Näissä kokouksissa on shokalaistytöillä säännöllisesti tilaisuutta seurusteluun nuorten miesten kanssa. Ja sillä aikaa kun tyttö puuhaa valintaansa, puuhaa hän myös ahkeraan tulevan kotonsa varalta, rukkinensa j.n.e. Kun nuori pari vihdoin aikoo mennä naimisiin, lähtee kosia parhaassa puvussaan aiottuun appelaansa vieden muassaan viiniä (khökti), kuivattuja hedelmiä, erinkaltaisia leivoksia (ghur ja miseri) ja paistettuja maisia. Jos ylkä katsotaan kelvolliseksi, saa hän hyvän kohtelun tytön vanhemmilta ja häntä kestitetään mitä parhaiten. Asia päätetään nyt ja ylkä maksaa apellensa jonkun summan, joka vaihtelee 5-100 rupin välillä, sillä niin on maan tapa kunnon perheiden kesken. Tuota summaa sanotaan "maitorahoiksi", koska se muka vastaa tytön kasvatukseen pantuja kustannuksia.
Häät ovat hyvin yksinkertaiset. Hääkakko, delang, leivotaan ja kummankin perheen kutsutut vieraat syövät sen. Jos ylkä tai morsian kieltäytyy syömästä dclangia, ei naimisesta tule mitään. Jos kaikki syövät siitä, mutta sitten syntyy riitaa, kutsutaan kaikki häävieraat todistamaan, että avioliitto on tapahtunut. Usein kuitenkin jätetään koko hääkakon syönti sikseen, ja avioliitot pidetään silti uskollisesti ja ovat sentään onnellisia.
Avioliiton rikoksesta rangaistaan rikollinen piiskalla ja kaikki väki hyökkää vanhempain huoneeseen ja ryöstää sieltä kapineet, tavarat ja viljavarat. Eläimet tavaroineen otetaan myös ja annetaan loukatulle korvaukseksi. Välistäin tapahtuu, että rikoksellisen viattomat sukulaisetkin saavat kyläläisiltä selkäsaunan, joskus kuoliaaksi asti. Nämä ankarat menot ylläpitävät pienen yhteiskunnan tavat puhtaina ja kunniallisilla, vaikka ne ovatkin kyllä alkuperäisiä. Harvoja lapsia syntyy avioliiton ulkopuolella, paitsi joitakuita rambanglapsia, mutta sellaisen lapsen syntymä pidetään sellaisena häpeänä, että sitä asiaa ei taideta ottaa todistukseksi rambangin yhteiskunnallista arvoa vastaan.
KYMMENES LUKU.
Hautausmenot. — Polttaminen. — Sielun lähtö, lepo, ilo ja muunnos. —
Kalliita menoja. — Uhria. — Pyhä luola. — Ero. — Jännittävä hetki. —
Silta rikki.
Kuolema seuraa kun sielu menee pois ruumiista ja senvuoksi vainajain henkiä ja muistoa suuresti kunnioitetaan Shokalaisten kesken. Garbjangissa olin hautajaismenoja omin silmin näkemässä.
Mies oli kuollut tapaturmaisesti. Hänen tuttunsa kutsuttiin paikalle. Ruumis voideltiin voilla ja puettiin parhaaseen pukuunsa. Taivutettiin niin paljon kuin mahdollista kahden kerroin vääräksi ja pantiin jonkimmoisille paarille sekä peitettiin sinikeltaisella ja sitten valkoisella vaatteella. Auringon nousussa lähdettiin polttopaikalle. Edellä kävi kymmenkunta vaimoa valkeissa vaipoissa, joiden kulmat oli kiinni paarissa. Niissä oli, paitsi muita, vainajan vaimo ja tyttäret, jotka itkivät ja huusivat: "oh bajo! oh bajo! (o isä! o isä!)"; muutkin itkivät ja valittivat ääneensä. Kun vainaja oli ollut paikkakunnalla hyvin suosittu mies, otti koko kyläkunnan väki osaa murhesaattoon. Kaksi miestä kantoi paaria ja muilla miehillä oli kädessään tulisoihtu tai tervaksia. Ruumis vietiin virran reunalle. Siinä miehet avopäin tekivät kivistä ja puista suuren röykkiön, johon jätettiin uunimainen avoin kohta toista metriä korkea ja suu tuuleen päin. Vainajan vaimo ja tyttäret yhä valittaen ja hunnutettuina sytyttivät tulen paarien ääreen. Kun uuniin oli pantu poltinaineita, nosti kaksi vainajan läheisintä ruumiin paarilta uuniin, sittenkun hänen kultaiset korvarenkaansa, hopeiset vyönsä ja rannerenkaansa oli otettu pois. Oksia pantiin ruumiin päälle, voiruukku viereen ja viiniä kaadettiin pään päälle ja sitten sytytettiin rovio kaikkien äänetönnä ollessa.
Savupilvi nousi pian roviosta, tuli teki tehtävänsä, ja jotka olivat sattuneet koskettamaan vainajan ruumista, pesivät saastutuksen pois virrassa. Sitten palattiin kotiin, vaimot yhä valittaen ja vainajan vaatteita y.m. tavaroita kantaen.
Naisten tehtäväksi jäi nyt huolehtia, ettei vainajan sielulla olisi ikävä siellä, mihin hän joutui. Oljista y.m.s. tehty tytti puettiin vainajan vaatteisiin ja koristuksiin, männynoksainen turpaani päähän. Tulen sammuttua kokoilivat vainajan omaiset palamatta jääneitä luunnikamia ja ne pistettiin tytin vaatteiden alle.
