Luolatyttö

NELJÄS LUKU

Taistelu

Useiden naisten ja lapsien ollessa varhain seuraavana aamuna joella vettä noutamassa hätkähtivät Thandarin heimon muut jäsenet valppaiksi kuullessaan vihlovia kirkaisuja siltä suunnalta, johon vedennoutajat olivat menneet.

Ennenkuin kookkaat, karvaiset, sileä-ihoisen Thandarin johtamat miehet olivat ennättäneet kallion juurelle rientäessään pelastamaan naisia, ilmestyi muutamia viimemainituista metsän reunasta, juosten vinhaa vauhtia luolille.

Heidän kauhuiseen kiljuntaansa sekautui huutoja: »Ilkeät miehet! Ilkeät miehet!» Mutta niitä ei tarvittu ilmaisemaan auttajille hälyn syytä, sillä naisten kintereillä saapui Thurg ja parikymmentä hänen kammottavaa otustaan. He eivät olleet juuri ihmisenmuotoisia apinoita parempia. Pitkäkätisiä, karvaisia, lönkyttäviä kuvatuksia, joiden lähekkäin sijaitsevat silmät ja kaltevat otsat osoittivat heidän olevan lähempää sukua korkeammille eläimille kuin sivistyneelle ihmiselle.

Voi sitä ihmistä, miestä tai naista, joka joutui heidän kynsiinsä, koska he alhaisella tasolla oleville olennoille tunnusmerkillisten, halpojen, hillittömien intohimojensa lisäksi olivat vaipuneet harjoittamaan mitä inhoittavinta ihmissyöntiä.

Tehdessään ryöstöretkiä naapuriensa asuinsijoille hankkiakseen liharavintoa ja naisia, he olivat kohdanneet vain heikkoa vastarintaa — kauhistuneet luola-ihmiset olivat kiireesti kavunneet turvaan huimaaville kallionkielekkeilleen, joilta he saattoivat viskellä kiviä ja vieritellä isoja järkäleitä, saattaen sekasortoon vaikka kuinka huimat viholliset.

Aina olivat ilkeät miehet saaneet joitakuita varomattomia uhreja, ennenkuin kaikki olivat ehtineet turvaisille kielekkeille, mutta nyt kävi toisin. Thurg oli riemuissaan. Miehet syöksyivät alaspäin häntä vastaan — suureksipa totisesti sukeutui tämän taistelupäivän jälkeinen juhla, sillä kun miehistä olisi suoriuduttu, ei olisi kovinkaan vaikeata hyökätä kalliolle ja ryöstää kaikki naiset ja lapset. Hänen sitä ajatellessaan väikkyi hänen vähäisissä aivoissaan sen kauniin tytön kuva, jonka hän edellisenä iltana oli nähnyt laskeutuvan luolilta ja tulevan sileäihoista, kahdessa kamppailussa häntä löylyttänyttä soturia vastaan.

Se, että Thandarin miehet saattaisivat kääntää taistelun hänen tappiokseen, ei johtunut Thurgin mieleenkään. Eikä ihmekään, sillä joskin luola-miesten lihakset olivat valtavia, olivat he kuitenkin heikkoja rahjuksia verrattuina Thurgin puolieläimiin. Vain sileäpintainen muukalainen vaivasi raakalaisen sekavia aivoja.

Hän kummasteli kuitenkin hiukan nähdessään vihollisten käsissä pitkät, ohuet kepit ja heidän selässään riippuvissa nahkapusseissa pienet säleet ja oudonnäköiset, käyrät oksat, joiden päitä yhdistivät ohuet suolenkappaleet. Mitähän vehkeitä ne olivat?

Pian hän sai sen tietää — sen ja paljon muutakin.

Thandarin soturit eivät karanneet Thurgin ja hänen otuksiensa kimppuun tiheään sullottuna, kiljuvana laumana. Sensijaan he hölkyttivät hitaasti eteenpäin pitkänä, ohuena, kallion juuren suuntaisena viivana. Sen keskikohdalla, suoraan hyökkäävien ilkeiden miesten keskustan edessä, oli Thandar, huudellen ohjauksia väelleen, ensin toiselle, sitten toiselle sivustalle.

Ja hänen komennustensa mukaan alkoivat viivan päät kiihdyttää vauhtiaan, joten Thurg pian huomasi miehiä olevan edessään ja molemmilla puolillaan. Ja kun kaikki parinkymmenen metrin päässä etenivät varovasti, kyyristyneinä lopullista käsirysyä varten, näki hän jokaisen vihollisen sovittavan säleen kaarevan oksan suolijänteeseen. Sitten kuului äkkiä yhtäaikaisesti monta helähdystä, ja Thurg tunsi pistävää kipua kaulassaan. Vaistomaisesti hän pyyhkäisi kädellään sitä kohtaa; siinä törrötti vihollisen säle tuskin parin sentimetrin päässä hänen henkitorvestaan.

Raivosta ulvoen hän kiskaisi esineen irti, mutta syöksyessään rankaisemaan noita julkean rohkeita hulluja hän näki kymmenkunnan seuralaisensa nykivän säleitä eri kohdista ruumistaan, ja ruohikossa virui ihan hiljaa kaksi, joiden rinnoista pistivät esille säleiden päät.

Se näky pani raakalaisen hetkeksi pysähtymään. Hän näki kumppaniensa karkaavan vihollisten kimppuun ja uuden sälekuuron tuoksahtavan kaarevilta oksilta. Vielä yksi hänen soturinsa sortui maahan, ja sitten vastustajat sileäpintaisen huutamasta komennuksesta viskasivat syrjään kummalliset aseensa, tarttuivat pitkiin, ohuihin keppeihinsä ja juoksivat Thurgin väkeä vastaan.

Thurgia hymyilytti. Nyt kaikki pian päättyisi. Hän kääntyi itseään kohti kiiruhtavaan viholliseen päin — se oli Thandar. Thurg kyyristyi ottamaan hyökkäystä vastaan. Hänen petomaisissa aivoissaan hehkui raivo, kostonhimo ja verenjano. Vankoilla kourilla hän kiskoisi keppipahasen tuon olennon otteesta, ja tällä kertaa hän puristaisi sormensa tuohon sileään kurkkuun. Hän nuolaisi huuliaan. Mutta sitten hän silmäkulmainsa alitse vilkaisi oikealle kupeelleen.

Mitä kummaa hän näkikään! Hänen väkensä pakenemassa? Se oli uskomatonta! Mutta sittenkin se oli totta. Raivokkaasti ärjähdellen tuskissaan ja kiukuissaan he juoksivat kujanjuoksua tulessa teroitettujen keihäiden välitse. Kolme heistä virui kuolleena. Muista valui verta heidän paetessaan hellittämättömästi sohivia kiusanhenkiään.

Se riitti Thurgille. Hän ei jäänyt vartoamaan Thandaria. Hänen veltoilta huuliltaan pääsi yksi ainoa kiukkuinen ulvahdus ja sitten hän pyörähti ympäri, lähtien syöksymään metsään. Viimeisenä hän sivuutti Thandarin alkeellisen taistelurintaman toisiansa nopeasti lähenevät päät. Hän juoksi niin vinhasti, että kallioseinämältä taistelua katsellut Nadara myöhemmin väitti hänen jalkojensa jokaisella rajulla harppauksella kohonneen pään yläpuolelle.

Thandar ja hänen voittoinen armeijansa ajoi metsässä vihollista takaa parisen kilometriä. Sitten he nauraen ja riemuiten palasivat kuulemaan vanhuksien, naisten ja lasten ylistyksiä.

Se oli onnellinen päivä. Leirissä juhlittiin. Ja muistaen, mitä hän oli villeistä roduista lukenut, Thandar esitti sillä hetkellä keksimänsä tanssin voiton kunniaksi.

Hän ei tuntenut raakalaistansseja paljoakaan paremmin kuin hänen heimonsa jäsenet tunsivat two-stepiä ja valssia. Mutta hän tiesi, että tanssi, laulu ja leikit olivat sellaisenaan suuri edistysaskel ihmisen kehityskulussa, ja senvuoksi hän aikoi opettaa niitä kansalleen.

Kuuma puna lehahti hänen ohimoilleen, kun hän ajatteli, kuinka kauhealta hänen arvokkaasta isästään ja jäykän muodollisesta äidistään tuntuisi, jos he nyt näkisivät hänet — alastomana lannevyötä ja pantterintaljaa lukuunottamatta, milloin harppaillen ja hyppien, milloin liikkuen komein valssiaskelin, taputtaen käsiänsä liikkeittensä tahdissa, samalla kun hänen jälessään tanssi parikymmentä hilpeää alastonta soturia, jäljitellen hänen kaikkia temppujaan apinamaisen tarkasti.

Heidän ympärillään kyyköttivät heimon, muut jäsenet tarkkaavaisempina ja enemmän huvitettuina katsellen näitä elämänsä ensimmäisiä juhlamenoja kuin mitään, mitä heille oli koskaan sattunut. Nyt hekin taputtivat käsiänsä tanssijoiden tahdissa.

Nadara seisoi, katsellen outoa näkyä huulet raollaan ja silmät levällään. Hänestä tuntui kuin olisi jokin hänen sisällään pyrkinyt ilmoille — jokin, minkä hän oli tietänyt kauan, kauan sitten, minkä hän oli unohtanut, mutta mikä hänen pian täytyi jälleen muistaa. Samalla hän alkoi tuntea voimakasta liikkumisen tarvetta — hänen jalkansa malttoi tuskin pysyä hiljaa maassa, ja hänen sydämeensä ja kurkkuunsa tulvi valtavia sointu- ja lauluaaltoja, vaikka hän ei itse tiennyt, mistä ne olivat ja mitä ne merkitsivät.

Senhän vain tiesi, että hän oli hyvin kiihtynyt ja onnellinen ja että hänen koko olemuksensa tuntui yhtä keveältä ja ilmavalta kuin lauha tuuli, joka hiljaa huojutteli metsän puiden latvoja.

