YHDESTOISTA LUKU
Pelastus
Noudatettuaan Boloonilta saamiaan ohjeita Thandar saapui toisen päivän iltahämärässä pienen aukeaman laitaan ja erotti edessään useita himmeäpiirteisiä, paalujen varaan rakennettuja, pitkiä taloja. Kylän editse juoksi joki. Thandar oli useita kertoja mennyt tämän joen poikki, sillä hän oli matkallaan kahdesti eksynyt ja hänen oli täytynyt palata osa taivalta takaisin päästäkseen uudelleen omille jäljilleen.
Kylän keskellä häämötti korkeampi rakennus, jonka katto kohosi muiden yläpuolelle. Pimeän tullen Thandar hiipi likemmäksi maaliansa — isoa rakennusta, jonka Boloon oli kuvaillut temppeliksi.
Hiipiessään korkealla olevien majojen alitse hälytti luolamies siat ja kanat liikkeelle, mutta niiden hälinä oli hyvin tavallinen ilmiö, joka ei suinkaan uhannut hänen turvallisuuttaan, vaan pikemminkin suojasi häntä estämällä hänen aiheuttamansa melun kuulumasta.
Vihdoin hän saapui temppeliä lähinnä olevan majan alle. Täysi kuu paistoi korkealla taivaalla. Se valoi kirkasta hohdetta rakennusten väliin, luoden niiden alle synkät, pimeät varjot. Sellaisessa pimennossa Thandar tähyili. Hän näki, että temppeli oli vahdittu. Sen ainoan sisäänkäytävän edustalla kyyrötti kaksi soturia. Miten hän pääsisi niiden ohitse?
Hän siirtyi varjostavan majan pimennon reunaan niin kauaksi vahdeista kuin mahdollista. Mutta sittenkin näytti varmalta, että hänet huomattaisiin, jos hän koettaisi syöksyä temppelin seinustalle. Hän oli kokonaan ymmällä eikä tiennyt mitä tehdä. Oli järjetöntä panna nyt kaikki vaaraan toimimalla uhkarohkeasti — siihen vaaraan uskaltautumisen aika olisi sitten, kun hän olisi löytänyt jumalattaren ja saanut selville, oliko se Nadara vai joku toinenko. Mutta miten hän pääsisi tuon kuutamoisen kaistaleen ylitse ja vahtien ohitse temppeliin vaaraan antautumatta?
Hän hiipi hiljaa sen rakennuksen toiseen päähän, jonka varjossa hän väijyi. Jonkun aikaa hän silmäili päämääräänsä, joka oli niin lähellä, mutta kuitenkin tuntui olevan äärettömän paljon kauempana hänen ulottuviltaan kuin sinä päivänä, jona hän oli lähtenyt rannikolta sitä etsimään. Hän pani merkille pitkät pylväät, joita oli upotettu maahan epäsäännöllisten välimatkojen päähän toisistaan ympäri rakennuksen. Hän aprikoi, mitähän merkitsivät niiden kömpelötekoiset kaiverrukset, ja ihmetteli niiden barbaarisia yläpäitä, joita joskus koristi raakalaissoturin päähine, toisinaan taas kuivattu, irvistävä kallo tai karkeasti veistetty ihmisenkuva.
Useihin pylväisiin oli ripustettu kilpiä, aseita, vaatteita ja saviastioita. Etenkin yhtä niistä painoi niin raskas monenkirjava taakka, että se humalaisen tavoin nojasi temppelin räystääseen. Thandarin katse lipui sitä myöten alkeelliseen kattoliistoitukseen. Se vihjaisu riitti — mistä hänen katseensa oli kiivennyt, siitä hän kiipeisi itsekin. Ainoastaan kuutamo teki yrityksen vaaralliseksi. Jospa vain kuu peittyisi pilveen! Mutta pilvistä ei näkynyt merkkiäkään tähdikkäällä taivaalla!
Hän katsahti vahteihin päin. Ne torkkuivat temppelin toisessa päässä, ja vain toinen heistä oli näkyvissä. Toinen oli piilossa rakennuksen nurkan takana. Se mies, jonka Thandar näki, oli selin häneen päin. Jos he pysyisivät siinä asennossa hetkisen, pääsisi hän katolle heidän huomaamattansa. Mutta olihan kyllä vielä se vaara, että hänet havaittaisiin jostakin muusta rakennuksesta. Tupakansavun tuoksahdus ilmaisi hänelle, että joku mies oli vielä valveilla kuisteilla, joissa useimmat nuorukaiset ja naimattomat miehet nukkuivat.
Thandar ryömi sellaiseen kohtaan, että näki ainoan, temppelin sillä puolella olevan kuistin, josta hän oli päättänyt yrittää kavuta sisälle. Tuntikauden hän tarkkaili kahden alkuasukkaan savukkeiden vuoroin kirkastuvaa, vuoroin himmenevää hehkua ja kuunteli heidän keskustelunsa hiljaista hyminää. Tunti tuntui venyvän iäisyydeksi, mutta vihdoin lennähti ensin toisen ja sitten toisen savukkeen hehkuva pätkä ruohikkoon, ja kuistilla syntyi hiljaisuus.
Thandar odotti vielä puoli tuntia. Viivytteleminen ja vakoileminen ei enää ollut tarpeen — jos hän joutuisi ilmi, olisi kaikki lopussa, eikä häntä hyödyttäisi rahtuakaan tietää sekuntia tai paria etukäteen, että hänet oli nähty. Niinpä hän ei tuhlannut aikaa etenemällä varovaisesti ja vilkuilemalla puoleen ja toiseen, vaan meni sensijaan nopeasti, vaikkakin äänettömästi, suoraan kuutamoisen aukeaman ylitse kallellaan olevan pylvään juurelle. Hän ei luonut katsettakaan taaksensa eikä kummallekaan puolellensa, vaan suuntasi koko huomionsa edessänsä olevaan tehtävään.
Thandar oli kiipeillyt luola-asukkaiden notkuvia ja huojuvia vesoja myöten niin kauan, ettei pylväs aiheuttanut hänelle sen suurempaa vaikeutta kuin tavalliset tikapuut olisivat tuottaneet teille tai minulle. Ensinnä hän tutki sitä sekä silmin että käsin varmistuakseen siitä, että sen yläpää nojasi tiukasti kattoon ja ettei se hänen painostaan pitäisi pahaa melua luisuessaan pois entisestä asennostaan.
Päästyänsä selville siitä, että se oli lujassa, Thandar kiipesi sitä myöten ylös meluttomasti ja nopeasti kuin kissa. Varovasti hän nousi katolle, koska ei tiennyt, miten se oli rakennettu. Se olisi saattanut olla heikko olkikatos, joka olisi hänen allaan pettänyt, joten hän olisi suistunut temppelin sisälle.
