language: Finnish

LUOSTARIN METSÄSTÄJÄ

Raumalainen tarina uskonpuhdistuksen ajalta

Kirj.

LAURI SAURAMO [Lauri Soini]

Helsingissä, Suomalainen Kustannus O.Y. Kansa, 1911.

I.

Honganlehvien lomitse vain oli päivä pilkistellyt Tapanin synnyinkotiin, rantasaunaan kalaisen salojärven äyrämälle. Mutta sitä heloittavampana oli se upottanut sädesoihtunsa järven tyyneen kalvoon, ja siitä oli jo piskuisena syttynyt pojan povessa rakkaus valoon.

Isä oli ahertanut järvellä kalassa ja metsässä runsaan riistan pyynnissä. Pienestä pitäen sai Tapani ressutella mukana, ja siitä oli jo piskuisena virinnyt pojan povessa rakkaus veden kaloihin ja metsän otuksiin. Ja kun hän kasvoi ja varttui, kasvoi hän kiinni metsään ja järveen.

Illoin ja aamuin puhdetöidensä ääressä oli isä kertonut pojalleen monet sadut ja tarinat. Pyhäisinä hetkinä otettiin nokiselta seinältä savun mustaama viisikielinen kannel, ja silloin helisi soitto ja runot raikuivat honkarannan kalasaunassa. Siitä syttyi nuoreen mieleen kaihoisa viehtymys säveliin, sieluun kiehkesivät sadun haavemaailman kajastelut. Tarun terhenetär väikkyi jossakin loitolla soittaen sulosäveltä, ja se sävel soi halaten ja kutsuen ja herätti mielessä kummat kaihot.

Eksyi sitten kerran oikotietä kulkiessaan sinne salorannan kalamajalle paljasjalkainen harmaaveli Rauman rannoilta. Hän näki kumman kajon metsän pojan silmissä ja alkoi kertoa pyhän ristin kodista, jossa veljet taivaalle vihkiytyneinä puhtauden elämää viettivät. Päivät päästään siellä messut kaikuivat ja rukoukset hymisivät pyhän isän luo, ja taivaalle ylistystä veisaten, iäiseen autuuteen sieluja opastaen vaelsivat veljet kautta salojen ja kylien.

Mutta nyt, kertoi nuorekas harmaaveli, nyt uhkasi tuho pyhän ristin kotia, tarvittiin apuväkeä Herran viinimäkeen. Tämä nykyinen kuningas ei suosinut luostaripyhättöjä, vaan hänen voutinsa olivat alinomaa veljeskunnan kimpussa. Kuninkaan käskystä olivat he riistäneet luostarin pellot ja niityt ja muut tilukset, ja oli laitettu haittoja heidän liikunnalleen kansan kesken, niin että he muka saisivat tehdä retkiään ainoastaan viisi viikkoa kesäisin, toiset viisi talvisin. Niin sulivat yhtä tyhjiin hurskasten almut kuin tilusten verotkin. Ristinveljien saarnaamista esteltiin, mutta uutta kerettiläisoppia saarnattiin kaikkialla ja kuningas suosi sitä kaikin tavoin. Se oli houkutellut jotkut nälistyneet veljetkin puolelleen, niin että olivat kuninkaan leipäpapeiksi lähteneet. Vanhenivat veljistä loputkin, hautaan vaipui pää toisensa jälkeen, ja autius uhkasi pyhän ristin kotia.

Tervetullut, puhui innonharras nuori veli, oli sinne jokainen, kellä halu paloi ja kelle oli suotu hengenlahjoja. Ei kysytty tulijalta maallista rikkautta, ei arvonimeä eikä suurin oppiakaan. Köyhästä kodista oli hänkin, nuori veli Olavi, luostariin urennut, oli oppivuotensa läpäissyt ja kuninkaan kielloista pelästymättä samosi saloja vuodet läpeensä tehden palvelusta pyhälle ristille.

Miten siitä nuori, hehkusilmä munkki puhuikin, syttyi innon palo nuoren Tapanin sieluun ja hän lähti veli Olavin mukaan. Ja niin tuli hänestä luostarin noviisi, hän sai tehdä minkä mitäkin palvelusta, helmiellä rukousnauhaansa ja lukea hieman latinaakin.

Mutta ei täällä Tapanin uneksiva ikävöitsemys ottanut sulaakseen tyydytyksen sopusointuun, pettymyksen mato alkoi haaveruusuja kalvaa muurien harmaassa kolkkoudessa. Veljet, joita Tapani joutui joka päivä kohtaamaan, eivät ollenkaan vastanneet sitä ihannoitsevaa sävyä, jolla veli Olavi oli ristinkodin elämästä puhunut. Heihin hiukan tutustuttuaan näki Tapani heissä vain vanhoja ukon kyhniäisiä, joita halutti enimmän istua suurella kivellä luostarimuurin vieressä ja onkia ahvenia ja lohenmulloja syvästä Raumanvirrasta, milloin ei hartaimmallakaan anomisella saatu särpimen apua nuottamiehiltä, jotka vetivät anteliasta apajaansa Lajon lahdella luostariluodon pohjoispuolella.

Kuivahkolta tuntui Markus lehtorin opetuskin sinisalojen satuihin ja runoihin elähtyneestä metsän pojasta. Eikä sitä suinkaan tehnyt viehättävämmäksi vanha isä Sepeteus, joka kaihosta narisevin äänin muisteli aikoja, jolloin luostarikoulu oli laajalti kuulu, niin että sen lattiapehkuilla istui vain ritarien ja mahtavimpain vapaamiesten poikia. Alennut, narisi isä Sepeteus, alennut oli tämän nykyisen lehtorin aikana luostarikoulun maine. Viisi hän sen vaalinnasta välitti, jos pystyikään. Istui vain, isä Markus, mieluimmin pöydän ääreen, jos hurskaiden almuissa oli vähänkään parempia makupaloja.

Nuori Olavi yksin, milloin retkiltään viivähti kotosalla, saattoi innonhehkullaan kohottaa nuoren noviisin mieltä uuteen vireeseen.

Paloi siellä tosin tulta toinenkin, isä Simon, guardiaani, ristinkodin ylikaitsija. Mutta vihan tulta hän paloi, leimusi kapinanhenkeä Kustaa kuninkaan ryöstöjä vastaan. Joskus puuskahtaessaan saattoi hän tuomita helvetin kuuminpaan kattilaan halliparran kerettiläisen, joka oli saattanut ristinkodin puille paljaille ja tahtoi vanhat harmaaveljet tappaa nälkään.

Niin, vatsan tarpeista hengellisille isille oli heittänyt pahimman vastuksen. Tuhkatiheään kehoitettiin uutta kokelastakin, veli Tapania, hyviltä emänniltä almuja anomaan. Hän lähti alussa juhlatuulin kuin uhripappi kaikkein pyhimpään, anoi kuin olisi siten taivaan armon ja siunauksen antajalle suonut. Mutta pian älysi hän, että emännät itse antoivat vain armosta ja säälistä, milloin antoivat ensinkään. Ja koiran tuntein ja useimmiten tyhjin repuin palasi hän kotiin, jossa vanhat veljet nälkäisinä odottivat.

* * * * *

Tähän aikaan kohtasi vanhaa Raumaa kova isku. Valkean vihat pyyhkäisivät pois koko kaupungin.

Tuli syttyi syyskuun 12 päivänä 1536 Patalan talossa Kolminaisuuden kirkon vieressä ja levisi heti Rikolaan samalla tontilla. Kaakkoistuuli levitti nopeasti liekit yli kaidan kadun Keijoilaan ja Suutarilaan viereiselle tontille, ajoi ne edelleen Päiväiseen ja Sukkalaan, kaarrutti Kirvelään ja Renneriin, ja tuskin kului tuntia kauemmin, kun jo koko kaupunki leimusi tulisena järvenä. Asujamet eivät ehtineet ryhtyä muuhun kuin hätäpäätä juosta liekkejä pakoon, mitkä sillan yli luostariluodolle, mitkä venheillä Tarvonsaareen, kun olivat hädissään juosseet niemen kärkeen Käkelän nurkalle ja tuli ykskaks joutui ahdistamaan sinnekin kaupungin toiseen päähän. Niin paloi koko kylä poroksi, ainoastaan Kolminaisuuden kirkko ja pappila säilyivät ja Teräväinen ja Torniainen pappilan takana, jotka kaikki olivat tuulen päällä. Pakilasta ja Rautialasta liekit leiskahtelivat Raumavirran yli nuoleksimaan luostarinkin peltikattoa ja kivimuuria, mutta eivät toki niihin pystyneet.

