V.
Tapani oli samoillut useat salopitäjät nostattaen kansaa nauriskaskiltaan. Sitten oli lyöttäytynyt muutaman sisämaalaisen venekunnan mukaan, oli heidän kerallaan soutanut jokien suvannot ja laskettanut vuolaat virrat ja lähestyi Heikin päivän aattona saarien lomitse Rauman satamaa.
Jo olivat Rauman rannat täytenään sisävesistöläisten ja loitompain saaristolaisten veneitä, jo vilisi pikku kaupunki juhlivaa kansaa kukkuroillaan. Veljistäkin olivat useimmat kotiutuneet jo parisen päivää sitten, eikä ollut ristinkodista ollut moniin vuosiin nälkä niin loitolla kuin nyt juhlan lähetessä. Ristikansan tuomisia oli kellari ja keittiö täytenään, oli itse refektoriumkin puolillaan. Ei ainakaan leipähuolten pitänyt veljien juhlavalmistuksia häiritä.
Mutta juhlakansan kesken liikkui kaameita huhuja, että Turusta oli voudin kutsusta saapunut parvi ratsuväkeä, joka leireili metsässä Unajan kulmilla, ja johonkin loitomman saaren maltoon sanottiin ankkuroineen suuren sotapurren, joka oli tuonut täytensä jalkaväkeä. Arveltiin, ettei Matz vouti tahtonut tuoda suotta sotaväkeään näkösälle, kansaa peloittelemaan, pitihän vain varalta mailla. Mutta tyrmeiksi pani jo se tieto mielet, sydämet tahtoi nostattaa kurkkuun.
Tätä uhkaa ei saanut unohtumaan iltamessukaan, joka kansajoukoille pidettiin kaltevalla kentällä virran varrella, luostarimuurien ulkopuolella. Tämä uhkako lie Tapaniltakin tärvellyt gregoriaanisten messusävelten ja neumien sulosoinnut, niin että hän oli niiden lomitse kuulevinaan paimentytön huhuilun, joka vastasi hänen tärrätorvensa tiarutukseen. Niin kutsuvasti se helähteli, että hän päivän mennessä mailleen pujahti tiehensä ja Karjankedolle.
Hän asettui kirkkotarhan nurkkaukseen odottamaan. Kohta alkoikin kuulua tuttu kellojen kalkatus ja ammunta Vasaraisten tieltä.
Hän lähti vastaan. Ja kun Kerttu näki hänet, tuli tytölle tulinen hoppu hätistelemään jälkimäisiä lehmiään. Saatuaan ne juoksun lönkkään, juoksi hän itse niiden kanssa kilpaa tiepuoleen Tapanin luo. Vaikkei kättänsäkään kohottanut, tuntui Tapanista kuin tulisi avoimin sylin. Vaikkeivät koskettaneetkaan toisiaan, tunsi Tapani lumolämpöä, aivan kuin syleilyllään toisiaan lämmittäisivät.
— Missä sinä olet ollut? tuli kysymys ikävöivin äänin. Mutta tuskin pääsi poika alkuun selittämään, kun seurasi hätiköivä kysymys: — Huomenna tulet kai taasen metsään?
— Huomenna on Henrikin juhlat Totta kai sinäkin tulet sinne?
— Minäkö! Minunhan täytyy olla karjassa! Ainakin ylihuomenna tullet taas mukaan?
— Herra tiesi, missä ylihuomenna olen!
— Miten niin? kysyi Kerttu suurin silmin.
— Sitä en osaa sanoa enkä ymmärrä. Mutta minusta tuntuu ja kaikki näyttävät aavistavan, että huomenna tapahtuu jotakin kauheaa.
Hätääntynein katsein riippui Kerttu hänen silmissään ja hätäilevää hellyyttä kuvastuivat luonnonherkät kasvot. Mutta mieli oli yhtäkkiä tulvahtanut niin täyteen, ettei hän saanut sanaakaan suustaan.
— Odota täällä, puuskahti hän yhtäkkiä. Odota, kunnes vien lehmät!
Ja samassa hän riensi juoksujalkaa lehmien jälkeen, jotka olivat jo hieman ehtineet loitota. Tapani jäi siihen seisomaan kuin lumoissaan ja katsomaan hänen jälkeensä. Kerttu pysähtyi kerran, kerran vain, ja loi häneen katseen alta kulmainsa. Mutta Tapanista tuntui kuin olisi tyttö itse tullut tämän katseen mukana ja likistynyt hänen poveaan vasten.
Kohta katosi tyttö kirkkotarhan nurkan taa Karjankedolle ja Tapani jäi siihen tähystelemään, milloin hän tulisi jälleen näkyviin.
Vihdoin, aivan auringon tipahtaessa taivaanrannan taa, tulla hepsutteli
Kerttu kuin salavihkaan, mutta lämmintä iloa pulputen.
— Kuule, mennään Lensunkalliolle! sanoi hän hilpeästi ja tarttui
Tapanin käteen.
Tapania hieman arvelutti lähteminen näin iltamyöhään. Mutta toisekseen tuntui hänestä, ettei hänen poissaoloaan panisi kukaan merkille, kun luostarissa olivat kaikki niin kiintyneet huomispäivän juhlaan. Ja hän lähti.
He kävelivät käsi kädessä Koukinkiven luo ja poikkesivat siitä salmen rannalle vasempaan. Kohtsillään saapuivat he metsänsaartamalle, korkeahkolle kalliolle, josta oli kaunis katsella yli Äyhönjärven ja Raumavirran niskan.
He istuivat rinnatusten kallionkielekkeelle ja katselivat miten vienot hämärättäret keveästi karkeloivat veden yllä. Kerttu painautui hiljaa Tapania vasten ja kallisti päänsä hänen olkaansa. Kuinka se lie käynytkään, mutta Tapanin käsi tuli pujahtaneeksi Kertun valtoimien hiussuortuvain alitse ja kiertyi olan yli povelle aivan kuin kaulaan. Silloin Kertun pää kallistui Tapanin olkapäältä rintaa vasten. Niin istuivat he kauan, ja Kerttu kuunteli, miten Tapanin povi kohoili hänen korvaansa vasten. Tapani hyväili vienosti Kertun povelle valahtaneita hiussuortuvia, ja hänestä tuntui, että hän piteli sylissään jotakin niin perhonarkaa, että hänen oli sitä pideltävä hyvin, hyvin varoen. Mutta häntä ihmetytti mikä oli hänen silmissään; tuntui kuin teräset suurenisivat ja niille saisi lämmin kosteus. Sitä tarkatakseen rupesi hän räpyttämään silmäluomiaan yhteen, mutta kuuli silloin vain, miten ripset hiljaa ripsahtelivat vastakkain.
Yhtäkkiä tunsi hän kummakseen miten Kerttu alkoi hiljaa nytkähdellä.
Kas, samassa vierähti kirkas vesikarpalo hänen käsiselälleen!
— Mikä nyt tuli? kysyi hän hätäyksissään.
Kerttu pyyhkäisi sukkelasti silmiensä alustaa, kohotti sitten häneen kostean katseensa, koetti nauraa ja hykertää eikä tiennyt miten oikein hämmentäisi hupsut kyyneleensä. Yhtäkkiä kapsahti hän Tapanin kaulaan ja itki ja nauroi sekaisin.
