TOINEN OSA

ENSIMMÄINEN LUKU

Kuningas Isonyrkki

Waldo Emerson Smith-Jones, bostonilaisen John Alden Smith-Jonesin ylimyksellisen perheen vesa, kapusi äkkijyrkän vuoren kalliorinteellä ketterästi kuin apina.

Oikealla kädellään hän puristi puolialastoman puolisonsa hoikkia, ruskeita sormia, auttaen häntä vaarallisimpien ja vaikeimpien kohtien ylitse.

Kallion laelle ehdittyään pari kääntyi katselemaan taaksensa merelle. Metsän hiljaa huojuvien puiden tuolla puolen avautui välkkyvän valtameren laaja ulappa. Etualalla, vähäisen lahdelman pinnalla, keinui soma pursi — kauniilta lelulta se näytti kaukaisen kukkulan laelta katsottuna.

Ensimmäisen kerran mies näki aluksen kokonaisuudessaan. Aikaisemmin, silloin kun he olivat sen ensiksi huomanneet, oli se puunrunkojen välitse näkynyt vain osittain.

Nyt hän näki sen täydelleen keulasta perään saakka, ja kaikki sen tutut, miellyttävät viivat piirtyivät selvästi veden syvää sineä vasten.

Äkillisen tuntemisen aiheuttama mielenliikutus pusersi vaistomaisen huudahduksen hänen huuliltaan. Tyttö katsahti nopeasti hänen kasvoihinsa.

»Mitä nyt, Thandar?» tiedusti hän. »Mitä näet?»

»Pursi!» kuiskasi mies. »Se on Priscilla — isäni pursi. Hän on minua etsimässä.»

»Entä haluatko sinä mennä?»

Vähään aikaan Waldo ei hiiskunut mitään. Ja myöskin hänen vierellään seisova nuori tyttö pysyi ihan liikkumatta ja hiljaa, silmäillen miestä sivulta päin ja tarkkaillen hänen kasvojensa ilmeitä omilla kasvoillaan sanattoman surkeuden ilme.

Nopeana kuvasarjana kulki miehen entisyys hänen sielunsa silmien editse. Hän muisti, kuinka huolellinen ja hellä hänen kasvatuksensa oli ollut — kuinka paljon aikaa, rahaa ja ylpeilevää hellyyttä hänen kehittämisekseen oli uhrattu. Hän ajatteli tulosta — ahdassieluista, itsekästä, heikkoa rahjusta, arkaa raukkaa, jonka hyökyaalto oli pyyhkäissyt ohikiitävän höyrylaivan kannelta tämän villin, syrjäisen saaren hiekkaiselle rantakaistaleelle.

Mutta hänen vanhempainsa harhautuneet ponnistukset olivat sittenkin johtuneet rakkaudesta, huolekkaasta ja hellästä. Hän oli heidän ainoa poikansa. Epäilemättä he murehtivat häntä. He eivät enää olleet nuoria, ja hänestä oli liikuttavaa, että he elämänsä loppuvuosina menettäisivät sen onnen, jonka hän saattaisi heille tuottaa palaamalla entiseen elämäänsä.

Mutta saattoiko hän koskaan palata kirjatoukan elämään, joka aikoinaan oli tuntunut niin viehättävältä?

Eikö tämä lyhyt vuosi, johon oli mahtunut niin paljon villiä, alkuperäistä elämää, tehnyt hänelle mahdottomaksi palata suppeaan, omakeskiseen olemassaoloon? Eikö se ollut opettanut hänelle, että elämässä oli äärettömän paljon enemmän sisältöä kuin ikinä oli kirjoitettu kirjojen kuiville, ummehtuneille sivuille?

Se oli opettanut hänet kaipaamaan elämää suoranaisesti — ei enää painetun sanan välityksellä. Se oli antanut hänelle sen ja — Nadaran. Hän vilkaisi tyttöön.

Saattaisiko hän luopua Nadarasta? Ei! Tuhat kertaa, ei!

Hän näki tytön kasvoista, että hänen sydämessään väijyi pelko. Niin, hän ei voinut luopua Nadarasta. Hän sai kiittää tätä tyttöä kaikista niistä ominaisuuksistaan, joista hän eniten ylpeili — voimakkaasta ruumiistaan, vastasaamastaan rohkeudesta, erämiestaidostaan, kyvystään tulla alkeellisin välinein toimeen alkeellisessa maailmassa, Nadaran villissä maailmassa, jota hän oli oppinut rakastamaan.

Niin, hän ei voinut hylätä tyttöä; mutta — mitä? Hänen katseensa oli suunnattu Nadaran viehkeisiin kasvoihin. Hitaasti hänen ajatuksiinsa syöpyi osittainen käsitys, minkätähden hän rakasti tätä villiä, puoliraakaa luolatyttöä, tuntien häntä kohtaan muutakin kuin sukupuolien välistä alkuvoimaista intohimoa.

Nyt hän ei nähnyt ainoastaan Nadaran ruumiillista kauneutta, vartalon ja kasvojen kauneutta, vaan myöskin hänen tyttömäisen suloisen, puhtaan viattomuutensa ja ennen kaikkea Nadaran häntä kohtaan tunteman hellän rakkauden, joka kuvastui hänen silmistään.

Jos hän jäisi tänne ja ottaisi tytön puolisokseen tämän villin kansan noudattamien menojen ja tapojen mukaisesti, ei se tuottaisi häpeätä heille kummallekaan. Mutta eikö Nadara ansainnut korkeinta kunnianosoitusta, joka olisi hänen vallassaan tarjota rakkautensa alttarilla?

Hänen — hänen ihanan, ihmeellisen Nadaransa — täytyi tulla hänen omakseen, mutta se liitto oli vahvistettava juhlallisimmilla, arvokkaimmilla menoilla, mitä sivistyneet ihmiset olivat keksineet. Kaikki se, mitä hänen entisen elämänsä nuoret naiset olivat vaatineet, ei suinkaan ollut liian hyvää Nadaralle.

Taaskin tyttö lausui kysymyksensä.

»Haluatko lähteä?»

»Kyllä, Nadara», vastasi hän. »Minun on palattava omaisteni pariin ja sinun on tultava mukaani.»

Kun tyttö kuuli viimeiset sanat, kirkastuivat hänen kasvonsa mielihyvästä ja onnesta. Mutta sitä ilmettä seurasi pian epäilyksen ja pelon varjo.

»Minua peloittaa», kuiskasi hän, »mutta jos sinä haluat, tulen».

»Sinun ei tarvitse pelätä, Nadara. Kukaan ei häiritse sinua sanoilla eikä teoilla, kun Thandar on luonasi. Tule! Palataan rannalle ja purren luokse, ennenkuin se ehtii poistua.»

Käsi kädessä he lähtivät samaa tietä takaisin, jyrkkää kalliota alas ja pienen laakson halki metsää ja rantaa kohti.

Nadara käveli hyvin likellä Thandaria käsi pistettynä hänen käteensä ja olka tiukasti painettuna hänen kylkeensä, sillä häntä peloitti uusi elämä outojen sivistysolentojen parissa.

Laakson toisella laidalla, metsän liepeellä, kasvaa sankka bambuviidakko — oikeastaan vain kapea kaistale, leveimmältä kohdaltaan korkeintaan kolmenkymmenen metrin laajuinen, mutta niin tiheä, että se täydelleen piilottaa kaikki otukset muutamankin metrin päässä sen ahtailla, pimentoisilla poluilla.

Tähän tiheikköön pari työntyi, Thandar edellä, Nadara hänen kintereillään, astuen tarkoin hänen jalanjälkiinsä — vaistomaisesti noudattaen tottumustaan, sillä tässä tapauksessa ei ollut tarpeen pettää takaa-ajajia eikä käyttää toisen jälkiä hyväkseen etenemisen helpottamiseksi. Polku oli selvä, ja monet käpälät olivat polkeneet sen sileäksi.

Se koukerteli monissa mutkissa, kääntyen aina sinne, missä vastustus oli vähäisin — siinä oli haaroja, ja tavantakaa liittyi siihen tai sen poikki meni toisia polkuja. Kolmenkymmenen metrin levyinen viidakko tuntui polkua myöten mitattuna paljon leveämmältä.

Pari oli ennättänyt melkein tiheikön metsänpuoliseen laitaan, kun Thandar polun jyrkässä käänteessä joutui vastakkain kookkaan, karhumaisen miehen kanssa.

Miehellä oli pehmeästä nahasta valmistettu hihna vyöllään, ja hänen toisella olallaan riippui vanha ja likainen leopardintalja, mutta muutoin hän oli alasti. Hänen sakea, jäykkä tukkansa ulottui takkuisena syvään otsalle, ja kasvojen muita osia peitti tuuhea, punainen parta.