Sukulaisten kesken pidettiin nyt vasta maahan-paniais-kestit: nisuja ja riisiä laitettiin ruoaksi, lammas päivää kohden teurastettiin ja maljoja kallistettiin, ja juotiin paitsi viiniä (khökti), ohrasta, nisusta ja riisistä tislattua väkevää nestettä (tsahn) sekä eri kasvien siemenistä puserrettua mehua (anag). Talon naisväki itkien piiritti tyttiä huutaen vainajaa palaamaan. Toinen joukko naisia lakit surun merkiksi nurin päin päässä, karkeloksi somasti ensin tytin ympäri, sitten ulos huoneesta mäelle ja taas sisälle, jossa miehetkin pitkäveteisesti ja juhlallisesti piiriä kiersivät. Tätä menoa kesti koko päivän, enemmän tai vähemmän meluten sen mukaan kuin tsahnin vaikutus kulloinkin tuntui.
Hautausmenoja kesti kolme neljä päivää ja joka päivä tuotiin tytin eteen riisiä, nisusta, viiniä y.m., kunnes arveltiin vainajan sielun saaneen näistä kyllänsä, ja oli ryhdyttävä muuttamaan häntä tytistä lampaaseen tai jaakkiin. Kauppias Gobarian tointa on, että nykyään käytetään tähän uhriksi lammasta jaakin sijasta, jonka hankkiminen on täällä verrattain kallista ja on sitä paitsi järjetöntä tuhlausta. Miesvainajalle valitaan uros, naiselle päinvastoin, lapsukaisille ei pidetä näitä temppuja ensinkään. Monet hartaat Shokalaiset eivät tällöin tyydy yhteen uhrilampaaseen vaan teurastavat useampia.
Kun oli useita päiviä syöty ja karkeloittu sisällä, kokoonnuttiin rumpujen päristessä mäelle. Tytti vietiin nyt ulos johonkin kauniiseen paikkaan metsässä, ruokaa pantiin hänelle eteen, ja sitten taas meuhattiin. Valkeissa vaipoissa naiset karkeloivat tehden mitä somimpia liikkeitä ruumiilla ja päällä ja taivutellen kumpaakin polveansa vuorotellen melkein maahan asti. Tahti oli ensin hitaampaa, mutta kiihtyi yhä ja loppui ihan jyrkästi. —
Iltapäivällä temmelsivät miehet samalla tavoin, mutta heidän rajut hyppynsä olivat meikein sotatanssia, miekka oikeassa ja kilpi vasemmassa kädessä. Muutamat nuorukaiset olivat koko mestareita aseiden sukkelassa ja taitavassa käyttelemisessä: salaman nopeudella säilät sälähtelivät pään päällä ja selän takana. Siinä oli yksin, kaksin ja kolmin tehtyjä temppuja soiton mukaan, jolloin soittotaituritkin parastansa pannen pulikalla ja kämmenellä rymylaatikkoansa paukuttivat.
Kaikista sominta ja täydellisintä oli miesten yksinkarkelo. Rummunlyöjä täristi konettansa säännöttömästi ja haaveellisesti, hitaasti tai nopeasti aivan mielensä mukaan, mutta karkeloitsia sittenkin pysyi hänen kanssaan samassa tahdissa ja aivan merkillistä oli nähdä, kuinka saman ihmisen eleet toisinaan olivat niin vitkaisia, että niitä tuskin silmä erotti, toisinaan taas niin nopeita, että ei ollut helppo erottaa, olivatko liikkeet käsien vai jalkojen liikkeitä. Garbjangissa ollessani olin seitsemissä hautajaisissa ja yhdessä sotatanssissa, johon noin 30x3 miestä otti osaa. Se kesti koko päivän ja osan yötäkin soihtujen valossa.
Pyssyjen paukkuessa ja ihmisten kirkuessa ja viheltäissä tuotiin vihdoin uhrilammas saataville tytin tykö. Pitkiä värillisiä nauhoja oli kiedottu sen sarviin liehumaan. Aivan eläimen sierainten edessä pidettiin hyvänhajuista santelipuuta, että muka tässä tuoksussa vainajan sielu suvaitsisi mennä tytistä lampaaseen asumaan. Vainajan tamineet sälytetään nyt lampaan päälle, joka nyt arvattavasti on sama kuin vainaja. Lammasta syötetään ja juotetaan yllin kyllin ja naiset tätä vaalivat ja hyväilevät niinkuin ainakin semmoista, joka sisältää ja kätkee rakkaan vainajan hengen.
Mutta pian alkaa toinen meno. Meteli ja parkuna paisuu uudelleen. Eläinparkaa lyödään ja lykätään, ta'otaan ja temmotaan mistä vaan kukin kiinni saa. Sen helyt ja kamsut raastetaan pois ja puolikuolleena elukka lopuksi ajetaan ulos kylästä, jolloin Jumlit (Shokalaisten naapurikansa) päästävät väsyneen ja vaivatun eläimen päiviltä ja ollen viisaampia kuin taikauskoiset naapurinsa, syövät suuhunsa sielun sisältäjän.
Uhrijaakille tehdään samat temput kuin uhrilampaalle. Jaakkia hosutaan ja raastetaan korkealle kalliolle, huudetaan hänelle, että nyt on jo kylliksi häntä holhottu, huvitettu, syötetty ja juotettu, mene nyt menojasi ja jaakki jätetään oman onnensa nojaan. Silloin tulevat tavallisesti Tiibettiläiset, ajavat jaakin äyräästä alas (heidän muka uskontonsa kieltää ottamasta jääkin verta) ja kun se siinä on pudonnut pirstaleiksi, rientävät Tiibettiläiset kokoomaan lihat keitettäväksensä.