Tapani veti hänet viihdytellen syliinsä, mutta päästeli hellävaroen hänen käsivartensa pois kaulastaan.
— Mitä sinä itkit?
— En minä oikein tiennyt.
— Sano nyt!
Kerttu katseli verhotuin katsein Rauman niskavirtaan.
— Sano nyt!
— Sitä minä vain, että meillä on ollut niin hyvä yhdessä. Mutta jos nyt et enää tulekkaan kanssani metsään?
Se ajatus oli niin surullinen, että aivan alkoi itku kukkua kurkussa.
— Elä nyt! sanoi Tapani.
Mutta kun se ei näyttänyt auttavan, koki Tapani kiireimmiten etsiä uusia lohdutussanoja.
— Tulenhan minä! Miksi en tulisi, kuten ennenkin!
— Niinkö! huudahti Kerttu ja kohotti häneen puoleksi ihastuneen, puoleksi epäilevän katseen.
Mutta silloin tuli Tapani nähneeksi kyynelkarpalot, jotka vierivät hänen poskilleen. Hän kuivaili ne ahavoituneella käsiselällään ja likisti sitten hajahapsista päätä hyväillen vasten poveaan.
Kerttu lepäsi siinä hiljaa ja onnellisena. Ja suviyön hämärättäret käärivät yhä tiiviimmin huntujaan heidän ympärilleen.
Äkkiä Kerttu liikahti ja käänsi siksi päätään, että kuontui katsomaan
Tapanin silmiin.
— Kuules! sanoi hän.
— No?
— Minä en tahtoisi lähteä tästä pois ensinkään.
— Niinkö!
— Niin, vaikka onkin jo yö.
— Ai! virkahti Tapani säikähtyneenä. — Minun täytyy nyt lähteä.
Hän työnsi Kertun pois sylistään ja nousi. Kerttu huokasi ja nousi hänkin.
Tapani alkoi vinhasti astua edeltä kaupunkia kohden ja Kerttu koki pysyä jälessä.
Mutta kun he Koukinkallion luona pääsivät paremmalle tielle, juoksi Kerttu rinnalle ja tarttui Tapanin käteen. Hän tarttui kuin väsynyt nojaan ja kulki niin hiljanverkkaan, että toisenkin täytyi hiljentää rientoaan.
Heidän kulkiessaan nummenreunaa kaupunkilaisten riihien ohi, pysähtyi tyttö tykkänään ja loi poikaan sukostelevan katseen.
— Minä en menekään yöksi kotiin.
— Mihinkäs sitten? kysyi Tapani kummissaan.
— Menen tuonne Pakilan riihilatoon.
Tapani katsoi häneen hymyillen.
— Elä mene, sanoi Kerttu, luostariin sinäkään. Tule nukkumaan sinne olille.
— Onko siellä olkia näin kevätkesällä?
— Jää Pakilalle aina vähän — se kuuluu olevan taika — ja olilla on niin raikas nukkua. Ajattelin, että olisitpa sinäkin siellä, niin ei tuntuisi yksinäiseltä. Ja olisi lämpimämpikin, lisäsi Kerttu hiljemmin.
Tapani vilkaisi häneen ja näki suviyön hämyssä hänen poskillaan niin kiehtovan punan. Mutta jostakin loitolta vilahti samassa mieleen kuva hurskaista isistä ja vavahdutti sydäntä. Tämä mielikuva ja Kertun herättämä ajatus eivät tuntuneet sopivan yhteen. Mutta kun oikein ponnisti, saattoi hän nähdä vanhat veljet sikeässä unessa väsyneinä päivän puuhista. Oli kai parempi vain, ettei hän menisi yöllä häiritsemään portinvartiaa eikä muita, vaan viettäisi muualla aamupuolen yötä.
He menivät kuin menivätkin Pakilan latoon, Kerttu edellä ja Tapani jälkivietteessä. Siellä oli tosiaankin nurkassa kasa olkipehkuja. Kerttu tasoitteli siihen kuoppuran, niinkuin kahden hengen vuoteen konsanaan, ja he kävivät siihen nukkumaan syltä kaulaa kuin rakkaat sisarukset.
VI.
Ujoudesta punastellen kömpi aamulla kevätkesän aurinko Äyhönjärven takaa ilmoille ja kurkisti nummen yli Pakilan riihiladon ovelle.
… Aivan oikein, siellä oli tyttö taasen nukkunut yönsä. Mutta kuka kumma kömpi hänen jälestään? Nuori poika — metsämunkki! Kas vain tyttöä, kenen hilasi mukaansa…
Kultaisen auringon kasvot sulivat veitikkamaiseen rusohymyyn, ja rusohymy levisi niistä holvaamaan koko itäisen taivaanrannan.
Ketterin askelin tulivat nuoret tielle. Kirkkotarhan nurkalle saavuttua sanoi Kerttu nopeasti hyvästit ja riensi vilkaisemaan äitiään ennenkun jouduttautui kaupungin karjaa ottamaan haltuunsa.
Mutta jäädessään siihen seisomaan ja katsomaan hänen jälkeensä, näki
Tapani tytön pysähtyvän ja luovan häneen vielä viimeisen katseen.
Ja Kertusta tuntui jotakin jäävän hänen luokseen, vaikka tyttö itse
pujahtikin näkymättömiin Ammalan taa.
Tapanista oli vielä liian varhaista mennä luostariin. Hän kiersi pappilan raunioiden itäpuolitse ja kaupungista erillään olevan Heikkalan talon vieritse niityn reunaa myöten Rauman rannalle. Siellä hän istui suvantoisen virrankainalon partaalle ja katseli pikku kalojen pirinää nousevan auringon säteissä. Ahvenen jurrikoitakin liikkui siinä kalasia hätyyttelemässä, ja Tapanin teki mieli heittää onkikoukku ahmurien eteen. Mutta onget olivat luostarissa ja oli hankalaa lähteä niitä sieltä noutamaan. Täytyi siis tyytyä vain katselemaan, istumaan ja unelmoimaan.
Hän tunsi tänään mielessään heläjävän niin hellän suloisten sävelten, että koko aamunkirkas maailma näytti hänestä julmalta. Hänestä tuntui olevan jotakin yhtäläistä noissa ahvenissa, jotka ahdistelivat kisailevia pikku kaloja, ja esivallassa, joka ahdisteli ja uhkaili rauhallisia veljiä. Ja hän itse, eikö hänkin ollut aikonut hävittää kyyhkyn pesän, monelta metsälinnulta oli munat ryöstänytkin! Kerttu yksin oli hyvä… sula hellyys herahti Tapanin mieleen, kun ajatteli Pakilan riihilatoa.
Hänen unelmiinsa alkoi luostarista päin kuulua väenliikettä ja hälinää, ja kohta kantoi kaiku pitkin Rauman pintaa äänenkajahduksiakin, aivan kuin katkelmia hartaasta saarnanuotista.
Tapani nousi ja kulki pitkin rantaa luostarin luo.
Virkut maalaiset olivat auringon kera lähteneet liikkeelle täyteen ahdatuista majapaikoistaan. Päivän juhlallisuuksia odotellen olivat he kertyneet kaltevalle nurmikentälle luostarimuurin varteen. Veli Olavi oli käyttänyt tilaisuutta hyväkseen ja tullut heille saarnaamaan.
Tapanikin liittyi kuulijain parveen.
