»Minun on saatava olla yksin». Muuta ei rouva Smith-Jones vastannut. »Vie hänet pois, John. Luovuta hänelle tämän vieressä oleva hytti ja käske Marien pukea hänet kunnolliseen asuun — Marien vaatteiden pitäisi suunnilleen sopia hänelle.» Hänen äänestään soinnahti nyt enemmän väsymystä ja surua kuin kiukkua.
Herra Smith-Jones saattoi Nadaran ulos hytistä ja kutsui hänen luokseen Marien, mutta Nadara särki hänen suunnitelmansa ilmoittamalla haluavansa palata rannalle.
»Hän ei pidä minusta», sanoi hän, nyökäten rouva Smith-Jonesin hyttiin päin, »enkä minä tahdo jäädä tänne».
John Alden Smith-Jones tarvitsi kauan aikaa taivuttaakseen tytön muuttamaan mieltään. Hän huomautti vaimonsa olevan hyvin rasittuneen ja järkkyneen Waldon kuoleman johdosta ja vakuutti hänen pohjaltaan olevan hyväntahtoisen naisen ja pian katuvan käytöstään tyttöä kohtaan. Ja lopulta Nadara suostui jäämään Priscillaan. Mutta kun Marie olisi pukenut hänet sivistysmaailman mukaiseen asuun, pani hän jyrkästi vastaan — halveksien innoittavaa ja epämukavaa vaatteusta.
Vasta kahden päivän kuluttua lähetti rouva Smith-Jones noutamaan häntä luokseen. Kun hän astui rouvan hyttiin, pääsi viimemainitulta heti paheksumisen huudahdus hänen barbaarisen asunsa tähden.
»Annoinhan määräyksen, että Marien oli vaatetettava teidät kunnollisesti. Pukunne on sopimaton», moitti hän. «Tuo karhunnahka loukkaa siveellisiä tunteita.»
Nadara keikautti päätänsä, ja hänen silmänsä leimahtivat.
»En ikinä käytä narrimaisia pukujanne», huusi hän. »Tämän antoi Thandar minulle — omin käsin hän surmasi Nagoolan, mustan pantterin, ja antoi taljan minulle, tulevalle puolisolleen. Luuletko minun vaihtavan sen noin kelvottomiin tamintihin kuin nuo ovat?» Halveksivasti heilauttaen kättänsä hän osoitti rouva Smith-Jonesin kallista aamupukua.
Vanhempi nainen unohti loukatun arvokkuutensa saadessaan tytön sanoista vihjauksen, miten pääsisi hänestä eroon ensimmäisessä sopivassa tilaisuudessa. Nadara oli maininnut Thandar-nimisen miehen ja julkeasti kerskunut, että tämä Thandar oli tappanut pedon, jonka taljaa hän käytti, ja antanut nahan hänelle vaatteukseksi. Hän oli myöntänyt, että hänestä piti tulla tämän miehen »puoliso». Rouva Smith-Jonesia puistatti. Samassa astui herra Smith-Jones hyttiin. Hän hymyili hupaisesti Nadaralle ja sitten naisten asennoista nähdessään joutuneensa taistelunäyttämölle katsoi kysyvästi vaimoonsa.
»Mitä nyt, Louisa?» tiedusti hän hieman terävästi.
»Kyllin paljon, John», huudahti rouva, »todistamaan oikeaksi alkuperäisen väitteeni, että tämän naisen ottaminen mukaamme oli hyvin ajattelematon teko — juuri äsken hän myönsi lupautuneensa jonkun Thandariksi nimittämänsä henkilön 'puolisoksi'. Hän on julkea — minä en salli hänen tulla kotiini, eikä hän saa viipyä Priscillassa kauempaa kuin on välttämätöntä jättääksemme hänet ensimmäiseen sivistyneeseen satamaan.»
Herra Smith-Jones katsahti kysyvästi Nadaraan. Tyttö oli arvannut, että rouva Smith-Jonesin kiihtymys oli johtunut virheellisestä päätelmästä. Hän oli unohtanut, etteivät toiset tienneet Waldon ja Thandarin olevan saman henkilön. Nyt hän tuskin malttoi pidättyä hymyilemästä huvitettuna ja vastustaa kiusausta käyttää hyväksensä rouva Smith-Jonesin tietämättömyyttä ja ärsyttääksensä häntä yhä enemmän.
»Oliko sinulla toinenkin rakastaja Waldon lisäksi?» tiedusti herra
Smith-Jones.
»Rakastin Thandaria», vastasi tyttö. »Thandar oli kansani kuningas. Hän rakasti minua. Hän tappoi Nagoolan minun tähteni ja antoi minulle sen taljan. Hän surmasi myöskin Korthin ja Lättäjalan. He tahtoivat minua omakseen, mutta Thandar surmasi heidät. Ja myöskin Isonyrkin hän kaasi ja Sagin, surmaajan — oi, Thandar oli valtava taistelija. Onko teistä ihme, että rakastin häntä?»
»Hän oli kammottava murhaaja!»; kivahti rouva Smith-Jones. »Ja ajatella, että Waldo-parkani, arka, helläsydäminen Waldo-raukkani oli tuomittu elämään sellaisten raakalaisten parissa! Voi, se on liian hirveätä!»
Nadaran silmät menivät levälleen. Nyt oli hänen vuoronsa tyrmistyä.
»Arka, helläsydäminen Waldo-raukka!» Oliko hän kuullut oikein.
Saattoivatko he kuvailla samaa miestä? Tässä piili varmasti erehdys.
»Tiesikö Waldo, että rakastit Thandaria?» kysyi herra Smith-Jones.
»Thandar oli Waldo», vastasi Nadara. »Thandarin nimen annoin minä hänelle — se merkitsee uljasta. Hän oli hyvin uljas», huusi hän. »Hän ei ollut 'arka', ja' helläsydäminen' hän oli vain naisia ja lapsia kohtaan.»
Rouva Smith-Jones ei ollut ennen niin pahasti kauhistunut koko elämänsä aikana.
»Pois hytistäni!» kiljaisi hän. »Oivallan onton valheesi perinpohjin. Ajattelemattomuudessasi paljastit itsesi ja halvan siveettömyytesi ja nyt koetat turvautua halpaan parjaukseen väittämällä, että armas poika-vainajani oli kamalia, raakoja päälliköltänne. Enää et minua petä. Pois hytistäni!»
Herra Smith-Jones seisoi kuin halvaantuneena. Hän ei voinut uskoa tytön esiintyneen petollisesti — tuntui mahdottomalta, että Nadara olisi voinut pettää häntä niin pahasti — mutta ei hän myöskään voinut epäillä omia korviaan. Oli luonnollisestikin ihan liian järjetöntä koettaakaan uskoa, että Waldo Emerson ja peloittava Thandar olivat olleet sama henkilö. Tyttö oli mennyt liian pitkälle, mutta sittenkään Smith-Jones ei voinut uskoa häntä pahaksi. Tämän täytyi olla selitettävissä.
Tällä välin oli Nadara poistunut huoneesta pieni leuka korkealle nostettuna. Enää hän ei ikinä, niin hän päätti, alistuisi Thandarin äidin herjattavaksi. Hän meni kannelle. Hänen oli käynyt vaikeaksi olla päivällä kannen alla. Hän kaipasi raitista ilmaa ja ylhäällä tarjoutuvaa virkistystä. Päällystö oli ollut hyvin ystävällinen häntä kohtaan. Stark oli paljon hänen seurassaan. Mies oli silmittömästi rakastunut puoli villiin tyttöön. Saavuttuaan rouva Smith-Jonesin hytistä tullessaan kannelle sattui hän ensiksi kohtaamaan Starkin. Hän olisi mieluimmin ollut yksin suruineen ja suuttumuksineen, mutta mies tuli hänen seuraansa. Yhdessä he seisoivat kaiteeseen nojaten ja katselivat synkkien pilvien lähestymistä. Oli tulossa myrsky, jonka haudetta oli ollut ilmassa jo useiden päivien aikana.
Stark ei tiennyt mitään siitä, mitä kannen alla oli tapahtunut, mutta näki tytön olevan pahoillaan ja koetti lohduttaa häntä. Vihdoin hän tarttui Nadaran käteen ja silitti sitä hyväilevästi puhellessaan. Ennenkuin tyttö aavisti, mitä toisella oli mielessä, kuiskutti Stark intohimoisia lemmensanoja hänen korvaansa. Nadara vetäytyi kauemmaksi, ja hänen otsansa rypistyi hämmästyksestä.
»Älä puhu Nadaralle tuollaista!» kielsi hän. »Hän ei rakasta sinua.» Ja sitten hän poistui hyttiinsä.
Stark katseli poistuvan tytön jälkeen. Hänen luontonsa oli kiihdyksissä pohjiansa myöten. Mikä oli tuo raakalaistyttö hyljeksiäkseen häntä? Mikä olisi Nadaran kohtalo ollut ilman hänen hyvin tähdättyä laukaustaan? Eikö häntä ahdistanut mies ollut vain noudattanut hänen villin kansansa tapoja? Hän olisi ottanut tytön omakseen väkisin. Ja sillä tavoin hänet olisi aina otettu, jos hänet olisi jätetty omaan saareensa. Muunlaisia kosimistapoja hän ei tuntenutkaan. Juuri sellaista Nadara odotti. Hän oli ollut hupsu kuiskiessaan tytölle sivistyneitten ventoja sanoja. Niiden tähden oli tyttö alkanut halveksia häntä. Hän olisi ymmärtänyt väkivaltaa ja rakastanut häntä sen vuoksi. No niin, hän näyttäisi Nadaralle osaavansa olla yhtä hurja kuin kuka hänen villi rakastajansa tahansa.
Rajusää puhkesi valloilleen. Tuuli yltyi hirmumyrskyksi. Priscillan oli pakko kääntyä pakenemaan luonnonvoimien raivoa, joten se palasi kahtena viime päivänä taivaltamansa matkan ja ajautui sitten pohjoiseen.
Sillä ajalla Stark ei nähnyt Nadaraa vilahdukseltakaan. Kolmenkymmenenkuuden tunnin kuluttua oli tuuli asettunut, ja aallokko alkoi tyyntyä normaaliseksi. Oli ensimmäinen ilta myrskyn jälkeen. Priscillan kansi oli melkein autiona. Pursi lipui hitaasti lähellä saarta, joita on lukuisasti eteläisen Tyynenmeren siinä osassa.