Tuokiossa olivat koko kaupungin perheet joutuneet paljaan taivaan alle. Avuttomat katseet kääntyivät heti luostariin, ja auliisti avasi se porttinsa. Oli silloin kuin leimahtaisi veljissä uuteen eloon pyhän Fransiskuksen henki; yötä päivää veljet vaalivat kovaosaisia, ja jokainen komero, itse kirkon lattiakin makasi öisin turvattomia vaimoja, lapsia ja vanhuksia täytenään.

Mutta silloin alkoi ristinkodin nurkista tuijottaa vastaan nälkä entistään ammottavammin silmin. Miesväki riensi puimaan vuoden satoa kaupunkilaisten lukuisiin riihiin Vasaraisten tien varrella, väliin vetäisten kala-apajan särpimiksi. Mutta niin vilja- kuin kalasatokaan riitti tuskin ensi hätään, kun kaiken entisen oli palo tuhonnut. Nälkä hajoitti pian vieraan väen luostarikodista, vaimot, lapset ja vanhukset saivat lähteä kerjuulle pitkin mieroa, miesten ryhtyessä rakentamaan varamajoja palaneille pohjille.

Tuli talvi pakkasineen. Nälkään ja viluun kuolivat silloin monet raumalaiset mieron tiellä. Ja kevään lämpimillä saapui rutto kurjuuden muokkaamaan maaperään. Sinä kesänä laskettiin ruttoon kuolleiden raumalaisten luku kahdeksisadaksi hengeksi. Puolet asukkaista oli tuoni niittänyt.

Rauman seurakunnan pappi Mathias West oli munkkien kera kilvan antanut hätääntyneille apuaan, ja helpommin kääntyikin hänen kätensä auttamaan, kun kuningas oli suuren osan luostarilta riistämiään peltoja ja niittyjä luovuttanut lutherilaisen suosikkinsa haltuun. Mutta onnettomuuden kukkuraksi nyt kevätahavalla paloi pappilakin, ja isä Mathiaan täytyi ensi hätään etsiä perheelleen tyyssija kirkkonsa pienestä sakaristosta, jossa ei tietenkään riittänyt suojaa muille mieroon joutuneille.

Yhteinen kamppailu näinä hätäpäivinä oli jälleen entistä kiinteämmin sitonut ihmisten sydämet luostariin. Mutta jokaista ahdisti puute ja kurjuus, jokainen anoi apua, ani harvalla oli mitään annettavaa. Ei sentähden kaupungin kansan kiitollisuus koitunut munkeille suureksikaan siunaukseksi, nälän palo pani maailman näyttämään yhä harmaammalta jokaisen harmaaveljen silmissä.

Jos lie pyhä Fransiskus jo alusta alkaen tarkoittanut, etteivät hänen seuraajansa surisi huomisesta päivästä, niin ainakin pyhänristin veljet Raumalla tähän aikaan elivät vain päivästä päivään. Ihmekö, jos tällöin Tapanin koulutus ja vihkiminen pappismunkiksi oli tyyten unhottunut. Hän sai pysyä maallikkona, palvelevana veljenä, ja uurain, auliin ja neuvokkain kaikista olikin hän palvelemaan ja auttamaan. Hätä, jota hän joka päivä näki ympärillään, oli hälventänyt unelmat hänen päästään ja pettymyksen tunteen sydämestä. Oli niin paljon huolehtimista ja hääräämistä veljien ja muiden hyväksi, ettei ollut aikaa unelmiin.

Nähdessään miten terminarius tuskitteli, kun ei almuja tullut juuri nimeksikään, alkoi Tapani tuumia uusia tulolähteitä. Hän esitti isäntämunkille, provisorille, että laitettaisiin nuotta ja vedettäisiin sillä kaloja kaupungin apajilta. Mutta kun tämä syystä tai toisesta ei välittänyt siihen tuumaan taipua, joutui Tapani ajattelemaan riistaisia metsiä. Hän laittoi jousen ja nuolia ja samosi päivän kaupungin metsiä ja luostarin entisiä tiluksia. Ja kun hän illalla saapui sievoinen saalis mukanaan, niin silloin hänet aivan kuin itsestään määrättiin luostarin metsämieheksi.

Siitä pitäen nähtiin nuoren Tapanin puoleksi, munkin, puoleksi maallikon pukimissa samoavan metsälle aamuisin ani varahin ja palaavan illalla myöhään päivän riista olallaan. Palavin silmin häntä odottivat vanhat veljet luostarin kammioissa ja ilo ja riemu vallitsi illoin hänen tuodessaan uutta särpimen apua. Vapaana kaikista säännöistä sai tämä veljeskunnan tärkein jäsen mennä ja tulla miten tahtoi, ja vanha rippi-isä antoi hänelle synnit anteeksi rasittamatta edes tunnustuksellakaan väsynyttä metsämiestä. Ja metsän poika oli omassa elementissään, metsissä, missä hän parhaiten viihtyi; mutta vanhojen veljien ilo hänen palatessaan veti hänet aina illoin takaisin luostarikotiin.

Pian tiesivät yksin raumalaisten lehmätkin, että tämä uuras nuorukainen oli hengellisten isien metsämies. Ja illoin, kun hän ahtaita katuja palasi metsältä läpi kaupungin, loi moni tyttö häneen lemmekkään katseen otsaripansa alta. Mutta siinä katseessa oli hieman kunnioitustakin, sillä luostarista oli tyttöjen unelmissa langennut reippaaseen poikaan epämääräinen hengellisyyden heijastus. Hän ei ollut heistä vain reipas metsämies, mutta ei hän toisekseen ollut oikea munkkikaan, ja sentähden alkoivat he sanoa häntä metsämunkiksi.

II.

Alakuloisesti hymyillen nousi kevätaurinko metsistä Äyhönjärven takaa ja kultasi Kolminaisuuden kirkon ristin. Karjankedolta, joka oli kirkkotarhan ja kaupungin reunimmaisten hätävaramajojen välissä, tervehdittiin koittavaa päivää riemuisella ammunnalla, jota kellojen kalkatus säesti.

Kerttu, karjatyttö, oli siellä ollut odottamassa jo ennen auringon nousua. Ja yksitellen toivat porvarien emännät ne lehmänsä, joita ei hätä ollut käskenyt talvella teurastamaan. Niitä oli niin vähän, että kelloja riitti jokaisen kaulaan. Mutta nälinkuoliainakin täyttivät ne aivan hyppelemään riemuissaan keväisestä vapaudestaan.

Oli kuin koko luonto henkäilisi toivehikasta hilpeyttä, joka kyynelkasteesta versoi ilmoille.

Oli pelätty, että rutto, jonka tuhoista muistuttivat kirkkotarhan nurmettumattomat haudat, kevätlämpimillä palaisi jälleen. Mutta jo nousi maasta nuori nurmen nukka, päivärinteillä jo koivutkin puhkesivat hiirenkorvalle, vaan rutto oli jäänyt nukkumaan kirkkotarhassa lepääväin keralla, ja harventuneen porvariston mielissä alkoi uuden elämän toivo orastaa.

Kauan ei kestänyt, kun koko karja oli jätetty paimentytön huostaan. Ja Kerttu alkoi niitä ajella Vasaraisten tietä myöten, kirkkomaan nurkitse ja riihien editse. Huolekas oli uusi paimentyttö tointaan alottaessaan, ketterästi riensi hätistelemään vitsallaan niitä nälkäsuita, jotka alkoivat jyystää kulosta pilkistelevää nurmen nukkaa, ennenkun päästiin oikein laitumellekaan. Niin oli tyttö toimessaan, ettei kuullut kulkijaa, joka tietä myöten häntä lähestyi.

— Terveheksi, kuuli hän yhtäkkiä äänen takaansa.

Silloin sai hervahtaa käsi, joka oli ollut ojolla lyömään vitsallaan, sai jäädä Punikki tuokioksi nurmen nukkaa hamuamaan. Kerttu käännähti ja katseli kulkijaa hymynsirkein silmin.

Hänen edessään seisoi metsämunkki, uljaana ja sorjana kuin hirven varsa. Hänellä oli yllään harmaa munkinkaapu, mutta siitä oli leikattu pois pään yli vedettävä huppukaulus, ja päässä oli lakkireuhka. Näytti siltä kuin helmaakin olisi lyhennetty, ettei se olisi tiellä metsän murroksissa. Jalat olivat paljaat.

— Terveheksi! muisti tyttö vihdoin vastata, ja silmissä vilahti ihannoivan toverillinen ilme.

Tuttuja Tapanille olivat nämä tyttöjen katseet. Eikä metsämunkki osannut pahoin panna tunnolleen, vaikka ne häntä viehättivätkin. Herkästi värähti nytkin ääni, kun hän kysäisi:

— Sinäkö, Kerttu, nyt alat kaupungin karjaa paimentaa?