— Katsokaas, jatkoi veli Olavi, katsokaa virran tyyntä kalvoa tuossa, kuinka aamun kirkas aurinko siihen kuvastaa! Myrskyt ovat meriä myllertäneet, tuulet ja rankkasateet ovat tätäkin virranpintaa röyheltäneet, mutta aina uudestaan kuvastuu taivaan valo sen pintaan ja kuvastuu iäti! Katsokaa metsän puita, noita tuossa rantaäyräällä, joiden lehdeksien lomitse päivä paistaa virtaan! Tuulia ja myrskyjä ovat saaneet kestää nekin, mutta yhäti sittenkin kohottavat ne maan uumenista latvansa kohti korkeutta. Sellainen on jumalaisen hengenkin iäinen valta, se ei sorru myrskyissä ja rajuilmoissa, vaan versoo ja viheriöi iäti ja kaikkialla, iäti ja kaikkialla rannaton hengenmeri alkaa taasen heijastaa taivaan aurinkoa jälkeen myrskyjen. Siellä ja täällä saatetaan Herran kylvömaa tallata pimeyden valtojen jalkoihin, mutta juuret jäävät ja versovat pian entistään ehommin. Ja jos Herra tahtoo, saattavat versoa karut kalliotkin ja tähkää työntää tallatun peltotilkun sijaan. —
Veli Olavi jatkoi puhettaan, mutta Tapanin mielessä jäivät soimaan sanat: "iäti ja kaikkialla". Hänestä tuntui, kuin Olavi tarkoittaisi sillä, ettei luostari ole niinkään tärkeä, sen saattoi vaikka jättää kylmille ja yhtä hyvin tehdä iäisen hengen työtä metsässäkin. Sellainen ajatus miellytti Tapania, metsissä voi hengittää paljon keveämmin kuin kolkkojen muurien sisällä. Eikä heille Olavin kanssa tulisi siellä hätäpäiviä!
Tapanin tuumiessa satoivat Olavin sanat hänen ylitseen ja ainoastaan kaiullaan säestivät hänen ajatusjuoksuaan. Mutta yhtäkkiä säestys taukosi ja samassa heräsi hän mietteistään.
Joku veli oli käynyt kuiskaamassa saarnaajan korvaan, ja hän päätti muutamin sanoin puheensa ja meni luostariin. Tapani lähti jälkeen.
Siellä oltiin täysissä juhlavalmistuksissa. Kaikki arkut ja pyhät lippaat vedettiin esiin, kaikki vaatekomerot avattiin. Kaikki jätteet ristinkodin loistoajoilta oli käytettävä juhlistamaan päivän kulkuetta.
Vihdoin aukenivat luostarin portit ja munkkien kulkue tuli juhlallisen hiljaa ulkona odottelevan väkijoukon näkyviin. Edellä kannettiin välkkyväksi puhdistettua riemuristiä, ja jonon etumaisena kulki guardiaani ikivanhassa apottikaavussaan, joka oli tehty messukasukan kuosiin paksusta, punaisesta silkkikankaasta, kukitettu koruompeluksin ja paarrettu kaulan ympäriltä ja molemmilta kupeilta. Häntä seurasivat messukasukoissa varaguardiaani ja pari muuta munkkien kunniavanhusta. Muut veljet, joille ei vanhuuttaan kuluneitakaan messukasukoita riittänyt, tulivat tavallisissa harmaissa kaavuissaan ja avojaloin, muodostaen lyhyen jonon, joka näytti vain kourantäydeltä raihnaisia rippeitä luostarin muinaisesta uskonintoisesta parvesta. Jonon jälkipäässä tulivat rinnatusten nuorimmat veljet, viimeksi vihitty pappismunkki Olavi ja maallikkoveli Tapani, luostarin metsämies.
Vanhuuttaan kärisevin äänin juhlakulkue veisasi latinankielistä litaniaansa kertosäkeineen. Ainoastaan Olavin ääni soi sulavampana yli joukon; Tapani koki hyräillä minkä voi hänen mukanaan.
Nurmikentällä odotellut joukko liittyi jonoon munkkiparven jälkeen. Niin kulettiin yli sillan ikivanhojen tervaleppäin lehvien alitse ja alettiin kiertää ympäri kaupunkia. Litanian jälkeen ehdittiin vitkaan taivaltaessa veisata monet messut, monet hallelujat neumilurituksineen, monet sekvenssit vuorolauluineen, ja väliin hymistiin Ave Mariat ja muut rukoukset. Kaikkialla yhtyi väkivirtaan maalaisia ja kaupunkilaisia, ja miksi lie kukin liittynytkin, hartaudesta, uteliaisuudesta tai huvikseen, niin harva saattoi olla joutumatta juhlatuulelle, varsinkin niistä, jotka ahtailla, monipolvisilla kaduilla pääsivät lähemmäksi alkupäätä ja saattoivat kuulla edes hiemankaan munkkien laulunhyminää väkijoukon kohinan ja jalkojen töminän yli.
Puolipäivän rinnassa suunnattiin jälleen kulku luostariluotoa kohden. Avarahkolla luostarin pihalla oli siellä väkijoukkoa kestitettävä maalaisten tuomilla eväillä ja aterioidessa jaettava hengenrieskaakin sanoin ja sävelin. Siltaa lähestyttäessä ei isä guardiaani enää koko sielullaan ottanut osaa juhlalauluun, hän viimeisteli mielessään kiivasta saarnaa, jossa oli aterian jälkeen kansalle puhuttava kerettiläiskuninkaan jumalatonta ryöstöä vastaan.
Yhtäkkiä katkesi munkkiparven laulu särähtävään epäsointuun.
Oli juuri käännytty Rautialan nurkitse ja saattoi nähdä luostarin portin sillan ylitse. Vartialle annetun määräyksen mukaan oli postin avoinna odotettava veljiä kodin helmaan ja vieraita juhla-aterialle.
Mutta se oli kiinni.
Ja portin edessä oli joukko sotaväkeä, ratsuja jalkamiehiä. Moninkertaisena ketjuna olivat he saartaneet portin, ja rivien edessä ratsasti vouti Matz van Klewen välkkyvä miekka kädessään.
Tyrmistyneenä pysähtyi isä Simon tuokioksi ja munkkiparvi hänen jälessään. Mutta häipyväksi tuokioksi vain.
Niinkuin kirkastuksen leimaus iski veljeskunnan ylivartian mieleen, että oli sotalauluksi viritettävä Notkeruksen mahtava sekvenssi "Media vita in morte sumus" ja Herran voimalla käytävä vihamiestä vastaan.
Tärisevin äänin alkoi ukko laulaa:
Keskellä elon kukkivan lyö kalman käsi vastaan! Kehenkä silloin uskallan, jos Hän ei auta lastaan? Vanhurskas Herramme, pahojen tekoimme vuoks syystä vihastuit; mut pyhä Jumala, väkevä Jumala, ah, pyhä, laupias ja suuri Jumala, pois käännä hirmuvallan käsi kamala!