Nadara tuli kannelle kävelemään ennen maatapanoa. Stark ja kaksi merimiestä olivat vahdissa. Tytön nähtyään lähestyi ensimmäinen perämies häntä ja puhutteli häntä, ikäänkuin ei olisi sattunut mitään, mikä olisi voinut pilata heidän ystävällisiä suhteitaan. Hän haasteli myrskystä ja osoitti läheisen rannikon tummia ääriviivoja, keskustelun aikana ohjaten häntä aluksen peräpuolelle, pois keulempana olevien merimiesten näkyvistä.
Äkkiä hän pyörähti tyttöön päin ja sieppasi hänet syliinsä. Häikäilemättömän väkivaltaisesti hän puristi Nadaraa rintaansa vasten ja peitti hänen kasvonsa suudelmilla. Nadara rimpuili, koettaen kiskoutua irti, mutta Stark oli vahva mies ja painoi hänet hitaasti kannelle. Tyttö löi häntä kasvoihin ja rintaan ja epätoivoisessa hädässään huusi vihdoin apua. Heti mies iski häntä rajusti leukaan. Hento tyttö retkahti herpaantuneena ja tajuttomana kannelle.
Nyt Stark äkkiä oivalsi, kuinka raskaasti hän oli rikkonut. Hän tiesi, että Nadaran tultua tajuihinsa joutuisi hänen katala tekonsa kapteeni Burlinghamen korviin, ja hän pelkäsi tätä tyyntä, palveluksesta eronnutta meriupseeria pahemmin kuin pirua. Hän vilkaisi kaiteen ylitse. Olisi varsin helppo toimittaa tyttö pois tieltä. Hänen tarvitsisi vain pudottaa tajuton ruumis alhaalla aaltoilevaan veteen. Otettuaan tytön syliinsä hän kantoi hänet kaiteelle. Kuutamo valaisi Nadaran kasvoja. Mies katsahti vesille ja näki rannan olevan hyvin lähellä.
Pantaisiin toimeen tarkka tutkimus, ja merimiehet, jotka eivät suinkaan pitäneet hänestä, kuten hän hyvin tiesi, kertoisivat empimättä, että viimeksi oli hänet nähty tytön seurassa. Ilmeisesti hän joka tapauksessa joutuisi pahaan pinteeseen.
Taaskin hän silmäili Nadaran kasvoja. Tyttö oli hyvin kaunis. Stark halusi kiihkeästi häntä omakseen. Verkalleen hänen katseensa lipui valtameren tyynelle pinnalle, sitten jälleen hiljaiselle rannalle ja senjälkeen takaisin tyttöön. Hetkisen hän seisoi kahdella päällä. Sitten hän meni hytin seinustalle, jossa riippui pelastusvyö ja siihen kiinnitetty pitkä nuora.
Hän sitoi pelastusvyön Nadaran ympärille ja laski hänet sitten veteen. Tunnettuaan tytön painon siirtyneen nuoran varasta pelastusvyön kannatettavaksi hän hyppäsi purren kaiteen ylitse aluksen perässä kohisevaan tummaan veteen.
KAHDEKSAS LUKU
Villit
Nadara tuli tajuihinsa vasta sitten, kun Stark oli ehtinyt rannalle ja parhaillaan raahasi häntä hietikolle pois hyrskyjen ulottuvilta. Avattuaan silmänsä ei hän useihin minuutteihin oikein jaksanut muistaa, mitä oli tapahtunut, ennenkuin Stark oli käynyt hänen kimppuunsa. Pelastusvyö oli vielä hänen ympärillään, ja kun Stark kumartui irroittamaan sitä, tiesi hän, kuka mies oli, vaikka ei erottanutkaan hänen kasvojansa.
Mitä oli tapahtunut? Hitaasti tunkeutui hänen aivoihinsa aavistus miehen uskaliaasta teosta — Stark oli hypännyt Priscillasta mereen ja uinut maihin, hinaten hänet muassaan, jäämättä odottamaan häntä kohtaan tekemästänsä häikäilemättömästä väkivallasta koituvia seurauksia.
Sivistysolojen turvissa kasvaneesta tytöstä olisi Nadaran asema tuntunut toivottomalta. Mutta Nadara ei tiennyt mistään muusta turvasta kuin siitä, jonka hänelle soivat hänen oma valpas älynsä ja nopeasti toimivat nuoret lihaksensa. Hänestä olisi ollut äärettömän paljoa masentavampaa, jos hän olisi ollut tämän miehen seurassa purren ahtaalla alueella, sillä siellä oli kaikki outoa ja uutta. Hän oli vieläkin puolittain pelännyt ja epäillyt kaikkia Priscillassa olleita henkilöitä paitsi Thandarin isää ja kapteeni Burlinghamea. Mutta olisivatko he suojelleet häntä Starkilta? Sitä hän ei tiennyt. Hänen kansansa keskuudessa ainoastaan isä, veli tai puoliso suojeli naista sellaista miestä vastaan, joka tavoitteli häntä vasten hänen tahtoaan, ja sellaisia sukulaisia hänellä ei ollut pienellä aluksella.
Mutta täällä oli toisin. Vaistomaisesti hän tunsi asumattomalla rannalla, olipa se kuinka outo ja tuntematon tahansa, olevansa kaikin puolin etukynnessä Priscillan ensimmäiseen perämieheen verrattuna. Tämä mies oli viettänyt elämänsä sivistyskeskuksien läheisyydessä, eikä hänellä ollut aavistustakaan eränkävijäntaidosta, joka Nadaraan oli syöpynyt toiseksi luonnoksi; hän saattoi sortua kuolemaan hedelmällisessä ja riistaisessa maassa, koska ei osannut etsiä ravintoa eikä tiennyt, mikä oli syötävää, mikä ei. Sen verran hän oli oppinut Waldo Emersonin seurassa saamistaan aikaisemmista kokemuksista. Kun heidän polkunsa olivat ensi kerran osuneet yhteen, oli Waldo pystynyt tulemaan toimeen alkuperäisessä elämässä yhtä huonosti kuin vastasyntynyt lapsi — Nadaran oli ollut opetettava hänelle kaikki.
Takaansa Nadara kuuli puiden hiljaista kohinaa — elämää kuhisevan viidakkoyön kymmeniätuhansia ääniä — ja häntä hymyilytti. Heidän ympärillään oli sysipimeätä. Stark oli irroittanut pelastusvyön ja pannut sen tytön pään alle. Hän luuli Nadaraa vielä tajuttomaksi — kenties kuolleeksi. Nyt hän kiersi vettä vaatteistaan, seisoen selin tyttöön päin.
Nadara nousi pystyyn — meluttomasti kuin Nagoola. Varjon tavoin hän katosi rantaa reunustavan viidakon pimentoon. Varovasti ja valppaasti hän eteni sekavassa tiheikössä muutamia metrejä ja seisahtui paksun puunrungon viereen kuuntelemaan. Sitten hän päästi huuliltansa omituisen, hiljaisen äänen, kuunnellen senjälkeen taaskin hetkisen. Toistettuaan sen kolmasti hän nähtävästi oli varma, ettei ylhäällä ollut vaaraa väijymässä, heilautti itsensä alhaalla riippuville oksille ja kapusi vikkelästi ylöspäin, kunnes löysi mukavan haarautuman, jossa saattoi rauhassa levätä.
Rantahietikolla pusersi Stark liikaveden vaatteistaan ja kääntyi sitten tarkastamaan tyttöä virvotellakseen häntä, jos hän oli vielä hengissä. Pimeässäkin oli Nadaran hahmo selvästi näkynyt keltaista hiekkaa vastaan, mutta nyt hän oli poissa. Stark oli ymmällä. Nopeasti hänen katseensa lipui puolelta toiselle, mutta tyttöä ei näkynyt missään. Oli ranta, meri ja viidakko. Minkä niistä hän oli valinnut pakotiekseen? Stark ei tarvinnut kauan arvatakseen sen, vaan suuntasi heti askeleensa muodottomana ja synkkänä häämöttävää metsänreunaa kohti.
Lähestyessään sitä hän eteni verkkaisemmin. Kun hän ajatteli, että hänen pitäisi tunkeutua tuohon kammottavaan metsään, kulkivat kylmät väreet pitkin hänen selkäpiitään. Oliko pelkkä tyttö rohjennut uhmata sen nimettömiä kauhuja? Hänen oli täytynyt se tehdä, ja niin päätellessään sai Stark uutta tarmoa. Jos tyttö kerran oli uskaltanut, uskaltaisi varmasti hänkin. Uudelleen hän alkoi ripeästi astella viidakkoon.
Ehdittyään ihan sen rajaan hän kuuli hiljaista, kaameata ääntä vain kymmenkunnan askeleen päästä pimeästä, kammottavasta tiheiköstä. Siellä Nadara päästi ilmoille ne kaksi ääntä, joiden joku hänen heimonsa muinainen esi-isä oli huomannut puristavan vastausmurinan Nagoolalta ja innoittavan sihinän ihmisen toiselta periviholliselta — isolta, niljaiselta matelijalta, joka kiertyneenä aaltomaisiin mutkiin väijyi puiden oksilla. Vain niitä Nadara pelkäsi — niitä ja ihmistä. Ennenkuin hän kapusi yöllä puuhun, oli hänen senvuoksi tapana varmistautua, ettei hänen turvapaikakseen valitsemansa puun oksilla ollut Nagoolaa eikä Coovraa. Stark peräytyi hätäisesti eikä enää koko pitkän, kammottavan yön aikana uskaltanut poistua rantahietikolta.
Aamun valjetessa Nadara oli suuresti virkistynyt nukuttuaan verrattain hyvässä turvassa isossa puussa, kun taas Stark oli riutunut ja uupunut vietettyään unettoman yön pelon ja harmittelun vallassa. Hän kiroili itseänsä, tyttöä ja eläimellistä intohimoaan, mutta kun hänen ajatuksensa sitten loitsivat Nadaran viehkeät kasvot ja houkuttavan kauniin vartalon hänen sielunsa silmien eteen, hypähti hän pystyyn ja lähti ripein askelin viidakkoon. Hän etsisi tytön käsiinsä. Kaikki se, mitä hän oli uhrannut, ei saisi mennä hukkaan. Hän etsisi tytön ja pitäisi hänet. Yhdessä he perustaisivat kodin tälle troopilliselle rannikolle. Hän ottaisi elämästä irti niin paljon kuin suinkin saisi.
Käveltyään vain muutamia askelia hän huomasi Nadaran paljaiden jalkojen jäljet, jotka olivat selvästi painuneet kosteaan hiekkaan ja veivät metsään. Hymyillen tyytyväisenä ja voitonvarmana mies seurasi niitä kasvullisuuden sokkeloihin, jotka olivat kosteat ja hämyiset aamuauringon lämpimistä säteistä huolimatta.