Hänen nähdessään Thandarin välähtivät hänen lähekkäin olevat, pienet silmänsä äkkiä kiukusta ja kavaluudesta. Hänen paksuilta huuliltaan kajahti raju kiljaisu — se oli valmistava taisteluhaaste.

Tavallisesti on tässä villissä saaressa vastakkain osuvien outojen ihmisten ensin vaihdettava joku määrä herjauksia ja räikeitä loukkauksia, ennenkuin he karkaavat toistensa kurkkuun.

»Minä olen Thurg», mylvi raakalainen. »Pystyn tappamaan sinut.» Ja sitten seurasi tulva halventavia viittauksia Thandarin ja hänen esi-isiensä mahdolliseen syntyperään.

»Ilkeitä ihmisiä», kuiskasi Nadara.

Nämä sanat muistuttivat miehen mieleen vuosi takaperin kallioseinämällä sattuneen kohtauksen, jolloin hän raukkamaisen pelon vallassa oli kääntynyt ottelemaan kookkaan luolamiehen kanssa, joka aikoi katkaista Nadaran pakotien.

Hän katsahti edessään olevan olennon oikeaan kyynärvarteen, ja hänen huulilleen levisi hymy — käsivarsi oli väärä, ikäänkuin olisi siinä luu murtunut ja sitten parantunut päät huonosti vastakkain sijoitettuina.

»Haluatko tappaa Thandarin — taaskin?» kysyi Waldo pilkallisesti, osoittaen rujomuotoista kyynärvartta.

Silloin Thurgin punareunaisiin silmiin tuli muistamisen ilme, ja päästäen uuden raivoisan karjaisun hän syöksyi vanhan vammansa aiheuttajan kimppuun.

Thandar torjui hyökkäyksen kovasta puusta muovaamallansa lyhyellä, teroitetulla kepillä — »miekakseen» hän sitä nimitti. Se upposi Thurgin rintalihaksiin, puristaen hätyyttäjän huulilta tuskaisen ulvahduksen ja jättäen jälkeensä tulipunaisena virtaavan veriviirun.

Thurg peräytyi. Tämä ei ollut mitään taistelua. Häntä oli häpäisty.

Useita minuutteja hän seisoi paikallaan, mulkoillen vastustajaansa ja kiljuen hänelle kamalia uhkauksia ja herjauksia. Sitten hän hyökkäsi toistamiseen.

Uudelleen tunkeutui repivä kärki hänen ruumiiseensa, mutta tällä kertaa hän työntyi eteenpäin rajusti huitoen koettaessaan tavoittaa piikkiä ja Thandaria.

Viimemainittu piti häntä käsivarren matkan päässä ja pisteli häntä puumiekkansa terävällä kärjellä.

Pieniaivoinen luolamies kummasteli tämän saman muukalaisen kuntoa ja uljuutta, joka monta kuukautta sitten oli sivaltanut häntä yhden ainoan kerran nuijalla ja sitten paennut kuin jänis välttääkseen hänen vihaansa.

Minkähän tähden mies ei nyt juossut pakoon? Mikä kummallinen muutos oli hänessä tapahtunut? Tunnettuaan vihdoin vihollisensa hän oli otaksunut saavansa helpon uhrin, mutta sensijaan hän olikin kohdannut yhtä jäntevän ja hurjan olennon kuin hän itsekin oli, ja lisäksi muukalainen käytti outoa asetta, jonka kaltaista hän ei ollut milloinkaan ennen nähnyt.

Nyt Thandar sohi häntä kiivaasti, ja Thurg kirkui raivosta ja tuskasta. Vihdoin hän ei enää jaksanut sitä kestää. Äkkiä hän kiskaisihe irti ja katosi juoksujalkaa viidakkoon, ulvoen mennessään.

Thandar ei lähtenyt ajamaan takaa. Hän tyytyi siihen, että oli päässyt eroon hätyyttäjästään, ja kääntyi hymyillen Nadaran puoleen.

»Bostonissa meistä tuntuu elämä hyvin laimealta», huomautti hän, mutta vaikka tyttö hymyilikin vastaukseksi, ei hän ymmärtänyt, sillä hänestä Boston oli vain toinen maa, jossa oli aarniometsiä ja tiheitä viidakoita, karvaisia, kamppailevia ihmisiä ja raivokkaita petoja.

Metsän laidassa he kohtasivat Thurgin uudelleen, mutta tällä kertaa hänen ympärillään oli parikymmentä tanakkaa heimoveljeä. Thandar oli liian viisas yrittääkseen vastustaa niin useita ahdistajia.

Thurg riensi heidän kimppuunsa kumppaninsa kintereillään. Äänekkäästi hän taaskin karjui taisteluhaastettaan, ja hänen takanaan seuraavat raakalaiset säestivät häntä, niin että metsä kajahteli heidän kamalasta mylvinästään.

Otellessansa Thandarin kanssa hän oli nähnyt Nadaran ja tuntenut hänet samaksi tytöksi, jota hän vuosi sitten oli halunnut omakseen ja jonka tämä muukalainen oli häneltä riistänyt.

Nyt hän oli päättänyt kostaa miehelle ja samalla anastaa tytön.

Thandar ja Nadara kääntyivät takaisin viidakkoon, jonka kapeilla poluilla heitä saattoi ahdistaa ainoastaan yksi vihollinen kerrallaan. Siellä heidän onnistui välttää vainoojiaan useita tunteja, ja he menivät jälleen metsään noin puolentoista kilometrin päässä siitä poukamasta, jossa Priscilla oli ollut ankkurissa.

Thurg kumppaneineen oli nähtävästi luopunut takaa-ajosta — heitä ei ollut vähään aikaan näkynyt eikä kuulunut. Nyt pari kiiruhti eteenpäin metsässä päästäkseen rannalle purren kohdalle.

Vihdoin he saapuivat lahden näkyviin. Thandar seisahtui. Kauhun ja pettymyksen ilme tuli hänen piirteitään valaisseen iloisen odotuksen ilmeen sijalle — pursi oli poissa.

He erottivat sen vielä puolentoista kilometrin päässä nopeasti mennä höyryttämässä pohjoiseen.

Thandar juoksi rannalle. Kiskaistuansa mustan pantterintaljan hartioiltaan hän heilutti sitä vimmatusti päänsä yläpuolella ja samalla kiljui, turhaan koettaen kiinnittää loittonevalla aluksella olevien ihmisten huomiota itseensä.

Äkkiä hän sitten vaipui hietikolle ja painoi kasvonsa käsiinsä.

Pian Nadara hiipi hänen luokseen ja kiersi pehmeät käsivartensa hänen hartioittensa ympärille, vetäen hänen poskensa omaa poskeansa vasten koettaessaan lohduttaa häntä.

»Onko sinusta niin hirveätä», kysyi hän, »jäädä tänne kahden kesken
Nadarasi kanssa?»

»Ei se sitä ole», vastasi Waldo. »Jos olisit minun, en välittäisi siitä niin paljoa, mutta sinä et voi tulla omakseni, ennenkuin pääsemme sivistysmaailmaan ja sinusta on tehty puolisoni sivistyneiden ihmisten lakien ja tapojen mukaisesti. Ja kukapa nyt tietää, milloin tänne saapuu uusi laiva — jos saapuu enää koskaan?»

»Mutta minähän olen sinun, Thandar», intti tyttö. »Sinä olet mieheni — olet sanonut rakastavasi minua, ja minä olen vastannut tahtovani olla puolisosi — kukapa voisi antaa meidät toisillemme paremmin kuin itse voimme?»

Waldo koetti parhaansa mukaan selittää tytölle oman maailmansa avioliittotapoja ja -menoja, mutta Nadaran oli vaikea käsittää, miten outo ihminen, jota kumpikaan heistä ei mahdollisesti ollut milloinkaan nähnyt, saattoi antaa hänelle oikeuden rakastaa hänen omaa Thandariaan ja miten hän voisi menetellä väärin rakastaessaan Thandaria ilman oudon ihmisen lupaa.

Thandarista näytti tulevaisuus perin synkältä ja toivottomalta. Samalla kun hän äkkiä oli päättänyt viedä Nadaran oman kansansa keskuuteen, oli hänet vallannut jäytävä koti-ikävä.

Nyt hän oivalsi, että hänen entinen haluttomuutensa, kun hän ajatteli Bostoniin palaamista, oli johtunut yksinomaan siitä, että hän muisteli Bostonia sellaisena kuin hän oli sen tuntenut — Bostonia ilman Nadaraa. Mutta kun Nadaran nyt piti lähteä hänen mukaansa, tuntui Boston koko maailman viehättävimmältä paikalta. Istuessaan miettimässä onnettomia tapahtumia, jotka olivat viivyttäneet heitä siinä määrin, että pursi oli ennättänyt poistua, ennenkuin he ennättivät rannalle, hän myöskin pohti suunnitelmia lievittääksensä heidän pettymystään.