Hämmästyksekseen ja pettymyksekseen hän huomasi sen olevan puuta ja niin vankan kuin suinkin saattoi kuvitella. Hän oli suunnitellut tunkeutua temppeliin ylhäältä käsin, mutta nyt se aie näytti menevän myttyyn, sillä hän ei voinut toivoa saavansa parangillansa meluttomasti tehdyksi reikää puiseen kattoon ennen päivänkoittoa, johon oli enää muutamia tunteja. Hän kumartui tarkastamaan kattoa yksityiskohtaisesti silmin ja sormin. Kuutamo oli kirkas. Sen valossa hän näki ihan selvästi. Hän työnsi syrjään ohuen palmunlehtisen päällystyksen. Sen alla oli käsinveistettyjä billianpuisia palkkeja. Jokaisessa oli pieni, neliskulmainen reikä, jonka lävitse pujotetulla rottingilla palkki oli kiinnitetty katon kehykseen.
Thandar poisti päällystyksen pieneltä, noin neliömetrin neljänneksen laajuiselta alalta, pisti sitten terävän paranginsa kärjen rottinkisen kiinnikkeen alle ja oli hetkisen kuluttua nostanut syrjään yhden palkin. Ensimmäistä seurasi toinen, sitten toinen ja niin edelleen, kunnes katossa oli niin iso aukko, että hän helposti saattoi soluttaa itsensä sen lävitse.
Thandar kumartui sen reunalta tähystämään alhaalla vallitsevaan pimeyteen. Hän ei erottanut mitään, sillä hänen oma ruumiinsa oli kuun ja katossa olevan reiän välillä, estäen kuun säteitä tunkeutumasta temppeliin.
Mies laski varovasti jalkansa aukkoon. Hapuiltuaan jalallaan hän tapasi vuoliaisen. Hetkisen kuluttua oli koko hänen ruumiinsa kadonnut temppelin sisälle. Pitäen toisella kädellään aukon reunasta Thandar kyykötti vuoliaisella temppelin lattian yläpuolella.
Kun hänen ruumiinsa ei enää varjostanut aukkoa, tulvi kuun valoa kirkkaana kimppuna lattian vastaiselle laidalle. Huoneen muita osia valaisi heikosti heijastuva valo.
Temppelissä näytti olevan yksi ainoa avara sali. Sen keskellä oli koroke, samoin sivustoilla. Vuoliaisista riippui koppia, joissa oli ihmisenkalloja —- yksi niistä oli suoraan Thandarin alla. Hän erotti sen kaamean sisällön selvästi.
Hänen katseensa lipui pitkin valokimppua siihen kohtaan, missä se osui lattiaan huoneen vastaisella laidalla. Se muistutti Waldo Emersonista teatterin parvekkeelta näyttämölle suunnatun valojuovan luomaa läikkää.
Keskellä valaistua kohtaa lepäsi nukkuva nainen korokkeella. Thandarin sydän lakkasi sykkimästä. Naisen vartalon ympärille oli kiedottu välkkyvä Nagoolan talja. Toisen paljaan, ruskean käsivarren päällä aaltoili tuuhea, tumma tukka, silkinhieno, ja vasemman käden nimettömässä sormessa säihkyi iso timantti. Naisen kasvot olivat käännetyt seinään päin, mutta Thandar tunsi, ettei hän voinut erehtyä — nukkuja oli Nadara.
Vuoliaiselta, jolla hän kyykötti, oli lattiaan korkeintaan neljä tai neljä ja puoli metriä. Thandar laskeutui riippumaan käsiensä varaan ja pudottautui paljaine jalkoineen kevyesti kuin kissa lattialle.
Melkein äänetön putoaminen riitti kuitenkin herättämään nukkujan. Vikkelästi kuin pantteri hän pyörähti ympäri ja oli pystyssä, katsoen mieheen melkein heti hänen ehdittyänsä maahan. Nyt kuutamo osui suoraan hänen kasvoihinsa. Thandar syöksyi eteenpäin sulkeakseen hänet syliinsä.
»Nadara!» kuiskasi hän. »Jumalan kiitos!»
Tyttö peräytyi. Hän tunsi äänen ja vartalon, mutta — hänen Thandarinsa oli kuollut! Miten olisi hän saattanut palata kuolleista? Nadaraa peloitti.
Mies huomasi hänen liikkeistään kuvastuvan ilmeisen pelon ja pysähtyi.
»Mikä sinua vaivaa, Nadara?» tiedusti hän. »Etkö tunne minua? Etkö tunne Thandaria?»
»Thandar on kuollut», sopersi tyttö.
Mies purskahti nauramaan. Muutamin sanoin hän kertoi, että maanjäristys oli huumannut hänet, mutta ei surmannut häntä. Sitten hän meni Nadaran luokse ja otti hänet syliinsä.
»Tuntuuko siltä, että olen kuollut mies?» kysyi hän.
Nadara kiersi kätensä hänen kaulaansa ja veti hänen kasvonsa likelle omiansa. Tyttö nyyhkytti. Thandarin selkä oli temppelin oveen päin. Nadara seisoi kasvot sinnepäin. Kun hän uudelleen katsoi miestä silmiin, kävivät hänen kasvonsa kalmankalpeiksi, ja hän vetäisi rajusti Thandarin pois kirkkaasta kuunvalosta.
»Vahti!» supatti hän. »Näin juuri äsken jotakin liikkuvan oven ulkopuolella.»
Thandar siirtyi kattoa kannattavan, puisen pyhään taakse tähyilemään ovelle. Niin, parhaillansa tuli sieltä mies temppeliin. Hänen silmänsä menivät levälleen hämmästyksestä, kun hän vilkaisi katossa olevaan aukkoon. Sitten hän katsahti siihen korokkeeseen päin, jolla Nadara oli nukkunut. Nähtyään, että se oli tyhjä, hän juoksi takaisin ovelle ja huusi kumppaniansa.
Hänen tehdessään niin Thandar tarttui Nadaran käteen ja veti häntä temppelin vastaisen pään kautta, synkimpiä varjoja myöten ovelle päin. Heidän ennätettyään huoneen päähän tulivat molemmat soturit juoksujalkaa sisälle, huudahdellen kiihtyneesti. Toinen heistä oli edennyt lattian puoliväliin, ja Thandar ja Nadara olivat jo melkein ovella, kun toinen raakalainen havaitsi heidät. Huudahtaen varoituksen kumppanilleen hän kääntyi heidän kimppuunsa parangi kädessä.
Miehen karatessa eteenpäin tempasi Thandar merirosvoilta saamansa pistoolin ja laukaisi sen suoraan hyökkääjän rintaan. Ulvahtaen mies horjahti taaksepäin ja vaipui lattialle. Sitten riensi hänen kumppaninsa hyökkäämään.
Thandarilla ei ollut aikaa uuteen panostamiseen. Hän ojensi aseen
Nadaralle.
»Oikealla kupeellani olevassa pussissa on panoksia», neuvoi hän. »Ota sieltä niitä muutamia! Kun ehdin, panostan pistoolin.»
Hänen puhuessaan he olivat siirtyneet ovelle päin. Ulkoa he jo erottivat kiihtyneitä, kyseleviä ääniä. Laukaus oli hälyttänyt kylän.
