Hän tahtoi säilyttää tytön seuranaan; yksin ollen häntä peloitti pahemmin. Tietysti hän käsitti, ettei tyttö ollut sopivaa seuraa niin runsailla hengenavuilla varustetulle miehelle kuin hän oli; mutta olihan tyttö kuitenkin inhimillinen olento, ja hänen seuransa oli parempi kuin ihan ilman. Niin kauan kuin hän oli vielä uskaltanut toivoa pääsevänsä hengissä palaamaan rakkaaseen Bostoniinsa, oli hän usein aprikoinut, rohkenisiko hän kertoa äidilleen hänen ja tytön välisestä, sovinnaisuutta loukkaavasta tuttavuudesta.
Ei luonnollisesti tullut kysymykseenkään, että hän olisi kuvannut kaikkia yksityiskohtia. Hän ei esimerkiksi tohtisi hiiskuakaan tytön puvusta tiukkavaatimuksiselle äidilleen.
Myöskin se seikka, että he olivat viikkokausia olleet yötä päivää kahdenkesken, huolestutti Waldoa kovasti. Hän oli varma, että sellaisen tiedon loukkaava vaikutus saattaisi sortaa hänen äitinsä tautivuoteelle, ja kauan aikaa hän pohti mielessään, olisiko viisainta olla mainitsematta koko tytöstä mitään.
Vihdoin hän arveli, että pieni, viaton hätävalhe olisi sallittava, koska sekä hänen äitinsä terveys että tytön maine olivat kysymyksessä. Niinpä hän päätti kertoa tytön tädin olleen heidän muassaan valvovana seuranaisena. Se oli kaunis ratkaisu, ja nyt ei se asia enää kalvanut Waldon mieltä niin pahasti.
Myöhään iltapäivällä he astelivat polkua myöten, joka vei ylängöltä kapeaan, kauniiseen laaksoon. Puiden reunustama joki koukerteli laakson tasaisen pohjan keskitse, ja taustalla kohosi äkkijyrkkiä kallioita, joita jatkui kumpaankin suuntaan niin kauas kuin silmä kantoi.
»Tuolla asustaa minun kansani», ilmoitti tyttö osoittaen kaukaista vuorenseinämää.
Waldo ähkäisi mielessään.
»Levätään täällä huomiseen saakka», ehdotti hän, »jotta saapuisimme perille levänneinä ja virkistyneinä».
»Oi, ei!» huudahti tyttö. »Ennätämme kyllä luolille ennen pimeän tuloa. Tuskin maltan odottaa sitä, että näen sinun surmaavan Lättäjalan ja ehkä myöskin Korthin. Luulen kuitenkin, että kun toinen heistä on saanut maistaa voimiasi, muut ilomielin ottavat sinut heimon jäseneksi saadakseen sinut ystäväkseen.»
»Enkö jollakin tavoin», rohkeni levoton Waldo esittää, »voisi tulla kyläänne taistelematta? En mielelläni tappaisi ainoatakaan ystävistäsi», selitti Waldo juhlallisesti. Tyttö purskahti nauramaan.
»Lättäjalka ja Korth eivät kumpikaan ole ystäviäni», vastasi hän. »Minä vihaan heitä molempia. He ovat kauheita miehiä. Olisi koko heimolle parempi, jos heidät surmattaisiin. He ovat niin väkeviä ja julmia, että me kaikki vihaamme heitä, koska he käyttävät voimiansa sortaakseen heikompiaan.
— He pakottavat meidät kaikki ankarasti uurastamaan heidän hyväkseen. He anastavat muiden miesten puolisoita, ja jos muut miehet panevat vastaan, tappavat he heidät. Tuskin kuluu ainoatakaan kuukautta, jona joko Lättäjalka tai Korth ei surmaisi jotakuta.
— Eivätkä he tapa yksinomaan miehiä. Usein he suutuspäissään tappavat naisia ja pieniä lapsia vain huvikseen. Mutta kun sinä joudut keskuuteemme, tulee siitä loppu, sillä sinä surmaat heidät molemmat, jolleivät he pysy kunnollisina.»
Waldo oli liian kauhistunut tästä lähiaikaisten vastustajainsa kuvauksesta vastatakseen mitään — hänen kielensä juuttui suulakeen, ja kaikki hänen puhe-elimensä tuntuivat halvautuneen.
Mutta tyttö ei sitä huomannut. Hän haasteli edelleen hilpeästi, kiskoen
Waldon hermoston irti ruumiista ja repien sen riekaleiksi.
»Lättäjalka ja Korth», jatkoi hän, »ovat näet mahtavampia kuin heimoni muut miehet. He saavat tehdä mitä tahtovat. He ovat hirvittävän näköisiä, ja usein olen arvellut muiden sydämien lakkaavan sykkimästä, kun he näkevät jommankumman näistä hirmuista tulevan heidän kimppuunsa.
— Ja he ovat niin vahvoja. Olen nähnyt Korthin musertavan täysikasvuisen miehen kallon yhdellä ainoalla kämmenensä sivalluksella, ja Lättäjalka huvittelee katkomalla miesten käsivarsia ja jalkoja paljain käsin.»
Tällä välin he olivat saapuneet laaksoon ja etenivät nyt äänettöminä pientä jokea reunustavia puita kohti.
Nadara opasti hänet kahlaamolle, jonka poikki he nopeasti kahlasivat. Heidän astellessaan laaksossa oli Waldo koko ajan koettanut keksiä jotakin pelastuskeinoa.
Hän ei uskaltanut mennä tuohon kamalaan kylään kohtaamaan tytön kuvaamia hirveitä miehiä, ja melkein yhtä vastenmielistä hänen oli tytölle tunnustaa pelkäävänsä.
Hän olisi ilomielin kuollut välttääkseen molemmat vaihtoehdot, mutta hän halusi mieluimmin itse valita kuolintapansa.
Sitä ajatusta, että hän menisi kylään ja saisi kauhean lopun siellä odottavien raakalaisten käsissä, hän ei jaksanut kestää, ja yhtä mahdottomalta tuntui hänestä paljastaa tytölle, ettei hän ollut valtava taistelija eikä sankari.
Näitä kiusallisia mietteitä hautoen hän saapui Nadaran seurassa metsän toiseen laitaan, josta he selvästi erottivat laakson pohjasta lähes kolmensadan metrin päässä jyrkästi kohoavan kallioseinämän.
Seinämällä ja sen juurella Waldo näki lauman puolialastomia miehiä, naisia ja lapsia hyörivän erilaisissa puuhissaan. Hän pysähtyi tahtomattaan.
Tyttö tuli hänen vierelleen. Yhdessä he katselivat näyttämöä, jonka kaltaista Waldo Emerson ei ollut ikinä nähnyt.
Hänestä tuntui kuin olisi hänet äkkiä tempaistu mittaamattomien aikojen taakse ammoin menneeseen muinaisuuteen ja pudotettu keskelle paleoliittisten esivanhempiensa esihistoriallista elämää.
Luolien edustalla olevilla kapeilla kielekkeillä kyyrötti naisia, joilla oli pitkä, hulmuava tukka ja jotka hienonsivat ruokaa karkeatekoisissa kivihuhmarissa.
Heidän ympärillään leikki alastomia lapsia vaarallisen likellä äkkijyrkän kallion reunaa.
Karvaisia miehiä kyykötti gorillan tavoin litteiden paasien ääressä, joilla oli levitetty raakoja vuotia; he kaaputtivat niitä pienillä, teräväsärmäisillä kivillä.
Naurua ja laulua ei kuulunut.
Silloin tällöin Waldo huomasi noiden hurjannäköisten otusten puhuttelevan toisiaan, ja joskus niistä joku veti paksut huulensa äkäiseen irvistykseen, paljastaen torahampaansa. Mutta he olivat niin kaukana, ettei nuori mies erottanut heidän sanojaan.
VIIDES LUKU
Herääminen
»Tule!» kehoitti tyttö. »Mennään joutuin! Kaipaan maltittomasti takaisin kotiin! Kuinka hauskalta tuolla näyttääkään!»
Waldo katsahti häneen kauhuissaan. Tuntui uskomattomalta, että tämä kaunis, nuori olento oli samaa ainesta kuin hänen silmiensä edessä olevat otukset. Hänestä oli kuohuttavaa ajatella, että tyttö saattoi polveutua noista puolieläimistä tai että hänet oli synnyttänyt joku yhtä hurjan ja innoittavan näköinen nainen kuin ne olivat, joita hän katseli. Se ihan ellotti häntä.
»Mene sinä omaistesi luokse, Nadara!» käski hän, sillä hänen mieleensä oli välähtänyt suunnitelma.
Hän oli keksinyt, miten pääsisi kohtaamasta Lättäjalkaa ja Korthia, ja inho, jota hän oli äkkiä alkanut tuntea tyttöä kohtaan, teki suunnitelman toteuttamisen hänelle helpommaksi.
»Etkö sinä tulekaan mukaani?» huudahti tyttö.
»En heti», vastasi Waldo täysin vilpittömästi. »Haluan sinun menevän edellä. Jos menisimme yhdessä, saattaisivat he kolhia sinua karatessansa ahdistamaan minua.»
Tyttö ei lainkaan sitä pelännyt, mutta hänestä mies tuntui hyvin huomaavaiselta pitäessään niin hellää huolta hänestä. Ja Waldon mieliksi hän suostui ehdotukseen.
»Kuten tahdot, Thandar», sanoi hän hymyillen.
Thandar oli hänen oma valitsemansa nimi. Hänen tiedustettuaan Waldon nimeä oli mies ilmoittanut, että tyttö sai nimittää häntä herra Waldo Emerson Smith-Jonesiksi. »Minä nimitän sinua Thandariksi», oli hän vastannut. »Se nimi on lyhyempi, helpompi muistaa ja kuvaavampi. Se merkitsee rohkeata.» Ja niin oli Waldosta tullut Thandar.