Jäädä iäksi asumaan tälle raakalais-saarelle ei tuntunut niin kammottavalta kuin vuosi takaperin — mutta silloin hän ei ollutkaan tajunnut rakastavansa vierellänsä olevaa nuorta, villiä olentoa. Jospa tyttö vain voisi tulla hänen vaimokseen, niin hänen maanpakonsa täällä olisi pikemminkin onnellinen kuin murheellinen kohtalo.

Entäpä jos hän itsekin olisi syntynyt täällä? Se ajatus herätti toisen, joka näytti tarjoavan hänelle keinon selviytyä pulmasta. Jos hänkin olisi ollut tämän saaren syntyperäinen asukas, niin miten hän olisi ottanut Nadaran puolisokseen?

Niin, noudattamalla oman kansansa menoja tietenkin. Ja jos kerran miehet ja naiset menivät täällä avioliittoon sillä tavoin ja elivät uskollisina toisilleen koko elämänsä, niin voisiko sivistysmaailma tarjota sen pyhempää liittoa?

Hän ponnahti pystyyn.

»Tule, Nadara!» huudahti hän. »Palaamme sinun kansasi pariin, ja siellä sinusta tulee vaimoni.»

Nadara oli ymmällä, mutta ei huomauttanut mitään, tyytyen yksinkertaisesti jättämään tulevaisuuden järjestämisen herransa ja isäntänsä huoleksi, noudattamaan sellaista menettelyä, joka tekisi Thandarin onnellisemmaksi.

Nadaran heimon asuinsijoille palaaminen vaati kolme unohtumatonta päivää.

Kuinka toisenlainen oli tämä matka kuin heidän vuosi sitten taivaltamansa? Silloin oli luolatyttö opastanut kauhun painamaa Waldo Emersonia pakenemaan ilkeän kansan luota hänestä yhtä kammottavaa kohtaloa kohti, Korthin ja Lättäjalan käsiin.

Silloin olivat metsän aukeamat kumahdelleet raivoisten petojen käpälistä ja alastomien, inhimillisten hirmuolentojen hiipivistä askelista. Jokainen risahtanut oksa oli ennustanut pikaista ja hirveätä kuolemaa.

Nyt Korth ja Lättäjalka olivat saaneet surmansa muuttuneen Waldon kädestä. Kiusaava yskä oli poissa. Hän oli otellut ilkeiden miesten ja muiden heidän vertaistensa kanssa sekä selviytynyt kamppailusta kunniakkaasti. Ei edes Nagoola, kamalien öiden kiiltävän sileä, musta hornankissa, enää vähääkään värisyttänyt hänen vahvistuneita hermojaan.

Eikö Thandarin olkapäitä ja lanteita verhonnut Nagoolan talja, jonka hän oli hankkinut ottelemalla käsikähmässä pelätyn pedon kanssa?

Verkkaisesti he astelivat jättiläispuiden varjossa, miellyttävien purojen partailla tai lakeissa laaksoissa, joissa kasvoi polvenkorkuista ruohoa ja heidän paljaat jalkansa avasivat polun lukemattomien, tuoksuavien, villien kukkien keskelle.

Yöt he nukkuivat siellä, missä ilta heidät yllätti, milloin jonkun eläimen hyljätyssä luolassa, milloin rehevän puun oksilla kyhättyään karkeatekoisen lavan samansuuntaisten oksien varaan.

Ja perin huolekkaasti Thandar aina varasi Nadaran vuoteeseen mitä pehmeimpiä heiniä ja sijoitti omansa vähän matkan päähän siitä, sellaiseen asemaan, että hän parhaiten voi suojella tyttöä saalistavilta pedoilta.

Taaskin Nadara oli ymmällä, mutta vieläkään hän ei virkkanut mitään.
Vihdoin he saapuivat kylään.

Useita nuoria miehiä tuli heitä vastaan, mutta kun he tunsivat miehen
Korthin surmaajaksi, hillitsivät he röyhkeyttään, kaikki muut paitsi
Isonyrkki, joka oli ruvennut kuninkaaksi Lättäjalan poistuttua.

»Minä saatan tappaa sinut», ilmoitti hän tervehdykseksi, »sillä olen Isonyrkki ja kuningas Lättäjalan paluuseen saakka — ja kenties myöhemminkin, sillä kerran vielä surmaan Lättäjalan».

»En halua tapella kanssasi», vastasi Thandar. »Olen jo tappanut Korthin, eikä Lättäjalka enää palaa, sillä hänetkin olen tappanut. Ja pystyn surmaamaan Isonyrkinkin, mutta mitäpä se hyödyttäisi? Minkä tähden meidän pitäisi otella? Olkaamme ystävyksiä, sillä meidän on elettävä yhdessä, ja jollemme surmaa toisiamme, on meitä enemmän torjumassa ja tappamassa ilkeitä miehiä, jos he tulisivat meitä hätyyttämään.»

Kuultuansa, että Lättäjalka oli saanut surmansa tämän muukalaisen kädestä, ei Isonyrkki enää niin kovasti himoinnut päästä mittelemään voimiansa tulokkaan kanssa. Hän huomasi toisen tarjoaman peräytymistien ja koetti kerkeästi vetäytyä takaisin, mutta kunniakkaasti.

»No niin», virkkoi hän, »minä en tapa sinua — sinun ei tarvitse pelätä. Mutta sinun on tiedettävä, että minä olen kuningas, ja tehtävä niinkuin minä käsken.»

»'Pelätä'», kertasi Thandar nauraen. »Saat olla kuningas, mutta mitä tulee siihen, että tottelisin käskyjäsi —» Taaskin hän naurahti.

Waldo Emerson Smith-Jones oli nyt kokonaan toisenlainen kuin se olento, jonka meri oli heittänyt helmastaan kaksitoista kuukautta aikaisemmin.

TOINEN LUKU

Kuningas Thandar

Kylään saavuttuaan Thandar ensi töikseen etsi käsiinsä Nadaran isän.

He tapasivat vanhuksen kallioseinämän kehnoimmassa ja huonoimmin suojatussa luolassa alttiina kaikkien saalistavien raatelijain ja hiipiväin vihollisten hyökkäyksille.

Hän oli sairas, eikä häntä hoivaamassa ollut ketään, mutta hän ei valittanut. Sellainen oli hänen kansansa tapa. Kun ihminen tuli liian vanhaksi kyetäkseen hyödyttämään yhdyskuntaa, oli hänen paras kuolla, eikä välttämätöntä lopputulosta senvuoksi pyritty millään tavoin hidastuttamaan. Kun joku muuttui kokonaan heimolaistensa taakaksi, oli tapana jouduttaa loppua — tarkasti tähdätty, raskaalla kivellä sivallettu isku oli omiaan nopeasti huojentamaan yhdyskunnan taakkaa ja toimintakyvyttömän yksilön kärsimyksiä.

Thandar ja Nadara astuivat sisälle ja istuutuivat hänen viereensä. Ukko näytti ilostuvan heidät nähdessään.

»Minä olen Thandar», alkoi nuori mies puhua. »Tahtoisin ottaa tyttäresi puolisokseni.»

Vanhus silmäili häntä kysyvästi vähän aikaa.

»Olet surmannut Korthin ja Lättäjalan — kukapa voisi estää sinua ottamasta Nadaraa?»

»Tahtoisin solmita hänen kanssaan avioliiton sinun suostumuksellasi, noudattaen kansanne avioliittomenoja”, sanoi Thandar.

Vanhus ravisti päätään.

»En ymmärrä sinua», virkkoi hän vihdoin. »Täällä on useita mainioita luolia, joissa ei ole asukkaita — jos haluat vielä paremman, on sinun vain surmattava sen nykyiset asukkaat, jolleivät he laittaudu sieltä pois sinun käskystäsi — mutta luultavasti he lähtevät, kun Korthin ja Lättäjalan surmaaja käskee.»

»Luola ei minua huoleta», vastasi Thandar. »Mutta selitähän, miten teidän keskuudessanne miehet ottavat vaimon itselleen!»

»Jollei nainen tule mielisuosiolla, tartumme hänen tukkaansa ja kiskomme hänet mukaamme», selitti Nadaran isä. »Minun puolisoni ei tahtonut tulla», jatkoi hän, »ja vielä sittenkin, kun olin ottanut hänet kiinni ja raahannut hänet luolaani, riistäytyi hän irti ja karkasi luotani. Mutta saavutin hänet uudelleen, sillä silloin kun olin nuori, ei kukaan jaksanut juosta nopeammin kuin minä. Ja sitten tein, kuten minun olisi pitänyt tehdä jo ensi kerralla — löin häntä päähän, kunnes hän vaipui uneen. Herätessään hän oli luolassani, ja oli yö, eikä hän enää senjälkeen yrittänytkään karata.»

Kauan aikaa Thandar istui aatoksissaan. Sitten hän äkkiä puhkesi puhumaan, kääntyen Nadaran puoleen.