Nyt oli tanssi lopussa. Thandar oli vienyt soturit jälleen juhla-aterian ääreen. Sen piirin keskellä, jossa alastomat miehet olivat äsken hyppineet ja pyörineet, oli tyhjä tila. Sinne juoksi Nadara jonkun hienon sielullisen kiihoituksen kannustamana, jota hän ei olisi käsittänyt, jos olisi koettanut, ja jota hän ei koettanutkaan käsittää.

Hänen hennon, viehkeän vartalonsa ympärille oli kiedottu Nagoolan välkkyvän musta talja — sekin hänen miehensä kunnon ja uljuuden merkki. Se peitti hänen ruumiinsa vain puolittain, siten korostaen sen kauneutta.

Silmät puoliummessa hän astui puolikymmentä sulavaa askelta koetteeksi. Thandarin ja useiden muiden silmät olivat suunnatut häneen, mutta hän ei heitä nähnyt. Äkkiä hän alkoi tanssia kädet ojennettuina ulospäin, taivutellen joustavaa vartaloansa ja huojuen puolelta toiselle kiehtovan viehättyneenä astuessaan askelia ja sijoittuessaan asentoihin, jotka näyttivät yhtä luontevilta kuin lepotila.

Hän kaarteli pienessä piirissä yksinkertaisin, mutta somin tanssiaskelin, ja nyt olivat kaikki silmät tähdätyt ääneen, ja jokaisen villin sydän sykähteli samassa tahdissa kuin hänen sirot, sopusointuisesti joustavien, ruskeiden jäsenten kanssa liikkuvat jalkansa nousivat ja laskivat.

Ja kaikista sykkivistä sydämistä sykki Thandarin kiivaimmin, sillä kouluttamattoman tytön runollisen viehkeissä liikkeissä hän näki todistuksen Nadaran syntyperästä — siitä, että hänen päätelmänsä Nadaran alkuperästä, senjälkeen kun tytön kasvatusisä oli kertonut hänen syntymätarinansa, oli osunut oikeaan. Vain vanhan kulttuurisuvun lapsella saattoi olla tällainen synnynnäinen lahja. Joka hetki hän odotti tytön huulilta kajahtavan laulun eikä hän pettynytkään, sillä kun luolaihmiset pian alkoivat taputtaa käsiään Nadaran askelten tahdissa, viritti hän kirkkaan, linnunlaulua muistuttavan sävelen — rakkauden ja elämän ja onnen sanattoman ylistyksen.

Vihdoin hän uupuneena taukosi, ja kun hänen katseensa osui Thandariin, purskahtivat he hilpeään nauruun.

»Kuningas ei ole ainoa, joka osaa hyppiä ja leikitellä jaloillaan», huudahti tyttö.

Thandar meni ympyrän keskelle, polvistui Nadaran jalkojen juureen, tarttui hänen toiseen käteensä ja suuteli sitä.

»Kuningas on vain kuolevainen ja mies», virkkoi hän. »Se ei ole mikään moite, ettei hän vedä vertoja jumalattaren suloudelle. Olet kovin ihastuttava, oma Nadarani», jatkoi hän. »Olen rakastanut sinua, mutta nyt alan sinua palvoa.»

Ja erään toisen, hiljaisen metsän pimennossa tähyilevän miehen tunteet kuohuivat väkevästi, kun hän katseli puolialastonta, viehättävää tyttöä. Se oli Thurg, ilkeä mies, joka oli yksin hiipinyt takaisin metsän reunaan väijymään tilaisuutta kostaa Thandarille ja hänen väelleen.

Hänen häijyissä aivoissaan oli väikkynyt puolittain muovautunut suunnitelma, joka oli kiteytynyt varmaksi päätökseksi hänen nähdessään Nadaran tanssivan nuotion hohteessa.

Tanssin ja juhlimisen loputtua lähtivät Thandarin heimon jäsenet yksitellen ja parittain kallioluoliinsa toivoen pian voivansa hylätä ne ja pääsevänsä siirtymään mukavampaan kylään, jonka he aikoivat rakentaa kuninkaansa ohjeitten mukaan idemmäksi laajan veden läheisyyteen.

Vihdoin oli kaikki hiljaista — kylä nukkui. Ei ketään ollut vahtimassa toisten nukkuessa, sillä kirjaoppiin syventyneen Thandarin piti kartuttaa käytännöllisiä tietojansa karvailla kokemuksilla, eikä vielä ollut esiintynyt syytä, joka olisi osoittanut tarpeelliseksi sijoittaa, yövahteja hänen kyläänsä.

Hän ei uskonut voitetun Thurgin valuneen enää palaavan, ei ainakaan yöllä, sillä tämän villin saaren asukkaat olivat harvoin liikkeellä öisin, koska he kunnioittivat Nagoolan hampaita ja kynsiä liian paljon uskaltautuakseen pimeän tultua kolkkoihin metsiin tai yksinäisille tasangoille.

Mutta Thurgin karvaisessa rinnassa riehui hillitön tunnemyrsky. Hän unohti Nagoolan. Hän ajatteli ainoastaan kostoa — kostoa ja mustatukkaista kaunotarta, joka oli niin usein pujahtanut hänen käsistään.

Ja kun hän näki Nadaran tanssivan käsiänsä taputtavien heimolaistensa muodostamassa kehässä loimuavan pensasnuotion hohteessa, yltyi hänen himonsa suoranaiseksi vimmaksi.

Hän jaksoi tuskin pidättyä yksin syöksymästä vihollistensa keskelle siepatakseen tytön heidän nenänsä edestä. Mutta varovaisuus pelasti hänet, ja hän vartosi, vaikkakin maltittomana, kunnes viimeinenkin luola-asukas oli vetäytynyt onkaloonsa.

Hän oli pannut merkille, mihin luolaan Nadara oli mennyt. Se oli korkealla jyrkän kallion seinämällä ja juuri Thandarin luolan yläpuolella. Kuu oli pilvien peitossa, kallion juurella palanut nuotio oli hiipunut hehkuviksi hiiliksi, ja kaikki oli pimeyden ja varjojen verhossa. Kaukaa metsän sydämestä kuului Nagoolan pärskymistä ja ulvontaa. Tämä kammottava ääni sai Thurgin häränniskassa törröttävät jäykät karvat nousemaan pystyyn. Hän vilkaisi pelokkaasti taakseen, kyyristyi sitten matalaksi ja hiipi nopeasti ja äänettömästi aukeaman poikki kallion juurelle.

Painautuneena ulkonevan kivimöhkäleen kupeeseen hän kuunteli hetkisen. Nukkuvan kylän hiljaisuutta ei häirinnyt mikään. Kukaan ei ollut huomannut hänen tuloaan — siitä hän oli varma.

Varovasti hän alkoi kavuta kallioseinämälle. Kiipeämistä vaikeutti se, ettei hänen käytettävissään ollut karkeatekoisia tikkaita, jotka veivät kielekkeeltä toiselle päiväiseen aikaan, mutta jotka vedettiin pois yhteiskunnan jäsenten mentyä pimeisiin onkaloihinsa.

Mutta Thurg oli raahannut muassaan metsästä ohuen puun. Sen hän sijoitti nojalleen kallioseinämää vasten.. Sen yläpää ulottui parhaiksi alimman kielekkeen reunalle.

Thurg oli melkein yhtä kookas ja näköjään ihan yhtä kömpelö kuin gorilla, mutta hän ei ollut niin loitolla alkuperäisistä, puissa asustaneista kantavanhemmistaan kuin tämä iso apina on, ja niinpä hän. suoriutuikin meluttomasti ja ilmeisen helposti kapuamisesta, joka hänen raskaan ruhonsa tähden olisi saattanut näyttää mahdottomalta.

Ison kissan tavoin hän kiipesi norjaa tankoa myöten, kunnes sai tartutuksi yläpuolellaan olevan kielekkeen laitaan ja kiskoi sinne itsensä apinamaisesti kyyköttämään. Hapuillen hän sitten etsi luola-asukkaiden kielekkeelle vetämät tikkaat.

Ne hän nosti pystyyn seuraavaa ylempää kielekettä vasten. Sen jälkeen oli tie helppo, sillä muita kielekkeitä yhdistivät kallioseinämään hakatut jyrkät polut. Se oli Thandarin toteuttama uudistus. Hän oli pitänyt vaappuvia tikkaita vaivaloisina ja lisäksi vaarallisina sekä hengelle että jäsenille, sillä melkein joka päivä sai joku vaimo tai lapsi niiden tähden pahoja kolhaisuja.

Niinpä Thandar tahtomattaan auttoi Thurgia, ja tämä pääsi helposti
Nadaran luolan suulle.

Hänen sivuuttaessaan alemman luolan, oli hänen tehnyt voimakkaasti mieli tunkeutua sinne ja surmata vihollisensa. Thurg ei ollut milloinkaan vihannut ainoatakaan olentoa niin kiihkeästi kuin hän nyt vihasi tätä sileä-ihoista vierasta — siihen vihaan keskittyi hänen halvan sielunsa kaikki ilkeys.

Nyt hän kumartui kuuntelemaan luolan aukolle. Sisältä kuului tytön tasaista hengitystä. Veri alkoi kuumasti kohista hänen eläimellisissä suonissaan. Hänen isot kouransa avautuivat ja sulkeutuivat suonen vedon tapaisesti. Kiihkoisesti hän imi ilmaa velttojen huuliensa välitse.

Suoraan hänen alapuolellaan nukkui Thandar uneksien. Hän näki ihanan näyn, nuotion hohteessa tanssivan kauniin keijukaisen. Hänen ympärillään istuivat piirissä Smith-Jonesit, Percy-Standishit, Livingston-Brownit, Quincy Adams-Cootsit ja Bostonin satojen muiden yhtä ylimyksellisten perheiden jäseniä.

Thandarista ei ollut lainkaan kummallista, ettei koko seurueen vaatetuksella olisi saatu Laokoonia verhotuksi Hänen isällänsä oli pukeva lanneverho, kun taas arvokkaalla rouva John Alden Smith-Jonesilla, hänen äidillänsä, oli aistikas, vähäinen vaippa, joka suolenkappaleilla oli ommeltu kokoon pienten nakertajain nahoista.