Sattumalta hän osui suoraan Nadaran kohdalle. Tyttö oli laskeutunut puusta etsimään vettä. He näkivät toisensa yhtä aikaa. Nadara kääntyi pakenemaan syvemmälle metsään. Mies riensi hänen kintereillään. Ajoa jatkui useita satoja metrejä sankassa viidakossa, joka äkkiä päättyi kapean, kivikkoisen aukeaman reunaan. Aukeaman takana oli äkkijyrkkä kallio, jonka laki kohosi lähes sata metriä puiden latvojen yläpuolelle.
Hymyntapainen levisi Starkin huulille, kun hän näki esteen, jonka luonto oli sijoittanut hänen saaliinsa tielle. Mutta melkein heti se hyytyi kauhun ilmeeksi, kun oikealta kuuluva heikko melu veti puoleensa hänen huomionsa pakenevasta tytöstä. Hetkiseksi hän seisahtui tyrmistyneenä, mutta vilkaistuansa sitten hätäisesti Nadaraan päin hän näki tytön kapuavan jyrkälle kallioseinämälle ketterästi kuin apina. Päästäen huudon herättääkseen tytön huomiota hän uudelleen syöksyi kiitämään jälessä, mutta tällä kertaa itse takaa ajettuna. Ahdistaja oli muuttunut ahdistettavaksi, sillä hänen jälessään juoksi parikymmentä maalattua raakalaista, heiluttaen pitkiä, ohuita keihäitään ja teräväkärkisiä parangejaan.
Nadara ei ollut tarvinnut Starkin varoitushuutoa havaitaksensa villit. Hän oli nähnyt heidät heti viidakon reunasta tultuaan, ja heidät nähtyänsä hän tiesi, ettei hänen enää tarvinnut pelätä valko-ihoista miestä. Mutta villien hän tajusi olevan itselleen vaarallisempia, koska heidän epäilemättä olisi varsin helppo saavuttaa hänet omilla tutuilla alueillaan, kun hän taas olisi huoletta kyennyt välttämään valkoista miestä vaikka kuinka kauan.
Ehdittyänsä kallioseinämän puoliväliin Nadara pysähtyi silmäilemään taaksensa. Stark oli ennättänyt rinteen juurelle vähän matkaa ahdistajainsa edellä. Hän oli valinnut sen tien nähtyään, kuinka helposti tyttö oli kiivennyt kiviseinämälle, mutta hän ei ollut laskelmissaan ottanut huomioon elinikäistä harjoitusta, johon Nadaran ketteryys perustui. Varhaisimmasta lapsuudestaan saakka hän oli elänyt jyrkkien kallioiden kupeilla ja niillä sijaitsevissa luolissa. Ensimmäiset epävakaiset lapsenaskeleensa hän oli astunut kapeiden, viettävien kielekkeiden reunamilla.
Mutta kallion juurelle saavuttuansa mies huomasi edessään ylipääsemättömältä näyttävän seinämän. Hän loi säikähtyneen, vetoavan katseen kaukana yläpuolellaan olevaan tyttöön. Kahdesti hän yritti reutoutua pois lähestyvien raakalaisten ulottuvista, joiden tatuoidut kasvot, riippuvat, puhkaistut korvalehdet ja teräviksi hiotut, mustatut hampaat tekivät heidät vieläkin hirveämmän näköisiksi kuin heidän murha-aseensa ja sotaiset kiljaisunsa ja liikkeensä. Molemmilla kerroilla hän luisui takaisin, rajusti hapuillen kallioulkonemia ja niitä sitkeitä kasveja, jotka olivat saaneet jalansijaa graniitin halkeamissa. Hänen raapiutuneista käsistänsä vuoti verta, hänen kasvonsa olivat naarmuissa ja vaatteensa repeytyneet. Ja nyt olivat villit hänen niskassaan. He olivat nähneet, että hän oli aseeton. Vielä ei ollut tarvis käyttää keihästä eikä parangia; he vangitsisivat hänet elävältä.
Entä tyttö? Raakalaiset olivat ihmeekseen nähneet hänen nopeasti kapuavan jyrkälle kalliolle. Heidän kaikista ruumiillisista saavutuksistaan huolimatta tämä oli heistäkin käsittämätöntä. He olivat metsä- ja jokikansaa, asuivat korkeiden paalujen varaan rakennetuissa, olkikattoisissa majoissa eivätkä juuri ollenkaan tunteneet luola-ihmisten elintapoja. Heistä oli tämän oudon, valkoihoisen tytön teko suorastaan ihmeellinen.
Nadara näki heidän raa'asti tarttuvan kauhun lamauttamaan Starkiin, sitovan hänen kätensä selän taakse ja sitten jälleen suuntaavan huomionsa häneen.
Kolme soturia koetti kiivetä kalliolle hänen jälkeensä. He nousivat hitaasti ylöspäin. Tyttöä hymyilyttivät heidän silminnähtävä pelkonsa ja kömpelyytensä — hänen ei tarvinnut pelätä näitä miehiä, he eivät ikinä kykenisi saavuttamaan häntä. Hän salli heidän lähestyä noin neljän metrin päähän itsestään, irroitti sitten sirpaleen rapautuneesta graniitista ja viskasi sillä suoraan etumaista päähän. Tuskasta ja säikähdyksestä kiljaisten mies suistui taaksepäin alapuolellaan olevien kumppaneittensa niskaan, ja kaikki kolme vierivät kirkuen ja sätkytellen kallion juurelle kasautuneeseen kivikkoon.
Yksikään heistä ei kuollut, vaikka kaikki kolhiutuivat pahasti, ja siltä heistä, johon Nadaran kivi oli osunut, vuoti virtanaan verta otsassa olevasta haavasta. Heidän kumppaninsa nauroivat heille — se oli kovin niukka lohdutus siitä, että tyttö oli heitä löylyttänyt. Sitten he vetäytyivät vähän matkan päähän, kävivät piiriin kyykylleen ja aloittivat pitkähkön sotaneuvottelun. Vähänväliä he viittoilivat Nadaraan päin, ja siitä tyttö päätti heidän väittelynsä koskevan häntä.
Pian eräs heistä nousi ja tuli kallion juurelle. Siellä hän loruili Nadaralle useita minuutteja, jääden sitten ilmeisesti odottamaan vastausta. Mutta koska tyttö ei ollut ymmärtänyt miehen puheesta sanaakaan, ei hän osannut muuta kuin ravistaa päätänsä.
Lähetti palasi tovereittensa luokse, ja jälleen pidettiin pitkänpuoleinen neuvottelu. Sen aikana Nadara kiipesi ylemmäksi ollakseen ohuiden keihäiden kantovälin ulkopuolella. Hän pysähtyi kapealle kielekkeelle, kooten ympärilleen kivenkappaleita, sikäli kuin sai kiskotuksi niitä irti kallioseinämästä. Hän tahtoi valmistautua äkillisen hyökkäyksen varalle eikä epäillyt hetkeäkään taistelun lopputulosta. Jollei hän sortuisi ravinnon ja veden puutteeseen, uskoi hän kykenevänsä puolustamaan kallioseinämää ikuisesti lukemattomia raakalaisia vastaan, jolleivät he osanneet kavuta paremmin kuin nämä.
Mutta villit eivät enää yrittäneetkään vallata hänen turvapaikkaansa hyökkäyksellä. Sensijaan he äkkiä ponnahtivat pystyyn neuvottelupiiristään ja katosivat metsään vilkaisemattakaan häneen päin, vieden vankinsa mennessään. Ehdittyään pois tytön näkyvistä he sijoittivat kaksi vahtia äärimmäisten lehvien verhoon ottamaan kiinni tytön, jos hän laskeutuisi maahan. Toiset kiiruhtivat kallion suuntaisesti, kunnes he sen jyrkästi poikettua sisämaahan päin saattoivat uudelleen tulla aukeamalle Nadaran heitä näkemättä.
Siellä he heti alkoivat nousta selväksi kulunutta polkua, joka koukerteli ylöspäin kallioseinämällä. Kavutessaan he raahasivat Starkia mukanaan, sohien häntä aseillansa. Terävät keihäät ja parangien purevat kärjet hoputtivat hänen vauhtiaan. Seurueen päästessä kallion laelle, vuoti valkoisesta miehestä verta paristakymmenestä ihohaavasta.
Nyt joukkue kääntyi takaisin jyrkänteen reunaa myöten samaan suuntaan, jota oli tullutkin.
Nadara ei tosin käsittänyt, minkä tähden villit olivat luopuneet yrittämästä vangita hänet, mutta ei kuitenkaan antautunut pettävien turvallisuusluulojen tuuditeltavaksi. Hän tiesi kallion olevan hänen parhaan turvansa, mutta jäytävä nälkä ja jano varoittivat häntä, että hänen oli piakkoin poistuttava sieltä etsimään ravintoa. Hän oli laskeutumaisillaan viidakkoon hakemaan ruokaa ja vettä, kun jättiläismäisestä vehmaasta, ihan metsän laidassa kohoavasta puusta maahan saakka riippuvien köynnöskasvien hiljainen liike sai hänet valppaasti tähyämään sinne. Hän oli varma, että köynnösten huojumisen oli aiheuttanut joku puun alla liikkuva eläin, ja tarkkailtuaan värähtämättä minuutin tai pari hän vihdoin erotti lehväverhon lomitse argus-fasaanin pitkiä höyheniä, joilla villien sota-päähineet olivat koristetut.
Nyt hän kyllä tiesi, että häntä pidettiin silmällä, mutta oli myöskin varma pääsevänsä kallion laelle ja mahdollisesti löytävänsä ruokaa ja juomaa, jos niitä sattui olemaan läheisyydessä, ennenkuin raakalaiset ennättäisivät hänen kimppuunsa. Sitten hänen oli luotettava järkeensä ja nopeuteensa päästäksensä jälleen kallion turviin heidän edellänsä. Hän ei uskonut heidän yrittävän kiivetä kalliolle samalta kohdalta, josta hän oli tullut, sillä hän oli nähnyt heidän olevan verrattain tottumattomia siihen puuhaan, ja arvasi senvuoksi, että jos villit lainkaan seuraisivat häntä ylös, käyttäisivät he jotakin tuntemaansa kiertopolkua.
Ja niinpä Nadara kiipesi laelle, selviytyen keveästi ja nopeasti kuin vuorikauris joko suoraan tai kiertämällä niin pahoista paikoista, jotka olisivat panneet uskaliaimmankin alppienkapuajan kalpenemaan. Laella oli harva, puistomainen metsä, ja sinne hän syöksyi etsimään ravintoa ja juomaa. Muutamilla tuntemillaan hedelmillä ja pähkinöillä hän tyydytti huutavimman nälkänsä, mutta vettä hän ei löytänyt eikä nähnyt edes merkkiäkään siitä.