Surun ilmauksia on, että miehet käyvät murheaikana avopäin, jopa ajelevat hiuksetkin päästänsä, jotenka kaljupäät ovat Shokalaisista erittäin murhemielistä miehiä; naiset tällöin laittavat lakkinsa nurinpäin päähänsä.
Vielä on mainittava muuan uhritapa. Vainajan muistoksi kätketään hänen aseitaan ja tavaroitaan luoliin korkeille vuorille, eikä yksikään rosvo ryöstä näitä pyhiä paikkoja. Vuosisatojen kuluessa on tällä tavoin karttunut vainajien uhritavaroita vuoriluoliin, eikä kukaan vieras niihin pääse. Kun ilmaisin haluavani kerran päästä sellaiseen luolaan, pyysivät Shokalaiset kohteliaasti minua luopumaan aikomuksestani, ettei muka onnettomuus kohtaisi kaikkia shokalais-sukuja, jos joku vieras heidän pyhät uhripaikkansa näkisi. Heidän taikauskonsa tähden ja rettelöiden välttämiseksi luovuinkin sitten siitä tuumasta.
— —
Vihdoinkin tuli lähtöpäiväni, oikeastaan lähtöilta. Shokalaisia oli kokoontunut asuntoni ympärille ja isäntäni Tseheram vaimonsa ja lapsiensa kanssa jätettiin hyvästi.
Vedet silmissä sanoi tämä, vieden kätensä otsalleni: Sälääni, sahib, salaam! Sinä tiedät, sahib, että hevonen menee hevosen tykö, tiikeri tiikerin tykö, jaakki jääkin tykö ja ihminen ihmisen tykö. Toisen ihmisen asumus on myös toisen, olkoon ihomme väri mikä hyvänsä. Sentähden iloitsen, että olet ottanut olintasi minun matalan kattoni alle. Sinun on ollut epämukava olla, sillä sahibit ovat tottuneet mukavuuteen ja rikkauteen. Minä olen vaan köyhä maanviljeliä ja kauppias; mutta minulla on sydän. Sinä olet aina puhunut minulle ja kaikille meille muille ystävällisesti, etkä niinkuin muut sahibit. Me tunnemme sinun veljeksi. Sinä olet antanut meille lahjoja, vaikka emme niitä tarvinneet. Ainoa lahja, jota sinulta toivomme, on, että kun pääset vaarallisen matkasi päähän, lähetät meille tiedon kuinka voit. Olemme murheissamme kun jätät meidät.
Nämä kunnon vanhuksen sanat liikuttivat minua ja vastasin toivovani, että kerran saan palkita hänelle hänen ystävyytensä minua kohtaan. — Pihalla koko suuri väen paljous jätteli minua hyvästi, miehet kätellen ja naiset poskelle taputtaen sekä niku tsa (käyköön hyvin)! lausuen. — Nämä ovat tavallisia hyvästijättötapoja ystävälle, joka kauvaksi matkustaa.
Joukon etevimmät taluttivat minua alkumatkaan kädestä, ja jyrkkää, kapeata, kallioon hakattua polkua pitkin kuljettiin nyt Khongur-sillalle, kuun vaaleasti paistaessa. Toimitin saattajani nyt palaamaan. He tarttuivat jalkoihini ja sormiini ja sen tehtyään peittivät käsin kasvonsa ja poistuivat toinen toisensa perästä. Vähän etäämpänä tapasin vielä vanhan akan, joka itki, repeli tukkaansa, heittäytyi maahan ja pyysi minun pitämään huolta pojastansa Kahi'sta, joka oli ruvennut minun miehikseni. Samaa pyysi hänen miehensä, kunnian ukko Junia; molemmat he olivat seuranneet vähän matkaa poikaansa.
"Missäs Kahi nyt on?" kysyin.
"Hän on vähän matkan päässä edellä päin", sanoi äiti.
Tosiaan niin olikin hän ja neljä muuta miestäni — kaikki yhdessä läjässä maassa ja maan hulluna juovuksissa, mihinkään kykenemättöminä. Kahin vieressä oli hänen setänsä Dola, joka oli yhtaikaa tulkki, kantaja, Kahin palvelia ja maankuulu kokkia Hän oli siis semmoinen pomo, ettei häntä ilman hyvää syytä, sopinut jättää tielle; mutta samalla oli vaikea saada ja ottaa häntä ja Kahia nyt mukaan. Meidän tuli näet Khongur-sillalla kulkea valppaan tiibettiläisen vartiaston ohi niin, ettei se meitä olin-paikastaan muutaman sadan askeleen päästä huomaisi.
Otin sittenkin kummankin lasiruusua sairastavan toisen toiselle, toisen toiselle puolelleni ja niin mentiin mäkeä alas "Alanterin vauhtia", ja kumma oli, ettemme suin päin syösseet elävän painon vaikutuksesta jokeen, polku kun oli virran reunalla verrattain kapea.
"Sahib", sanoi vihdoin Kahi, "minä olen toisella kymmenellä; meillä Shokalaisilla on villitty tapa semmoinen, että matkalle lähtiessä pitää tyhjentämän kunkin sukulaisen ja tuttavan kanssa pikarin viiniä, jos tahtoo pysyä hyvissä väleissä heidän kanssaan, ja sen vuoksi nyt maailma tanssii minun silmissäni. Jospa vaan saisin pistää pääni kylmään veteen!"