Keijukaisen tanssiessa taputtivat katsojat kovasti käsiään hänen askeltensa tahdissa, ja hänen tauottuaan he toinen toisensa jälkeen ryömivät nelinkontin hänen luokseen ja suutelivat hänen kättään.

Äkkiä hän tunsi keijukaisen Nadaraksi, mutta kun hän ponnahti esiin vaatiakseen tyttöä omakseen, syöksähti muiden seasta roteva mies, jolla oli jäykkä, takkuinen parta, luisu otsa ja lähekkäin olevat silmät, sieppasi Nadaran ja tyttöä kantaen pakeni odottaville rattaille.

Hän tunsi miehen Thurgiksi, ja unessakin hänestä tuntui kovin oudolta, että Thurgin yllä oli hyvin sopiva iltapuku.

Nadara kirkaisi kerran, ja se kirkaisu herätti Thandarin. Nousten kyynärpäänsä varaan hän katsoi luolansa aukolle. Hän muisti unensa. Huoahtaen hiljaa helpotuksesta, koska se oli ollut vain unta, hän painautui jälleen ruohovuoteelleen ja oli pian taaskin vaipunut sikeään uneen.

VIIDES LUKU

Nadaran ryöstö

Varovasti Thurg ryömi luolaan, jossa Nadara lepäsi pehmeällä ruohovuoteellaan kiedottuna Nagoolan, mustan pantterin, välkkyvän sileään taljaan.

Kyyröttävän puolieläimen ruho pimitti senkin heikon valon, jota hieman hämärtävästä yöstä tunkeutui säröreunaisen aukon lävitse luolaan.

Sisällä vallitsi manalamainen pimeys.

Käsillään hapuillen Thurg vihdoin tapasi ruohoisen alustan nurkkauksen.
Hiljaa hän siirtyi sentimetrin toisensa jälkeen likemmäksi nukkujaa.
Pian hänen sormensa koskettivat pantterintaljan tuuheata turkkia.

Niin kömpelön isoksi otukseksi keveästi hän sitten tunnusteli pitkänään olevan tytön vartaloa, kunnes hänen jättiläiskouransa hiveli Nadaran upeata, silkinhienoa, sysimustaa tukkaa.

Silloin hän pysähtyi hetkiseksi. Nopeasti ja äänettömästi hänen toinen leveä kämmenensä sitten paiskautui Nadaran suulle, samalla kun toinen käsi kiertyi tytön vyötäisille, nostaen hänet vuoteelta.

Nadara heräsi ja koetti kauhistuneena kiskoutua irti ja kirkua. Mutta hänen suutaan painava jättiläiskäsi piti hänen huulensa tarkkaan kiinni, ja vyötäisillä oleva käsivarsi piti häntä tiukasti kuin teräsvanne.

Thurg ei hiiskunut sanaakaan, mutta kun Nadara rimpuili vapautuakseen ja hänen kätensä osuivat raakalaisen karvaiseen rintaan ja takkuiseen partaan, arvasi hän, kuka hänen ryöstäjänsä oli, ja häntä puistatti.

Viivyttyään vain kylliksi ennättääkseen varmistua siitä, että vanki oli varmasti hänen otteessaan ja ettei tytön vaipasta jäänyt roikkumaan lievettä, johon hän saattaisi sotkeutua ja kompastua paetessaan kallioseinämää alaspäin, alkoi Thurg laskeutua.

Thandarin luolan suulla Nadara ponnisteli kahta vertaa rajummin saadakseen suunsa vapaaksi ja voidakseen kirkaista äänekkäästi edes kerran. Thurg arvasi, mitä hän mieli, painoi kämmentään entistäkin tiukemmin hänen suulleen, ja seuraavalla hetkellä he olivat huomiota herättämättä siirtyneet lähinnä alemmalle kielekkeelle.

Ylimmillä kielekkeillä koukertelevaa polkua myöten Thurgin oli — kiitos Thandarin — verrattain helppo laskeutua. Mutta kallion juurelta laskien toisella kielekkeellä hänen oli pakko turvautua toisiin niistä kaksista tikkaista, joita myöten päästiin viimeinen taival maahan.

Ja tällöin hänen oli hellitettävä kätensä Nadaran suulta. Hiljaa äristen hän varoitti tyttöä pysymään ääneti, uhaten muutoin heti tappaa hänet, poisti sitten kätensä vangin kasvoilta, tarttui tikkaiden yläpäähän ja heilautti itsensä vaaralliselta jyrkänteeltä tikapuille, pitäen taakkaansa kainalossaan.

Vähän aikaa Nadara oli liiaksi kauhun lamauttama käyttääkseen hyväksensä tilaisuutta, mutta Thurgin parhaillaan laskiessa jalkansa kielekkeelle portaitten alapäässä hän parkaisi kerran äänekkäästi.

Heti tärähti Thurgin kämmen kovakouraisesti hänen huulilleen. Villi pudisti häntä raa'asti ja kiristi hänen vartaloaan valtavassa otteessaan, niin että hän haukkoi henkeään ja odotti joka hetki tuntevansa kylkiluittensa katkeavan hirvittävästä puristuksesta.

Minuutin ajan Thurg seisoi hiljaa kielekkeellä, rutistaen rääkättyä uhriaan ja kuunnellen, kuuluisiko ylhäältä takaa-ajon ääniä.

Pian kävivät Nadaran tuskalliset kärsimykset ylivoimaisiksi — hän pyörtyi. Thurg tunsi hänen vartalonsa herpaantuvan, ja raakalaisen veltot huulet vääntyivät kammottavaan virnistykseen.

Kallioseinämällä oli hiljaista — tytön parkaisu ei ollut häirinnyt hänen heimolaistensa unta. Thurg laski tikkaat, joita myöten hän oli juuri äsken tullut, alemman kielekkeen reunalta maahan ja seisoi seuraavalla hetkellä alhaalla taakkoinensa.

Meluttomasti hän nosti tikkaat ja puun, jota hän oli käyttänyt ylöspäin kavutessaan, ja laski ne maahan kallion juurelle. Se katkaisisi vähäksi aikaa kaiken mahdollisen takaa-ajon, kunnes luolamiehet ennättäisivät tuoda muita tikapuita ylemmiltä kielekkeiltä, jonne he epäilemättä olivat niitä kätkeneet.

Mutta takaa-ajoa ei alkanut, ja Thurg katosi pimeään metsään saaliinensa.

Hän kantoi Nadaraa pitkän matkan, pälyillen pienillä siansilmillään oikealle ja vasemmalle sysipimeään yöhön ajoissa havaitakseen väijyvät pedot. Hänen pienten korviensa puolittain surkastuneet lihakset, jotka vielä noudattivat melkein sammuneen vaiston kehoituksia, koettivat kääntää rujomuotoisia korvanlehtiä eteenpäin, jotta hänen kuulonsa erottaisi ensimmäisen risahduksen, kun kuivat lehvät murtuisivat vankkahampaisen öisen saalistajan pehmeän käpälän alla.

Mutta metsä tuntui kuolleelta. Ei ilmestynyt ainoatakaan elävää olentoa estämään puolieläimen ilkeitä aikomuksia. Thandar nukkui kaukana hänen takanaan. Thurg virnisti.

Kuu pilkisti pilvistä ja valoi metsän puiden juurille hopeisen vihreitä läikkiä. Nadara heräsi pyörtymyksestään. He olivat pienellä aukeamalla. Heti hän muisti kaikki, mitä oli tapahtunut, ennenkuin hän meni tajuttomaksi. Kuutamossa hän tunsi Thurgin. Kammottavan näköisenä raakalainen tähyili hänen ylöspäin käännettyjä kasvojaan.

Thandar oli usein puhellut hänelle uskonnosta, kertoen hänelle omasta Jumalastaan, ja nyt tyttö kiitti Häntä siitä, että Thurg oli vielä liian alhaalla kehitysasteikossa osatakseen suudella. Tuo takkuinen parta, nuo veltosti riippuvat huulet painettuina hänen suulleen! Se oli liian kammottavaa — hän sulki inhoten silmänsä.

Thurg laski hänet pystyyn maahan, yhäti puristaen toisella kädellään hänen hartioitansa. Nadara näki otuksen seisovan vierellään, ahmien häntä himokkailla, verestävillä silmillään. Hänen inhoittavat huulensa värähtelivät ja vapisivat, kun hänen kuuma, kiihkeästi läähättävä hengityksensä kulki nopeasti edestakaisin.

Tyttö tunsi lopun olevan käsillä. Hurjistuneena hän koetti keksiä jotakin puolustautumis- tai pakokeinoa. Thurg veti häntä puoleensa.

Äkkiä Nadara heilautti nyrkkiänsä, iski sen vasten miehen suuta, kiskaisihe sitten irti hänen otteestaan ja syöksyi karkuun.

Mutta seuraavalla hetkellä Thurg oli hänen niskassaan, tarttui karkeasti hänen olkapäähänsä, pudisti häntä rajusti ja paiskasi hänet maahan.

Miehen särkyneistä huulista tippui verta hänen kasvoilleen ja kaulalleen.

Kaukaa kuului syvää, ukkosmaista jyminää. Thurg nosti päätänsä ja kuunteli. Kammottava ääni toistui useita kertoja.

»Suuri Nagoola tulee rankaisemaan sinua», kuiskasi Nadara.

Yhä vielä Thurg kyykötti hänen vierellään. Tyttö oli lakannut taistelemasta, sillä hän tunsi omaansa suuremman voiman sekaantuvan leikkiin pelastamaan hänet.

Maa heidän allaan vapisi, tärähteli ja sitten huojui kamalasti. Jyminä ja pauhu kävivät huumaaviksi. Thurgin intohimot hyytyivät tämän uuden hirmun pelosta, ja hän nousi pystyyn. Vähän aikaa oli hiljaista, mutta sitten tuli uusi, entistä hirveämpi tärähdys.

Maa aaltoili kuvottavasti. Ilmestyi halkeamia, jotka nielivät puita ja sitten sulkeutuivat ikäänkuin ahnaat suut nieltyään kauan lumoamaansa ravintoa.