Tuskin oli tyttö poistunut metsästä mennäkseen kallioille, kun Thandar rohkea pyörähti ympäri ja lähti täyttä vauhtia juoksemaan päinvastaiseen suuntaan. Joelle saavuttuaan hän heti osoitti, kuinka suuresti hänen erämiestaitonsa oli edistynyt niiden lyhyiden viikkojen aikana, jotka hän oli ollut tytön holhouksessa. Hän syöksyi vitkastelematta veteen ja käveli jokea ylöspäin jättämättä sorapohjaan jälkiä, joita myöten nämä alkeelliset, kotkankatseiset ihmiset olisivat voineet vainuta häntä.
Hän otaksui tytön etsivän häntä, mutta ei tuntenut omantunnon vaivoja sen tähden, että oli niin raukkamaisesti karannut hänen luotaan. Hänellä ei luonnollisestikaan ollut aavistusta, minkälaiset tytön tunteet häntä kohtaan oikeastaan olivat — häntä olisi loukannut se ajatuskin, että tuon tytön tapainen, halpasyntyinen olento oli ihastunut häneen.
Se olisi ollut harmillista ja ikävää, mutta tietenkin mahdottoman sopimatonta — koska Waldo Emerson Smith-Jones ei ikinä olisi saattanut solmita avioliittoa itseään alemman naisen kanssa. Ja mitä itse tyttöön tulee, olisi Waldo yhtä kernaasti voinut pohtia sitä mahdollisuutta, että hän olisi mennyt naimisiin lehmän kanssa. Niin kaukana olivat hänestä olleet kaikki sellaiset ajatukset tyttöön nähden.
Hän tallusti yhä eteenpäin koleassa vedessä. Joskus se nousi hänen päänsä ylitse, mutta hän oli oppinut uimaan — hänet oli siihen taivuttanut osaksi tyttö houkutuksillaan, osaksi pelko, että toinen ivaisi häntä.
Illan tullen häntä alkoi peloittaa, mutta nyt ei hänen pelkonsa enää ollut niin masentava kuin muutamia viikkoja aikaisemmin. Itse sitä huomaamattaan Waldo oli muuttunut hieman vähemmän araksi, vaikka hän ei suinkaan vielä ollut leijonamainen.
Sen yön hän nukkui puun haarautumassa. Hän valitsi pienen puun, joka tosin ei ollut niin mukava, mutta tarjosi paremman turvan Nagoolaa vastaan kuin isompi olisi suonut. Senkin hän oli oppinut Nadaralta.
Jos hän olisi pysähtynyt miettimään, olisi hän oivaltanut saaneensa kaikki tietämisen arvoiset tietonsa villiltä pikku tytöltä, jota hän säälitellen katseli tietojensa korkealta jalustalta. Mutta Waldo ei ollut vielä oppinut kylliksi tajutakseen, kuinka mitättömän vähän hän tiesi.
Aamulla hän jatkoi pakoaan, noukkien aamiaisekseen hedelmiä puista ja pensaista rientäessään niiden ohitse. Tässäkin suhteessa hän oli kiitollisuudenvelassa Nadaralle, sillä ilman hänen ohjaustaan hänen olisi ollut pakko rajoittua pariin hedelmälajiin, kun hän nyt sensijaan sai pelkäämättä valita monenlaisia hedelmiä, juuria, marjoja ja pähkinöitä.
Joki, jota hän oli noudattanut, oli nyt muuttunut kapeaksi, kohisevaksi vuoristopuroksi. Se syöksyi pieniltä jyrkänteiltä rajuina, kauniina putouksina ja kuohuvina koskina ja vei Waldoa yhä kauemmaksi epätasaiselle ylänköseudulle.
Kiipeäminen oli vaivaloista ja usein vaarallista. Waldoa ihmetytti, kuinka jyrkistä kohdista hän suoriutui — huimaavista vieruista, joita hän muutamia viikkoja aikaisemmin olisi pelon herpaisemana kammonnut. Waldo edistyi.
Toinen seikka, joka herätti hänen mielessään kummastusta, samalla kun se tuotti hänelle riemua, oli se, ettei hän enää yskinyt. Se olikin kerrassaan uskomatonta, koska hänen ei eläissään ollut tarvinnut niin paljon kärsiä vilua, kosteutta ja rasituksia.
Kotosalla, sen hän tajusi, hän olisi aikoja sitten sortunut ja kuollut, jos hänen olisi pitänyt kestää kymmenettä osaakaan siitä, mitä hän oli kokenut hyökyaallon temmattua hänet laivan kannelta ja muitta mutkitta paiskattua hänet keskelle tätä uutta, vaivojen ja kauhun värittämää elämää.
Keskipäivällä Waldo alkoi taivaltaa hitaammin. Hän ei ollut kuullut eikä nähnyt merkkiäkään takaa-ajosta. Tavantakaa hän seisahtui tähyämään taakseen, mutta vaikka hän näkikin kapeata laaksoa pitkän matkan, ei hän huomannut mitään huolestuttavaa.
Äkkiä hän tajusi olevansa kovin yksinäinen. Kymmenkunta kertaa yhtä monen minuutin kuluessa hänen mieleensä johtui huomautuksia, jotka hän olisi mielellään lausunut, jos olisi ollut ketään niitä kuulemassa. Hän olisi myöskin hartaasti halunnut kysellä erinäisiä seikkoja tästä oudosta seudusta, ja hänen mieleensä välähti, että koko maailmassa oli ainoastaan yksi hänen tuntemansa henkilö, joka olisi osannut oikein ja täsmällisesti vastata hänen tiedusteluihinsa.
Hän aprikoi, mitähän tyttö ajatteli, kun hän ei mennytkään kylään ahdistamaan Lättäjalkaa ja Korthia. Sitä miettiessään hän huomasi punehtuvansa jostakin tuiki käsittämättömästä syystä.
Mitä tyttö ajatteli! Arvaisiko hän, kuinka asianlaita oikein oli? No niin, mitäpä siitä, jos hän arvaisikin? Mitäpä Waldo Emerson Smith-Jonesin kaltainen sivistynyt herrasmies välitti hänen mielipiteestään? Mutta sittenkin hänen ajatuksensa alituisesti palasivat tähän ikävään kysymykseen. Se oli perin harmillista.
Tyttöä ajatellessaan hän huomasi hyvin selvästi muistavansa hänen somien, pienten kasvojensa kaikki piirteet, ruskettuneen, kaunista terveyden punaa hehkuvan ihon, hienon, suoran nenän ja sirot sieraimet, kiehtovat silmät, jotka olivat lempeät, mutta joista loisti rohkeutta ja älyä. Waldo mietti, miksi hän muisti ne kaikki ja muisteli niitä. Hän oli ollut viikkokausia tytön seurassa käsittämättä erikoisesti panneensa niitä merkille.
Mutta elävimmin loitsi muisti hänen mieleensä tytön pehmeän, sujuvan puheen, kerkeät vastaukset, älykkäät, kiintoisat huomautukset heidän jokapäiväisen elämänsä pienistä tapahtumista, huomaavaisen ystävällisyyden häntä, maahan saapunutta muukalaista, kohtaan ja — taaskin Waldo punastui kovasti — vilpittömän, vaikka merkillisen luottamuksen Waldon sankaruuteen.
Kului kauan, ennenkuin Waldo itselleen tunnusti kaipaavansa tyttöä; varmaankin vieri viikkoja, ennenkuin hän vihdoin myönsi sen suoraan. Samalla kertaa hän päätti palata tytön kotikylään etsimään häntä. Ja jopa hän oli lähtenytkin paluumatkalle, kun kuvaukset Lättäjalasta ja Korthista äkkiä muistuivat hänen mieleensä ja hän seisahtui paikalleen — perin nöyryytettynä.
Veri tulvahti hänen kasvoihinsa — hän tunsi, kuinka niitä kuumotti. Ja sitten Waldo teki kaksi tekoa, joita hän ei ollut tehnyt koskaan aikaisemmin: hän tarkasti sieluaan, nähden sen sellaisena kuin se oli, ja — kirosi.
»Waldo Emerson Smith-Jones», virkkoi hän ääneen, »sinä olet auttamaton raukka! Ja vielä enemmänkin, olet sanoinkuvaamaton tolvana. Se tyttö oli ystävällinen sinua kohtaan. Hän kohteli sinua äidillisen hellästi ja huolekkaasti? Entä miten sinä palkitsit hänen ystävällisyytensä? Katsoit häneen olkasi ylitse röyhkeän alentuvasti. Säälittelit häntä. — Säälittelit häntä! Sinä — sinä surkea rahjus — kunnoton, säälittelit tuota hienoa, älykästä, ylevää tyttöä! Sinä mitättömän vähäisine, toisilta ammennettuine tietovarastoinesi surkuttelit sen tytön tietämättömyyttä! Hänhän on unohtanut enemmän todellisia tietoja kuin sinä olet ikinä kuullutkaan, sinä — sinä —;» Hän ei keksinyt sopivia sanoja.
Waldon herääminen oli perinpohjainen — tuskallisen perinpohjainen. Se paljasti hänen halveksittavan pienen sielunsa vähäisimmätkin, salatuimmatkin sopukat hänen tutkivan itse-erittelynsä arvosteltaviksi. Muistellessaan tapahtumattoman elämänsä yhtäkolmatta vuotta hän ei jaksanut muistaa muuta kuin yhden ainoan teon, josta hän nyt saattoi ylpeillä, ja hänen koulutuksensa valossa katsottuna oli kummallista, ettei sillä ollut mitään tekemistä sivistyksen, älyn, hyvän syntyperän ja kasvatuksen eikä tietojen kanssa.
Se oli raa'an karkea, ruumiillinen teko. Se oli kamalan, rajun, vastenmielisen eläimellinen — se oli juuri se sankaruuden puuska, jonka kannustamana hän oli kallion kupeella palannut ottelemaan kammottavan, karvaisen miehen kanssa, kun viimemainittu uhkasi estää Nadaran paon.