— Minähän sitä… vanha äitikään ei jaksaisi.

— Hyvähän se on! sanoi Tapani osanottavasti.

Hän tarkoitti sillä, että oli hyvä, kun Kerttu sai periä paimenen viran isältään, joka viime mätäkuulla oli kuollut ruttoon. Tyttö oli jäänyt turvattomaksi äitinsä kanssa, joka oli niin vanha ja raihnainen, että jaksoi tuskin nousta vuodepahnoiltaan. Kerttu oli ollut paimenessa joskus isän eläessäkin, sillä karhut oli miehissä hätyytetty loitommalle sisämaihin, niin ettei paimenen tarvinnut muuta kuin pitää karja yksissä ja tuoda illalla kotiin. Niin oli Kerttu totuttu näkemään karjan keralla, ja se oli hänen paras suosituksensa. Martta muori, raatimies Henrik Pakilan emäntä, hänet oli luvannut virkaan ja sitten pannut emäntien kesken kiertämään kuiskeen, että Kerttu tulee vakinaiseksi paimeneksi. Ja niin toivat emännät lehmänsä Karjankedolle ja Kerttu oli siellä vastassa. Saisipahan sitten, kuten isänkin aikana, milloin miltäkin emännältä noutaa maitotilkan ja leipäkannikan palkakseen.

Tapani loi katseen tyttöön. Sen silmät olivat niin lämpimän ruskeat ja päivä oli paahtanut posket, että ne olivat kuin kattilan kylet. Tapanista tuntui, että Kerttu kuului metsään, kuten hän itsekin, ja hänestä oli hyvä, että tyttö oli hänen toverinaan aamuisin mennessä metsään ja kenties joskus illoinkin, kun palatessaan osuivat yksiin.

— Monet kerrat, tuumi Tapani muistelmissaan, olen viime kesänä isäsi kanssa tätä tietä taivaltanut, hän karjoineen, minä jousineni tai illoin metsän antimet olallani.

— Isäkö ei olisi siitä kertonut! virkahti Kerttu vilkastunein elein. Puhui monet kerrat metsämunkista… tai Tapaniksi hän sinua nimesi… ja sanoi —

— Mitä sanoi?

— Sanoi… että olet niin hyvä… en oikein muista, miten hän sen sanoi…

— Niinkö! — Ja Tapani nauroi mielissään. — Sillä ukollakos, isälläsi, kaskuja riitti! Kenties siksi on minua kehunutkin, kun niin hartaasti kuuntelin. Ja tie aina loppui ja kaskut kesken katkesivat.

Kerttu vaipui muistelmiin hänkin ja oli vähällä unhottaa lehmänsä tykkänään. Yhtäkkiä hän ne muisti ja hätisti vitkastelijat toisten jälkeen. Ja yhdessä kulkivat Tapani ja Kerttu jälestä, kulkivat kuin olisivat iätkaiket kulkeneet. Kerttu tuli luottavan toverillisesti aivan Tapanin rinnalle, ja Tapanista tuntui, että tyttö ikäänkuin antautui hänen turviinsa, niin sisällisesti se tuontuostakin loi häneen katseensa.

He tulivat kohta kulkemaan suurehkon, tasapäisen kallion ohi, joka kohosi nummesta kuin mikäkin jätin päälaki. Kerttu oli nähtävästi kävellessään muistellut isäänsä, ja virkkoi vilkkaasti:

— Siinä on Koukin kallio!

Tapani nyökäytti hymyillen päätänsä, ja Kerttu sälpätti:

— Tiedätkös, isä kertoi, — onko hän kertonut sinullekin?

— Ei kai, virkahti Tapani.

— Ennen vanhaan oli suuren suuri karhun köntti, oikea kouki, yhyttänyt tytön marjatieltä. Syliinsä oli siepannut, kahden kämmenen väliin, ja kahta jalkaa, takatassuisin näet kuin mies konsanaan, löntystänyt metsään. Tuolle kalliolle oli tytön tuonut koreasti sylissään ja siihen pannut istumaan.

— Pieneen nurmisänkyyn, täydensi Tapani.

— Oletpas kuullut! huudahti tyttö iloissaan. Niin, pieneen nurmisänkyyn, niinhän isäkin sanoi, mutta miten karhu osasi laittaa nurmivuoteen!

— Lähdes katsomaan! virkkoi Tapani voitonvarmana.

He poikkesivat tieltä ja nousivat kallion vierrettä ylöspäin. Mutta samalla Kerttu kertoi kiireesti, ettei vain toinen ehtisi tarinaa jatkamaan:

— Niin, siihen oli kouki köntys pannut tytön istumaan. Ja, ajatteles, suuren kiven väänsi helmaan! Tyttö itki ja uikutti, mutta ei päässyt pois kiven alta. Eikä karhu auttanut, istui vain könötti vierellä ja näytti tassuaan. Vihdoin tyttö älysi sen silmissä niin surkean rukoilevan katseen ja näki kuinka se toisen käpälänsä kynnellä osoitti vasenta tassuaan. Tyttö tirkisti sitä, ja, kas, siinä olikin suuri tikku sormien välissä. Tyttö otti tikun pois, ja silloin vasta karhu vieritti kiven hänen helmastaan.

— Eipäs! väitti Tapani.

— Niin, eihän se… mutta loppu on niin ruma, selitti tyttö puolustuksekseen. Siihenhän köntsikkä muka jätti tytön ja lönksötti itse metsään. Kohta tuli, kähmi takaisin ja toi suuren hevosen raajan hampaissaan. Pani sen tytön eteen ja sitten vasta vieritti kiven pois. Mutta se oli niin hassua.

— Sehän oli kaunista. Karhu osasi kiittää.

He saapuivat kallion sileälle laelle.

— Kas, tuohon se pani tytön istumaan! sanoi Tapani.

Siinä oli tosiaankin pieni kuoppanen kalliossa, aivan kuin lapsen sänky, ja kevätvihreä nurmivaippa versoi sen päiväpaisteisella pohjalla.

He seisoivat nurmivuoteen reunalla ja tuijottivat siihen, ikäänkuin eläen kuvituksissaan tarinan uudelleen. Sitten loi tyttö ujon katseen poikaan rinnallaan, ja lieneekö tullut verranneeksi sorjaa poikaa karhuun, mutta hänen silmänsä saivat niin lämpimän ilmeen. Ja herkän vaistonsa vetämänä painautui hän melkein Tapanin kylkeen kiinni.

Tapani tarttui hänen käteensä. Hän tunsi mielessään oudon riemun hiipaisun, ja alkoi astua kalliolta tielle, taluttaen tyttöä kuin pientä lasta.

Heidän ollessaan saapumaisillaan takaisin tielle tunsi Tapani mietteissään kulkiessaan, kuinka tytön käsi sävähti hänen kädessään ja tempaisihe äkkiä pois. Vilaistessaan Kerttuun näki hän tämän aristunein katsein tuijottavan tielle, ja tietä näki hän tulevan veli Olavin pyhä lipas kainalossaan. Näin varhain oli hän siis menossa retkilleen hänkin.

— Minä pelkään häntä, sanoi Kerttu. Ja yhtäkkiä lähti hän juoksemaan lehmiensä jälkeen, jotka olivat jo ehtineet nummitietä Kappelinvainion kohdalle ja alkaneet siellä jyystää nuorta nurmea tien varrelta.

Tapani yhtyi tiellä veli Olaviin. Mutta mikä kumma pani hänen poskensa niin hehkumaan, mikä kumma veti hänen katsettaan maahan! Olisi luullut luvattomilla jätillä kulkeneensa, vaikkei ennen Olavin tuloa ollut sellaista juolahtanut mieleenkään.

Tapani oli nyttemmin tottunut ajattelemaan itseään ainoastaan vaatimattomana metsämiehenä, mutta Olavi oli sittenkin säilynyt hänen ylimpänä ihanteenaan; sellainen ristinveljen piti hänestä olla, ja sellaisia olivat kai vanhat isätkin olleet nuorilla päivillään, vaikka nyt olivat jo vanhuuttaan raihnautuneet. Mutta kun hän tänään vilkaisi veli Olavin kalpeihin kasvoihin, joille kevätpäivä oli vain hieman heittänyt rusohäiväänsä, ja tummanruskeihin silmiin, joissa hehkui hiljainen hengenpalo, tunsi hän kummallista arkuutta, kunnioitusta, joka häntä itseään ikäänkuin painoi maahan. Hän tunsi, että hurskas veli katseli häntä pitkään ja tutkivasti hiljaa liekehtivillä silmillään, ja että katse päättyi äänettömään nuhteeseen. Hän tunsi kirvelevän varmasti, ettei veli Olavi olisi koskaan siten lähennellyt Kerttua. Mutta pahinta oli, ettei veli Olavi virkkanut mitään, käveli vain äänetönnä hänen rinnallaan.