»Minun maassani ei vaimoja oteta sillä tavoin, enkä minäkään ota sinua siten. Meidän on mentävä oikeaan avioliittoon sivistyskansojen tapojen ja lakien mukaisesti.»

Nadara ei vastannut mitään. Hänestä tuntui, että Thandar piti hänestä kovin vähän — muulla tavoin hänen oli miltei mahdoton selittää miehen kummallista käytöstä. Se teki hänet murheelliseksi. Ja sitten toiset naiset nauraisivat — siitä hän oli ihan varma, ja sekin tuntui hänestä varsin ilkeältä — he näkisivät, ettei Thandar haluaisi häntä omakseen.

Takkuisesta, likaisesta ruohosta kyhätyllä, kurjalla vuoteellaan viruva vanhus oli kuullut keskustelun. Hän oli yhtä ymmällä kuin Nadarakin. Vihdoin hän alkoi puhua — nyt hänen äänensä oli hyvin heikko, sillä kuolema lähestyi nopein askelin.

»Olen hyvin vanha mies», sanoi hän Thandarille. »Minulla ei ole kauan
elonaikaa jälellä. Ennen kuolemaani tahtoisin mielelläni tietää, että
Nadaralla on puoliso, joka suojelee häntä. Rakastan häntä, vaikka —»
Hän epäröi.

»Vaikka mitä?» kehoitti Thandar.

»En ole koskaan hiiskunut siitä kenellekään», supatti ukko. »Puolisoni ei sitä sallinut, mutta kun nyt olen kuolemaisillani, ei siitä voi koitua mitään pahaa. Nadara ei ole minun tyttäreni.»

Tyttö ponnahti pystyyn.

»Enkö sinun tyttäresi? Kuka sitten olen?»

»En tiedä, kuka olet; sen vain tiedän, ettet ole edes meidän kansaamme. Kerron teille kaikki tietoni nyt ennen kuolemaani. Tulkaa likelleni, sillä ääneni heikkenee nopeammin kuin ruumiini!»

Nuori mies ja tyttö siirtyivät lähemmäksi häntä ja kyyköttivät kumartuneina hänen puoleensa erottaakseen jokaisen hiljaa lausutun tavun.

»Puolisoni ja minä», alkoi ukko, »olimme lapsettomia, vaikka kuu oli kiertänyt monta kertaa, senjälkeen kun otin hänet luolaani. Hän kaipasi pienokaista, sillä vain siten saavat naiset jonkun, jolle voivat tuhlata rakkauttaan.

— Olimme olleet kahden kesken useita päiviä metsästämässä kaukana kylästä, sillä nuorena ollessani olin suuri metsästäjä — kansamme keskuudessa ei ole milloinkaan elänyt minua suurempaa.

— Ja eräänä päivänä saavuimme laajan veden äärelle ja vähän matkan päässä rannasta näimme kummallisen, veden pinnalla kelluvan esineen, ja kun tuuli ajoi sen lähemmäksi, näimme, että se oli ontto ja että siinä oli kaksi ihmistä — mies ja nainen. Molemmat näyttivät kuolleilta.

— Vihdoin kahlasin esineen luokse ja vedin sen rantaan, ja totisesti siinä oli mies ja nainen, ja mies oli kuollut — ihan kuollut. Hän oli varmaankin kuollut jo aikoja sitten; mutta nainen ei ollut kuollut.

— Hän oli hyvin kaunis, vaikka hänen silmänsä ja hiuksensa olivat mustat. Kannoimme hänet maihin, ja sinä yönä syntyi hänelle pieni tyttö, mutta nainen itse kuoli ennen aamua.

—- Panimme hänet takaisin kummalliseen esineeseen, joka hänet oli tuonut — hänet ja hänen kanssansa tulleen kuolleen miehen — ja sysäsimme sen laajan veden pinnalle, jossa yöllä kääntynyt tuuli ja kahdesti vuorokaudessa maalta päin virtaava vesi veivät sen pois näkyvistä, emmekä sitten enää koskaan heitä nähneet.

— Mutta ennenkuin työnsimme heidät ulapalle, otti vaimoni naisen omituiset verhot ja pienen, nahkaisen pussin. Siinä oli useita erivärisiä, säihkyviä kiviä ja keltaisesta ja valkoisesta metallista muovattuja esineitä, joiden tarkoitusta emme osanneet arvata.

— Ilmeisesti nainen oli tullut jostakin oudosta maasta, sillä hän ja kaikki hänen vehkeensä olivat kokonaan toisenlaisia kuin kaikki, mitä milloinkaan olimme nähneet. Hän itse oli toisenlainen, kuten Nadarakin on toisenlainen — Nadara on äitinsä näköinen, sillä Nadara on se lapsi, joka sinä yönä syntyi.

— Toimme hänet kuukauden kuluttua oman kansamme pariin, väittäen häntä puolisoni lapseksi. Mutta eräs nainen tunsi asian oikean laidan, sillä nähtävästi hän oli tähyillyt meitä, kun löysimme veneen, ollessansa pakoilemassa miestä, joka tahtoi häntä puolisokseen.

— Mutta puolisoni ei suvainnut kenenkään sanovan, että Nadara ei ollut hänen lapsensa, siliä lapsettomuus on, kuten tiedätte, suuri häpeä naiselle, ja niinpä hän oli useita kertoja vähällä tappaa sen naisen, joka tiesi asian, estääkseen hänet ilmaisemasta totuutta koko kylälle.

— Mutta minä rakastan Nadaraa, ikäänkuin hän olisi oma lapseni, ja sen vuoksi toivoisin näkeväni, että hänellä on hyvä puoliso, ennenkuin kuolen.»

Thandar oli käynyt kalpeaksi kuunnellessaan kertomusta Nadaran syntymästä. Hän jaksoi hädintuskin hillitä haluaan laskeutua polvilleen ja kiittää Jumalaa siitä, että oli kuunnellut sivistysolojen mukaisen koulutuksensa ääntä eikä ollut noudattanut helpompaa menettelytapaa, joka tämän alkeellisen, eläimellisen heimon parissa oli käytännössä. Sallimus, ajatteli hän, oli varmastikin lähettänyt hänet tänne tytön pelastajaksi.

Vanhus kääntyi karkealla vuoteellaan ja suuntasi kuoppaanpainuneet silmänsä kysyvästi Thandariin. Myöskin Nadara odotti huulet raollaan, että hän alkaisi puhua.

Ukko haukkoi henkeään — hänen kurkustaan lähti omituinen, koriseva ääni.

Thandar kumartui hänen puoleensa ja kohotti hieman hänen päätään ja hartioitaan. Nuori mies ei ollut koskaan ennen kuullut sellaista ääntä, mutta nyt sen kuullessaan hän ei tarvinnut selitystä.

Hankaamalla jaloillaan siipiänsä heinäsirkka saattaa säikäyttää kokemattoman henkilön luulemaan, että polulla väijyy piilossa oleva kalkkarokäärme. Mutta kun iso mustaselkä antaa varoituksensa kuulua, ei kukaan erehdy luuleman sitä heinäsirkan ääneksi.

Samanlainen on kuoleman korina ihmisen kurkussa.

Thandar tunsi, että loppu oli käsissä. Hän näki, kuinka ankarasti vanhus ponnisteli koettaessaan torjua luotaan heltymätöntä niittomiestä voidakseen vielä puhua. Kuolevan silmissä oli kysyvä ja vetoava ilme. Thandar ei voinut ymmärtää sitä väärin.

Hän ojensi kätensä ja tarttui Nadaran käteen.

»Minun maassani tulee meistä aviopuolisot», lausui hän. »Kukaan muu ei saa Nadaraa omakseen, ja merkiksi siitä, että hän on Thandarin, on hänen aina pidettävä tätä sormessaan.» Hän irroitti sormestaan uhkean timanttisormuksen ja pujotti sen Nadaran vasemman käden nimettömään sormeen.

Vanhus näki sen. Hänen kasvoilleen levisi hymyilyä muistuttava huojennuksen ja tyytyväisyyden ilme, kun hän ähkäisten huoahti ja vaipui hervottomana Thandarin käsivarsille — kuolleena.

Saman päivän iltapuolella kantoivat nuoret miehet Nadaran kasvatusisän ruumiin kallion laelle lähes kilometrin päähän luolista. Mitään juhlallisia menoja ei ollut. Silloin Waldo Emerson kuitenkin näki ihmisten alkuperäisen hautajaissaattueen — yksinkertaisen, järjen ja tarpeen vaatimusten mukaisen —- josta ihmisrotu on taantunut käyttämään nykyisten sivistyskansojen komeilevia, naurettavia, tartuntaa levittäviä hautajaisia.