Nytkin Waldon oli mahdoton käsittää, että juuri hän oli uskaltanut suorittaa niin huimapäisen tempun. Mutta siitä huolimatta hänen rintansa pullistui ylpeydestä hänen sitä muistellessaan. Se herätti hänen sydämessään uuden toiveen ja hänen päässänsä uuden päätöksen — sellaisen, että jos hän Back-lahden rannalla asuva äitinsä olisi siitä tiennyt, olisi hän sortunut ennenaikaiseen hautaan.
Ja aikaa hukkaamatta Waldo Emerson aloitti uudet elämäntavat, jotka lopulta tekisivät hänet kykeneväksi toteuttamaan loistavan päätöksensä. Nyt hän piti sitä loistavana, vaikka sen kammottava raakuus olisi muutamia viikkoja aikaisemmin ellottanut hänen mieltään.
Kaukana vuoristossa, lähellä pikku puron lähteitä, Waldo löysi kallioluolan. Sen hän valitsi uudeksi asunnokseen. Hän puhdisti sen tunnokkaan huolellisesti ja levitti sen lattialle lehdeksiä ja ruohoja.
Luolan suulle hän kasasi toistakymmentä isoa kivijärkälettä, järjestäen ne niin, että hän saattoi poistaa ja siirtää takaisin paikalleen niistä kolme joko sisä- tai ulkopuolelta. Siten ne muodostivat oven, jonka saattoi tehokkaasti sulkea tungettelijain varalta.
Korkean ulkoneman laelta, joka oli noin kolmen neljänneskilometrin päässä hänen luolaltaan, Waldo saattoi nähdä valtamerelle, jonne oli neljätoista tai viisitoista kilometriä. Hänen mielessään väikkyi aina ajatus, että jonakin päivänä saapuisi laiva, ja Waldo ikävöi sivistysseuduille, mutta ei toivonut laivan ilmestyvän, ennenkuin hänen suunnitelmansa olisivat kunnollisesti kypsyneet ja hän olisi ennättänyt ne toteuttaa. Hän ajatteli, ettei hän voinut iäksi lähteä pois tältä rannikolta ensin kohtaamatta Nadaraa ja saattamatta entiselleen tytön häntä kohtaan tuntemaa luottamusta, jonka hän tunsi hänen äskeisen karkaamisensa tähden eittämättä järkkyneen perustuksiaan myöten.
Uuden elämänjärjestyksensä mukaan Waldo tarvitsi ruumiinharjoitusta, ja sitä varten hän päätti tehdä retken meren rannalle ainakin kerran viikossa. Tie oli epätasainen ja vaarallinen, ja muutamilla ensi kerroilla Waldo hädintuskin jaksoi taivaltaa yhtäänne päin auringon nousun ja laskun välisenä aikana.
Sentähden hänen oli välttämätöntä viettää yö ulkosalla, mutta sekin sopi hänen omaksumansa tehtävän yksityiskohtiin, ja niinpä hän tekikin sen ilomielin ja sopeutui kaikkeen alistuvasti kuin marttyyri, minkä hän huomasi tehokkaasti vaimentavan hänen pahimpia arkuudenpuuskiansa.
Ajan mittaan hän kykeni samoamaan koko retken rannalle ja takaisin yhdessä ainoassa päivässä. Nyt hän ei enää milloinkaan rykinyt eikä vilkuillut pelokkaasti sivuilleen astellessaan villin alueensa metsissä ja aukeamilla.
Hänen silmänsä olivat säteilevät ja kirkkaat, päänsä ja hartiansa komeasti pystyssä, ja vuorilla kapuaminen oli laajentanut hänen rintaansa hämmästyttävässä määrin, mikä tuotti hänelle suurta salaista tyydytystä. Nyt hän oli kokonaan toisenlainen kuin se surkea olento oli ollut, jonka valtameri oli viskannut kaukaisen rannan hietikolle.
Ne päivät, joina Waldo ei tehnyt retkeä meren rannalle, hän vietti vaellellen kukkuloilla luolansa läheisyydessä. Hän tunsi jokaisen kiven ja puun hyvin monen kilometrin päähän asumuksestaan.
Hän tiesi, missä Nagoola piileksi päivällä ja mitä polkua myöten se hiipi laaksoon iltaisin. Eikä hän enää tutissut nähdessään tämän kookkaan, mustan kissaeläimen.
Tosin Waldo vältti sitä, mutta se johtui kylmäverisestä, tahallisesta varovaisuudesta, joka on kokonaan toista kuin järjetön pakokauhu. Waldo odotti aikaansa.
Aina hän ei karttaisi Nagoolaa. Nagoola sisältyi hänen suureen suunnitelmaansa, mutta vielä ei Waldo ollut valmis käymään siihen käsiksi.
Nuori mies piti edelleen nuijaansa muassaan ja oli sen lisäksi harjoitellut kivenheittoa, niin että hän melkein osui lähellä olevaa lintua siipeen. Näiden aseiden lisäksi Waldo valmisteli keihästä. Hänen päähänsä oli pälkähtänyt, että keihäs olisi perin näppärä ase sekä ihmisiä että petoja vastaan, ja niinpä hän oli ryhtynyt muovaamaan sellaista.
Etsittyään hyvin suoran, noin kolmen sentimetrin paksuisen ja kolmen metrin pituisen nuoren vesan hän sai teräväsärmäisellä piikivellä vuoltua sen toisen pään teräväksi. Heittoaseillaan surmaamiensa pikku eläinten taljoista liittämänsä raakanahkaisen jänteen avulla hän kantoi karkeatekoista asettaan olallaan retkeillessään ympäristöllä.
Hän harjoitteli keihäänheittoa tuntikausia joka päivä, kunnes saattoi lävistää sillä omenankokoisen hedelmän kolmella kerralla viidestä viidentoista metrin päästä ja osui kolmenkymmenen metrin päästä miehenmittaiseen maaliin melkein ilman harhaheittoja.
Oli kulunut kuusi kuukautta siitä, kun hän oli paennut päästäkseen kohtaamasta Lättäjalkaa ja Korthia.
Silloin Waldo oli ollut laiha, arka, heikko rahjus. Nyt hänen roteva vartalonsa oli terveen pyöristynyt, ja hänen ihonsa alla pullistelivat vankat lihakset, kun hän kävi käsiksi moniin herkulesmaisiin puuhiinsa, jotka hän oli määrännyt tehtäväkseen.
Kuusi kuukautta hän oli työskennellyt pitäen silmällä yhtä ainoata päämäärää, mutta vieläkään hän ei uskonut sen ajan tulleen, jolloin hän pelkäämättä rohkenisi panna äsken kehittyneen miehuutensa koetukselle.
Hänen sielunsa sisimmässä sopukassa väikkyi vielä pelko, että hän sittenkin oli sydämestään arka — eikä hän uskaltautunut antautua sitä koettamaan. Olisi liian paljon toivottu, vakuutti hän itselleen, että mies muuttuisi perinpohjaisesti lyhyessä puolessa vuodessa. Hän vartoisi vielä vähän aikaa.
Näihin aikoihin Waldo tapasi ensimmäisen ihmisolennon sen jälkeen, kun hän oli viimeksi nähnyt Nadaran.
Hän oli parhaillansa matkalla meren rannalle, jossa hän siihen aikaan kävi kolmasti viikossa, ja joutui äkkiä vastakkain hiipivän, karvaisen olennon kanssa.
Waldo seisahtui odottamaan, mitä tapahtuisi.
Mies tähyili häntä pienillä, ovelilla, punareunaisilla silmillään, jotka Waldosta muistuttivat siansilmiä.
Vihdoin Waldo puhkesi puhumaan Nadaran kielellä.
»Kuka olet?» tiedusti hän.
»Sag Surmaaja», vastasi mies. »Kukas sinä olet?»
»Thandar», ilmoitti Waldo.
»En tunne sinua.», sanoi Sag, »mutta voin tappaa sinut».
Hän painoi häränpäänsä kumaraan ja syöksyi Waldoa kohti pokkaavan pässin tavoin.
Nuori mies laski valmiina olleen keihäänsä tanaan ja levitti jalkansa hajalleen. Kärki tunkeutui Sagin rintaan solisluun alapuolelta, lävistäen raakalaisen sydämen. Waldo ei ollut liikahtanutkaan, miehen oma vauhti oli riittänyt keihästämään hänet.
Vainajan ruumiin retkahdettua pitkäkseen ja jäykistyttyä muutamien suonenvedontapaisten potkaisujen jälkeen Waldo veti keihäänsä siitä irti. Sen kärki oli veressä neljännesmetrin pituudelta, mutta Waldoa se ei näyttänyt lainkaan kammottavan eikä inhoittavan.
Sensijaan hän hymyili. Se oli käynyt niin paljoa helpommin kuin hän oli olettanut.
Jätettyänsä Sagin ruumiin virumaan paikalleen hän lähti jatkamaan matkaansa merelle. Tunnin kuluttua hän kuuli tavatonta melua takaapäin.
Hän pysähtyi kuuntelemaan. Häntä ajettiin takaa. Äänistä päättäen hän arvioi ahdistajia olevan koko joukon, ja mennessään vähän ajan kuluttua aukeaman poikki hän näki ne ensimmäisen kerran, kun ne ilmestyivät metsästä, josta hän oli juuri äsken tullut.
Niitä oli ainakin kaksikymmentä vankkalihaksista otusta. Olalle heitetyssä pussissa oli kullakin kiviä, joilla he alkoivat heitellä Waldoa rientäessään häntä kohti. Hetkisen mies pysyi paikallaan, mutta oivalsi pian, kuinka turhaa hänen oli antautua ottelemaan sellaista ylivoimaa vastaan.
Hän kääntyi juoksemaan aukeaman vastaisella laidalla kasvavaan metsään kivikuuron suhistessa ympärillään.
Hänen päästyään puiden suojaan ei kivien osuminen häneen enää ollut niin todennäköistä, mutta silti hän saattoi silloin saada kolahduksen hyvin tähdätystä sirpaleesta. Waldo toivoi hätyyttäjäinsä kyllästyvän takaa-ajoon, ennenkuin he saapuisivat rannalle, sillä hän käsitti, ettei taistelu voinut päättyä muuta kuin yhdellä tavoin hänen ollessaan yksin kahtakymmentä vastaan.
