Pojan mieli oli painuksissa. Hän oli ymmärtänyt riittävästi aavistaakseen, että vanhempain välillä oli jotakin erikoisen tärkeätä tapahtumassa.
Elisabetin olemuksessa oli jotakin pyhäisen levollista hänen seisoessaan lieden luona odottamassa miestään, tulevaksi.
Hän kuuli askeleita eteisestä.
Salven huoneeseen astuessa kohosi hänen lujapiirteisiin ilmeikkäisiin kasvoihinsa äkkiä puna, joka kuitenkin kohta väistyi. Hän tuijotti mieheensä huulet puoliavoimina, unohtaen tervehtiä.
Salvelta ei jäänyt huomaamatta, että hänessä ilmeni jonkinlaista itsetietoista varmuutta. Sellaisena hän juuri olikin se Elisabet, jota hän rakasti.
"Elisabet!" virkkoi hän vakavasti, katsoen vaimoansa suoraan silmiin.
"Minulla on mielessä ankara moite: sinä et ole ollut avomielinen.
Olet salannut itseäsi minulta vuosikausia, pelkäänpä @@ koko sen
ajan, jonka olemme eläneet yhdessä!"
Hän katsoi vaimoaan lempeän suopeasti, ikäänkuin olisi odottanut toisen suoraa tunnustusta saadakseen antaa hänelle anteeksi.
Mutta Elisabet seisoi kalpeana ja tuijotteli eteensä poven aaltoillessa raskaasti.
"Kuinka minä olenkaan sinua rakastanut!" huudahti Salve hieman miettivin äänensävyin. "Olen rakastanut sinua aina @@ enemmän kuin omaa elämääni!"
Elisabet seisoi vielä hetkisen vaieten. Hänen täytyi kerätä koko rohkeutensa saadakseen sanottavansa lausutuksi. Vihdoin hän virkkoi hieman teennäisesti luomatta katsettaan ylös:
"Minä kuulen, mitä sanot, Salve, mutta minä olen nyt miettinyt yhtä ja toista."
"Mitä sinä olet miettinyt, Elisabet?" Salven ilme kävi yht'äkkiä synkäksi, tylyksi, jollaisena Elisabet oli sen usein nähnyt. Se merkitsi, että vastaus oli häntä loukannut, että hän oli mennyt vaimoaan vastaan niin kauas kuin oli tahtonut ja että he nyt olivat rajamuurin luona: enempää ei hän tahtonut taipua.
"Onko minulla oikeutta vai eikö?" kysyi Salve terävästi.
"Että minä olen sokeasti uskonut rakkauteesi", vastasi Elisabet, kalpeana katsoen miestään suoraan silmiin, @@ "niin, se on totta ja se on minulle kunniaksi. Mutta oletko sinä sitä minulle osoittanut? Vai pitikö vain minun antaa sinulle kaikkeni? Eikö minun iloni tässä elämässä merkinnyt mitään ja eikö minulla olekaan mitään oikeutta? Ei, Salve!" huudahti hän harmia värähtävin äänin ja luoden mieheensä katseen, jossa oli kaikkien hänen kärsimystensä palo. "Tunnusta totuus! Sinä olet rakastanut itseäsi, ja kun menit naimisiin kanssani, otit itsellesi vain auttajan, joten sinulla oli kaksi rakastajaa! Ja sekään ei riittänyt! Ei! Ei!" lopetti hän puheensa tehden kädellään torjuvan liikkeen katkeran tunteensa ilmaukseksi. "Jos sinä olisit rakastanut minua niinkuin minä sinua, niin emme olisi joutuneet siihen, missä nyt olemme!"
"Elisabet!" virkkoi Salve hiljaisella, hieman ivalliselta kuulostavalla äänellä. "Minä kiitän sinua siitä, että viimeinkin olet ilmaissut ajatuksesi, vaikka teetkin sen jokseenkin myöhään. Näethän itsekin, että olin oikeassa, kun sanoin, ettet ole ollut avomielinen minulle!"