Veli Olavi katseli yhä tarkastellen hänen kasvoneleitään. Syntiseltä oli hänestä ensi näkemältä tuntunut sellainen käsikädessä kulkeminen, olihan hän itse tuntenut intohimon hiipaisun jo sitä nähdessään. Mutta toisekseen luuli hän havainneensa heissä molemmissa jotakin niin herttaisen keveähköä, lapsellista melkein, ettei hän voinut katsoa heidän oikeastaan kulkeneen synnin polkuja, ja hänen nuhdetuulensa suli väkisinkin säteileväksi suopeudeksi. Ja sitten nähdessään pojan olevan katumapäällä kävi hänen sääliksi, ja hän myhäili sukoillen veljeskunnan metsämiehelle. Vahinko vain, ettei poika kohottanut maasta katsettaan eikä nähnyt sitä! Täytyi sentähden osanottavasti kysäistä:

— Minnes päin se metsäveli nyt menee jousineen?

— Tänne metsiin vain, jurahti Tapani nyökäten päällään eteenpäin. Mutta veli Olavin äänensävyn kuullessaan täytyi hänen vilaista veljeen, ja ilokseen näki hän hänen myhäilevän.

Siinä tien varressa syötti Kerttu karjaansa. Tapani kohotti salavihkaan katseensa tyttöön ja näki hänen tähystelevän alta kulmainsa. Tapanista näytti päivänsäde sirahtavan Kertun silmäluonten alta, kun heidän katseensa yhtyi, ja hänestä tuntui se niin kumman suloiselta. Mutta samassa tyttö pyörähti poispäin ja aivan kuin hätiköiden johonkin ryhtyäkseen alkoi hiljaa ripsua vitsallaan lähimmän lehmän kylkiluita. Tapani vilkaisi silloin Olaviin ja näki hänen tarkastelevan heitä uteliain katsein.

He kulkivat äänettöminä tietään. Mutta kun he olivat päässeet lehmikarjan ohi, pääsi veli Olavilta syvä huokaus.

Tapani kuuli sen, luuli hurskaan veljen huokaavan hänen heikkoutensa tähden eikä uskaltanut kohottaa katsettaan.

— Mitähän tästä tulee! virkkoi veli Olavi ikäänkuin huokauksensa vahvistukseksi.

Silloin Tapani uskalsi luoda häneen aran, kysyvän katseen.

— Veljeskunnan kohtaloa ajattelin, lisäsi toinen selittäen.

— Miten niin? kysyi Tapani ja loi häneen pitkän, suuren katseen.

— Kaupunkilaiset kuuluvat hankitsevan juonia luostaria vastaan. Kuuluvat olleen koolla oikein joukolla, ja sitten oli tultu isä guardiaanin luo ja tahdottu, että isä Mathias pääsisi asumaan ristinkotiin.

— Kerettiläispappi! — Mutta eihän isä toki siihen suostunut? kysyi
Tapani tuohtuneena.

— Eipä tietenkään. Pyhällä kiivaudella oli torjunut ehdotuksen. Mutta sitten olivat pitäneet uuden kokouksen ja päättäneet lähteä kuninkaihin.

— Kerettiläisrosvon luo! huudahti Tapani.

— Eivät mahtane itsessään niin pahaa tarkoittaa. Mutta kun menevät sinne ja kuningas siten joutuu tähtäämään luostariin tiikerinsilmänsä, niin…

Lause katkesi kaameaan tuijotukseen, ja veli Olavin huulet vääntyivät katkeraan ivahymyyn.

Tapanin herkkä mielikuvitus ei voinut katkennutta ajatusta jatkaa muuten kuin näkemällä raunioina koko ristinkodin. Hänen kulmansa vetäytyivät tuimaan ryppyyn, ajatus pyöri hurjana hänen päässään. Mutta hän tunsi ahdistavana, ettei hän ainakaan pystynyt asiaa auttamaan.

— Isä guardiaani sanoi, jatkoi veli Olavi, ettei sellaista karhunkiitosta olisi raumalaisilta ansaittu. Miten heille on annettu majaa hädässään, avattu yksin kirkkokin kodittomille, annettu ainutkin leipäpala! Yöt päivät valvottu, vaalittu ja hoivattu…

Tapani vaipui niin tähän mielikuvaan, että unohtui yhtäkkiä seisomaan keskelle tietä, veli Olavi kulki sitä huomaamatta muutamia askelia, pysähtyi sitten ja katsoi poikaan.

— Etkö tule enää tietä myöten? No, Herran haltuun sitten! sanoi hän ja jatkoi taivalta pyhä lipas kainalossaan.

Tapani heräsi siitä ja poikkesi metsiin.

III.

Seurakuntalaiset olivat tosiaankin olleet koolla.

Sillä Mathias pappi vaati rakennettavaksi uuden pappilan palaneen sijaan, kun hänen oli mahdotonta asua siellä täällä perheineen. Kesä kyllä meni sakaristossa, vaikka se ahdaskin oli, ja sinne hän oli nyt keväällä jälleen muuttanut perheineen. Mutta ei hän tahtonut enää tulevaa talvea pyöritteleidä Torniaisen tuvassa ja pitää lapsiaan porsasten parissa, kuten viime talvena.

Seurakuntalaisista tuntui mahdottomalta ajatellakin uuden pappilan rakentamista, kun koko kaupungin porvareista ei kukaan ollut vielä ehtinyt saada kunnon ihmisasuntoa itselleenkään. Silloin kääntyivät ajatukset aivan kuin itsestään luostariin, josta itsekin oli saatu katto pään päälle pahimmassa ensi hädässä palon jälkeen. Siellä oli sijaa Mathias papillekin, ja se oli hengellisen isän asunnoksi omiaan. Mentiin siitä isä guardiaanin puheille, mutta Simon kiivailija, kuten vanhat veljetkin häntä väliin nimesivät, ei tahtonut sellaisesta kuullakaan. Kuka tahansa rujo tai rampa saattoi luostarissa saada tyyssijan, saattoi katuva pahantekijäkin päästä sinne turvaan lain kourista, mutta kerettiläispappi, antikristuksen airut, ei sinä ilmoisna ikänä!

Pidettiin uusi kokous, ja kun vanhalla Henrik Pakilalla tiedettiin olevan Pohjanmaalta tuodun lohilastin valmiina kuninkaan kaupunkiin vietäväksi, päätettiin, että hän samalla tiellään pistäytyisi kuninkaan puheilla, ja valittiin hänen naapurinsa Lassi Rautia lähetystöön hänen toverikseen. Nämä molemmat raatimiehet asuivat Rauman rannalla aivan luostarin vastapäätä ja olivat omansa pistettäviksi etumaisina rintamaan.

Henrik Pakila oli valmis matkalle ja nosti eräänä päivänä toukokuun puolimaissa purjeensa. Hyvällä tuulella purjehtivat he yli Rauman meren, kiersivät Ahvenan saaret ja laskettivat Ahvenan merta Tukholmaa kohden.

Kuta lähemmäksi kuninkaan kaupunkia tultiin, sitä kireämmin alkoi nuori Lassi Rautia aprikoida sitä pulmallista seikkaa, miten ankaran maan isän luo oikein uskalsi mennä. Se kuului suosivan samaa uutta, lutherilaista oppia, jota isä Mathiaskin saarnasi seurakuntalaisilleen, mutta itse kuninkaasta ei kirkonpaimen ollut mitään puhunut. Luostarin isät häntä salavihkaan kuvasivat kerettiläiseksi, antikristukseksi, kirkonvarkaaksi ja ryöväriksi. Mene tiedä sitten!

Hautoi Lassi Rautia sitä illan, hautoi yönkin unissaan. Näki unta jumalattoman suuresta kerettiläisporvarista, joka kuvattomalla karhunkämmenellään tarttui oikeauskoisia korvuksiin. Aamulla, kun alkoi näyttää siltä, että laskettiin suoraan kohti vieraita rantoja, ei malttanut enää olla Henrik Pakilalta pelokkaasti kysäisemättä, millainen kuningas oli oikein miehiään.

— Hehe, naurahti Henrik porvari, eihän tuo miesten syöjä lie.

— Osaako se suomeakaan?

— Ruotsienko kuningas suomea?

— Miten sille sitten voi selittää?

— Kai tuota aina jotenkuten selvittäisiin ruotsienkin kielin. Mutta parempi olisi puhuani, jos jonkun yhyttäisimme tulkiksi.