Ahdistetun ja ahdistajain kiitäessä eteenpäin metsässä alkoi muuan viimemainituista, nopeajalkaisempi kuin kumppaninsa, lyhentää Waldon ja hätyyttäjälauman välistä matkaa. Hän saavutti pakenijaa yhäti, kunnes Waldo vilkaistuaan taaksepäin oivalsi tuossa tuokiossa saavansa nopean vihollisensa niskaansa. Mies oli tovereitansa nuorempi ja ketterämpi, ja kun hän oli viskellyt kaikki kivensä, ei hänellä ollut painamassa muuta taakkaa kuin lanneverhonsa.
Waldo piti vieläkin repaleisia housujaan, jotka korjaamisen puutteessa olivat kuluessaan hajonneet ja pyrkivät yhtenään valumaan pois hänen lanteiltaan, joten ne olivat omiaan haittaamaan hänen liikkeitänsä ja hidastamaan hänen vauhtiansa.
Jos hän olisi ollut yhtä alaston kuin takaa-ajajansa, olisi hän epäilemättä jätättänyt miestä. Mutta hän ei ollut, ja ilmeisesti hänen oli sentähden antauduttava käsikähmään, joka saattaisi viivyttää häntä niin kauan, että koko lauma ehtisi hänen kimppuunsa — ja se merkitsisi kaiken loppua.
Mutta Waldo Emerson ei parkunut pelosta eikä vapissut. Kun hän pyörähti torjumaan kintereilleen saapunutta raakalaista, väikkyi hänen huulillaan hymy, sillä:
Waldo Emerson oli »surmannut miehensä» eikä hänen sieluaan enää kalvanut se painajaisentapainen pelko, että hän oli sydämestänsä pelkuri.
Kun hän seisahtui keihäs tanassa, pysähtyi myöskin luolamies äkkiä.
Sellaista ei Waldo ollut odottanut. Muut villit ryntäsivät ripeätä juoksua heidän luokseen, mutta se veitikka, joka oli ensimmäisenä hänet tavoittanut, pysytteli turvassa kuuden metrin päässä hänen keihäänsä kärjestä.
Waldoa pidätettiin ovelasti paikallaan, kunnes kaikki viholliset ennättäisivät hänen kimppuunsa ja nujertaisivat hänet. Hän arvasi, että jos hän kääntyisi juoksemaan, syöksähtäisi parhaiksi hänen ulottumansa ulkopuolella hyppivä ja kiljuva mies heti hänen niskaansa.
Hän koetti karata vainoojansa kimppuun, mutta toinen peräytyi ketterästi, houkutellen Waldoa yhä likemmäksi kiiruhtavaan laumaan päin.
Aikaa ei saanut hukata. Hetkisen kuluttua olisivat kaikki kaksikymmentä hänen kimpussaan. Mutta keihäs tarjosi sellaisia mahdollisuuksia, joista luolamies tietämättömyydessään ei uneksinutkaan. Waldon käsivarsi liikahti salamannopeasti, ja alkuasukas näki keihään vinhasti sujahtavan ilman halki ihan rintaansa kohti. Hän yritti väistää, mutta se oli liian myöhäistä. Hän kellahti maahan, rajusti tarttuen sydämessään törröttävään ohueen keihääseen.
Vaikka eräs kaatuneen kumppaneista nyt oli ihan likellä, ei Waldo hennonnut luopua aseestaan yrittämättä siepata sitä mukaansa — sen valmistaminen oli vaatinut häneltä tuntuvasti aikaa, ja se oli tänään kahdesti pelastanut hänen henkensä. Unohtaen koskaan olleensa pelkuri hän syöksähti kaatuneen luokse, saapuen ruumiin vierelle yhtä aikaa etumaisen ahdistajansa kanssa.
He iskivät yhteen kuin vimmastuneet härät — villin tavoitellessa Waldon kurkkua ja Waldon heiluttaessa köykäistä nuijaansa. Hetkisen he rimpuilivat edestakaisin, pyörähdellen ja kiemurrellen. Luolamies pyrki tarttumaan Waldon henkitorveen, ja Waldo koetti pidellä häntä käsivarren matkan päässä sen lyhyen hetkisen, jonka hän tarvitsisi sivaltaakseen yhden ainoan äkillisen, tehokkaan iskun nuijallaan.
Toiset raakalaiset olivat jo ennättäneet ihan likelle heitä, kun nuori mies sai kiinni vastustajansa kurkusta. Turvautuen koko painoonsa ja pinnistäen kaikki voimansa Waldo työnsi luolamiestä taemmaksi, kunnes sai hänet niin loitolle, että saattoi käyttää nuijaansa. Yksi ainoa isku riitti.
Kun vihollisen hervoton ruumis luisui maahan hänen otteestaan, tempasi Waldo kallisarvoisen keihäänsä uhrinsa sydämestä ja kääntyi jälleen pakenemaan merelle päin raivostuneen lauman ennätettyä melkein hänen kimppuunsa.
Nyt olivat ulvovat villit ihan hänen kintereillään, eikä hän kyennyt suuresti pidentämään välimatkaa. Hän aprikoi, miten kaikki päättyisi; hän ei tahtonut kuolla. Yhtenään hänen ajatuksensa pyörivät hänen poikavuosiensa kodissa, hellässä äidissä ja entisissä ystävissä. Hän tunsi, että hän oli viimeisellä hetkellä menettämäisillään sisunsa — että hänen vaivoin hankittu miehuutensa sittenkin oli teennäistä.
Mutta sitten hän oli näkevinään soikeat, ruskettuneet, tuuhean, pehmeän, mustan tukan reunustamat kasvot, ja se näky haihdutti kuolemanpelon, saaden hänen kasvonsa tuimaan hymyyn. Hän ei pysähtynyt pohtimaan sen syytä — eikä hän olisi päässyt siitä selville, vaikka olisikin koettanut. Hän tiesi vain, ettei hän niiden silmien näkyvissä voinut esiintyä muutoin kuin rohkeasti.
Hetken kuluttua hän syöksähti metsän äärimmäisestä pensaikosta merta reunustavalle aukealle rannalle.
Pienen puron partaalla hän siellä näki ryhmän, joka täytti hänen sydämensä riemulla ja kauempana ulapalla oli se, mitä hän oli toivonut ja odottanut kaikki nämä pitkät, rasittavat kuukaudet — laiva.
KUUDES LUKU
Valinta
Rannalla oli merimiehiä täyttämässä vesitynnyreitään.
Heitä oli kaksitoista, ja kun Waldo ilmestyi metsästä, katsoivat he hämmästyneinä ja levottomina outoa olentoa. He näkivät rotevan, ruskettuneen jättiläisen, jonka verhona oli muutamia valkoisia, repaleisia, purjekankaisia siekaleita, sillä Waldo oli pitänyt asunsa niin tahrattoman puhtaana kuin ankarasti kylmässä vedessä hankaamalla suinkin saattoi.
Kummallisella olennolla oli toisessa kädessään pitkä, verinen keihäs, toisessa keveä nuija. Pitkä, keltainen tukka valui takkuisena hänen leveille olkapäilleen.
Monet miehistä — ne, joilla oli aseet — tähtäsivät häntä pyssyillä ja revolvereilla. Mutta hänen lähestyessään he näkivät hänen kasvoillansa leveän virnistyksen ja kuulivat hänen lausuvan moitteettoman hyvällä englanninkielellä: »Älkää ampuko! Olen valkoinen mies.» Silloin he laskivat alas aseensa ja sallivat hänen tulla luokseen.
Hän oli tuskin ennättänyt heidän joukkoonsa, kun he näkivät parven alastomia miehiä syöksyvän esille metsästä hänen jälessään. Waldo huomasi heidän katseittensa suuntautuvan hänen ohitseen ja arvasi hätyyttäjäinsä tulleen näkyviin.
»Teidän lienee pakko ampua heitä», virkkoi hän. »He eivät ole varsin maltillisia. Koettakaa ensin ampua heidän päittensä ylitse! Ehkä saatte peloitetuksi heidät tiehensä haavoittamatta heistä ainoatakaan.»
Se ajatus, että hän näkisi villi-parkoja teurastettavan, tuntui hänestä vastenmieliseltä. Hänestä ei tuntunut varsin rehelliseltä niittää heitä maahan kuulilla.
Merimiehet noudattivat hänen kehoitustaan. Ensi pamahduksien jälkeen luolamiehet seisahtuivat ällistyneinä ja tyrmistyneinä.
»Hyökätään niiden kimppuun», ehdotti yksi miehistä, ja muuta ei tarvittukaan karkoittamaan raakalaiset kiiruisasti takaisin metsään.
Waldo sai tietää, että laiva oli englantilainen ja että sen kaikki miehet puhuivat hänen äidinkieltään enemmän tai vähemmän ymmärrettävästi. Toinen perämies, joka johti maihin saapunutta seuruetta, oli syntyisin Bostonista. Waldosta tuntui melkein siltä kuin hän olisi päässyt jälleen kotiin.
Waldo oli niin kiihtynyt ja halusi kysellä niin paljon samalla kertaa, että toiset tuskin saivat selvää hänen puheistaan. Hänestä tuntui melkein mahdottomalta, että laiva oli tosiaankin saapunut.
Nyt hän käsitti, ettei hän oikeastaan ollut koskaan ihan varmasti uskonut ainoankaan laivan milloinkaan poikkeavan tähän maailman syrjäiseen soppeen. Hän oli toivonut ja uneksinut, mutta hänen sydämensä syvyydessä oli kytenyt epäilys, että saattaisi kulua vuosikausia, ennenkuin hänet pelastettaisiin.
Nytkin hänen oli vaikea uskoa, että nämä miehet olivat sivistyneitä olentoja, hänen kaltaisiansa.
He olivat matkalla sivistysmaailmaan; pian heillä olisivat ympärillään sukulaisensa ja ystävänsä, ja hän, Waldo Emerson Smith-Jones, aikoi lähteä heidän mukaansa!