Viitisen sataa vuotta oli tämä laulu, jonka vaara itse oli jo synnyttänytkin, soinut läpi myrskyn ja aaltojen hyrskyn, sotamiehet olivat sitä kaiuttaneet verisissä otteluissa ja kansanjoukot ruttoa paetessaan. Lempilauluksi oli se käynyt Rauman rannoillakin näinä viimeisinä kovina aikoina, ja kohisevana virtana alkoivat voitonvarmat sävelet kiiriskellä suusta suuhun kansankulkueen jälkipäätä kohden. Ja väkijoukkojen takaa, johon ei kuontunut näkemään mitä luostarin portilla tapahtui, kohahtelivat vielä mahtavat sävelet, kun etumaisena kulkevan munkkikunnan oli pakko keskeyttää sotaväen pysähdyttämänä.
— Vanhurskaan Jumalan nimessä, huusi isä Simon pauhuäänin, antakaa tietä Herran palvelijoille!
Sotilasmuuri ei hievahtanutkaan.
— Väistykää pyhän ristin tieltä! Tämä portti vie pyhän ristin kotiin.
— Vaiti! huusi Matz vouti samalla kertaa isä guardiaanille ja kohisevalle väkijoukolle. Ja kolkon värittömällä äänellä, joka kuului miekan kalskeelta umpeenluodusta haudasta, julisti hän:
— Kuninkaan käskykirjeen nojalla ja koska armosta suotu muuttoaika on kulunut loppuun, teemme täten tiettäväksi, että tämä entinen luostarirakennus ja kaikki mitä siihen kuuluu on tästä päivästä ja hetkestä lähtien munkeilta ja muilta sivullisilta ainaiseksi sulettu.
— Ainaiseksi sulettu! kertasi soinnuton kaiku munkkien parvesta.
— Ainaiseksi sulettu! vieri kohisten kautta juhlivan kansanjoukon.
Isä Simon seisoi tyrmistyneenä ja mustana kasvoiltaan. Mutta yhtäkkiä kävivät hänen kasvonsa harmaiksi ja heti sen jälkeen kiehahti niille tumma puna.
— Väistykää, rosvot! ärjyi hän. — Herran viha on muuten kohtaava teitä ja ruunupäätä päärosvoa, itse antikristusta ja perivihollista Hänen vimmanpuuskansa keskeytti Matz vouti viittaamalla sotamiehilleen.
— Kuninkaan nimessä, jonka viran ja kunnian kimppuun hän on käynyt, vangitkaa hänet!
Sotamiehet tarttuivat hosuvaan ja sätkyttelevään isä guardiaaniin.
Mutta hengellisen isän suu oli vielä valtoimenaan.
— Te, perkeleen sikiöt, sota ja rutto on teidät kaikki korjaava! Apuun, te pyhän ristin uskovaiset! Apuun, pyhän äidin nimessä! Ettekö tule? Kuinka tulisitte, te, tämän kirotun kaupungin kerettiläiset, itsehän olette saaneet tämän aikaani Voi teitä! Tuskin on yksitoista vuotta kuluva, kun saatte itse käskyn lähteä kodeistanne ja taloistanne metsiin, ja kaupunkinne on jääpä kylmilleen. Ja sadan ja yhden vuoden kuluttua on Jumalan tuli polttava kerettiläiskirkkonnekin, niin että pyhän ristin kirkko on täällä iät kaiket oleva ainoana totisena herrantemppelinä! Ja itse kerettiläiskuninkaanne, antikristuksen ruhtinas, joka ryöstää itselleen sen mikä Jumalan on —
— Tukkikaa hänen suunsa! huusi Matz vouti.
Sotamiehet sulloivat kiivaan vanhuksen suuhun hänen oman kirjokukkaisen silkkikaapunsa liepeitä, niin että hän sai ilmoille vain ähkyvää ja tukehtuvaa mölinää.
— Viekää hänet tyrmään odottamaan tuomiotaan! huusi Matz vouti miehilleen.
Nämä alkoivat raahata sätkyttelevää ja ähkyvää isää sotilasrivien editse väkijoukosta syrjään.
Mutta senaikuinen hengellinen herra Henricus Matthei Raumoěnsis kirjoitti tästä tapauksesta muistelmiinsa näin:
"Anno 1538 die translationis S:ti Henrici expulsi sunt monachi cum sua mala larva in malam crucem de claustro Raumensi, quod ex gratia regice majestatis facto, est curia sacerdotalis." [Vuonna 1538, pyhän Henrikin muuttamispäivänä, ajettiin munkit viheliäisine kuvatteluineen kurjaan ristinkuolemaan Rauman luostarista, joka hänen kuninkaallisen majesteetinsa armosta muutettiin pappilaksi.]
VII.
— Hajaantukaa!
Mutta isä guardiaanin kohtalo ja hänen vimmankaameat ennustuksensa olivat saattaneet väkijoukon sellaiseen kauhun tyrmistykseen, että he tuskin kuulivat Matz voudin huutoa.
— Hajaantukaa! Ampumisen uhalla, hajaantukaa!
Kaikki ne, jotka kuulivat nämä sanat, valtasi yhtäkkiä pakokauhu. Mikä ryntäsi millekin taholle, pitkin Rauman vartta niemen kärkeen ja toisaalle Lajon kylää kohden. Enin osa ryntäsi sillalle, niin että se ruski liitoksissaan, kaidepuut notkuivat ja monet putoilivat niiden yli virtaan. Virran takana ahtaalla kadulla tallattiin jalkoihin monia, sillä kauimmaiset, jotka eivät olleet mitään kuulleet, eivät olleet hätäisiä lähtemään pakoonkaan.
Munkkiparvi koki ehättää joukon jälkeen minkä kukin pääsi. Olavi ja
Tapani väistyivät vanhusten tieltä ja jäivät niin aivan jälkimäisiksi.
Verkkaan kulkivat he vanhojen veljien jälestä, kun nämä eivät
väkijoukolta päässeet pois heidän tieltään.
Yhtäkkiä kuuli Tapani ratsun korskuntaa ja hengityksen tuhutusta aivan korvansa juuresta. Taakseen vilaistessaan näki hän Matz voudin ratsastavan kinterillään, ja vietävä huiskutti miekkaansa niin lähellä, että kylmät ilmaviuhkat lehahtelivat vasten kasvoja. Hän pysähtyi ällistyksissään ja koetti keikistää päätään, ettei toinen sohisi silmiä puhki.
— Elkää lyökö! pääsi häneltä.
— Menetkös siitä!
— Eihän tästä pääse.
— Mitäs tänne vielä tulitte. Tiehesi venkale!
Ja miekka halkoi yhä vimmatummin ilmaa ympäri hänen korviaan.
— Menenhän minä, menenhän! koki Tapani toimittaa ja riensi sillalle minkä toiset antoivat tietä.
Vouti varmaankin pelkäsi sillan pettävän, jos hän laskettaisi sille ratsuineen väkijoukon kinterillä. Hän jäi luostariluodon puolelle, ja sentähden saivat jälkimäisetkin pakenijat hieman rauhaa sillalle ehdittyään.
Sillan korvalla seisoi vanha Henrik Pakila. Vavahtelevin leukapielin oli hän nähnyt vanhan isä guardiaanin kohtalon. Vapisivat vieläkin kädet ja liikutuksesta värähtelivät uurteiset kasvot, kun hän riensi munkkien luo.
— Tulkaa meille! sammalsi hän kostein silmin. Ei ole suuret tilat sielläkään, mutta neuvotellaan, kunnes kukin ehtii katsoa tyyssijansa.