Nyt oli parangia heiluttava mies hänen kimpussaan. Thandar käytteli kömpelösti outoa asetta, jolla hän koetti torjua harjaantuneen villin hyökkäystä. Epätasainen ottelu olisi saattanut päättyä vain yhdellä tavoin, jollei Nadara aina sukkelaälyisenä ja neuvokkaana olisi siepannut temppelin seinältä pitkää keihästä.
Hänen kiskoessaan sitä paikaltaan putosi sen mukana lattialle pääkallo, joka rämisten vieri kamppailijani väliin. Pääkallonmetsästäjän huulilta pääsi harmin ja raivon ulvahdus. Tämä oli herjausta. Kaikkein pyhintä oli häväisty. Entistä hurjemmin hän karkasi käsikähmään Thandarin kanssa, mutta samassa survaisi Nadara teräväkärkisen keihään hänen kupeeseensa, hänen torjuma-asentoon kohotettu kätensä hervahti alas, ja Thandarin parangi kolahti hänen kalloonsa.
»Joutuin!» hätäili Nadara. «Pakene samaa tietä, jota tulit! Jos jäät tänne, on asemasi toivoton. Kerron villeille, että vahdit tappelivat keskenään minun tähteni, että toinen tappoi toisen ja että minä ammuin toisen pelastaakseni itseni. He uskovat minua — kerron heille, että pistooli on koko ajan ollut kätkettynä vaippani alle. Hyvästi, oma Thandarini! Me emme voi molemmat pelastua. Jos jäät tänne, kuolemme, molemmat — sinä ainakin.»
Thandar pudisti kiivaasti päätään.
»Me lähdemme molemmat tai kuolemme molemmat», vastasi hän.
Nadara pudisti hänen kättänsä.
»Olen iloissani.» Muuta hän ei sanonut.
Pitkistä majoista tulvi raakalaisia. Temppelin edustalla oleva tie täyttyi heistä. Pakenemisen yrittäminen siihen suuntaan olisi ollut samaa kuin itsemurha.
»Eikö täältä ole mitään muuta uloskäytävää?» tiedusti Thandar.
»Temppelin takaseinässä on pieni ikkuna», vastasi Nadara, »pienessä huoneessa, jossa kuolemaantuomittuja joskus säilytetään vankina, mutta se avautuu toiselle tielle, jossa nyt otaksuttavasti vilisee alkuasukkaita».
»Entä lattia?» huudahti Thandar. »Koetetaan lattian kautta.»
Hän juoksi temppelin pääovelle ja sulki sen. Sitten hän raahasi sen eteen molemmat ruumiit ja pitkän penkin. Koko temppelissä ei ollut ainoatakaan muuta irtainta esinettä, jonka paino olisi ollut vähääkään tuntuva.
Sen tehtyänsä hän tarttui Nadaran käteen, ja yhdessä he juoksivat pieneen huoneeseen. Senkin eteen he kasasivat sulun, ja Thandar alkoi tarkastaa lattiata. Hän vipusi parangillaan irti palkin — se oli mutkattomasti sijoitettu kannattimina olevien ohuiden pölkkyjen varaan. Irroitettuaan toisen yhtä helposti hän laski Nadaran maahan temppelin permannon alle.
Takertuneena paaluihin Thandar asetti palkit takaisin paikoilleen päänsä yläpuolelle, ennenkuin hänkin pudottautui maahan Nadaran luokse. Temppelin molemmilla puolilla olivat tiet täynnä raakalaisia. Pakenijat kuulivat heidän kerääntyvän sisäänkäytävän edustalle; sisällä oli nyt ihan hiljaista ja rauhallista. Kiljumalla he karkaisivat rohkeuttaan, kunnes uskaltaisivat tunkeutua temppeliä tarkastamaan. He huutelivat vahteja, mutta vastausta ei tullut.
»Anna pistooli minulle!» pyysi Thandar.
Hän panosti aseen ja otti useita panoksia valmiiksi käteensä. Rinnakkain he sitten hiipivät temppelin takaseinälle. Torkkumasta herätetyt siat röhkivät ja vinkuivat. Koira ärisi heille. Thandar vaimensi sen paranginsa sivalluksella. Saavuttuaan temppelinalaisen pimennon reunaan he huomasivat, että rakennuksen sillä puolella oli vain muutamia alkuasukkaita, jotka riensivät nopeasti temppelin etusivulle päin. Viidakko oli vajaan sadan metrin päässä.
Temppelin ovella syntyi äkkiä hiljaisuus. Kuului hakkaamista, sitten työntämisestä johtuvaa kahinaa ja pian hurjan raivokasta kiljuntaa — vahtien ruumiit oli löydetty. Sitten kuului sisältä tassutusta, kun paljain jaloin juostiin lattialla. Takapuolella oleva tie tyhjeni heti.
»Nyt!» kuiskasi Thandar.
Käsi kädessä he kiitivät temppelin alta kuutamon ja väliaukeaman ylitse ja pitkien majojen välitse viidakkoa kohti. Heidän ehdittyään puolitiehen näki heidät läheisen talon kuistilta syöksyvä myöhästynyt villi. Päästäen kauhean kiljaisun hän syöksyi heidän kimppuunsa.
Thandarin pistooli pamahti, ja villi vaipui maahan, mutta merkki oli annettu, ja ennenkuin pakenijat olivat ennättäneet viidakkoon, oli kirkuva soturilauma heidän kintereillään.
Thandar oli ymmällä. Kylään ja temppeliin tulon jälkeen oli hänen suuntatajunsa sekaantunut. Hän kääntyi Nadaran puoleen ja huudahti:
»Minä en osaa rannikolle.»
Tyttö otti häntä kädestä.
»Tule mukaan!» kehoitti hän, ja heidän kummankin mieleensä muistui se yö, jolloin hän oli opastanut Thandaria metsän lävitse ilkeän kansan kallioilta. Taaskin sai Waldo Emerson Smith-Jones, oppinut mies, kiittää kouluttamattoman tytön suurempaa viisautta pelastuksestaan.
Erehtymättä Nadara juoksi sekavassa viidakossa rannikkoa kohti. Vaikka hän oli tullut sitä tietä vain kerran, eteni hän suoraa päätä yhtä varmasti kuin olisi joka puussa palanut lyhty ja joka käänteessä ollut tienviitta.
Heidän takanaan hälisi takaa-ajo, mutta Nadara ja Thandar kiitivät sen edellä eikä se vähääkään saavuttanut pakenijoita monituntisen juoksun aikana.
He saapuivat rannalle vasta keskipäivällä ja kiiruhtivat merirosvojen leirille, mutta Thandarin pettymykseksi se oli tyhjä. Tsao Ming oli poistunut odotettuaan sovitun ajan. Vaikka Thandar ei sitä tiennyt, oli kirjava-asuinen hirtehinen vartonut yli määräajan ja poistunut vähäistä ennen kuin pakenijat ilmestyivät viidakosta rannalle. Hänen karkeatekoinen aluksensa olikin parhaiksi ennättänyt pois näkyvistä pohjoispuolisen niemen taakse. Pistoolin pamahdus olisi kutsunut hänet takaisin, mutta Thandar ei aavistanut sitä, vaan kääntyi masentuneena etsimään piilotettua venettään.