Isonyrkin määräyksen mukaan nuoret miehet veivät arvottoman ruumiin sopivan välimatkan päähän luolista ja jättivät sen sinne, missä petoeläimet ja -linnut pitivät huolta sen nopeasta hajoamisesta.

Nadara itki hiljaa. Vanhahko nainen, jonka suussa oli yksi ainoa hammas, huomasi hänet ja alkoi valittaa myötätunnosta. Valittelun houkuttelemina liittyi heidän seuraansa pian muita naisia, joihin tarttui naissukupuolen perinnöllinen, kummallinen hysteria, niin että he alkoivat säestää hampaattoman voivotuksia.

Omien ääniensä kiihdyttäminä he pian kirkuivat ja parkuivat kamalana kuorona. Sitten saapui Isonyrkki ja hänen seurassansa muita miehiä. Melu kiusasi heitä, ja he kävivät murehtijain kimppuun nyrkkeineen ja hampaineen, hajoittaen heidät eri suunnille. Siten päättyi juhlatilaisuus.

Tai se olisi päättynyt, jollei Isonyrkki olisi tehnyt kovaonnista virhettä ja tähdännyt iskua Nadaraan. Thandar oli seisonut läheisyydessä, kummissaan katsellen omituista näkyä.

Hän oli pannut merkille nuoren tytön hiljaisen surun — se oli todellista surua — ja »murehtijain» monenlaiset hysterian ilmaisut. Nekään eivät olleet valhesurua, koska he eivät olleetkaan murehtivinaan, vaan pyrkivät ainoastaan aiheuttamaan hälyä. Ja koska hornamainen pauhu oli ärsyttänyt Waldon omia hermoja, ei häntä lainkaan ihmetyttänyt, että Isonyrkki ja muut miehet ryhtyivät meteliä vaimentamaan.

Naispuoliset puolieläimet olivat heidän, ja Waldo Emerson oli siksi suuressa määrin sopeutunut alkeelliseen ympäristöönsä, ettei hän lainkaan tuntenut halua sekautua toisten asioihin. Mutta Nadara ei ollut heidän — Nadara ei ollut heidän heimoaan, ja vaikka tyttö ei olisikaan ollut hänen omansa, olisi amerikkalainen tuntenut velvollisuudekseen astua hänen ja noiden villien olentojen väliin, joiden pariin kohtalo oli hänet heittänyt. Mutta kun tyttö oli hänen, valtasi hänet surmaajan kuuma verenhimo, kun hän syöksähti estämään tytön kimppuun karkaavaa Isonyrkkiä.

Waldo Emerson Smith-Jones ei ollut oppinut miehekkään itsepuolustustaidon aakkosiakaan aikaisemman, kaikelta karkealta ja raa'alta visusti varjellun elämänsä aikana. Se oli onneton seikka, koska se taito olisi tarjonnut hänelle paljon etua hänen otellessaan raakalaista vastaan. Yksi ainoa, hyvin tähdätty sivallus suojattomaan leukaan olisi lopettanut tappelun heti; mutta Thandarilla ei ollut aavistustakaan iskuista, ei sivalluksista eikä muista nyrkkeilytempuista.

Tosin hän käytti karkeatekoisia aseitaan, mutta muutoin hän taisteli samaan alkeelliseen tapaan kuin hänen alkuperäinen ihmisenkaltainen esi-isänsä ja unohti hyvin usein kokonaan miekkansa, puukkonsa, jousensa ja nuolensa sekä keihäänsä kyyristyessään puolittain kumaraan asemaan ottamaan vastaan vihollisensa hyökkäystä.

Nyt hän karkasi tavoittamaan Isonyrkin karvaista kurkkua. Kuului kumea tömähdys, kun miehet törmäsivät yhteen, ja kieriskellen, purren ja repien he rimpuilivat sinne tänne kivisellä maaperällä kallion juurella.

Muut miehet herkesivät ahdistamasta naisia. Naiset keskeyttivät äänekkään murehtimisensa. Kaikki sijoittuivat kamppailijain ympärille pieneen piiriin, joka siirtyi sinne tänne ottelijain liikkuessa, niin että he aina olivat sen keskellä.

Nadara tunkeutui katselijain välitse etualalle. Hän tahtoi olla likellä Thandaria. Hänen kädessään oli rosoinen graniittikappale — olihan mahdoton etukäteen arvata, miten kävisi.

Isonyrkki oli vanttera — tukeva kuin vuori — mutta Thandar oli voimakaslihaksinen kuin Nagoola, musta pantteri. Hänen kaikki liikkeensä olivat sulavia ja nopeita, mutta niin vastustamattomia. Äkillinen, odottamaton isku Isonyrkin ohimoon keikautti hänen pallomaista päätänsä sivullepäin niin rajusti, että kaula oli vähällä nyrjähtää sijoiltaan.

Isonyrkki parkaisi sen tuottamasta kivusta. Riemuissaan sattumalta sivaltamansa iskun tuloksesta Thandar uudisti sen. Isonyrkki mylvi tuskissaan. Viimeisen kerran hän pinnisti voimiaan äärimmilleen ja yritti päästä käsiksi ketterään vastustajaansa, ja se onnistui. Hänen hampaansa tavoittivat Thandarin kurkkua, mutta samalla hänen oma henkitorvensa joutui likelle Thandarin leukapieliä.

Waldo Emerson Smith-Jonesin vahvat, valkeat hampaat puristuivat siihen niin luonnollisesti kuin ei olisikaan vierinyt lukemattomia hitaita ajanjaksoja sen jälkeen kun joku hänen esi-isänsä oli viimeksi upottanut torahampaansa vastustajansa pehmeään lihaan.

Hukkaan kuluneet ajanjaksot! Alkeellisesta ja eläimellisestä on niiden vieriessä pyritty nykyaikaiseen ja inhimilliseen — mutta lyhyessä hetkisessä raukeaa kaikki se työ tyhjiin, aikakausien silaus rapisee pois jonkun alkuaikaisen intohimon kuumuudessa, ja alkeellinen ja eläimellinen tulee jälleen näkyviin alastomana ja kainostelemattomana.

Kalpeana uhkaavan kuoleman herättämästä kauhusta koetti Isonyrkki nyt kiskoutua irti. Thandar puri hampaansa sitäkin syvemmälle. Äkkiä purskahti hänen kasvoilleen verta, joka salpasi hänen hengityksensä. Isonyrkki herpaantui ja jäi virumaan hievahtamatta.

Hurmeen punaamana Thandar nousi pystyyn. Hänen edessänsä maassa viruva kookas ruho vavahti suonenvedontapaisesti kerran tai pari elinnesteen tulviessa katkenneesta kaulavaltimosta. Silmät pyörähtivät ylöspäin ja jäykistyivät, ruumis värähti viimeisen kerran, ja Isonyrkki oli kuollut.

Thandar kääntyi viehättyneiden katselijain puoleen ja valitsi heidän joukostaan neljä vankkaa miestä.

»Viekää Isonyrkki kallion laelle!» komensi hän. »Teidän palattuanne valitsemme kuninkaan.»

Miehet tottelivat. He eivät ollenkaan ymmärtäneet, mitä Thandar tarkoitti kuninkaan valitsemisella. Surmattuaan Isonyrkin Thandar oli kuningas, jollei joku kunnianhimoinen mies halunnut vastustaa hänen hallitusoikeuttansa. Mutta kaikki olivat nähneet hänen surmaavan Isonyrkin ja tiesivät hänen tappaneen Korthin ja Lättäjalan, ja kukapa sitten olisi rohjennut käydä kiistelemään hänen kanssaan kuninkuudesta?

Ruumiin viejien palattua kylään Thandar kokosi heimon miehet lähellä kallion juurta kasvavan ison puun juurelle. Sinne he sijoittuivat kyykkysilleen karkeapiirteiseen ympyrään. Heidän takanaan seisoivat naiset ja lapset silmät levällään uteliaisuudesta.

»Valitkaamme kuningas!» ehdotti Thandar, kun kaikki olivat ehtineet saapuville.

Syntyi pitkä äänettömyys. Sitten puhkesi muuan vanhemmista miehistä puhumaan.

»Olen iäkäs mies. Olen nähnyt monta kuningasta. He tulevat surmaamalla. He poistuvat surmaamalla. Thandar on surmannut kaksi kuningasta. Nyt hän on kuningas Kuka haluaa surmata Thandarin, ja tulla kuninkaaksi?»

Vastausta ei kuulunut.

Vanhus nousi pystyyn.

»Oli typerää tulla tänne valitsemaan kuningasta», lausui hän, »koska meillä jo on kuningas».

»Malttakaahan!» komensi Thandar. »Valitkaamme kuningas oikein kunnollisesti. Se, että olen tappanut Lättäjalan ja Isonyrkin, ei todista, että minusta tulee hyvä kuningas. Oliko Lättäjalka hyvä kuningas?»

»Hän oli paha mies», vastasi ukko.