Thurg kellahti pitkäkseen. Nyt hän oli kauhun vallassa ja parkui äänekkäästi peloissaan.

Taaskin oli hiljaista, ja tällä kertaa eläinmies ponnahti pystyyn ja riensi metsään. Nadara oli yksin.

Pian alkoi maa uudelleen vapista, ja suuren Nagoolan ääni kiiri yli maailman. Säikähtyneitä eläimiä kirmasi Nadaran ohitse, paeten joka taholle. Pieniä kauriita, kettuja, oravia ja muita nakertajia juoksi lukemattomana parvena pelon vallassa sinne tänne.

Iso musta pantteri ja sen puoliso hölkyttivät lapa lapaa vasten painettuna sille aukeamalle, jossa Nadara yhä seisoi liian tyrmistyneenä osatakseen paeta millekään suunnalle.

Ne pysähtyivät hetkiseksi kuutamoon ja silmäilivät häntä, mutta pujahtivat sitten pensaikkoon edes vilkaisemattakaan taaksensa. Heti niiden jälessä tuli kolme kaurista.

Nadara oivalsi, ettei hän ollut lainkaan pelännyt panttereita, kuten olisi tehnyt tavallisissa oloissa. Jopa pienet kauriitkin juoksivat luonnollisten vainoojiensa perässä. Kaikki vähäisemmät pelon tunteet tukehtuivat maanjäristyksen herättämään, kaikki valtaavaan kauhuun.

Aamu alkoi sarastaa idästä. Jyminä oli vähäisempää, tärähdyksien väliajat olivat pitempiä, eivätkä ne enää olleet niin ankaria.

Nadara lähti palaamaan kylään. Joka hetki hän odotti näkevänsä Thandarin tulossa häntä etsimään, mutta vaikka hän oli jo ehtinyt metsän reunaan, ei hän lohdukseen ollut nähnyt merkkiäkään Thandarista eikä muista heimolaisistaan.

Vihdoin hän astui aukeamalle. Hänen edessään kohosi kallio. Hänen huuliltansa puristui tuskainen parahdus, kun hän silmäili katsettaan kohdannutta näkyä. Korkea kallio, joka oli ollut hänen kotinansa — Thandarin heimon kotina — oli pirstoutunut ja murskautunut.

Ulkoneva kallionhuippu oli murtunut irti ja virui rosoisena röykkiönä kallion juurella. Luolat olivat kadonneet. Kielekkeet olivat rauenneet soraksi suuren Nagoolan jättiläismäisistä ponnistuksista. Kaikkialla oli hävityksen jälkiä ja raunioita.

Nadara meni lähemmäksi. Kammottavassa, sekasortoisessa läjässä oli siellä täällä kivien väliin pusertuneina miesten, naisten ja lasten silpoutuneita, murjoutuneita ruumiita.

Nadaran poskilla kieri kyyneliä, ja hänen hentoa vartaloaan puistattivat repivät nyyhkytykset. Entä Thandar? Missä hän oli?

Perin vaivaloisesti ponnistellen tyttö kiipesi sekasortoisia kivilohkareita myöten ylöspäin. Vain arvaamalla hän saattoi päätellä, missä Thandarin luola oli ennen sijainnut; nyt ei ollut jälellä merkkiäkään luolasta — kaikkialla oli samanlainen, lohduton, äänetön kiviröykkiö.

Raivokkaasti hän raastoi ja repi teräväsärmäisistä kivistä kasaantuneita valtavia läjiä. Hänen kätensä saivat naarmuja ja kolhiintuivat verille. Hän huuteli ääneensä miehensä nimeä, mutta vastausta ei tullut.

Vasta myöhään iltapäivällä hän heikkona väsymyksestä luopui turhasta etsinnästään. Sen yön hän nukkui kahden irtautuneen kivilohkareen välisessä halkeamassa ja lähti seuraavana aamuna hakemaan luolaa, jossa voisi elää yksinäisen elämänsä lopun, nauttien sellaista turvaa ja niukkaa mukavuutta kuin yksinäinen tyttö pystyisi tässä villissä maailmassa itselleen hankkimaan.

Viikon päivät hän harhaili sinne tänne, mutta useimmat hänen ennen tuntemansa luolat olivat tuhoutuneet samoin kuin hänen heimonsa asumat.

Vihdoin hän sattumalta osui samalle kalliolle, jonka Thandar oli valinnut kansansa pysyväksi asuinpaikaksi. Täällä näytti maanjäristys riehuneen lievemmin, ja Nadara löysi turvallisen ja mukavan luolan korkealla kallioseinämällä.

Viimeisellä välillä kiivetessään sinne hän tarvitsi ohutta tankoa, jonka hän saattoi vetää jälessään ylös, siten tehokkaasti sulkien tien Nagoolalta ja sen kaltaisilta. Vielä paremmin turvatakseen itseänsä sinne sattumalta osuvien ihmisten varalta tyttö kantoi läjän pieniä kivilohkareita kielekkeelle luolansa suunaukon viereen.

Hän hinasi sinne myöskin hedelmiä, pähkinöitä ja vihanneksia sekä ison kurpitsan, jonka hän täytti vedellä alhaalla kumpuavasta lähteestä. Palattuaan viimeiseltä hakuretkeltään ja istuessaan levähtämässä kielekkeellään, silmäillen maisemaa ja kaukaista valtamerta hän oli erottavinaan jotakin liikkuvan allaan leviävän aukeaman vastaisella laidalla kasvavien puiden varjossa.

Saattoikohan se olla ihminen? Nadara veti seipään vierellensä kielekkeelle.

Paetessaan suuren Nagoolan vimmaa Thurg oli päivän koittaessa saapunut sille paikalle, jossa hänen väkensä leiri oli ollut. Siellä hän ei kuitenkaan nähnyt miehistänsä merkkiäkään. Maassa vain ammotti laaja, säröreunainen, puolittain sulkeutunut repeämä, joka oli saattanut nielaista koko hänen heimonsa, kuten hän oli nähnyt halkeamain metsässä nielevän monta, monta puuta samalla kertaa.

Jonkun aikaa hän etsi jälkiä heimolaisistaan, mutta turhaan. Kun maanjäristyksen nostattama pelko sitten oli vaimennut, lähti hän takaisin metsään etsimään tyttöä. Hän haki neljä päivää, saapui sen kallion raunioille, jonka seinämällä Nadaran heimo oli majaillut, ja huomasi siellä merkkejä siitä, että tyttö oli käynyt siellä kallion tuhoutumisen jälkeen.

Hän näki Nadaran somien jalkojen jälkiä pehmeässä maassa lohkareitten juurella — näki, kuinka hän oli kaivanut järkäleitten seasta etsiessään Thandaria — näki hänen ruohovuoteensa lohkareitten välisessä halkeamassa ja huolellisesti ja uutterasti etsittyään löysi sitten Nadaran jäljet, jotka veivät itään päin.

Seurattuaan niitä useita päiviä hän vihdoin lähellä merta saapui aukealle tasangolle metsän laitaan. Kapean aukeaman toisella puolella kohosi korkea kallio — ja siellä kapusi jokin olento luolan tummaa suuta kohti.

Saattoiko se olla nainen? Thurgin silmät soukkenivat, kun hän tähysti kalliota tarkkaan. Niin, se oli nainen — sama nainen — hänen etsimänsä ja yksin.

Riemusta kiljaisten Thurg syöksähti metsästä aukeamalle ja lähti vinhasti juoksemaan kalliolle, jonka seinämällä Nadara kyyrötti vieressään pieni kasa säröisiä heittokiviään valmiina uudelleen kamppailemaan tämän inhoittavan hirviön kanssa enemmästä kuin hengestä.

KUUDES LUKU

Etsintä

Oli kulunut vuosi siitä, kun Waldo Emerson Smith-Jones oli lähtenyt vanhempiensa aristokraattisesta, Back-lahden rannalla sijaitsevasta kodista pitkälle merimatkalle etsimään parannusta köhäänsä ja poskiensa hivutautiseen punaan, jotka sellaisinaan olivat olleet melkein parantumattoman taudin merkkinä.

Kaksi kuukautta myöhemmin oli saapunut ensimmäinen niukka sanomalehtiuutinen siitä, että se höyrylaiva, jossa Waldo Emerson oli kiertomatkalla eteläisillä merillä, oli hädin tuskin pelastunut tyyten tuhoutumasta, kun sen oli yllättänyt tavattoman iso hyökyaalto. Uutinen kuului:

Kapteenin selostuksen mukaan oli voimakas aalto vyörinyt koko aluksen ylitse, hetkeksi haudaten sen tyyten alleen. Kaksi merimiestä, komentosillalla ollut upseeri ja muuan matkustaja, suistui mereen.

Viimemainittu oli amerikkalainen Waldo E. Smith-Jones, bostonilaisen John Alden Smith-Jonesin poika, joka oli matkoilla hoitaakseen terveyttään.

Höyrylaiva selviytyi aallosta ja risteili edestakaisin jonkun aikaa, mutta kun aalto oli ajanut sen vaarallisen likelle rantaa, ei näyttänyt enää turvalliselta viipyä paikalla, sillä jos olisi tullut toinen hyökyaalto, olisi se kokonaan tuhonnut aluksen, paiskaten sen läheiselle rannalle.

Kummastakaan onnettomuuden kohtaamasta miespoloisesta ei nähty merkkiäkään.

Rouva Smith-Jones on vuoteen omana.

Heti varusti John Alden Smith-Jones huvipurtensa ja lähetti sen vanhan ystävänsä kapteeni Burlinghamen, virasta eronneen meriupseerin, johtamana kaukaiselle rannikolle etsimään hänen poikansa ruumista, joka höyrylaivan kapteenin arvelun mukaan oli hyvin mahdollisesti ajautunut rannalle.

Ja nyt oli Burlinghame palannut kertomaan, että hänen tehtävänsä ei ollut onnistunut. Miehet istuivat John Alden Smith-Jonesin kirjastossa. Rouva Smith-Jones oli heidän seurassaan.

»Tutkimme huolellisesti rannan, jonka kohdalla hyökyaalto yllätti laivan», vakuutti kapteeni Burlinghame. »Kilometrien matkalla kummallekin päin tarkastimme hietikosta jokaisen neliömetrin.