Muutamien kuukausien kuluttua hän näkisi äitinsä, isänsä ja kaikki ystävänsä — taaskin hän pääsisi kirjojensa pariin.
Mutta heti kun tämä viimeinen ajatus välähti hänen mieleensä, seurasi sitä lievä ihmettely sen johdosta, ettei se toive kyennyt saamaan häntä lämpenemään, kuten hän oli otaksunut sen tekevän.
Kirjat olivat ennen olleet hänen elämänsä varsinainen sisällys — olivatko ne voineet jonkun verran menettää lumousvoimaansa? Oliko se, että hän oli vähän aikaa elänyt tosioloista elämää, tylsyttänyt hänen mielenkiintoaan toisilta ammennettuihin toiveihin, pyrkimyksiin, tekoihin ja tunteisiin nähden?
Oli kyllä.
Waldo kaipasi vieläkin kirjojansa, mutta yksin ne eivät enää riittäneet. Hän tarvitsi jotakin suurempaa, todellisempaa ja kouraantuntuvampaa — hän tahtoi lukea ja tutkia, mutta vieläkin kiihkeämmin hän tahtoi toimia. Ja kun hän pääsisi takaisin omaan maailmaansa, olisi siellä hänellä yllin kyllin tekemistä.
Hänen sydäntänsä värähdyttivät uutta Waldo Emersonia odottavat mahdollisuudet, joista hän ei olisi uneksinutkaan, jollei omituinen sattuma olisi temmannut häntä entisestä elämästä ja viskannut häntä näihin uusiin oloihin — jotka olivat pakottaneet hänet kehittämään itseluottamustaan, rohkeuttaan, aloitekykyään ja neuvokkuuttaan. Nämä luonteenpiirteet olisivat aina jääneet uinuviksi hänen sieluunsa, jollei välttämättömyys olisi virittänyt niihin eloa.
Niin, Waldo tajusi saavansa kiittää paljosta näitä kokemuksia ja paljosta myöskin — Ja äkkiä hänelle sitten selvisi oikea asianlaita — hän oli kaikesta kiitollisuudenvelassa Nadaralle.
»En ole koskaan joutunut haaksirikkoisena asumattomalle saarelle», lausui toinen perämies, keskeyttäen Waldon aatokset, mutta osaan varsin hyvin kuvitella, kuinka riemuiselta teistä tuntuu ajatellessanne, että vihdoinkin olette pelastunut ja että noin tunnin kuluttua näette vankilanne rannikon häipyvän eteläiselle taivaanrannalle».
»Niin», myönsi Waldo äänessään etäinen soinnahdus, »olette kovin hyviä minua kohtaan, mutta minä en tule mukaanne».
Kaksi tuntia myöhemmin Waldo Emerson seisoi yksin rantakaistaleella, silmäillen ison laivan pienenevää runkoa sen painuessa pohjoisen näköpiirin alapuolelle.
Hänen katsettaan himmensi epäselvä kyynelutu. Sitten hän oikaisi hartiansa, nielaisi kurkkuunsa kohonneen möhkäleen ja kääntyi pää pystyssä palaamaan metsään.
Toisessa kädessään hänellä oli partaveitsi ja käärö tupakkaa — ainoat muistot hänen äskeisestä lyhyestä kosketuksestaan sivistysmaailman kanssa. Hyväntahtoiset merimiehet olivat kehoittaneet häntä uudelleen harkitsemaan päätöstään, ja kun hän oli pysynyt järkkymättömänä, olivat he vaatineet häntä sallimaan heidän jättää hänelle joitakuita elämänmukavuuksia.
Ainoa esine, jota hän saattoi ajatella hyvin kipeästi kaipaavansa, oli partaveitsi — tuliaseita hän ei tahtonut ottaa, sillä hän oli tässä villissä maailmassa kehittänyt omat hyvin hienot ritarillisuussääntönsä, jotka eivät sallineet hänen turvautua täällä tapaamiansa kehittymättömiä alkuasukkaita vastaan muihin kuin omien aivojensa suunnittelemiin ja omien käsiensä valmistamiin välineihin.
Viimeisellä hetkellä oli muuan merimiehistä, jolla oli aulis sydän ja joka hyvin tajusi, miltä elämän täytyi tuntua ilman alkeellisiakin tarvikkeita, sysännyt Waldolle tupakkakäärön. Nyt sitä katsellessaan nuori mies hymyili.
»Se olisi totisesti viimeinen askel äidin katsantokannan mukaan», puheli hän itsekseen. »Sen alemmaksi en enää voisi vaipua.»
Laiva, joka vei mennessään Waldon pelastumistilaisuuden, vei myöskin pitkän kirjeen Waldon äidille. Paikoitellen se oli varsin epämääräinen ja sekava. Siinä muun muassa mainittiin, että Waldon oli täytettävä eräs velvollisuus, ennenkuin hän saattoi poistua nykyisestä asuinpaikastaan, mutta että hän »heti vapauduttuaan siitä lähtisi ensimmäisessä laivassa Bostoniin».
Juuri äsken lähteneen aluksen kapteeni oli huomauttanut Waldolle, että mikäli hän tiesi, ei saaren rantaan mahdollisesti enää koskaan tulisi ainoatakaan laivaa. Saari oli niin syrjässä käytetyistä reiteistä, että vain sen rantaviivaa oli milloinkaan tutkittu ja tuskin kahdenkymmenen laivan oli mainittu nähneen sen, sittenkun kapteeni Cook oli löytänyt sen vuonna 1773.
Mutta siitä huolimatta Waldo oli kieltäytynyt lähtemästä. Astellessaan verkkaisesti metsässä takaisin luolalleen hän koetti vakuuttaa itselleen, että hän oli toiminut yksinomaan kiitollisuuden ja oikeudentunnon vaatimuksesta, että hänen kunnon miehenä täytyi tavata Nadara ja kiittää häntä saamastaan ystävällisestä avusta. Mutta jostakin syystä se tuntui perin mitättömältä ja lapselliselta selitykseltä siihen nähden, että hän oli hylännyt hyvin mahdollisesti ainoan tilaisuutensa palata sivistysmaailmaan.
Lopullisesti hän päätteli menetelleensä narrimaisesti. Mutta sittenkin hän kävellessään hyräili hilpeätä säveltä, ja hänen sydämensä sykähteli onnentunteesta ja riemullisesta odotuksesta, vaikka hän ei olisikaan voinut ilmaista, mitä hän odotti.
Yhden asian hän oli päättänyt: seuraavan päivän aamuna hän olisi matkalla Nadaran kylään. Sinä päivänä raakalaisista saamainsa kokemusten nojalla hän uskoi jotakuinkin pelotta voivansa uhmailla Lättäjalkaa ja Korthia.
Kuta enemmän hän sitä ajatteli, sitä keveämmäksi kävi hänen mielensä — sitä hän ei jaksanut ymmärtää. Hänen olisi pitänyt vaipua mitä synkimpään epätoivoon, sillä olihan hän äsken hylännyt mahdollisuuden palata kotiin, ja olihan hänen päivän tai parin perästä mentävä hurjan Lättäjalan ja väkevän Korthin kylään. Mutta sittenkin hänen sydämessään soi ylistys.
Waldo ei nähnyt merkkiäkään aikaisemmin samana päivänä häntä hätyyttäneistä olennoista liikkuessaan varovasti metsässä tai mennessään niiden vähäisten tasankojen ja nurmikkojen poikki, joita oli valtameren ja hänen luolansa välisen matkan varrella. Mutta usein hänen ajatuksensa suuntautuivat villeihin ja hänen aamullisiin seikkailuihinsa, ja lopputuloksena hänelle selvisi, että hänen varuksensa olivat puutteelliset, minkä hänen äskeinen taistelunsa teki räikeän selväksi.
Kahdessa suhteessa olikin parannus helppo. Toinen oli kilven puute. Jos hänellä olisi ollut sellainen suojus, olisivat villien sinkoamat kivet olleet hänelle verrattain vähän vaarallisia.
Toinen oli miekka. Jos hänellä olisi ollut miekka ja kilpi, olisi hän voinut ihan turvallisesti päästää viholliset hyvin likelle ja sitten perin helposti lävistää heidät.
Tämän uuden ajatuksen tähden oli hänen, siirrettävä suunnitelmainsa toteuttaminen tuonnemmaksi. Hänen oli valmistettava sekä kilpi että miekka, ennenkuin hän lähtisi Lättäjalan kylään. Waldon suunnitellessa ja miettiessä oli kotimatka edistynyt hitaasti, joten aurinko oli jo laskenut hänen ehtiessään viimeiseen, syvään rotkoon, jonka toisen laidan takana hänen kallioasuntonsa sijaitsi. Rotkon pohjalla oli jo ihan pimeä, vaikka ympäröiviä kukkuloita vielä verhosikin himmeä hämärä.
Hän oli kavunnut melkein päähän saakka viimeisen jyrkän polun, joka vei hänen matkansa määrään, kun hänen yläpuolellaan alkoi häämöttää tummenevaa taivasta vastaan kuvastuva, kookas, musta, kyyröttävä hahmo, jonka keskellä hehkui kaksi tulista palloa.
Se oli Nagoola, joka anasti ainoan rotkosta harjanteen laelle vievän polun keskikohdan.
»Olin vähällä unohtaa sinut, Nagoola», jupisi Waldo Emerson. »En olisi mitenkään voinut lähteä matkalleni ensin haastattelematta sinua, mutta olisin toivonut sen tapahtuvan toiseen aikaan ja toisessa paikassa. Siirretään se päivää tai paria tuonnemmaksi», lopetti hän ääneensä. Mutta Nagoolan ainoa vastaus oli uhkaava murina. Waldosta tuntui aika ilkeältä.