Se oli saman pienen pensaan juurella, jonka suojassa Thandar oli maannut, ennenkuin hän pelasti Tsao Mingin hengen, useita satoja metrejä leiristä etelään.
Nyt ei takaa-ajon hälyä enää kuulunut lainkaan, ja niinpä pari asteli verkkaisesti alukselle. Se löytyi sieltä, mihin Tsao Ming oli luvannut sen sijoittaa. Se oli korjattu hyvin ja lujasti, ja lisäksi oli siihen varattu runsaasti ruokaa ja vettä. Thandar siunasi Tsao Mingiä, murhamiestä ja hirtehistä.
Yhdessä he raahasivat hauraan aluksen vedenrajaan ja olivat parhaillaan työntämässä sitä vesille, kun ainakin parikymmentä hurjasti kiljuvaa raakalaista tuoksahti viidakosta, kiitäen heitä kohti. Thandar pyörähti torjumaan heitä pistooli ojossa.
»Työnnä vene vesille, Nadara!» huusi hän tytölle. »Minä pidän heitä loitolla, kunnes se on vedessä, ja sitten ehkä ennätämme syvälle, ennenkuin he meidät saavuttavat.»
Nadara kiskoi työläästi liikkuvaa venettä aaltojen loiskiessa hänen päälleen joka kerta, kun hän yritti saada sitä vesille. Silmäkulmansa alitse Thandar näki, kuinka vaivaloista tytön ponnistelu oli. Lauma oli jo ehtinyt puolimatkaan juostessaan ripeästi metsästä rannalle. Mies ei olisi tahtonut ampua ennenkuin ihan likeltä, koska hän tottumattomana ampujana oli perin kehno tähtääjä. Oli kuitenkin ilmeistä, ettei Nadara yksin saanut venettä vesille, ja senvuoksi Thandar suuntasi pistoolinsa lähestyviin raakalaisiin, painoi liipaisinta ja pyörähti auttamaan tyttöä.
Enemmän sattumalta kuin taidokkaan tähtäyksen johdosta kuula osui ensimmäisen pääkallonmetsästäjän ruumiiseen. Parkaisten mies kellahti hietikolle, ja hänen kumppaninsa seisahtuivat äkkiä yhtenä miehenä. Mutta nähtyään Thandarin puuhailevan veneen kimpussa aikomatta jatkaa ampumista he pian syöksyivät uudelleen hyökkäämään.
Thandarilla ja Nadaralla oli täysi työ kiskoessaan venettä, joten villit pääsivät heidän huomaamattansa vedenrajaan saakka. Nähtyänsä heidät Thandar pyörähti ympäri ja ampui toistamiseen, nosti sitten veneen päänsä päälle ja asteli kuohuihin Nadaran kävellessä vierellä tukien häntä.
Heidän jälessään tulivat raakalaiset — viisi tai kuusi rohkeinta — kun äkkiä iso hyökyaalto sieppasi heidät kaikki, sekä hätyyttäjät että hätyytetyt, valtoihinsa ja pyyhkäisi heidät syvälle. Thandar ja Nadara takertuivat kiinni veneeseen, mutta raakalaiset imi pohjavirta pinnan alle.
Kiljuen, uhkaillen ja viittoillen hyppeli rannalla kolme- tai neljäkymmentä pettynyttä villiä. Mutta nyt olivat Thandar ja Nadara kavunneet alukseen, jota luode kiidätti nopeasti kauemmaksi, ja pian he melan avulla olivat turvassa Tyynenmeren ulapalla.
Turvassa?
KAHDESTOISTA LUKU
Merirosvot
Luoteen ja tuulen ajaessa kevyttä alusta ulapalle ja rantaviivan vaipuessa näköpiirin alapuolelle katseli Waldo Emerson äärimmäisen toivottomana sekä tulevaisuutta että heidän ympärillänsä lohduttoman aavana myllertävää merta.
Jo kerran ennen hän oli ihmeen kautta selviytynyt meren moninaisista vaaroista, mutta hän ei uskaltanut toivoa, että häntä toistamiseen onnistaisi yhtä hyvin. Ja nyt oli Nadara hänen muassaan. Edellisellä kerralla oli ollut tarjolla vain hänen oma tuskansa ja kuolemansa; nyt häntä odotti vielä suurempi tuska nähdessään Nadaran kärsivän.
Tasaisena vihurina puhaltava tuuli nostatti aika isoja aaltoja. Laajat laineet vierivät toinen toisensa kintereillä säännöllisten välimatkojen päässä toisistaan kuin tarkastuksessa marssivat jalkaväen rivit. Tuuli ja aallokko tuntuivat ihan kuin tilatuilta Thandarin ja Nadaran haurasta alusta varten. Se keinui pitkillä, mahtavilla laineilla kevyesti kuin korkki; sen kömpelötekoiseen purjeeseen tarttui tuuli, joka pullisti sitä upeasti, kiidättäen sitä vinhasti vedenpinnalla.
Ja tuskin oli heidän taakseen jäänyt ranta painunut iäksi heidän näkyvistään, kun suoraan heidän edessään alkoi näkyä toinen ranta. Thandar saattoi tuskin uskoa silmiään. Hän hieroi niitä ja katsoi uudelleen. Sitten hän pyysi Nadaraakin katsomaan.
»Mitä on edessäpäin?» kysyi hän.
Tyttö nousi puolittain pystyyn, huudahtaen riemusta.
»Maata!» huusi hän.
Ja maata se oli. Vinhasti puhaltava tuuli kiidätti heitä laajalta näyttävän saaren pohjoispäähän. Hyökylaineet jyskyttivät kalliorantaa. Sille laskeminen tuottaisi viipymättä kuoleman heille molemmille. Mutta ajautuisivatko he sinne? Heidän lähestyessään saaren kärkeä, selvisi Thandarille, että he ajautuisivat sen ohitse. Kykenisikö hän hidastamaan pikku aluksen vauhtia ja kääntämään sen takaisin maan suojaan? Oli perin todennäköistä, että vene kaatuisi heti hänen leikattuaan poikki purjeen kannatushihnat ja koettaessaan meloa syrjätuuleen, kuten hänen täytyisi tehdä päästäkseen saaren kärjen ympäri.
Mutta muuta keinoa ei näyttänyt olevan. Hän ojensi paranginsa Nadaralle, käskien hänen olla valmiina katkaisemaan purjetta pitelevät raakanahkaiset hihnat heti hänen käskettyänsä. Puristaen melaa tiukasti hän oli polvillansa veneen perässä, tarkkaillen veneen etenemistä kallioisen kärjen ohitse.
Saaren tässä päässä pisti pitkä kieleke kauas mereen. Vene kiiti tämän kielekkeen uloimman kärjen ohitse. Heidän sivuutettuansa sen Thandar oivalsi, kuinka harkitsemattoman uskallettua olisi kääntää vene laita-aallokkoon niinkään lyhyeksi ajaksi, jonka he tarvitsivat päästäkseen kärjen suojaan. Melkein käden ulottuvilla oli siellä saaren siimeksessä rauhaisen tyyni vedenpinta.