— Viidakon reunasta kysymyksessä olevan rantakaistaleen kohdalta löysimme merimiehen ruumiin. Se ei ollut eikä voinut olla Waldon. Puku oli merimiehen, ja vartalo oli paljoa lyhempi ja vantterampi kuin teidän poikanne. Koko rannikolla ei näkynyt merkkiäkään mistään muusta ruumiista.

— Kun pidimme mahdollisena, että joku miehistä oli saattanut ajautua maihin hengissä, lähetimme tiedusteluretkikuntia sisämaahan. Maa oli villiä ja kolkkoa, ja kahdesti kohtasimme hurjia, valko-ihoisia raakalaisia, jotka viskelivät meitä kivillä, mutta pakenivat kuultuansa ensimmäiset laukauksemme.

— Jatkoimme etsintäämme ympäri koko saaren, joka on melkoisen laaja.
Itärannikolta löysin tämän.»

Kapteeni ojensi Smith-Jonesille jalokivipussin, jonka Nadara oli unohtanut lähtiessään Thandaria karkuun, ja kertoi lyhyesti kaikki, mitä tiesi sen nais-paran tarinasta, jonka oma se oli ollut.

»Minä muistan sen tapauksen hyvästi», virkkoi rouva Smith-Jones.
»Minulla oli ilo pitää kreiviä ja kreivitärtä vierainani, kun he
kävivät täällä kuherrusmatkallaan. He olivat herttaisia ihmisiä.
Surkeata on ajatella, että he saivat niin traagillisen lopun!»

Kaikki kolme jäivät äänettömiksi. Burlinghame ei tiennyt, oliko hän hyvillään vaiko pahoillaan siitä, ettei ollut löytänyt Waldo Emersonin luita — se olisi lopettanut vanhempien kaikki toiveet. Kenties hyvin samansuuntaisia ajatuksia risteili toistenkin mielessä.

Jossakin laajan talon alakerroksissa soi sähkökello. Yhäti istui kolmikko ääneti. He kuulivat ovenvartijan avaavan etuoven. Sitten kuului hiljaisia ääniä, ja pian naputettiin kirjaston ovelle kunnioittavasti.

Herra Smith-Jones katsahti ovelle ja nyökkäsi. Tulija oli ovenvartija.
Hänellä oli kädessään kirje.

»Mitä nyt, Krutz?» tiedusti isäntä väsyneesti. Tuntui siltä kuin ei enää mikään jaksaisi herättää hänen mielenkiintoaan.

»Erikoislähetin tuoma kirje, sir», vastasi palvelija. »Poika väittää, että teidän itsenne on kuitattava se, sir.»

»Niinpä kyllä», myönsi Smith-Jones ottaessaan vastaan kirjeen ja kuittikaavakkeen.

Hän katsahti postileimaan — San Francisco.

Hitaasti hän leikkasi kuoren auki.

»Sallitteko?» Hän katsahti ensin vaimoonsa ja sitten kapteeni
Burlinghameen.

Molemmat nyökkäsivät.

John Alden Smith-Jones avasi kirjeen. Se sisälsi yhden ainoan käsinkirjoitetun sivun ja toiseen kuoreen suljetun liitteen. Luettuaan vain pari riviä hän äkkiä oikaisihe tuolillaan.

Kapteeni Burlinghame ja rouva Smith-Jones katsoivat häneen kohteliaan ja kummastelevan kysyvästi.

»Hyvä Jumala!» huudahti herra Smith-Jones. »Hän on elossa — Waldo on elossa!»

Rouva Smith-Jones ja kapteeni Burlinghame ponnahtivat tuoleiltaan ja juoksivat puhujan luokse.

Käsiensä tutistessa niin, että hänen oli vaikea lukea sanoja, joita hänen vapiseva äänensä tuskin kykeni lausumaan, John Alden Smith-Jones luki ääneen:

Sally Corwith, San Francisco, Kalifornia.

Herra John Alden Smith-Jones, Boston, Mass.

Saavuin juuri satamaan ja riennän lähettämään perille poikanne minulle antaman, hänen äidilleen osoitetun kirjeen. Hän ei suostunut lähtemään mukaamme. Tapasimme hänet saarella, joka on 10°—' eteläistä leveyttä ja 150°—' läntistä pituutta. Hän näytti olevan hyvässä voinnissa ja pystyvän huolehtimaan itsestään. Hän ei, kuten hän itse väitti, tarvinnut mitään muuta kuin partaveistä, joten annoimme hänelle veitsen, ja lisäksi eräs miehistäni lahjoitti hänelle käärön purutupakkaa. Kehoitin häntä lähtemään, mutta hän ei suostunut. Mukana seuraava kirje epäilemättä kertoo hänestä tarkemmin.

                                                 Kunnioittaen
                                                 Henry Dobbs,
                                                   laivuri.

»Kymmenen eteläistä, sataviisikymmentä läntistä», jupisi kapteeni Burlinghame. »Se on juuri tarkastamamme saari. Missä ihmeessä hän on saattanut olla!»

Rouva Smith-Jones oli aukaissut hänelle osoitetun kirjeen ja luki sitä henkeänsä pidätellen.

Rakas äiti.

Tunnen olevani kovin itsekäs jäädessäni tänne ja mahdollisesti aiheuttaessani teille lisää levottomuutta, mutta minun on täytettävä eräitä velvollisuuksia joitakuita täkäläisiä kohtaan, enkä katso voivani poistua täältä, ennenkuin olen ne täyttänyt.

 Olen saanut täällä osakseni kaikkea, mitä ihminen suinkin osaa kaivata
 — vieläpä enemmänkin, saattanen vakuuttaa.

 Ilmanala on ihastuttava. Yskäni on kadonnut, ja nyt olen kaikin puolin
 terve mies — vankempi kuin koskaan ennen muistan olleeni.

Nykyisin asustan vuoristossa ja tulin tänään vain käväisemään rannikolla, jossa onneksi tapasin »Sally Corwithin», ja käytän hyväkseni kapteeni Dobbsin ystävällisyyttä, lähettäen tämän kirjeen sinulle.

Älä ole huolissasi, äiti-kulta! Velvollisuustehtäväni ovat pian suoritetut, ja sitten riennän ensimmäisessä laivassa Bostoniin.

Olen kohdannut täällä koko joukon mielenkiintoisia ihmisiä — kiintoisimpia, mitä olen milloinkaan tavannut. He suorastaan väsyttävät minua huomaavaisuudellaan.

Ja koska kapteeni Dobbs kiirehtii matkalle, lopetan nyt kirjeeni, vakuuttaen mitä syvimmin rakastavani sinua ja isää.

Sinua aina hellästi muistava poikasi

Waldo.

Rouva Smith-Jonesin silmät olivat sumeat kyynelistä — kiitollisuuden ja onnen kyynelistä.

»Ja ajatella», huudahti hän, »että hän sittenkin on elossa ja terve — ihan terve! Hänen yskänsä on parantunut — se on parasta kaikesta, ja hänen ympärillään on kiintoisia ihmisiä, joita Waldo juuri kaipasi. Jonkun aikaa minua ennen hänen lähtöään peloitti, että hän antautui liian kiinteästi opintoihinsa ja seurusteluun ympärillänsä olevan vähäisen, suljetun piirimme kanssa. Tämä kokemus laajentaa hänen ajatustapaansa. Ne ihmiset saattavat tietenkin olla hieman maaseutulaisiin vivahtavia, mutta ilmeisesti he ovat jonkun verran sivistyneitä ja hienostuneita — muutoin ei Waldo-poikani olisi ikinä ylistänyt heitä 'mielenkiintoisiksi'. Karkeat, oppimattomat ja rahvaanomaiset eivät milloinkaan voisi olla kiintoisia ainoastakaan Smith-Jonesista.»

Kapteeni Cecil Burlinghame nyökkäsi kohteliaisuuden osoitukseksi — hän ajatteli saaren sisäosissa näkemiänsä alastomia, karvaisia raakalaisia.

»Ilmeisesti, Burlinghame», huomautti herra Smith-Jones, »jäi osa saarta teiltä tarkastamatta. Waldon kirjeestä päättäen täytyy siellä olla siirtokunta sivistyneitä ihmisiä. On tietenkin mahdollista, että se on syvemmällä maassa kuin te kävitte.»

Burlinghame ravisti päätänsä.

»Olen ihan ymmällä», valitti hän. »Kiersimme koko saaren ympäri, mutta missään emme nähneet merkkiäkään ihmiskäsin parannetusta satamasta, jollaisen olettaisi siellä olevan, jos saaren sisäosissa olisi joku edistynyt siirtokunta. Jos laivoja edes silloin tällöin poikkeaisi siellä käymässä kauppaa siirtolaisten kanssa, olisi meidän pitänyt tavata ainakin kiinnitysrengas jossakin rannikon monista luonnollisista, satamaksi sopivista lahdelmista.

— Ei, hyvät ystävät», jatkoi hän, »sikäli kuin minä olen taipuvainen uskomaan, ei Waldon kirjettä voida tulkita sillä tavoin.

— Ilmeisesti hän näyttää olevan hyvässä turvassa ja iloisella mielellä, ja se tieto riittää meille. Nyt meidän pitäisi olla helppo löytää hänet — jos vielä haluatte lähettää häntä noutamaan.«

»Hän on saattanut jo lähteä matkalle Bostoniin», virkkoi rouva
Smith-Jones. »Hänen kirjeensä on päivätty monta kuukautta sitten.»

Taaskin Burlinghame pudisti päätään.

»Älkää luottako siihen, hyvä rouva!» varoitti hän ystävällisesti. »Saattaa kulua viisikymmentä vuotta, ennenkuin ainoakaan laiva taas poikkeaa sen syrjäisen saaren rannassa — jollette te sitä sinne lähetä.»

John Alden Smith-Jones hypähti pystyyn ja alkoi kävellä edestakaisin lattialla.

»Kuinka pian voidaan Priscilla panna kuntoon lähteäkseen takaisin saarelle?» tiedusti hän.