Täytin hänen toivonsa ja tein saman tempun Dolallekin, mutta seuraus oli, että miehet vaipuivat rannalle niin sikeään uneen, etten luullut heidän enään ikänä heräävän. Taivas peittyi pilviin. Hiljaa hiivin sillalle ja kuuntelin. Ei ainoatakaan ääntä mistään kuulunut eikä yhtään valon sädettä ollut missään. Menin edemmäksi. Silta ei ollut yhtämittainen rannalta toiselle, sillä keskellä koskea oli pieni pystypää kalliosaari, joka samalla oli silta-arkkuna ja sillanjakajana. Menin kalliolta eteen käsin. Ei elävää, ei valoa missään, koski vaan pauhasi. Yhtäkkiä kauhukseni huomasin sillan loppuneen, se oli revitty ja muuan hirsi ja joku lankku heilui toinen pää vedessä, toinen sillan raunioissa.
Palasin miesteni tykö ja kuiskasin, että meidän täytyy mennä oman puoleista rantaa pitkin, koska Tiibettiläiset ovat sillan repineet. Miehet kyllä selittivät sen mahdottomaksi, sillä kapeata polkua oli muka mahdoton pimeässä päästä. Päätin kuitenkin lähteä, sittenkuin pari miestä oli suostunut kantamaan kahta nukkuvaa toveriamme. Jonkun matkaa kuljettuamme täytyi pysähtyä, sillä nukkuvat kumppanimme eivät heränneet eikä heitä voitu enää kantaa eikä myös sillensä jättää. Heidät täytyi siis sijoittaa pensaikkoon ja peitteillä verhottuina jättää tuohon väliaikaiseen majaan makaamaan, kunnes tointuisivat. Itse palasin Garbjangiin ja menin tri Wilsonin vieraanvaraiseen suojaan levolle siksi kun päivä koittaisi, jolloin aioin miehineni lopultakin päästä liikkeelle.
YHDESTOISTA LUKU.
Vaarallinen käytävä. — Kummallinen silta rotkon poikki. — Liikuttava shokalaistapa. — Suurellainen vastaanotto. — Kaiken-makuista teetä. — T:ri Wilson yhtyy retkeeni muutamaksi päivää. — Valokuvauskoneen ilkitöitä. — Ruokavarat. — Kaksi lisäkantajaa! — Viimeiset ystävälliset kasvot.
Seuraavana aamuna ennen auringon nousua riensin maata jääneiden miesteni luo. He olivat jo liikkeelle lähteneet.
Polku oli todella kehno ja vaarallinenkin, sillä se kulki ihan syvänteen reunassa ja niin kapeana, että siinä töin tuskin oli tilaa jalkojansa muuttaa, ja yhtäkkiä sekin huono loppui. Edessämme oli nyt veden silittämä kallioseinä n. 12-15 metrin levyinen, joka aivan suorana laski Kali-jokeen.
Tätä vaarallista tietä kuljetaan harvoin, mutta kun Shokalaisilla on maata tällä puolella jokea, ovat he tämän kohdan ylimenoon keksineet seuraavan keinon. Köyteen sidottiin mies ja laskettiin kallion päältä alaspäin pitkin kallionseinää; siinä asennossa sai hän hakata vuoreen kaksi riviä pieniä koloja, n. miehen mitta kolorivien väliä. Kolot hakattiin n. metrin päähän toisistansa, alemmat jalkojen, ylemmät kulkian käsien varaksi. Kukin kolo on muutaman tuuman syvyinen.
Kiipeäminen näitä koloja myöden on vaarallista muulloinkin, mutta oli vielä enemmän nyt, kun sade oli vuoriseinän niin niljakkaaksi tehnyt. Yrittää täytyi kuitenkin, kun muuta neuvoa ollut. Riisuin jalastani ja olin olevinani rohkea kolosta koloon astuessani ja sormin yläkoloista kiinni pidellessäni; vuorotellen sai muuttaa jalkoja ja käsiä, ja koko ruumiin paino oli varpaitten ja sormien varassa. Lopultakin pääsin ylitse ja taas jatkui parin kolmenkymmenen senttimetrin levyinen polkumme.
Khanden Sing tuli sitten kaikki jalustimemme selässään, minun jälestäni samaa tietä. Pelossa ja jännityksessä katselin hänen kapuamistansa, kun hän vilusta väristen varvasteli sileätä seinää myöden; lopulta hänkin pääsi onnellisesti ylitse.
Nyt oli saatava selville mihin Kahi ja Dola olivat menneet, ja suureksi iloksemme löysimmekin vähän matkan päässä polulla heidän jälkensä. Polku nousi ja laski rotkojen reunoja myöden, paikoittain kävi se myös laakoja myöden, joita oli ladeltu vuoreen höllästi iskettyjen rautatappien päälle. Paikoin täytyi kiivetä kallion huipulle asti ja kontata rangoista ja oksista kyhättyä siltaa myöden kamottavan syvän rotkon yli. Tuon hullunkurisen sillan sivussa oli valkoinen villalanka, jonka arvattavasti joku Shokalainen oli siihen sitonut, että hänen kaukaisella maalla kuolleen sukulaisensa henki pääsisi tämän vaarallisen paikan yli entisessä kodissansa käymään.