Hätiköiden alkoi kaikkien kunnioittama vanhus raivata hengellisille isille tietä läpi väkijoukon, niinkuin mikäkin lakeija, ja kumaraiset vanhukset seurasivat häntä.
Mutta Olavi ja Tapani poikkesivat syrjään ensimäiselle kapealle poikkikadulle ja pääsivät vähän väljemmälle.
Tuskin tuli heiltä virketuksi sanaakaan kulkiessaan. Järkyttävät tapaukset tuntuivat vieneen kieleltä puhelahjan, melkein pysähdyttäneen ajatuksenkin liikkeestään.
Saatuaan hieman tilaa hengittää tuli Tapani, joka oli tottunut veljien syömisistä huolehtimaan, ensiksi muistaneeksi runsaat eväät, jotka olivat nyt jääneet entiseen kotiin. Pitiköhän vouti, huovit ja sotamiehet ne saaliinaan nekin?
Hän oli aikeissa siitä kysyä. Mutta vilaistuaan veli Olaviin näki hän tämän kulkevan kajastelevin silmin, aivan kuin ylentyneenä kaiken maallisen yläpuolelle. Silloin ei Tapani rohennut virkkaa mitään, ei hyvistä eväistäkään.
Heidän umpimähkäiset askeleensa sattuivat viemään heidät Karjankedolle. Tapanin mielessä helähti silloin sulonkipeästi karjankellon kalkatus, ja tuokion ajatteli hän Kerttua. Mutta nämä muistotkin tuntuivat nyt ikäänkuin loitonneen, eikä Karjankedolla näkynyt muuta kuin muutamia pakenevia ihmisiä. Olavin kohtalonvakavia kasvoja nähdessä tuntui Tapanista aivan viheliäiseltä ajatella tällä hetkellä karjakelloja ja paimenhuhuiluja. Kun viime yön makeat unet Kertun lämpimissä hiipivät sittenkin hänen mieleensä, tuntui hänestä melkein, että juuri näiden syntisten unien tähden he olivatkin nyt joutuneet mierontielle. Siitä kiertyi ajatus takaisin äskeisiin tapahtumiin, ja hänen täytyi huokaista muistaessaan kodittomia veljiä ja varsinkin isä guardiaania. Mikähän hänen kohtalonsa on oleva? Nyt hän varmaankin riehui pimeässä tyrmässä kuin jalopeura häkissään.
Veli Olavi keskeytti hänen ajatusjuoksunsa.
— Missä ne hautarauniot ovat? kysyi hän.
— Hautarauniot? toisti Tapani kummissaan… Oliko isä Simon siis jo teloitettu ja haudattu!
— Vai miksi jättien haudoiksi sinä niitä sanoit?
… Ai niin, se puhui kiviröykkiöistä, joista oli erakkomaja rakennettava. Tapani oli näkevinään itsensä siellä muuraustyössä. Mutta samassa hän vaistomaisesti vilkaisi tiepuoleen, eikö siellä näkyisi Kerttua karjoineen. Ei näkynyt, ja rintaa vihlaisi niin kipeä kaiho.
He astuivat rinnatusten metsän sorkkateitä, ja päivän kallistuessa iltavinoon alkoivat jo jäädä jälelle tutuimmat lähiseudut. Tuontuostakin, missä vain oli tien varressa vähänkin avarampi ahoaukeama, kääntyi Tapanin katse yhä sinne pälymään. Mutta Kerttua ei näkynyt, ei kuulunut karjan kellojakaan.
Ja Olavin rinnalla painautui Tapani yhä syvemmälle metsien poveen.
VIII.
Tuttuahan tämä oli, tämä erakkomajan tekeminen, tuttua pikkuseikkojaan myöten. Jokaista kiveä paikoilleen vääntäessä tuli ilmielävästi mieleen, miten hän pikku poikana oli sen ja senkin kiven hilannut kivitupaansa kotimökillä salojärven rannalla.
Heidän isäntäväkensä oli pitänyt halmetta takamaillaan, rantarinteellä aivan heidän kotimökkinsä vierellä. Aholla vieriskeli kosolta sellaisia noin pään kokoisia kivenmukuloita, ja mansikoita poimiessaan oli Tapanin mieleen juolahtanut, etteiköhän niistä voisi laittaa kivituvan. Hän oli ryhtynyt työhön, ja seinät olivat kohonneet päivä päivältä. Yksinkertaisina niitä ei tahtonut saada oikein korkeiksi, sillä kivet pyrkivät vierimään kasaan. Mutta oli hän keksinyt keinon siihenkin: oli laitettava kaksi latomusta vierekkäin ja pieniä vierinkiviä väliin. Silloin seinä otti paremmin pysyäkseen pystyssä, varsinkin kun kavensi ylöspäin. Oli varmaan pystyssä vieläkin, jos menisi katsomaan.
Monet valoisat lapsuudenmuistot olivat kietoutuneet tähän kivituvan tekoon, ja rakkaina saapuivat ne nyt liitelemään tänne vanhan hautaraunion kiville. Alussa antoi se työlle armasta lämpöä, mutta kohta alkoi tuntua, että tästä työstä puuttui jotakin, mitä oli lapsuuden leikkien takana. Tämä ei tuntunut edes niiden leikkien uudestaan elämiseltä, vaan oli ainoastaan ulkokuorta niistä, vailla oikeaa elämän lämpöä, vailla elävää sisällystä.
Mutta pakanain hautaraunio sukeutui päivä päivältä yhä enemmän ristillisen erakkomajan muotoon. Manan kammiosta sukeutui suoja, jossa harhaileva sielu saattoi vajota iäisen elämän mietiskelyyn.
Erakko itse, otti osaa metsämunkin työhön. Ja työn lomassa kalastettiin järvestä ja pyydystettiin otuksia metsästä. Suolaa, tulukset ja muuta välttämättömintä oli jo tultaessa saatu taloista tien varrelta. Mielellään emännät olivatkin antaneet kuultuaan mikä kova onni hengellisiä isiä oli kohdannut.
Erakkomajan valmistuttua, kun ei tarvinnut varhaisesta aamusta iltamyöhään raataa itseään niin upiuuvuksiin, vaipui Olavi erakko yhä syvemmälle iäisyysmietteihinsä. Puhui hän mietteistään monet kerrat Tapanillekin, ja monta vakavaa ajatusta silloin heräsi metsän pojan mielessä. Mutta ei tämä elämä sittenkään ollut oikein Tapanin mieleen. Hänestä tuntui kuin olisi aina pyhä, itse metsästys ja kalastuskin oli saanut omituisen keveähkön, pyhäisen tunnun. Tapani kaipasi jotakin arkisempaa, hän tunsi tarvitsevansa näkyvämpää päämäärää työlleen, näkyvämpää tulosta siitä, sanalla sanoen täysiverisempää elämää.
Suolan ja leivän tarve pakoitti Tapanin tuontuostakin lähtemään ihmisten ilmoille kyliin. Tällöin levisi sana uudesta ihmeestä, erakkomajasta, johon muuan kartoitetuista munkeista oli mennyt ristiä palvelemaan. Jo seuraavana pyhänä saapui kiviluolalle joukko kansaa uutta metsämunkkia katsomaan, ja Olavi erakko saarnasi heille ja mekusi messujakin.