Edettyään noin puolitoista kilometriä suoraan sisämaahan hän ihan sattumalta osui tiheän lehvistön piilossa olevalle pienelle lähteelle. Vilpoisa, kirkas vesi virkisti häntä, antaen hänelle uutta elämänhalua ja tarmoa. Juotuaan kyllikseen hän etsi jotakin esinettä, jolla olisi voinut viedä arvaamattoman kallista nestettä turvapaikkaansa vuoren seinämälle, mutta uutterasta etsinnästä huolimatta hän ei löytänyt ainoatakaan kasvia, josta olisi voinut muovata astian.
Hänen ei niin ollen auttanut muu kuin palata ilman vettä, uskoen sukkeluutensa avulla voivansa silloin tällöin pujahtaa raakalaisten huomaamatta juomassa, kun janon sammuttaminen kävisi välttämättömäksi. Myöhemmin hän varmasti luotti löytävänsä jonkinlaisen kurpitsan tai jonkun eläimen rakon, jossa hän saattaisi säilyttää joitakuita kallisarvoisia vesipisaroita.
Erämiestaitonsa ja melkein yliluonnollisen suuntavaistonsa avulla hän saapui suoraan sille kohdalle, johon hän oli noussut kallioseinämältä. Raakalaisia ei näkynyt, ei kuulunut. Helpotuksesta huoahtaen hän astui metsän reunaan, mutta silloin ilmestyi villejä kaikkialta hänen ympäriltään, puiden ja pensaiden takaa. Päästäen hurjia riemunhuutoja he karkasivat häntä kohden. Pako oli mahdoton — joka suunnalla sulkivat raa'at kasvot ja surma-aseet hänen tiensä.
Paljoa sävyisämmin kuin hän oli odottanut villit viittasivat häntä tulemaan mukaansa. Stark oli heidän joukossaan. Hänen kohtelunsa ei ollut kovin ystävällistä. Jos hän alkoi jäädä jälkeen, hoputti keihäs, jonka kärki ennestään oli punainen hänen verestään, häntä jouduttumaan vauhtiaan. Mutta tyttöä ei kohdeltu julmasti eikä loukkaavasti.
Seurue lähti taivaltamaan sisämaahan yksimiehisessä rivissä, vangit jonon keskellä. Marssittiin koko päivä, niin että tällaisiin ponnistuksiin tottumaton Stark alkoi hoippua ja kaatui kymmenkunta kertaa jokaisella kilometrillä.
Nadara olisi melkein voinut sääliä häntä, jollei olisi liiankin hyvin tajunnut, että ilman miehen eläimellistä häikäilemättömyyttä ei heidän kummankaan olisi tarvinnut olla täällä ja alistua villien rääkkäykseen ja kärsiä vastaisten kauhujen odotuksesta johtuvaa tuskaa.
Tyttö uskoi oman kohtalonsa koituvan vielä tuhat kertaa hirveämmäksi kuin oli pelkkä kuolema, joka miestä odotti, sillä tuntui mielettömältä toivoa, että nämä turmeltuneet raakalaiset jättäisivät hänet henkiin. Nadara rukoili siltä Jumalalta, josta hänen Thandarinsa oli hänelle puhunut, nopeata ja tuskatonta kuolemaa, mutta rukoillessaan hän hyvin tiesi, ettei sellainen laupeus ollut odotettavissa.
Hän vertasi vangitsijoitansa Korthiin ja Lättäjalkaan, Isonyrkkiin ja Thurgiin eikä uskaltanut toivoa heidän olevan sääliväisempiä kuin hänen parhaiten tuntemansa miehet olivat olleet.
Myöhään iltapäivällä kävi ilmeiseksi, ettei Stark enää pääsisi edemmäksi, jolleivät villit kantaisi häntä. Pian osoittautui, etteivät he suinkaan aikoneet sillä tavoin, vaivautua. Priscillan ensimmäinen perämies oli kaatunut kahdennenkymmenennen kerran. Vaikka häntä oli kymmenkunta kertaa ilkeästi pistetty keihäällä, ei hän enää jaksanut nousta hoippuen ja huojuen pystyyn kuten aikaisemmin.
Joukkueen päällikkö meni maassa viruvan valko-ihoisen luokse, potki häntä kylkiin ja kasvoihin ja lopulta pisti häntä kärkevällä parangillaan. Stark vain virui hervottomana, kärsivänä lihakasana ja ähkyi. Päällikkö kiukustui. Hän tarttui molemmin käsin valko-ihoiseen ja nosti hänet pystyyn, mutta heti kun hän hellitti otteensa, vaipui Stark uudelleen maahan.
Vihdoin ei soturi ilmeisesti enää jaksanut hillitä vimmaansa. Hurjasti ulvoen hän heilautti parangiaan ja sivalsi sillä pitkänään viruvaa valkoista miestä suoraan kaulaan. Kammottavasti virnistävä pää kieri Nadaran jalkojen juureen. Ihan tunteettomana tyttö katseli sitä, kun se virui maassa ilmeettömien ja näkemättömien silmien tuijottaessa häneen.
Nadara, luolatyttö, oli tottunut näkemään kuolemaa sen kauheimmissa ja äkillisissä muodoissa. Hän näki edessään vain vihamiehen pään eikä välittänyt siitä mitään — Stark sai kiittää yksinomaan itseänsä.
Päällikkö kietoi katkaistun pään niinikudoksen kappaleeseen, kiinnitti se keihäänsä päähän ja antoi miehilleen lähtömerkin.
Samottiin yhä eteenpäin, yhä syvemmälle saaren sisäosiin, ja toisten joukossa asteli Nadara nimetöntä kohtaloa kohti, jonka laadusta hän saattoi vain sommitella arvailuja.
YHDEKSÄS LUKU
Veneen rakentaminen
Kaksi päivää sen maanjäristyksen jälkeen, joka oli pelastanut Nadaran Thurgin kynsistä ja pyyhkäissyt hänen heimonsa pois maan pinnalta, alkoi mies hitaasti liikkua umpeen menneen luolansa katosta sortuneen soran alla. Mies oli Thandar. Ylhäältä vyörynyt ja hänen luolansa suun haudannut, tuhansien tonnien painoinen kiviröykkiö oli mennyt hänen ohitseen lainkaan vahingoittamatta häntä, mutta katosta tipahtanut, muutamien kilojen painoinen määrä kiviä ja soraa oli huumannut hänet pitkäksi aikaa tiedottomaksi.
Vähitellen hänen tajuntansa palasi, mutta kului kauan, ennenkuin hän jaksoi jännittää ajatuskykyänsä kylliksi edes sinnepäinkään arvatakseen, mikä mullistus hänet oli yllättänyt. Sitten hänen ajatuksensa ensiksi liitivät Nadaraan. Hän ryömi sille kohdalle, jossa hänen luolansa sisäänkäytävä oli aikoinansa ollut. Vielä hän ei ollut oivaltanut pimeyden oikeata syytä — hän luuli, että oli yö. Silloin oli ollut yö, kun hän sulki silmänsä. Miten hän olisi voinut aavistaa, että siitä oli jo kulunut kolme yötä ja että kohtalo oli hänen nukkuessaan kolhinut häntä säälimättömästi.
Luolan aukolla odotti häntä ensimmäinen yllätys ja pettymys — tie oli tukossa! Mitä se merkitsi? Heikosti hän kiskoi ja työnsi ainejoukkoa, joka esti häntä pääsemästä ulos. Kuka oli teljennyt hänet vangiksi? Hän muisti sen eloisan unensa, että Thurg oli ryöstänyt Nadaran. Se muisto sai hänet rajusti käymään käsiksi kivi- ja soraläjään, joka sulki oviaukon.
Harmiksensa hän tunsi olevansa liian heikko ponnistellaksensa jatkuvasti esteen poistamiseksi. Hänen mieleensä välähti, että hänen täytyi olla vahingoittunut. Vangitsija oli varmastikin ensin lyönyt häntä. Hän tunnusteli päätään. Niin, siinä oli ammottava haava, mutta sitä koskettaessaan hän tunsi, ettei se ollut tuore. Kuinka kauan hän sitten olikaan ollut teljettynä? Istuessaan sitä pohtien hän huomasi, että jäytävä nälkä ja huutava jano kalvoivat hänen vähitellen virkoavaa ruumistaan. Se tunne oli miltei tuskallinen, niin tuskallinen, että hän pakostakin tajusi olleensa ilman ruokaa ja vettä melkoisen kauan.
Uudelleen hän kävi käsiksi röykkiöön, joka piti häntä vangittuna, ja hänen siihen kaivautuessaan alkoi oikea asianlaita hänelle hitaasti selvitä. Hän muisti suuren Nagoolan jymisseen neuvotteluyönä, säikyttäen Nadaraa. Tämän oli tehnyt kauhea maanjäristys. Thandaria puistatti, kun hän ajatteli Nadaraa. Oliko hänkin teljettynä luolaansa vai oliko hänelle käynyt pahimmin? Vimmaisesti hän nyt raastoi tiiviiseen sulloutunutta mursketta. Mutta pian hän oivalsi, ettei hän pelastuisi huonosti suunnatulla hätäilyllä. Verkkaisesti ja huolellisesti hänen oli siirrettävä syrjään särkyneen kallion kappaleet toinen toisensa jälkeen ja sillä tavoin kaivettava itselleen tunneli ulkomaailmaan.
Järki sanoi hänelle, ettei hän ollut hautautunut syvälle, sillä se seikka, että hän oli elossa ja saattoi hengittää, osoitti raitista ilmaa tunkeutuvan luolaan sortuneen röykkiön lävitse, mikä olisi ollut mahdotonta, jos luolan edustalla olisi ollut kiviä ja soraa kovin paksulta.
Kun hän oli heikko, edistyi työ hitaasti, joten hän vasta useiden tuntien kuluttua näki päivänvalon kuultavan esteen toisella puolen. Senjälkeen kävi eteneminen ripeämmin, ja pian hän ryömi pienestä aukosta silmäilemään murskautunutta kalliota.
Lauma korppikotkia nousi kammottavilta aterioiltaan, kun Thandarin ilmestyminen häiritsi niitä. Miestä puistatti, kun hän katseli hirvittäviä jäännöksiä, joiden äärestä ne olivat kohonneet ilmaan. Unohtaen nälkänsä ja janonsa hän kynsi pirstoutunutta kallioseinämää myöten Nadaran luolan entiselle paikalle. Sen suu oli ummessa, kuten hänen luolansa aukko oli ollut. Uudelleen hän ryhtyi työhön, joka tällä kertaa kuitenkin sujui helpommin. Saatuaan vihdoin tien auki hän empi ennen sisällemenoa, peläten häntä siellä odottavaa vihlovaa murhetta.
