Luonnon lapsia: 4-näytöksinen huvinäytelmä

LUONNON LAPSIA

4-näytöksinen huvinäytelmä

Kirj.

MAIJU LASSILA

Helsingissä, Suomalainen Kustannus-O.Y. Kansa, 1912.

HENKILÖT:

 Jukka, tukkilainen.
 Pirkka, hänen morsiamensa.
 Vänni, ikämies.
 Rokka Leena, tukkilaisten emäntä.
 Jutikka, Pirkan isä.
 Lotta, Pirkan äiti.
 Ella, mustalaisvaimo.
 Ulla, mustalaistyttö.
 Junnu, Ullan isä.
 Feda, Ullan sulhanen.
 Saku, tukkilainen.
 Heili, Sakun morsian
 Hessu, Ellan sulhanen.
 Jorri, Niku, Häkki y.m. tukkilaisia, mustalaisia ja kylän väkeä.

Ensimäinen näytös.

Ukko Jutikan tupa. Jutikka makaa penkillä mahallaan.

LOTTA (Veisaa virsikirjasta, haikeasti):

Ma oon kuin ruusunen tai kedon kukkainen: kukoistan täällä hetken, siks' kunnes päätän retken.

JUTIKKA (Nousee istumaan. Haukottelee). Hoh-hoo-ii!… Haukottaapa tämä vielä… Eikö häntä liene tullut kylliksi asti maatuksi.

LOTTA. No mitäpä hyötyä tuota nyt sitte on eto herkusta kuin unesta… Jos tuota nyt vähä vähemmällekin jäisit… Ei sillä paljaalla unella ihminen taivaasen pääse.

JUTIKKA. Ka eipä sillä.. (Ryhtyy tupakkaa panemaan) Tupakatkin ovat tässä lopussa.

LOTTA (Jatkaa omaa puhettansa, kuin itsekseen nurkuen). Onkin tässä koko talo kuin kuollut… Kuka nukkuu ja kuka torkkuu, niin jotta ei enää elävää sielua tunnu olevan koko talossa.. (Ottaa ompeluksensa) Syntikö tuo sitte niin painostanee kaikkia, vai mikä hänessä nukuttanee…

JUTIKKA. Se tää kevät painostaa, kun ilmat alkavat lämmitä… vaikka ei olisi syntiäkään.

LOTTA (Haukottelee). Tarttuupa tuo haukotus näkyy vielä minuunkin (Pujottaa rihmaa neulan silmään) Eikä häneen tule edes ihmisiä käymään, jotta toki tuo enin uni menisi pois.

JUTIKKA. Ka pitihän sen Vännin tulla tähän tästä Pirkasta puhumaan… Vaikka eipä tuota näy tulevan… Se siellä myllymatkalla otti siitä puheeksi.

LOTTA. Se Antti Vännikö?

JUTIKKA. Se… Sen eukon kuolemasta jo tuleekin se lesken vuosi menneeksi.

LOTTA. Ihanko se sitte tosissaan siitä puhui… tästä Pirkasta?

JUTIKKA. Ka mitäpäs hän siitä muuten… Sanoi jo kevättyöt olevan tehdyt, niin sanoi jotta joutaa tästä nyt niistäkin asioista keskustelemaan. (Hetken päästä) Ja onhan sillä Vännillä hyvä talo, ja muutenkin on siivo mies… Eikä sitte hätyytä tästä konnun velasta.

LOTTA. Vai jo se Vänni puhui!… Vaikka meneppä näiden rikkaiden puheisiin luottamaan. (Vetäsee säiettä) Ja mikäpä kiire tuolla Pirkalla vielä onkaan!… On tässä hänelle työtä kotonakin.

PIRKKA (Tulee kamarista tukka hajalla, kampuupuuhissa). Kuka hän lienee kaksi piitä kammasta katkaissut!

JUTIKKA (Kuin itsekseen toistellen). Hyvä… hyvä talohan sillä on…
Antti Vännillä.

LOTTA (Pirkalle). Huolisitkos sinä, Pirkka, siitä… jos se tosissaan ottaisi?

PIRKKA (Oudostuen). Kestä?

JUTIKKA. Ka siitä Vännistä.

PIRKKA. Siitä ukko Vännistäkö?

LOTTA. Ka siitä Antista.

PIRKKA. Pyh!… No johan minä nyt huolisin vanhasta ukosta!…
Mokomastakin hyvästä!

JUTIKKA. Eipä sillä ole vielä täyttä kuuttakymmentäkään… Vännillä (taputtelee savuja piipustansa).

LOTTA (Kuin itsekseen nuristen). Mikähän lienee tässä velkauttannakin ihmisen silmiä ja korvia myöten… vanhoilla päivillään.

JUTIKKA. Ei… ei ole vielä kuin vähä yli viidenkymmenen Vännillä ikää!

PIRKKA (Hyräilee):

Lammen laineet leikkivät niin kuin pienet lapset

(Purasee punaisen lettirihman poikki)

ja mun ovat iloni hajallaan kuin hapset.

JUTIKKA (Jatkaa omaa puhettaan). Ja vanhempipa se tämmöiset asiat yleensäkin ymmärtää paremmin kuin nää nuoret…

PIRKKA (Kertaa, pankolle kampaamaan istahtaen, hyräillen puoliääneen):

Ja mun ovat iloni hajallaan kuin hapset.

Ah tuo tukkakin!… On vanunut, kun jäi illalla laittamatta!

JUTIKKA. Ja rikas talo on vielä… Eikä entisellekään emännälleen pahaa sanaa puhunut… Vänni.

PIRKKA (Jyrkästi). No en huolisi vain Vännistä… en vaikka hänet voissa paistaisi ja vehnäjauhoissa vierettäisi… Ennen toki ottaisin ensimäisen, joka vain ovesta tähän tupaan tulee.

JUKKA (Tulee Sakun kanssa pitkävarret lapikkaat olalla. Saku juo korvosta). Tämäkö se on lopultakin sen rikkaan Jutikan talo?

LOTTA. Ka tämä Jutikkahan tätä on vielä tässä isännöinyt.

JUTIKKA (Piippuaan selvitellen). Jutikkahan tätä on isännöinyt… taloa.

JUKKA. No mitäs siinä sitte muuta kuin kampsut penkille ja miehet taloon vieraiksi (Viskaa pieksut penkille) Ompa siinä tyttö kuin kukka!… Ja pankolla vaan istuu ja tukkaansa kampaa… Emännälläkö se näin kaunis tyttö on?

PIRKKA (Ynseäksi tekeytyen). Mitäs se sinulle kuuluu… tuntemattomalle miehelle.

JUTIKKA. Ka tämän meidän ämmän tyttöhän se on. (Itsekseen.) Tuota piipun pahennusta kun reistailee!

PIRKKA (Jatkaa omaansa kuin itsekseen). Jokainen itse kauneutensa tietää… ei siinä tarvitse ivata!

JUKKA. Kas, kas sitä emännän tyttöä, kun se on vielä ylpeä… Mutta kannattaakin se näin korean tytön ylpeä olla, kun taitaa vielä olla ainoa tytär talossa ja isän kontu on kuin kylä ja talo on kuin linna… Annas kun istun tänne pankolle jo likemmäksi ja lämmitytän tätä kylmää kuvetta (Istahtaa Pirkan lähelle.)

LOTTA. Tämäpä vasta reilu mies on! Mistä tämä näin reilu vieras oikein on?

JUKKA. Mistäkö on tämä mies?… Luusta ja lihasta, suonista ja pahoista juonista ollaan, Räyringistä tullaan ja tukkijoelle mennään.

PIRKKA (Leikillä, ynseästi). Mhyy… vielä siinä viisastelee!.. (Viskaa tukkaansa hartioilleen) Ikään kuin nyt ei olisi tuommoisia ennen nähty.

JUKKA. No jos on nähty, niin ei ole otettu…

PIRKKA. Kun ei ole huolittu… Noita nyt tuommoisia saisi tästä kylästä vaikka joka hiussuortuvalle!

JUKKA. O-hoh!

SAKU (Kintturemeliään tiukentaen). Se on ylpeä tyttö… On siinä sinulle täksi kesäksi kosimista.

JUKKA. Niinhän ne kuuluvat kaikki tämän pitäjän tytöt olevan olevinansa, mutta se on vain hampaiden tällä puolen se olevinaan olo… Hyvä niistä silti hellu tulee, kun ne kerran tukkipojan morsiameksi asti ehtivät päästä.

JUTIKKA (Suinailee Jukan pieksuja). Vai Räyringistä nämä vieraat ovat!… Kuka siellä Räyringissä näin hyviä pieksuja tekee?

SAKU. Se on koko Räyrinki yhtä suutaria… Tällä Jukallakin syntyy pieksut, kun se vain saa käsiinsä vähä pikilankaa ja naskalin tyngän.. (Kohentaa housujaan kauluksesta) Nahkastakaan ei ole paljon väliä, jos sitä on tai ei.

LOTTA. Ä-hää!… Vai Jukka tämän nimikin vielä on!