Hän ei olisi voinut osua vastakkain ison, mustan pantterin kanssa epäedullisempaan aikaan eikä pahemmassa paikassa. Oli liian pimeä Waldon ihmissilmille, otus oli hänen yläpuolellaan ja hän itse jyrkällä rinteellä, joka suotuisimmissakin oloissa tarjosi vain perin pettävän jalansijan. Hän koetti hätistää hirveätä petoa tiehensä kiljumalla ja tekemällä uhkaavia liikkeitä, mutta Nagoola ei säikkynyt.
Sensijaan se ryömi hitaasti eteenpäin, hivuttaen notkeata ruhoaan tuuman tuumalta pitkin kalliopolkua, kunnes se oli vartoavan miehen kohdalla noin neljän metrin päässä hänestä.
Kuusi kuukautta aikaisemmin Waldo olisi jo aikoja sitten kirkuen kiitänyt meteorin tavoin alapuolella olevan rotkon pohjalle. Että hänessä oli tapahtunut ihmeellinen muutos, siitä oli todistuksena se, ettei häneltä päässyt pelokasta äännähdystäkään ja ettei hän suinkaan paennut, vaan eteni tuuma tuumalta ylöspäin yläpuolellaan kyyröttävää, uhkaavaa petoa kohti. Keihäänsä kärjen hän piti suunnattuna hieman otuksen ilkeästi välkkyvien silmien alapuolelle.
Hän oli kuitenkin ehtinyt siirtyä ylöspäin vain neljä tai viisikymmentä sentimetriä, kun kauhea peto päästi kammottavan karjaisun ja heittäytyi hänen kimppuunsa.
Raskaan ruhon törmähdyksestä Waldo suistui taaksepäin rinnettä alas, ja
Nagoola meni hänen muassaan.
Kynsien, repien ja raastaen kieriskelivät mies ja peto hyppelehtien kalliorinnettä alaspäin, pysähtyen lähelle rotkon pohjaa paksun puun runkoa vasten.
Ärinä ja kiljunta taukosivat, repivät käpälät ja kädet raukesivat. Pian kohosi troopillinen kuu kallion harjan ylitse ja katseli pientä, sekavaa rykelmää, jossa mies ja peto viruivat hievahtamatta painautuneina vankkaa puunrunkoa vasten lähellä pimeän rotkon pohjaa.
SEITSEMÄS LUKU
Etsivä Thandar
Pitkään aikaan ei näkynyt elonmerkkiä tuossa oudossa kasassa, jossa oli sekaisin lihaa, luita, jänteitä, kiiltävän mustia karvoja, pitkiä, keltaisia hiuksia ja verta. Mutta aamun sarastaessa alkoi läjän alaosa hieman liikahdella, vähäistä myöhemmin kuului voihkaisu, ja sitten oli jälleen kaikki hiljaista useita minuutteja.
Äkkiä se liikahti uudelleen, tällä kertaa tarmokkaammin, ja useiden ponnistusten jälkeen työntyi kasan alta näkyviin keltainen, veren tahraama, takkuinen pää. Huumautunut ja silvottu Waldo tarvitsi lähes kokonaisen tunnin selviytyäkseen Nagoolan sekavasta syleilystä.
Kompuroituaan vihdoin pystyyn hän näki ison kissaeläimen viruvan kuolleena edessään. Sen sileästä, mustasta rinnasta törrötti keihään katkennut varsi.
Peto oli ilmeisesti elänyt vain minuutin murto-osan syöksyttyään miehen kimppuun, mutta silläkin vähällä ajalla se oli tehnyt kauheata jälkeä valtavilla kynsillään, vaikka Waldon onneksi vankat leukapielet eivät olleet osuneet häneen.
Miehen ruskeaan ihoon oli uurrettu kammottavia, rinnasta polviin saakka ulottuvia haavoja. Ne olivat pedon voimakkaiden takakäpälien piirtämiä.
Hän sai kiittää hengestänsä sitä, että ottelu sattui jyrkällä rinteellä eikä tasaisella maalla; se näytti ihan varmalta, sillä heidän kieriessään vierua alaspäin ei Nagoola ollut voinut raapia häntä lainkaan tehokkaasti.
Kun Waldo katsahti itseensä, säikähti hän aluksi hirveännäköisiä haavojaan. Mutta kun hän lähemmin tarkastettuaan näki niiden kaikkien olevan vain pintanaarmuja, käsitti hän, etteivät ne olisi lainkaan vaarallisia, jolleivät ne ärtyisi. Hänen kaikki luunsa ja lihaksensa olivat helliä murjomisesta ja putoamisesta, ja itse haavat olivat kipeät, miltei sietämättömät, kun joku liike venytti tai raotti niitä. Mutta tuskistansa huolimatta hän hymyili silmäillessään jo kauan sitten kehnoiksi kuluneiden housujensa jätteitä.
Hänen aikoinaan upean muodikkaista housuistaan ei ollut jälellä riekalettakaan — pantterin terävät kynnet olivat täydentäneet ajan ja okaisten pensaiden niin hyvin aloittaman työn. Ja niiden liinaisesta kumppanista — valkeasta matkailupaidasta — oli jälellä ainoastaan kaulus ja kämmenenkokoinen, takana riippuva repale.
»Luonto on ihmeellinen tasoittaja», mietti Waldo. »Se ilmeisesti kammoaa teennäisyyttä samoin kuin tyhjää tilaa. Nyt tarvitsen sinua todenteolla», lisäsi hän, katsoen Nagoolan mustaa, kaunista turkkia.
Kivuistaan huolimatta Waldo kömpi luolaansa, valitsi siellä olevasta kokoelmastaan pari teräväsärmäistä kiveä ja palasi Nagoolan luokse.
Jätettyään sinne työvälineensä hän meni rotkon pohjalle, jossa virtaavassa, pienessä, kristallinkirkkaassa purossa hän pesi haavansa. Sitten hän lähti taaskin surmaamansa pedon luokse.
Ponnisteltuaan hyvin ankarasti puoli päivää Waldo sai nyljetyksi pantterin taljan, jonka hän vaivoin raahasi luolallensa. Sen edustalle hän vaipui lopen uupuneena kykenemättä edes ryömimään sisälle.
Seuraavana päivänä Waldo muokkasi taljan sisäpintaa, poistaen terävällä kivellä kaikki lihahiukkaset, jotta ei olisi mädäntymisen vaaraa.
Hän oli vieläkin hyvin heikko ja hänen ruumiinsa hellä, mutta hän ei sietänyt ajatellakaan, että hän menettäisi taljan, jonka hankkiminen oli tullut hänelle niin kalliiksi.
Kaaputettuaan nahasta viimeisetkin lihan jätteet hän ryömi luolaansa ja pysytteli siellä kokonaisen viikon, käyden ulkosalla ainoastaan ruokaa ja vettä noutamassa. Senjälkeen hänen haavansa olivat melkein parantuneet, ja hän oli täysin tointunut jäykkyydestään ja seikkailun aiheuttamasta järkytyksestä, joten hän silmäili kaunista voitonmerkkiänsä todella riemuiten ja nauttien.
Aina kun hän kuvitteli sitä aikaa, jolloin hän olisi saanut sen valmiiksi vyötettäväksi lanteilleen, hän näki itsensä, ei omilla silmillään, vaan sillä tavoin kuin hän arveli erään toisen arvostelevan häntä, ja se toinen oli Nadara.
Useita päiviä Waldo kaaputti ja hakkasi laajaa taljaansa, kuten hän oli nähnyt luolamiesten tekevän sinä lyhyenä hetkenä, jona hän oli Nadaran seurassa tarkkaillut heitä metsänreunasta Lättäjalan kylän edustalla. Vihdoin hän sai siitä vaivojensa palkkioksi nahan, kyllin notkean hänen suunnittelemakseen alkeelliseksi pukimeksi.
Hän leikkasi siitä irti noin kolmen sentimetrin levyisen kaistaleen muodostaakseen siitä kannatusvyön. Sillä hän kiinnitti mustan taljan vyötäisilleen, pujotti toisen kätensä sitä varten nahan yläreunaan tekemästään reiästä. Käännettyään etukäpälät eteenpäin rinnalleen hän veti ne ristiin ja sitoi ne kiinni estämään verhoa putoamasta pois hänen yläruumiinsa yltä.
Hyvin kopeana Waldo ylvästeli uudessa, komeassa asussaan. Hän ylpeili kunnostaan, joka oli taljan hänelle hankkinut — rahvaanomaisesta, karkeasta, raa'asta ruumiillisesta kunnosta — juuri siitä ominaisuudesta, jota hän kuusi kuukautta sitä ennen oli arvostellut ylhäisen halveksivasti.
Sitten Waldo syventyi muovaamaan miekkaa, uutta keihästä ja kilpeä. Kaksi ensimmäistä oli verrattain helposti tehty — hän sai ne molemmat valmiiksi puolessa päivässä. Ja viiden sentimetrin levyisestä pantterinnahan kaistaleesta hän teki miekkavyön, joka kulki oikean olan ylitse ja kannatti miekkaa vasemmalla kupeella. Mutta kilpi aluksi uhitteli hänen vähäistä kätevyyttään ja äsken herännyttä kekseliäisyyttään.
Pienistä oksista ja ruohoista hänen vihdoin lähes viikon kestäneen aherruksen jälkeen onnistui kutoa karkeatekoinen, soikea, lähes metrin pituinen ja noin kuudenkymmenen sentimetrin levyinen kilpi, jonka hän verhosi useiden surmakivillään kaatamiensa pikku otusten nahoilla. Kilven sisäpuolelle kiinnitetty nahkahihna piti sitä hänen vasemmassa käsivarressaan.
Sen valmistuttua Waldo tunsi olevansa paremmassa turvassa, kun villit, joita hän pian alkavalla retkellään varmasti kohtaisi, häntä vinhasti kivittäisivät.
Vihdoin koitti lähtöaamu. Waldo nousi samanaikaisesti auringon kanssa, kävi aamukylvyssään muutaman metrin päässä luolastansa kumpuavassa viileässä lähteessä, nouti merimiehen lahjoittaman partaveitsen, ajoi pois niukan, keltaisen partansa ja leikkasi keltaiset hiuksensa niin lyhyiksi, etteivät ne enää valuneet hänen olkapäilleen ja silmilleen.