Vihdoin hän sai kootuksi kyllin paljon rohkeutta kestääkseen koettelemuksen ja ryömi Nadaran entiseen luolaan. Pimeässä hapuillen, olettaen joka hetki rakastettunsa ruumiin kalmankylmänä osuvan käteensä hän vihdoin oli etsinyt yli koko lattian. Luolassa ei ollut ruumista.
Kiireisesti hän kömpi takaisin kallion rinteelle ja aloitti hirvittävän ja surkean etsinnän myllertyneiden kivien seassa hajallaan viruvien mies- ja naisruumiitten kammottavien jätteiden joukosta. Mutta sekin etsiminen meni hukkaan, sillä haaskalinnut olivat raadelleet uhrinsa ihan tuntemattomiksi.
Heikkona, lopen uupuneena, murheen kalvamana ja murtuneena Thandar tuskallisesti laahusti pikku purolle. Siellä hän sammutti janonsa ja peseytyi. Haettuansa senjälkeen ravintoa hän ryömi joen äyräässä olevaan onkaloon, heittäytyi pitkäkseen siellä oleville kuiville heinille ja nukkui kokonaisen vuorokauden.
Unen ja nauttimansa ruoan virkistämänä ja voimistamana Thandar lähti pimeästä suojapaikastaan elpynein toivein. Nadara ei voinut olla kuollut! Se oli mahdotonta! Hän oli varmasti pelastunut ja harhaili nyt saarella. Thandar päätti etsiä, kunnes löytäisi hänet. Mutta kun hän päivien vieriessä ei tavannut merkkiäkään Nadarasta eikä ainoastakaan muusta elävästä ihmisestä, heräsi hänessä se tuskallinen varmuus, että saaren asukkaista hän yksin oli selviytynyt luonnonmullistuksesta hengissä.
Se ajatus, että hänen olisi elettävä pitkä elämä ilman Nadaraa, syöksi hänet synkimmän epätoivon valtaan. Hän moitti taivasta siitä, ettei hänenkin oltu sallittu kuolla, sillä elämä ilman Nadaraa ei ollut elämisen arvoinen. Ajan kuluessa hänen surunsa pikemminkin yltyi kuin vaimentui. Ja sen lisääntyessä hän alkoi myöskin yhä enemmän kammota yksinäisyyttänsä. Saari alkoi tuntua hänestä inhoittavalta — elämä ivalta. Se mahdollisuus, että joku laiva hänen eläissään saapuisi saaren rantaan, näytti tosiaankin vähäiseltä, mutta epätoivon masentamana hän ei sitä edes toivonutkaan.
Hän ei tahtonut itse lopettaa elämäänsä, vaikka se kiusaus olikin suuri, mutta hän haki kuolemaa kaikin mahdollisin, tässä villissä saaressa tarjolla olevin tavoin. Öisin hän nukkui ulkosalla maassa. Hän ahdisti Nagoolaa pedon omassa pesässä, ja aseenaan vain köykäinen keihäänsä hän karkasi jokaisen tapaamansa kookkaan kissaeläimen kimppuun.
Villejä karjuja, jotka usein olivat yhtä hirvittäviä kuin Nagoola, ei milloinkaan ollut metsästetty sillä tavoin kuin nyt. Thandar eli uljaasti siihen aikaan; paljon pantterintaljoja riippui hänen uudessa luolassaan meren läheisyydessä olevalla kalliolla — samalla kalliolla, jonka seinämältä Nadarakin oli hakenut suojaa ja josta hän oli lähtenyt Priscillasta saapuneen etsintäseurueen mukaan.
Palatessaan eräänä päivänä rannalta, jossa hän nyt kävi usein tähyilemässä taivaanrannalla mahdollisesti näkyviä purjeita, Thandar näki jotakin liikkuvan kallionsa juurella. Hän kyyristyi pensaan taakse tarkkailemaan. Hetkisen kuluttua olento liikkui uudelleen, ja Thandar näki, että se oli mies. Hän ponnahti heti pystyyn ja syöksyi esille. Ne päivät, jotka hän oli ollut ilman ihmisseuraa, oivat tuntuneet venyvän yhtä moniksi ikäviksi kuukausiksi. Nyt hän tunsi olonsa äärimmäisen yksinäiseksi ja olisi ollut valmis syleilemään vaikka paholaista, jos se vain olisi tullut ihmisen hahmossa.
Thandar juoksi meluttomasti. Hän oli ihan likellä miestä, isoa, karvaista otusta, ennenkuin toinen huomasi hänet. Aluksi mies lähti juoksemaan, mutta nähtyään Thandarin olevan yksin hän seisahtui taistelemaan.
»Minä olen Roof», kiljui hän, »ja saatan tappaa sinut!»
Tuttu raakalaistervehdys ei enää kiihdyttänyt Thandaria eikä lietsonut hänen taistelu-intoansa. Nyt hän kaipasi seuraa eikä riitaa.
»Minä olen Thandar», vastasi hän.
Hidasälyinen, kömpelötekoinen olento tunsi hänet ja astahti askeleen taaksepäin. Tunnettuansa edessään olevan miehen ei hän enää kovin kiihkeästi himoinnut tappelua. Hän oli nähnyt Thandarin ottelevan ja Thurgin saavan löylytyksen tältä sileäpintaiselta muukalaiselta.
»Älkäämme taistelko!» jatkoi Thandar. »Olemme yksin koko saarella. En ole tavannut ketään muita kuin sinut, senjälkeen kun suuri Nagoola riistäytyi valloilleen ja tuhosi ihmiset. Olkaamme ystävyksiä ja metsästäkäämme yhdessä hyvässä sovinnossa. Muutoin täytyy toisen meistä surmata toinen ja sitten elää aina yksin, kunnes kuolema vapauttaa hänet hirveästä yksinäisyydestä.»
Roof pälyili Thandarin olan ylitse hänen takanansa olevaan metsään.
»Oletko yksin?» tiedusti hän.
»Kyllä — mainitsinhan sinulle, että kaikki saivat surmansa paitsi sinua ja minua.»
»Eivät kaikki saaneet surmaansa», virkkoi Roof. »Mutta minä tahdon olla
Thandarin ystävä. Metsästämme yhdessä ja majailemme samassa luolassa.
Roof ja Thandar ovat veljeksiä.»
Hän kumartui ottamaan kourallisen ruohoa ja lähestyi sitten amerikkalaista. Thandar teki samoin, ja kun kumpikin oli ottanut toisen tarjoaman rauhanmerkin ja hieronut sillä otsaansa, oli ystävyysliitto juhlallisesti solmittu. Toimitus oli koruton, mutta silti sitova, sillä kumpikin tiesi toisen mieluummin kuolevan kuin rikkovan tätä alkeellisesti solmittua sopimusta.
»Mainitsit, etteivät kaikki saaneet surmaansa, Roof», virkkoi Thandar juhlatoimituksen jälkeen. »Mitä sillä tarkoitit?»
»Suuri Nagoola ei tappanut kaikkia», vastasi ilkeä mies. »Thurg ei saanut surmaansa eikä myöskään se nainen, joka oli Thandarin puoliso — jonka Thurg olisi halunnut ryöstää.»
»Mitä?» Thandarin kysymys tuli miltei kirkaisuna. »Eikö Nadara ole kuollut?»
»Maltahan», kehoitti Roof ja vei hänet kallion juurelle. »Katsos tuota!»
»Niin», äänsi Thandar. »Olen ennenkin pannut merkille tuon ruumiin.
Mutta entä sitten?»
»Se on Thurgin ruumis», selitti Roof. »Hän koetti päästä käsiksi puolisoosi, joka oli ottanut turvapaikakseen tuon luolan tuolla ylhäällä. Sitten saapui joitakuita outoja miehiä, jotka pitivät pahaa melua kepeillään, ja Thurg vaipui kuolleena maahan — kova ääni oli tappanut hänet pitkän matkan päästä. Sitten oudot miehet tulivat tänne likelle, ja Nadaraksi nimittämäsi nainen poistui heidän seurassaan.»
»Mihin suuntaan?» huusi Thandar. »Mihin he hänet veivät?»
«He veivät hänet siihen kummalliseen kallioon, jossa he asustivat — jossa he tulivatkin. Sen kallion kaltaista esinettä ei ikinä ole nähty. Se kellui veden pinnalla. Sen seinämässä oli useita pieniä luolanaukkoja, mutta ihmiset eivät tulleet niistä, vaan kallion laesta, kapusivat sen reunoja myöten alas ja lipuivat rantaan ontoissa, puisissa vehkeissä. Kallion laella oli kaksi lehdetöntä puuta, joissa oli vain hyvin lyhyet, suorat oksat. Kallion loitotessa pois tuprusi sakeata savua näiden puiden välissä olevasta lyhyestä, mustasta puuntyngästä. Se oli perin ihmeellisen näköinen, mutta ihmeellisintä kaikesta olivat melukepit, jotka surmasivat Thurgin ja Nagoolan kaukaa.»
Thandar ei kuullut puoliakaan Thurgin kertomuksesta. Hänen aivoissaan pauhasi ja jyrisi yksi ainoa ajatus: Nadara elää! Nadara elää! Hänen elämänsä sai uuden sisällön. Hän vapisi ajatellessaan, kuinka suuriin vaaroihin hän oli antautunut. Nyt hänen oli totisesti elettävä. Nauraen ja huutaen hän alkoi hyppiä, kietoi käsivartensa ällistyneen Roofin ympärille ja pyöritti luolamiestä vinhassa valssintahdissa. Nadara elää! Nadara elää!
Taaskin päivä paistoi, linnut lauloivat, luonto oli entinen oma itsensä, hilpeä, huoleton. Nadara oli hengissä ja sivistyneitten ihmisten parissa. Mutta sitten välähti hänen mieleensä epäilys.
»Lähtikö Nadara vapaaehtoisesti muukalaisten mukaan», kysyi hän
Roolifilta, »vai veivätkö he hänet väkisin?»
»Eivät he häntä väkisin vieneet», vakuutti Roof. »He puhelivat hänen kanssaan jonkun aikaa, ja sitten hän otti erään vieraan käden omaansa ja silitti sitä, ja mies kiersi kätensä hänen ympärilleen. Sen jälkeen he verkkaisesti astelivat laajan ulapan, rantaan, nousivat niihin kummallisiin vehkeisiin, jotka olivat tuoneet heidät maihin, ja palasivat kelluvaan kallioonsa. Pian alkoi savua tupruta, kuten äsken kerroin, ja kallio etääntyi maailman äärtä kohti. Mutta nyt he kaikki ovat kuolleet.»