"Sinä sanot, että olen salannut itseäni sinulta. Niin, se on totta!" vakuutti Elisabet painokkaasti, vastaten rauhallisesti miehensä katseeseen. "Mutta ei se ole johtunut siitä, etten olisi sinua riittävästi rakastanut, vaan siitä, ettet sinä @@ voinut minuun luottaa. Minä olen huomannut, että minua epäiltiin omassa kodissani ja että sen teit sinä, Salve, ja olen sietänyt kaikki vaieten, koska luulin, ettet sinä siedä kuulla totuutta ja koska yhä toivoin, että sinä siten pääsisit varmuuteen. Minä luulin sitä oikeaksi tieksi ja kuljin sitä sinun tähtesi huolimatta kaikesta, mitä se minulle maksoi @@ ja se oli paljon, Salve! @@ Sillä tavoin minä olen puhunut sinulle joka päivä kaikkina näinä vuosina, koska olen pitänyt sinusta. Mutta sinä, joka sälytit yhä ankarampia kuormia kannettavaksi @@ piditkö sinä minusta? Alan melkein epäillä sitä, Salve!"
Salve seisoi siinä äkillisen hyökkäyksen hämmentämänä. Tuo käsitys heidän välisestä suhteestaan oli hänelle odottamaton, ja hän oli hämmästyksissään, että Elisabetilla puolestaan saattoi olla syytä niin ajatella. Siitä huolimatta hän vastasi katkerasti.
"Sinä olet liiankin oikeassa, Elisabet. Tiedänhän minä, että halpa, köyhä luotsi sopi huonosti sinulle @@ olen sen tiennyt aina kihlautumisestamme asti. Muistatko, kun seisoimme Amsterdamissa van Spyckin kuvan edessä? Silloin minä ymmärsin, että sinun olisi pitänyt saada sellainen mies. Ja muistatko, kuinka kerran 'Apollossa' kovin ihastelit 'Pohjantähteä'? Silloin minussa oli sama tunto, ja sinä yönä minä purjehdin prikini menoteille!"
"Salve!" huudahti Elisabet kiivaasti. "Sinä tiedät hyvin, ettet olisi ollut minun silmissäni suurempi, vaikka olisit ollut amiraali, kuin nyt, luotsina @@ ja aina ennenkin. Sinuahan minä ajattelinkin van Spyckiä katsellessani @@ ajattelin, että sinä olisit voinut tehdä samoin. Ja 'Pohjantähteä' katsellessani minä ajattelin näin: Jospa olisit siellä kapteenina sinä, Salve, niin saisivat nähdä, miten asiat luistavat, kun on oikea mies komentamassa! Mitäpä olisinkaan välittänyt 'Pohjantähdestä', ellen saanut ajatella sitä omaksesi? Olinhan sitä mieltä, että sinä, köyhä laivuri, olit koko sen komeuden veroinen!"
Salve tunsi itsensä sanomattoman onnelliseksi kuullessaan Elisabetin selvästi ilmoittavan, että hän @@ Salve itse @@ oli ollut kaikkien hänen unelmiensa sankarina.
Hän uskoi joka sanan, kuten aina Elisabetin jotakin sanoessa, ja tunsi olleensa tuhmin kaikista luontokappaleista, mitä Jumala on luonut maan kamaralla käyskentelemään. Hän ojensi jo vaistomaisesti kätensä, kuten muinoin Alkibiades, lopettaakseen riidan tarttumalla hänen vyötäisiinsä ja kantamalla hänet oikeusistuimen luota omaan kotiinsa. Mutta hänet pidätti Elisabetin syvä, torjuva vakavuus hänen jatkaessaan:
"Ei, Salve, se ei ole esteenä meidän välillämme, miten älykkäästi lienetkin asian keksinyt! Ei se, vaan eräs toinen seikka. Sydämesi syvimmässä sinä et minua usko @@ se on koko totuus, ja sitten on tuo kaikki muu saanut sinussa sijaa jälkeenpäin."