Pyhä pyhältä kävijäin parvet kasvoivat, kansa tottui tulemaan erakkoluolalle kuin kirkkoon, ja Olaville tuli tavaksi puhua joka pyhä. Vähitellen häneltä jäivät messut tykkänään pois, sillä eivät ne täällä metsän vilpoisessa povessa tuntuneet saavan oikeaa vastakaikua. Perityt saarnamuodot ja skolastiset oppilauseet tuntuivat nekin täällä kuivuvan tyhjiksi kuoriksi ja haihtuvan kuin akanat tuuleen. Metsän huminassa kiehkesi uusia mietteitä hänen innonherkkään mieleensä, ja nämä mietteet verhoutuivat omiin luonnontuoreihin, kuvarikkaihin sanoihinsa. Hänen sielunsa ei irtautunut vain skolastiikan sanansaivarruksista ja luostarin ummehtuneesta hengestä, vaan itse kirkostakin, sisimmässään loittani hän kaikesta vanhasta kauemmas kuin itse lutherilaisetkin. Hän erkani niin kauas teologien oppilauseista, ettei ylettänyt niitä koskettaakaan, ja kun hän ei siten puuttunut mihinkään oppiriitoihin, ei hänen harhaoppisuutensa herättänyt pahennusta, vaan metsien kansa mielistyi hänen luonnoneläviin iäisyysmietteihinsä.
Aamusta iltaan oli sunnuntaisin väkeä erakkomajalla. Olihan se jotakin vaihtelua Tapanillekin, mutta arkipäivisin alkoi elämä nyt tuntua entistään tyhjemmältä. Sillä toivioretkeläiset rupesivat tuomaan heille eväitä niin paljon, että ne riittivät koko viikoksi. Olavi söi vain vähän ja mietiskeli enemmän, Tapani söi kyllikseen ja ikävystyi. Sillä metsästys ja kalastuskin oli nyt muuttunut vain huvitukseksi, johon ei tarve pakottanut. Tämä elämä tuntui alkavan häilyä ilmassa yhä enemmän, mutta hän tunsi tarvetta pureutua maan kamaraan, tarttua johonkin, joka tuntui kouraan.
Eivät nämä makeanleivän päivät toki kestäneet kauan. Elokuuhun kallistuttaessa oli vanha vilja alkanut kylistä loppua, ja uutista odotellessa eivät kävijät tuoneetkaan leipää tullessaan. Silloin oli Tapanin lähdettävä jälleen kyliin sitä anomaan.
Heleänä poutapäivänä hän lähestyi kylää. Aivan herkkään jännitykseen virisi hänen mielensä ajatellessaan, että taasen saisi nähdä kylän arkista kotielämää, maalaiskylän, jossa heräsi mieleen niin rakkaita lapsuuden muistoja. Mutta toiselta puolen tuntui tukalalta mennä anomaan, sillä monet kerrat oli hän nähnyt etteivät ihmiset niinkään halusta antaneet. Ja sitä ajatellessa alkoi taasen tuntua niin tyhjältä mielessä, alkoi tuntua arvottomalta tällainen joutilas taivastelu ja tien tallustaminen.
Tien varressa oli niitty, jolla oli väki parhaallaan heinänkorjuussa. Sieltä lemahti kuivuvan heinän tuoksu niin suloisena, että Tapani unohtui tielle seisomaan. Siinä seistessään näki hän miten väki heiskaroi niityllä ahkerassa työssä haravineen ja viikatteineen, ja leppoisan suvituulen mukana lehahteli sieltä niin suloinen kuivuvan heinän tuoksu. "Tihi tahi, tihi tahi", alkoi samassa jostakin niityn sopukasta kuulua sieran kalske viikatetta vastaan. Kuinka armaasti se helähti! Se oli harhailulle eksyneen salonpojan korvissa ihanampaa soittoa kuin kunnaan munkkien pajatus, se oli kuin kotikantelon tuttu helinä.
Hänessä syttyi yht’äkkiä hereä halu olla mukana niityllä. Ja sen enempää ajattelematta hypähti hän yhtäkkiä yli aidan ja tarttui ensimäiseen haravaan, jonka tapasi. Tuttua oli työ, mutta samalla oli siinä pitkän harhailun jälkeen outo uutuuden lumous. Hän ei ensi tuoksahduksessaan malttanut paljoa pälyä ympärilleenkään, liehui ja heiskaroi vain kuin kuuluisi talonväkeen ja olisi iätkaiket ahertanut näiden toisten keralla. Mutta työ ei ollut hänelle välttämättömyys, se oli sielun hartautta, pyhää messua ja rukousta.
Mutta vähitellen alkoi hänen silmiinsä vilkkua niityn reunalta, pensasten katveesta jotakin iloisen valoisaa. Haravoidessaan, heiskaroidessaan kulki hän kuin itsestään sinne päin.
Siellä haravoi nuori tyttö, valkoinen huivi päässään. Ja heinäkarhon toisella puoleen haravoi nuori poika hänen vastassaan. Ja haravoidessaan poika huiskasi heinätukon tytön rusoposkia vasten. Tyttö nauroi ja oli juuri vastaamaisillaan samalla mitalla, kun huomasi vieraan pojan olevan lähellä ja heitti häneen sirkoavan katseen sinisilmistään. Tapanista se katse tuntui ensin päivänsäteeltä, mutta samassa näki hän sen peittyvän oudostelevan uteliaisuuden pilveen. Säde oli sirahtanut tuolle toiselle pojalle tuossa, hän oli täällä vieras ja outo! Pääsi aivan huokaus rinnasta…
Poika huiskasi tyttöään uudella heinätukolla. Ei ollut älynnyt vierasta katsojaa! Mutta tyttö oli, eikä vastannut lemmenleikkiin…
Tyttö otti sylyksen heiniä maasta ja vei ruonpohjalle. Poika sieppasi silloin nopeasti heinäsylyksen hänkin ja vei samaan rukoon. Ihmeen yht’aikaa he siihen sattuivat ja ikäänkuin syleilivät toisiaan ruon ylitse. Ja Tapani näki, että poika tosiaankin otti kiinni tytön käsistä.
Tytön silmät säteilivät riemuisasti poikaa vastaan, mutta hän rimpuili saadakseen irti kätensä. Poika näytti silloin hullaantuvan. Hän tölmähti ruon yli, potkaisten sen kumoon, ja sieppasi jäntevin käsivarsin tytön syliinsä.
Tapani kuuli kirkaisun ja oli vähällä tölmähtää apuun. Mutta hän näki tytön vain nauravan ja nuoren miehen silmissä oli kuohuvan riemun loiste. Tapani jäi seisomaan siihen kuin lyötynä. Hänestä tuntui kuin tämän lempivän nuoren parin riemuisa onni olisi masentavana tuulenpuuskana humahtanut hänen ylitseen.
Niinkuin huumeissaan vetäisi hän muutamia hätiköiviä vetoja haravallaan. Hän ei enää katsonut nuorta poikaa ja tyttöä, mutta hän näki heidät sittenkin niin iloisina ja onnellisina ja yhtäkkiä oli hän heissä näkevinään itsensä ja Kertun.