»Onko teillä koskaan ollut hyvää miestä kuninkaana?» tiedusti Thandar.

Vanhus rypisti miettivästi otsaansa.

»Ei pitkään aikaan», myönsi hän.

»Syynä on se, että aina sallitte öykkärin ja raakalaisen hallita itseänne», selitti Thandar. »Se ei ole oikea tapa kuningasta valitessa. Teidän pitäisi mieluummin kokoontua yhteen, kuten nyt olemme tehneet, pohtimaan heimon tarpeita, ja sitten kun olette saaneet selville, mitkä toimenpiteet ovat parhaat heimon jäsenten menestykseksi, pitäisi teidän valita kuninkaaksenne mies, joka parhaiten pystyy toteuttamaan suunnitelmianne. Se on parempi kuninkaan valitsemisen tapa.»

Vanhus purskahti nauramaan.

»Ja sitten», huomautti hän, »tulisi joku Isonyrkki tai Lättäjalka ja tappaisi kuninkaamme päästäkseen kuninkaaksi hänen sijaansa».

»Oletteko koskaan nähnyt miestä, joka jaksaisi voittaa heimon kaikki miehet yhtä aikaa?»

Ukko näytti joutuvan ymmälle.

»Se on vastaukseni väitteeseesi», virkkoi Thandar. »Kuninkaan valitsijat voivat suojella häntä hänen vihamiehiään vastaan. Niin kauan kun hän on hyvä kuningas, pitäisi heidän se tehdä, mutta kun hän muuttuu huonoksi, voivat he valita uuden, ja jos paha kuningas ei alistu tottelemaan uutta, on useiden miesten yhdessä helppo surmata hänet tai karkoittaa hänet tiehensä, olipa hän kuinka uljas taistelija tahansa.»

Monet miehistä nyökkäsivät ymmärtämyksen merkiksi.

»Se ei ole johtunut mieleemme», tuumivat he. »Onpa Thandar tosiaankin viisas.»

»Nyt siis», jatkoi amerikkalainen, »valitkaamme kuninkaaksi se mies, jota enemmistö kannattaa, ja niin kauan kun hän pysyy hyvänä kuninkaana, on meistä enemmistön taisteltava hänen puolestaan ja suojeltava häntä. Valitkaamme mies, jonka tiedämme hyväksi, katsomatta siihen, pystyykö hän tappamaan kumppaneitaan, sillä jos heimon enemmistö ottelee hänen puolestansa, niin miksipä hänen tarvitsisi itsensä otella? Me tarvitsemme viisasta miestä — joka osaisi opastaa heimon hedelmälliseen seutuun ja riistaisille metsästysmaille ja sodan aikana johtaa taistelua älykkäästi. Lättäjalalla ja Isonyrkillä ei ollut kylliksi järkeä; he osasivat vain ryöstää muiden miesten puolisoita. Sellaista ei kuningas saisi tehdä. Kuninkaan pitäisi suojella puolisoitanne Lättäjalan tapaisilta olennoilta ja rangaista niitä, jotka mielivät ryöstää vaimojanne.»

»Mutta miten hän kaiken sen tekee», kysyi eräs nuori mies, »jollei hän ole koko heimon paras taistelija?»

»Enkö ole sitä teille jo osoittanut?» huomautti Thandar. »Me, jotka teemme hänet kuninkaaksi, olemme hänen taistelijoitansa — hänen ei tarvitse otella omin käsin.»

Taaskin syntyi pitkä äänettömyys. Sitten alkoi ukko jälleen puhua.

»Thandarin sanoissa piilee viisautta. Valitkaamme kuningas, jonka on oltava meitä kohtaan hyvä, jos hänen on mieli pysyä kuninkaana. Meidän on kovin paha olla, jos meillä on kuningas, jota pelkäämme.»

»Minä puolestani», sanoi nuori mies, joka oli aikaisemminkin puhunut, »en halua hallitsijakseni kuningasta, joka ei pysty voittamaan minua taistelussa. Jos minä voitan hänet, niin minusta pitää tulla kuningas.»

Ja niin miehet jakautuivat puolueiksi, mutta sopivat lopulta niin, että valitsisivat kuninkaaksi miehen, jonka he tiesivät olevan viisaan ja samalla mainion taistelijan. Siksi he valitsivat kuninkaaksensa Thandarin.

»Kerran viikossa», julisti uusi kuningas, »kokoonnumme tänne keskustelemaan, miten heimon hyvinvointia parhaiten edistettäisiin, ja minkä enemmistö hyväksi näkee, se tehdään. Heimo ilmoittaa kuninkaalle, mitä on tehtävä — kuningas panee sen toimeen. Ja kaikkien on taisteltava, kun kuningas käskee taistelemaan, ja kaikkien on oltava työssä, kun kuningas käskee tekemään työtä, sillä kaikki taistelemme ja työskentelemme koko heimon hyväksi, ja minä, Thandar, kuninkaanne, taistelen ja uurastan ankarammin kuin kukaan teistä.»

Se oli heistä uusi katsantokanta ja saattoi kuninkuuden kokonaan toisenlaiseen valoon kuin he aikaisemmin olivat tottuneet näkemään. Että he tarvitsisivat kauan aikaa todella sulattaakseen sen ajatustavan, sen Thandar oivalsi ja oli hyvillään siitä, että heillä oli murrosaikana sellainen kuningas, joka kykeni vaatimaan heiltä kunnioitusta heidän entisen mittapuunsa mukaisesti.

Ja häntä hymyilytti, kun hän ajatteli, kuinka paljon hän oli muuttunut siitä ajasta, jolloin hän oli vapisten, itkien ja köhien istunut autiolla rannalla kammottavan metsän liepeellä.

KOLMAS LUKU

Suuri N a g o o la

Waldo Emerson Smith-Jones oli ilomielin tarttunut sattuman tarjoamaan tilaisuuteen ja ruvennut pienen luolalaisheimon kuninkaaksi. Ensiksikin takasi hänen uusi asemansa paremmin Nadaran turvallisuuden, ja toiseksi se antoi laajemmat toimintamahdollisuudet hänen äsken heränneelle aloitekyvyllensä.

Aikaisemmin hän oli kaihtanut vastuunalaisuutta, mutta nyt hän ilomielin otti sen niskoilleen. Nyt hän kaipasi toimintaa, kun hän taas aikaisemmin oli tyytynyt ainoastaan lukemaan muiden saavutuksista.

Harmikseen hän pian kuitenkin huomasi, että klassillinen kasvatus, jolle hänen varhaisempi elämänsä oli omistettu hellivän ja ylettömästi hienostuneen äidin ohjatessa, osoittautui perin kehnoksi perustaksi, kun hän alkoi käytännöllisesti suunnitella oman elämänsä ja heimonsa elämän järjestelyä.

Hän tahtoi opettaa kansaansa rakentamaan pysyviä ja mukavia taloja, mutta hän ei jaksanut muistaa ainoatakaan Ovidiukselta saamaansa käytännöllistä vihjausta kirvesmiehen ammatissa.

Hänen kansansa hankki ravintonsa metsästämällä pieniä nakertajia, tyhjentelemällä linnunpesiä ja noukkimalla villejä hedelmiä ja vihanneksia. Thandar halusi panna alkuun jonkunlaisen yhteiskunnallisen maanviljelyksen, mutta klassillisten runoilijain teokset, joihin hän oli oikein hyvin tutustunut, tarjosivat kovin vähän käytännöllisesti arvokkaita tietoja maanviljelyksestä. Hän oli pahoillaan siitä, että hän ei ollut kirjoittautunut jonkun Alleghany-vuorten länsipuolella sijaitsevan maanviljelyslukion luetteloihin, vaan mennyt Harvardin yliopistoon opiskelemaan.

Hän päätti kuitenkin puristaa mahdollisimman paljon hyötyä niukoista käytännöllisistä tiedoistaan, jotka melkein supistuivatkin siihen, että hän osasi määritellä »maanviljelys»-sanan merkityksen.

Mutta olihan sekin itu, sillä se edellytti hänen tuntevan ne tulokset, joita maanviljelyksellä voitiin saavuttaa.

Niinpä Thandar olikin askeleen edellä aikaisimmista esivanhemmistaan, kun viimemainitut olivat ryhtyneet tarkoituksellisesti istuttamaan viljaa, jota luonto oli siihen saakka umpimähkään siroitellut tuulen, lintujen ja muiden eläinten välityksellä, mutta vain askeleen verran heistä edellä.

Hän käsitti, että hänellä oli hyvin merkillinen asema aikakausien asteikossa. Hän oli tuntenut, nähnyt ja käyttänyt hyväkseen kivikauden ja kahdennenkymmenennen vuosisadan välisinä ajanjaksoina saavutetun kehityksen kuluessa kasautuneita tietoja, ja nyt oli kohtalo äkkiä viskannut hänet kivikauteen tai kenties muutamia ajanjaksoja kauemmaksi ajassa vain osoittaaksensa hänelle, että kaikki hänen muiden ihmisten tiedoista haalimansa tiedot olivat kerrassaan arvottomia kivikaudella.