"Näetkös", puhui hän edelleen, kasvojen kuvastaessa hurjaa tuskaa, "meidän suhteemme ei voi tulla hyväksi niin kauan kuin sinun mielessäsi on sellaisten ajatusten häiväkin. Etkö vieläkään ymmärrä, että kysymyksessä on pirttimme rauha, että minä olen nämä vuodet taistellut sen puolesta sopeutuen kaikkeen @@ vaikka hyvin tiedät, ettei minun luonnollani ole helppo sellaista sietää! Jos et sitä vieläkään ymmärrä, niin Jumala auttakoon sinua ja meitä!" päätti hän epätoivoisena puheensa kääntyen jälleen lieteen päin, jonka tuleen hän masentuneena tuijotteli. Salve seisoi kuin halvautuneena hänen edessään tuskin uskaltaen kohottaa häneen katsettansa @@ niin selvänä ja iskevänä totuutena ilmeni hänelle nyt kaikki, mitä Elisabet oli sanonut.
Elisabet oli näyttänyt hänelle heidän yhdyselämänsä ikäänkuin kuvastimessa, ja Salve näki itsensä siinä ylen itsekkäänä ja pienenä tuon suuren rakkauden rinnalla. Hän oli sydämestään nöyrtynyt ja syvästi murheellinen ja oli liian ylpeä ja vilpitön voidakseen sitä salata. Hän asteli ajatuksissaan ikkunan luo ja seisoi siellä hetkisen.
"Elisabet", virkkoi hän arasti, "tiedäthän sentään sydämessäsi, että olet ollut minulle kaikki kaikessa! Minä puolestani tiedän, mikä on pahin vääryyteni sinua vastaan, ja tunnustan sen sinulle nyt avoimesti, vaikka siten esiinnynkin sinulle kehnona miehenä. Niin, Elisabet, minä en ole milloinkaan voinut tuntea olevani ihan varma siitä, että sinun mielesi kuului minulle ja yksin minulle, siitä" @@ hänen oli ilmeisesti ylen vaikea sanoa sanottavaansa, sillä tunnustuksen nöyryyttävyys tuntui katkeralta @@ "siitä lähtien, kun sinun ja luutnantin kesken sattui se, mikä sattui. Se on ollut minun salaisena sairautenani", jatkoi hän tutunomaisesti, "jolle en ole mitään voinut huolimatta kaikesta paremmasta tiedostani. En liene vieläkään oikein toipunut @@ tunnustan sen rehellisesti; mutta sittenkään en voi luopua sinusta, Elisabet! Minä olen aina huomannut että sinä olit suunniteltu jotakin suurta varten, että sinun olisi oikeastaan pitänyt saada mies, joka olisi jotakin ollut maailmassa @@ sellainen kuin hän eikä minunlaistani halpaa miestä. Näetkös, sitä minä en ole milloinkaan sietänyt ajatella @@ ja senvuoksi olen alkanut vihata kaikkia ihmisiä ja kohdella sinua epäluuloisesti ja ilkeästi. Siitä huolimatta, että olet vaimoni, en ole koskaan voinut uskoa omistavani sinut, ja senvuoksi et myöskään ole koskaan todella ollut omani, vaikka se, mitä tänään olet minulle sanonut, on @@ Jumalan kiitos @@ saanut minut asiaa toisin oivaltamaan. Minä en ole ollut kyllin voimakas @@ kuten sinä @@ vaikka uskallankin sanoa taistelleeni, Elisabet!" huudahti hän kalpeana, laskien kätensä hänen olkapäälleen ja katsoen suoraan hänen silmiinsä.
Elisabet tunsi hänen käsivartensa vapisevan. Hänen silmänsä kyyneltyivät; hänen koski sydämeensä, kun näki miehensä sellaisessa mielentilassa. Yht'äkkiä hänen mieleensä johtui jotakin, hän meni pieneen sivuhuoneeseen ja avasi siellä laatikon. Palattuaan hän toi vanhan kirjelapun ja ojensi sen Salvelle:
"Siinä on kirje, jonka minä jätän luutnantille, paetessani Beckien luota."
Salve katsoi häneen hieman ihmeissään.
"Minä sain sen rouva Beckiltä", sanoi Elisabet. "Lue se, Salve!"
"Antakaa anteeksi, etten voi tulla vaimoksenne, koska olen toisen oma. Elisabet Raklev", tavaili Salve suuria, kömpelöitä kirjaimia. Sitten hän istuutui penkille ja luki kirjeen uudelleen.