Silloin tulivat muistot niin tulvanaan, että hänen täytyi istahtaa mättäälle niihin elähtyäkseen. Ja hiljaisin henkäyksin, suloisin tunnelmin alkoivat ne liidellä hänen ympärillään. Hän näki Kertun ja itsensä keväästä alkaen… kuinka he olivat ensin kohdanneet Koukin kalliolla ja sitten melkein joka päivä metsissä tai karjatiellä… Kuinka hän oli kantanut Kertun kyyhkynpesältä… Kuinka Kerttu oli itkenyt Lensunkalliolla ja he sitten menneet yhdessä nukkumaan riihilatoon…
Yhtäkkiä alkoi Tapani tuntea häpeän punan poskillaan. Häntä hävetti se, ettei hän ollut sellainen kuin tuo nuori poika täällä niityllä. Vahingossa vain oli Kerttu pudonnut puustakin hänen syliinsä. Hänessä ei ollut miestä käymään noin urhakasti käsiksi, Kertun oli täytynyt häntä melkein houkutella, vaikka Kerttu oli ollut hänelle niin rakas, että hänestä oli se tuntunut aivan synniltä!
Kuinka hän oli ollutkaan niin kuvaton? Kenties synnintunto oli tehnyt pojasta tytön… olihan hän olevinaan munkki! Mutta nyt…
Tapani hypähti pystyyn.
Nyt ei häntä enää estänyt mikään!
Hän heitti haravan niitylle ja läksi huimin askelin niityn reunaa kohden.
Silloin kuuli hän huudettavan itseään. Isäntä oli mielessään päättänyt jotenkuten palkita tuttua erakon toveria työstään. Ja kun päivä oli jo lähellä laskuaan, antoi hän kutsumattomalle päiväläiselleen päivän eväiden tähteet.
Ja kohottava omistuksen tunne häivähti Tapanin mielessä, kun hän kulki metsäpolkua kantaen, näitä eväitä, joita ei ollut kerjännyt. Se lujitti niin hänen äskenherännyttä päättäväistä itseluottamustaan, että hän tunsi halua lähteä suoraa päätä vanhan Rauman rannoille Kertun luo. Mutta samassa tuli hän ajatelleeksi veli Olavia ja tunsi pistoksen mielessään. Miten kävisi iäisyysmietteissään elävän Olavin jos hän lähtisi pois? Saattoiko hän, saiko hän pettää toverinsa? Tämä kysymys pyrki hänen mieleensä, mutta vaistomaisesti koetti hän sitä välttää. Ja silloin veli Olavi alkoi tuntua hänestä entistään vieraammalta ja samoin koko elämä metsäluolalla niin kaukaiselta, että hän saattoi ajatella sen eri seikkoja aivan kuin ne eivät häntä koskisikaan.
Yhtäkkiä havaitsi hän mielessään, että hän katseli tätä kaikkea ikäänkuin niityllä näkemänsä tytön ja pojan silmin. Ei, mutta heidän silmin, Kertun ja hänen! Ja silloin putosivat ikäänkuin suomukset hänen silmistään. Sitä hän oli kaivannut metsäelämässään, jotakin sellaista mitä oli heinätytön ja -pojan välillä, perhe-elämän kotoista lämpöä. Veli Olavin innonhartaat iäisyysmietteet olivat vain häntä pitäneet lumoissaan, ettei hän ollut voinut, ei ollut uskaltanut elähtyä Kerttua ajattelemaan. Nyt niityllä oli hänen sydämensä sanonut sanansa ja koko asia oli vaiennut. Ja hän tunsi elävästi ja syvästi, ettei voinut menetellä muuten kuin lähteä Kertun luo.
Hän kulki läpi yön ja saapui aamulla erakkomajalle.
Olavi huomasi heti tuiman päättäväisen rypyn hänen otsallaan. Hän arveli toverin olevan alakuloisen jostakin vastoinkäymisestä kylillä ja alkoi ikäänkuin viihdytellen puhua ikiautuaasta rauhasta, johon valmistuakseen he olivat vetäytyneet metsän yksinäisyyteen.
Tapanista tuntuivat sanat tulevan jostakin häntä ylempää, ne tuntuivat ikäänkuin tahtovan sortaa hänen oman itsensä ja särkeä hänen mielensä eheyden. Hän tunsi kovaa kapinanhalua ja kuunteli niin kärsimättömän näköisenä, että Olavi loi häneen pitkän tutkistelevan katseen ja vaikeni.
Ikäänkuin tätä katsetta karttaen nousi Tapani ja loittoni hiljaa ja äänetönnä metsään. Hän istuutui rannalle hongankonkelolle miettimään. Hän mietti ja vertaili, vertaili toisiinsa — veli Olavia ja Kerttua.
Hän tunsi sydämensä niin hellästi janoavan hyvää ystävää, toveria. Ei sellaista kuin ikimietteinen Olavi, joka oli häntä ylevämpi ja voimakkaampi ja piti häntä hartaiden mietteidensä vallassa. Ei, hän kaipasi itseään hennompaa olentoa, jota hän itse saisi tukea ja joka lämmittäisi ja täyttäisi hänen sydämensä omalla olemuksellaan. Olavia ajatellessaan tunsi hän itsensä heikoksi, Kerttua ajatellessaan vahvaksi, ja hän tahtoi tuntea oman voimansa. Niin, nyt sekin oli hänelle vaiennut, siksi hän kaipasi Kerttua!
Hänen oli lähdettävä pikimittäin. Mutta häntä peloitti puhua aiheestaan Olaville, ainakin nyt Olavi eli omissa mietteissään, ne johtivat häntä järkkymättömästi, ja niillä saisi hän vielä hänetkin jälleen painumaan paikoilleen. Hän tarvitsi lähteä Kertun luo, että hänen oma voimansa vahvistuisi. Sillä hän tunsi että se vahvistuisi siellä nyt, kun hän ei ollut enää munkki, ei edes "metsämunkkikaan"…
Asia tuntui sentään niin aralta, että hän hautoi sitä koko päivän. Illalla vasta sanoi hän veli Olaville, että aikoi huomisaamuna lähteä kylille.
— Tulemmehan vielä toimeen, sanoi Olavi.
— Lähdenpähän aikanaan…
— Ei pidä surra huomisesta päivästä!
— Menen nyt vähän kauemmas ja taidan viipyä pitempään, selitti Tapani.
Olavi katsoi tutkistelevasti häneen. Poika oli varmaan saanut tylyä kohtelua lähikylissä ja tahtoi koettaa, oliko parempi onni kauempana. Saihan hän mennä, kun niin halusi…
— Niin, mene vain, virkahti erakko ja vaipui iäisyysmietteihinsä.
He nukkuivat yhdessä viimeisen yönsä ja aamulla Tapani lähti.
IX.
Rusotti, rusotti metsäinen nummi laskevan auringon säteissä. Suruisena heitti laskeva aurinko metsäiselle nummelle veriruskeat säteensä.
Vielä syysauringon laskettuakin viipyivät Tapani ja Kerttu metsäisellä nummella verestävän iltaruskon kajossa. Kerttu oli kerännyt kasan tuoksuvia kanervia ja vihreitä katajanlehviä ja sitoi niistä köynnöskiehkuraa. Tapani oli hakannut pari paksua katajapuun tyveä ja laittoi ristiä kuorimattomista katajista. Ja työnsä lomaan hymyilivät he toisilleen onnen hymyä, lämmintä suruhymyä.