SAKU. Jukaksihan ne haukkuvat tätä.

JUTIKKA. Vai Jukaksi haukkuvat! (Suinaa pieksuja tarkemmin) Vai Jukaksi haukkuvat… Hyvä niissä on tuokin ompelus ja malli.

JUKKA. Paljaaksi Jukaksi vain haukkuvat herjat… Entäs mikäs tämän emännän tyttären nimi on?

LOTTA. Pirkkahan se on.

JUKKA (Nykäisee kyynäspäällään Pirkkaa). Kuule Pirkka! Mikä sinun nimesi on?

PIRKKA (Sysää leikillä, nyäisten kyynäspäällään). No!… Etkö kestä siivolla!… Alkaa jo siinä nykiä.

JUTIKKA (Lopettaa pieksujen suinailun). Hyvät… hyvät on pieksut siinä… Saa reittä myöten mennä veteen, eikä kastu.

HUUTO (ulkona). Jutikka hoi!… Onko se Jutikka itse siellä tuvassa?

JUTIKKA (Rientää avaamaan akkunaa. Itsekseen). Kuka siellä tiellä nyt huutaa. (Kovasti, ulos) Kuka siellä huutaa minua?

HUUTAJA. Minähän se… Oletko sinä kotona?

LOTTA. Jos se on se Varilan vävy akkoineen, niin sano jotta et ole kotona… Se tulee siihen taas kahvia vahtimaan!

JUTIKKA (Huutaa ulos). Mitäs sinulla on asiaa?

HUUTAJA. Se Vänni on hevosineen täällä tiellä. Olisi tahtonut sinun kerallasi puhua.

JUTIKKA. Ka käske tulla tupaan… Kotonahan minä olen.

HUUTAJA. Sepä puhuisi siitä Pirkan asiasta, eikä tahtoisi itsensä tytön kuullen vielä alottaa.

JUTIKKA. No sano, jotta minä tulen sinne, kun tässä vain ennätän pistää
hatun päähäni! (Lotalle) Se olikin tämä Juoperin Matti, joka huusi..
(Hattuaan etsien) Missähän se minun hattuni on, niin minä menen sen
Vännin puheille.. (Sakulle) Onkohan se siinä vieraan alla… se hattu.

SAKU (Nousee longottaen). On siinä näkyy hatun näköistä. Kenenkähän lienee… kun on siihen alle jäänyt.

JUTIKKA. Siihempähän on jäänyt vieraan alle.. (Oikoo hatun ja panee päähänsä) Alkaakin jo vanheta hattu… Nikulan kaupasta ostin kahdella markalla jo toissa vuonna ja sanoi Nikula sen ikänsä kestävän, mutta eipä näy senkään puheisiin olevan luottamista. (Lähtee.)

LOTTA (Lähtee jälestä). Kuulehan Jutikka, kun minä vähä sanon… ennenkun nyt päätät!

PIRKKA (Yrittää kieltää). Äiti hoi…

LOTTA (Keskeyttäen, mennessään). No mitä sinä nyt siihen vielä sotkeennut… ennen aikojaan… (Ovessa) Ikäänkuin nyt isäsi ei sitä paremmin ymmärtäisi! (Poistuu.)

JUKKA. Sulhastako ne lähtivät tälle ylpeälle tytölle haastattamaan?…
Hä, Pirkka?

PIRKKA. No mitäs se sinuun kuuluu!…

JUKKA. O-hoh… sitä nuoren neidon ynseyttä… Onko se sulhanen jo oikein viisas vanhuuttansa?

PIRKKA (Hypähtää ylös). No se asia ei kuulu syrjäisille! (Akkunasta)
Isä hoi!

JUTIKKA (Ulkona). No?

PIRKKA. Sano sille Vännille, jotta menköön kissan häntään koko ukko!
(Menee kamariin.)

JUKKA. Saakelin nätti tyttö ja kerrassaan reilu luonnoltansa!

SAKU. Se on tämän saman Jutikan tyttö, jota ne jo siellä Patanassa kehuivat kauniiksi… tyttöä nimittäin.

JUKKA (Harmittelee). Saakurin tyttö, kun livahti pois… Tuonnekohan se kamariin nyt aikoo kätkeytyäkin? (Koputtaa ovelle) Pirkka hoi… Pirkka!… Vastaa nyt edes, Pirkka!

PIRKKA (Kamarista). No enkä vastaa… Elä huudakaan turhaa!

JUKKA. Ah kun sinä rupeat ylpeäksi! Tule pois, Pirkka, ja istu pankolla tukkipojan silmän ilona… Pirkka… Kuulehan, Pirkka, kun minä sinulle laulan. (Laulaa reilusti):

    Aina mun kultani akkunalla
    on kukkinut punainen kukka.
    Kultani on niin iloinen
    Ja hieno on hällä tukka.

ULLA (Saapuu, kertaa lauluun tarttuen):

    Kultani on niin iloinen
    Ja kaunis on minulla tukka.

JUKKA. He-hei!… Ulla!… No mistä viskasikin sinut mustalaisista ihanimman!… Ja minnekä sinä henttusi heitit.

ULLA (Reippaasti laulua jatkaen, tehden tanssiliikkeitä laulun tahdissa):

Koivu niin kauniisti viherjöipi ja käki se koivussa kukkuu. Vaan koivun juurella teltassaan mun armaani rauhassa nukkuu.

(Kertaa hyvin nopeasti, pyörähdellen):

Vaan koivun juurella teltassaan mun kultani rauhassa nukkuu.

Kuule Jukka kun minä sinulle supatan: Tässä talossa on tyttö, joka on iloinen kuin lintu ja kaunis kuin kukka. Anna sinä Ellan lempi nostaa, niin se lintu lentää polvellesi ja (pyörähtää reippaasti) noin on silloin iloista elämä… Mutta kuulehan kun minä sinulle supatan toiseen korvaan. (Saku vetäytyy penkille syrjälleen loikomaan.)

JUKKA. No valehtelehan nyt… Tähän oikeaan korvaan.

ULLA (Jukan korvaan). Sitä kaunista lintua rakastaa vanha Vänni, joka ei ole sitä vielä nähnytkään.

JUKKA. Elä nyt uskottele… Jotta ei ole nähnyt.

ULLA. No totta on kuin tuhman vala! Kaksi on kappaletta maailmassa, joita ei Vänni ole koskaan nähnyt, nimittäin tämän talon tyttöä ja päänsä takapuolta… Vasta talvella muutti Räyringistä tänne Vännin taloon, sai talon omakseen ja ukko Vännin nimekseen, mutta Pirkkaa ei ole ukko saanut vielä katsahtaakaan, ei silmän herkuksikaan.

SAKU. Se onkin sitte se entinen Salmelan talon ukko sieltä
Räyringistä… Sehän se möi talonsa ja muutti tänne.

JUKKA (Lyö näppiä ja viheltää kuten hoksattuansa asian). No nyt minä jo!

ULLA. No mitä?

JUKKA. No nyt minä jo ymmärrän!… Nyt minä jo älyän Vännin vehkeet… Ilmanko se jo Räyringissä asuessaan itse oli tarjonnut lainaa tälle Jutikalle, kun tämä oli saanut maksaa kymmenen tuhatta sitä Kolokankaan entisen renttuherran takuuta… Ukko, joka ei olisi antanut muille viittä penniä velaksi, vaikka häneltä olisi mustalaisen voimalla ja sitkeydellä apua rukoillut!

ULLA. No ilmankos se olisi muuttanut Räyringistä tänne ihan talon aitan oven eteen!… Nyt ota, Jukka, lintu lennosta kiini ennen kun se ansaan tarttuu!

(Suinailee Pirkan huivia.)

SAKU. Vai täällä se Vänni nyt eukkoa onkii… Se jo kosi kaikki Räyringin tytöt ja lesket. Leskiltä sai rukkasia ja tytöiltä uuniluutaa. (Muuttaa sänkyyn venymään) Tuossa on pehmeämpi venyä!

JUKKA. Vai täällä tuo ukko-höperö häärää! (Jutauttuu leuvasta Ullaa.
Nopeasti) Kuulehan, Ulla!

ULLA (Lyö leikillä huivilla). No!… Elä nipistä toisen omaa!

JUKKA. No elähän nyt suutu joutavasta… Ei se suu pussaten pahene, eikä tyttö likistellen… Nostiko Ella Pirkkaan lempeä… Vännille nimittäin?

ULLA. Nosti… Ja nousee… Viisikolmatta markkaa antoi Ellalle Vänni.

SAKU (Jukalle). Nostata sinäkin (Vetäytyy peiton alle) Jukka!… Tässä on hyvä maata!

ULLA (Viskaa huivin orrelle. Kuin itsekseen, hyräillen):

Koskahan mun kultaseni mulle punahuivin tuo.

(Ryhtyy tukkaansa laittelemaan asettaen hivusneulan huuliensa väliin.)

JUKKA (Miettien). Minkä hiton jutkun sille Vännille tekisi tässä (Rutosti Ullalle) Kuulehan, Ulla! Ruvetaanpas yksissä neuvoin Vänniä vastaan.