Elisabet seisoi kumartuneena ja katseli milloin paperiin, milloin lukijan kasvoihin.
"Mitä siihen on kirjoitettu, Salve?" kysyi hän vihdoin. "Minkätähden minusta ei voinut tulla Beckin vaimoa?"
"Koska olit toisen oma", vastasi Salve hitaasti luoden Elisabetiin kyyneltyneen katseen.
"Siinä sanotaan, että minä rakastin toista. Ja kuka se toinen olikaan?"
"Jumala sinua siunatkoon @@ se olin minä!" virkkoi Salve vetäen hänet polvelleen.
* * * * *
Pojat olivat väsyneet odottamaan venheessä, ja varsinkin piltti pienoinen kävi kärsimättömäksi, kun monista selvistä merkeistä sopi päätellä päivällisajan olevan ohi. Koulusta tulevat pikku pojat olivat jo kulkeneet ohi, ja telakalla olivat kellot soineet.
Piltti pisti nyt vaalean tukkansa ja hiestyneet kasvonsa keittiönovesta sisään.
Äiti ja isä näyttivät istuvan varsin iloisina rahilla. Seuraava, liedelle suuntautuva vilkaisu ilmaisi tulijalle sen surullisen tosiasian, ettei pata ollut vieläkään tulella; ei edes tulta ollut näkyvissä. Astuen sisään poika loihe lausumaan melkein itkemäisillään:
"Onko täällä jo syöty päivällistä? Eikö minulle ja Gjertille annetakaan ruokaa?"
Hänen äitinsä hypähti säikähtyneenä seisomaan. "Entä täti!" huudahti hän. "Kello on yli puoli yhden @@ ja ruokaa ei ole aljettukaan keittää!" Hän riensi tädin luo, ja piltti näytti jossakin määrin rauhoittuvan, kun älysi pahimman vaaran olevan ohi.
Kirsti-muori oli arvannut, että aviopuolisojen kesken oli jotakin erinomaista tapahtumassa, ja senvuoksi hän ei ollut kutsunut Elisabetia.
"Salve kujeilee pikku Henrikin kanssa", sanoi muori itsekseen. "Sepä merkillistä @@ en ole kuullut hänen koskaan ennen nauravan."
Kun sitten Elisabet tuli sisään, silmäili muori häntä tutkivasti.
"Onko tapahtunut jotakin?" kysyi hän.
Elisabet astui nopeasti vuoteen ääreen ja syleili muoria.
"On, täti", vastasi hän liikutettuna, "elämäni iloisin tapaus!"
Sitten hän kiirehti askareilleen keittiöön.
Vanhus katsoi hänen jälkeensä. Hän nyökkäsi pari kertaa, mietteissään:
"Vai @@ niin!"
Päivällinen syötiin keittiössä. Luotsin ei ollut nälkä. Hän nousi kesken kaiken pöydästä ja meni sairaan luo. Hänellä oli paljon sanottavaa ja hän viipyi siellä kauan.
LOPPULUKU.
Eräänä seuraavan talven ehtoopäivänä odotti Elisabet kotona, luotsin tuvassa, miestänsä palaavaksi matkalta. Hän käveli levottomana ja silmäili alinomaa ulos ikkunasta. Koko edellisen vuorokauden oli merellä vallinnut myrskysää. Hänen olisi pitänyt palata aamupäivällä, mutta nyt alkoi jo hämärtää.
Hän heitti ompeluksensa, mutta ei voinut vielä sytyttää valoa ja tehdä iltaa, istuihan vain hämärissä liesitulen heittäessä valoansa lattialle. Liedellä porisi pieni kattila. @@ Gjert kävi koulua Arendalissa @@ hän asui tädin luona @@ ja Henrik istui tulen ääressä kirvotellen veitsellään puupalasestaan pitkiä lastuja.
"Alkaa jälleen puhaltaa ankarasti, Henrik", virkkoi hän sitaisten huivin päähänsä aikeissa lähteä ulos.
"Ei maksa vaivaa, äiti", arveli vuoleksija halkaisten veitsellään pitkän puikon rintaansa vasten. "Siellähän on sysipimeä!"
