame.
Heidän saavuttuaan metsän lävitse lähelle rantaa osui hänen jalkaansa kääröön, joka oli kiedottu pienten nakertajain nahkoihin.
Hän kumartui ja otti sen käteensä.
»Tämä on ensimmäinen todistus siitä, että tällä saarella on joskus ollut muitakin ihmisiä kuin me», virkkoi hän leikatessaan suolipaulat auki taskuveitsellään.
Ulomman kääreen sisällä oli säämiskänahkainen kukkaro, jollaisissa naiset joskus pitävät jalokiviä kuljettaessansa niitä muassansa.
Siitä hän kaatoi kämmenelleen kymmenkunta harvinaisen kallisarvoista sormusta, muutamia vanhanmallisia rintaneuloja, rannerenkaita ja medaljonkeja.
Eräässä viimemainituista oli norsunluuhun maalattu pienoiskuva — hyvin kauniin naisen kuva.
Medaljongin toiseen puoleen oli kaiverrettu: »Eugénie Marie Céleste de la Valoisille, Crecyn kreivittärelle, hänen puolisoltaan Henriltä. Tammikuun 17 päivänä 18 —»
»Hyvä Jumala!» huudahti vanha kapteeni. »Mitä arvelette tästä?
— Crecyn kreivi ja kreivitär olivat palaamassa Pariisiin kuherrusaikanansa maapallon ympäri höyrypursi Dolphinilla tekemältään retkeltä lähes kaksikymmentä vuotta sitten, mutta heidän lähdettyään Australiasta ei heistä enää koskaan kuultu mitään.
— Minkälaisista murhenäytelmistä ja salaperäisistä, romanttisista tapauksista osaisivatkaan nämä säihkyvät jalokivet kertoa, jos niillä vain olisi kieli!»