Hän oli asunut puusta ja tiilistä rakennetuissa taloissa ja katsellut lasi-ikkunoista. Hän oli lukenut kaasun ja sähkön valossa, ja hänellä oli aavistus kynttilöistäkin. Mutta hän ei kyennyt valmistamaan työkaluja rakentaakseen talon, hän ei olisi osannut tehdä tiiltä, vaikka henki olisi ollut kysymyksessä, lasista oli äkkiä hänen mielestään tullut yksi maailman ihmeistä, ja kaasu, sähkö ja kynttilät taas olivat muuttuneet samanlaisiksi kuin Sfinksin salaperäinen arvoitus.

Hän osasi kirjoittaa runosäkeitä loistavalla kreikankielellä, mutta enää hän ei siitä ylpeillyt. Hän olisi paljoa mieluummin toivonut pystyvänsä parkitsemaan vuotia tai virittämään tulen ilman tulitikkuja. Waldo Emerson Smith-Jones oli vuosi sitten ollut erittäin ylpeä älystään ja korkeasta opistaan, mutta vuoden kuluttua oli hänen itserakkautensa kutistunut, niin että hän nyt piti itseänsä maailman surkeimpana ja mitättömimpänä miehenä.

»Olen rikollisen tietämätön», sanoi hän Nadaralle, »sillä olen sysännyt luotani kokonaisen elämäniän mahdollisuudet omistamalla sen hyödyttömän opin kasaamiseen, vaikka olisin voinut hankkia hyödyllisiä, käytännöllisiä tietoja, jotka ovat nostaneet maailman mustasta raakalaisuudesta nykyaikaisen edistyksen valoon — en ainoastaan olisi voinut tehdä sitä, vaan sitäpaitsi jonkun verran lisätä ihmiskunnan kunniaa ja hyvinvointia. Olen kelvoton olento, Nadara — pahempi kuin hyödytön.»

Tyttö kosketti hyväillen hänen voimakasta, ruskeata kättään ja katseli ylpeillen häntä silmiin.

»Minusta olet suorastaan ihmeellinen, Thandar», kehui hän. »Paljain käsin olet tappanut Nagoolan, maailman hirvittävämmän pedon, ja Korth, Lättäjalka ja Isonyrkki viruvat voimiesi rusentamina korppikotkien raadeltavina — yksin sinä olet surmannut heidät kaikki, kolme kammottavaa miestä. Niin, Thandarini on suurin kaikista miehistä.».

Eikä Waldo Emerson jaksanut tukahduttaa voimakasta ylpeyden aaltoa, joka tulvahti hänen mieleensä, kun hänen rakastamansa tyttö luetteli hänen urotöitään. Enää ei hän pitänyt saavutuksiaan »raakana ruumiillisena urhoollisuutena ja kuntona». Entinen Waldo Emerson, jonka ruumiinlämpö oli kohonnut säännöllisesti joka päivä kello kolme iltapuolella, jonka surkean laihaa ruumista yskiminen oli vaivannut alituisesti, ja jonka silmiin oli sekä yöllä että päivällä tullut kauhunilme hänen kuullessaan kuivien lehtien kahinaa, oli kuollut.

Hänen sijallansa oli roteva, verevä mies, ruskeaihoinen ja teräsjänteinen, peloton, itseensäluottava, melkeinpä raaka ylpeänä voimastaan — Thandar, luolamies.

Ne kuukaudet, jotka kuluivat Thandarin johtaessa kansaansa luola-aukkojen täyttämältä kallioseinämältä toiselle etsiessään sopivaa paikkaa pysyvää kylää varten, olivat Nadaran ja kuninkaan onnenaikaa.

Tytön onnea häiritsi hieman se seikka, ettei Thandar vaatinut häntä omakseen. Hän ei vielä oikein jaksanut käsittää heitä erottavia siveyssääntöjä. Thandar koetti selittämistään selittää hänelle, että he kerran palaisivat hänen maailmaansa ja ettei se maailma ottaisi häntä vastaan, jollei heidän liittoaan olisi vahvistettu siellä voimassa olevien säädösten ja menojen mukaisesti.

»Saavatko ne avioliittomenot, joista puhut, sinut rakastamaan minua enemmän?» kysyi Nadara.

Thandar purskahti nauramaan ja otti hänet syliinsä.

»En voisi rakastaa sinua enempää», vastasi hän.

»No, mitä hyötyä niistä sitten on?»

Thandar pudisti päätään.

»Sitä on vaikea selittää, erittäinkin sellaiselle herttaiselle pikku pakanalle kuin Nadarani on. Sinun on tyydyttävä tietämään — usko minun vakuutustani — että meidän on odotettava juuri siksi, että minä rakastan sinua.»

Nyt oli tytön vuoro ravistaa päätään.

»En jaksa sitä käsittää», virkkoi hän. »Minun kansani miehet ottavat puolisonsa mielensä mukaan, ja he ovat tyytyväisiä, ja kaikki ovat tyytyväisiä, ja kaikki on hyvin. Mutta heidän kuninkaansa, joka saa ottaa puolisokseen kenet vain haluaa, odottaa, kunnes mies, jota hän ei tunne ja joka asuu laajan veden takana — jonne ehkä emme koskaan pääse — antaa hänelle luvan ottaa puolisoksensa naisen, joka rakastaa häntä — jota hän sanoo rakastavansa.»

Thandar pani merkille, että Nadara korosti sanaa »sanoo».

»Tuonnempana», vastasi hän, »kun olemme saapuneet minun maailmaani, ymmärrät minun olevan oikeassa ja kiität minua. Siihen saakka, Nadara, sinun täytyy luottaa minuun, ja», lisäsi hän puolittain itsekseen, »olen ansainnut luottamuksesi, vaikka sinä et sitä tiedäkään».

Ja niinpä Nadara oli uskovinaan ja olevinaan tyytyväinen, mutta sydämensä sisimmässä hän yhä pelkäsi, ettei Thandar rakastanut häntä oikein todenteolla, eivätkä naisten puolittain verhotut huomautukset suinkaan olleet omiaan rauhoittamaan hänen mieltään.

Ollessansa hänen seurassaan oli Thandar koko ajan opettanut hänelle omaa kieltään, sillä hän toivoi sydämensä pohjasta voivansa viedä tytön kotiinsa ja toivoi hänen olevan niin kypsyneen esiteltäväksi Bostonissa ja sivistysmaailmassa, kuin hän, Waldo, suinkin saattoi hänet tehdä.

Thandar tahtoi etsiä kylälle sopivan paikan meren näkyvissä voidakseen aina tähyillä laivoja. Vihdoin sellainen löytyikin —• tasainen ruohikko matalalla ylängöllä, josta näkyi merelle.

Hän oli osunut sinne vaellellessaan yksiksensä useiden kilometrien päässä niistä väliaikaisista kallioasumuksista, joissa heimo silloin majaili. Maata kaivaessaan hän huomasi mullan meheväksi ja mustaksi. Toisella laidalla kasvoi tukkipuita, ja toisella oli jyrkkiä kallioita pehmeätä kalkkikiveä.

Thandarin suunnitelman mukaan oli kylä rakennettava osittain hirsistä kallioseinämän viereen ja koverrettava asumuksien taakse lisäkammioita sikäli kuin kukin perhe tarvitsi.

Luolat yksinkin olisivat tarjonneet kylliksi suojaa, mutta Waldo toivoi pakottamalla kansansa rakentamaan osan majoista hirsistä saavansa kussakin perheessä herätetyksi jonkunlaista omistajantunnetta ja ylpeyttä mieskohtaisesta omaisuudesta, joten heidän ei enää olisi yhtä helppo luopua majapaikoistaan kuin ennen, jolloin heidän oli tarvinnut vain siirtyä jollekin toiselle kalliolle löytääkseen ihan yhtä mukavia luolia kuin ne olivat, jotka he olivat niin kevein mielin hylänneet.

Toisin sanoen hän toivoi voivansa antaa heille sanan, jota heidän sanastossaan ei ollut siihen saakka ollut — sanan »koti».

Olisiko se onnistunut vai eikö, sitä emme saa koskaan tietää, sillä viimeisellä hetkellä astui väliin kohtalo, pyyhkäisten yhdellä vedolla pois hänen kaikki suunnitelmansa ja pyrkimyksensä.

Hänen palatessaan sinä iltana kansansa pariin, uhkuen toiveittensa virittämää innostusta, hiipi tanakka, karvainen olento varovasti hänen jälessään. Kun Thandar ilmestyi lähelle sitä kallioseinämää ulottuvasta pensaikosta, johon väliaikainen leiri oli sijoitettu, juoksi odottamassa ollut Nadara häntä vastaan.

