E-text prepared by Juhani Kärkkäinen and Tapio Riikonen

LUONTO JA IHMINEN

Poimintoja eri teoksista

Kirj.

JOHN RUSKIN

Suomentanut

Vihtori Lehtonen

Porvoossa, Werner Söderström Osakeyhtiö, 1911.

I. TAITEEN EDELLYTYKSET.

Täysin kehittynyt maku merkitsee kykyä saada mahdollisimman suurta nautintoa niistä aineellisista lähteistä, jotka vetävät puoleensa meidän puhtainta, täydellisintä henkistä olemustamme; mutta miksi me nautimme näistä muodoista ja väreistä emmekä noista, on kysymys, johon yhtä vähän voidaan vastausta odottaa kuin kysymykseen, miksi me pidämme sokerista, vaan emme malista.

2. Mielenlaatu, joka auttaa oikean maun kehittymistä, on ennen kaikkea kärsivällisyyttä. Se askaroi kaiken sen kanssa, joka sen tielle osuu. Se ei tallaa sitä — siinähän voisi olla helmiä, vaikka ne näyttäisivätkin akanoilta. Se mielenlaatu on hyvää maata, joka on helppo puhkaista, mutta joka hyvin säilyttää siemenensä; se ei salli kelvottomain ajatusten orjantappurain nousta tukahuttamaan heikkoa orasta; lisäksi on se nälkäinen ja janoinen ja se juo kaiken kasteen, mikä siihen putoaa. Se on kunniallinen ja kelpo sydän, joka ei liian hetaasti avaudu, ennenkuin aurinko on noussut, mutta joka ei sitten myös petä; se epäilee itseänsä, voidakseen olla valmis uskomaan ja koettelemaan kaikkea, mutta luottaa kuitenkin itseensä niin paljon, että se ei halua heittää kesken sitä, minkä kerran on alkanut, eikä taas alkaa mitään ensin sitä tutkimatta. Ja nautinto, jonka se saa todeksi ja hyväksi havaitsemastaan, on niin suuri, ett'ei se hevillä anna muodin oikkujen tai sairaloisen turhamaisuuden johtaa itseään harhaan; se ei päästä puoluevimmaa eikä teeskentelyä silpomaan ja vääntämään johtopäätöksiään; sen katse ja sen ihailu ovat liian läpitunkevia — liian eläviä — jotta valkeaksi sivuttu hauta tai matala lähde kykenisivät sitä viekoittelemaan tai sitä ajan pitkään tyydyttämään. Se tarttuu kaikkeen, mitä se rakastaa, niin lujasti, että se musertaa sen, jos se sattuu olemaan ontto.

3. Ihmiset ovat yleisesti yhtä mieltä siitä, että jokainen askartelu, joka tarkoittaa ruumiillisen mukavuuden edistämistä ja aineellista hyötyä, on epäjalo, sekä että jokainen askartelu, joka kohdistuu vain henkeen, on jalo; minkä takia geologia muka menettelee paremmin pukiessaan kuivuneita luita niiden entiseen asuun ja kaivaessaan ilmoille ammoin hävinneitä olentoja kuin etsiessään lyijysuonia tai rautakerrostumia; minkä takia tähtitiede toimii viisaammin avatessaan meille taivaan asunnot kuin opettaessaan meitä purjehtimaan; minkä takia kasvitiede tekee kiitettävämmän työn selvitellessään kasvien rakennetta kuin puristaessaan niiden mehuja; minkä takia lääketiede suorittaa paremman tehtävän tutkiessaan ihmisruumiin elimistöä kuin asetellessaan sen jäseniä paikoilleen. — Niin on kuitenkin järjestetty, että meidän kehoitukseksemme jokainen askel, jonka me suuntaamme tietämisen korkeampia aloja kohti, myös jossakin suhteessa antaa käytännöllisiä tuloksia; että kaikki luonnon suuret ilmiöt, joista vain enkelit voivat pyrkiä saavuttamaan täydellistä tietoa, mutta joita me voimme oppia tuntemaan vain osittain, vaikuttavat kuitenkin, yhä enemmän ja enemmän ilmaistessaan meille Hänen olemustansa ja kunniaansa, jossa ne iloitsevat ja me elämme, niin suotuisasti ja levittävät niin suurta aineellistakin siunausta, että kaikki alemmat olennot iloiten sen tuntevat ja halajavat sitä koko sillä voimalla, minkä heidän epätäydellinen luontonsa sisältää; että suurien virtojen, jotka riemuiten täyttävät kummut kumealla kohinallansa ja laaksot kiemurtelevalla hohteellansa, täytyy kuitenkin elättää oma osansa ketoa ja kantaa omia lastilaivojansa; että ne hurjat liekit, joita Alppien on kiittäminen syntymisestään ja tultasyöksyväin vuorten kauhuistaan, sulattavat meille metallisuonen ja lämmittävät elähyttävän lähteen; ja kaikki tämä tapahtuu, toistan sen vieläkin, meidän kannustamiseksemme eteenpäin eikä meidän parkitsemiseksemme — sillä tieto on oma palkintonsa: — yrteillä on parantava voimansa, kivillä raha-arvonsa ja tähdillä määrätyt kimaltelemishetkensä.

4. Jos kaikkivaltias olisi järjestänyt niin, että näköaistin korkeimmat nautinnot olisivat kaikkein vaikeimmin saavutettavissa ja jos täytyisi niitä saavuttaakseen kasata kultalinnoja ja torneja toinen toisensa hartioille ja kohottaa keinotekoisia vuoria keinotekoisten järvien rantamille, ei olisi koskaan syntynyt suoranaista vastakohtaa yksilön uhrautuvien velvollisuuksien ja hänen synnynnäisten toiveittensa välille. Mutta mitään sellaista vastakohtaa ei sisälly jumalallisen kaitselmuksen järjestelmään: se jättää meidän huoleksemme ratkaista, haluammeko me koeteltuina käyttää väärin tätä aistia, kuten kaikkia muita, ja ravita sitä itsekkäästi ja ajatuksettoman turhamaisesti, kuten me saatamme kiihoittaa kitalakeamme vahingollisilla herkuilla siksi kunnes yhä vaateliaamman maun himo muuttuu sairaloiseksi kyllääntymiseksi, joka on kykenemätön nauttimaan, ell'ei se Caligulan tavoin kokoa miljoonien elämäin työtä lyhyen hetken aistimuksiin; — kaitselmus jättää siis meille vapauden nöyrin ja rakastavin keinoin hankkia itsellemme suurta iloa, joka ei vieroita meitä kaltaisistamme eikä vaadi meitä uhraamaan velvollisuuksiamme eikä tehtäviämme, vaan joka yhä lujemmin kiinnittää meitä ihmisiin ja Jumalaan, joka on aina meidän saavutettavissamme ja sopusoinnussa kaikkien meidän tekojemme kanssa ja joka muuttumattomana ja ikuisena muodostaa kaikkien meidän harrastustemme ja pyrkimystemme sisällön.

5. Suuri ihanteiden ihminen ei voi koskaan olla itsekäs. Koko hänen voimansa johtuu siitä, että hän kadottaa oman olemisensa näkyvistään ja tuntuvistaan ja muuttuu vain totuuden todistajaksi ja kuvastimeksi sekä näkyjensä kertojaksi — pysyen aina passiivisena kaikessa mitä hän näkee, passiivisena lausunnoissaan, mutta yhä valittaen, ett'ei hän voi kyllin täydellisesti kuvastaa tai kyllin selvästi ilmaista kaikkea sitä mitä hän on nähnyt — mikä ei totisesti ole kovin ylväs tila ihmiselle. Mutta ihminen, jolla ei ole vähintäkään keksimiskykyä, on alituisessa puuhassa järjestellessään ja kohennellessaan maailman asioita, ja parantaen ja kaunistaen ylpeilee hän kaikesta, mitä tekee, koska se hänen mielestään on mainiointa mitä ajatella voi.

6. Mikäli kasvatus itse asiassa pyrkii muodostamaan aisteja hienostuneemmiksi ja käsityskykyä terävämmäksi ja siten johtaa ihmisiä iloitsemaan vienoista eikä räikeistä väreistä ja suloisista eikä karkeista muodoista, sekä huolellisesti tutustuttamalla heitä parhaimpaan kaikissa suhteissa, opettaa heitä nopeasti eroittamaan kehittyneen, hienostuneen yksinkertaisesta ja alhaisesta — sikäli on täten hankittu maku kunnioitettava ominaisuus ja sikäli on todellista ylistystä lauseessa, että joku "osoittaa hyvää makua". Mutta mikäli tällä korkeammalla kasvatuksella on taipumusta typistämään lähimmäisenrakkauden tunnetta ja koventamaan sydäntä, siten että se tutustuttamalla ihmistä liian läheisesti kaikenlaisiin asioihin vähentää kiintymystä kaikkeen kauniiseen, kunnes lopulta parhainkin vain vaivoin viehättää ja loistavinkin vain vaivoin jaksaa huvittaa; — mikäli se kehittää ylpeyttä ja johtaa ihmisiä etsimään nautintoansa, ei enään esineen omasta arvosta, vaan siitä, mikäli se kuvastaa heidän omaa suuruuttaan (esimerkiksi kun ihmiset laitattavat marmorisia pilarikäytäviä tai marmorilattioita ei niin paljon sen takia että he pitäisivät marmorin väristä tai nauttisivat marmorilattialla kävelemisestä, vaan siksi, että moiset käytävät ja lattiat maksavat paljon rahaa ja eroavat kaikkien silmissä tavallisista yksinkertaisista kivikäytävistä ja puulattioista); — mikäli se viettelee ihmisiä panemaan suurempaa merkitystä puvun, käytöstavan ja ulkomuodon viehättäväisyydelle kuin aineen ja sydämen arvolle, ja pitämään hyvin lausutusta sanasta enemmän kuin todesta sanasta, huolitellusta esiintymistavasta enemmän kuin vilpittömästä ja hienosti muodostuneista kasvoista enemmän kuin hyväntahtoisista, — ja kaikessa muussa antamaan tavan ja näön vallita ikuisen totuuden kustannuksella; — mikäli lopuksi tuo korkeampi kasvatus kehittää tunteen synnynnäisestä erilaisuudesta eri luokkien välille ja johtaa siihen, että kaikkia niitä enemmän tai vähemmän halveksitaan, jotka eivät ole jollakin määrätyllä yhteiskunnallisella arvo-asteella, niin ett'ei moukan tunteita, iloja ja suruja pidetä minkään arvoisina hyvinkasvatetun ihmisen tunteisiin ja suruihin verrattuina; — sikäli on kaikissa näissä erilaisissa suhteissa se tunne, jonka tuo "vapaamieliseksi" sanottu kasvatus herättää, ehdottomasti ja jyrkästi ristiriidassa jalon taiteen oikean käsityksen ja tajunnan kanssa.