»Se voi tapahtua viikossa, jos tarvitaan», vastasi Burlinghame.

»Entä lähdetkö sinä mukaan komentajana?»

»Ilomielin.»

»Sepä hyvä!» huudahti Smith-Jones. »Ja nyt, kunnon ystävä, aloitetaan valmistelut vitkastelematta. Minä aion tulla mukaan.»

»Ja minäkin lähden», ilmoitti rouva Smith-Jones.

Molemmat miehet katsahtivat häneen ällistyneinä.

»Mutta, rakas», esteli hänen puolisonsa, »onhan mahdoton tietää, minkälaiset vaarat ja vaivat meitä odottavat — sinä et jaksaisi kestää sellaisen retken rasituksia».

»Minä lähden», vakuutti rouva Smith-Jones jyrkästi. »Tunnen Waldo-poikani ja hänen hienostuneen, tunteikkaan luonteensa. Uskon varmasti jaksavani hyvin kestää kaikki, mitä hän on kestänyt. Hän kertoo olevansa mielenkiintoisten ihmisten parissa. Ilmeisesti ei niin ollen saaren asukkaiden puolelta ole mitään pelkäämistä, ja sitäpaitsi tahdon omakohtaisesti tutustua niihin henkilöihin, joiden parissa hän on elänyt. Olen aina huolekkaasti koettanut koota Waldon ympärille vain valioväkeä, ja jos hän sillä aikaa, jonka hän on ollut poissa äidillisestä valvonnastani, on saanut joitakuita turmelevia vaikutuksia, tahdon oppia tuntemaan ne osatakseni taistella niiden seurauksia vastaan.»

Siihen se päättyi. Jos rouva Smith-Jones tunsi poikansa, tunsi herra
Smith-Jones varmasti vaimonsa.

Viikkoa myöhemmin lähti Priscilla Bostonin satamasta pitkälle matkalle
Kap Hornin ympäri etelämerelle.

Aluksessa oli enimmäkseen entinen miehistö. Ensimmäinen ja toinen perämies olivat uusia. Edellinen näistä, William Stark, oli esittänyt Burlinghamelle hyvät suositukset. Alusta alkaen hän näytti älykkäältä ja kokeneelta merimieheltä. Se, että hän oli harvapuheinen, vain lisäsi hänen arvoaan Burlinghamen silmissä. Stark oli taipuvainen pitämään ankaraa sotilaskuria, joten miehistö pian alkoi vihata häntä sydämen pohjasta, mutta koska hän rajoitti tämän epämiellyttävän piirteensä ilmaukset mitättömiin toimenpiteisiin, tyytyivät miehet ainoastaan nurisemaan siitä keskuudessaan, mikä on jokaisen kunnon merimiehen etuoikeus ja nautinto. Heidän uskollisuuttaan mainiota Burlinghamea kohtaan ei kuitenkaan edes kymmenen Starkia olisi jaksanut järkyttää.

Yksitoikkoinen ja seikkailuton matka kymmenennen eteläisen leveysasteen ja sadannenviidennenkymmenennen läntisen pituusasteen leikkauskohtaan päättyi vihdoin ja maata näkyi edestä ylähangan puolelta. Sievässä, valkeassa Priscillassa oli kiihtymys ylimmillään. Levottomana rouva Smith-Jones melkein alinomaa tähyili kenttäkiikarillaan, odottaen joka hetki näkevänsä Waldo Emersoninsa laihan, kuihtuneen hahmon seisomassa rannalla heitä vastassa.

Kaksi viikkoa he purjehtivat pitkin rannikkoa, pysähtyen silloin tällöin päiväksi, jolloin retkikuntia lähetettiin sisämaahan etsimään sivistysasutuksen merkkejä. Kaksi päivää he viipyivät siinä lahdessa, jossa Sally Corwith oli ollut ankkurissa. Siltä kohdalta he tunkeutuivat syvemmälle maahan kuin mistään muualta, mutta tuloksettomasti. Burlinghamen suunnitelman mukaan heidän oli ensiksi hätäisesti tarkastettava koko rannikko ja tehtävä vain lyhyitä retkiä saaren sisäosiin. Jollei siten löydettäisi kadonnutta Waldoa olisi seurueen uudelleen tutkittava koko alue ja viivyttävä niin monta viikkoa tai kuukautta kuin saaren jokaisen neliömetrin perinpohjainen tarkastaminen vaatisi.

Ohjelman alkuosaa suorittaessaan he laskivat ankkurin samaan lahteen, jonka pinnalla Waldo Emerson ja Nadara olivat nähneet Priscillan keinuvan, sitten paeten sen luota.

Burlinghame muisti, että jalokivipussi oli löydetty juuri siltä kohdalta. Sally Corwithin lahden jälkeen, kuten he olivat alkaneet nimittää toista ankkuripaikkaa, tuntui tämä tarjoavan parhaat onnistumisen mahdollisuudet. He ristivät sen Eugenie-lahdeksi sen kovaonnisen nais-rukan, Eugénie Marie Céleste de la Valoisin, Crecyn kreivittären, mukaan, jonka jalokivet oli löydetty rannalta.

Burlinghame ja Waldon isä olivat seurassaan kuusi Priscillan päällystön ja miehistön jäsentä kuluttaneet päivän metsässä, tasangolla ja vuorilla, etsien ihmisasutuksen jälkiä. Vähän keskipäivän jälkeen löysi ensimmäinen perämies Stark ihmisen vaalenneen luurangon. Hänen huutojensa johdosta riensivät seurueen muut jäsenet hänen luokseen. Kolkko hahmo virui korkeassa ruohikossa pienellä heinättömällä läikällä. Sen ympäriltä olivat mädäntymisnesteet tappaneet kasvullisuuden, jättäen sen virumaan eristettynä ja kaamean inhoittavana, ikäänkuin luonto olisi kammonnut ja kauhuissaan kaihtanut sitä.

Stark seisoi osoittaen sitä sanaakaan virkkamatta toisten tullessa hänen luoksensa. Ensiksi saapui Burlinghame. Hän kumartui syvälle luiden puoleen ja tarkasti niitä huolellisesti. John Alden Smith-Jones riensi huohottaen hänen viereensä. Nähtyään, mitä Burlinghame tutki, hän kävi heti kalmankalpeaksi. Burlinghame katsahti häneen.

»Se ei ole hänen», vakuutti kapteeni. »Katsohan tuota kalloa — se on joko gorillan tai jonkun hyvin alhaisrotuisen ihmisen.»

Smith-Jones huoahti helpotuksesta.

»Kuinka kauhea otus sen on täytynytkään olla!» virkkoi hän päästyään täysin selville, kuinka tavattoman leveä tuo vanttera luuranko oli. »Waldon on ollut mahdotonta pysyä hengissä tuollaisten olentojen asumassa villissä seudussa. Kuvittelehan häntä vain tuota petoa vastassa! Luonnostaan pelokkaana ja heikkorakenteisena hän olisi kuollut kauhusta jo nähdessään moisen otuksen karkaavan kimppuunsa.»

Kapteeni Cecil Burlinghame nyökkäsi myöntävästi. Hän tunsi Waldo Emersonin hyvin eikä senvuoksi voinut kuvitellakaan vastakkain heikkoa, arkaa nuorukaista ja sellaista petoa, jollaista tämän vaalenneen luurangon oli täytynyt kannattaa. Ja heidän jalkojensa juuressa viruvat Lättäjalan luut olivat mykkänä todistuksena sellaisesta mahdottomuudesta.

Äkkiä erään merimiehen luikkaus suuntasi heidän huomionsa laakson vastaiseen laitaan. Mies seisoi kummulla, huitoi käsiään ja viittoili rajusti korkeaan kallioon päin, joka äkkijyrkkänä kohosi rehevästä viidakkoruohikosta. Kaikkien silmät kääntyivät kiihtyneen merimiehen osoittamaan suuntaan. Aluksi he eivät erottaneet mitään, mutta pian ilmestyi hahmo vähäiselle kohoamalle. Se oli ihminen, ja niinkin kaukaa kaikki olivat varmoja, että se oli nainen. Ja hänen takanaan riensi toinen olento. Naista takaa-ajava otus oli paksu ja tanakkatekoinen. Se olisi saattanut olla henkiinvironneena sama olento, jonka luurangon he olivat äsken löytäneet.

Saisiko otus naisen kiinni, ennenkuin viimemainittu ennättäisi kalliolle? Olisiko pakenija turvassa edes sielläkään? Burlinghame ja Stark olivat jo lähteneet juoksujalkaa oikaisemaan kalliota kohti. John Alden Smith-Jones seurasi verkkaisemmin. Miehet kiiruhtivat päällikköjensä jälessä.

Tyttö oli saapunut kalliolle ja kapusi niiden jyrkkää rinnettä ylöspäin ketterästi kuin orava. Mies kiipesi ihan hänen kintereillään. Katsojat näkivät tytön pääsevän kielekkeelle, jonka yläpuolella ammottavasta luolasta hän ilmeisesti toivoi saavansa turvapaikan, ja kiipeävän tikkaina käyttämäänsä huojuvaa vesaa myöten. He huoahtivat helpotuksesta, sillä nyt hän näytti ehtineen turvaan — mies oli vielä seuraavalla alemmalla kielekkeellä.

Mutta seuraavalla hetkellä valtasi tarkkailijat kauhu. Tyttöä takaa-ajava raakalainen oli tarttunut jättiläiskourallaan vesan alapäähän ja kiskoi sitä parhaillaan pois kielekkeen reunalta. Hetkisen kuluttua tyttö suistuisi joko hänen syliinsä tai kauheaan kuolemaan alhaalla oleviin säröisiin kiviin.

Burlinghame ja Stark seisahtuivat yhtä aikaa ja veivät molemmat pyssyn poskelleen. Pamahti kaksi laukausta, niin lähekkäin, että ne kuulostivat yhdeltä.