Thandarin jälessä hiipivä hahmo seisahtui pensaikon laitaan. Kun hänen lähekkäin olevien silmiensä katse osui tyttöön, värähtelivät hänen veltot huulensa nopeasta hengityksestä, ja hänen punaiset luomensa painuivat puolittain umpeen, tehden hänet kavalan ja himokkaan näköiseksi.

Muutamia minuutteja hän tarkkaili miestä ja neitoa, kun he verkkaisesti astelivat kalliolle edellisen käsivarsi toisen ruskeiden hartioitten ympärillä. Sitten hän kääntyi ja häipyi takanaan olevien sekavien oksien sekaan.

Sinä iltana Thandar kokosi heimon jäsenet ympärilleen kallion juurelle. He istuivat komean nuotion ympärillä, sillä aikaa kun Thandar, heidän kuninkaansa, pienimpiä yksityiskohtia myöten selosti heille tulevaisuutta, jonka hän oli heitä varten suunnitellut.

Jotkut vanhukset ravistelivat päätään, sillä tämä oli ennenkuulumatonta ja poikkesi heidän totutusta elämänjärjestyksestään, eivätkä he hevillä mielineet alistua muutokseen, siitä ehkä koituvista eduista huolimatta.

Mutta suurin osa kansaa riemastui kuullessansa esityksen mukavista ja pysyvistä asumuksista, vaikka Thandar arvelikin heidän etukäteen iloitsevan lapsellisen kiihkoisina ajatellessaan saavansa jotakin uutta ja entisestä poikkeavaa. Oli kokonaan toinen kysymys, kestäisikö heidän innostuksensa, kun he joutuisivat tekemään lisätyötä, jota uusi elämä varmasti vaatisi.

Niinpä Thandar laati uudet lait, joiden oli siitä alkaen oltava hänen kansansa ohjenuorana. Miesten oli valmistettava kaikki tarve-esineet ja aseet, sillä hän oli jo opettanut heidät käyttämään jousta ja nuolia sekä keihästä. Naisten oli pidettävä kaikki teräaseet terävinä. Miesten oli kaadettava tukit ja rakennettava talot — naisten valmistettava vaatteukset, keitettävä ja paistettava ruoka sekä pidettävä talot järjestyksessä.

Miesten oli muokattava maa, naisten kylvettävä siemenet ja hoidettava kasvava vilja, joka sitten myöhemmin oli kaikkien korjattava yhdessä.

Metsästäminen ja taisteleminen olivat miesten velvollisuus, mutta taisteleminen oli rajoitettava heimon vihollisiin. Mies, joka tappoi jonkun muun heimonsa jäsenen muutoin kuin puolustaessaan kotiansa tai itseänsä, oli surmattava.

Hän laati muitakin lakeja — hyviä lakeja — joita nämäkin kehittymättömät ihmiset pitivät hyvinä. Vasta hyvin myöhällä ryömi viimeinen heistä epämukavaan luolaansa, uneksimaan ilmavista, metsän puista rakennetuista huoneista, hyvästä ravinnosta, jota riitti yllin kyllin yhtä hyvin ennen sadeaikaa kuin sen jälkeenkin, turvallisuudesta »ilkeiden miesten» säännöllisesti toistuvien hyökkäysten varalta.

Thandar ja Nadara poistuivat viimeiseksi. Istuen kapealla kielekkeellä Nadaran luolan edustalla kuutamon valaistessa heidän alastomia, välkkyviä olkapäitään he yhdessä keskustelivat ja haaveilivat tulevaisuudesta.

Thandar oli puhunut ihmeellisistä suunnitelmistaan, jotka näyttivät vallanneen koko hänen mielensä — heimon tulevaisuudesta — pitkästä askeleesta sivistysoloja kohti, jonka heimon jäsenet astuisivat muutamissa lyhyissä hetkissä, jos he vain noudattaisivat hänen mielessään väikkyviä yksinkertaisia suunnitelmia.

»Niin», sanoi hän, »kymmenessä vuodessa he olisivat taivaltaneet matkan, joka meidän esivanhemmiltamme on varmasti vaatinut pitkiä ajanjaksoja».

»Ja suunnitelmasi tähtäävät kymmenen vuotta eteenpäin, Thandar», huomautti tyttö, »vaikka vasta eilen mainitsit, että meren rannalle päästyämme toivoit meidän ennen pitkää näkevän ohitsemme purjehtivan aluksen, joka veisi meidät sinun sivistysmaailmaasi. Täytyykö meidän odottaa kymmenen vuotta, Thandar?»

»Suunnittelen heimoa varten», vastasi mies. »Kenties emme me ole täällä näkemässä muutosta; mutta tahtoisin saattaa heimon jäsenet taipaleelle ja lähtiessämme pidän kyllä huolta siitä, että valitaan kuningas, jolla on rohkeutta ja tahtoa toteuttaa suunnitelmani.

— Mutta», lisäsi hän aatoksissaan, »olisi mainiota, jos voisimme palata täydentämään työmme. En koskaan, Nadara, ole suorittanut ainoatakaan rakentavaa tekoa lähimmäisteni hyväksi, mutta nyt minulla on tilaisuus tehdä jotakin, niin vähäiseltä kuin se näyttääkin, tämän — mitäs se oli?»

Lännestä päin kuului matalaa, uhkaavaa jyminää. Se kuulosti syvältä ja pahaenteiseltä, mutta oli niin hiljainen, ettei se herättänyt ainoatakaan heimon nukkuvaa jäsentä.

Ennenkuin kumpikaan ennätti virkkaa mitään, vavahteli maa hiljaa heidän allaan, niin hiljaa, että sitä tuskin olisi huomannut, jollei sitä ennen olisi maan uumenista kuulunut kaukaista jymyä.

Kuutamoisella kallionulkonemalla istuva pari hypähti pystyyn, ja Nadara painautui likelle Thandaria, joka suojelevasti kiersi kätensä hänen hartioittensa ympärille.

»Suuri Nagoola», kuiskasi tyttö. »Taaskin se yrittää vapautua.»

»Mitä tarkoitat?» tiedusti Thandar. »Se on maanjäristys — kaukainen ja ihan vaaraton meille.»

»Ei; se on suuri Nagoola», intti Nadara. »Kauan sitten, kun isäimme isät eivät vielä olleet syntyneet, kuljeskeli suuri Nagoola maan päällä, ahmien kaikki, jotka osuivat sen tielle — ihmiset, eläimet, linnut, kaikki.

— Eräänä päivänä tapasi kansamme sen nukkumassa syvässä rotkossa kahden vuoren välissä. Siihen aikaan olivat miehet väkeviä, ja kun he näkivät suuren vainolaisensa nukkuvan rotkossa, meni heistä toinen puoli toiselle ja toinen toiselle puolelle, ja he työnsivät molemmat vuoret rotkossa nukkuvan pedon päälle, vangiten sen sinne.

— Se on varmasti totta, sillä äitini oli kuullut sen äidiltänsä, joka taas oli kuullut sen omalta äidiltään — siten oli sitä totuudenmukaisesti kerrottu polvesta polveen siitä alkaen, kun se kauan sitten tapahtui.

- Ja vielä tähän päivään saakka on kuultu silloin tällöin suuren Nagoolan murisevan raivoissaan, ja maa tärähtelee ja vapisee, kun se koettaa syvällä, hyvin syvällä maan alla pudistaa vuoria päältänsä ja riistäytyä vapaaksi. Etkö sinä kuullut sen ääntä ja tuntenut kallion huojuvan?»

Thandar naurahti.

»No niin, sitten meillä ei ole hätääkään», huudahti hän, »sillä kun sen päällä on kaksi vuorta yhdessä röykkiössä, ei se pääse karkaamaan».

»Kenpä tietää?» tuumi Nadara. »Se on iso, yhtä iso kuin pieni vuori. Jonakin päivänä väitetään sen reutoutuvan irti, ja sitten ei mikään pysty vaimentamaan sen vimmaa, ennenkuin se on tuhonnut kaikki elävät olennot maan päältä.»

»Älä ole siitä huolissasi, pikku tyttöni!» lohdutti Thandar. »Suuren Nagoolan on muristava äänekkäämmin ja rimpuiltava rajummin, ennenkuin se saa sysätyksi vuoret niskoiltaan. Nytkin se on jälleen hiljaa. Juokse senvuoksi luolaasi, armas, äläkä vaivaa somaa päätäsi tarpeettomilla huolilla! On aika kaikkien kunnon ihmisten nukkua.» Hän kumartui suutelemaan poistuvaa tyttöä.

Nadara takertui häneen kiinni hetkiseksi.

»Minua peloittaa, Thandar», kuiskasi hän. »Sen syytä en tiedä. Sen vain tiedän, että pelkään; se on voimakasta pelkoa, joka ei ota tyyntyäkseen.»