ULLA (Jatkaa itsekseen hyräilyään. Ottaa huivineulan suustaan ja asettaa sen tukkaansa):

    Jos hän tuo sen punahuivin
    kesäksi hän talven luo.

JUKKA (Jatkaa pyyntöään). Vai mitä, Ulla?

ULLA (Kertaa iloisena, nopeasti):

Jos hän tuo sen punahuivin kesäksi hän talven luo.

JUKKA (Jatkaa). Ulla!

ULLA. No mitä nyt?

JUKKA. Jotta liitytään yhtenä Pekkana Vänniä vastaan.

ULLA. Pitäisikö Pirkan lempi sinuun nostaa?…

JUKKA. Lemmet minä itse nostan ja tyttöjä on joka sormelle jo ennestäänkin. Mutta Pirkka on Vännistä vapautettava. Siinä ei auta Vännin kukkaro, ei tuppi… No, Ulla!

ULLA (Äkkiä). Ja paljonko annat, jos liittoon rupean? (Odottaa vastausta) No?… Kaivele taskusta rahoja!

JUKKA (Kokoo rahoja liivin taskusta, kuin itsekseen). Reikä, pahennus on tainnut taskussa olla. (Näyttää) Tuossa ovat viimeiset pojan pennit.

ULLA (Lukee katseellaan). Yksi… viisikolmatta… kaksi… kaksi ja puoli. (Avaa hameensa taskun) No pistä tuonne hopearahat, niin oitis puhun Pirkan puolellesi.

JUKKA. No oli menneeksi! (Työntää kätensä hameen taskuun.)

ULLA. So, so! (Lyö leikillä poskelle.)

SAKU. Ä-häh!… Saitko.

JUKKA. Rakkautta se on vain tytön lyönti ja myöntymystä neitosen vastaan-vikinä.

ULLA. No tule nyt, niin mennään tästä Ellan luo. (Vie käsivarteen tarttuen) Ja vävy sinusta tulee tähän taloon ennen kun tukit meressä ovat heinäpielekset ahoilla. (Menevät.)

SAKU (Vetäytyy peiton alle umpikorviin). Nukuttamaan rupeaa. Sekö tuo
Viitalan Heikin ruoka painostanee!

PIRKKA (Tulee koristautuneena, hämmästyen). Voi, voi!… Joko ne nyt menivät pois! (Katsoo ikkunasta, harmissaan) Sehän se äiti, kun ei pyytänyt niitä jäämään tähän asumaan!… Ihan kuin tässä ei olisi tilaa ollut! (Kääntyy pois akkunasta. Tekeytyen) No menkööt!… Oli siinä olevinaan!… Ikään kuin nyt ei olisi ennen parempiakin nähty!

LOTTA (Palaa). Joko ne tukkilaiset nyt menivät… Ja joutivatpa nuo mennäkin siitä itseään kehumasta… ja ylpeilemästä.

PIRKKA (Harmissaan). No mitäs te ette aikanaan pyytänyt taloon asumaan!

LOTTA. No kukapa nämä kaiken maailman kulkijat tietää mitä ne ovat…
Vaikka heillä lie omalla puolellaan jo miten isot joukot elätettävinä!

PIRKKA (Viskaa kauniin nauhan kaulastaan pöydälle, itsekseen). Äs!
Tuonkin vielä turhaan panin!

LOTTA. Olisit tuon nauhan antanut olla nyt kaulassasi… Ja panisit vaikka sen ristiruutuisen hameen päällesi… Kuka tietää mitä vieraita tähän kohta tulee!

PIRKKA (Akkunassa. Nauraa ääneensä). No, voi tokiinsa!

LOTTA. Mitä sinä nyt siinä naurat.

PIRKKA (Kuin itsekseen). Kun se on vielä niin hassun näköinen koko ukko
(Nauraa) Ei… Pois minä menen ennen kun se tulee (Lähtee kiireellä)
Koko kyläkin tuolla jo nauraa!

LOTTA (Pidätellen). Pirkka… Pirkka hoi… Mitä sinä nyt siitä jo pakenet… Ei tuo nyt syö.. (Yksin jäätyään) Voi, voi sitä tytön hänksäkköä!… Kun se taas rupeaa siinä sitä omaansa ajamaan.

JUTIKKA (Tulee Vännin kanssa). Tässä… tässähän sitä vain asutaan…
Ka käy peremmä.

VÄNNI (Katselee tupaa ympäri seiniä). Onhan tässä sinulla iso tupa…
Onko tämä monta syltä kanttiinsa?

JUTIKKA. Onhan tämä siinä puolen viidettä paikoilla.

VÄNNI (Mittaa sylillään seinää jonkun sylivälin likipitäen, ulompana seinästä). On siinä seinää yli viiden oikein roima sylen… On… on siinä jo tupaa puolessa kuudetta sylessä pienen perheen asua… sillä mitäpä sillä liialla tuvankaan koolla ihminen tekee! (Niistää nenäänsä) Tuokin nenä on taas ruvennut reistailemaan… Mikä häntä sitäkin alituiseen tukennee!

JUTIKKA. Olisihan tässä tätä puuta painaa… jalkoja lepuuttaessa.

VÄNNI (Istahtaa sängyn reunalle. Saku vetäytyy taaemma). Onpa tässä saanut istua jo, jotta jalat tahtovat jo sen istumisen paljoudesta koukkuun kangistua… (Kääntää puheen) Eipä se muutoin meidänkään talon tupa tarvitse suuruudessa tämän tuvan rinnalla punastua… Kun ei liene vielä suurempikin… Niin että mitäpäs siinä on Pirkalla sen enempää ajatteluja. Ei hän kaupassa menetä.

JUTIKKA. Ka mitäpäs se hänen ajattelustaan enää paraneekaan. Kun mikä on kerran sanottu, niin se on sanottu.

VÄNNI. Ka mitäpäs ne nää alaikäiset osaisivatkaan ajatella. (Kääntää puheen) Siinä laitetaankin siitä toisesta kammarista tapissierikamari, niin ei hänellä siinä ole mikään hätä ollessa ja eläessä.

JUTIKKA. Ka mikäpäs hänellä siinä on… rikkaassa talossa. Eikä tämä
Pirkka muutenkaan niin nirpukas ole, jotta se ei oikeaan tyytyisi…

VÄNNI. Joko sillä on miten paljon sitä ikää… tällä Pirkalla?

JUTIKKA. Mitenkäs paljon sillä onkaan sitä? (Huutaa kamariin) Pirkka hoi!… Paljonko sinulla on jo sitä ikää? (Avaa kamarin oven) Pirkka hoi!… Ka eihän sitä olekaan täällä… Minnekähän tuo tyttö nyt joutui (Lotalle) Muistatkos sinä, Lotta, miten paljon sillä on jo niitä vuosia?

LOTTA. Ka saman ikäinenhän se on kuin tämä Puumalan Antin tyttö… Ja eikös sitä silläkin ole jo kahdeskymmenes menemässä?

JUTIKKA (Vännille). Ka se on sen Puumalan tytön ikäinen… Ei ole tullut kirkon kirjoista tarkemmin kysytyksi.

VÄNNI. Paras ikäpä tuo sitte on hänelläkin jo naimisiin mennä. Ja onhan siinä mulla vielä niitä rahojakin muutama parikymmentä tuhatta… Niin jotta mikäpäs hänellä on siinä emäntänä ollessa!

JUTIKKA. Ka mikäpäs siinä on…

VÄNNI. Viljelyksiä kun vielä siihen lisää ja sen Hautakosken suon ottaa viljankasvuun aina sinne Törmän Pekan rajaan asti, niin kelpaa siinä Pirkan elää leipoa. (Lähtee pankon luo) Taas tuo nenä pahuus rupeaa tukkeutumaan.. (Niistää) Ah tuo ryökäle!… Minkälaista peliään se hyväkäs siinä tänä päivänä pitää… Turisuttaa ja tärisyttää kuin ei parempaa tehtävää olisikaan kuin sitä vain selvitellä. (Menee penkille istumaan) Kun hänet nyt sattuisi näkemään, että tietäisi käyvätkö hänelle sen Anna-vainajan vaatteet.

JUTIKKA. Ka tämän äitinsä kokoinenhan se on… Vai onko sinua vähä pitempi?

LOTTA (Pankon edustaa lakasten). No eiköhän hänelle nyt tässä kokoa ole… yhdelle tytölle!

VÄNNI. No sittepä se on asia selvä siltäkin puolen!… Tottapa se silloin oli korkeudessa jo niin määrätty. (Tarkastelee Jukan pieksuja) Tottapa se oli siellä määrätty, kun se niin kävi. On siinä pitkävartiset pieksut! (Mittaa jalkaansa vasten) Reiteen asti näet ulottuu varsi… On siinä tuhlattu nahkaa!

JUTIKKA. Tukkilaisten pieksuja… Tässä poikkesivat äsken, niin liekö heiltä unehtunut… pieksut. Eihän sitä tään talollisen kannata niin pitkiä pitää.