Ja työnsä säestykseksi mietti Tapani tätä iltaa, jona he olivat jälleen kohdanneet toisensa. Hän oli odottanut Vasaraisten tien varressa Kertun tuloa karjoineen ja oli aikonut siepata Kertun syliinsä niinkuin poika oli siepannut tytön siellä heinäniityllä. Mutta ei se käynyt aivan niin. Hän oli jo kaukaa katsellut Kertun tuloa, ja Kerttu oli tullut niin hitain askelin, allapäin. Hän oli silloin mennyt vastaan ikäänkuin epäröiden ja varoen, ja hiljaa oli Kerttukin tullut häntä vastaan. Mutta kun he olivat tulleet niin lähelle toisiaan, että näkivät toistensa silmiin, oli Kerttu tullut luo, painautunut hänen poveaan vasten ja alkanut nyyhkyttää, nyyhkyttää ilosta pitkän ikävän jälkeen, joka oli aivan kalventanut hänen päivettyneet poskensa.
Eivät he olleet monia sanoja puhuneet. Muutamin yksinkertaisin sanoin oli Tapani sanonut tulleensa vain Kertun tähden ja etteivät he enää eroaisikaan. Kerttu oli silloin tullut niin iloiseksi, niin tyynen ja miettivän iloiseksi, niin totisen iloiseksi, että häntä oli täytynyt katsoa aivan ihmeissään. Hän oli silloin kuin mikäkin pieni porvarin emäntä, nuori äiti eikä mikään karjatyttö.
Sitten oli Kerttu kertonut muutamin sanoin eroajan tapahtumista, ja silloin oli Tapani kuullut, että isä Simonin oli täytynyt kuolla. Kaameaksi oli se uutinen tehnyt Tapanin mielen, ja ikäänkuin verinen huntu kietoi hänen uuden onnensakin. Kertun noudettua vanhalle, sairaalle äidilleen maitotilkan lähimmästä talosta, olivat he tulleet tänne metsään. Sillä Tapanista oli tuntunut, että hänen täytyi tehdä se, mitä kukaan muu ei ollut uskaltanut esivallan pelosta.
Ja nyt sommitellessaan kuorimattomia katajantyviä ristiksi täytyi Tapanin ajatella isä Simonia. Hän näki mielessään isä guardiaanin ja veli Olavin rinnatusten. Molemmat paloivat, mutta Olavi paloi heläjävää ikikaihoa, joka verratessa tuntui melkein viileältä. Sillä isä Simon paloi karreksi, tuntui jo ammoin aikoja hiiltyneen. Mutta sillalla silloin kohtalokkaana päivänä, niin Tapanista tuntui, oli hän vielä viimeisen kerran leimahtanut taivahille. Kuinka kummallista oli sitä muistella! Täytyi kohottaa rintaa, nostaa päätä pystyyn… ikäänkuin hänen kunniakseen!
— Miten hän sai surmansa? kysyi hän, sillä kuolintapaa ei Kerttu tosiaankaan ollut maininnut.
— Tihru-Topihan se oli…
— Lyönyt pään poikki, täydensi Tapani kaamein miettein.
— Niin, minun piti olla karjalla, mutta kaikki muut olivat katsomassa.
— Ja sitten haudattiin kirkkoaidan taa…
Kerttu painoi päänsä alas ja sitoi seppeltään. Sillä sen oli hän jo sanonut.
— Hiljaa kuin koira, lisäsi Tapani rivakasti veistäen ristiään.
— Sanovat hänen puhuneen kunnialle käypiä sanoja kuninkaasta, sanoi
Kerttu hiljaa.
Tapani oli vaiti kotvan.
— Niin, kyllä kuulin, sanoi hän sitten ja huokasi.
Oli jo pimeä ennenkun he saivat työnsä valmiiksi. He menivät vielä verekselle mullokselle kirkkoaidan taa. Tapani pystytti siihen katajaristinsä ja Kerttu ripusti sen olkapäille köynnöskiehkuransa.
He lähtivät, mutta hieman loitommalla kääntyi Tapani vielä katsomaan pimeässä häämöttävää ristiään. Siitä suuntautui hänen katseensa ympäröivään rytömetsään.
— Siinä on nyt sitten hänen viimeinen ristinkotinsa, virkkoi hän katkerahkosti. Lieneekö hän ollut ristinkodin viimeinen ylipaimen?
Hiljaa ja äänettöminä palasivat he tielle.
— Tiedätkö mitään muista isistä? tuli Tapani kysyneeksi.
— Niitä on vielä parinen Pakilassa. Sanovat heidän kirjoittaneen kuninkaalle ja anoneen papinvirkoja.
— Kerettiläiskuninkaalta, hymähti Tapani.
— Toisten sanovat lähteneen taivaltamaan teille tietymättömille.
— Kenties ovat menneet metsiin hekin, virkahti Tapani.
Hän ajatteli mielessään monia muinaisia hautaraunioita, joita sanottiin jätinmuureiksi. Kenties monet vanhemmistakin luostariveljistä olivat menneet niihin viettämään rauhassa viimeisiä päiviään ja saivat hurskailta ihmisiltä elatuksensa. Mutta jos he siellä kuolivat, kenties saivat hautansakin, mahtoi kai niiden nimi muuttua. Kenties niitä ruvettaisiin sanomaan "munkkien muureiksi"… olihan hän heidän kivimajaansa siellä metsässä kuullut kylissä nimettävän munkkilaisten luolaksi. [Satakunnan vesistön varsilla on siellä täällä omituisia kiviraunioita, joita kansa nimeää munkkilaisten muureiksi.]
Tapani vaipui siitä tuokioksi ajattelemaan Olavi erakkoa siellä luolassaan. Kun pian tietenkin tulivat kylmät syys-yöt, eiköhän hänen täytynyt hänenkin lähteä sieltä ihmisten ilmoille… Oli ensi tilassa käytävä häntä katsomassa.
Tapani heräsi näistä mietteistään Pakilan riihiladon kohdalla.
Ikäänkuin äänettömästä sopimuksesta menivät he sinne nukkumaan.
Aamulla hankki Kerttu poikasen sijaansa karjalle ja he lähtivät pyytämään kuulutusta Mathias papilta, joka oli muuttanut luostariin.
Oudoksuvin tuntein lähestyi Tapani tuttua siltaa, jota ikivanhat tervalepät varjostivat. Oudolta tuntui hänestä ajatella ristinkotia muiden kuin vanhojen isien asumana.
Portti oli seposen selällään. Ja jo sillalle näki kihlapari, että syyspäivän paisteessa ilakoi pihalla liuta pellavatukkaisia lapsia. Se oli Tapanista täällä niin outoa, että häneltä pääsi herkkä, lämmin nauru. Kerttu vaistosi sen takaa jotakin, jonka piti ilahuttaa heitä molempia, mutta ei hän äkkipäätään oikein päässyt siitä selville, kuinka tähystikään sulhonsa silmiin.
Mutta lapset olivat älynneet tulijat ja katselivat iloisen uteliaina heihin.
— Metsämunkki! huudahti suurin heistä ja ilakoiden juosta tölmistivät he entiseen "puhtaan elämän pyhättöön" kertomaan isälleen ja äidilleen, että metsämunkki tuli Karja-Kertun rinnalla.
Silloin vasta Kerttu käsitti, mille Tapani oli niin reppoisasti nauranut. Ja hymystä hyrskyen astuivat he käsi kädessä sisälle.