7. Joka jokapäiväisessä elämässään totuttautuu etsimään vakavia puolia kaikesta kuulemastaan ja näkemästään, on havaitseva näiden puolien tahattoman mielikuvituksen vaikutuksesta esiintyvän itselleen niiden jaloimmissa yhdistelmissä, ja joka etsii vain pintapuolisuutta ja petollisuutta, hän näkee unissaan vain pintapuolisuutta ja petollisuutta. [Aivan oikein. Harvat käsittävät, kuinka paljon tärkeämpää olisi hillitä henkeänsä kuin pakottaa sitä ylenmääräiseen toimintaan. Melkein kaikki ihmiset ruoskivat hevosiaan näkemättä minne ne vievät.]

II. MIELIKUVITUKSEN VOIMA JA TEHTÄVÄ.

Millä tavalla on ihminen oikeutettu käyttämään mielikuvitustansa, s.o. kykyään tajuta tai ajatuksin käsittää asioita, joita aistit eivät voi havaita? Sen ensimäisenä ja jaloimpana tehtävänä on ollut havaannollisesti loihtia silmiemme eteen seikkoja, joiden sanotaan kuuluvan meidän tulevaan elämäämme tai näkymättöminä ympäröivän meitä nykyisessä olotilassamme. Se on annettu meille, jotta me voisimme kuvitella taivaaseen, maahan ja mereen suuret joukot ikäänkuin aina läsnäolevia todistajia — vanhurskaiden sieluja, jotka odottavat meitä; jotta me voisimme havaita taivaan asujanten suuren sotajoukon ja löytää siitä ne, joiden seurassa me hartaimmin haluaisimme olla ijankaikkisesti; jotta me kykenisimme ikäänkuin näyssä katselemaan enkelten toimintaa ympärillämme ja näkemään tulivaunuja kaikkien vuorten huipuilla; mutta ennen kaikkea jotta me voisimme kuvitella itsellemme ne tapahtumat ja seikat, joihin me olemme velvoitetut uskomaan ja jotta me voisimme ikäänkuin ruumiillisessa muodossa olla läsnä jokaisessa muistiinmerkityssä kohdassa Vapahtajan elämää. Sen toisena, tavallisena tehtävänä on johtaa meitä tajuamaan muiden kertomusten tapauksia ja pakottaa niitä uudelleen muuttumaan näkyväisiksi, niin että ne tekevät meihin saman vaikutuksen kuin jos olisimme ne omin silmin nähneet; sekä elämän vähäpätöisemmissä oloissa saattaa meitä kokoamaan suurimman mahdollisen ilon siitä hyvästä, joka on ulottuvillamme, yhdistämällä siihen onnellisia lisiä, ja kaikessa pahassa, joka meitä ahdistaa, vähentää onnettomuutta tuomalla mieleemme muiden iloisempien hetkien muiston; kuin myöskin sattuvasti ilmaista järjen totuuksia vertauksen, kuvan tai henkilöllisentämisen muodossa, jotka siten painavat nuo totuudet mahdollisimman syvälle sydämeemme; ja lopuksi on mielikuvituksen tehtävänä, kun sielu on perin väsynyt, elähyttää sitä sellaisella viattomalla leikillä, joka parhaiten sointuu luonnon esineiden houkutteleviin ääniin ja joka sallii sen vaikenevan kauneuden sijasta joutua elävään seuraan ja omiksi iloikseen loihtia keijukaisia nurmikentille ja vedenneitoja aaltojen helmaan.

9. Mutta näin kunnioittaessamme mielikuvituksen voimaa ja taidetta, älköön kukaan meistä halveksiko muistin voimaa ja taidetta.

Ottakoon lukija vakavasti harkitakseen, mitä hän haluaisi antaa siitä, että hänellä vain silmänräpäyksenkin ajaksi olisi voima pysyttää sellaisinaan edes muutamia niistä viehättävistä näyistä, jotka niin usein ilmestyvät hänelle vain samassa kadotakseen: haihtuva pilvi, väräjävä lehti, kiitävä varjo; pakottaa kiehuva vaahto pysähtymään aallon harjalle ja viri alituisesti karehtimaan järven pinnalla; ja viedä mukanaan ei vain hämäryyttä tai heikkoa auringonpilkkua (vaikka sekin jo on kaunista), vaan mukailun, joka ei näyttäisi vain mukailulta — mutta joka olisi todellinen, täydellinen kuva elämästä. Tai ottakoon hän mieluummin huomioonsa (sillä siten ei saateta moisen voiman ylevyyttä riittävästi ilmaista), että se itse asiassa merkitsisi kykyä milloin tahansa siirtyä määrättyyn ympäristöön — lahja niin suuri, että sen voi saada osakseen vain ruumiista vapautunut henki; lisäksi otaksukoon hän, ett'ei tämä taikakyky käsittäisi ainoastaan nykyistä aikaa, vaan myös menneisyyden ja että se tekisi meille mahdolliseksi tunkeutua niin sanoaksemme sellaistenkin ihmisten ruumiilliseen olemukseen, jotka ammoin ovat tuhaksi rauvenneet; tarkastella heitä toiminnassa ikäänkuin he vielä eläisivät, mutta edullisemmin ehdoin kuin milloinkaan oli suotu heidän ohimenevän elämäntyönsä näkijöille; katsella heitä aina mielemme mukaan pysähtyneinä silmänräpäyksen eleeseen ja ilmeeseen ja seisovina jonkun suurtyön äärellä, hehkuvan aikomuksen kuolemattomuudessa. — Kuvitelkoon lukija, mikäli se on mahdollista, moista kykyä ja sanokoon sitten, tuleeko puhua kevytmielisesti taiteesta, joka sen meille antaa, vai tuleeko meidän pikemminkin puoleksi jumalallisena kunnioittaa lahjaa, joka saattaa koroittaa meidät aina enkelten tasalle ja antaa meille aavistuksen heidän autuudestaan.

10. Minä luulen, että paras todistus totisesti suuresta miehestä on hänen nöyryytensä. Minä en tarkoita nöyryydellä epäilystä omasta voimastaan tai pelkoa lausua vakaumustansa julki, vaan oikeata käsitystä suhteesta, joka vallitsee sen välillä, mitä hän voi tehdä ja sanoa ja sen välillä, mitä muu maailma tekee ja sanoo. Kaikki suuret miehet eivät ainoastaan ymmärrä asiaansa, vaan tietävät myös tavallisesti, että he sen ymmärtävät; eivätkä he ole oikeassa vain pääasiallisiin mielipiteisiinsä nähden, vaan he tietävät lisäksi olevansa niihin nähden oikeassa; mutta eivät he sen tähden nosta itsestänsä suurta melua. Arnolfo tietää kykenevänsä rakentamaan kauniin tuomiokirkon Firentseen; Albrecht Dürer kirjoittaa tyynesti henkilölle, joka löytää virheitä hänen teoksistaan: "Sitä ei voida paremmin tehdä"; sir Isaac Newton tietää ratkaisseensa parisen ongelmaa, jotka olisivat panneet kaikkien muiden päät pyörälle; mutta he eivät odota, että heidän kanssa-ihmisensä sen takia lankeaisivat maahan ja palvoisivat heitä. Heillä on omituinen tunne voimattomuudestaan, ja he tajuavat, ett'ei suuruus ole heissä, vaan että se vaikuttaa heidän kauttansa — ett'eivät he olisi voineet muuta tehdä eivätkä muuta olla kuin miksi Jumala oli heidät määrännyt; ja he näkevät jotakin jumalaista ja Jumalan luomaa jokaisessa ihmisessä ja ovat rajattoman, houkkamaisen, uskomattoman sääliväisiä.

11. Mikäli saatan havaita, on olemassa muuttumattomana lakina se, että suurimmat miehet, olkootpa he sitten runoilijoita tai historiankirjoittajia, elävät kokonaan omassa ajassaan ja että heidän teostensa tärkeimmät hedelmät ovat peräisin juuri heidän omalta ajaltaan. Dante kuvaa kolmannentoista vuosisadan Italiaa; Chaucer neljännentoista vuosisadan Englantia; Masaccio viidennentoista vuosisadan Firentseä; Tintoretto kuudennentoista vuosisadan Venetsiaa; mutta he eivät kiinnitä lainkaan huomiotaan aikavirheisiin ja kaikenlaisiin pienempiin erehdyksiin, koska he ovat aina houkutelleet elävän totuuden esiin oman elävän aikansa tarkastelusta. Kun sanotaan Shakespearen kirjoittaneen mestarillisia historiallisia näytelmäkappaleita aiheista, jotka kuuluvat menneisiin vuosisatoihin, vastaan minä, että ne ovat mestarillisia näytelmäkappaleita juuri siksi, ett'ei niissä ole vähintäkään huomiota kiinnitetty vuosisatoihin, vaan että niissä huokuu elämä, jonka kaikki ihmiset tunnustavat kaikkien aikojen ihmiselämäksi — eikä siksi, että Shakespeare pyrki julistamaan yleismaailmallisia totuuksia, vaan siksi, että hän rehellisesti ja täydellisesti niiden ihmisten mukaan, jotka elivät hänen ympärillään, kuvaili ihmisluontoa, joka itse asiassa on aina sama — koska viidennentoista vuosisadan konna sielun ja sydämen puolesta oli aivan samaa lajia kuin on konna yhdeksännellätoista vuosisadalla ja kuin oli konna kahdennellatoista vuosisadalla; ja niin ikään muistuttaa kunniallinen ja ritarillinen mies suuresti muita kunniallisia ja ritarillisia miehiä millä ajalla tahansa. Tähän nähden on moisen suuren ihanteellisen taiteilijan teos aina yleismaailmallinen; ei siksi, ett'ei se ole muotokuva, vaan siksi, että se on täydellinen muotokuva, täydellinen aina sydämen sopukoihin asti, sydämen, joka pysyy samana läpi kaikkien aikojen; kun sitä vastoin heikon ihantelijan teos ei ole yleismaailmallinen, ei siksi, ett'ei se ole muotokuva, vaan siksi, että se on vain puolinainen muotokuva — ulkokuoresta, tavoista, puvusta, vaan ei sydämestä. Siten kuvailevat Tintoretto ja Shakespeare aivan yksinkertaisesti venetsialaista ja englantilaista luonnetta sellaisena kuin he näkivät sen omalla ajallaan, aina juuriin asti, kaikiksi ajoiksi; mutta mitä tulee pyrkimykseen valaa historiallisiin teoksiinsa menneiden aikojen erikoisia aatteita, tapoja ja oloja, niin emme sellaista pyrkimystä huomaa heillä enemmän kuin kenelläkään muullakaan täydellisen suurella miehellä, jonka minä tunnen. [Mitä jälkiä havaitaan esim. Kleopatrassa egyptiläisestä luonteesta? — atenalaisesta Theseuksessa tai Timonissa? — muinaisenglantilaisesta Imogenissa tai Cordeliassa? — muinaisskotlantilaisesta Macbethissa? — tai edes keski-ajan italialaisesta luonteesta Petrucchiossa, Venetsian kauppiaassa tai Desdemonassa? Ja roomalaisaiheiset näytelmät tuntuvat niin väkevän roomalaisilta vain siksi, että Rooman voima perustui maailman ikuiseen voimaan — puhtaaseen perhe-elämään, jota kannatti maanviljelys ja suojeli uljas, turmeltumaton urhoollisuus.]