Pitkin ja poikin kuljettuamme ja holjuisella maalla välistä polulta eksyttyämme, saavuimme vihdoinkin kylään, nimeltä Nabi. Tavarani oli tuotu tänne ennen sillan repimistä ja olivat nyt hyvässä korjussa, täällä oli myös Kahi ja Dola meitä vastassa ja olivat toimittaneet koko kyläkunnan minua herttaisesti vastaanottamaan. Minä vietiin ikäänkuin juhlasaatossa ja sijoitettiin, kömpelöitä rappuja myöden, tasaiselle savikatolle mattojen päälle lepäämään. Sen ääreen sitten kokoontui kansaa kaiken ikäistä tuoden parhaansa mukaan minulle syötävää ja juotavaa, siinä oli riisijauhoja, dhalia, balabia, maisia, maitoa, piimää, leivoksia, viiniä y.m., y.m.
Aterian aikana tarjottiin teetä, kaikenlaatuista ja muotoista: kiinalaista ja intialaista teetä, teetä keitettynä sokerin kanssa ja ilman, teetä maidon kanssa, teetä voin ja suolan kera, valkeata ja mustaa, makeata ja karvasta teetä, teetä niin paljon, että vaikka olenkin vahva teen ystävä, jo toivoin, ettei teelehtiä koskaan olisi poimittu ja pantu kuumaan veteen.
— —
Tarkastin paraikaa muuanta naista, joka oli pahasti loukannut selkärankansa, kun t:ri Wilson saapui yhtyäksensä muutamaksi päiväksi minun Tiibetin matkueeseeni. Naista autettiin mikäli mahdollista ja minä olin t:rin tulosta ja seurasta sangen mielissäni.
Lähdimme kohta matkaan samaa tietä Nabin ja Kutin välillä, josta jo on ollut puhe. Lumisillat ja lumikentät olivat nyt aivan kadonneet.
Mitä tavattomia valokuvauskoneeni saattoi vaikuttaa, sen nyt sain Tietää. Tuli nimittäin eräs sievä tiibettiläinen nuori vaimo luokseni ja kovasti nyyhkyttäen selitti, että minä olen tappanut hänen lapsensa ja nyt aion tappaa hänen miehensä. Kun vähitellen sain tolkkua siitä mitä hän tarkoitti, muistin viime matkalla valokuvanneeni hänen pikkupoikansa tämän istuessa korkean taakan päällä, jota vaimo kantoi. Hän oli kantamuksinensa luisunut melkein samalla paikalla kuin minäkin; hän itse oli pysähtynyt samoin rantakiville, mutta poikansa oli vierinyt virtaan, suistunut jääsillan alle ja jäänyt sinne ainiaaksi.
"O, sahib", sanoi hän lopuksi, "ellet olisi katsonut meitä tuon mustan laatikkosi silmillä, ei poikani olisi hukkunut!"
"Entä miehesi? Enhän tunnekaan miestäsi!"
"Sinä surmaat hänet! Hän tulee kanssasi Tiibettiin ja te kuolette sillä tiellä kaikin!"
Hän näytti erästä minun paraita miehiäni ja halukkainta seuralaistani, mutta en oivallisen vaimon kyyneleidenkään antanut luovuttaa tätä miestä joukostani. Lupasin parhaani mukaan pitää huolta hänen miehestänsä enkä valokuvata häntä.
T:ri Wilsonin kanssa viivyin Kutissa usean tunnin järjestellessämme miesten kantamuksia. Olin ostanut kaikkiastaan 476 kiloa (14 mundia) jauhoja, riisiä, punasokeria, punapippuria, voita, dhalia, miseria sekä suuren paljouden kaurajauhoja (satu) ynnä paistettua maisia. Sitä paitsi oli meillä muassa ruokavaroja säilytettyinä tinalaatikoissa Lontoosta.
Etteivät kantajat saisi mitään valittamisen aihetta, saivat he itse valita itselleen jalkineet, huovat y.m. ja koetin parhaani mukaan heitä tyydyttää varsinkin kantamusten jakamisessa, jotka sittenkin tahtoivat tulla liika raskaiksi. Tosiaan havaitsinkin, että vaikka poistettiin kaikki, mikä ei ollut välttämättömän tarpeellista, sittenkin tarvittiin vielä pari tukevaa miestä kantamaan mitä ei enään sopinut lisätä jo jaettujen osalle. Mutta vapaaehtoisia ei ollut yhtään saatavissa ja kaikki Shokalaiset, joita oli mahdollinen saada, kuuluivat jo minun joukkooni. Hankalaksi olisi myös käynyt enempi viivytteleminen, ja aioin juuri ruveta jaottelemaan kahta jäljelle jäänyttä kantamusta miesteni niskoille, kun kaikeksi onneksi pari eksynyttä paimenta saapui leiriini. Ne olivat tuuheatukkaiset, pieni hopeakoriste rinnassa ja korallinauha kaulassa, vaan muuten aivan alasti ja näyttivät nälkääntyneiltä. Minäpä otin heidät heti miehikseni, ja vaikka toinen olikin vielä verrattain nuori ja poikamainen, otin hänet kuitenkin kaikitenkin, varsinkin kun t:ri Wilson selitti hänen olevan sitkeän ja kestävän näköisen. Näin olin minä nyt 30 miehisen joukkoni kanssa valmis matkalle lähtemään.
KAHDESTOISTA LUKU.
Vanhoja linnanraunioita. — Iloinen mies ja joro mies. — Mansing.
— Rosvo. — Kirjavaa seuraa. — Räätäli tehdas. — Vaikea virta. —
Jolinkan-sola. — Hyvällä tuulella. — Tiibettiläisiä vieraita. —
Lumiraja. — Jääkylmiä virtoja. — Kivettynyt käsi.