Mutta kun hän silmäili heidän edessään leviävää ääretöntä ulappaa, käsitti hän, ettei toinen vaara ollut suurempi kuin toinenkaan, ja sitten välähti hänen mieleensä vielä yksi vaihtoehto. Hän laskisi vähän matkaa kärjen sivuitse, kääntyisi sitten melkein suoraan takaisin ja koettaisi meloa veneen tyyneen veteen ihan vastatuuleen, välttäen siten sivuaallokon vaarat.
Hänen suunnitelmassaan oli ainoastaan yksi heikko kohta — jaksaisiko hän meloa venettä vastatuuleen. Sitä kannatti ainakin, yrittää. Hän käski Nadaran katkaista purjeen pidinhihnat ja alkoi itse samassa meloa purren ollessa aallon harjalla. Pantterintaljan tipahtaessa karkeatekoisen maston juurelle pyörähti aluksen keula ympäri Thandarin voimakkaista melanvetäisyistä.
He molemmat olivat niin kiintyneitä puuhiinsa kamppaillessaan henkensä edestä luonnonvoimia vastaan, etteivät he kumpikaan huomanneet pitkää, matalassa uivaa venettä, joka sujahti esiin heidän takanaan olevan pienen lahden suusta, kun he tulivat näkyviin saaren suojapuolelle.
Hetkisen oli vene laitatuulessa. Thandar ponnisteli vimmaisesti kääntääksensä sitä. He painuivat korkean laineen pohjaan. Heidän yläpuolelleen kohosi aallon jyrkkä harja valmiina kaatamaan heidän päällensä tonneittain vettä. Vene nousi yhäti laitatuulessa miltei aallon harjalle — sitten vesivuori särkyi heidän niskaansa.
Pinnalle päästyään Thandar ajatteli ensiksi Nadaraa. Hän katseli ympärilleen ravistaessansa vettä silmiltään. Melkein hänen vieressänsä nousi Nadaran pää merestä. Kun heidän katseensa osuivat vastakkain, levisi tytön huulille hymy.
»Näin on parempi», luikkasi hän. »Nyt pääsemme maalle.» Ja hän kääntyi uimaan rantaa kohti.
Ihan hänen takanaan uiva Thandar tiesi, että Nadara oli vedessä kuin kala, mutta epäili, jaksaisiko tyttö ja jaksaisiko hän itsekään ponnistella maalle saakka tuulta ja luodetta vasten. Laine nosti heidät korkealle ilmaan, ja sen harjalta he kumpikin näkivät aallon pohjalla olevan pitkän aluksen, jonka miehistö oli hurjannäköistä väkeä.
Nadara, joka pelkäsi kaikkia miehiä paitsi Thandaria, olisi tahtonut koettaa karttaa alusta, mutta nähtyään vilkaisun veneen väestä Thandar uskoi varmasti hyvän onnen osuttaneen hänen Tsao Mingin ja hänen joukkueensa pariin.
»He ovat ystäviä», kiljaisi hän Nadaralle, ja niinpä he sallivat veneen tulla lähellensä, ja heidät nostettiin alukseen. Mutta heti kun Thandar oli päässyt katselemaan miehiä lähemmin, selvisi hänelle, ettei hän ollut koskaan nähnyt ainoatakaan heistä.
He olivat samanlaisia kuin Tsao Mingin kirjava lauma, eikä Waldo Emersonin tarvinnut tiedustella heidän ammattiansa — varkaan ja murhamiehen merkki oli painettu jokaisen kasvoihin. He syytelivät Nadaralle ja Thandarille kysymyksiä monilla kielillä, joita heistä kumpikaan ei ymmärtänyt, ja vasta sitten; kun alus oli ankkuroitu pieneen lahteen ja seurue kahlannut, maalle, koetti Thandar puhua heille merirosvojen englantia. Useat heistä ymmärsivät sitä, ja varsin pian hän sai selvitetyksi heille, että he saisivat hyvän palkkion, jos veisivät hänet ja Nadaran sivistyneeseen satamaan.
Johtaja, täysiveriseltä neekeriltä näyttävä mies, purskahti nauramaan, pilkaten sellaista ajatusta, että melkein alaston mies voisi maksaa lunnaat vapaudestaan. Samalla vintiö loi himokkaita katseita Nadaraan, joten Thandar varmasti älysi, ettei hän tahtonut olla uskovinaan heidän pystyvän suorittamaan lunnaita.
Kävi ilmi, että joukkue oli ollut lähdössä toiseen saman saaren länsirannalla olevaan paikkaan, jossa heidän pää voimansa olivat. He olivat odottaneet kolmea toveriaan, jotka olivat menneet sisemmälle metsästämään, ja nähneet veneen sekä lähteneet vangitsemaan siinäolijoita. Nyt he palasivat pieneen lahteen noutamaan kumppanejansa, sitten palatakseen pääleiriin.
Neekeri olisi tahtonut surmata Thandarin heti, koska heidän veneessänsä jo nytkin oli liikakuormitusta, mutta muutamat toiset estelivät häntä, huomauttaen heidän päällikkönsä otaksuttavasti siitä kiukustuvan, sillä vain vangin kuoltua hän uskoi menettäneensä mahdolliset lunnaat.
Vihdoin palasivat metsästäjät, ja kaikki nousivat purteen. Pian oli alus poistunut lahdesta ja eteni saaren länsirannikkoa pitkin etelää kohti. Pimeä oli jo melkein käsissä, kun sen keula käännettiin rantaa kohti, ja pitkät airot työnnettiin veteen, samalla kun purje putosi kasaan maston juurelle.
Kahden vähäisen, toisensa editse pistävän kärjen välitse he työntyivät maan kaikilta puolin ympäröimään lahteen. Veneen saapuessa sisemmän kärjen kohdalle ponnahti Thandar pystyyn, huudahtaen riemuisesta hämmästyksestä. Vajaan sadan metrin päässä hänestä kellui veden kuvastimen kirkkaalla pinnalla Priscilla.
Merirosvot katselivat vankiansa ällistyneinä. Neekeri nousi kädet nyrkissä pystyyn valmiina iskemään häntä.
»Priscilla, hoi!» luikkasi Waldo Emerson. »Apuun, apuun!»
Neekeri virnisti. Valkoisesta huvipurresta ei vastattu. Sitten miehet kertoivat Thandarille kaapanneensa aluksen useita viikkoja takaperin ja pitäneensä sen väestöä vankeina maalla odottaessaan jostakin selittämättömästä syystä kauan aikaa poissa viipynyttä päällikköänsä. Kun Waldo Emerson ilmoitti hänelle purren olevan hänen isänsä, oli neekeri hyvillään siitä, ettei ollut tappanut häntä, sillä hänestä saataisiin runsaat lunnaat.