VÄNNI. Pitkät ovat varret… Ketähän nuo tukkilaiset olivat, kun on niin pitkät pieksun varret?

JUTIKKA. Ka sanoivathan ne tässä nimensäkin… Lieköhän jäänyt tälle
Lotalle muistiin…

LOTTA. Niitähän ne sanoivat olevansa tämän Vännin entisiä kotipuolelaisia… sieltä Räyringistä… Eikös sen toisen nimi ollut Jukka?… Vai mikä Jakka se oli?

VÄNNI. Se on sitte niitä Niittykosken köyhän talon poikia. (Mustasukkaisena) Ja muuten hyvin huono mies, se Jukka… huono mies ja suuri valehtelija ja kova naisiin menijä… Kaikki Räyringin tytöt on jo pahoille teille mukanaan vietellyt. Yksi tyttöjen itku vain kuuluu koko Räyringistä.

LOTTA. Vai semmoinen vehnänen se on!… Ilmankos se tässä jo kehui ja jo tuttavaksi tekeytyi.

VÄNNI. Semmoinenhan se on… Kiittää siinä luojaa isä, joka siltä tyttärensä suojelee… Tätä kunnollista maantyötä kun ei viitsi tehdä, niin tukkijoella toki juoksentelee.

JUTIKKA. Johan sen näki eleistäkin, jotta laiska se on.

POIKA (Ovelta). Vännin ruuna on päässyt irti ja juoksee maitokuorman kanssa pitkin tietä.

VÄNNI (Syöksyy kengät kädessä ulos). Ruunako!… Prtuu… prtuu…
Hattu!… hattu lempo (Kääntyy hattuaan sängystä ottamaan)… Prtuu…
perhana… (Viskaa kengät pois) Kaataakohan tuo sen maitokuorman…
(Ulkona, kovasti) Ptruu, ruuna… Ottakaa kiini heittiö!

LOTTA (Jutikalle, hätäillen). Mene nyt sinäkin siitä apuun… Mene nyt sukkelaan ennen kun kaataa maidot!

JUTIKKA (Ulos kiirehtien). Mikä sen nyt päästikin irti…

LOTTA (Rientää perässä). Saavatkohan nuo tuon kiini ennen kun se kaataa maidot!

SAKU (Nousee, haparoi ensin hatun otsalleen, nousee seisomaan, venyttelee ja haukottelee). Pitäisi tässä lähteä ulkona pistäytymään (menee veltosti), niin näkee miten niiden Vännin maitojen kanssa on käynyt.

ELLA (Ovessa, tullen Pirkan kanssa). Pirkka-kulta!… Elä usko mitä ihmiset sanovat, vaan mitä kortit sanovat, sitä Pirkka aina usko… Tulehan kun povaan sinulle!… Kaikki haastan, niin kuin on alussa määrätty sinulle tapahtuvaksi.. (istahtaa pankolle) Vaikka tässä pankon kolkalla katsomme millainen on kohtalo sinulla… Istu siihen, kultasirkku! (Kortteja seottaen) Muu joukko jäi sinne Teerisen taloon… Kohta tulevat kaikki tänne… Nosta nyt tuosta kahdesti, Pirkka.

PIRKKA (Nostaa). No… Vain jos nyt vaan valehtelet, niin… Voi miten on huonoja värejä.

ELLA. Ensin on huonoja värejä, sitte tulee hyviä värejä… Tulee rakkauden värejä. (Huutaa) Ulla! (Ulla tulee) Ota, Ulla, tuosta emännän perunoita ja laita kattila tulelle… Pane jotta riittää lapsillekin (Ulla ryhtyy perunan keittoon) Noin on iloiset kortit sinulla… Tuossa on ruutuverinen mies… Se tulee maata myöten vetten takaa… Tuossa ovat pahat kielet välissä ensin… Mutta sitte taas selviää kaikki. (Ullalle) Ota, Ulla, suolaa emännän säiliöstä ja pane suola potaattiveteen, niin maistuvat perunat paremmilta. (Povaa) Tässä on välillä vanha ristiverinen, rikas mies… Mutta ei se ole se oikea sinulle… Sen kanssa olisi sinulla noin paljon mustaa murhetta maailmassa… noin paljon suuria suruja… Ja yhä vain mustia värejä… Hhuu! (Viheltää, ihmetellen.)

PIRKKA (Nauraa). Voi, voi kun sinä Ella puhut hullutusta!… No entäs sitte?

ELLA. Nyt ilmestyy taas se ruutuverinen… Tuossa yhtyvät tiet ja nyt on noin paljon iloista väriä… Yhtä iloa on koko elämä. (Ullalle) Hoihkase sitte, Ulla, Teerisen talolle, jotta tietävät tulla tänne murkinalle.. (Povaa) Noin se nuori ruutuverinen rakastaa sinua, Pirkka… Tässä on kihlasormus… tuossa ovat hääkortit ja herttaässä ja tässä avioliitto ja lapset… Ja tämä ruutuverinen kulkee vettä myöten airoton vene aluksena ja vene on pyöreä kaikin puolin.

PIRKKA (Huudahtaen). Ella!… Nyt minä tiedän: Jukka on käskenyt sinun povata…

ELLA. Jukka!… Ella ei puhu käskettynä. Kortit puhuvat käskemättä…
Kortti ei koskaan valehtele.

PIRKKA. Elä väitä… elä väitä yhtään… Tukkilaisella on pyöreä puu aluksena ja Jukka on tukkilainen. (Viskaa Jukan pieksut) Tuossa ovat sen pieksutkin vielä jälellä… Vieläkö kiistät. (Menee kamariin.)

LOTTA (Palaa). Sinne näet kaatuivat Vännin maidot… Eikä ollut miehistä sen verran apua, että olisivat aikanaan ottaneet hevosen kiini… Potaattiako se tää Ulla keittää…

ELLA. Potaattia, hyvä emäntä… Joukko on syömättä Teerisen talossa, niin käskin Ullan keittää perunoita… Anna, hyvä emäntä, reikäleipää tästä vartaan nenästä.. (Ottaa leivän) Luoja hyvä isä siunatkoon sinulle sijaan… Ja hyvän antakoon sulhasen nuorelle tyttärelle… Hoihkase, Ulla, joukko jo tänne! Hyvät ovat sinulla leivät, emäntä.

JUTIKKA (Palaa). Se on se Vännin hevonen liika lihava, kun ei kestä huonoissa pitimissä… Tietäähän ne rikkaan syöttiläät…

ULLA (Huutaa ovelta). Ho-hoi! Tulkaa syömään! Potaatit ovat kohta kypset! (Saku palan. Nykäsee Ullaa kylestä) No (Lyö) Etkö pidä kurissa kynsiäsi! (Ryhtyy Ellan kanssa ruokaa laittamaan)

JUTIKKA. Hyvä toki, että ei itse Vänni sattunut kärriin ja tappanut itseään siinä rytäkässä!.. (Jorri tulee) Siinäpä tulee vähä mojakka mies!

JORRI (Saapuu mojakkana, lakki otsalla, olalla nuora, josta riippuu selässä palvattu lampaan jalka, edessä kaksi reikäleipää. Ripustaa nuoran orren päähän). On tässä talo hyvällä paikalla… Kenenkä talo tämä on?

LOTTA. Tämän Jutikanhan tämä on.

JORRI. Läksin tänä keväänä tälle tukkijoelle, niin arvelin pistäytyä taloon, kun sattui näin tienvarrelle.

LOTTA. Mhyy!…

JUTIKKA. Vai taloon poikkesit! (Lampaanjalkaa tarkaten) Paljonko tuommoisesta lampaan käpälästä maksoit?

JORRI. Ka toista markkaa. (Muuttaa puhetta, ryhtyen tupakan panoon) Saa nähdä miten nyt täällä onnistaa… Niillä toisilla tukkijoilla joutuivat kaikki miehet naimisiin… Ainoastaan yksi meni hukkumalla viime kesänä. (Pirkka palaa.)

LOTTA. Eikös tällä vieraalla itsellään vielä ole sitä eukkoa?

JORRI. Mitäpäs sillä tekee… Olisi vain lisänä syömässä… (Sakulle)
Tukkilainenko sitä sinäkin olet?

SAKU. Tukki.

JORRI. Saa nähdä minkälaisia palkkoja ne nyt rupeavat maksamaan, kun on tämmöiset raha-ajat!

JUKKA (Saapuu). Saiskohan matkapojat näin hyvässä talossa niin kuin sitä yösijaa ja mahan täytettä rahan edestä?

JUTIKKA. Eipä tässä ole liikoja tiloja… Pienet suojat ovat ja iso oma joukko on.

SAKU (Jukalle). Se Vänni äsken morkkasi meitä… Se kosii tään ukon tytärtä!

JUTIKKA. Ja kuka näitä kirjattomia kulkijoita uskaltaa pitääkään… Jos lienevät mitä niitä Räyringin naisten pilaajia.