SEITSEMÄS LUKU

Ensimmäinen perämies Stark

Huomattuaan Nadaran oli Thurg kiitänyt kallion juurelle, karjuen ja mylvien kuin vimmastunut härkä. Hän kiipesi puoliväliin pyrkiessään tytön korkeaan turvapaikkaan. Mutta sitten oli hyvin tähdätty, rosoinen kivi saanut hänet äkkiä pysähtymään, syljeksien verta ja hampaita vahingoittuneesta suustansa. Hän katsahti Nadaraan ja kiljui raivokkaasti, uhkaillen kostoa. Nadara sinkautti häntä toisella kivellä, joka osui suoraan hänen silmäänsä, kaataen hänet kuin tukin kapealle kielekkeelle, jolla hän oli seissyt. Nopeasti alkoi tyttö laskeutua hänen luokseen päättääkseen aloittamansa työn, sillä hän tiesi, että kun Thurg nyt kerran oli löytänyt hänen piilopaikkansa, ei hän saisi rauhaa eikä turvaa, niin kauan kuin hirviö oli elossa.

Mutta hän ei ollut ehtinyt juuri muuta kuin laskea puun alempana olevalle kielekkeelle, kun miehen jättiläisruho alkoi liikkua ja Thurg nousi istumaan. Ketterästi Nadara kiipesi uudelleen kielekkeelleen ja veti seipään uudelleen ylös. Hän oli heittämäisillään miestä uudella kivellä, kun viimemainittu puhutteli häntä.

»Me olemme yksin maailmassa», alkoi hän. »Suuri Nagoola on surmannut koko sinun kansasi ja koko minun kansani. Tule alas! Eletään rauhallisesti yhdessä. Koko maailmassa ei ole ainoatakaan muuta ihmistä hengissä.»

Nadara nauroi hänelle vasten kasvoja.

»Minäkö tulisin sinun luoksesi!» huusi hän pilkallisesti. »Eläisin sinun kanssasi! Mieluummin eläisin metsässä tonkivien sikojen seurassa. Mene tiehesi! Muutoin lopetan aloittamani työn ja tapan sinut. En eläisi sinun kanssasi, vaikka tietäisin sinun olevan viimeisen inhimillisen olennon koko maailmassa.»

Thurg rukoili ja uhkaili, mutta kaikki oli turhaa. Uudelleen hän yritti kavuta tytön luokse, mutta taaskin hyvin tähdätyt kivet karkoittivat hänet. Vihdoin hän peräytyi, ärjyen ja uhkaillen.

Viikkokausia hän kärkkyi kallion läheisyydessä. Nadaran niukat ruokavarat olivat pian lopussa. Hänen oli pakko laskeutua maahan hankkimaan lisää ruokaa ja täyttämään kurpitsansa tahi kuolla nälkään ja janoon. Hän kävi metsässä öisin, vaikka musta Nagoola oli saalistamassa ja väijyi uhmaavana pimeydessä. Vihdoin mies huomasi hänet hänen ollessaan tällaisella yöllisellä retkellään ja oli vähällä saavuttaa hänet, ennenkuin hän ehti turvaiselle kielekkeelleen.

Kolme päivää Thurg piti häntä tiukasti vankina. Taaskin hänen muonavaransa ehtyivät. Kahdesti oli Nagoola vähällä saada hänet kynsiinsä metsässä. Enää hän ei rohjennut uhitella kohtaloa menemällä synkkään metsään yön aikana. Hänellä ei ollut muuta keinoa kuin panna kaikki alttiiksi koettamalla vielä viimeisen kerran pujahtaa Thurgin kynsistä päivällä ja etsiä uusi piilopaikka jossakin saaren kaukaisessa sopessa.

Valppaasti hän tähyili sopivaa tilaisuutta, ja raakalaisen poistuttua vähäksi aikaa hakemaan ravintoa itselleen lipui tyttö vikkelästi kallion juurelle ja kiiti korkeassa ruohikossa laakson vastaiseen reunaan.

Sinä päivänä Thurg oli osunut kauriiden jäljille etsiessään metsästä marjoja, jotka olivat siihen aikaan kypsyneet ja joista hän erikoisesti piti. Jäljet veivät metsän reunaa pitkin laakson vastaiseen laitaan ja sieltä kukkuloiden ylitse niiden takaiseen seutuun. Koko päivän Thurg seurasi nopsajalkaisia eläimiä, kunnes hänen vihdoin onnistumatta saavuttaa niitä oli luovuttava niitä vaanimasta ja palattava kalliolle, ettei hänen arvokkaampi otuksensa pääsisi karkuun.

Kukkuloiden ja kallioiden puolivälissä hän äkkiä joutui vastakkain Nadaran kanssa. He olivat vajaan kahdenkymmenen askeleen päässä toisistansa. Mielihyvästä ulvoen Thurg syöksyi tavoittamaan tyttöä, mutta tämä pyörähti pakoon, ennenkuin mies ehti tarttua häneen käsiksi. Jos Thurgin toiset senpäiväiset ajettavat olivat olleet nopeita, niin oli Nadarakin, sillä pelko lainasi siivet hänen nopsille jaloilleen. Thurg juosta lönkytti hänen jälessään, ja jos matka olisi ollut lyhyempi, olisi hän jäänyt kauas jälkeen. Mutta heidän kohtaamispaikaltaan oli pitkä matka Nadaran kalliolle. Tyttö jaksoi jätättää miestä lyhyellä välillä, mutta kun voitto jäi kestävyyden varaan, oli raakalaisella suunnattomasti edullisempi puoli.

Heidän lähestyessään päämaalia Nadara tajusi kintereillään huohottavan hirmuolennon ripeästi lyhentävän hänen alussa saavuttamaansa etumatkaa. Hän pinnisti kaikki voimansa ja jokaisen lihaksensa välttääksensä häntä uhkaavaa kohtaloa. Hänen saapuessaan kalliolle oli Thurg ihan hänen takanaan. Miltei tyyten uupuneena hän reutoutui ylöspäin, kuten hänestä itsestään tuntui, surkean hitaasti. Vihdoin hänen kätensä ulottui puuhun, jota myöten hän pääsisi luolansa suulle — hetkisen kuluttua hän olisi turvassa. Mutta hänen virinnyt toivonsa sammui, kun hän tunsi vesan luistavan ja alaspäin vilkaistessaan näki Thurgin kiskovan sitä pois paikaltaan.

Hän sulki silmänsä, jotta ei näkisi allaan ammottavaa kuilua, johon hän oli suistumaisillaan. Ja sitten hänen korviaan vihlaisi hirvittävin ääni, mitä hän oli koskaan kuullut, lukuunottamatta sateen tullen taivaalla kiirivää ukkosenjyrinää. Mutta tämä ääni ei kajahtanut ylhäältä, vaan alhaalta laaksosta.

Tikkaat taukosivat luisumasta. Tyttö avasi silmänsä ja katsahti alaspäin. Syvällä hänen allaan virui Thurgin ruumis. Hän erotti, että mies oli ihan kuollut. Vainaja makasi kasvoillaan ja hänen selässään olevista kahdesta pienestä reiästä valui kummastakin vähäinen verivirta.

Nadara kiipesi kielekkeelleen, veti vesan jälkeensä ja katseli sitten ympärilleen saadakseen selville, mistä kummallinen ääni ja Thurgin äkillinen kuolema johtuivat, sillä hän ei voinut olla liittämättä niitä toistensa yhteyteen. Alhaalla laaksossa hän näki joukon outoihin asuihin puettuja miehiä, jotka tulivat kalliolle päin. Hän keräsi heittokivensä lähelleen, käsiensä ulottuville. Nyt miehet olivat kallion juurella hänen kohdallaan ja huusivat hänelle. Hänen silmänsä menivät pystyyn kummastuksesta — muukalaiset puhuivat samaa outoa kieltä, jota Thandar oli koettanut opettaa hänelle. Hän huusi heille vastaan omalla kielellään, mutta he ravistelivat päätään ja viittoilivat häntä laskeutumaan alas. Häntä peloitti. Koko elämänsä ajan hän oli pelännyt miehiä eikä syyttäkään — kaikkia muita paitsi iäkästä kasvatusisäänsä ja Thandaria. Nämä muukalaiset olivat ilmeisesti miehiä. Hän ei voinut odottaa heiltä muuta kuin samanlaista kohtaloa kuin olisi saanut osakseen Thurgilta.

Yksi heistä oli alkanut kavuta kalliolle. Hän oli Stark. Nadara sieppasi kiven ja nakkasi sillä häntä. Hän sai hädintuskin sen väistetyksi ja lakkasi yrittämästä kiivetä tytön luokse. Nyt lähestyi Burlinghame käsi koholla, kämmen Nadaraan päin merkiksi siitä, ettei hän ahdistaisi tyttöä. Nadara muisti hieman Thandarin opettamaa kieltä — kenties miehet ymmärtäisivät sitä.

»Menkää tiehenne!» huusi hän. »Menkää tiehenne! Nadara tappaa ilkeät miehet.»

Mielihyvän ilme levisi Burlinghamen kasvoille — tyttö puhui englanninkieltä.

»Me emme ole ilkeitä miehiä», luikkasi hän vastaan. »Me emme tee sinulle pahaa.»

»Mitä te sitten tahdotte?» tiedusti Nadara vieläkään uskomatta pelkkiä sanoja.

»Haluamme puhella kanssasi», vastasi Burlinghame. »Etsimme erästä ystäväämme, joka haaksirikkoisena joutui tälle saarelle. Tule alas. Emme tee sinulle pahaa. Emmekö ole jo osoittaneet olevamme ystäviäsi surmaamalla tämän sinua hätyyttäneen vintiön?»

Tämä mies puhui ihan samaa kieltä kuin Thandar. Nadara ymmärsi hänen kaikki sanansa, sillä Thandar oli puhunut hänelle paljon englanninkieltä. Hän ymmärsi sitä paremmin kuin osasi sitä puhua. Jos he kerran puhuivat samaa kieltä kuin Thandar, täytyi heidän olla kotoisin samasta maasta. Kenties he olivat Thandarin ystäviä. Joka tapauksessa he olivat hänen kaltaisiaan, eikä Thandar milloinkaan ahdistanut naisia. Hän saattoi luottaa heihin. Verkkaisesti hän laski seipään paikoilleen ja alkoi laskeutua. Useita kertoja hän jäi kahdelle päälle, mielien palata kielekkeelleen, mutta lopulta aina Burlinghamen ystävällinen ääni ja rohkaisevat sanat tehosivat, ja pian Nadara seisoi heidän edessään.