12. Runouden jaloimmissa luomissa ei ole ainuttakaan sanaa niin jokapäiväistä, ett'ei suuri mies saisi siitä tehdyksi jotakin mainiota, tai pikemminkin, ett'ei se tekisi hänelle jotakin oivaa palvelusta ja vastaisi jotakin tarkoitusta, johon ei mikään muu sana olisi niin hyvin sopinut. Tavallinen ihminen joutuisi auttamattomaan pulaan, jos hänen esim. tulisi käyttää sanaa "pentu" jotakuta imarrellakseen. Itsessään sanassa on kyllä eräänlaista tuoreutta ja voimaa, joka viehättää, mutta kun sen kuulee, tuntuu ensimmältä vaikealta käyttää sitä kohteliaisuuslauselmassa. Jos henkilö, josta on kysymys, on prinssi, tuntuu vaikeus vieläkin suuremmalta, ja jos häntä lisäksi samassa silmänräpäyksessä sanotaan "pennuksi" ja ylistetään sankariksi, näyttää tavallinen ihantelija ehdottomasti joutuneen umpikujaan! Mutta kuulkaahan kuinka Shakespeare suoriutuu pulasta:

    Esille nyt hänen sankarhaamunsa
    Ja enonne, Mustan Prinssin, loihtikaa,
    Tuon, mi suuren surunäytelmänsä suori
    Ranskan mahtavimman voiman hävittäin.
    Isänsä hymyellen katsellessa
    Kuin tuo uljaan jalopeuran uljas pentu
    Ranskan aateliston verta latki viljoin.

13. Vaikka jokaisessa viehättävässä luonnonnäyssä ennen kaikkea on suuri määrä yksinkertaista kauneutta, joka tehoo suorastaan silmään, niin muodostanee kuitenkin se, mikä meihin eniten vaikuttaa, vain hyvin pienen osan tästä näkyvästä kauneudesta. Tämän kauneuden voivat esimerkiksi synnyttää ihanat kukat ja hopeanhohtoiset purot, sininen taivas ja valkoiset pilvet; ja kuitenkin voisi se, joka meitä eniten viehättää ja jota me etusijassa kaipaisimme, olla ohut, harmaa usvakaistale kaukana näköpiirin rajalla, niin pieni tilaltaan näyttämöllä, että tuo palanen seittiä tuossa pensaassa aivan lähellämme veisi siitä voiton, ja ett'ei se silmälle millään tavalla tarjoaisi suurempaa nautintoa kuin seittikään; mutta sentähden, että me tiedämme tuon seitin olevan palasen hämähäkinverkkoa ja tuon harmaan kaistaleen ilmoittavan kymmenentuhannen jalan korkuista vuorta, jossa jalo vuoristolaiskansa asuu, saamme me tuosta harmaasta juovasta juhlallisen vaikutuksen, huolimatta siitä, että ne ajatukset ja tiedot, jotka tekevät meille tämän vaikutuksen mahdolliseksi, ovat niin hämäriä, ett'emme mielessämme ole lainkaan selvillä niistä.

14. Tutki sen vaikutelman laatua, jonka tunnet (jos jotakin tunnet) Alppeja tarkastellessasi, ja sinä olet havaitseva tämän vaikutelman kirkkauden riippuvan kuten kaste hämähäkinseitillä omituisesta hennon kuvittelun ja epätäydellisen tiedon kutomuksesta. Ensi sijassa saat sinä hämärän käsityksen niiden suuruudesta, ja siihen yhtyy ihmettely töistä, joita niiden muurien ja perustusten suuri rakentaja on suorittanut; sitten valtaa sinut aavistus niiden kestävyydestä, juhlallinen tunne niiden ikuisuudesta ja sinun omasta katoavaisuudestasi, joka on kuin niiden rinteillä vihoittavan ruohon — sitten nousee mieleesi omituisen kaihoisa, menneisiin sukupolviin pakeneva ajatus, katsellessasi nyt siinä sitä, mitä hekin kerran katselivat. He eivät ole nähneet noita pilviä, jotka nyt kiitävät sinun pääsi yli, eivät majan seinää pellon tuolla puolen, eivät tietä, jota sinä nyt astut. Mutta tämän he näkivät: taivaisiin asti kohoavat kallioseinät olivat samat heille kuin sinullekin. He ovat lakanneet niitä näkemästä; sinä olet myöskin pian lakkaava niitä näkemästä, mutta kallioseinät tulevat pysymään paikoillaan toisia varten. Sekautuneena näihin juhlallisiin tunteisiin syntyy sitten käsityksesi Alppien ihanuuksista ja lahjoista; ja sitä varten tarvitsee sinun vain mielessäsi kuvitella kaikkia niitä lähteitä, jotka vierittävät vesiänsä niiden kalliorinteitä pitkin, kaikkia suuria jokia, jotka saavat alkunsa niiden jäistä, kaikkia niitä hurmaavia laaksoja, jotka kiertelevät niiden paasiseinien väliä, kaikkia taloja, jotka häämöittävät niiden pilvivaipan läpi ja onnellisia paimenmajoja, jotka kohoavat niiden laitumilla; ja kaikkien näiden ajatusten mukana nousee rintaasi voimakas aavistus kaikesta tuntemattomasta ihmiselämässä, onnesta ja kuolemasta, mihin viittaa tuo kapea valkoheijastus ikuisen lumen mailta, kaukaa aamupilvien lomasta. Nämä monet muut kuvat ja ajatukset vaikuttavat sen liikutuksen, joka sinut valtaa Alppeja katsellessasi. Mutta sinä et niitä keksi sydämestäsi, sillä sinun sydämessäsi on niin paljon muuta, sekä pahaa että hyvää, jota sinä et milloinkaan keksi; mutta ne innostuttavat ja elähyttävät sinua joka tapauksessa. Jos sinä tunnet enemmän tarkastellessasi lumipeitteisiä vuoria kuin mitään muuta samaan lempeään hopeanharmaaseen väriin vivahtavaa esinettä katsellessasi, niin kuuluvat nämä kuvat ja ajatukset epäilemättä sellaisiin, jotka sinut siihen pakottavat; ja huomaa, ett'eivät ne itse asiassa merkitse muuta kuin syvempää käsitystä kaiken olevaisen todellisesta laadusta. Me sanomme tätä voimaa tai kykyä "mielikuvitukseksi", sentähden että se kuvittelee ja tajuaa, mutta se on jalo mielikuvitus vasta sitten kun se kuvittelee ja tajuaa totuuden. Ja samassa suhteessa kuin ovat sinun omaamasi tietomäärä ja sinun herkkyytesi tunnettujen esineiden liikuttaville tai ilmeikkäille piirteille, samassa suhteessa on myös oleva se nautinto, jonka mielikuvituksesi sinulle tarjoaa.

III. MAITA JA IHMISIÄ.

Lähdin Roomasta juuri raju-ilman asettuessa. Rikinsiniset pilvet kiitivät tuolloin tällöin jyrähtäen yli Campagnan, ja pilkistävän auringon säteet valaisivat Klaudion vesijohdon silmänkantamattomia kaaria kuin alkusumuun häipyvää siltaa. Mutta minun kiivetessäni korkeata Albanovuorta, pakeni ukonilma pohjoiseen päin, ja Albanon tuomiokirkon jalot viivat ja sen viehättävät, tummat tammilehdot kuvastuivat tarkkapiirteisesti väliin siniseen, väliin meripihkaan vivahtavia kirkkaita juovia vasten näköpiirin rajalla, ja taivas yläpuolellani alkoi vähitellen, värisevän, syvän sinisenä, puoliksi eetterinä, puoliksi vesihöyrynä loistaa viimeisten yhä harvenevien sadepilvien välistä. Keskipäivän aurinko valaisi La Riccian kalliorinteitä ja niiden korkeita, toisiinsa kietoutuneita lehväryhmiä, ja kirkasti valosäteen tavoin niiden syksyisiä, tuhansiin märkiin, ikiviheriöiviin puihin sekautuneita värisävyjä. Ei eroittanut enää värejä: ne olivat muuttuneet tulenhehkuksi. Purppura, karmosini ja helakanpunainen muodostivat ikäänkuin verhon Jumalan kaikkein pyhimmän eteen, ja riemuitsevat puut kumartuivat valovirtoihin peittyneinä laaksoon päin, ja jokainen lehti värisi elämänvoimaa ja elämänhehkua; ja kun se lehti kääntyi ja lähetti toisaalle tai heijasti suoraan auringonvalon, oli se ensin kuin soihtu ja sitten kuin smaragdi. Korkealla laakson itäisemmissä kainaloissa kaartuivat viheriät lehväryhmät kuin kristallimeren mahtavat aallot mansikkapensaan kukkien särkyessä vaahdon tavoin niiden rantapenkereitä vasten, ja kaikkialla ilmassa tanssi oranssinkukkien hopeahiutaleita, viiman kieputellessa niitä harmaiden kallioseinien ympärillä kuin tuhansia, tuolloin kimaltelevia, tällöin liehahtelevia pikkutähtiä, aina miten tuuli sattui niitä lennättämään eteenpäin tai painamaan alas. Pieninkin nurmikko paloi kuin taivaan kultainen parvi ja välkähti kuin kalevantuli iltapilvien raosta, lehväkatosten avautuessa tai sulkeutuessa sen yläpuolella; mustat, liikkumattomat kalliot — ne olivat mustia, vaikka niitä hehkuttivat helakanpunaiset jäkälät — heittivät tyynet varjonsa tuohon levottomaan värileikkiin, kaivot peittivät kuurottaisesti kohisten marmoriaitaansa sinisumuun; ja kaiken tämän yläpuolella parveili lukemattomia punertavia ja vaaleankeltaisia pilvenlonkia — pyhiä pilviä, jotka eivät pimeydestä mitään tiedä ja jotka ovat vain taivaan valohäiveinä — kiitäen mittaamattomien matkojen päässä vienosti pyöristyneiden, juhlallisten kivimäntyjen välitse ja häipyen näkyvistä siihen rajattomaan huikaisevan valkoiseen valojuovaan, missä Campagna sulaa meren hehkuun.