Elisabet luopuikin aikeestaan, ennenkuin oli ehtinyt ovelle. Mutta samassa hän seisahtui kuuntelemaan; hänestä tuntui siltä kuin olisi joku ollut tulossa sisään.
"Hän tulee!" huudahti hän äkkiä rientäen ulos.
Kun luotsi astui eteiseen vettä valuvine öljytakkineen, kietoutui käsivarsipari hänen ympärilleen.
"Kuinka kauan sinä oletkaan viipynyt, Salve!" huudahti hän ottaen mieheltään, mitä hänellä oli kädessään, ja astui edellä tupaan, missä sytytti kynttilän.
"Onko sattunut jotakin erinomaista? Minä kuulin sinun eilen luotsanneen jonkin kaljaasin Arendaliin ja luulin sinun palanneen jo aamulla. Eilen oli kamala ilma, Salve @@ minä olin hieman peloissani", jatkoi hän kiirehtien riisumaan miehensä yltä öljy vaatteita.
"Minä olen ansainnut hyvin, Elisabet!" virkkoi luotsi tyytyväisenä.
"Kaljaasistako?"
"Niin @@ ja sitten minulla oli jotakin toimitettavaa Arendalissa, joten pääsin lähtemään vasta päivällisen jälkeen."
"Olet kai jutellut Gjertin kanssa?"
"Olen kyllä!" @@ Hän loi hieman kärsimättömän katseen kohti ovea.
"Voiko hän hyvin?"
"Kysyhän häneltä itseltänsä!" vastasi Salve oven samassa auetessa ja
Gjertin astuessa sisään äänekkäästi tervehtien: "Hyvää iltaa, äiti!"
Elisabet riensi sulkemaan poikansa syliinsä.
"Ei kuivaa lankaa koko pojassa!" valitti hän säälien kuten äiti ainakin.
"Mutta Salve kulta, mitä tämä merkitsee? Kuinka voi poika olla poissa koulusta?"
"Kun olemme saaneet kuivaa yllemme ja lämmitelleet hieman, niin selitän asian sinulle, äiti", vastasi luotsi veitikkamaisesti, @@ "hän jää tänne luoksesi kokonaiseksi viikoksi."
Elisabet askarteli hyvillä mielin luoden silloin tällöin silmäyksen Gjertiin, jonka näytti olevan ylen vaikea pitää omana tietonaan jotakin uutista, ja hänestä mieheensä, jonka ilme ei kumminkaan mitään ilmaissut.
Ovi oli auki keittiöön, missä takkavalkea loimotti korkeana.
Istuuduttuaan, täytettyään piippunsa ja vedettyään muutamia haikuja virkkoi luotsi:
"No, kerrohan asia, Gjert! Minä näen, ettet kykene kauempaa pidättymään."
"Niin, äiti!" huudahti hän. "Isä sanoo, että minusta pitää tulla meriupseeri ja senvuoksi hän on ottanut minut pois koulusta ja vie minut ensi viikolla mukanaan Frederiksvärniin."
Henrikin suu avautui hiljalleen.
Elisabet, joka hämmensi puuroa, loi mieheensä melkein pelästyneen katseen:
"Mitä ajatteletkaan, Salve?"
"Eikö olisi sangen somaa, jos näkisit pojan kerran astuvan luoksesi tupaan kiiltävässä univormussa, Elisabet? Sinähän olet aina pitänyt siitä kuosista", lisäsi hän hieman leikkisästi. "Ja kun sinusta ei voinut upseeria tulla @@ eivät kerta kaikkiaan huoli ottaa naisväkeä sotalaivojemme miehistöön @@ eikä minustakaan ollut mihinkään sellaiseen, niin olen ajatellut, että annamme Gjertin koettaa."
"Oletko ihan tosissasi, Salve?" kysyi Elisabet silmäillen yhä jännittyneenä miestänsä. Luotsi nyökkäsi myöntävästi.
"No, jos isäsi niin tahtoo, niin @@ niin Jumala sinua siunatkoon, poikaseni!" virkkoi Elisabet silittäen Gjertin otsaa.