Heidän astuessaan maalle oli pimeä, ja Thandar ja Nadara työnnettiin kurjiin hökkeleihin, joita oli useita rivissä rantahietikolla. Pitkään aikaan mies ei saanut unta. Hänen mieltänsä kalvoi huoli hänen isänsä ja äitinsä kohtalosta. Nadara oli kertonut heidän kummankin olleen Priscillassa. Tyttö ei ollut hiiskunut mitään siitä, miten rouva Smith-Jones oli häntä kohdellut, mutta Waldo oli arvannut lähelle totuutta ja pannut merkille, ettei tyttö nähdessään Priscillan ollut lainkaan innostunut eikä riemastunut.
Jonkun ajan kuluttua hän torkahti, mutta heräsi pian majansa ulkopuolelta kuuluvaan liikkeeseen. Hiipimistä muistuttava ääni kuulosti pahaenteiseltä. Hiljaa Thandar nousi ja meni ovelle. Merirosvot eivät olleet köyttäneet vankejaan eivätkä teljenneet heidän koppiensa ovia — heidän oli ihan mahdoton karata saarelta.
Thandar pisti päänsä hieman hämärtävään, öiseen ulkoilmaan. Häneltä pääsi hiljainen raivon ja pelon ärähdys, sillä hän näki ison, tumman miehenroikaleen ryömivän Nadaran majaan. Amerikkalainen seurasi heti jälessä. Tytön hökkelin ovelle hän pysähtyi kuuntelemaan. Äkkiä kuului sisältä säikähdyksen huudahdus ja sitten käsikähmän nahinaa. Tuossa tuokiossa hän oli pimeässä majassa ja kompastui seuraavalla hetkellä mieheen. Thandarin sormet hapuilivat kurkkua. Hän ei päästänyt äännähdystäkään. Toinen pyörähti häneen päin veitsi kädessä. Thandar oli sitä odottanut. Kyynärvarrellaan hän väisti ensimmäisen iskun, ja sujuttaen kättänsä pitkin toisen käsivartta hän löysi puukkoa pitelevän käden ranteen. Sitten alkoi kamppailu hökkelin sisällä vallitsevassa manalamaisessa pimeydessä. Ottelijat hoippuivat ja horjahtelivat sinne tänne savilattialla toisen koettaessa kiskoa irti puukkoa pitelevää kättään, toisen pyrkiessä saamaan otetta vastustajan kurkusta samalla koettaen pitää kiinni toisen rannetta. Miesten raskas huohotus kuului selvästi yön hiljaisuudessa — se ja heidän jalkojensa töminä olivat ainoat taistelun äänet. Nadara ei voinut auttaa Thandaria — hän arvasi juuri Thandarin tulleen pelastamaan häntä, vaikka ei nähnytkään miestä.
Vihdoin riistäytyi öinen saalistaja yli-inhimillisellä ponnistuksella irti Thandarin otteesta. Vähän aikaa vallitsi majassa hiljaisuus. Kukaan kolmesta sisälläolijasta ei erottanut toisia. Pantterintaljansa alta Thandar veti esille Tsao Mingin antaman pitkän pistoolin, mutta ei rohjennut ampua, peläten osuvansa Nadaraan, eikä myöskään pyytää häntä puhumaan ilmaistakseen olinpaikkansa, sillä siten hän olisi paljastanut vastustajalleen, missä hän itse oli.
Tunneilta tuntuvia minuutteja seisoivat kaikki kolme ihan hiljaa, koettaen pidättää henkeänsä. Sitten Thandar erotti varovaa liikettä huoneen vastaiselta laidalta. Oliko se hänen vihamiehensä vaiko Nadara? Hän kohotti pistoolinsa miehen rinnan korkeudelle ja siirtyi sitten itsekin hyvin varovasti sivulle päin. Heti hänen hiljaisen liikkeensä äänen jälkeen näkyi hökkelin vastaisella seinustalla kirkas välähdys ja kuului huumaava pamahdus — vihollinen oli laukaissut, hänen aseensa leimahdus valaisi hetkiseksi mökin sisustan kirkkaasti, Thandar näki jättiläiskokoisen neekerin vajaan kahden askeleen päässä, ja miehen vasemmalla puolella seisoi Nadara syrjässä Thandarin pistoolin tähtäyssuunnasta.
Neekeri ei tiennyt, että Thandarilla oli ase, eikä niin ollen aavistanut umpimähkäisen laukauksensa koituvan oman kuolemansa merkiksi. Toisen pistoolin välähdyksen ilmaistua hänen olinpaikkansa kajahti Thandarin aseesta vastauspamahdus, ja samalla Thandar ponnahti syrjään syöksyäkseen neekerin kimppuun sivulta käsin. Mutta saapuessaan miehen luokse ei hän kohdannut hurjaa vastarintaa, kuten oli odottanut, vaan kompastui vastustajansa kuolleeseen ruumiiseen.
Mutta nyt oli koko leiri hereillä. Merirosvot juoksentelivat sinne tänne klikkaillen kysymyksiä ja määräyksiä monilla kielillään. Sekasorto oli ylimmillään, ja sen kestäessä Thandar tarttui Nadaran käteen ja juoksi ulos hökkelistä. Hän riensi muiden majojen taitse leirin toiseen päähän ja kääntyi sitten rantaan. Hänen aikomuksensa oli anastaa vene ja soutaa Priscillaan.
Heidän takanansa kiihtyi melu leirissä merirosvojen tarkastaessa majoja saadakseen selkoa laukauksista — parempaa pakotilaisuutta ei olisi voinut toivoakaan. Yksi Priscillan omista veneistä oli vedettynä rannalle. Yhdessä Thandar ja Nadara työnsivät sen vesille, ja hetkistä myöhemmin he soutivat ripeästi purtta kohti.
Rajattoman turvallisuuden tunteen ja riemun vallassa Waldo Emerson kiipesi laidan ylitse ja veti Nadaran jälkeensä. Mutta hänen riemunsa loppui lyhyeen, sillä tuskin hän oli laskenut jalkansa kannelle, kun häneen tarttui takaapäin puolikymmentä jäntevää roistoa, jotka olivat olleet Priscillaa vahtimassa, nähneet parin lähtevän rannalta, tarkkailleet heitä heidän soutaessaan purrelle ja väijyneet heitä heidän kavutessaan alukseen.
Loppuyö heitä pidettiin vankeina Priscillassa, mutta varhain seuraavana aamuna heidät vietiin rannalle. Siellä he tapasivat kaikki rosvot kokoontuneina erään majan ulkopuolelle. Sisällä olivat Priscillan matkustajat ja miehistö. Kun Thandar ja Nadara saapuivat, tartuttiin heihin käsin, heitä kiidätettiin ovelle, ja itämaalaisten kirousten säestäessä heidät sysättiin sisälle. Siellä seisoskelivat, lohduttoman onnettomina ryhminä Priscillan miehistö, kapteeni Burlinghame sekä herra ja rouva Smith-Jones. Katseensa osuessa viimemainittuun juoksi Waldo Emerson kädet ojossa hänen luoksensa.