16. Itse asiassa on parempi ihmiskunnalle, ett'eivät sen tavalliset olinpaikat tarjoa liian voimakkaita vaikutelmia — että rauhaisat, auran kaartuvain vakojen mustaamat ylänkömaat ja vehmaat, nurmipeitteiset kalkkikummut ja vaatimattomina koukertelevat pensaikkaat laaksot ovat useammin ihmisen näkösällä kuin pilviä piirteleväin vuorten ja kasvullisuutta uhkuvain laaksojen arkadiset seudut; ahtaan toimintapiirimme tarjotessa meille vain yksinkertaisempia — vaikka silti lukemattomia — vaikutelmamahdollisuuksia, tulisi suuremmoisempien, kaukaisempien ihmeiden olla seikkailujen esineinä, nuorekkaan mielikuvituksen tähtisikerminä, vanhuuden suloisten muistojen ja talvisten tärinäin aiheina.

17. Ihmissydämen on niin luonnollista kiintyä enemmän toivoon kuin siihen, mitä se kulloinkin omistaa, ja se viehätys, jonka mielikuvitus luo kaikkeen siihen, mikä on kaukaista tai kiellettyä, on niin syvä ja voimakas, että usein liittyy liikuttavampi tunnelma maisemiin, jotka sisältävät ikäänkuin etäisen lupauksen jostakin suuremmasta kuin ne itse ovat, kuin semmoisiin, jotka yhdellä iskulla tyhjentävät luonnon aarteet ja voimat saavuttamattomaan, voittamattomaan loistoon, eivätkä jätä mitään mielikuvituksen omin päin maalattavaksi tai täydennettäväksi. En luule maailmassa löytyvän paikkaa toista, joka olisi suuremmassa määrin omiansa aavistavasti herättämään meissä tätä odottavan mielikuvituksen taipumusta kuin seutu, joka ympäröi Freiburgin kaupunkia Sveitsissä ja joka siitä lähtien ulottuu Berniin asti. Sen pohjan muodostaa harmaa hiekkakivi, se on melkoisen korkealla, mutta ei näytä satunnaiselle matkailijalle mitään erikoisen mieltäkiinnittävää; minkä vuoksi sitä tavallisesti katsastetaankin vain hätäisellä matkalla Bernin Alpeilta Savoijan vuorille, ja harvoin suodaan sille muuta kuin väsynyt silmäys — mikä väsymys on sitäkin tuskallisempi, kun se seuraa jonkunlaisena vastavaikutuksena sen suuren ihastuksen jälkeen, joka valtaa matkailijan Bernin ylämaata katsellessa. Matkustaja kallistuu, jalat hellinä, kuumeisena ja väsyneenä jäätiköihin ja rotkoihin, vaunujen nurkkaan ja näkee tuskin muuta kuin että tie kiertelee ja on kovin mäkistä, ja että maa, jonka läpi hän kulkee, on viljeltyä ja kesytettyä. Mutta jos hän, tehdäkseen tälle kesytetylle maalle oikeutta, pysähtyy muutamiksi päiviksi seudulle, siksi kunnes hänen mielensä on ennättänyt saada entisen joustavuutensa takaisin, ja tekee pari pitkää kävelymatkaa sen ketojen halki, on hän saava siitä kokonaan toisen käsityksen. Maa on, kuten sanoin, aaltomaista ja pääasiassa harmaata hiekkakiveä; se ei miltään kohdaltaan kohoa erikoisen korkeaksi, mutta siinä vallitsee kuitenkin riittävä vuoristohenki, niin että se muodostuu katkeamattomaksi sarjaksi rohkeita kukkuloita ja laaksoja; ja on seutu kylliksi korkealla meren pinnasta, jotta mänty esiintyy yleisimpänä metsäpuuna sen säännöttömien harjujen kupeilla. Tämän korkean ylängön läpi uurtaa joki tiensä viisisataa, kuusisataa jalkaa syvässä uomassaan, joka penikulmamäärin kiertelee vaatimattomien kumpujen väliä, huomaamattomana aivan siksi kunnes saavut sen reunalle; silloin näet yht'äkkiä petäjäin oksien välitse allasi tuon viheriän, hiljalleen vierivän virran, ja ne leveät, kalliomaiset hiekkakiviselänteet, jotka muodostavat sen rannat, ovat siltä kohdalta, missä virta taivepaikoissaan niitä nuoleskelee, kaivertuneet vaarallisiksi ulkonemiksi; ja vastaavalle kohdalle toisella rannalla jättää se ulkoneman ja veden välille puoliksi pensaittuneita niittykaistaleita, jotka on ylhäältä luoksepääsemättöminä hyljätty sinne omaan sulouteensa; harvoin käy niitä katsomassa utelias vaeltaja, seuraten sitä tuskin näkyvää jalkapolkua, joka kallioiden juurella taistelee olemassa-olostaan. Mutta siellä aaltoilee ja pyörii ja solisee virta yksinäisenä ja hyljättynä. Se kulkee läpi tiheään asutun maan, mutta ei koskaan ole virta ollut niin yksin. Pienimmälläkin, etäisimmälläkin metsäpurolla kaukana tunturein harteilla on seuralaisensa: vuohet näpertelevät ruohoa sen rantamilla, vaeltaja sammuttaa siitä janonsa ja hyppää sauvansa nojassa sen yli, ja talonpoika johdattaa sen uutta uraa myöten myllynrattaaseensa. Mutta tällä virralla ei ole seuralaisia; se vain vierii ja vierii, ikuisesti muista erossa, ei salakavalana eikä katkerasti uhkaavana, vaan lempeänä ja hiljaisena, vienona kuin päivänsäde, vapaana kuin ilma — se on avara alue täynnä syvää, hiljaista ystävällistä yksinäisyyttä, joka on vaipunut lepoon keskellä meluavaa ja hyörivää ihmiselämää: aallot loiskivat hiljalleen ilman että kukaan niiden puhelua kuuntelee, linnut rakentelevat pesiänsä oksille, ilman että kukaan niitä säikäyttää, ja kauniit, tuoksuvat kukat kasvavat ja hengittävät ja kuihtuvat ilman että ainutkaan käsi niitä poimisi; — ja kuitenkin on kaikki niin avonaista ja vapaata pilville tuolla ylhäällä, raikkaalle auringonvalolle ja puhdistavalle sateelle.

Mutta jyrkkien kalliorantojen laella muuttuu näky silmänräpäyksessä. Vain muutamia askeleita petäjistä, jotka heittävät koukeroiset, kesyttömät, salamanvalkoiset oksansa ylös rotkosta korkeuksia kohti — seisot keskellä hedelmällisintä viljelysmaata; aaltoileva vilja hehkuu ja lähettelee laineitaan pellolta pellolle: sen somia pikkukyliä vilkastuttavat hedelmiä ja kukkia uhkuvat puutarhat, ja koko maisema näyttää niin ystävällisen kutsuvalta teräväkattoisine latoineen ja aittoineen; hyvin hoidetut, kovat, puistomaiset tiet kulkevat vuoria ylös ja alas tai katoavat ruskeiden sammalmättäiden ja villien vadelma- ja orjantappurapensaiden sekaan tai pilkistävät näkyviin pitkien, puoliksi vapaata lehtoa, puoliksi puistokatua muistuttavien korkeiden puurivien takaa: veräjiä avautuu niiden vierille ja sivutiet johtavat niiltä tuttavallisesti ja esteettä johonkin suurempaan taloon, jota maalaisen ylväästi ympäröivät kultaiset mehiläiskeot ja veistoksin koristetut karjahuoneet, muodostaen säännöttömän ryhmän kaikenlaisia aitauksia ja sälepeitteisiä rakennuksia ja tupia, mitkä kaikki ovat varsin viehättäviä huolettomassa, mutta jollakin tavoin alkuperäisessä kodikkuudessaan, siinä tuntuvasti eroten englantilaisista kodeista, joissa kaikki on niin perinpohjin sievistettyä, jäykkää ja moitteettoman mukavaa, kun taas näiden talojen kaikissa osissa vallitsee omituinen huolettomuus ja avaruus, mikä onkin täydessä sopusoinnussa tienoon vapaan sulouden kanssa. Sillä tässä lempeässä, viehättävässä maassakin piilee kesyttämätön voima. Sitä kultaa kylläkin teräinen laiho ja mehevä ruoho tuoksuaa sen harteilla, mutta siitä huolimatta ei sitä ole lannistanut ei aura eikä viikate. Se antaa lahjansa omasta vapaasta tahdostaan; tuntuu kuin siltä ei olisi mitään otettu pakolla tai ryöstäen. Se ei ole aivan vapaa erämaan luonteesta, mutta sitä ei myöskään ole tuomittu hedelmättömyyteen; — tämä antelias maa loistaa oikullisessa ylenpalttisuudessaan, hymyillen väliin ystävällisesti, väliin uhkaavasti yhä vaihtelevin rikkauksin laaksosta laaksoon. Mutta vakavampiakin aineksia tapaat sen sydämestä. Sillä pitkin kukkuloita seisovat lukemattomien kuusien tummat ryhmät, ottamatta osaa sen iloihin, ikäänkuin ikikivettyneinä haamuina, joiden läpi ei voimakkainkaan auringonvalo pääse tunkeutumaan eikä niitä karkoittamaan — yön sirpaleita, synkkiä joukkoja nuo kuuset, jotka niin juhlallisina kohoavat siinä keskellä puutarhojen rusohedelmiä ja viljapeltojen kullankeltaisia teriä, kalpeansinisen pilven kehystäessä niiden tummia, hievahtamattomia reunatupsuja pyhimyssäteineen. Mutta siitä huolimatta eivät ne synkennä maisemaa — ne näyttävät päinvastoin seisovan siinä erikoisesti osoittaakseen, miten valoisaa ja kirkasta kaikki muu on niiden ympärillä; ja kaikki pilvet ovat kuin puhdasta hopeaa, ja koko ilma tuntuu olevan täynnä hohtoisampaa, elävämpää auringonpaistetta juuri sillä kohdalla, missä sen lävistävät kuusien peitsenkärjet; ja nurmimatot näyttävät hehkuvan lämpimämpää viheriätä pilkistäessään punertavain puurunkojen välistä; ja ketojen viehättävät jalkapolut hiipovat metsän reunaa pysyäkseen varjossa, kiemurrellen sinne ja tänne niljakoita juuria vältellessään ja tuon tuostakin toivottomasti kadoten orvokkien, murattiköynnösten ja ruskeiden havuneulojen sekaan, kunnes ne lopulta sukeltavat näkymättömiin jollakin avonaisella paikalla, missä harventuneiden runkojen välistä pilkistävä valo ilmaisee niiden voivan tulla jälleen ihmisten ilmoille toisella puolen; — ja pian ne pölähtävätkin esiin metsän tuoksuvasta, hämärästä helmasta jälleen valoisaan ilmaan, keskelle tuota ihmeellistä maisemaa, joka vastakkaisella taholla leviää, yhä uudelleen ja uudelleen vaihdellen lehtojaan ja puutarhojaan, siksi kunnes Simmenthalin rosoiset huiput alkavat kohota etelän vyöryviin pilviin.