»Mitä?» kiljaisi Thandar.
»Niin, näin kallion vaipuvan ehdittyään kauas rannasta, hyvin hitaasti, kunnes enää vain savua kohosi vedestä.»
Thandarilta pääsi helpotuksen huokaus.
»Näytähän», pyysi hän, »millä kohdin kallio upposi veteen!«»
Roof osoitti melkein suoraan pohjoiseen.
»Tuolla», virkkoi hän.
Päiväkausia Thandar aprikoi, mikä oli saattanut olla se laiva ja keitä olivat olleet ne miehet, joiden mukaan Nadara oli vapaaehtoisesti lähtenyt. Epäilemättä oli joku hyväntahtoinen merenkulkija kuultuaan hänen tarinansa ottanut hänet mukaansa kotimatkalle pois tämän kovan onnen saaren kauhuista ja yksinäisyydestä. Ja nyt miestä jäyti kiihko päästä hänen jälkeensä, etsimään kautta koko maailman löytääkseen menetetyn rakastettunsa.
Laivan odottaminen tuntui maltittomasta Thandarista mahdottomalta, sillä hän tiesi, ettei laivaa mahdollisesti ikinä saapuisi. Oli vain yksi vaihtoehto, ja jos Waldo Emerson olisi käytännöllisemmin tuntenut sen maailman, johon hän oli syntynyt, olisi hän hylännyt sen ainoan vaihtoehdon tyyten mahdottomana. Mutta Waldo oli käytännöllinen ja viisas ainoastaan alkeellisen ympäristönsä villissä elämässä, johon olosuhteet olivat hänet pakottaneet. Ja niinpä hän päättikin ryhtyä niin huimapäiseen ja ajattelemattomaan yritykseen kuin ihmisjärki suinkin saattaa keksiä. Hän päätti rakentaa veneen ja lähteä sillä aavalle Tyynellemerelle etsimään sivistynyttä satamaa tahi alusta, joka veisi hänet jonnekin.
Waldosta se tuntui varsin käytännölliseltä. Luonnollisesti hän oivalsi, että se olisi hyvin vaarallista, mutta eikö hänen olisi parempi kuolla yrittäessään etsiä Nadaraa kuin jäädä koko elämänsä ajaksi toivottomuuteen tänne Jumalan hylkäämälle saarelle?
Ja niinpä hän kävi käsiksi työhön, alkaen rakentaa venettä. Hänellä ei ollut muita työaseita kuin karkeatekoinen veitsensä ja Sally Corwithin merimiehen antama partaveitsi, joten hänen oli tuiki mahdoton kovertaa venettä puunrungosta. Tulen avulla kovertaminen ei johtunut hänen mieleensä. Vihdoin hän keksi ainoan mahdolliselta näyttävän keinon, jolla saisi veneen kyhätyksi.
Veitsellään hän katkoi pitkiä, notkeita vesoja ja pienehköjä oksia. Niistä hän sommitteli veneen rungon. Roof auttoi häntä hyvin huvitettuna tästä uudesta puuhasta. Kaaret kiinnitettiin köliin ja ääripuuhun pantterintaljasta leikatuilla hihnoilla, ja kun runko oli valmis, pingoitettiin sen päälle pantterintaljoja. Nahkojen reunat ommeltiin suolisäikeillä vastakkain niin tiukasti kuin Thandar ja Roof suinkin jaksoivat vetää.
Keulapuolelle kiinnitettiin masto, ja pantterintalja, josta karva oli kaavittu pois, sovitettiin purjeeksi raakapuiden varaan. Peräsimen Thandar muovasi pitkästä, ohuesta vesasta, taivuttaen sen toisen pään silmukaksi ja peittäen silmukan lujasti kiinni sidotulla nahalla. Sitä hän suunnitteli käyttää sekä peräsimenä että melana, miten tarve milloinkin vaati.
Vihdoin oli kaikki valmiina. Yhdessä Thandar ja Roof kantoivat kevyen, karkeatekoisen aluksen mereen. Kahlattuaan hyrskyjen ulkopuolelle he laskivat sen taaksepäin vierivän aallon harjalle, ja Thandar hypähti siihen sen keinuessa veden pinnalla.
Tätä koetta tehtäessä ei purje ollut muassa. Thandar halusi vain tietää, pysyisikö hänen veneensä pinnalla ja pystyssä. Vähän aikaa se kellui, mutta pian se täyttyi avonaisista saumoista tulvivasta vedestä.
Vaivoin Thandar ja Roof saivat sen kiskotuksi takaisin rannalle. Nyt olisi Roof luopunut koko yrityksestä, mutta niin ei Thandar. Tosin hänen intonsa lamautui hieman, sillä hän oli pannut suuret toiveet pienen aluksensa onnistumiseen.
Heidän kannettuaan hataran kyhäyksensä pois nousuveden ulottuvilta Thandar istuutui maahan eikä tuntikauteen tehnyt muuta kuin tuijotti vuotavaan veneeseensä. Sitten hän nousi, huusi Roofin mukaansa ja lähti metsään. Puolentoista kilometrin päässä Thandar seisahtui erään puun ääreen, jonka kupeesta hitaasti tihkui sakeata, tahmaista nestettä. Thandar oli tullessaan tuonut kurpitsan ja alkoi nyt pienellä oksalla ammentaa ainetta puun kupeesta kurpitsaan. Tunnin kuluttua kurpitsa oli täysi. Sitten he palasivat alukselle.
Jätettyänsä kurpitsan sinne Thandar ja Roof menivät lähellä luolakalliotansa sijaitsevalle, paksua viidakkoruohoa kasvavalle läikälle. Siellä Thandar kokosi ison sylellisen keltaista, tuleentunutta heinää ja käski Roofin tehdä samoin. Vietyään heinät veneelle he hieroivat niitä uutterasti kämmeniensä välissä ja loukuttivat niitä kivillä, muuttaen ne pehmeiksi, sitkeiksi kuiduiksi.
Nyt Thandar opetti Roofia punomaan kuidut löysäksi, pörröiseksi nuoraksi ja saatuaan hänen työnsä hyvään vauhtiin hän kasteli nuoraa puusta kaapimaansa tahmeaan nesteeseen ja työnsi sitä terävällä tikulla veneen kaikkiin saumoihin ja rakoihin.
Se työ vei lähes kaksi päivää, ja kun se oli suoritettu ja kurpitsa tyhjennetty, palasivat miehet puulle täyttämään sen jälleen. Tultuaan sitten takaisin veneelle he tällä kertaa virittivät nuotion. Roof pyöritti vinhasti sormiensa ja varpaittensa välissä kovaa puusälöä, jonka kärki oli koverrettuun puupalaseen sijoitetussa, vähäisessä taulakasassa. Pian kohosi taulasta ohut savukiehkura, joka sakeni vähän aikaa ja sitten äkkiä leimahti tuleen.
Miehet kasasivat liekkiin risuja ja oksia, kunnes nuotio roihusi hilpeästi. Sitten Thandar otti kurpitsasta sitkeätä ainetta, kuumensi sitä tulessa ja viipymättä siveli sulaneella tahnalla aluksen ulkopintaa. Hitaasti ja äärettömän kärsivällisesti puuhaillen onnistui miesten tällä tavoin päällystää koko veneen ulkopinta vedenpitävällä aineella, joka saattoi uhmailla veden vaikutusta miltei rajattoman kauan.
Kolme päivää Thandar antoi päällystyksen kuivua, ja sitten alus pantiin uudelleen koetukselle. Sydän kurkussa mies hyppäsi korkean aallon harjalla kelluvaan veneeseen.
Mutta hetkisen kuluttua hän luikkasi huojennuksesta ja riemusta — alus kellui kuin korkki eikä se näyttänyt vuotavan vähääkään. Puoli tuntia Thandar meloi sinne tänne lahdella ja palasi sitten noutamaan purjetta. Sekin toimi mainiosti, vaikka olikin varsin raskas ja kömpelö, ja hän kulutti lopun päivästä purjehtien ja uskaltautuen ulapallekin.
Hän meloi aika paljon, sillä Waldo Emerson tunsi paremmin muinaisten kreikkalaisten soutualukset kuin purjeet ja purjehdustaidon, joten hän enimmäkseen purjehti vain myötätuuleen ja meloi pyrkiessään johonkin muuhun suuntaan. Mutta kaikesta siitä huolimatta tuotti koe hänelle suurta riemua, ja hän malttoi töintuskin odottaa hetkeä, jolloin pääsisi lähtemään sivistysoloja ja Nadaraa kohti.
Seuraavat kaksi päivää käytettiin ruokavarojen ja veden hankkimiseen. Muonan ja juoman Thandar pani lukuisiin kurpitsoihin, sulkien niiden suut samalla kumimaisella aineella, jolla hän oli tehnyt veneensä vedenpitäväksi. Hän leikkasi villisian, kauriin ja lintujen lihaa ohuiksi kaistaleiksi, jotka hän kuivasi hiljaisella tulella. Tässä työssä avusti Roof häntä, ja vihdoin oli kaikki valmiina yritystä varten.
Hänen lähtöpäivänsä aamu sarasti selkeänä ja kirkkaana. Lievä etelätuuli lupasi kiidättää häntä joutuisasti pohjoista kohti. Thandar oli hurjana toivosta ja kiihkeydestä. Roofin piti lähteä hänen mukaansa, mutta viimeisellä hetkellä luolamiehen sisu petti, ja hän juoksi tiehensä, piiloutuen metsään.
Hyvä näinkin, tuumi Thandar; nythän hänen muonavaransa riittäisivät kahta pitemmäksi ajaksi. Ja niin hän lähti vaaralliselle seikkailulleen, uhittelemaan valtavaa Tyyntämerta hauraassa ja vesillekelpaamattomassa simpukankuoressa niin varmana ja itseensäluottavana kuin tietämätön ihminen konsanaan.
KYMMENES LUKU
Pääkallonmetsästäjät
Tähän saakka oli luonto ollut suopea Waldo Emerson Smith-Jonesille. Hänen ei ollut tarvinnut kestää kovia tuulia eikä ankaraa aallokkoa, ja nyt hän oli ollut vesillä kolme päivää. Tuuli oli koko ajan puhaltanut etelästä päin, vaihdellen tällä ajalla vain muutamia piiruja, mutta sittenkin alkoi Waldo Emerson epäillä ja olla huolissaan. Hänen vesivaransa alkoivat peloittavasti vähetä, ja hänen ruokavaransa riittäisivät enää vain muutamiksi päiviksi, eikä hän siihen mennessä ollut nähnyt ainoatakaan purjetta eikä maata. Lisäksi hänellä ei ollut hämärintäkään aavistusta, miten hän voisi palata saarelle, jolta oli äsken lähtenyt. Hän osasi purjehtia ainoastaan myötätuuleen. Jos tuuli pyörähtäisi pohjoiseen, saattaisi se sattumalta ajaa hänet takaisin saarelle. Muutoin hän ei ikinä sinne pääsisi. Ja nyt hän alkoi pelätä olleensa hieman ajattelematon poistuessaan maalta.