JUKKA. No kun ei, niin ei… Ei se mies koskaan sijaansa sure, vaan helluaan se ikävöi.. (Viskaa kengät olalleen) Sen kun kengät olalle… Ja kun, Pirkka, tulet tukkijoelle, niin peli siellä vinkuu ja kiikut heiluvat ja vettä ja iloa on köyhällekin antaa… He-hei!… Sielläpä on iloa taloon tulee… Ei nyt tässä talossa tupa tyhjänä haukottele, eikä leipä syöjäänsä itke.

Mustalaislapsijoukko töytää tupaan. Poika soittaa huuliharppua. Toiset ryhtyvät heti suorastaan hippasille, juoksennellen ympäri tupaa, ja huudahdellen: hippa! hippa! hippa! Lapsien perästä työntyy muu joukko alkaen touhuta ja puhella yhtä aikaa:

ELLA. Saitko sinä mitä Teeriseltä?

KAISA. Sain leivän ja kyrsän… Ja Junnulle sain Heikin vanhat housut… Maitoa ei antanut emäntä ja voin valehteli lopussa olevan.

ELLA. Valehtelee! Uudessa tuvassa sanoivat jotta äsken on kirnuttu Teerisellä… Ja vanhaa voita on hinkki aitassa jälellä… Ottakaa emännän suoloja vakasta ja alkakaa ruuan ääreen kokoontua ja siunatkaa kukin ruokahalunne, jotta ei liikoja kuluisi!

ULLA. Ota, Juiju, kattila tulelta ja kaada pois potaatti-vesi siitä…

JUNNU. Yhäkös ne ovat potaatit kiehumassa, vaikka jo äsken hoihkasit syömään tulla?

JUIJU. Sanka polttaa!… Antakaa rättiä tänne, tuokaa rättiä tänne! Antakaa räsyä rutosti tänne, muuten polttaa käden rakoille sanka pakana… Ota Ulla emännän rätti uuninkolosta.

ULLA. Siinä on emännän pyyhinriepu. Kaada vesi kuiviksi ihan… Katko,
Juiju, sinä leipiä muruiksi. Minä otan padasta perunoita.

JUKKA. Niin sitä elää ja iloita pitää.

Eräs poika koettaa kätkeytyä Jutikan taa, joka seisoo keskellä tupaa.
Toinen ahdistelee häntä, ottaaksensa hippaa. Niin kiertävät he
Jutikkaa, joka hokee: Kah… kah… kah… Tämäpä vasta elämää on!

LOTTA (Alkaa hosua huivilla toisia hippasilla olijoita). Etkö sinä,
Ella, kiellä noita pentuja jo… Särkevät jo koko talon muruiksi.
(Huutaen) Ella… Ella hoi!

ELLA (Hosuu huivilla Jutikan ympäri juoksijoita). Ettekö jo herkiä pakanat siinä isännän ympäri juoksemasta!

TUKKILAISET (Työntyvät ovesta tupaan). He-hei!

HÄKKI. Täälläpä vasta oikea elämä alkaa!

(Eräs mustalaistyttö tukistaa muuatta poikaa.)

JUTIKKA (Siunailee). No jo nyt on koko talo nurin!

Toinen näytös.

Tukkijoella. Metsä. Iso kattila vivussa. Eräässä oksassa leipä. Käki kukkuu.

Jorri venyy ruohokossa mahallaan. Toiset lyövät korttia hänen hartioillaan.

HÄKKI. Nosta, Saku! (Saku nostaa) Ruutu valttia!

SAKU (Lyö kortin hartiaan). Noin sitä lähdetään!

PUHURI (Lyö). Ja eikä surra!

VEKI (Lyö). No ei!

NIKU. Kellä on maata.

HÄKKI. Minulla on. (Lyö) Nakki!

SAKU. Tikki!

NIKU. Pietti.

JORRI (Mahallaan, päätään kohottamatta) Piettikö tuli?… Sakulle?

SAKU. Piettihän tuo tuli… Tuli tuo häjy!.. (Lohduttautuen) Vaikka voitinpa minä eilen neljäkymmentä penniä.

LAULU METSÄSTÄ (Saku sekaa kortteja):

Kerta se näkyy punainen talo kaunihin koivikon takaa ja tapissieri kammarissa se kultani kerran makaa.

HÄKKI. Jukka laulaa…

NIKU. Hittoko sille Jukalle on nyt tullut! Se ei ole enää ihan ennallaan.

SAKU. Jukka on rakastunut.

HÄKKI. Elä nyt!… Jukkako?

NIKU. Kehen se rakastui?

SAKU. Pirkkaan… Vaikka se ei sitä itse sano.

HÄKKI (Jorrille, joka nousee istumaan) Hei!… Pöytä nousee istumaan
(Naurua.)

NIKU. Kunhan ei lähtisi pöytä tästä vaikka hilsun hakuun (Naurua.)

JORRI (Istuu hattu silmillä, polvet pystyssä). Siihen Jutikan tyttöönkö se Jukka rakastui?… siihen jota se ukko Vänni kiertää?

SAKU. Siihen… Mutta voittaa se Jukka. Ei se tyttö Vännistä huoli.

JORRI. Onhan se Jutikalla siinä joutava tyttö… Mutta onpa sillä
Vännilläkin paljon rahaa ja hyvä ori… se Löötin Antilta ostettu.

HÄKKI. Ori!… Sinä siinä olet ori. (Naurua) Ei se nyt tyttö hevosesta välitä.

JORRI. Ja ottaisi Jukka sitte vaikka sen Viitalan tytön… tahi sen
Tostulan Jullun lesken. Sillä on neljä lehmää ja oma mökki.

SAKU. Elä jorise siinä joutavia!… Vanha mies!

HÄKKI. Saku suuttuu Viitalan tytöstä… Se jo sille viime pyhänä osti vyyhden rinkeliä.

KAIKKI TOISET (Nauraen). Sa-ku…

JORRI. Onko se totta Saku?

SAKU (Närkästyneenä). Haista halivilivoo! (Menee kojuun.)

NIKU. Ei Saku sano.

JORRI (Sakun lähtiessä kojuun). Saku lähtee silmiään pesemään… ensi pyhää varten.

HUUTO. Ruhka Niittykoskessa!

TOINEN HUUTO (Toisaalta). Ruhkalle miehet… Ruhkalle!

HÄKKI (Huutaa vastaan). Tullaan!… No lähdetään sitte miehet ja puretaan ruhka! (Lähtevät.)

JORRI (Pystyyn vääntäytyen). Pahan hengen pölkyt, kun eivät lepopäivääkään pyhitä. (Mennessään) Kulkevat vain ja vielä ruhkia tekevät!

JUKKA (Tulee, viskaa keksinsä maahan). Yö on taas valvottu, mutta ei se tämä työ väsytä, vaan tämä muu… Mutta hittopa heitä surkoon!… Jos tyttö menee, niin jäähän Jumalan ilma! (Istahtaa kivelle) Jumalan ilma ja tukkityöt.

LAULUA METSÄSTÄ:

    Auki akkuna olla nyt joutaa.
    Minun kultani järvellä soutaa
    ja mä aattelen häntä nyt vain!
    Hältä viestin ma illalla sain.

JUKKA. Ei… ei ole tuo Pirkan ääni.

HUUTO METSÄSTÄ. Sa-ku… Viitalan Heili siellä laulaa!

LAULU:

    Aalto ruuhta jo rantahan kantaa.
    Sulle, kultani, tahdon ma antaa
    mitä mulla nyt hellää on.
    Sinun tähtesi oon iloton.

JUKKA. Heili… Heili siellä laulaa Sakullensa, mutta ei kuulu minulle ehkä kullan laulu milloinkaan.

MIESTEN HUUTO. Ho… hoi!…

TOINEN PITKÄ HUUTO. Ruhka meni!

KOLMAS. Hu-raa!

JUKKA (Reipastuen). Hiis heistä ruhkista ja pölkyistä nyt! Ja hiis turhista suruista. Mikä tulee, se tulee.

ELLA (Saapuu). No!

JUKKA. No… Ella!

ELLA. Ja allapäin mies kuin päätautinen halsualaisen hevonen! Heitä nyt surut hitolle! Hyvä siitä tulee asiasta. (Huomaa leipävasun ja ryhtyy sieltä valitsemaan kannikoita säkkiinsä) Leipäkannikoita on toki vasussa… Herra siunatkoon leipävasua!… Onkohan nämä tukkilaisten?

JUKKA. Mätä vain säkkiisi… Toista se maa miehelle kasvaa… Saitko sinä mitä tietoja?

ELLA (lukee kannikoita). Neljä… viisi… kuusi… Sain… Kaikki tuon sinulle tiedot… Seitsemän, kahdeksan… Ja oikeat tiedot tuon sinulle Jukka… Suorastaan Pirkan suusta sain ne lämpimältään… Yhdeksän… kymmenen… yksitoista… Siunatkoon herra sitä vasua vielä kerran! (Sitoo säkin suuta kiini.)

JUKKA. No mitä se Pirkka sanoi?… Heitä nyt jo hiiteen se leipäsäkki!