18. On paljon kiistelty sveitsiläisten luonteesta, eritotenkin koska muiden kansojen on ollut niin vaikeata käsittää heidän yksinkertaisia olojansa. Heitä pidettiin joko romantillisen hyveisinä tai alhaisen ahneina, kun he itse asiassa eivät olleet sankarillisia eivätkä alhaisia, vaan uskollisia, järkähtämättömän sisukkaita ihmisiä, paljon sisukkaampia, kuin historia kertoo; he eivät niin suunnattomasti välittäneet hengestään, mutta eivät myös sitä suotta hukanneet; he eivät muodostaneet itselleen niin kovin korkeita käsityksiä edistyksestä, mutta pitivät sitkeästi kiinni siitä, minkä kerran olivat saavuttaneet ja hyväksi nähneet; vaikka he olivatkin vailla kaikkea romantillista tunnekuohuntaa, rakastivat he sentään todellisella ja kestävällä rakkaudella, joka ei koskaan väsynyt eikä pettänyt; vaikka olivatkin hyvin vähän taipuvaisia uskonnolliseen intoiluun, säilyttivät he kuitenkin uskonsa puhtaana eivätkä päästäneet maailmallista mieltä sitä tylsyttämään tai tekopyhyyttä sitä tahraamaan; vaikka he eivät olleetkaan ritarillisen jalomielisiä eivätkä intohimoisen lähimmäisrakkaita, eivät he kuitenkaan koskaan vainonneet voitettuja vihollisiaan eivätkä kärsineet köyhiensä näkevän nälkää; he olivat ylpeitä, mutta eivät koskaan sallineet ylpeytensä kiihoittaa itseään ajattelemattomiin tai arvottomiin taisteluihin; he olivat kitsaita, mutta siitä huolimatta antoivat he mielellään naapurilleen, mikä naapurin oli; he eivät olleet neroja, mutta heillä oli terävä silmä huomaamaan oikeuden kaikki perusteet; he olivat kärsivällisiä, mutta eivät koskaan sallineet hitauden synnyttää viivykkeitä tai pelon laiminlyöntejä.

Nämä sveitsiläisen luonteen omituisuudet versoivat, vaikka ne elähyttivätkin koko liittokuntaa, sentään uhkeimmin eräällä pienellä alueella, joka muodosti maan sydämen, mutta joka ei sijainnut korkeimmilla tuntureilla. Zermattin ja Evolinan jäätiköiden ja Wallisin kanttoonin kuumien rinteiden vaiheilla ojentelivat talonpojat kuulumattoman velttouden ja hitauden vallassa suuren Sionin hiippakunnan kuuliaisina vasalleina. Mutta siellä, missä Vierwaldstätterjärven lahdelmat tunkeutuvat syvemmälle kalkkikallioihin ja missä ankarat pohjatuulet puhaltavat, estäen viinirypäleiden kypsymisen ja pakottaen talonpojat kokonaan turvautumaan paimenelämään — siellä kasvoi toisenlainen ihmisrotu. Sen vähäistä aluetta merkittäisiin jokaisella Europan kartalla pienellä viheriällä läikällä. Se ulottuu lähes neljäkymmentä Englannin peninkulmaa idästä länteen ja saman verran pohjoisesta etelään; kuningaskuntien kaikkialla sen ympärillä kohotessa ja kukistuessa kohtalon eri vaiheiden alaisina ja kaikkien kansojen sen lähitienoilla sekautuessa toisiin kansoihin tai hävitessä, säilyi tällä karulla kallio-alueella paimenten valta puhtaana. Heidän syntyperästään ei ole vähintäkään tietoa. He eivät ole gootteja, eivät burgundilaisia, eivät romaaneja, eivät germaaneja. He olivat vanhastaan helvetialaisia ja ammoisista ajoista asti vapaita. Omasta tahdostaan asettuivat he Habsburgin hallitsijasuvun suojelukseen, tunnustivat sen ylivallan, mutta eivät kärsineet sen sortoa, vaan nousivat heitä hallitsemaan asetettuja omavaltaisia vouteja vastaan, ei saadakseen vapauttaan, vaan valloittaakseen sen takaisin. Voitettuaan Aegeri-järven taistelussa seisoivat he Europan kansojen keskellä lainkuuliaisuuden ja elämän ensimäisinä lipunkantajina — taistellen lainkuuliaisuuden puolesta sanan korkeimmassa merkityksessä, Jumalan avuliaan oikeuden lakien ja uskollisen, veljeyteen johtavan järkähtämättömyyden puolesta.

Kuten sanottu, ei heidän keskuudestaan tapaa mitään hienostunutta henkeä eikä korkeata innostusta, mutta kyllä pettämättömän tervettä järkeä ja sitkeätä rehellisyyttä. Heidän päähänsä ei tarvitse ajaa heidän velvollisuuksiaan, he tuntevat ne ilmankin; he eivät tuhlaa ystävyyslauseparsia, mutta hädän hetkellä voi heihin luottaa. Uskonkysymykset, joita muut kansat ovat koettaneet ratkaista ajatusjohdatteluin tai haaveiluin, selvittivät nämä paimenet käytännöllistä tietä: he kestivät tyynesti luostariensa esimiesten kirojulistukset, kun näiden teki mieli päästää elukkansa muiden laitumille, ja hävittivät tapparakeihäin sveitsiläisen uskonpuhdistuksen, koska Zürichin evankelilaiset olivat kieltäytyneet heille lähettämästä määrättyjä suolavaroja. He eivät helposti taipuneet taikauskon vaatimuksiin, vaan mukautuivat kärsivällisesti viisaan taloudenhoidon lakeihin: he ostivat itsensä vapaiksi veroista, mutta eivät synneistä, ja silloin kun Einsiedelnin kirkossa yhtä rohkeasti kuin Wittenbergin porteilla manattiin anekauppaa lakkaamaan, eivät Frutingenin laakson asukkaat seitsemään vuoteen syöneet lainkaan lihaa, rauhallisella tavalla vapauttaakseen itsensä ja jälkeläisensä niistä hallitusoikeuksista, joita Thurmin vapaaherroilla oli heidän suhteensa.

Meiltä puuttuu kenties luotettavaa lähtökohtaa määritelläksemme kiitosta, joka on tuleva noin viisaasti punnitsevain hyveiden osaksi. Pitkiksi ajoiksi on pysyvä ratkaisemattomana kysymys, missä määrin korkeamman sivistyksen saavutukset sovittavat sen paheita ja missä määrin ylimaailmallisen hartauden innostus tekee sen hairahdukset anteeksi-annettaviksi. Ajateltakoon tästä mitä tahansa, ainakin on varmaa, että näiden talonpoikain luonne tuottaa apua muille ja hankkii heille itselleen rauhaa. Teeskentelemättömän yksinkertaisuuden ja sitkeyden puolesta seisoo se yksinäisenä ilmiönä ihmissydämen historiassa. Voisi myöskin kiistellä siitä, missä määrin luonnonsuhteet ovat sitä luonnetta kehittäneet, mutta moiseen kiistaan en minä puolestani antautuisi tarkasti määritellyin mielipitein. Vuoriensa suhteen ei sveitsiläisillä varmasti ole tunteita, joita voisi verrata meidän tunteisiimme. Suoranaisemmin puolustuslinnoituksena kuin loistavana näköalana ovat Rothstock'in kukkulat vallinneet ympäristön asukkaiden kohtaloita; ja se kasvatus, josta vuoriston poikain on kiittäminen Muottalaakson rinteitä, on paljon enemmän kehittänyt terveitä keuhkoja ja vahvoja jäseniä kuin korkeita ajatuksia. Mutta muuan kohta, johon toivoisin lukijan kiinnittävän huomiotansa, on se, että jos yleensä mikään tämän seudun piirre on vaikuttanut asukkaihin, niin se on se, jonka mekin havaitsemme saapuessamme niille main. Eivät järvistään, kallioistaan, eivätkä jäätiköistään — vaikka ne kaikki ovatkin oleellisia tunnusmerkkejä — ole nämä kolme kunnianarvoista kanttoonia saaneet nimeänsä. Niitä ei sanottu kallio-, eikä järviseuduiksi, vaan metsäseuduiksi. Ja yksi näistä kolmesta valtiosta, sama, joka säilyttää liikuttavaa kuvaa sveitsiläisen uskonnon henkisestä voimasta luostarinnimessä "Enkelivuori", ei puolestaan pyydä muuta nimeä kuin tuon soman, lapsellisen "Metsien siimeksessä" (Unterwalden).