Ennenkun lähdin Kutista, menin pienelle kummulle katsomaan vanhaa linnaa, joka oli lähellä kylää. Linna oli muuten aivan rauniona, paitsi neliskulmainen torni, asukkaitten kielellä Kutiker, mutta rakennusten suunnitelman saattoi vielä selvästi erottaa. Rakennuksesta ei tiedetty mitään muuta, kuin että se muinoin oli ollut jonkun kuninkaan lujasti linnoitettu palatsi. Tornin vieressä oli vähäinen rakennus, jota arveltiin linnansepän pajaksi, jossa kuninkaan väelle nuolia ja miekkoja valmistettiin. Torni on harmaata kiveä ja on juuresta kukin sivu lähes 2 ½ metriä. Rakennustavan ja akkunain muodosta päättäen lienee torni tiibettiläistä tekoa, sillä aivan samallaisia torneja on kaikkialla Tiibetissä. Akkunat, tai paremmin sanoen ikkunat, tornin kaikissa kerroksissa olivat neliömäisiä, kukin sivu 15 senttiin. Pajan akkunat sitä vastoin olivat paljoa suuremmat. Aukeammilla kohdilla oli ulkovarustuksia. Suuret läjät kiviä olivat arvatenkin linnan ampumavarastoa.
Leiriin palattuani oli kaikki valmista lähtöön, paitsi että jonkun aikaa sain jankata muutamien miesteni kanssa, jotka jo alussa olivat epätietoisia lähtisivätkö liikkeelle, vai palaisivatko pois. Iltapäivällä lopultakin lähdettiin. Lähtökylämme, Kuti, on korkeimmalla kohtaa Bias-maakunnassa, 3,835 metrin korkeudessa.
Polku oli verrattain lumetonta ja jäätöntä, paitsi muutamilla rinteillä oli vielä lumikenttiä. Eräällä sellaisella tapahtui ensimmäinen vastahakomme. Muuan miehemme, joka kuljetti suurta voiruukkua, nyrjähtyi liukkaalla lumella. Hän ei tosin itse liukunut liian alas, mutta raskas ruukkumme vieri virtaan ja jäi sinne. Leiriydyimme 3,875 m. korkeudessa.
Myöhään illalla, kun miehet kokoilivat polttoaineita leimuavaan rovioomme, saapui kaksi viimeksi värvättyä miestä, joiden oli määrä myöhemmin lähteä Kutista kantamuksineen. Toinen heistä oli surullinen ja jörö, toinen toimekas ja puhelias. Sanoivat kumpikin kuuluvansa raiputtien säätyyn (kastiin).
"Niinkuin näette", sanoi iloinen mies, "olen minä pikkuinen mutta pippuria. Minä en pelkää mitään. Kun tulemme Tiibettiin, käyn minä etunenässä terävä keppi kourassa ja karkoitan kaikki Tiibettiläiset. Heitä en pelkää pikkuistakaan. Tappelen vaikka koko maailman kanssa." Tuntien tuollaisten lorujen arvon, lähetin miehen hakemaan poltinaineita ja niin loppui hänen hammastarhansa tärinä. Jörö kumppani veti sen sijaan enemmän huomiota puoleensa. Hän puhui harvoin, ja kun hän joskus sanan virkkoi, ei se juuri ollut mieluista. Hän oli vain haaveissaan ja siitä tilasta oli hänen nähtävästi vaikea irtautua. Miehen ulkomuotokin osoitti tuskallista kärsimystä. Hän saattoi seisoa kauvan aikaa hiljaa ja liikkumatta kohdallaan ja tuijottaa yhteen ja samaan paikkaan. Kasvonsa olivat hienot ja säännölliset, mutta ihossa oli tuo kamalan kiiltävä vaalea väri, joka on niin omituinen pitaalitautisilla.
Tämän kamalan taudin ensimmäiset oireet ilmestyvät sormissa. Minäkin sentähden pidin varani saadakseni tarkastaa hänen käsiänsä, joiden päällä hän istui pitääksensä ne lämpiminä. Käskin miehen tulemaan likemmäksi valkeata. Hän tulikin ja ojensi kätensä tulta kohden. Surullisen totta oli aavistukseni! Hänen kutistuneet sormensa ja ihohaavat jäsenissä olivat pettämättömiä pitaalin merkkiä. Samallaisessa surkuteltavasta tilassa havaitsin hänen jalkansakin olevan.
"Mikä sinun on nimesi?" kysyin.
"Mansing", vastasi hän lyhyesti ja vaipui entiseen synkkämielisyyteensä.
Tuli oli jo sammumaisillaan, kun muuan suuri ja vahva Tiibettiläinen tuli tuoden aika puunkonkan valkeeseen. Mikä ero tämän urheilian ja tuon riutuneen pitaalisen välillä! Hänkin kuului minun joukkooni, niin kummallisia kuin hänen edelliset vaiheensa olivatkin olleet. Hän oli ollut aikoinaan kuuluisa rosvo Lassan seutuvilla. Kerrottiin, että hän oli ottanut monta ihmistä hengiltä, ja kun hän oli huomannut oman nahkansa olevan vaarassa, oli hän asettunut Englannin puolelle rajaa, ottanut vaimon toisensa perästä, rääkännyt ja ajanut pois luotansa. Erään sellaisen perheriidan perästä oli hän tarjoutunut minun palvelukseeni. Kun hän oli niin tavattoman voimallinen, että hän jaksoi kantaa mitä raskaimpia taakkoja, oli se ainoa syy miksi minä hänet mukaani otin. Leirissämme sanottiin häntä nimellä Daku (rosvo).