Henrik ukko mietti tuokion ikäänkuin oikein painautuakseen asiaan, ja virkkoi sitten:

— Siellä pitäisi olla se entinen Martti teini, muistat kai hänet sinäkin. Kotikylässä hän sai opin alkeet luostarikoulussa, sitten urkeni Turkuun piispankouluun. Mutta sieltä oli täytynyt lähteä kirjuriksi kuninkaan verokamariin, kesken lukujen kuului vielä täytyneen. Jos löydämme hänet käsiin, niin onhan hyvä käydä katsomassa kotikylän poikaa, paremmin kuin me lienee hän jo ehtinyt päästä perillekin kuninkaan kaupungin ja linnan menoista.

Vanha Henrik alkoi sen sanottuaan kavuta mastohäkkiin tähystelemään, mistä saarien salmista olisi paras pujoittautua kuninkaan kaupungin rantaan.

Illan suussa, auringon lähetessä laskuaan, ankkuroivat he Tukholman satamaan.

Lähtivät siitä Henrik ja Lassi etsimään Martti kirjuria, ja kun oli ensin käyty kyselemässä linnan vahdeilta ja nihdeiltä, kuninkaan kanslian ja verokamarin pikenteiltä, löytyi hän vihdoin pahaisesta hökkelistä jostain kaupungin kolkalta.

Eivät näkyneet olevan haitan kaksiset päivät kuninkaan verokamarin kirjurilla, koska oli parhaallaan suolaa leipää pistelemässä ja vettä ryyppi särpimikseen. Raskikos se kitupiikki maksaa riittävät ruokarahat kirjuripojilleen, siksi hän juuri teinejä sinne väkivetoon kivestäkin, kun ei hennonnut maksaa palkkaa aikamiehille! Mutta että kehtasi poikiakaan aivan nälällä kiusata, kuningas, joka oli luostarien ja kirkkojen kullat ja hopeat raahannut aarrekammioihinsa! Aivan tuohduksissaan vanha Henrik porvari levitteli Martti pojalle lohituomisiaan, ja ylen ilostuikin poika niistä.

Siitä sitten porvarit kertoivat asian kotipuolen pojalle. Ei näyttänyt Martti olevan kovinkaan kiitollinen raumalaisille harmaaveljille ensimäisestä opinsaunastaan, pikemmin näytti olevan vieläkin "saerasna siit saunasta cuin kylmäld kylvöteltin". Mutta ensimäinen opinsiemen näytti kantaneen hyvän hedelmän, koska oli muna kehkennyt kanaa viisaammaksi ja lasketteli hullunkurisia kokkapuheita munkkien vanhoista paavilaisista menoista. Sitten, kun kuuli, etteivät munkit tahtoneet veljellisesti jakaa kotinurkkiaan lutherilaisen papin kanssa, alkoi nuoren kuninkaankirjurin sisu jo kuohahdella ja hän paloi halusta entisiä kylvettäjiään löylyttämään. Vanha Henrik Pakila koki asetella nuoren intoilijan mieltä ja selitti, etteivät he tahtonut muuta, kunhan vain Matti pappi saisi luostarissa asunnon, ettei nyt kovimman ahdingon aikana tarvitsisi ruveta pappilaa rakentamaan.

Aamulla lähdettiin siitä kuninkaan puheille. Lieneekö Martti kirjuri osannut jonkun korkean herran kautta edeltäpäin saattaa lähettilästen asian niin tähdellisessä muodossa kuninkaan korviin, mutta jo samana päivänä he pääsivät kuninkaan puheille. Halliparta kuningas kerrotutti heillä juurtajaksaen luostarin oloista ja munkkien elämästä ja kysäisi sitten vain sivuitse mennen Mathias papin asuntokysymyksestä. Sitä mukaa kuin Martti kirjuri tulkitsi Henrik vanhuksen jutut ruotsiksi, kirkastuivat kuninkaan kasvot yhä enemmän, mutta ei Henrik päässyt oikein selville, oliko kirkas kajastus suopeuden päiväpaistetta vai tulta ja leimausta. Loppu oli sentään hyvä, kuningas taputti häntä ystävällisesti olalle ja käski odottaa seuraavaan päivään.

Seuraavana päivänä menivät Rauman porvarit jälleen kuninkaan linnaan, jossa heidän oli määrä yhtyä nuoreen tulkkiinsa. Ei heidän enää tänään tarvinnut mennä kuninkaan puheille, vaan annettiin paperi, jossa herrat sanoivat olevan vastauksen heidän anomukseensa. He menivät Martin viheliäiseen asuntoon, ja vanha Henrik veti juhlallisesti esiin paperin, jota Martti oli kärkäs lukemaan.

— Etkö voisi lukea sitä ääneen ja suomeksi, että paremmin ymmärrettäisiin? kysyi vanhus.

Martti silmäili paperia tähdellisesti ja virkkoi sitten:

— Siinä se on documentum, joka pitää kutinsa!

— Annas kuulua! kehoitti Lassi kärkkäästi.

Martti tähysteli vielä kotvan paperia, rykästeli sitten ja luki:

"Me Kustaa, Jumalan armosta Ruotsin ja Göötinmaan kuningas, teemme tiettäväksi, että sittenkun Rauman kaupunki on palanut, niin etteivät he jaksa rakentaa pappilaansa, olemme sentähden erityisestä suosiosta ja armosta suoneet ja sallineet ja tällä avoimella kirjeellämme suomme ja sallimme, että harmaaveljien luostari mainitussa Rauman kaupungissa tiluksineen kaikkineen tästä päivästä lähtien on muutettava kaupungin pappilaksi, jonka täten voutiemme ja nimismiestemme tiedoksi ilmoitamme, että he voisivat itsensä tämän jälkeen ojentaa. Dat. meidän kaupungissamme Tukholmassa toukokuun 27 päivänä anno 1538 meidän hallituksemme aikana."

Ja alla on tässä sitten sinetti, — lopetti Martti.

Seurasi juhlallinen äänettömyys, jollaikaa vanha Henrik porvari tuijotti kuin ukkosen lyömänä paperiin ja sen alla riippuvaan kuninkaan sinettiin. Lassi meni omin silmin katsomaan koukeroisia kirjaimia Martin olan ylitse ja kysäisi:

– Itsekö se on sen kirjoittanut, kuningas näet?

– Ei hänen armonsa muuta kuin panee nimensä alle, selitti Martti.

Lassi näytti hieman pettyneeltä.

Mutta tämä sananvaihto näytti vaikuttaneen keventävästi vanhaan Henrik porvariin.

— Onko se siis muutettava kokonaan pappilaksi, kysyi hän, — kokonaan.

— Tiluksineen kaikkineen, korosti Martti käskykirjeen sanat vakuuttavasti ja voitonriemuissaan.

— Eihän tiluksia enää olekaan, kuninkaan vouti on ne ottanut ruunulle ja osa on annettu Mathias papille, ehätti Lassi selittämään.

— Tulevatko ruunullekin otetut tilukset nyt papille? kysyi vanha Henrik.

— Tietenkin vain ne, mitkä mahdollisesti vielä ovat luostarin huostassa, tulkitsi Martti.

— No, niistä ei paljoa heru, naurahti vanhus. Hän oli yhä niin topertoinnuksissaan, että kysäisi vielä varmuuden vuoksi uudestaan: — Mutta jääkö nyt sitten koko luostari papin huostaan yksikseen?

— Tämän kuninkaallisen käskykirjeen mukaan on Mathias pappi yksinään, hän eikä kukaan muu, oleva isäntänä talossa.

— Mutta, mihin hengelliset isät joutuvat? Harmaaveljiä tarkoitan, sammalsi Henrik.

— Saavat sopia Mathias herran kanssa tai lähteä tiehensä!

— Mutta eihän se ollut tarkoitus! huudahti vanha Henrik ihmeissään.

— Kuninkaan tarkoitus lienee juuri se, että heidän on korjattava luunsa. Ainoastaan unhotuksesta lienee syrjäinen Rauman luostari saanutkin näin kauan olla rauhassa.

— Vai se tarkoitus! tuumi vanha Henrik poikaan tuijottaen. — Mutta se on väärin hengellisiä isiä kohtaan, jotka niin auliisti avasivat porttinsa koko kylän väelle, kun tulipalossa jouduimme hätään. Se on sanottava kuninkaalle, ja luulenpa, että on parasta lähteä vielä tänään hänen puheilleen.

— Ei taida kuninkaan tahto siitä muuttua, tuumi Martti. Hän on saanut suotuisan tilaisuuden tehdä puhdasta Raumankin kulmilla eikä hevillä päästäne sitä käsistään. Eikä liene munkeilla pahaakaan hätää, lähtekööt laiskoittelemasta papeiksi seurakuntiin!

— Ikäloput vanhuksetkin!

— Jos on niin vanhoja, olkoot sovinnolla Mathias herran kanssa, suonee kai hän suojaa hätään joutuneille seurakuntalaisilleen.