Ja totta puhuen voitkin kulkea "metsän siimeksessä", jos, lähtiessäsi Sveitsin historian kaikkein pyhimmästä: noiden kolmen lähteen niityltä, käsket venemiehesi soutamaan kappaleen matkaa etelään pitkin Urin lahden rantaa. Sen läntisellä rannalla kohoavat kallioseinät jyrkimpinä taivasta kohti. Kaukana sinisessä iltahämyssä lepää järvi kuin valtavan tuomiokirkon lattia, ja sinä saatat eroittaa lukemattomien vesiputousten kohinan, joka ontoiksi kovertuneista kallioista kaikuen kuuluu kuin hiljaa rukoilevan seurakunnan hyminältä.

Siellä missä kalliot kumartuvat eteenpäin yli mustan syvyyden, kuolee tuon tuostakin hiljaa kohouva aalto raskaasti huoahtaen, kuten sielumessun viimeinen sävel. Vastaisella taholla kohoaa Frohn-alp meheville ruohomatoille koristeiden lailla kiinnitettyine kylineen, loistavana, juhlallisena kuvana paimenten valosta ja paimenten rauhasta; ja tuolla korkeammalla hämärtävien pilvien puolessa seisovat aavemaisina harmaiden rotkojen reunoilla tummat sotajoukot, tuhannet ja taas tuhannet Unterwaldenin kuuset.

19. Pieni kanttooni, vain neljä englantilaista neliöpenikulmaa avara, joka ei halunnut olla kuutta neliöpenikulmaa laaja. Pieni kaupunki, jonka muodosti ryhmä vesimyllyjä, päärakennuksiin liitettyjen suojakatosten reunustama katu, kaksi puusiltaa, pari tusinaa kivitaloja matalalla kummulla ja kolme, neljä kumpua jyrkästi ylös ja alas kiipeilevää kaduntapaista. Ne neljä penikulmaa maata siinä ympärillä olivat laitumia vaatimattomine puutarhoineen ja maataloineen; kansa hurskasta, taitavaa ja uurasta ja kaikki työssä, miehet, naiset — pojat, tytöt; kaikki kulkivat enimmäkseen jalkaisin ja vain sinne, minne velvollisuus kutsui. Ja tämä pieni pesä oli koko elävän Europan uskonnollisen ja yhteiskunnallisen ajattelun keskuksena, samalla kun se omisti mitä ihanimman ympäristön! Se merkitsi: sen Europan, joka ajatteli ja pyrki: Ranskan, Saksan ja Italian. Kaikkien maiden, ja niiden pyhimpien harrastusten ja niiden pöyhkeyden, niiden taiteiden ja niiden hulluuden, niiden vihan ja veritöiden, näiden, jotka orastivat ja kukoistivat, rakensivat ja loivat linnoituksia, kuohuivat ja jyristelivät tämän käsittämättömän kärsivällisyyden tyyssijan ympärillä: viehättävin, mutta myös ehdottomasti merkillisin paikka europalaisessa maailmassa — vaikk'eivätkään kansakunnat sinne halaja eivätkä pyri — ja mikä on vieläkin ihmeellisempää, eivät tee siitä erämaata. Ne taistelevat taistelujaan Châlonsin ja Leipzigin lähettyvillä; ne rakentavat puuvillakehräämöitään Airen rannoille ja antavat Rhônen, joka miljoonakertaisesti voittaa Airen tarjoaman voiman, sitä tärvelemättä juosta käyttämätönnä. Ne rakentavat huviloitaan Temsin someropartaille tai Seinen rämerannoille katsellakseen vastapäistä Lambethia tai Seinen toisella puolen avautuvia näkyjä. He perustavat sotavoimansa Berlinin hiekalle, mutta jättävät tämän rotkojen suojeleman tasangon rauhaan. Ja kuitenkin hallitsee heitä tämä tasanko — joka on heidän ajattelunsa ja tunteidensa, heidän tieteensä ja heidän contrat socialinsa polttopiste; järkevän taloudenhoidon ja säädyllisten — ja muiden — tapojen keskus, Saussuren ja Calvinin, Rousseaun ja Byronin ja Turnerin koulu.

Koetan kuvata, miltä geneveläisen kotipaikka näytti sellaisena kuin minä sen näin.

Ennen kaikkea oli tuo kaupunki merkillinen siitä, että se muuriensa sisäpuolella piti huolta köyhistään. Juuri sen keskipisteessä — pienellä paalutetulla saarella ja jyrkkien syrjäkatujen varsilla asuivat Geneven köyhät ullakkohuoneissaan, missä he ahkerasti kehräsivät tai leikkelivät kellonrattaita — pienissä pimeissä sopukoissaan tai ulkonevissa kulmauksissaan, ja oli heillä enimmäkseen työtä niin paljon kuin jaksoivat tehdä; heikkoja ja vanhoja hoidettiin huolellisesti, heidän kulhonsa täyttivät ja heidän yksinkertaisia vuoteitaan kohentelivat toimelliset kädet.

Mutta muurien ulkopuolellakaan ei köyhiä ollut. Ehkä muutamia harvoja etelän puolessa Savoijantien varrella, mutta ei myöskään koko ympäristössä ollut surkeita rivejä leveänkömpelöitä vuokrataloja dorilaisine pylväskäytävineen; ei saastaisia, liejun ja ohdakkeiden täyttämiä ketoja, ei erämaita hyljättyine tiilipolttimoineen ja hävinneine vihannestarhoineen. Heti Geneven porttien ulkopuolella näit aivan tasaisia, siistejä, kauniisti aidattuja tai viehättävillä muureilla varustettuja maanteitä, joista levein päätie esiintyi mahtavasti, sen osoittajataulussa kun upeili: "Route de Paris". Oikealle ja vasemmalle haaraantui siitä sekava sokkelo teitä hienoston talojen ja niiden ulkorakennusten väliin, yhtä hyvin hoidettuina parempienkin vaunujen kulkea kuin päätie; jokaisella talonomistajalla oli 15 tai 20, jopa 50:kin akrea maata, enimmäkseen niittyä — siihen aikaan, kun minä siellä olin — korutähystimen tavoin kirjavana loistelevaa, korkeana aaltoilevaa nurmi- ja kukkaiskenttää. Mahtavia plataaneja, haapoja tai pähkinäpuita, muodostaen siellä ja täällä lehtokujia, jotka levittelivät ilmavia, ei koskaan synkkiä varjojansa asuinhuoneiden ympärille. Totta kyllä: vain yksi ainoa asuinhuone, yksi ja sama läpi vuoden; ei matkoja kauniimpiin maihin; ei vuodenaikaa, jolloin olisi käynyt sulkeutuminen kaupunkiin: vain heinänteonaika ja elonkorjuuaika, kouluaika ja leikki-aika, sukupolvi sukupolven jälkeen samassa iloisessa asuinhuoneessa, jota koristivat vihreät akkunanluukut ja kivikatto ja joskus nurkkiin ikäänkuin pilaillen nostetut pienet tornit, ja kulmissa kimalteli hopean tavoin hohtava tina. Kaikki maa käytettyä, ei ylvästellen anastettuna, mutta mitä huolellisimmin hoidettuna. Asukkaissa oli leikkuumiestä tarpeeksi korjaamaan elot, viininviljelijää tarpeeksi puristamaan viinit, hoitajattaria tarpeeksi pienokaisten varalle; mutta ei ketunmetsästystä, eikä linnustusta; vaan tuota kotoista onnea, joka seuraa vain huolellisuutta ja rehellisyyttä ja joka täyttää elämän sulollaan lapsesta ikä-ihmiseksi asti… Ja ylt'ympärillä sinisen järven kuvailematon kauneus ja kaikki se, mikä sen rantamilla kohoaa taivasta kohti siihen yhtyäkseen, vuoret ja vuorilumet ja tasangon elämä: Veveyn kukoistavat niityt, ja viihtymys, joka paistaa valoisista asumuksista… linnunrata sinne tänne aurinkoiseen sineen siroiteltuja asuttuja tähtiä.

20. Torcellon tuomiokirkko on siitä erikoisesti omituinen, että se on sisältä niin valoisa. Miten liikuttavaa onkaan ajatella, että ihmiset, jotka niin runsaasti päästivät auringonvaloa kirkkoonsa, elivät hyvin tukalaa elämää. He eivät enää tarvinneet pimeyttä; he eivät olisi ehkä sitä enää kestäneet. Ilman tätä aineellista synkkyyttäkin oli heillä kylliksi tuskaa ja ahdistusta. He etsivät uskonnostaan virvoitusta, havainnollista toivoa ja lupauksia, eivät uhkauksia eivätkä salaisuuksia. Tosin ovat seiniin muovaellut mosaikkikuvat vakavaluontoisia, mutta niissä ei huomaa lainkaan keinotekoisia varjoja eikä tummia värejä. Kaikki on heleätä ja kirkasta ja ilmeisesti tarkoitettua toivon eikä kauhun synnyttämiseksi… Mutta erittäinkin kiintyy huomio niiden istuinten juhlalliseen vakavuuteen, jotka kohoavat kuorissa piispantuolin ympärillä. Jo itse asettelussa on jotakin roomalaisen pyöröteatterin tapaista. Tämän järjestelyn yksinkertaisessa ankaruudessa ja ennen kaikkea täydellisessä mukavuuden halveksimisessa (kaikki on marmoria, mutta keskimäisen istuimen käsinojat eivät palvele mukavuutta, vaan on niiden tarkoituksena vain eroittaa se sitä selvemmin muista istuimista) on jotakin arvokasta, jota eivät kuori-istuinten komeampi koristelu eikä veistoksin sirostettu korukatos olisi voineet koskaan saavuttaa, ja jota sopii hyvin protestantinkin katsella, se kun on erikoisesti kuvaavaa arvolle, jota piispa kenenkään vastustamatta nautti kirkon varhaisempina aikoina ja jonka koko vaikutus johtui sen täydellisestä pöyhkeyden ja itsehemmottelun halveksimisesta. Mutta vielä toinenkin seikka tekee tämän piispanistuimen aseman tässä saarikirkossa erikoisesti huomattavaksi, se nimittäin, että kaikki vanhemmat kristityt ajattelivat enimmäkseen kirkkoa laivaksi, jonka perämies piispa oli. Miten valtavasti mahtoikaan tämä vertauskuva vaikuttaa ihmisten mieliin, joille hengellinen kirkko oli tullut suojelevaksi arkiksi joka paikassa uhkaavan hävityksen keskellä!… He näkivät tämän kirkon arkin lailla kohoavan yli vesien. Eipä ihme siis, että he Adrian meren hyöky-aaltojen hyrskyessä heidän ja heidän kotimaansa rantojen välillä, kotimaansa, josta he olivat ijäksi eroitetut, katselivat toisiaan kuin myrskyn raivotessa opetuslapset Tiberian järvellä ja tottelivat auliisti ja kiitollisesti miehiä, jotka hallitsivat heitä sen nimessä, joka tuolla järvellä käski tuulet taukoamaan ja hillitsi aaltojen raivon. Jos muukalainen tahtoo nyt tunkeutua siihen henkeen, joka alussa elähytti Venetsian valtaa; jos hän haluaa oppia tuntemaan voiman, jonka turvin sen pojat laskivat ulapalle valloittamaan ja voittamaan, niin ei hänen suinkaan pidä lähteä lukemaan heidän asevarastojensa aarteita eikä heidän sotajoukkojensa määrää; niin ei hänen tule tarkastella heidän palatsiensa komeutta ja loistoa eikä yrittää syventyä heidän neuvottelujensa salaisuuksiin, vaan tulee hänen nousta sen korokkeen ylimmälle askelmalle, joka voimakkaasti ympäröi Torcellon alttaria ja sieltä tulee hänen, kuten muinoin perämiehen, ohjata katseensa oivallisesti muodostetun temppelilaivan marmorisiin kylkikaariin; hänen tulee jälleen loihtia suonten risteilemälle katolle kuolleiden merimiesten haamut; hänen tulee sydämeensä herättää voima, joka hehkutti heidän mieltään, kun temppelin pylväät ensi kerran seisoivat vahvoina hiekassa ja kun sen katto esti näkymästä vihastuneen taivaan, jota vielä punasivat heidän palavain asuntojensa liekit; kun he ensi kerran tämän kallionlujan rakennuksen muurien suojassa — meren tyrskyäväin aaltojen ja liihottelevien vesilintujen ympäröiminä — yhteisesti virittivät vanhan hymnin: "Hänelle kuuluu meri, Hän on sen tehnyt, ja Hänen kätensä loivat kuivan maan".