Kauhusta kirkaisten väistyi rouva Smith-Jones miehensä ja kapteenin taakse. Waldo seisahtui äkkiä. Molemmat toiset miehet silmäilivät häntä uhkaavasti. Hän katsoi suoraan isäänsä silmiin.
»Etkö tunne minua, isä?» kysyi hän.
John Alden Smith-Jonesin leuka vaipui alas.
»Waldo Emerson!» huudahti hän. »Se ei saata olla mahdollista!»
Rouva Smith-Jones tuli esiin turvapaikastaan.
»Waldo Emerson!» kertasi hän. »Se on mahdotonta!»
»Mutta se on totta, äiti», vakuutti nuori mies.
»Mikä kamala asu!» virkkoi rouva Smith-Jones syleiltyään poikaansa. Sitten hänen katseensa siirtyi Nadaraan, joka oli seisonut ovensuussa vakavan hiljaisena.
»Sinä?» ähkäisi hän. »Etkö olekaan kuollut?»
Nadara pudisti päätään, ja Waldo Emerson ehätti kertomaan, millaisia seikkailuja tyttö oli kokenut, sitten kun Stark oli käynyt hänen kimppuunsa Priscillan kannella. Rouva Smith-Jones lähestyi tyttöä ja laski kätensä hänen olallensa.
»Olen ajatellut hyvin paljon senjälkeen kun viimeksi tapasimme toisemme», sanoi hän, »ja sen tulos on, että aion tehdä sellaista, mitä en ole tehnyt koskaan ennen — aion pyytää sinulta anteeksi; kohtelin sinua häpeämättömästi. Minun ei tarvitse kysyä, rakastaako poikani sinua — olet jo ilmaissut rakastavasi häntä — ja hänen silmänsä ovat paljastaneet minulle, missä hänen sydämensä on.
— Yökausia viruin valveilla, miettien, kuinka kauheata se oli, ja melkein rukoilin, että hän olisi pikemmin kuollut kuin palaisi löytääkseen sinut odottamassa häntä Bostonissa — se tapahtui, ennenkuin sinä jouduit pois purrestamme. Sinulla ei ollut syntyperää eikä omaisia, ja se oli minusta kaikki kaikessa. Mutta senjälkeen kun aloin pitää teitä molempia kuolleina, huomasin muistavani sinusta paljon sellaista, mikä on äärettömän paljon parempaa kuin hyvä syntyperä ja kasvatus.
— En oikein osaa selittää sinulle, mitä se on, mutta en voi moittia poikaani siitä, että hän rakastaa sinua. Sinun on kuitenkin luovuttava tuosta kamalasta asusta ja otettava yllesi jotakin kunnollista.»
»Äiti!» kiljaisi Waldo Emerson kiertäessään kätensä hänen ympärilleen. »Tiesinhän sinunkin alkavan rakastaa häntä, kunhan vain opit tuntemaan hänet.»
Juuri silloin avautui ovi, ja eräs rosvoista astui sisälle.
»Tulkaa!» käski hän.
Vangit menivät peräkkäin ulos hänen ohitsensa. Ulkona olevilta roistoilta he saivat tietää, että oli päätetty surmata heidät kaikki heti, ryöstää Priscilla puhtaaksi ja upottaa se, koska varhain aamulla oli nähty sotalaiva risteilemässä rannikolla. Peloissaan he eivät tahtoneet enää odottaa poissaolevaa päällikköänsä, ja kaikki lunnaantoiveet olivat unohtuneet, kun miehet oli vallannut mielipuolinen halu hävittää kaikki rosvotyönsä jäljet.
Uhrit katselivat toisiansa kauhistuneina. He olivat joka puolelta rosvojen ympäröimät, ja toinen toisensa jälkeen heidät sidottiin lujasti, jotta karkaaminen olisi ihan mahdoton. Oli suunniteltu viedä heidät saaren sisäosiin, viidakon tiheimpään osaan, ja katkaista siellä heidän kaulansa ja jättää heidän ruumiinsa korppikotkille. Rosvoista näytti olevan hyvin hupaista selostaa suunnitelmaansa vangeille.
Vihdoin olivat kaikki sidotut ja kuolonmarssi alkoi. Toivottomien vankien ja raakojen, ilkkuvien hirtehisten muodostaman pitkän jonon jälkipään kadottua viidakkoon saapui lahdelle karkeasti veistetty alus. Ehdittyään Priscillan näkyviin alkoivat siinä olevat miehet empiä ja valmistautuivat pakenemaan, mutta kun aluksella ei näkynyt elonmerkkiä, lähestyivät he sitä, ja kun kansi oli tyhjä, nousivat he purteen. Hyteissä tulokkaat tapasivat kaksi nukkuvaa malaijia. Nauraa hohottaen ja laskien karkeata pilaa he herättivät nukkujat.
Vahdit ponnahtivat pystyyn ja hapuilivat pistoolejansa, mutta nähtyään yllättäjänsä alkoivat he virnistellä leveästi ja pakista monisanaisesti. Kaikki huomautuksensa he lausuivat rotevalle, lurjuksen näköiselle miehelle, jota he nimittivät päälliköksi. Juuri häntä rosvot olivat odotelleet, ja hänen pitkän poissaolonsa seurauksena oli ollut päätös teloittaa Priscillan vangit.
Kuultuansa mitä viidakossa oli tekeillä, alkoi päällikkö kiroilla ja karjua vimmastuneena. Hän näki monen tuhannen kultakolikon haihtuvan ilmaan silmiensä edessä. Kiljuen seuralaisilleen ja käskien heidän seurata itseään hän hyppäsi alukseen, jolla he olivat tulleet Priscillaan, ja hetkisen kuluttua sitä soudettiin ripeätä vauhtia rataan. Malttamatta vetää venettä maalle päällikkö syöksyi viidakkoon miehet kintereillään.
Kaukana hänen edellään tarpoivat väsyneet ja pelon masentamat vangit, joita hoputettiin kepeillä ja terävien parangien lappeilla. Vihdoin merirosvot pysähtyivät sankan kasvullisuusrykelmän keskelle.
»Tässä», ehdotti muuan, mutta erään toisen mielestä heidän oli edettävä vähän kauemmaksi. Muutamia minuutteja miehet väittelivät, mutta sitten edellinen vetäisi paranginsa ja meni Thandaria kohti.
»Tässä!» intti hän ja heilautti säiläänsä päänsä ympärillä.
Samassa alkoi pensaikosta äkkiä kuulua räiskettä ja äänekkäitä kiukkuisia karjaisuja, ja mies loi katseensa siihen suuntaan, josta häiriö tuli. Myöskin vangit katsoivat sinnepäin. Sieltä ilmestynyt näky ei ollut erikoisen rauhoittava — vain vielä yksi hyvin hurjannäköinen ja tavattoman äkäinen merirosvo, jota seurasi puolikymmentä muuta konnaa.
Tulija syöksyi ryhmän keskelle, kolhien miehiä oikealle ja vasemmalle. Ilkeän näköiset vintiöt, jotka vain muutamia minuutteja sitten olivat rehennelleet pelästyneille vangeille ja säikytelleet heitä, olivat nyt herpauttavan kauhun ruumiillistumia.