Silmäillessäni joukkoani, jonka kanssa tuskin olin vielä tutustunut, oli hupaista nähdä tätä kirjavaa seuraani. Siinä oli takkutukkaisia Humlia ja Jumlia, hiukset palmikolla tai nutturalla niinkuin Korealaisten; siinä oli Tiibettiläisiä, Shokalaisia, Rongbalaisia, Nepalilaisia, Totolalaisia, Raiputtia, Joharin mies, bramiini ja kaksi kristittyä alkuasukasta. Ja sitten t:ri Wilson! Mitä vastakohtia ja mikä kielten ja puheen-parren sekoitus!
Oli erittäin hupaisaa katsella miten ylpeästi kukin sääty tässä alkuasukasjoukossa katseli toistaan. Jokainen sääty aterioitsi erikseen ja lepopaikoissa paloi siellä täällä kallionkoloissa tahi muussa suojatussa paikassa yhtä monta tulta kuin oli säätyä. Omasta puolestani olin siitä mielissäni, sillä tämä erikoishenki oli minulla takeena siitä, etteivät he koskaan yhdistyisi salaliittoon minua vastaan.
Mansing-raukka hytisi vilusta. Hän ei ollut Kutissa voinut ostaa itselleen huopapeitettä eikä kenkiä, vaan oli sen sijaan käyttänyt rahansa tupakkiin. T:ri Wilson ja minä säälimme häntä. Meillä oli vielä koko ilta aikaa käytettävänämme ja niin minä otin esille Kutissa ostamani kangaskappaleen, sakset, neuloja ja lankaa ja aloimme valmistamaan vaatekertaa tuolle poloiselle. Tohtori leikkasi ja minä neuloin. Tosin en tahdo väittää, ettei ammattiräätäli olisi tehnyt ne paremmin, mutta olipa tulos meidänkin yhteistyöstämme jotenkin hyvä. Jos ei nuo uudet vaatteet niin erinomaisen hyvin sopineetkaan, olivat ne kuitenkin lämpymät ja sepä olikin pääasia. Yksi puutteellisuus niissä kumminkin oli: takkia ei saatu kiinni, kun ei meillä ollut nappeja eikä hakoja. Ei siis ollut muutu keinoa kun neuloa takki kiinni miehen päälle. Näin ollen ei hän voinut riisua yltään, joka epäilemättä oli haitallista, mutta sen sijaan oli takki siten lämpimämpi ja Mansing oli siihen täysin tyytyväinen.
Seuraavana aamuna lähdimme. Molemmin puolin kohosi korkeita vuoria ja me seurasimme Kutia, joka täällä juoksee lännestä itään. 4,135 m. korkeudessa kuljimme Bitroguare-joen yli. Kutin toisella puolen kohosi korkeita pystysuoria kallioita. Nämät olivat vaaleanpunaista vuorilajia, jossa oli sinisiä, vaakasuoria kerroksia ja näitten takaa yleni rivi sangen teräviä huippuja.
Kaikkialla saattoi huomata jään vaikutusta kalliopintaan. Alempana tapasimme suuret alat kiviä ja kallionlohkareita, joita jää oli kuljettanut korkeammilta vuorenrinteiltä ja muutamin paikoin myös santaharjujakin. Meidän vasemmalla puolellamme kohosi jättiläissuuruinen kivimuuri, joka oli ihan luonnollisen linnoituksen näköinen. Jatkoimme matkaamme 320° suuntaan ja 4,130 4,250 m. ylängöillä, kahlasimme Kutin kolmen sivuhaaran yli ja jouduimme vuolaalle ja syvälle virralle, jonka yli suurella vaivalla pääsimme. Oli päivällisaika, ja virta, joka yhä sai lisävettä auringonhelteessä sulavasta lumesta, paisui joka silmänräpäyksessä. Kaksi kantajistamme, jotka ensin lähetin ylitse, pääsivät keskelle virtaa, jossa vesi ulottui leukaan asti. Heidän jalkansa luiskahtivat ja he olivat joutua virran valtaan. Meidän onnistui pelastaa heidät, mutta päänsä päällä kantamat tavarat kastuivat paikoin likomärjiksi.
Muut miehet peljästyivät, kun tuli heidän vuoronsa mennä ylitse. Virta oli niin paisunut, että ainoastaan uimalla saattoi päästä sen yli, mutta tämä ei käynyt päinsä, kun oli taakka pään päällä kannettavana. Meidän täytyi sen sijaan seurata virtaa puolen penikulmaa ylöspäin, kunnes onneksemme tapasimme jääsillan, joka tosin oli vaarallinen, mutta kuljettavassa kunnossa. Tätä myöden nyt sekä ihmiset että tavarat onnellisesti pääsivät yli. Jatkoimme entiseen suuntaan pitkin Kuti-jokea yhä kulkien korkeitten, rikkinäisten vuorten välissä sekä aaltoilevan tasangon yli. Vaikka me nyt olimme verrattain korkealla ylängöllä, ympäröi meitä kuitenkin punaiset, sinipunervat, valkoiset ja keltaiset kukat, jotka antoivat maisemalle alati vaihtelevan väriloisteen.
Pienen, 4,374 m. korkean solan kohdalla jakautui polku kahtaalle: toinen vei Jolinkan yli Darmaan, 360° suuntaan, toinen Lebung-solan yli Dholi-virralle, muutama kilom. Khumlingin eteläpuolella. Tämä on tosiaan vaan kuttujen polku sekä erinomaisen vaikea ja väsyttävä kaikkina muina vuoden aikoina paitsi Elokuussa, jolloin on vaan vähän lunta.