Waldo Emersonilla samoin kuin useimmilla muilla ikänsä kovalla maakamaralla eläneillä ihmisillä oli kovin hatara käsitys äärettömän laajoista, katkeamattomista vesiulapoista, jotka lohduttomina ja mittaamattomina peittävät enemmän kuin kolme neljännestä maapallon pinnasta. Mikäli hän karttoja muisti, kuvitteli hän mielessään, että tyynellä ja sinisellä pinnalla, etenkin eteläisillä merillä, oli saaria tuhkatiheässä. Usein niiden nimet olivat hyvin rauhoittavia. Muiden muassa hän muisti sellaiset kuin Seurasaaret, Ystävyydensaaret ja Joulusaaret. Hän toivoi osuvansa jollekin niistä. Karttoihin oli merkitty niin paljon saaria, ja ne olivat niin likellä toisiansa, että hänestä oli perin kummallista, kun hän ei jo aikoja sitten ollut nähnyt niitä useita satoja.
Entä laivat sitten! Tuntui uskomattomalta, ettei hän ollut nähnyt yhtä ainoata, purjetta. Hän muisti selvästi merikartan, jota hän oli tarkastanut ennenkuin lähti terveysristeilylleen. Olihan Tyyneenmereen vedetty kaikkiin suuntiin käyviä, aikoja sitten vakiintuneita höyrylaivalinjoja, ja niiden välillä, niin Waldosta tuntui, täytyi vilistä lukemattomia rahtialuksia, jotka välittävät suuren valtameren rannoilla sijaitsevien lukemattomien satamain välistä liikennettä.
Mutta sittenkään ei kolmeen päivään ollut mikään keskeyttänyt sen äärettömän ympyrän painostavaa yksitoikkoisuutta, jonka keskuksena ja ainoana asukkaana hän aina oli. Kolmessa päivässä, arveli Waldo, hänen oli täytynyt edetä mittaamaton taival.
Ja vielä kului kolme väsyttävän pitkää päivää. Tuuli oli tyyntynyt hyvin heikoksi virinäksi. Vene parhaiksi liikkui, siinä kaikki. Juomavesi oli lopussa. Muonavarat loppumaisillaan. Waldoa vaivasi edellisen puute. Hellittämättä paahtava aurinko lisäsi hänen tuskiaan. Hän levitti pantterintaljansa perän ylitse ja vetäytyi sen alle polttavia säteitä piiloon, viruen siellä, kunnes pimeä toi huojennusta.
Yöllä tuuli jälleen yltyi, mutta puhalsi tällä kertaa lännestä. Se kiihtyi yhä, ja aallokko nousi yhä korkeammaksi. Kömpelötekoiseen peräsimeensä tarrautunut mies koetti pitää kevyttä alustaan suoraan myötätuulessa, joka nyt vonkui peloittavasti, samalla kun Waldon jälessä kiiti isoja laineita nälkäisinä ja kita avoinna, muistuttaen saaliinhimoista susilaumaa.
Thandar tunsi, ettei hänen epätasaista taisteluansa valtavia luonnonvoimia vastaan saattaisi kestää kauan. Hellittämättömän tuulen jokainen raju puuska uhkasi repiä hänen hauraan veneensä siekaleiksi, mutta juuri aluksen keveys sen pelasti, sillä se keinui aaltojen harjoilla ja ajautui eteenpäin hirvittävän vinhasti ikäänkuin hirmumyrskyn kiidättämä höyhen.
Thandarin sydämessä ei ollut pelkoa — hän vain pahoitteli sitä, ettei hän kenties enää koskaan näkisi äitiänsä, isäänsä eikä Nadaraansa. Mutta yö kului, ja yhä hän kiiti tuulen mukana. Taivas oli pilvessä — oli pilkkosen pimeä. Hän kuvitteli, että hänen ympärillään yhäti levisi sama laaja vesipiiri, jossa ei näkynyt ainoatakaan elävää olentoa, mutta nyt se oli myrskyn pieksämä, jyrkkäaaltoinen ja musta eikä rauhaisen tasainen ja hivelevän sinivihreä. Mutta hänen parhaillansa sitä ajatellessa alkoi edestäpäin myrskyn vimmaisesta möyrystä huolimatta kuulua ukkosen kaltaista jyskettä, hänen veneensä kohosi korkealle ilmaan ja suistui sitten, kuten Thandarista tuntui, pohjattomaan kuiluun. Mutta se ei ollut pohjaton. Vene kolahti johonkin ja pysähtyi äkkiä, viskaten Thandarin kohisevaan pyörteeseen. Häneen tarttui iso aalto, joka kiidätti häntä harjallaan vinhasti kuin kilparatsu ja paiskasi sitten hänet armottomasti sileälle, kovalle hietikolle. Vesi pyrki vetämään hänet takaisin, mutta hän ponnisti vastaan, takertuen sormin ja varpain kiinni rantaan. Sitten aalto jätti hänet rauhaan ja peräytyi nopeasti takaisin mereen.
Thandar oli lopen uupunut, mutta tiesi, että hänen oli ryömittävä pois hyrskyjen ulottuvilta, sillä muutoin seuraava aalto kiskoisi hänet takaisin veteen. Keskellä sysipimeätä yötä hän oli osunut maalle, jota hän oli turhaan etsinyt kuusi pitkää päivää. Hän oli löytänyt maata! Tai oikeammin sanoen, maa oli ollut hänen edessään, ja hän oli ajautunut sen rantaan. Hän olikin jo alkanut aprikoida, että joku hirveä luonnonmullistus oli niellyt kaikki maapallon maat, jättäen jälelle vain rajattoman, lohduttoman ulapan. Se riemullinen tieto, että hän oli jälleen kiinteällä maaperällä, sai hänet unohtamaan sekä nälkänsä että janonsa. Hieman hän pohti, minkälainen maa se saattoi olla. Hän toivoi päivän koittaessa näkevänsä läheisen kaupungin savupiiput ja torninhuiput.
Hänet herätti aurinko, joka paistoi hänen ylöspäin käännettyihin kasvoihinsa. Hän makasi selällään pensaikon juurella vähän matkan päässä rannasta. Aikoessaan nousta silmäilemään uutta maailmaa, johon kohtalo ja hirmumyrsky olivat hänet singonneet, hän kuuli pensaan toiselta puolen tuttua ääntä. Siellä hiipi joku eläin korkeassa ruohikossa.
Thandar, luolamies, kohosi meluttomasti käsiensä ja polviensa varaan, pilkistäen varovasti välillä olevan oksakudoksen- välistä. Hänen katsettaan kohdannut näky pani hänen kätensä hapuilemaan hänen puista miekkaansa, jonka kärki oli tulessa karaistu. Vajaan viiden askeleen päässä hänestä ryömi mies varovasti nelinkontin. Ryömijä oli hirvittävimmän näköinen ihminen, mitä Thandar oli eläissänsä nähnyt — Thurgkin näytti häneen verrattuna herttaiselta. Olennon korvat olivat lävistetyt, ja raskaat koristukset olivat venyttäneet ne niin, että korvalehtien alareunat lepäsivät olkapäillä. Kasvot olivat täynnä kammottavia naarmuja ja tatuoidut. Hampaat olivat mustat ja teräviksi hiotut. Pitkistä sulista kyhätty päähine huojui ja nuokkui inhoitta vien kasvojen yläpuolella. Myös käsivarret ja jalat olivat kirjaviksi tatuoidut, ja kumpaakin rintaa kiersi tatuoitu ympyrä. Uumenille sidotussa vyössä riippui miekka tuppineen. Miehen kädessä oli pitkä keihäs.
Soturi hiipi salaa jonkun Thandarista vasemmalla olevan olennon kimppuun. Viimemainittu vilkaisi siihen suuntaan, johon raakalainen tähyili. Pensaiden lävitse hän parhaiksi erotti hahmon, joka tuli heihin päin pitkin rantahietikon reunaa. Nyt oli soturi sivuuttanut hänet, ja Thandar nousi pystyyn paremmin nähdäksensä hänen väijymänsä otuksen.
Silloin hän näki sen selvästi — se oli omituiseen, moniväriseen asuun puettu mies. Yläruumista peitti keltainen nuttu, tahraantunut ja risainen. Se ulottui vain miehen vyötäisille, ja siihen oli hyvin huolitellusti' ommeltu kummallisia merkkejä. Sen alapuolella oli punainen vyö, johon oli pistetty pistooli ja peloittavannäköinen puukko. Siniset pussihousut ulottuivat paljaisiin nilkkoihin ja jalkateriin. Pään ympärille kiedottu, tulipunainen kangaskaistale täydensi oudon vaatetuksen. Miehen kasvonpiirteet olivat mongolilaisen.
Thandar huomasi soturin pysähtyvän, kun kävi ilmeiseksi, että toinen tuli suoraan hänen piilopaikkaansa kohti. Mutta viimeisellä hetkellä mitään pahaa aavistamaton kävelijä kääntyi jyrkästi oikealle, painuen rantahietikolle. Hän oli havainnut Thandarin veneen hylyn ja meni sitä tarkastamaan.
Tämän liikkeen johdosta Thandar joutui melkein molempien miesten väliin. Äkkiä nousi alkuasukas pystyyn — uhrin selkä oli nyt häneen päin. Tarttuen vasemmalla kädellä keihääseensä hän paljasti tuhoisan näköisen miekkansa ja poistui varovasti pensaikosta. Samassa pyörähti rantahietikolla oleva mies vikkelästi ympäri, ikäänkuin häntä olisi äkkiä varoitettu vaarasta. Ilmitultuaan syöksähti alkuasukas miekka koholla eteenpäin. Mies sieppasi vyöstään pistoolin, tähtäsi kimppuunsa karkaavaa soturia ja painoi liipaisinta. Kuului tehoton naksahdus — siinä kaikki. Ase ei ollut lauennut.