Henrik vanhus punoi vain epäröiden päätänsä.

— Ei ole lainkaan pakko viedä kuninkaan suostumusta äärimmilleen, jatkoi Martti tyynnyttelyään. On vain hyvä olla mustaa valkoisella, että tepsii. Silloin vähemmän kieltäytyvät ottamasta koditonta hengenmiestä katon alle.

Alkoi niin vähitellen Henrik vanhuskin joutua lohdullisempiin ajatuksiin. Kun on tällainen uhka niskassa, voivat veljet ottaa isä Mathiaan hyvällä samaan taloon ja asia menee sopulatusiaan. Ja kun molemmat riitapuolet joutuvat elämään saman katon alla, kenties silloin asettuu se uskonriitakin, jota kirkonpaimen ja saarnaveljet olivat käyneet keskenään ja siten saaneet aikaan melkoista hämmennystä varsinkin vaimoväen mielissä. Asettua saisikin, joutavalta tuo tuntui koko sanasota ainakin vanhoista.

Ja silleen asia jäi. Ja myytyään lohilastinsa Tukholman suurporvareille, nostatti Henrik Pakila purjeensa ja lasketti kohden kotiaan.

Mutta kun laiva varhaisena aamuhetkenä Tarvonsaaren ja mantereen välistä salmea lähestyi kaupunkia ja Henrik vanhus hätävaramajojen yli näki korkeana kohoavan luostarin katonharjan, tunsi hän povessaan kipeän vihjauksen, melkein kuin pahan omantunnon nakerruksen. Kyllä hän oli kuten muutkin kuullut Mathias papin saarnaavan munkkien paavilaisesta hapatuksesta, mutta rakas oli hänelle vanha luostari munkkeineen. Kamalalta tuntui ajatellakin, etteivät vanhat isät nälissäänkään saisi siellä rauhassa elellä. Ja hän, Henrik vanhus, oli tulen tuhoissa ensimäisenä mennyt virran yli luostarinaapuriinsa kattoa päänsä päälle anomaani Sitä ajatellessa hävetti häntä kuninkaan käskykirje taskussaan, ja kireästi mietti hän, miten saisi asian parhain päin kääntymään.

Käkelän kulmalla käännettyään laivansa Raumaan, alkoi hän nähdä kokonaan luostarin luodollaan vasemmalla, ja oikealta samalta kohtaa näkyi Rautialan takaa hänen oma talonsa, jonka oli ehtinyt vain osaksi rakentaa uudestaan. Ja kas, suurella Hiidenkivellä — hiidet olivat sen muinoin heittäneet siihen Pahamaan saarelta tuhotakseen luostarikirkon, mutta se olikin pudota molskahtanut muurinvarteen virtaan veljille onkikiveksi — kivellä istui pari vanhaa munkkia ongella? Varhainpa olivat vanhukset lähteneet tarjoamaan matokoukkujaan ahvenille! Heidän hiljaista, tuttua istumistaan ja nököttämistään nähdessä pisti taasen tuntoon, tuntui kuin hänellä olisi kokonainen hiidenkivi povellaan veljeskunnan tuhoksi. Mutta kenties sitä ei tarvinnut heittää lainkaan, noiden hiljaisten veljien kanssa tuntui hyvin voivan selvitä asioista sovussakin.

— Hyvinkös ne tärppäävät? kysyi hän ystävällisesti kohdalle päästyään.

— Eivät ne vielä, ennenkun nuori ruoho ehtii vedenpinnan ylle, vastasi vanha veli Sepeteus narisevalla äänellään.

Henrik vanhus laski laivansa omaan laituriinsa vastapäätä luostaria. Ja samalla hänelle selvisi, miten koettaisi asiaa järjestää.

Jo samana päivänä, kun oli ensin hieman levähtänyt yön valvottuaan, lähetti hän luostariveljille runsaat antimet ja kutsui isä Simonin kotiinsa Tukholman tuliaisille. Martta muori laittoi aterian parhaansa mukaan, hörpittiin oluvia ja maisteltiin tilkkanen tuliaisviiniäkin.

Sitten vasta otti Henrik vanhus kiertäen kaartaen puheeksi asian. Muisteli vanhoja parempia aikoja, valitti onnettomuuksia, jotka olivat harventaneet niin luostarin kuin koko kylänkin väen, ja arveli, että kyllä kai luostarissa riittäisi tilaa useammillekin. Isä Simon kuunteli ja hörösteli, mutta vähitellen alkoi vainuta jotakin, silmät rupesivat kiilumaan ja otsa vetäytyi ryppyyn.

— Sitä minä, tuumi vihdoin Henrik porvari varovasti, — olen tuuminut, sitä Mathias papin asuntojuttua. Onhan hyvä aina hädässä tukea toisiaan, ja eiköhän hän, kun sovitellaan, sittenkin voisi tuonnemmaksi asua teillä?

Ei se puhe enää tullut odottamatta isä guardiaanille.

— Taisi asia olla mukana kuninkaan kaupungissakin? kysäisi hän tuiterasti.

Henrik vaikeni kokonaan ikäänkuin äjennyksissään. Sitten karkaisi luontonsa ja sanoi suoraan:

— Olihan se. Vaikka eipä näytty siellä oltavan halukkaita järjestämään asiaa parhaaksi molemmin puolin. Parasta, jos koettaisiin edes nyt saada se kotituumin latusilleen.

— No, mitä keret… mitä hän, kuningas? kivahti kiivas isä Simon.

Henrik vanhus istui kotvan silmäkulmat sujossa. Sitten huokasi, nousi ja meni noutamaan paperin.

— Tällaisen paperin sieltä kuninkaista sain.

Hän ojensi sen ikäänkuin epäröiden hengelliselle isälle ja lisäsi varovasti:

— Vaikkei sellaista pyydetty.

Vanha isä guardiaani luki. Ja lukiessa alkoi poskilla palaa tumma puna ja silmät kiiluivat kuin sysimiilut. Käsi alkoi vavahdella ja retkahti sitten tuokioksi paperin kera polvelle.

Henrik vanhus seurasi kärkkäin silmin, näki että käsi retkahti tuokioksi vain, ja riensi ottamaan paperin pois. Tiesi mitä vielä tekisi kuninkaan käskykirjeelle.

Isä guardiaani heräsi siihen, kun paperi siepattiin hänen kädestään. Nousi kuin ammuttu vasama, seisoi sitten paikoillaan aivan kuin olisi pidellyt rintaansa repeämästä. Ja Henrik vanhus seisoi hänen vastassaan.

Vielä yritti vanha porvari neuvottelemaan ja sovittelemaan.

— En tiedä, onko se aivan kuninkaan tahdon mukaan, mutta kenties voisi paperin pitää hissukseen ja laittaa asian soputuumin parhain päin.

— Ettäkö kerettiläispappi tulisi meidän kanssamme asumaan ristin pyhättöön?

— Isä Mathias saisi sieltä jonkun kolkan, muuten jäisi luostari teille.

— Muussa tapauksessa —?

— Paperissa mainitaan vouti. Se kai täytyy viedä hänelle.

— Ja hän?

Henrik vanhus pudisti synkästi päätänsä.

— Sitten ei minulla ole enää mitään sanottavaa asiaan.

Isä Simonius käveli ja mietti, käveli väliin kiivaasti, väliin hiljensi käyntiään ja huokaili ja ähkyi yksikseen. Mutta yhtäkkiä hän ikäänkuin kasvoi, hänen hartiansa suoristuivat, ja outo tuli loisti hänen silmistään, kun hän pysähtyi Henrik vanhuksen eteen.

— Enemmän tulee kuulla Jumalaa kuin ihmisiä, sanoi hän tulenräiskähtävällä äänellä ja lähti, malttaen tuskin kiittää ja hyvästellä.

Kohta hänen lähdettyään tuli Simo Sonkki, nuori porvari. Nähtävästi oli Lassi Rautia puhunut hänelle kuninkaan käskykirjeestä, koska hän tuli kysymään, vieläkö paperia sai nähdä, vai oliko se jo viety voudille.

Kenties se oli jo koko kaupungin tiedossa. Henrik vanhus ei tiennyt muuta neuvoa kuin lähteä vouti Matz van Klewenin puheille.

IV.

— Tuu, tuu! Turluu!

Jopas alkoi äännellä! Jo alkoi äännellä uusi tuohiluikku, metsän pojan tärrätorvi. Mutta ei vielä sävel oikein soreasti lurahdellut, täytyi vielä tiukennella tuohikierrettä, varsinkin leppäkaulan ympäriltä, täytyi sitoa tärrää tiukemmalle vinoksi vuollulle suulle.