Sitten hän kokosi aseensa, vieritti kivijärkäleet luolan suuaukolle, käänsi selkänsä vaatimattomalle kodilleen ja lähti pientä puroa myöten laskeutumaan kaukaiseen laaksoon, joka metsässä kaarteli Lättäjalan ja Korthin kallioiden editse.
Kun hän keveästi asteli huimaavalla polulla ja hyppeli kielekkeeltä toiselle laskeutuessaan peloittavia jyrkänteitä, joita myöten puro kohisi, olisi häntä saattanut luulla joksikin alkuaikojen uudelleen ruumiillistuneeksi metsästäjäksi, jonka villistä verestä polveutuivat kokonaisen maailman soturit ja voimamiehet.
Kookas, vankkalihaksinen, ruskettunut vartalo, kirkkaat, säteilevät silmät, pään pysty asento, miekka, keihäs ja kilpi olivat kaikki jyrkkänä vastakohtana sille heikolle ja avuttomalle olennolle, joka kuusi kuukautta aikaisemmin oli kieriskellyt rantahietikolla, hikoillen ja kirkuen kauhusta. Ja sittenkin se oli sama mies.
Sen, mitä toinen hyväätarkoittava, mutta harhaantunut nainen oli tukahduttanut, oli toinen virittänyt, ja molempien vaikutuksen lopputuloksena oli paljoa hienompi miehuuden edustaja kuin kumpikaan olisi yksin voinut kehittää.
Kolmannen päivän iltapuolella Waldo saapui niiden kallioiden vastassa olevaan metsään, joilla Nadaran koti sijaitsi. Hän hiipi varovasti puulta puulle, kunnes saattoi kenenkään näkemättä katsella korkeata mehiläiskennomaista seinämää.
Siellä oli elotonta ja autiota. Luolien aukot ammottivat murheellisina ja hyljättyinä. Sikäli kuin Waldo saattoi nähdä ei millään suunnalla ollut elon merkkiäkään.
Hän poistui metsästä, meni aukeaman poikki ja lähestyi kalliota. Nyt hänellä oli eränkävijän valpas katse, ja hän huomasi aikomansa selviksi syöpyneillä poluilla kasvavan nuorta ruohoa. Sen enempiä todistuksia hän ei tarvinnut ollakseen varma siitä, että luolat oli hylätty ja että se oli tapahtunut jo joku aika sitten.
Hän kävi tarkastamassa useita kallioasumuksia. Kaikista hän sai saman mykän vahvistuksen jo ulkona ilmenneelle seikalle — kylä oli tyhjennetty hätäilemättä ja hyvässä järjestyksessä. Kaikki arvokas oli viety pois — ainoastaan muutamia rikkinäisiä tarvekaluja oli jälellä osoittamassa, että siellä oli joskus ollut ihmisten asuinsijoja.
Waldo oli lopen ymmällä. Hänellä ei ollut hämärintäkään aavistusta, miltä suunnalta hänen piti etsiä. Iltapäivän loppuosan hän harhaili kallioseinämän ulkonemilla, käväisten milloin missäkin luolassa.
Mikähän niistä oli ollut Nadaran? Hän koetti mielessään kuvitella tytön elämää tässä karkeassa, alkeellisessa ympäristössä, kansansa keskuudessa, eläintämuistuttavien miesten ja naisten parissa. Nadara ei tuntunut sopivan ympäristöönsä eikä kansaansa. Waldo oli varma, että tyttö oli täällä oudompi kuin Lättäjalka olisi ollut jossakin Back-lahden seurustelusalissa.
Kuta enemmän hän ajatteli Nadaraa, sitä surullisemmaksi hän muuttui. Hän koetti uskotella itselleen sen olevan pelkästään pettymystä, koska hän ei ollut suunnitelmainsa mukaan saanut kiittää tyttöä hänen osoittamastaan ystävällisyydestä eikä näyttää, ettei hänen luottamuksensa Waldon uljuuteen ollut osunut väärään. Mutta aina hän havaitsi ajatuksiensa kiertyvän Nadaraan pikemminkin kuin hänen seikkailunsa luulotellun tarkoituksen ympärille.
Sinä yönä hän nukkui hylätyissä luolissa ja lähti seuraavana aamuna jälleen etsimään Nadaraa. Kolme päivää hän haeskeli pienessä laaksossa, mutta turhaan. Siellä ei ollut jälkeäkään mistään muusta kylästä.
Sitten hän siirtyi toiseen, edellisestä pohjoiseen olevaan laaksoon. Viikkokausia hän samoili sinne tänne vaivojensa palkkioksi edes näkemättä ainoatakaan inhimillistä olentoa.
Eräänä päivänä kohta keskipäivän jälkeen noustuansa erään harjanteen laelle tutkimaan uusia laaksoja hän äkkiä joutui vastakkain rotevan, karvaisen miehen kanssa. Molemmat pysähtyivät, ja karvapeitteinen muljautteli pieniä, ilkeitä silmiään.
»Minä voin tappaa sinut», ärisi villi.
Waldoa ei vähääkään haluttanut otella — hän oli etsimässä tietoja. Mutta miehen kerkeä tervehdys pyrki hymyilyttämään häntä. Ihan saman tervehdyksen hän oli saanut Sagilta, surmaajalta, käydessään viimeistä kertaa rannikolla.
Se luiskahti näiltä kehittymättömiltä miehiltä yhtä kerkeästi ja liukkaasti kuin »hyvää huomenta» lähtee ihmisten huulilta sivistyneiden rotujen keskuudessa. Mutta hän tajusi, että viimemainittujen parissa sillä kuitenkin oli vastineena jäykkä tuijotus, jonka toisilleen oudot anglosaksilaisen rodun miehet luovat toisiinsa.
»Meillä ei ole mitään riitaa keskenämme», vastasi Waldo. »Ollaan ystävyksiä.»
»Sinua peloittaa», herjasi karvainen olento.
Waldo osoitti mustaa talja-asuaan.
»Kysy Nagoolalta», kehoitti hän.
Mies katsahti hänen voitonmerkkiinsä. Sen kelvollisempaa todistusta miehen uljuudesta oli mahdoton kuvitella. Hän astui askeleen likemmäksi tarkastaakseen sitä huolellisemmin.
»Täysikasvuinen ja ihan terve», jupisi hän itsekseen. »Tämä ei ole tautiin kuolleelta ruholta nyljetty, kulunut ja kapinen talja.»
»Miten sinä surmasit Nagoolan?» tiedusti hän sitten äkkiä.
Waldo viittasi keihääseensä, veti sitten taljan syrjään ja näytti ruumiissaan olevia helakoita, äskenparantuneita naarmuja.
»Kohtasimme toisemme pimeässä kallion laella. Peto oli yläpuolellani. Saavuttuamme rotkon pohjaan Nagoola oli kuollut. Mutta se oli mitätön tapaus Thandarille. Minä olen Thandar.»
Waldolla oli oikeaanosunut aavistus, että vähäisellä kerskauksella olisi hyvä vaikutus kehittymättömän olennon älyyn, eikä hän erehtynyt.
»Mitä tekemistä sinulla on täällä minun maassani?» kysyi mies, mutta hänen sävynsä ei ollut niin röyhkeä kuin aikaisemmin.
»Etsin Lättäjalkaa ja Korthia — ja Nadaraa», ilmoitti Waldo.
Toisen silmät soukkenivat.
»Mitä heistä tahdot?» tiedusti hän.
»Nadara oli hyvä minua kohtaan — tahdon palkita häntä.»
»Entä Lättäjalka ja Korth — mitä heistä?» tiukkasi mies.
»Minulla on heille asiaa. Heidät tavattuani järjestän sen», vastasi Waldo vältellen, sillä hän oli huomannut miehen silmissä kavalan ilmeen, josta hän ei pitänyt. »Osaatko opastaa minut heidän luokseen?»
»Osaan kyllä neuvoa sinulle, missä he ovat, mutta en itse ole matkalla sinne», virkkoi mies. »Edettyäsi kolme päivää auringon laskuun päin joudut Lättäjalan kylälle. Siellä tapaat myöskin Korthin — ja Nadaran.» Sen pitemmittä puheitta raakalainen kääntyi lönkyttämään itään päin.
KAHDEKSAS LUKU
Nadara jälleen
Waldo tarkkaili poistuvaa miestä, ja hänen mielensä teki lähteä toisen jälessä, sillä hän ei suinkaan uskonut, että veitikka oli ollut täysin vilpitön häntä kohtaan. Miksi mies ei ollut suora, sitä Waldo ei aavistanut, mutta siitä huolimatta oli villin käytöksessä ollut epämääräinen vilpillisyyden tuntu, joka oli pannut hänet aprikoimaan.
Waldo jatkoi kuitenkin etsintämatkaansa länttä kohti, laskeutuen kukkuloilta syvään laaksoon, jonka pohjalla kasvoi sakeata ja sekavaa troopillista viidakkoa.
Tunkeuduttuansa sen lävitse puolisentoista kilometriä hän saapui leveän, hitaasti juoksevan joen partaalle. Sen vesi oli sakeata liejusta; se ei ollut kirkasta, helmeilevää ja houkuttelevaa kuten kauempana etelässä virtaavien pienten vuoristopurojen vesi oli sekä vuorilla että laaksoissa.
Waldo eteni joen vartta myöten luoteiseen suuntaan, etsien kahlaamoa. Jyrkät, mutaiset äyräät eivät tarjonneet kiinteätä jalansijaa, joten hän ei uskaltanut yrittää ylimenoa, ennenkuin olisi varma pääsevänsä vaaratta maihin vastaisella rannalla.
Parin sadan metrin päässä siitä kohdasta, jossa hän oli tullut joelle, hän tapasi leveän, veteen vievän polun, ja toisen puolen äyrääseen oli syöpynyt samanlainen polku.
Tässä ilmeisesti oli hänen etsimänsä kahluupaikka, mutta hänen kääntyessään veteen päin hänen katseensa osui jälkiin, joita oli paljon — sekä ihmisten että eläinten.