Päällikkö seisahtui paljastettua parangia pitelevän miehen eteen. Hänen kasvonsa olivat lyijynharmaat ja nytkähtelivät suonenvedontapaisesti raivosta ja kiihtymyksestä. Hän yritti puhua ja kääntyi sitten katsomaan Thandaria, joka seisoi valmiina teloitettavaksi. Kun päällikön katse osui tähän vankiin, menivät hänen silmänsä levälleen, ja sitten hän kääntyi teloittajaksi aikoneen miehen puoleen, iskien hänet rajulla iskulla maahan.
Se tuntui kirvoittavan hänen kielensä kantimet ja hänen suustansa tulvi kammottavimpia kirosanoja, mitä vangit olivat milloinkaan kuulleet. Ne olivat osoitetut niille miehille, jotka olivat rohjenneet mieliä tällaista ilman hänen vahvistustansa, ja etupäässä sille pelosta kyyköttävälle poloiselle, joka ei ollut uskaltanut nousta pystyyn, sitten kun hänen päällikkönsä raskas nyrkki oli kellistänyt hänet pitkäkseen.
»Ja sinä olisit tappanut Thandarin», karjui hän, »Thandarin, joka pelasti henkeni!»
Ja sitten hän alkoi potkia pitkänään viruvaa miestä, kunnes Thandarin itsensä oli pakko tulla väliin onnettoman puolesta.
Tsao Mingin saavuttua vankien vaivat haihtuivat kuin savu ilmaan, sillä saatuansa tietää, että Priscillan omistaja oli Thandarin isä, palautti hän purren ja kaikki miestensä siitä ryöstämät tavarat oikeudenmukaisille omistajilleen. Eikä hän olisi tyytynyt siihen, jos hänen olisi sallittu noudattaa omaa päätänsä, sillä hän mieli teloituttaa puolikymmentä kovaosaista apuriaan, jotka olivat olleet liian innokkaita täyttämään merirosvonvelvollisuuksiansa.
Tsao Mingin koreapukuiset lurjukset täyttivät Priscillan vesitynnyrit ja veivät alukseen siksi paljon muonavaroja, että sen väelle riittäisi yllin kyllin ravintoa matkalla Honoluluun, siihen satamaan, johon he olivat päättäneet ensinnä pyrkiä.
Ja kun kaikki valmistukset oli suoritettu, saattoi kuusi merirosvoprahua valkoista purtta sataviisikymmentä kilometriä pohjoiseen päin, ampuen jäähyväisiksi yhteislaukauksen toisensa jälkeen keuloihinsa sijoitetuista, malmisista, kuusituumaisista tykeistä.
Kun vähäinen laivasto supistui pelkiksi pilkuiksi purren taakse ja katosi eteläisen näköpiirin alle, seisoi Priscillan kannella sitä silmäilemässä flanellipukuinen mies, jolla oli lyhyeksi leikattu, vaalea tukka, seurassaan hento, tummatukkainen, yksinkertaiseen hameeseen ja purjekankaiseen puseroon puettu tyttö.
Kummankin huulilta pääsi heidän tietämättään huokaus, ja he kääntyivät katsomaan toistensa silmiin.
»Me poistumme tylystä maailmasta, joka on ollut meille suopea», virkkoi mies, »sillä kaikesta kolkkoudestaan huolimatta se antoi meidät toisillemme ja yhdisti meidät, kun olimme joutuneet erillemme».
»Onko sivistysmaailma suopeampi?» tiedusti tyttö.
Thandar ravisti päätänsä.
»En tiedä», vastasi hän.
KOLMASTOISTA LUKU
Kotimatkalla
Honolulussa Waldo Emerson Smith-Jones ja Nadara vihittiin. Ennen juhlatoimitusta oli pohdittu, minkä nimisenä Nadara olisi merkittävä avioliittosopimukseen.
»Nadara» yksin tuntui liian lyhyeltä ja sisällyksettömältä muotoja rakastavasta rouva Smith-Jonesista. Mutta Waldo Emerson ja tyttö väittivät, että se oli hänen nimensä ja täysin riittävä. Kun siis ei muuta nimeä ollut, olivat kaikki lopulta yhtä mieltä siitä, että »Nadaraa» ei lainmukaisesti voitu parantaa.
Ennen vihkimistä, joka tapahtui Priscillassa, antoivat herra ja rouva Smith-Jones, kapteeni Cecil Burlinghame sekä useat Honolulussa asuvien virkamiesten ja ystävien joukosta kutsutut vieraat lahjoja morsiamelle.
Kapteeni Burlinghame lausui antaessaan lahjansa muutamia sanoja selitykseksi.
»Sinulle, Nadara», puhui hän, »on näillä helyillä syvempi merkitys ja suurempi arvo kuin kellekään muulle, sillä ne ovat peräisin omalta syrjäiseltä saareltasi, jossa ne olivat viruneet kaksikymmentä vuotta, kunnes minä ne sattumalta löysin läheltä rantaa. Sitä nais-poloista, jonka omia ne aikoinaan olivat, et ole koskaan nähnyt — on varsin mahdollista, ettei hän käynytkään villillä rannikollasi — ja aina pysyy salaperäisenä arvoituksena, miten jalokivet olivat sinne joutuneet. Mutta kaksi piirrettä on sinussa samanlaiset kuin hänessä, sillä hänkin oli nainen ja hänkin oli hyvin kaunis.»
Hän ojensi kämmenellään Nadaralle pientä, suolenkappaleilla pienten nakertajain nahoista ommeltua, kulunutta pussia. Sen nähdessään sekä tyttö että Waldo Emerson huudahtivat hämmästyksestä.
Ihmetellen Nadara otti pussin käteensä ja karisti sen sisällön kämmenelleen. Waldo kumartui katsomaan.
»Tiedättekö, kenen omia nämä ovat olleet?» tiedusti hän Burlinghamelta.
»Eugénie Marie Céleste de la Valoisin, Crecyn kreivittären», vastasi kapteeni.
»Ne olivat Nadaran äidin», huomautti Waldo. »Hänen kasvatusvanhempansa olivat saapuvilla hänen syntyessänsä ja ottivat nämä jalokivet nais-paran yltä hänen kuoltuansa. Hän ajautui rannalle veneessä, jossa paitsi häntä oli ainoastaan kuollut mies — Nadara syntyi samana yönä.»
Ja niinpä pappi toimitettuansa vihkimisen merkitsi todistukseen naisen nimeä varten varattuun kohtaan: Nadara de la Valois.
Ja nyt he asuvat Bostonissa ihanassa kodissa, jonka, olette nähnyt, jos olette milloinkaan käynyt Bostonissa ja ajellut siellä jossakin isoista, nähtävyyksien katselemista, varten hankituista moottoriomnibusseista, sillä sitä osoitetaan kaikille vieraille, koska sen rakennustyyli on kaunis ja sen omistajan historialliseen ja ylimykselliseen nimeen, joka sattumalta ei olekaan Smith-Jones, liittyy erikoinen maine.