Heti sekaantui taistelun telmeeseen kolmas henkilö. Pitäen kummallisesti vaatetettua mongolia kehitysketjun lähempänä sivistystä olevana renkaana kuin alastonta villiä riensi Thandar auttamaan edellistä. Miekka kädessä hän syöksyi raakalaisen kimppuun, joka kääntyi ympäri. Thandar kiljaisi siirtääkseen hänen huomionsa pois nyt melkein avuttomasta uhrista.
Thandarilla ei ollut aavistustakaan miekkailun hienoista tempuista, eikä hän tiennyt, kuinka vaarallinen ase oli malajien parangi — pääkallonmetsästäjäin terävä, käyrä miekka — ja hän karkasi ahdistamaan raakalaista samalla tavoin kuin olisi ahdistanut jotakin Thurgin puolieläintä.
Hänen hyökkäyksensä pelkkä rajuus pelästytti alkuasukasta. Hetkisen hän seisoi paikallaan, mutta pyörsi sitten pakoon, huudahtaen kauhusta. Mutta hän ei ollut toiminut kyllin nopeasti. Thandar oli hänen niskassaan. Terävä kärki upposi hänen selkäänsä vasemman lapaluun alle, ja sitä työnsivät luolamiehen paino ja jänteet. Parkaisten tupertui raakalainen eteenpäin, tarttuen veriseen kärkeen, joka nyt pisti esiin hänen rinnastansa. Maata koskettaessaan hän oli kuollut.
Thandar irroitti miekkansa pääkallonmetsästäjän ruumiista ja kääntyi pelastamansa miehen puoleen. Viimemainittu lähestyi häntä, puhuen kiihtyneesti. Ilmeisesti hän kiitti Thandaria, mutta amerikkalainen ei ymmärtänyt sanaakaan hänen oudosta kielestään. Hän ravisti päätään osoittaakseen, ettei hän osannut toisen kieltä, ja viimemainittu turvautui englanninkielen sekoitukseen, joka tosin oli hienostuneesta bostonilaisesta miltei yhtä käsittämätöntä, mutta joka kuitenkin sisälsi joidenkuiden hänen tuntemiensa sanojen kolhiutuneita jäännöksiä.
Eleillänsä Thandar osoitti pitävänsä tekoaan vähäarvoisena, heti sen jälkeen merkeillä ilmaisten, että hänen oli nälkä ja jano. Muukalainen ilmeisesti ymmärsi häntä, sillä viitattuaan Thandaria seuraamaan hän lähti edellä rantaa pitkin takaisin samaan suuntaan, josta oli tullut.
Ennen liikkeelle lähtöä hän kuitenkin osoitti ensin Thandarin veneen hylkyä ja sitten Thandaria itseään, nyökäyttäen kysyvästi päätään ikäänkuin tiedustaakseen, oliko vene luolamiehen.
Kierrettyään muutaman kallioulkoneman he saapuivat pienelle poukamalle, jonka rannalla oli leiri. Siellä oli lähes parikymmentä miestä, joiden ulkoasu oli samanlainen kuin hänen oppaansa. He valmistivat parhaillaan aamiaista jokseenkin ison, keskentekoisen veneenrungon ääressä, jota he nähtävästi rakensivat.
Nähdessänsä Thandarin he näyttivät hämmästyvän, mutta kuultuaan kumppaninsa kertomuksen he tervehtivät luolamiestä lämpimästi, antaen hänelle ruokaa ja vettä yllin kyllin.
Kolme päivää Thandar työskenteli näiden miesten kanssa heidän valmistaessaan venettänsä ja kuuli hitaasti heidän tarinansa sitä mukaa kuin oppi auttavasti ymmärtämään sekakieltä, jota he käyttivät puhuessaan hänelle. Pian hänelle selvisi, että kohtalo oli heittänyt hänet merirosvojoukkion pariin. Heidän joukossaan oli kiinalaisia, japanilaisia ja malaijeja — etelämerien hylkyväkeä, miehiä, jotka olivat menettäneet maineensa jopa omien maittensa roistomaisten merirosvojen keskuudessa ja joiden oli ollut pakko liittyä yhteen toimiakseen näillä syrjäisemmillä, vähemmän tuottavilla vesillä johtajanaan hirttämättä jäänyt konna, Tsao Ming, sama kiinalainen, jonka hengen Thandar oli pelastanut.
Hän sai myöskin tietää, että myrsky, joka oli paiskannut heidät tälle rannalle lähes kuukausi takaperin, oli tuhonnut heidän prahunsa ja että heillä oli ollut puuhaisa aika rakentaessaan uutta ja tavantakaa kahakoidessaan raakalaisten kanssa.
Viimeksi edellisenä päivänä olivat villit hyökänneet heikäläisen seurueen kimppuun, joka oli ollut metsästämässä parin tai kolmen kilometrin päässä sisämaassa, ja surmanneet heistä kaksi ja ottaneet yhden vangiksi.
Rosvot kertoivat Thandarille, että nämä villit olivat hurjimpia ja raa'impia pääkallonmetsästäjiä, mutta useimpien senlaatuisten tavoin mieluimmin karkasivat väijyksistä mitään aavistamattoman uhrin niskaan kuin ahdistivat häntä rehellisessä taistelussa avoimella kentällä. Thandar ei vähääkään epäillyt, että jälkimäinen sotatapa olisi ollut perin mieluisa hänen merirosvoystävistään, sillä hän ei ollut eläissänsä edes uneksinutkaan niin hurjasta ja taistelunhaluisesta joukkueesta kuin tämä lurjusmaisista ja verenhimoisista miehistä haalittu kokoelma oli. Mutta alituinen hermopingoitus, jonka painamina he olivat työskennelleet milloinkaan tietämättä, millä hetkellä nuoli tai keihäs sujahtaisi viidakosta ja lävistäisi heidän selkänsä, oli saattanut heidät pelon valtaan, jonka ainoastaan nopea lähtö saarelta saattoi poistaa.
Heidän purtensa oli melkein valmis; enää vain kaksi päivää, ja sitten he taaskin keinuisivat turvassa meren aalloilla. Tsao Ming oli luvannut viedä Thandarin johonkin sivistyneeseen satamaan, josta hän voisi höyrylaivalla palata Amerikkaan.
Kolmantena päivänä sen jälkeen, kun hän oli saapunut merirosvojen pariin, hätkähtivät he kaikki nääntyneen ja veren tahraaman olennon ilmestyessä heidän joukkoonsa. Mies oli hoippunut läheisestä viidakosta ja vaipunut lopen uupuneena maahan aukeaman puoliväliin.
Hän oli Boloon, sama mies, joka oli joutunut pääkallonmetsästäjäin vangiksi sen päivän aattona, jona Thandar oli ajautunut rannalle. Ravinnon ja veden virkistämänä mies kertoi perin oudon tarinan. Niistä niukoista otteista, jotka Thandarille myöhemmin selostettiin englanninsekaisella sotkukielellä, sai bostonilainen tietää, että Boloon oli raahattu kauas sisämaahan melkoisen laajaan kylään.
Siellä hänet oli teljetty huoneeseen pitkään rakennukseen odottamaan päällikön määräyksiä. Hänelle oli vihjailtu, että häntä rääkättäisiin, ennenkuin hänen päänsä katkaistaisiin päällikön palatsin laipiopalkkien koristukseksi.
Kertomuksensa merkillisimmässä osassa hän selosti, että hänet oli viety oudonnäköiseen temppeliin ja paiskattu valko-ihoisen jumalattaren jalkojen juureen. Tsao Mingiä ja muita rosvoja kummastutti se hyvin suuresti, sillä Boloon väitti, että jumalatar oli valko-ihoinen, että hänellä oli tuuhea, musta tukka ja että hänen ruumiinsa verhona oli upea, musta pantterintalja.
Vaikka Tsao Ming huomautti, ettei tällä saarella ollut lainkaan panttereja, ei Boloon antanut perään. Hän oli nähnyt sen omilla silmillään, ja hän oli varma. Ja sitäpaitsi, päätteli hän, ei saarella myöskään ollut valkoisia jumalattaria, mutta sittenkin oli hänen näkemänsä nainen ollut valkoinen.
Kun tämä omituinen juttu kerrottiin Thandarille, muisti hän, että Nadaran ympärillä oli ollut musta pantterintalja. Mutta nainen ei luonnollisestikaan saattanut olla Nadara — se oli mahdotonta. Hän kuitenkin pyysi miestä kuvaamaan jumalatarta tarkemmin — hänen silmiensä ja hiustensa väriä — hänen vartalonsa mittasuhteita — hänen pituuttansa.
Boloonin kaikkiin näihin kysymyksiin antamat vastaukset lietsoivat Thandarin kiihtymystä yhä voimakkaammaksi. Ja sitten tuli lause, joka lopullisesti viritti hänen toivonsa ja pelkonsa ihan vimmaisiksi.
»Naisen vasemmassa kädessä oli iso timantti», mainitsi Boloon.
Thandar kääntyi Tsao Mingin puoleen.
»Minä lähden sisämaahan», ilmoitti hän, »katsomaan, kuka temppelissä oleva nainen on. Jos odotatte minua kaksi päivää ja minä palaan, saatte palkkioksi niin paljon kultaa kuin vaaditte. Jollette odota, niin korjatkaa veneeni ja kätkekää se siihen pensaikkoon, jossa väijynyt mies olisi tappanut sinut, jollen olisi tullut väliin!»
»Minä odotan kolme päivää», lupasi Tsao Ming. »Enkä ota ainoatakaan junia palkkioksi. Sinä pelastit Tsao Mingin hengen — sitä ei pian unohdeta. Mielelläni lähettäisin miehiä mukaasi, mutta he eivät lähtisi. He pelkäävät pääkallonmetsästäjiä. Myös korjautan veneesi siltä varalta, että palaat kolmannen päivän jälkeen, mutta» — hän kohautti olkapäitään — »sinä et palaa kolmantena päivänä etkä neljäntenä etkä milloinkaan, Thandar. Sinun olisi paras unohtaa säikähtyneen Boloonin mieletön kertomus ja lähteä pois tästä kirotusta maasta Tsao Mingin seurassa.»
Mutta Thandar ei luopunut aikeestaan, vaan erosi rosvoista saatuaan Boloonilta tarkat ohjeet, mihin suuntaan hänen olisi mentävä löytääkseen salaperäisen temppelin ja valkoisen jumalattaren, joka saattoi olla, mutta saattoi olla olemattakin Nadara.
Hän painautui suoraan sekavaan viidakkoon käsissään surmaamansa pääkallonmetsästäjän keihäs ja parangi ja vyötäisilleen sidotussa hihnassa kuolleen merirosvon pitkä pistooli. Tämän viimemainitun ynnä joukon ammuksia oli Tsao Ming ihan väkisin tyrkyttänyt hänelle.