ELLA. Pirkka sanoi että… Reikä näet on jo tuossa säkissä… Pirkka sanoi, jotta Vänni on uhannut ensin panna velan hakuun… sitte ajaa asian tuomioon… sitte ryöstätyttää talon ja ajaa perheen mieron tielle, jos ei tyttö hänelle taivu… Nyt näet että tarvitaan siinä Ellankin apua. Ja Ella ei sinua yksin heitä, sillä sinä olet Ellalle ollut hyvä.

JUKKA. Saakeli, että minulla ei ole tuota rahaa niin kuin on tuota köyhyyttä… että minä näyttäisin ukolle.

ELLA (Istahtaa nurmelle polvet pystyyn). Mutta Pirkka ei mene ukolle… Pirkka ennen tulee tukkijoelle, ennen kuin menee ikälopulle ukolle… Pirkka minulle niin itse sanoi. Ja terveiset lähetti sinulle… Ja rakasta sinä vaan Pirkkaa, niin kaikki käy niin kuin kortissa oli ennustettu. Kortti ei koskaan valetta sano.

JUKKA. Viis sinun korteistasi!… Mutta toista se on tämä mitä Pirkka puhuu… Tulimainen, jos minulla olisi nyt ne kymmenen tuhatta!

ELLA. Elä sinä hätäile!… Elä sure eläkä kiivastu tyhjän takia!… Aina se tyttö omansa etsii. Vasta vanhana akkana viisastuu tyttö niin, jotta ottaa vanhemmankin. Nyt hän on nuori. Luonto vetää häntä nyt paraaseen poikaan. Vuota sinä vain, Jukka. Kohta istuu tyttö tuossa polvellasi.

JUKKA. Istuu!… Mitäpä siitä istumisesta, kun menisi tytöltä isän talo… Ei… ei tässä nyt tuhmuus auta! Kunpa toisit koko kuormallisen älyä tänne.

JORRI (Vetää isoa leipäsäkkiä perästään, takaperin läheten, puhelee itsekseen). Siinä sitä on taas pojille uutta leipää… jotta kelpaa sitä popsia. Ja kun se tääkin viisaus leivästä tulee, niin oikeastaan tässä on säkillinen tätä tukkilaisen viisautta. (Kompastuu Ellan selkään)

ELLA. Uh… Sinä pakana, kun selkään tulet!… Yh!

JORRI (Kiroilee ylös nousten). Kehno!… En paremmin sano!… Kun on jo tietkin täynnä akkoja ja muita mustalaisia!

ELLA (Riitelemällä). Ei, tollo, taaksensa katso ja astuu suoraan toisen niskaan… Hyi, sinä, mokoma elävä!

JORRI (Puolustautuen). Selän oli siinä katkaista.. (Pitelee sivujaan) Istuu keskelle tietä!… Eikä ole Leenakaan kirkosta tullut, jotta hieroisi terveiksi sivut!

ELLA. Eh… Kun vielä on olevinansa.

JUKKA. Elä viitsi riidellä Ella!… Tulehan tänne, kun minä vähä sanon sinulle! (Menee.)

ELLA (Jorrille vihaisena). Eh, sinä vanha kuotus! (Menee.)

JORRI. Pääsipäs toki niin vähällä eroon akka-pakanasta… Mutta taisipa se sivuunkin sentään ottaakin se lankeaminen… Niin jotta saa toki hierottaa, kun Leena tulee. (Poistuessaan) On siitä joskus tuosta lankeemuksestakin etua ihmiselle!

SAKU (Saapuu Heilin kanssa). Ja tuleehan meille jo hyvä elämän alku:
Nää tukkijoen tienestit kun lisää entisiin, niin voi jo ostaa lehmän ja
mökin ja syksyllä sitte vietämme häät. (Ottaa konttinsa kiven takaa)
Vai mitä Heili?

HEILI (Ujona). Miten vain…

SAKU. Leenakin on kirkossa nyt!… Tulehan, istutaan tähän kiven viereen… Tässä on pehmyt nurmikko.

HEILI (Istahtaa Sakun viereen). No, istutaan vain. (Saku suutelee) Et saa! (Pyyhkäsee kämmenselällä suunsa.)

SAKU. Juhannussa sitte jo mennään kihloihin ja syksyllä naimisiin.
(Antaa rinkeliä) Täällä on vielä näitä viimepyhäisiä rinkelejä…
Katkaise siitä itsellesi Heili… Minä annan täältä voita. (Avaa
voirasian ja nuuhkasee sen sisustaa) Katkaise nyt vain, Heili!

HEILI (Tottelee, ujona). Olisipa tässä välttänyt muutenkin. (Haukkaa rinkeliä) Mistä sinä näitä ostit?

SAKU. Nikulan kaupasta. (Tarjoo askia) On täällä voitakin, jos haluat… rinkelin kanssa.

HEILI. En minä… Välttää tämä ilmankin…

SAKU. Tämä on hyvää, verestä voita… Saarukan emännän kirnuamaa… Ota nyt vain!

HEILI (Kaapaisee rinkelillä voita). No.

SAKU. Ota nyt enemmän.

HEILI (Kaapaisee vielä). No… Nyt jo välttää. (Rykäisy metsässä.)

SAKU. Perhana!… Sieltä tulee joku… Tule, mennään tuonne jokirannalle… Siellä ei ole ketään häiritsemässä… (Katsoo) Se on meidän Ruoka-Leena… Ota sinä se rinkelivyyhti! (Lähtevät vasemmalle. Saku riiputtaa konttia mukanaan.)

LEENA (Saapuu oikealta pieni hernesäkki selässä ja kaksi palvattua lampaan jalkaa kädessä. Heittää säkin kattilan luo). Siinä häntä nyt on hernettä muutamaksi päiväksi koko roikalle. (Tarkastelee lihaa) Kolme markkaa näet otti jalasta se Juoperi… Mutta onhan se hyvää rokkalihaa. (Haistelee) Suolaisellehan tuo haisee. Joutavatpa he siinä riippua. (Ripustaa lihat oksaan ja ryhtyy keittopuuhiin) Tulevatkin kohta miehet sieltä Harjukoskelta syömään… Joutaapahan jo ruveta siinä soppa vähän kerrassaan kiehumaan. (Katsahtaa kattilaan) Riittääkin tuota tuossa… niin että ei tarvitse vettä lisätä… (Poistuessaan) Ja syökööt vähemmän ja juokoot vettä suorastaan joesta viljemmältä.

PIRKKA (Saapuu, istahtaa kivelle, nypläilee arpaheinää ja hyräilee):

Pien' aalto rantaan rientää ja siihen nukahtaa. Vain haudan tyyneydessä mun syömein rauhan saa.

JUKKA (Saapuu, pysähtyy). Pirkka!.. (Pirkka luo katseensa maahan)
Pirkka!

PIRKKA (Maahan katsoen). Hyvä päivä!

JUKKA. Niinkö minun olisi pitänyt tervehtiä sinua… minun lintuni ja minun pulmuni ja minun kuk… (Yrittää syleillä.)

PIRKKA (Keskeyttäen). No!.. (Lyö leikillä heinällä) Tuosta saat… telmäjä!

JUKKA. No niin!… Kukapa nyt enää surra osaisikaan!… Pääskynen se tuo kesän taloon ja tyttö ilot kullallensa… En uskonut sinun uskaltavan tänne tulla. (Levittää sylinsä taas) Annahan kun sylei…

PIRKKA (Asetellen). No… no!… no… no… no! Istuhan nyt tänne ja ole siivolla vähä aikaa. (Tekee tilaa vierellensä) No istu nyt tuohon noin!

JUKKA (Istahtaa). No istun sitten… Istun ja olen onnellinen, kun on kulta vierelläni… Mutta miksi olet taas suruinen, Pirkka?

PIRKKA (Suruisena). Niin… no!

JUKKA. No mitä, kultani?

PIRKKA (Huoaten). Ka tiedäthän sinä sen… Eikös se Ella sinulle jo puhunut?

JUKKA (Kuohahtaen). Ah!…

PIRKKA. Vahtii minua alituiseen, jotta näkisi minkä näköinen minä olen… Nytkin pääsin vain onnen kaupalla pois talosta ennen kun se ennätti tulla!

JUKKA. Ah, tätä köyhyyttä nyt! Miksi minun pitää juuri nyt köyhä olla!… Mutta odota, Pirkka! Kaikki voi vielä kirkastua!

PIRKKA. En minä muusta niin surisi, mutta äitiä on sääli… Se kun yhä vain valittaa, jotta kontu menee, jos en siitä huoli.

JUKKA (Kuin jatkaen omaa puhettansa). Odota vain eläkä sure… Kaksi vuoroa teen työtä tukkijoella: yöt ruhkalla ja päivät lautalla ja joka pennin säästän. Syksyllä sitte Ameriikkaan ja kun siellä ponnistaa yöt ja päivät hiilikaivoksessa ja kahdeksankaan taalaa, eli neljäkymmentä markkaa päivässä irrottaa, niin kohta siinä on koossa Vännin velka… Ja kun on kerran isän talo lunastettu, niin silloin on etäällä hätä… Itse me elämme vaikka paljaalla kalliolla, kunhan on taivasta sateen suojana palanen ja seinänä pikkunen ilman pieltä… Vai mitä, Pirkka?