— Tiarun, tiarun, rur-ruu, ta-i-hia turlun, tiarun, tiarun, tiaaarun!

Jo kävi ilo ilolle! Kivelle istui metsän poika, toitotteli, turlutteli, ja iloisesti metsä raikahti vastaan, kaiku vaelsi metsätörmältä toiselle.

Mutta muutaman vaaran rinteellä se jäi kauemmin elämään. Kuinka kummalla kaiku raikahteli vielä kuulumattomiin loitottuaankin. Ei, toinen ääni se oli, karjanhuhuilu!

Kun kapusi koivuun ja kurkisteli keväthentojen lehdeksien lomitse, näki lehtonotkelman yli karjankin ahorinteellä, kauniissa kihermässä nurmea jyystämässä. Paimentyttö seisoi aivan vieressä, mutta sittenkin huhuili!

— Tprui, tpruu-hu! helähti kimakasti ja pitkään.

Kerttu tyttö!… Tule tänne poikapaimen, tääll' on toinen tyttöpaimen… helähti Tapanin korviin sanattomasta huhuilusta. Hän puitti puusta maahan kuin orava ja sieppasi mättäältä lakkireuhkansa, jossa oli kymmenen metsikanan munaa. Ja ala vain läpi lehdon puikeltaa huhuilua kohden!

Salaa oli hän tyttöä lähestyvinään, mutta kun puiden lomitse kurkisti aholle, lakkasi tyttö ykskaks huhuilemasta ja istahti kivelle. Selin istahti siihen, ikäänkuin olisi vaipunut omiin mielihauteihinsa, ja alkoi laulaa hyräillä.

    Hyvä ilta, tyttösen,
    päivä vaipuu mailleen!
    Paimen saapuu toitotellen
    torvin kellokkailleen. —

Laske, tyttö, poika pois, jo nyt päivä koittaa! Käki kukkuu, aamusoiton paimen torvin soittaa.

Kuunnellessaan tytön laulua kuuli Tapani yläpuoleltaan toisenkin. "Kyyh, kyyh!" kuului sieltä huolestunut kujerrus. Melkein unohti silloin Tapani tytön ja tähysteli näreen tattaraan lehtipuiden lomassa. Ei ollut ylen pitkältä oksatonta tyveä reisittävää, monet kerrat oli hän kavunnut pitemmältäkin, silopetäjiin, joissa oli oksatupsu vain latvassa.

Kerttu istui kotvan äänetönnä, käsi poskella. Kun ei alkanut kuulua tulijaa, käänsi salavihkaan päätään ja vilkaisi. Käänsi sitten päänsä kokonaan ja nousi. Ei malttanut olla huutamatta:

— Mitä siellä on?

— Kyyhkyn pesä puussa!

Juoksujalkaa lähti silloin luo Kerttukin.

Tapani oli alkanut kiivetä näreeseen. Kyyhkynen pelästyi ja lehahti viereiseen puuhun. Siellä lepatteli ja pälyi. Raukeana haudonnastaan ei jaksanut pitkältä lentää, ei hennonutkaan, kun hätäili ylen pesästään.

Jo oli hirviö perillä, kurkisti rakkaaseen pesään näreenlehvien välitse.

— Kyyh, kyyh kymmenen munaa, kaah, kaah kahteen katosivat!

— Kaksiko siellä vain on? kysyi tyttö puun juurelta.

— Kaksipa tietenkin. Se oli vaihtanut entiset kymmenen munaansa metsikanan kahteen. Sitä valittaa ikänsä kaiken.

— Minäkin tulisin katsomaani

— Tuon alas koko pesän.

— Voi, elä! Etkös näe, miten emo hätäilee?

Tapani ei vilaissutkaan kvyhkyemoon, vaan hätäilevään Kerttuun näreen juurella. Kas tyttöä vain, päivä päivältä se somistelihe yhä soreammaksi! Eilen oli puhdas aivinapaita ja niin sorea pitsi pääntiehyessä, oma nypläämänsä. Nyt oli pään ympärillä uusi punatimppi pitämässä valtoimia rusohapsia poissa otsalta. Mielihyvä hiveli povea sitä nähdessä, ja kun Kerttu niin hartaasti pyysi, heräsi omassakin povessa hellyys lintuemoa kohtaan.

— Olkoon sitten! sanoi hän ja pujahti ykskaks maahan.

Kerttu meni avuttoman näköisenä tähystelemään alimpiin oksiin ja haparoi käsin oksatonta tyveä.

— Nostanko minä? kysyi Tapani.

Ei vastannut Kerttu, tähysteli vain.

Silloin tarttui Tapani sylin hänen polvikäänteihinsä ja nosti. Jo yletti Kertun käsi alimpaan oksaan, jo sai hän kiinni toisestakin. Tapani tarttui jalkateriin, avitti ja oli sukelluttaa päänsä ruskearaitaisiin helmuksiin, ja lopuksi vastasi kämmenillään paljaihin jalkapohjiin, kunnes tyttö varasi oksiin molemmin jaloinkin. Sitten jäi Tapani puun juurelle vartomaan, sylet valmiina ottamaan jos toinen putoaisi, ja katseli helmoja, jotka kavutessa niin somasti hepsahtelivat oksien lomassa.

Onnellisesti pääsi Kerttu perille.

— Miten soma pesä! Kelpaa siihen laittaa poikasia!

Mutta yhtäkkiä hän huudahti:

Nyt tulen pois! Emo on niin hädissään!

Hän alkoi kavuta alaspäin. Mutta ei ollut vielä ehtinyt alimmille oksillekaan, kun jalka luiskahti. Hän jäi käsistään riippumaan, ja huudon ilakka pääsi, kun jalat eivät ottaneet löytääkseen uutta oksaa eivätkä kädet yksinään kannattaneet. Kirkaisi vielä kerran ja hupsahti maahan helmat hassunkurisesti korvissa.

Tapani oli maassa vastassa syli avoinna, ja siihen Kerttu putosi. Ja mikä lienee silloin huilannut pojan, niin ettei irti päästänytkään, puristi vain povea, että aivan herpaisi Kertun siihen lepäämään käsivarsilleen.

Alkoi siitä poika kantaa tyttöä lehmikarjan luo aholle, ja kantaessa alkoi tyttö nauraa, hosui ja hamusi toisella kädellään kuin vastustellen, mutta toisen käsivartensa kietaisi aivan kuin tietämättään pojan kaulaan. Pojan sellainen aivan sokaisi, ja hän kompastui ahon kantoon ja kaatui. He kaatuivat siihen mansikkain kukille yhteen myttyrään.

Nauraen jäi tyttö makaamaan pitkin pituuttaan, mutta poika selvittäytyi
pois ja jäi kömpelyyttään häpeillen viereen istumaan. Nousi kohta
Kerttukin silmäilemään, etteiväthän vain lehmät eksyneet karjasta.
Yksissä ne käyskentelivät, vähät oli huolet paimenella.

* * * * *

Yhdessä metsämunkin kanssa karjatyttö ajoi illalla lehmiään kaupunkia kohden. Keveä oli metsämiehellä kantamus, kymmenkunta munaa vain hattureuhkassa. Mutta tunto ei ollut oikein keveä, kun ajatteli nälkäisiä veljiä.

Karjanketoa lähestyessään he näkivät, että siellä oli tänään jotakin erikoisempaa tekeillä. Siellä näytti olevan väkeä enemmänkin, eikä vain emännät karjaa vastassa, ja kaikki olivat niin juhlallisen hiljaa ja liikkumattomina.

Tapani eroittautui Kertusta ja riensi loitommitse lehmikarjan edelle. Kun kellojen kalkatus oli jäänyt hänen taakseen, alkoi hän kuulla saarnaäänen kajahduksia, kovemmin korostettuja iskusanoja ja lausekatkelmia. Veli Olavi siellä saarnasi sievoiselle kuulijakunnalle. Nähtävästi oli pitänyt varansa ja alkoi paukutella emännille, jotka kuulostelivat hieman myöhästynyttä karjaansa. Vähitellen oli siihen kertynyt muitakin nojailemaan kirkkoaitaan tai loikoilemaan nurmikolla sen varressa ja kuuntelemaan nuoren munkin innonharrasta puhetta.

Saavuttuaan kirkkotarhan lounaisnurkalle alkoi Tapani eroittaa paremmin saarnaajan ajatusjuoksua.