Kuinka perin erilaisia ovatkaan sydämet, joita lämmittää uskon pyhä hartaus, kuin ne, joilta se puuttuu! Kuinka toisin katselleekaan Jumala itsetietoisia, itsetyytyväisiä, itserakkaita, oman minänsä johtamia ihmisiä, kuin luja-uskoisia, ihmeitten täyttämiä, taistelevia, itkeviä, taivaan johtamia, niitä, jotka sanovat sydämessään: "ei Jumalaa olekkaan", kuin niitä, jotka jokaisella askeleellaan ylistävät Jumalaa ja jotka Häntä etsivät Hänet viimein tunteakseen ja löytääkseen… Sillä eroitus tämän santasaaren nykyisten ja entisten rakennusmestarien välillä kärjistyy huippuunsa siinä seikassa, että jälkimäiset sisimmässä sielussaan kunnioittivat jotakin, että he uskoivat jonkun henki-olennon kaikkialla läsnä-olevaksi, jonkun, joka tuomitsee, elähyttää, lohduttaa, että he hänen kunniakseen rakensivat majan — tyytyväisinä, vaikka saivatkin hävitä nimettömään joukkoon, kunhan vain heidän kättensä työ keskelle riehuvaa merta kohotti valtaistuimen heidän suojelusenkelilleen. Siinä oli heidän voimansa — ja tosiaankin, keskellä merta oli henki heitä läsnä, vaikk'eivät he hänen muotoansa havainneet, vaikkeikaan mestarin ääni: "Olkaat hyvässä turvassa, minä olen teidän kanssanne!" heille kaikunut.

21. Venetsian Pyhän Markuksen kirkko nousee kuin ilmestys maasta, ja suuri tori sen edustalla on ikäänkuin kunnioittaen avautunut, päästääkseen sen paremmin näkyviin. Lukematon joukko pylväitä ja valkeita kupukattoja muodostaa pitkän, matalan, värikkään pyramidin; se on kuin osaksi kullasta, osaksi opaalista ja helmistä rakennettu aarrekammio. Alhaalla avautuu viisi suurta, syväholvista ovea, ja niitä koristavat loistavat mosaikit ja alabasteriveistokset, jotka ovat kirkkaita kuin ambra ja hienoja kuin norsunluu, ja haaveellisesti toisiinsa kietoutuneina kiertelevät niitä palmulehvät ja liljat ja viinimarjat ja kranaatti-omenat ja linnut, jotka tarrautuvat oksiin tai liehuvat niiden ympärillä; ja kaikkea tätä sitoo loputon kudos silmikoita ja sulkia; ja keskellä — yli oven toisiinsa nojaten — seisoo juhlallisia enkeli-olentoja valtikoineen ja pitkäliepeisine vaatteineen, valaisemina hehkuvan kultapohjan, joka niitä kehystäen heikosti ja himmeästi paistaa läpi lehväverkon samaten kuin muinoin aamurusko lie valjulla loisteellaan paistanut Edenin oksain läpi, silloin kun sen porteille aikoja sitten asetettiin enkelit vartioimaan. Ja ovien kahden puolen kohoaa kirjavista kivilajeista, jaspiksesta ja porfyrista ja syvänsinisestä, lumitäplin siroitellusta käärmekivestä muovaeltuja pylväitä, sekä pylväitä marmorilajeista, jotka Kleopatran tavoin puolittain kieltäen, puolittain myöntäen sallivat auringonvalon "suudella sini-suoniaan", — kun varjot vetäytyvät niistä pois, paljastavat ne aaltomaisia siniviivoja, kuten pakeneva luode paljastaa hiekka-aallot; pylväiden latvukset ovat runsaasti koristetut jykevin ruohokudoksin, versovin akantus- ja viininlehdin ja salaperäisin, rististä lähtevin ja siihen palaavin merkein; ja niiden yläpuolella leveässä kattokaaren alustassa kiertelee elävä ja puhuva ketju, joka keskeymättä kutoo enkeleitä ja taivaan merkkejä toisiinsa ja ihmisten kuhunkin vuodenaikaan soveltuviin töihin; ja vielä niitäkin korkeammalla kohoaa rivi hohtavia torneja ja niiden väliä kulkee valkoisia, helakanpunaisin kukin koristeltuja kaaria — kokonaisuus muodostaa mitä viehättävimmän sekamelskan, jonka keskeltä loistavat kultaa hehkuen, leveärintaisina, kreikkalaiset hevoset ja Pyhän Markuksen leijona sinistä, tähdin siroiteltua taustaa vastaan, ja viimeksi kohoavat päätykoristeet, pyhässä innostuksessa kuohuttaen kuin marmorivaahtoa taltan luomia salamoita ja loiskivia laineita korkealle sinitaivasta kohti, aivan kuin olisi Lidon rantaan roiskahtava hyrsky-aalto ennen pakenemistaan jähmettynyt jääksi ja vedenneidot kylväneet siihen koralleja ja sinikiviä… Tämän rakennuksen taiteellinen arvo on ennen kaikkea sen kuihtumattomien värien sopusoinnussa… Tätä yksinkertaista raakalaiskristillisyyttä saattoivat viehättää vain värihohtoisat kuvat, niin että rakennuksen sekä ulkonaisen että sisäisen järjestelyn oli taipuminen palvelemaan maalauksellisia näkökohtia. Koko rakennus ei näytäkään niin paljon olevan rukoukselle pyhitetty temppeli kuin suuri yhteinen rukouskirja, runsaasti kuvitettu messukirja, jossa sitomus on alabasteria pergamentin asemesta, jota koristavat porfyripylväät jalokivien asemesta ja jota ulkoa ja sisältä kiertävät emalji- ja kultakirjaimet… Yhtä vähän voisi kuuro muodostaa arvosteluaan täydellisen orkesterin esityksistä, kuin arkkitehti, joka on kehittänyt vain muoto-aistiaan, voisi käsittää Pyhän Markuksen kirkon kauneutta. Siinä asuu sama värien viehätys, joka vallitsee suurimmaksi osaksi itämaiden rakennustaiteessa, mutta myöskin niiden teollisuustuotteissa. Venetsialaiset ansaitsevat erikoista huomiota siksi, että he ovat ainoa kansa Europassa, jossa ilmenee harrasta mieltymystä itämaisiin rotuihin niin syvälle juurtuneeseen vaistoon. Heidän oli tosin pakko tuottaa taiteilijoita Konstantinopolista tekemään luonnoksia Markuksen kirkon kupukaarrosten mosaikkeihin ja määräämään sen oviryhmien värit; mutta pian käsittivät he sen taidelajin, jossa kreikkalaiset kulkivat heidän oppainaan, ja he kehittivät sitä edelleen paljon tarmokkaammin; Sillä välin kun Pohjolan porvarit ja ritarit rakentelivat synkkiä asumuksiaan ja harmahtavia linnojaan tammesta ja hiekkakivestä, peittivät Venetsian kauppiaat palatsinsa porfyrilla ja kullalla; ja kun sitten heidän suuret maalarinsa keksivät kultaa ja porfyria arvokkaampia värejä, käyttivät he näitä aarteistaan parhaita tuhlaten seiniinsä, joiden perustuksia meren aallot jyrsivät; ja vielä tänä päivänä punaa Giorgionen freskon heijastus Rialton väkevänä paisuvan veden.