PIRKKA (Huokaa, miettiessään). Niin!

JUKKA. Heitä siis surut hitolle! Ei se päivä ainiaaksi pilveen peity. (Kietoen kätensä vyötäisille) Sinä minun iloni ja minun onneni ja (suutelee) ja (suutelee) minun ystäväni…

PIRKKA (Estellen). Et saa!

JUKKA (Yrittää suudella). Minun!…

PIRKKA. Tsyt… Joku! (Hypähtää seisaalleen.)

JORRI (Selitellen). Tätäpä minä vain Rokka-Leenan kattilaa tulin katsomaan… jotta joko se soppa joutuu.. (Tarkastaa kattilaa) Ja johan se näkyy kiehuvan.

JUKKA. Se on oikein!… Pidä sinä Jorri vain rokasta huoli… Ja kule aina ummessa silmin, jotta et näe liikoja, Jorri!

JORRI. Ka mitäpä tässä on näkemistäkään!… Tuolla jokirannallakaan ei ole tällä kertaa muita pussaajia kuin Saku ja se Viitalan Antin tyttö.

PIRKKA. Onko Heili siellä!… Minä menen Heilin luo!

(Lähtee oikealle.)

JUKKA. Ja minä Sakun (Lähtee jaiestä.)

JORRI. Se on Heili täällä toisaalla päin… (Itsekseen) Ne menevät omalle rannalleen! (Tarkastaa lihat) On siinä Leenalla hyvää rokkalihaa nyt… Viime viikolla olikin jo Leenalla niin huono ruoka, jotta eikö nuo jo lienekin sen tähden ruvenneet pusuilla herkuttelemaan… koskapa on joka kiven takana jo hilsuttaja. (Sytyttää piippuaan ja astuu sen johdosta Leenan kanssa vastatusten) Kah…

LEENA. Herra isä siunaa sitä Jorria… Eikö sillä nyt ole enää silmiä päässä, kun tuolla tavalla töksähtää tulijaa vastaan!

JORRI. Onhan ne nää silmät… mutta sivut ovat kipeät, niin sitä sen tähden töksähtelee… Jos Leena ennen syöntiä joutaisi niitä vähä hieroa lykkimään…

LEENA. No voi, voi sitä Jorri-rukkaa, kun sen sivut ovat aina vain avun tarpeessa… Tukki-ruhkaako sinä nyt taas niin väänsit, vai pölkkyäkö nostit, jotta sivut vääntyivät?… Jorri-rukalta!

JORRI. Eipä se nyt ollut nostamista… Minä vain muuten ainoastaan lankesin.

LEENA (Kauhistuen). No ilmankos minä näin unta Jorrista, jotta Jorria uhkaa joku iso vaara ja jotta hyvä olisi silloin että olisi miehellä ystävä, joka toki kohentaisi… Koskiko se kovasti?… Ja mihinkä se nyt lankesi Jorri?

JORRI. Ka mustalaisen akkaan…

LEENA. Häh?

JORRI. Ka Ellahan se istui selin tuossa keskellä tietä tään Jukan kanssa, niin en älynnyt ja lankesin… Ja sitte arvelin, jotta tottapahan se Leena hieroo vielä tämän kerran.

LEENA. No johan se nyt ei Leena hieroisi tukkijoen parasta miestä!… Hieroohan se toki Jorrin!… Ja on siitä Leenasta ollutkin jo turva toiselle miehelle maailmassa, vaikka eipä ole vain Leena kenenkään kauppoihin kietounut, vaikka olisi sillä ottajia ollut… Kuule! Käy nyt pilko vähän keittopuita, niin minä sillä aikaa käyn huuhtasen nämä sinun alushousut… Tässä on kirves! Minä tulen sinun kanssa yhtä matkaa rantaan asti. (Lähtevät.)

ULLA (Syöksähtää oikealta). Eihän sitä Pirkkaa näy täällä. (Huutaa)
Pirkka!… Jos olet täällä, niin elä tule… Vänni tulee!…

(Ryhtyy soppakattilaa hämmentämään.)

VÄNNI. Soppaako sinä keität?

ULLA. Soppaa… Minä olen nyt tukkilaisten emäntänä.

VÄNNI. Meilläkin siinä akat eilen keittivät lammaslihasoppaa… Niitä oli viime kesäisiä lammaslihoja, niin mitäpä heistä enää säästää… kun rupesivat matoutumaan… Eikös sitä Jutikkalan Pirkkaa ole täällä näkynyt?

ULLA. Pirkkaako?

VÄNNI. Niin… Sitä Jutikan tyttöä… Se on nyt minun hilsu.

ULLA. No näet nyt!… Kun Ulla ennusti sinulle, niin eikös tullut
Pirkka hilsuksesi!

VÄNNI. Ka tulihan se.

ULLA (Tuo kapustalla soppaa). Kuule, Vänni! Koita tuosta, onko tässä sopassa suolaa! (Vänni maistaa kapustasta) Onko siinä?

VÄNNI. On se rasvaista soppaa. (Ryntäitään pyyhkien) Mutta puhutaan se asia loppuun: Eikös se Pirkka ollut täällä?

ULLA. Just'ikään oli tässä ja kotiinsa kiireellä lähti… Luuli sinun siellä odottavan.

VÄNNI. Tuota tytön viikaletta… kun nyt jo ennätti taas kotiinsa lähteä!

JUTIKKA (Saapuu). Onko se täällä?

VÄNNI. On se ollut, mutta kotiinsapa se on jo lähtenyt täältä… Ja tämä Junnu-mustalaisen tyttö on otettu tähän tukkilaisille siksi rokka-Leenaksi.

JUTIKKA. Mhyy!

VÄNNI. Tämä… tämä on nyt rokka-Leenana tukkijoella. Ja näkyypä tää osaavankin soppaa keittää.

JUTIKKA. Ka mikäs hänen on osatessa!… Entäs onko se Jukka niminen mies vielä täällä?

ULLA. Jukkako täällä!… Jukka lähti jo toissa päivänä Ameriikkaan…
Ei se enää tämän puolen hilsuista huoli.

VÄNNI. Ka eipä hän niitä saisikaan!… Minä ostin Tunkarin Mikolta sen kotitalon velkakirjan ja syksyllä pannaan ryöstöön talo.

JUTIKKA. Ka mitäpä siinä sitte muuta kun lähdetään kotiin. Kun Pirkka ei kerran ole täällä.

VÄNNI. Ka tottapa hänet kotona tapaa! (Lähtevät.)

ULLA (Ottaa pari tanssiaskelta. Nauraa). Ukko on aina hauska lempiessään. (Viulun soittoa) Äs!… Feda! (Ryhtyy soppaa hommaamaan.)

FEDA (Tulee takaapäin, panee viulun kivelle. Suutelee takaa). Täälläkö sinä minun sirkkuseni… (Suutelee) Sinä minun keväinen käkeni. (Ulla ei ole tietävinäänkään) minun.. (Kiertää eteen) Miksi et luo minuun katsettakaan?… Oletko kylmennyt minulle? (Tarttuu käsivarteen, hellästi) Ulla!

ULLA (Muka ynseäksi tekeytyen). Joko on isältä lupa?

FEDA. Ah, se isä!

ULLA (Irrottaa käsivartensa). No kun ei, niin pysy sitte yhä erossa.

FEDA. Tuhat puuttuu lunnaista vielä… Mutta elä sinä sure, Ulla, sillä mustalaisen maailma on iloinen ja sen isänmaa on iso ja rikas… Katso sinä Ulla tätä sinun Fedasi viulua!… Siitä ne sävelet sinkoovat!… Kuukauden kun on kultasi vielä isossa kaupungissa soittamassa itsellensä keisarille, niin maksetut ovat lunnaat isälle ja hopeaiset helyt minä vielä ostan kullalleni ennen kuin teemme yhteisen teltan… Kuule miten ihanasti se Fedasi viulu vinkuu, Ulla! (Soittaa.)

ULLA (Tekee soiton mukana joitakin sulavia tanssin tapaisia liikkeitä).
Mutta katso, eikö ole tyttökin ihana, jos on kaunis soittosikin!

FEDA. Ihana… ihana olet sinä Ullani… sinä mustalaisen morsian, ja iloinen on hänen elämänsä (Laulaa):

Kaunis kukka, kaunis lintu, kaunis linnun laulu on, mutta kahta kauniimpi on mustalaisen morsion.

(Ulla kertaa viime säkeet yhdessä, häviten kuin huomaamatta, heittäen lentomuiskun mennessänsä.)

Kah… Minnekä se lintu hävisi!… Tuuliko vei ihanan tytön… Ah…
Isä-ukkonsa tulee sieltä!