"Nytpä voit jälleen siirtää laiturisi tupaan, Henrik! Saat jutella Gjertin kanssa, jos hän vielä suvaitsee vastata sinunlaisellesi halvalle miehelle. Sanohan, tahdotko ruveta laivakapteeniksi ja ansaita yhtä paljon kuin kaksi tuollaista univormupukuista veitikkaa! Niin pääsisimme, äiti ja minä, teiltä rauhaan täällä keittiössä!"
Heidän kahden kesken jäätyään kysyi Elisabet:
"Mitä sinulle onkaan tapahtunut, Salve?"
"Näetkös, minä olin saanut päähäni sellaisen ajatuksen, että Gjertistä pitää tulla hieman parempi mies kuin isästä, ja niinpä menin Beckin, luotsivanhimman puheille ja tiedustelin häneltä, miten minun oli meneteltävä saadakseni pojan edistymään sillä uralla. Niin, minä keskustelin vielä Beckin nuoren rouvankin kanssa."
"Hyvä ystävä, menitkö tosiaankin Beckin luo?"
"Menin. Pojan täytyy päästä eteenpäin! Pyysinpä häneltä vielä puolittain anteeksi vanhoja purevia puheitani @@ ja me sovimme. Hän on pohjaltaan kelpo ukko, jolle minä olen tehnyt paljon vääryyttä. Hän sanoi aina muistaneensa, että minä olin pelastanut hänen vanhan 'Junonsa' ja kertoi silloin aikoneensa tehdä minusta aluksen päällikön. Meidän siinä jutellessamme tuli Beckin nuori rouva huoneeseen ja kuuli, mistä oli kysymys. Hän innostui kovin asiaan, koska @@ kuten sanoi @@ sinä olet hänen vanha ystävättärensä, ja arveli, että Gjert voi saada vapaapaikan opistossa, kunhan hän ensinnä on suorittanut tutkintonsa kesään mentäessä. Hän tuntee siellä vaikutusvaltaisia henkilöitä, ja kun luotsivanhin kirjoitti", @@ jatkoi Salve hieman hämillään @@ "että minä olen kerrassaan harvinainen luotsi, jolle valtion kannattaisi antaa palkinto @@ niin asian pitäisi sujua sitäkin helpommin. Niinpä luotsivanhin kirjoitti anomuksen minun puolestani."
"Entä sitten?" tiedusti Elisabet jännittyneenä.
"Niin, hän sepitti itse minulle todistuksen @@ minulla ei ollut aavistustakaan, että olen niin melkoinen mies", nauroi Salve.
"Näetkös!" huudahti Elisabet luoden mieheensä ylpeän katseen.
"Vihdoinkin! Nyt hän sen tunnustaa!"
"Ja ellei kävisikään päinsä sillä tavoin, niin voinee Salve Kristiansen suorittaa sen omasta taskustaankin @@ sillä luonnistua sen pitää! Kalliiksihan se käy, mutta meillä on vähän säästöpankissa ja loppu saataneen aikanaan. @@ Voipa olla hyväkin, että minua jokin asia kannustaa lähtemään mökistä, muutenhan voisin rakastua liiaksi sekä siihen että sinuun, Elisabet!" virkkoi hän vetäen vaimonsa luokseen. "Minä tarvitsen toisinaan hieman ryöppyä ja rajusäätä; luonto vaatii, kuten hyvin tiedät. Ei saa myöskään kääntyä pelkäksi valheeksi se, mitä luotsivanhin on minusta kirjoittanut."
Elisabet silmäili miestään. Syvä tunne valoi kajastettaan hänen kauniisiin kasvoihinsa.
"Kuinka onnellisiksi olemmekaan tulleet, Salve!" huudahti hän. "Jospa olisi ollut niin laita alusta pitäen!"
"Minä olen miettinyt sitä asiaa, Elisabet!" virkkoi Salve vakaasti. "Siinä on varmaan ollut ohjaajana minua viisaampi, sillä minussa oli paljon pahaa, kun palasin pitkältä matkaltani. @@ Sinä jouduit siitä kärsimään, raukka!"
"Minähän se sinut ajoin niille teille, Salve."