Waldo kumartui silmäilemään niitä yksityiskohtaisesti. Tuossa oli Nagoolan leveiden käpälien jäljet, tuossa lukemattomien nakertajain pieniä jälkiä, mutta niiden seassa oli sekä vanhoja että tuoreita ihmisenjälkiä kumpaankin suuntaan.
Joukossa oli täysikasvuisten miesten isojen, lättäjalkojen jälkiä sekä naisten ja lasten pienempien, mutta samoin latuskaisten jalkojen jälkiä. Yksiin jälkiin hänen katseensa kuitenkin kohdistui erikoisesti.
Ne oli painanut viimeistellyn kaunis jalka, joka oli selvästi kaareva. Kuten monet muut olivat nekin tuoreet, ja kuten muut verekset jäljet veivät nekin ensin jokeen ja sitten pois sieltä ikäänkuin niiden painaja olisi käynyt noutamassa vettä ja palannut sitten sinne, mistä oli tullutkin. Waldo tiesi, että joelta poispäin vievät jäljet olivat tuoreemmat, koska niillä kohdin, missä jäljet sattuivat päällekkäin, kahlaamosta tulevat jäljet olivat aina päällimmäisinä.
Jälkien lukuisuus osoitti, että ne oli jättänyt suurehko heimo, ja niiden tuoreudesta saattoi päättää, että heimo majaili lähistöllä.
Vain hetken emmittyään Waldo teki päätöksensä ja pyörsi sitten poispäin joelta ja juoksi ripeätä hölkkää viidakon lävitse koukertelevaa polkua pitkin. Juuri kumpujen läheisyydessä se kääntyi pois viidakosta ja suuntautui kiemurrellen niiden harjalle.
Hän havaitsi noudattamansa polun kumpujen ylitse mennessään sivuuttavan muutamien metrien päästä sen paikan, jossa hän vähän aikaisemmin oli kohdannut luolamiehen. Mies oli ilmeisesti ollut palaamassa joelta nähdessään Waldon.
Nuori mies erotti, missä villin jäljet erosivat polusta, ja seurasi niitä sille kohdalle, jossa mies oli seissyt keskustellessaan Waldon kanssa. Sieltä ne veivät itäänpäin vähän matkaa ja kaarsivat sitten äkkiä pohjoiseen, yhtyen polkuun.
Waldo huomasi, että heti kun mies oli varmasti ennättänyt pois muukalaisen näkyviltä ja kuuluvilta, hän oli lähtenyt vinhasti juoksemaan. Kun raakalaisella oli kaksi tuntia ennakkoaikaa, oli Waldon riennettävä, jos hänen oli mieli saavuttaa toinen.
Miksi hän halusi saavuttaa villin, sitä hän ei miettinyt, mutta mahdollisesti hän vaistomaisesti tunsi, että jörö olento osaisi antaa hänelle paljon enemmän ja täsmällisempiä tietoja kuin oli antanut. Eikä Waldo myöskään saanut mielestään naisenjalan painamia, siroja jälkiä. Se oli tietenkin typerää, ja hän itse tajusi sen selvästi. Mutta yhtäkaikki hän hupsun itsepäisesti kuvitteli, että ne oli jättänyt luolatyttö — Nadara.
Kaksi tuntia hän ravasi itsepintaisesti pitkin polkua, joka enimmäkseen oli selvästi näkyvissä. Paikoitellen se tietysti koetteli hänen vainoamiskykyänsä, mutta kaartamalla niiden kohtien ympäri laajoissa ympyröissä hän aina löysi jäljet uudelleen.
Hän oli laskeutunut kukkuloilta ja joutunut harvaan metsään, jossa polku tyyten häipyi puiden juuria verhoavaan sammalmattoon. Äkkiä hän hätkähti kuullessaan kirkaisun — naisen kirkaisun — ja kahden miehen kiukkuisen käheitä, syviä kurkkuääniä.
Waldo kiiruhti ääniä kohti ja sai näkyviinsä hälyn aiheuttajat pienellä aukeamalla, joka oli melkein piilossa ympäröivien pensaiden keskellä.
Kammottavassa näytelmässä oli kolme esiintyjää — karvainen otus, joka raahasi vastustelevaa tyttöä pitkästä, mustasta tukasta, ja vanha mies, joka seurasi perässä, samalla hokien tehottomia vastalauseita nuorta naista uhkaavaa väkivaltaa vastaan.
Kukaan heistä ei huomannut heidän luoksensa juoksevaa Waldoa, ennenkuin hän oli ihan likellä. Sitten tyttöä kiskova raakalainen katsahti tulijaan, ja Waldo tunsi hänet samaksi vintiöksi, joka oli lähettänyt hänet taivaltamaan länteen päin aikaisemmin samana päivänä.
Samassa hän myöskin näki, että tyttö oli Nadara.
Sinä lyhyenä aikana, jonka hän tarvitsi tuntemiseen, karisi Waldo Emerson Smith-Jonesin sydämestä, mielestä ja sielusta viimeisiä rippeitä myöten koko se sivistyksen ja hienouden kerrostuma, jonka muodostuminen oli vaatinut lukemattomia miespolvia, ja hän muuttui ensimmäisen inhimillisen esi-isänsä kaltaiseksi, aikakausien takaiseksi, kehittymättömäksi pedoksi.
Punainen, hurmeinen utu väikkyi hänen silmissään, kun hän karkasi tavoittamaan sen raakalaisen kurkkua, joka armottomin, säälimättömin kourin oli tarttunut Nadaraan.
Hänen huulensa virnistyivät äkäiseen irvistykseen, joka paljasti hänen kauan käyttämättä olleet torahampaansa.
Hän unohti miekan, kilven ja keihään.
Enää hän ei ollut ihminen, vaan hirvittävä peto. Ja karvainen otus, joka näki muutoksen, kalpeni ja peräytyi pelosta.
Mutta hän ei voinut välttää kurkkuunsa pyrkivän, raivoisan olennon mielipuolisen vimmaista hyökkäystä.
Vähän aikaa he painiskelivat pystyssä, ponnahdellen ja heilahdellen sinne tänne, ja kellahtivat sitten maahan — karvainen allepäin.
Kieriskellen, repien, ja purren he tappelivat kummankin koettaessa saada toisesta murhaavaa otetta.
Kerran toisensa jälkeen upposivat ennen turhan tarkasti hienostelleen bostonilaisen hampaat hänen vastustajansa rintaan ja olkapäihin, mutta alkuperäisen vaistonsa kannustamana hän tavoitteli toisen kurkkua.
Tyttö ja vanhus olivat vetäytyneet sivuun katselemaan kamppailua turvaisesta paikasta. Nadaran silmät olivat levällään ihastuksesta.
Hänen hennot, ruskettuneet kätensä olivat tiukasti painetut kiivaasti huohottavaa rintaa vasten hänen seisoessaan hieman etukumarassa huulet raollaan tarkkaillen ottelun kaikkia yksityiskohtia.
Niin, mutta taisteliko keltatukkainen jättiläinen tosiaankin saadaksensa hänet omakseen vai ainoastaanko suojellaksensa häntä, koska hän oli nainen?
Sikäli kuin hän Waldoa tunsi, saattoi hän helposti kuvitella Waldon kiihokkeena olevan yksinomaan jonkun omituisen velvollisuuden tunteen, jota mies kyllä saattoi tuntea, sen hän käsitti, vaikka ei itse jaksanutkaan sitä ymmärtää.
Siinäpä se! Juuri niin oli asianlaita, ja voitettuaan kilpailijansa Thandar taaskin juoksisi tiehensä, kuten oli tehnyt kuukausia sitten. Sitä ajatellessaan Nadara tunsi punastuvansa harmista ja nöyryytyksestä. Ei! Mies ei ikinä saisi tilaisuutta toistaa sitä kauheata loukkausta.
Salliessaan ajatustensa viipyä siinä nöyryyttävässä hetkessä, jolloin hänelle oli selvinnyt, että Thandar oli karannut hänen luotaan ihan hänen kotinsa kynnyksellä, Nadara huomasi vihaavansa häntä yhtä kiihkeästi kuin oli vihannut kaikkina näinä pitkinä välikuukausina. Se viha oli melkein haihtunut, kun hän vähän aikaa sitten oli nähnyt Waldon syöksyvän esiin pensaikosta riistääkseen hänet inhoittavan rääkkääjän kynsistä.
Waldo ja hänen vastustajansa raastoivat yhäti toisiaan turhaan koettaessaan tuottaa toiselle rampaavan vamman tai tappaa hänet. Luolamiehellä oli jättiläislihaksistaan tuskin vähääkään etua otellessaan vikkelän, vaikka hieman heikomman ahdistajansa kanssa.
Karvaotus käytti hampaitansa menestyksellisemmin, raadellen pahasti
Waldoa, josta vuoti verta yli kymmenestä haavasta.
Molemmat alkoivat heikontua, ja katselevasta tytöstä näytti nuori mies ensinnä sortuvan molempia rasittaneista kirveistä ponnistuksista. Hän astahti askeleen eteenpäin, kumartui ja otti maasta kiven.
Heikkoine voimineen hän kykenisi kallistamaan vaa'an kummalle puolelle halusi — ripeä isku toisen päähän antaisi vastustajalle sen vähäisen edun, joka tuottaisi kuoleman iskunsaaneelle ottelijalle.
Taistelijat olivat taaskin ponnistautuneet pystyyn, kun hän lähestyi ase koholla.
Samassa silmänräpäyksessä, jona kivi lähti hänen kädestään, miehet pyörähtivät täyskäännöksen ympäri, joten Waldon kasvot joutuivat häneen päin, ja ennenkuin kivi osui Waldon kasvoihin, näki hän Nadaran heittoasennossa ja tytön kasvoilla vihan ja inhon ilmeen.
Sitten hän meni tajuttomaksi ja vaipui maahan, kiskoen muassaan luolamiehen, jonka kurkkuun hänen sormensa olivat juuri silloin puristuneet.