— Tulviessaan saattavat väkevät virrat nousta yli äyräidensä, niin että ne murtavat rantapengermät ja puhkaisevat tiensä läpi nummien. Mutta vahvat kalliot eivät järkähdä tulvien tieltä, vaan seisovat ajoista niin aikoihin. Sellainen vahva kallio on ristinkalliokin, ja sillä kalliolla seisoo pyhä risti, jonka kodiksi veljeskuntamme kammiot ovat pyhitetyt. Herran käsi on väkevä, ja jos se lepää heidän yllänsä, niin turhaan maan mahtavat sonnustautuvat hänen palvelijoitaan vastaan. Ja vaikkapa kävisivätkin heihin käsiksi, vaikka heidät metsiin ja erämaihin ajettaisiin ja he eläisivät alastomina paljaan taivaan alla, niin iäisyyden kultarusko säteilisi heidän silmistään ja kertoisi ikuisesta kaupungista niille, jotka sortuvat linnoihinsa ja sotavarustuksiinsa, joita voittamattomiksi luulivat.

Näin puhui veli Olavi. Mutta hänkään, niin ikuisen kaupungin airut kuin olikin, ei ollut voittamaton. Hänen äänensä hämmentyi lehmien ammuntaan ja kellojen kalkatukseen, kuulijani ajatukset eksyivät maallisiin harrastuksiin ja emännät pujahtelivat yksitellen lehmikarjasta ottamaan omiaan. Veli Olavi näki parhaaksi vaieta.

Tapani astui hieman häpeillen Olavin luo kantaen kymmentä metsäkanan munaa lakissaan. Mutta ei Olavi kiinnittänyt huomiota hänen saaliinsa vähäisyyteen, alkoi vain astella luostaria kohden pojan rinnalla. Kohta virkahti hän tuhon tärkeällä äänellä:

— Et taida tietää, mikä turmanviesti on tänään tuotu veljeskunnalle?

Oli Tapani jo aavistellut jotakin outoa. Ei Olavi innonhehkussaankaan ollut ennen ehättänyt saarnaamaan emännille Karjankedolla, ja hänen iäisyysmietteissään oli tänään ikäänkuin epätoivon helähdys.

— Mikä viesti? kysäisi nuori metsämies.

Olavi kertoi. Vouti Matz van Klewen oli tänään saapunut luostariin pari ruununmiestä mukanaan ja vaativat isä guardiaanin parin munkin kera puheilleen. Isä Simon oli ollut parhaallaan neuvottelussa provisorin ja terminariuksen kanssa veljeskunnan aineellisesta ahdingosta, ja he olivat kolmisin ottaneet vastaan kuninkaan miehet. Vouti oli lukenut kuninkaan käskykirjeen, että luostari oli muka kaikkine hyvineen luovutettava kirkkopapille ja munkkipappien lähdettävä sieltä mieroon joka kynnen. Ennen Heikinpäivää kuuluisi ristinkodin täytyvän olla tyhjänä, muuten veljet sieltä ajetaan väkivoimin. Sellaisen uhkan oli Matz vouti pannut ja mahdikkaasti poistunut ruununmiehineen, ja tietää sen miten tyrmistyksiinsä veljet jäivät.

— Ennen Heikinpäivää! Siihenhän on tuskin kahta viikkoa!

— Niin on. Ja täytyy olla tarkoitusta siinä, että pitäisi juuri ennen lähteä, niin että Heikinmessu jäisi viettämättä. Matz vouti luultavasti pelkää, että suomalaisen apostolimme ja marttyyrimme juhlassa elvyttäisimme kansan myötätuntoa veljeskuntaa kohtaan, ja sentähden tahtoo estää koko juhlan.

— Täytyykö meidän sitten lähteä?

— En tiedä. Mutta jos täytyy, niin minä ainakin lähden silloin erakoksi johonkin vuorenluolaan. Siellä metsien ikihuminassa vaivun ijäisyysnäkemyksiin, katselemaan taivahista isää kasvoista kasvoihin, ja todistan maailmalle hänen pyhyyttään.

— Minä lähden mukaani huudahti Tapani innoissaan.

— Tosiaan! Sitten olisimmekin oikeita metsämunkkeja.

— Loitommalla metsissä olen nähnyt useita suuria kiviraunioita, joiden alle sanovat jättien muinoin haudanneen kuolleitaan. Niitä vähän vierittelemme ja kohentelemme ja laitamme niistä luolan, oikean uuden luostarin laitamme metsään.

— Niin, menemme hautaraunioihin! Se on ihanaa, siellä olemmekin lähinnä ijäisyyden porttia, siellä aina muistamme miten lyhyt on vaelluselämämme täällä, niinkuin päiväperhon kukkakedolla.

Tapani huokasi. Hän muisti, miten kauniisti perhoset olivat liipotelleet aholla mansikankukissa ja miten he Kertun kanssa olivat niitä katselleet ja itsekin leikamoineet perhojen tavoin. Kerttua muistaessa tuntui hänestä perhoselämä niin suloiselta, että oli säälittävää siitä erota.

— Voisimmehan lähteä, vaikka vanhat veljet saisivatkin jäädä luostariin, tuumi Olavi vaipuneena erakkounelmiinsa.

— Saavatko he? kysyi Olavi.

— Isä Simon ainakin näytti kiivaammalta ja lujemmalta kuin konsanaan.
Ei taida se kallio hievahtaa vierittämättä.

He saapuivat Rauman rannalle ja menivät sillasta yli luostariluodolle. Ei näkynyt tänä iltana ainoatakaan veljestä ongella Hiidenkivellä, ei muuallakaan liikuskelemassa. Portinvartia avasi heille ja he menivät synkähköön harmaakiviseen rakennukseen. Menivät ensin konventtitupaan, mutta siellä ei ollut ketään. Kävivät refektoriumissa ja kurkistivat keittiöön, mutta ei ketään sielläkään. He olivat aikeissa mennä etsimään dormitoriumista, veljesten yhteisestä makuuhuoneesta, kun kuulivat messunhyminää pienestä kappelista luostarin itäpäässä. Sinne veljet olivat siis kerääntyneet.

Pieneen luostarikirkkoon saavuttuaan tapasivat he siellä kaikki veljet polvillaan pyhimyskuvien edessä. Kaikki muodolliset juhlamenot olivat tänään unhottuneet, mutta sitä hartaammin jokainen veli polvistui ja kumartelihe lattiaan, mikä rukoillen, mikä laulaa hymisten. Ja Arvi Kurjen kattoholveihin maalauttamat moniväriset pyhimykset näyttivät hämmästyneinä katsovan tätä epätoivon hämmennystä, josta kohosivat avemariat ja paternosterit heitä kohden paljon palavampina kuin he olivat kuulleet ja nähneet pitkiin aikoihin.

Isä Simonia ei Tapani vain nähnyt missään. Hän oli juuri aikeissa kysäistä vanhalta luostarikokilta, mitä tämä meno merkitsi, kun isä guardiaani astui sisään koulutupaan vievästä ovesta, jälessään varaguardiaani, lehtori ja scriptori. Kaikesta päättäen oli heillä ollut tärkeä neuvottelu ja saapuivat nyt päätöstä ilmoittamaan.

Häthätään polvistuttuaan pyhän äidin eteen nousi isä guardiaani puhumaan. Jylisevin ja salamoivin äänin pauhasi hän kerettiläisistä, lohikäärmeistä ja muusta antikristuksen joukkokunnasta, joka uhkasi nousta ristinpyhättöä vastaan. Mutta ei mikään helvetin kiljuva jalopeura saanut lannistaa Herran pyhiä, heidän oli käytävä kiivaaseen Jumalan sotaan. Kaikkien veljien oli heti huomisaamuna lähdettävä taipaleelle niin pitkälle kuin kukin jaksoi, saarnattava kansalle ja kutsuttava Raumalle pyhän Henrikin muistojuhlaan. Tänä vuonna täytyi juhlasta tulla suuremman kuin koskaan ennen, sen täytyi sukeutua pyhäksi sotaretkeksi, johon oli kansa kutsuttava läheltä ja kaukaa. Ja pyhän äidin nimessä oli kaikkia kehoitettava tullessaan tuomaan antimiaan, niin että voitaisiin pitää suuri yhteinen ateria köyhille ja rikkaille.

Isä guardiaanin palopuhe sytytti raihnaisimmatkin veljet, ja oli kerran jälleen lentoa ja lämpöä siinä messussa, joka lopuksi pidettiin.

Jo aamulla anivarahin nähtiin luostarisillasta lynkkäävän yli monen kumaraisen ukon, niin että ristinkotiin lienee tuskin jäänyt muita kuin isä guardiaani ja ryhisevärintainen portinvartia. Yksin veli Tapanikin, luostarin metsämies, lähetettiin Satakunnan sisämaihin kutsumaan kansaa pyhän Henrikin juhlaan.

Mutta jo samana päivänä sai Satakunnan vouti Matz van Klewen hänkin tiedon munkkien väennostosta ja kapinahankkeista. Hän lähetti heti viestin Turkuun ja kutsui sotaväkeä järjestysvallan avuksi.