JUNNU (Saapuu, tiukankaulain kädessä). Sampalta ostin nuo hevosen tiut… Kymmenen markkaa otti kahdesta tiuku-tusinasta!… Mutta saakoon Samppakin kerran kylliksensä!

FEDA (Lyö Junnua olalle). Kuule Junnu!

JUNNU. Ka niin kuin sanoin: Tuhat markka kun vielä tuot, niin tyttö on omasi.

FEDA. Ahne sinä olet Junnu, kuule… Ahne olet rahalle, kuten kuolema ihmiselle. Mutta ei se paljon ole semmoisesta tytöstä!

JUNNU. Ja kaupan tekijäisiksi vielä tusinan tiukuja ja äidille hopeaiset korvarenkaat!… Sanaansa ei peräytä Junnu.

FEDA. Kaikki olet sinä saava ja vielä paljon sen lisäksi… Niin että mitäs siinä sitte muuta on kuin kättä päälle vielä kerran.

JUNNU. No tuohon käteen. (Poistuvat käsikädessä) Mennään tästä
Harjukosken kautta Jylhälle suoraan…

LEENA (Palaa, ripustaa housut kuivamaan). Joutavatpa ne tuossa riippua ja kuivaa… Jorrin housut… (Huokaa) Hyvä mieshän se Jorri on… Ja kun tässä minullakin on jo tätä ikää yli neljänkymmenen kahdeksan vuoden, niin mitäpäs minä enää valitsen… Mieshän se on Jorrikin… Eivätkä minusta enää tällä iällä sen paremmat herrat huoli… Missä hän nyt vain viipynee! (Huutaa) Jorri!… Jorri hoi!

JORRI. Hoi!

LEENA. Tule jo pian niin Leena hierasee ne sivut terveiksi ennen kun tässä tulee syömäaika. (Itsekseen, laitellen hieromasijaa) Vaikka tuossa nurmikolla häntä hieraista höyräyttää… (Tekee voileivän) Ja antaa hänelle vaikka voileivän, ennen kun muut tulevat… Ei tätä kallista voita kannata kaikilla syöttää.

JORRI (Saapuu piippu hampaissa ja halkotaakka selässä). Siinä on halot… Vaikka tästä paidan päältä hieroo Leena. (Riisuu takkinsa ja liiviinsä) Tulee se silläkin terveeksi… (Rupeaa mahalleen) Tässä onkin nurmikko lojua. (Vetelee savuja mahallaan venyen) Joko se Leena joutuu?

LEENA (Hääräten). No joko se nyt on mahallansa!… Kun minä olisin antanut tästä voilevän hierojaisiksi, niin ei tuo voi siliä!

JORRI. Ka voihan sen tässäkin syödä, voileivän… Anna tänne.

LEENA. Tässä on! Verestä leipää ja tuoretta voita. (Laskeutuu hieromaan. Jorri voitelee sormellaan voileivän ja ryhtyy syömään) Mistä kohti ne ovat kipeät sivut?

JORRI. Ne ovat vähä joka paikasta… niskasta kantapäähän asti.

JUKKA (Palaa). Taasko se Jorri hierottaa?

LEENA. Ka mikäpä sen Jorrinkaan muu auttaa kuin turvautua vain tämän Leenan apuun, kun vaiva rupeaa ahdistamaan, eikä apua eikä ystävää muualta mistään näy… Ja eikä se Leena oikealta mieheltä koskaan apuaan kiellä. Talvet hieroo ja kuppaa ja kesät keittää rokkaa tukkijoella ja sillä tavallapa tuo Leena vain leivissä pysyy ja vielä on köyhällekin kupponen kahvia antaa.

JORRI. Onhan tää Leena hyvä hieroja!… Ja hyvä voileipä tämä on.

LEENA. Kohentaisit, Jukka, vähä niitä puita kattilan alla… Ja hämmennä vähä sitä kattilaa, jotta eivät potaatit pohjaan pala… Vaikka eipä sitä monikaan sitte arvaa mikä turva se olisi Leenasta talossa kaikenlaisten onnettomuuksienkin sattuessa… Sillä eipä sitä kukaan tiedä, koska sitä jalkansa kiveen loukkaa ja saa sivunsa kipeiksi… Sitä kun onkin nykyään jo ansa ja paula joka polulla… Milloinhan on mitäkin estettä olemassa.

JORRI. Sieltä ylempää… Ihan sieltä likeltä niskaa hiero.

LEENA. Ei… ei sitä tiedä milloin sitä yksinäinenkin mies jo tarvitseisi ijäisen ystävän apua… Ja eikä se silloin viime hetkellä ole enää otettavissa, kun ei kuka ole älynnyt aikanansa siinäkin asiassa valvoa ja rukoilla… Sillä niinpä sitä sanassakin sanotaan, että parempi se on naida kuin palaa.

JORRI. Nyt sieltä nivuslihojen luota… Niin.

LEENA. Ei… ei sitä tiedä hetkeään tässä maailmassa… Ja johan tämä
Jorrikin on ikämies.

JUKKA. Johan tämä Jorri on siinä ijässä…

JORRI. Sieltä… sieltä… niin!… Hyvä… hyvä hieroja tämä Leena on.

LEENA. Ja onhan tässä jo iän pitkään kokoontunut yhtä ja toista muutakin kavetta: On tässä tämä oma rokkakattila ja mitä muuta tukkijoellakin tarvitaan aina kahvikuppeja myöten… Ja siihen lisäksi on sitä vähä rahojakin säästynyt: Kolmeen sataan markkaan on kylässä lainana ja omassa säilössäkin on jo toista sataa markkaa ja neljättä tynnöriä ruista ja neljän tynnörin verta otraa… Niin jotta jo sillä viljan puolellakin menisi kaksihenkinen pere talven yli… Ja tottapahan sitte taas luoja konstit neuvoisi millä eteenpäin elää.

JUKKA. Hyvä elämän alkuhan se jo olisi.

LEENA. Ja eikä sitä toisekseen tiedä milloin tää yksinäinenkin mies sattuu kuolemaan, niin silloin on myöhä katua että jäi sekin askel tekemättä ja kokematta, miltä se maistuu elämä oman ystävän kanssa… Mitenkä paljon sitä on jo tälläkin Jorrilla ikää?

JORRI. Niin ikääkö?

LEENA. Niin… Sitä ikää?

JORRI. Ka enpä minä kumminkaan mene naimisiin… niin jotta mitäpä sillä on silloin iällä väliä.

LEENA (Hämmästyneenä). Mitä?

JORRI (Nousee istumaan). Jo nuo sivutkin taas vetreytyivät… Mikäpä tässä on nyt eläessä… kun vielä syödäkin saa. (Kellon soittoa.)

HUUTO. Rokkakello soi!… Syömään!

TOINEN HUUTO. Ho-hoi!

LEENA (Saamistaan rukkasista harmistuneena). Herra isä siunatkoon!… Niinkö se nyt taas päivä meni siinä tuon selkää hangatessa, jotta ei ennättänyt kunnolla ruokaa laittaa… Saa tässä kaikkien sivut hangata ja hoitaa, ikään kuin niistä sen parempaa sitte heruisi!… Tule, Jukka, niin nostetaan tämä kattila pois tulelta! (Nostavat) Siinä häntä on nyt lientä… Jos lie tuon liemen latkijaakin!

(Tukkilaiset saapuvat kuppinensa.)

HÄKKI (Soppaa kauhalla haroen). He-hei!… Nyt on Leenan sopassa lihaakin!

NIKU. Elä nyt!

HÄKKI. No totisesti!… Kokonainen hämähäkki.

JORRI. Se on erehdyksessä hukkunut sinne!

HÄKKI. Ilmankos se jo lihalle haisee koko metsä!

LEENA. Vielä siinä vätystätte!… Lihaa sitä vain pitäisi olla kokonainen hevosen raato joka päivä miestä kohti, vaan kunhan tulee maksusta kysymys, niin ilman edestä se Leena saa vielä hartiatkin hieroa… Tuo tänne se kapusta, niin minä itse mätän. (Mättää soppaa) Elä läikytä sitä… Järvellinen pitäisi vettäkin panna yhteen ainoaan soppaan ennen kun riittäisi mokomille syömäreille.

PEKURI. Hyvä soppa on Leenalla aina.

PUHURI. Hyvä… Puhtaasta jokivedestä on keitetty… Ja onhan tässä lihan makunakin toki tukkipölkkyjen pihkanhajua.

LEENA. No syö nyt siinä vain, eläkä mukise enää.

JORRI. Ja hyvän muijanhan tästä Leenasta saisi… Vaikka tämä Puhuri hänet ottaisi… Kolme sataa on rahaakin ja siihen vielä talven elot.

LEENA. Vielä siinä sinäkin virnistelet!… vanha kahmu!… Kukahan tuo nyt kunnon akka sinustakin enää ristiksensä huolisi!

HÄKKI. Leena on nyt kiivaalla päällä…

NIKU. On… Reippaalla mielellä on Leena.

PUHURI. Mustalaisia.

SAKU. Niinpähän tulee!

(Mustalaiset saapuvat. Hälinää.)