22. Marmorikaupunkiko? — Ei! — mieluummin kultakaupunki, jossa katukivitys on smaragdia. Tosiaankin hohtivat kaikki tornit, kaikki huiput kultaa tai kirjavana kimaltelevaa jaspista. Niiden juurella aaltoili kirkkaana ja puhtaana, syvin henkäyksin, viheriä meri. Uljaina, ylevinä, peloittavina kuin meri — niin kävivät Venetsian miehet vallan ja sodan mahtajina; puhtaina kuin alabasteripylväät — niin seisoivat sen äidit ja neidot; jalomuotoisina kiireestä kantapäähän — niin esiintyivät sen ritarit; meren ruostuttamain rautavarustusten heikko pronssinloiste paistoi uhmaten heidän veripunaisten viittojensa laskosten alta. Pelottomana, hurskaana, salaperäisenä, taipumattomana — kohtalo joka sanassaan — niin kokoontui sen senaatti. Toivon ja kunnian ympäröiminä, pyhän hiekan muodostamain saariensa rannoilla lainehtivan meren uneen hyräileminä, nimi ja risti joka haudalla — niin nukkuvat sen kuolleet. Merkillinen kappale maailmaa! Taikka pikemminkin oma maailmansa. Vesiltä katsottuna ei se ollut suurempi auringon jättämää vinoa valojuovaa, joka ei osaa kadota — siltä näytti kaupunki sen merimiehistä, jotka illalla tähystelivät sitä laivansa mastosta — vaikka tuon ylpeän kaupungin mahdin täytyikin näyttää heistä rajattomalta, aivan kuin olisivat he purjehtineet suoraan taivaankannen sineen, ja ikäänkuin olisi se ollut suuri kiertotähti, joka läpi eetterin olisi avartunut itäänpäin. Karkoitettu oli tästä maailmasta kaikki alhainen huoli ja pienet ajatukset, sekä kaikki, mikä tekee ihmiselämän epäjaloksi ja kurjaksi. Ei mitään rumaa, ei mitään meluavaa kaduilla, jotka väristen nousivat ja laskivat kuun paisteessa; vaan aaltoilevaa, ylevää soitantoa tai väräjävää hiljaisuutta. Ei heikkoja muureja sen ympärillä; ei matalia majoja eikä olkikattoisia latoja: vain kallion vahvuutta ja mestarillisesti liitettyä, kallisarvoista kiveä. Ja ylt'ympärillä, niin pitkälle kuin silmä kantoi, hiljaisena, kirkkaana ja ylpeänä keinuva vesi. Yhtä vähän kuin kukka, menestyi ohdakekin tai orjantappura tällä kimaltelevalla maalla. Eetteri-utuna hohtivat Alpit juhlallisessa rivissä Torcellon rantojen takaa; Paduan sinenpaistavat kukkulat kohottivat huippujaan kullanloistoisen lännen ilmaan. Kaiken yllä leikkivät vapaat tuulet ja tulipilvet. — Loistetta pohjoisesta, sulotuoksua etelästä, ja kirkkaana vilkutti aamu- ja iltatähti rajattoman taivaan kuvusta yli meren hurmaavan vyön.

23. Maailmankartat, joita nykyaikainen tiede on valmistanut, kasaavat pieneen alaan valtavat tietomäärät, mutta siitä huolimatta en ole vielä nähnyt karttaa, jonka avulla voisi jotenkuten päästä selville niistä vastakohdista, mitkä aineellisessa katsannossa vallitsevat etelän ja pohjolan maiden välillä. Yksityiskohdittain voimme kyllä kuvitella nuo erilaisuudet, mutta meiltä puuttuu yleissilmäystä ja näkökantaa, joiden avulla saisimme niistä kokonaisen käsityksen. Me tiedämme kyllä katkeron kasvavan Alpeilla ja öljypuun Apennineilla; mutta siitä huolimatta emme me saata kyllin tarkasti kuvitella maan kirjavaa mosaikkikudosta sellaisena kuin muuttolintu sen näkee, tai jokaista eroitusta katkeron ja öljypuun kotimaiden välillä sellaisena kuin haikara ja pääskynen sen havaitsevat korkeudestaan, kun sirocco-tuuli niitä keinuttelee. Koettakaamme hetkiseksi kohota vielä korkeammalle kuin ne ja kuvitelkaamme Välimeren lepäävän allamme kuin mikäkin epäsäännöllinen järvipahanen, kaikkine ikivanhoine, auringonvalossa nukkuvine niemekkeineen: tuolla ja täällä kumiseva ukkonen, harmaa myrskytäplä, joka ulvoen kiitää hehkuvia kenttiä pitkin; tuolla ja täällä tultasyöksevän vuoren tuhkakehyksen yllä liehuva valkoinen savupilvi; mutta enimmäkseen vallitsee suuri, rauhaisa valkeus; Syyria ja Kreikka, Italia ja Espanja lepäävät merensinen ympäröiminä kuten kultalattian palaset, ja kun sitten lähenemme hiukan enemmän maata, missä mahtavat vuorijonot nousevat ja laskevat, niin kirkkaasti paistavat niiden ihanat riippuvat puutarhat tuoksuvine kukkineen, ja niiden välissä upeilee laakeri- ja oranssilehtoja ja viuhkapalmuja, joiden harmaanvihreät varjot vaimentavat kimaltelevasta hiekasta kohoavain marmorikallioiden ja porfyyrisärkkäin hehkua. Sitten käännymme kauvemmas pohjoiseen nähdäksemme, miten itämaiden värit vähitellen katoavat ja miten esiintyy valtavan suuri, kostean viheriä vyöhyke, joka käsittää Sveitsin nurmimatot, Ranskan poppelilaaksot, Tonavan ja Karpaattien synkät metsät Loiren suulta Volgan alajuoksuun asti, häämöittäen harmaiden sadepilvenriekaleiden raoista ja läpi purojen utuharsojen, jotka liehuvat matalalla laidunten yllä. Senjälkeen käännymme vieläkin pohjoisempaan nähdäksemme, miten alkaa esiintyä mahtavia, harmaita vuoria ja kanervaisia rämeitä, jotka ympäröivät tämän pelto- ja metsävyöhykkeen autiolla, leveällä purppurakaistaleella, pian hajautuen pohjoisten merten kolkoiksi, muodottomiksi saariksi, joita myrskyt ruoskivat, joita uivien jäävuorien kylmyys värisyttää, joita kyntävät ja repivät ulvovat aallot, kunnes viimeisen metsikköpensaan juurilla ei ole vuorten rotkoissa enää maata mihin tarttua kiinni, kunnes pureva pohjoistuuli nälissään jyrsii kukkulat paljaiksi, ja kunnes vihdoin raudanjykevä jääseinä tuijottaa meihin uhkaavana kuin kuolema, näytellen valkeita hampaitaan hämynvaloisain revontulten loimossa.

Ja kun täten olemme ajatuksissamme kuvitelleet maan kirjavina väikkyvät näyt niiden kaikessa muotorikkaudessa, on meidän vielä kerran palaaminen sen lähelle pannaksemme merkille eläinkunnan vastaavat vaihtelut eri vivahduksineen: nuo lukemattomat, nopeat, ihmeelliset olennot, jotka säteilevät ilmassa ja vedessä tai polkevat etelän hiekkaa; tuon juovikkaan sebran ja täpläisen leopardin, välähtelevät käärmeet ja punavärein välkkyvät linnut. Verratkaamme näiden eläinten värien kauneutta ja loistoa, niiden liikkeiden nopeutta pohjoisten lajien kylmänkankeaan voimaan, tuuheaan turkkiin, synkkään höyhenpukuun; verratkaamme Arabian hevosia Shetlannin ponikääpiöihin, tiikeriä ja leopardia suteen ja karhuun, antilopia hirveen, paratiisilintua kalasääkseen; — silloin on meidät valtaava nöyryys, ja mukautuen korkeampiin lakeihin, jotka sisimmältä johtavat maata ja kaikkea, mitä sen pinnalla on, emme me ole tuomitseva ihmisiä, vaan heistä iloitseva, jos he löytävät ilmaisukeinoja sille, mitä heidän synnyinmaansa heille opettaa ja jos he noudattavat sen määräyksiä. Me olemme kunnioittaen huomioiva, miten he asettelevat hohtavia kivilajeja, miten he hienosti veistelevät ja siloittavat jaspispylväitä, joiden on oleva määrä kohota pilvetöntä taivasta kohti ja heijastaa ikuista auringonpaistetta: mutta kunnioituksemme ei ole oleva pienempi lähestyessämme niitä heistä, jotka kukistumattomin alkuvoimin ja nopein iskuin luovat eriskummallista elämää rahkarämeiltään vierittämiinsä kiviin ja jotka kohottavat rautaisia tukipylväitä ja karkeita kiviseiniä korkealle harmaaseen ilmaan — töitä, jotka todistavat mielikuvitusta hurjaa ja oikullista kuin Pohjolan meri; kömpelöitä, jyhkeitä luomia, mutta jotka ovat täynnä susimaista elämää; yrmeitä kuin tuuli, joka ulvoo niiden ympärillä, vaihtelevia kuin pilvet, jotka niitä varjostavat.

24. Minulta puuttuu sanoja kuvatakseni sitä syvää tyydytystä, joka aina valtaa minut, kun minä pitemmän aikaa Englannissa oleskeltuani jälleen seison Calaisin kirkon vanhan tornin juurella. Suunnaton huolimattomuus, jolla sitä hoidetaan; sen ylevä vaatimattomuus; sen korkea ikä, joka on sen seiniin niin selvästi piirretty, vaikk'eikaan vielä näy heikkouden tai rappeutumisen merkkejä; sen totisen synkkä ja hävitetty ulkopuoli, jota Englannin kanavan myrskyt jäytävät ja jota meren kirpeä ruoho peittää; sen kattoliuskat ja tiilet, joista osa on irti, osa murtunut, mutta jotka vielä pitävät jäykästi puoliansa; sen raadellut muurit, jotka ovat täynnä rautahakoja, aukkoja ja muita repeymiä, mutta jotka ovat vielä vahvat kuin alaston, ruskea kallio; sen ylväs välinpitämättömyys siitä, mitä siitä ajatellaan tai puhutaan; se on vailla vaatimuksia, vailla kauneutta, vailla toiveita, vailla ylpeyttä, vailla suloa, mutta se ei koskaan alennu kerjäämään sääliä; sillä ei ole hyödyttömien raunioiden tapoja, raunioiden, jotka herättävät surkuttelua ja jotka mielellään kuiskivat menneistä paremmista päivistään, vaan on se vielä hyödyksi ja toimessa yöt, päivät; — kuten vanha myrskyissä harmaantunut kalastaja vielä joka päivä heittää verkkonsa, seisoo se siinä valittamatta menetettyä nuoruuttaan, ilmojen vaalentamana, lujana ja varmana alastomuudessaan, keräten, yhä käyttökelpoisena, ihmissieluja kattonsa alle, kun sen kellojen kaiku vielä kumisee sen halkeamissa; ja sen harmaja huippu näkyy kauas yli meren, tärkeimpänä niistä kolmesta tornista, jotka kohoavat yli hyrskyisän hiekka-erämaan ja matalakumpuisen rannan — majakasta, joka varjelee ihmisten henkeä, isosta kellotapulista, joka kutsuu työhön, ja vanhasta kirkontornista, joka kehoittaa kärsivällisyyteen ja kiitollisuuteen.