Priscillan päällystö ja merimiehet kertyivät tytön ympärille. Heihin tekivät hänen käytöksensä ja hänen kauneutensa ja ryhtinsä koruton arvokkuus voimakkaan vaikutuksen. Vasemmalle olkapäälleen kiinnitettyä laajaa, mustaa pantterintaljaa hän kantoi majesteetillisesti kuin kuningatar ja niin luonnollisesti, ettei hänen siveyttään voinut vähääkään epäillä, vaikka se jätti hänen vartalostaan paljaaksi ihan yhtä paljon kuin verhosikin. William Stark, Priscillan ensimmäinen perämies, pidätti henkeään — ei koskaan, siitä hän oli varma, ollut Jumala luonut viehättävämpää olentoa.

Kallion laelta tirkisteli takkuinen mies outoa näkyä. Hän räpytteli pieniä silmiään, kynsi takkuista päätään, ja kerran hän sieppasi lähellään olevan ison kiven. Mutta hän ei heittänyt sillä alhaalla seisovaa seuruetta, sillä hän oli kuullut pyssyjen kovat pamahdukset, huomannut savun tuprahtavan piippujen suista ja nähnyt Thurgin äkkiä ja ihmeellisellä tavoin sortuvan maahan.

Burlinghame puhui Nadaralle.

»Kuka olet?» kysyi hän.

»Nadara», vastasi tyttö.

»Missä asut?»

Nadara heilautti olkansa ylitse peukaloansa kallioon päin. Burlinghame tähyili kivistä seinämää, mutta ei erottanut siellä merkkiäkään muista elollisista olennoista.

»Missä omaisesi ovat?»

»Kuolleet.»

»Kaikkiko?»

Nadara nyökkäsi myöntävästi.

»Kuinka kauan sitten he kuolivat ja mikä heidät surmasi?» jatkoi
Burlinghame.

»Melkein kuukausi takaperin. Heidät surmasi suuri Nagoola.»

Vastaillen kysymyksiin Nadara selosti kaikkea, mitä oli tapahtunut maanjäristysyön jälkeen. Hänen kuvauksensa nojalla olivat amerikkalaiset varmoja siitä, että äskettäin, oli sattunut raju maanjäristys, joka oli järkyttänyt saaren perustuksia.

»Tiedusta häneltä Waldoa!» supatti Smith-Jones uskaltamatta itse lausua kysymystä.

»Etsimme erästä nuorta miestä», sanoi Burlinghame, »joka suistui laivasta mereen tämän saaren länsirannikolla. Tiedämme hänen päässeen hengissä maihin, sillä olemme kuulleet hänestä. Oletko nähnyt tätä muukalaista tai kuullut hänestä. Hänen nimensä on Waldo Emerson Smith-Jones. Tämä herra on hänen isänsä», lisäsi hän, osoittaen Smith-Jonesia.

Silmät levällään Nadara katseli John Alden Smith-Jonesia. Tämä mies siis oli Thandarin isä. Hän sääli miestä kovasti, sillä hän tiesi hänen rakastaneen Thandaria — Thandar oli usein vakuuttanut hänelle niin. Hän ei oikein tiennyt, miten kertoisi kaikesta — hän ei olisi tahtonut tuottaa toiselle samanlaista tuskaa ja surkeutta kuin oli itse saanut kestää.

»Tiedätkö hänestä mitään?» kysyi Burlinghame.

Nadara nyökkäsi.

»Missä hän on?» huusi Waldon isä. »Missä ovat ne ihmiset, joiden seurassa hän on täällä oleskellut?»

Nadara meni lähelle John Alden Smith-Jonesia. Hänen viattomassa, nuoressa sydämessään ei ollut vähääkään pelkoa tätä miestä kohtaan, Thandarin isää kohtaan, joka rakasti Thandaria. Hän tunsi vain syvää sääliä ja myötätuntoa sen murheen tähden, jonka hän pian miehelle tuottaisi. Hellästi hän tarttui vieraan käteen ja katso suruisesti häntä silmiin.

»Missä hän on? Missä on poikani?» kuiskasi Smith-Jones.

»Hän on kansansa luona, joka oli myöskin minun kansani — niistä ihmisistä juuri äsken puhuin», vastasi Nadara hiljaa. »Hän on kuollut.» Sitten hän painoi kasvonsa miehen kättä vasten ja purskahti itkemään.

Isku pani John Alden Smith-Jonesin horjumaan. Tuntui uskomattomalta — mahdottomalta — että Waldo oli kestänyt kaikki, mitä hän varmasti oli kokenut, tuhoutuakseen vihdoin ainoastaan muutamia lyhyitä viikkoja ennen avun saapumista. Hetkeksi hän unohti tytön. Nadaran kuumat kyyneleet, joita tippui hänen kädelleen, herättivät hänet huomaamaan tytön läsnäolon.

»Miksi itket?» huudahti hän melkein karkeasti.

»Sinun tähtesi», vastasi tyttö, »joka myöskin rakastit häntä».

»Rakastitko Waldoa?» kysyi pojan isä.

Nadara nyökäytti, sekavan, tuuhean, sysimustan tukan peittämää päätään. John Alden Smith-Jones katseli useita minuutteja äänettömänä pää kumarassa nyyhkyttävää tyttöä. Hänen patriisinaivoissaan risteili monenlaisia ajatuksia. Kasvatuksen, ympäristön ja perinnöllisyyden vaikutuksesta hän oli ahdasmielinen ja puritaaninen. Hän näki tytön niukan vaatteuksen ja pähkinänruskean ihon; mutta hän ei nähnyt Nadaran alastomuutta, sillä sisäinen ääni hänen sydämessään kuiskasi, että herttainen hyveellisyys verhosi tyttöä tehokkaammin kuin silkki- ja samettiasut ilman hyvettä olisivat saattaneet verhota. Hellästi hän kiersi kätensä tytön ympärille, vetäen häntä puoleensa.

»Tyttäreni», virkkoi hän ja painoi huulensa Nadaran otsalle.

Tuntia myöhemmin saapui Priscillaan juhlallinen ja murheen painama seurue. Rouva Smith-Jones oli nähnyt retkeläisten tulevan. Vaistomainen aavistus lienee varoittanut häntä, että he palatessaan toisivat hänelle surua. Ainakaan hän ei, kuten aikaisemmin oli tehnyt, ollut heitä vastassa aluksen kaiteen ääressä, vaan vetäytyi hyttiinsä, odottaen miestään sinne. Saapuessaan hänen luokseen puoliso toi muassaan puolialastoman nuoren naisen. Rouva Smith-Jones silmäili tyttöä, huonosti salaten kauhistustaan.

Waldon äiti kesti miehensä kertoman rusentavan uutisen paljoa lujempana kuin mies oli otaksunut. Oikeastaan hän olikin alunpitäen valmistautunut sitä kuulemaan. Hän ei ollut milloinkaan oikein tosissaan uskonut Waldon kykenevän pysymään pitkää aikaa hengissä kaukana bostonilaisen kotinsa mukavuudesta ja ylellisyydestä ja hänen valppaasta huolenpidostaan.

»Entä kuka on tämä — hm — henkilö?» tiedusti hän vihdoin kylmästi, pitäen silmälasejaan silmiensä edessä luodessaan kulmakarvat koholla paheksuvan katseen Nadaraan.

Tyttö ymmärsi paremmin vanhemman naisen käytöksen kuin sanat ja oikaisihe ylpeästi. Herra Smith-Jones rykäisi ja punehtui. Hän astui Nadaran luokse ja laski kätensä hänen hartioilleen.

»Hän on rakastanut Waldoa», sanoi hän koruttomasti.

»Mokoma julkea tuhkimo!» kivahti rouva Smith-Jones. »Rohkenee rakastaa
Smith-Jonesia!»

»No, no, Louisa!» tyynnytteli hänen puolisonsa. »Muista, että hänkin kärsii — älä tee hänen murhettaan vieläkin katkerammaksi! Hän on rakastanut poikaamme, ja Waldo on vastannut hänen rakkauteensa.»

»Mistä sen tiedät?»

»Hän kertoi sen minulle», vastasi mies.

»Se ei ole totta!» huusi rouva Smith-Jones. »Se ei ole totta! Waldo Emerson ei olisi ikinä alentunut rakastamaan sellaista naista, joka ei kuulu hänen omaan ylhäiseen yhteiskuntaluokkaansa. Kuka on tämä nainen, ja mitä todistuksia sinulla on siitä, että Waldo on rakastanut häntä?»

»Olen Nadara», lausui tyttö, vastaten itse omasta puolestaan, »ja tämä todistaa, että hän rakasti minua. Hän mainitsi, että tämä on meidän välillämme uskollisuuden merkkinä, kunnes pääsisimme hänen maahansa ja voisimme solmita avioliiton sikäläisten tapojen mukaisesti.» Hän ojensi vasenta kättään, jonka nimettömässä sormessa säihkyi iso timantti. Rouva Smith-Jones tunsi jalokiven heti.

»Antoiko hän teille tuon?» kysyi hän.

Sitten hän kääntyi miehensä puoleen ja tiedusti:

»Mitä aiot tehdä tälle tytölle?»

»Vien hänet kotiin», vastasi mies. »Hänen pitäisi olla tyttäremme, sillä Waldo olisi tehnyt hänet tyttäreksemme, jos olisi elänyt. Hän ei voi jäädä tälle saarelle. Kaikki hänen läheisensä saivat surmansa maanjäristyksessä, joka tuhosi Waldonkin. Hän on alituisessa vaarassa, sillä häntä väijyvät villit pedot ja vielä villimmät ihmiset. Meidän ei sovi jättää häntä tänne, ja vaikka sopisikin, en tekisi sitä, sillä poika-vainajamme tähden olemme velvolliset huolehtimaan hänestä, kuten Waldo olisi huolehtinut — ja meillä on vieläkin suurempi velvollisuus häntä kohtaan.»