Nyt oli kuljettava yli Jolinka-joen, joka alkaa Lebungeli Jolinka-solan itäpuoliselta jääkentältä. Jättiläismäinen Daku, joka aina oli valmis auttamaan, nosti minut köykäisesti kuin höyhenen selkäänsä ja kantoi minut ynnä tavarataakkansa yhtaikaa joen yli, niin ettei jääkylmä vesi ulottunut korkeammalle kuin vyötäröihin asti, mutta itse hän oli leukaan asti vedessä. Kuti tekee nyt mutkan 3300 suuntaan. Käyden pieniä alastomia kukkuloita ylös ja alas sekä pitkin korkeitten vuorten juurella, nousimme 4,450 m. korkeuteen. Täällä oli vasemmalla puolella pieni, soma järvi, noin 150 m. pitkä ja 120 m. leveä.
Tämä järvi, johon läheiset korkeat lumihuiput kuvastuvat ikäänkuin hopeaiseen peiliin, laskee vetensä lyhyen, melkein pystysuoraan syöksyvän virran kautta Kutiin. Sivuutettuamme tämän järven, jouduimme heti toiselle pienelle vedelle, jonka lähellä näimme kolmetoista kiviröykkiötä eli kivipylvästä, niitten Tiibettiläisten tai Shokalaisten rakentamia, jotka kesäisin kulkevat tätä solaa. Samallaisen röykkiön huomasimme myös eräällä korkealla kalliolla, joka kohosi isommasta järvestä.
Vaikka päivä oli laskemassa vuorten taakse lännessä, jatkoimme kuitenkin matkaamme ehtiäksemme niin kauvas kuin suinkin ikuista lunta kohti. Kuljimme yhtä mittaa aaltoilevaa maata, eikä matkamme suinkaan olisi ollut vaikea eikä raskas, jos ei meidän olisi täytynyt kahlata tiellämme sattuvien jääkylmien ja vuolaitten virtojen yli. Olimme tuskin ehtineet kahlaamisen jälestä lämmetä, kun meidän jo taas oli astuminen seuraavaan järveen, niin että me lopuksi kävimme ihan kylmänkankeiksi. Kantajat olivat pitkään päivämatkaan niin tyytymättömät, että olivat ryhtyä kapinaan, kun en sallinut heidän pysähtyä erääseen paikkaan, josta he keskenään olivat suostuneet, vaan käskin heidän mennä etiäpäin.
Joitakuita kilometriä tästä paikasta aukeni eteemme suuri tasanko, kivi- ja sorapintainen, joka nähtävästi oli vanhaa järvenpohjaa ja yli 4,500 m. korkeudessa. Tuo tavaton kivi ja sorapaljous oli arvattavasti kulkenut jäätikkö virran muassa ja kohottanut laakson pohjaa, siksi että vesi sieltä oli virrannut Kuti-jokeen. Virta oli siitä muodostanut 12 haaraisen suistamon, jotka lopulta yhtyivät yhdeksi laskiessaan Kutiin. Me menimme leveimmän haaran ylitse, sillä arvasimme sen olevan matalimman. Kerran kuitenkin sain vielä riisua ja astua jääkylmään veteen, joka tuli suoraan jääkentiltä; lämpömittari osoitti vähäsen yli 0:n. Päivä oli laskenut ja tuuli oli tuima. Alinomaisesta astumisesta kylmässä vedessä olivat jalkani niin kontassa, että töin tuskin saatoin seisoa. Yhtämittainen käyminen terävillä kivillä veden alla teki kovasti kipeätä jalkoihin ja koko ruumiiseen. Mutta hetken päästä jalat kangistuivat, niin että vaikka jalan alusta ja varpaat joka askeleella veristyivät, en kuitenkaan tuntenut varsinaista tuskaa ennenkuin olin kulkenut kuuden jokihaaran poikki. Sitten en enään pysynyt pystyssä ja päästyäni töin tuskin pois vedestä, hieroin armottomasti jalkojani, kunnes ne vähitellen ja kovasti kirvelien taas rupesivat antamaan elonmerkkiä.
On kummallista kuinka pienikin hullunkurisuus tuollaisessa tilaisuudessa saattaisi tuottaa kevennystä ja lievitystä. Jos joku itse olematta muassa olisi katsellut meidän kamalaa retkeämme tässä tavattomassa suistamossa, olisi hän saanut nähdä paljonkin hullunkurista. Meidän kaikkien kasvot olivat varmaan niin muikeat, että se tosiaan olisi naurattanut. Jalkineet selässä me kipusimme, kapusimme ja mulikoimme vihertävässä vedessä. Silloin tällöin käpertyi joku jalat palelluksissa ja itse avutonna jollekin keitaalle, kunnes kaikki olimme kokonaan kykenemättömiä. Ja nyt olimme vasta suistamon puolitiessä.
Mutta surkeasta tilastamme ja jalkojemme haavoista huolimatta muuttuivat mieheni yhtäkkiä ystävällisiksi ja iloisiksi, vaikka äsken olivat niin pahalla päällä, kun minä heidän toivomuksiansa vastustin. Aloin nim. laskea leikkiä meidän pulmallisesta tilastamme, jossa he ja minä olimme ihan yhtäläisessä pälkähässä. Hirveästi hierottuamme onnistui meidän lopulta kutakuinkin saada veri liikkeelle jähmettyneissä jäsenissämme ja niin ryhdyimme rientämään kuuden seuraavan suistamohaaran poikki. Toista tuntia tallattuamme vetistä polkua, saimme vihdoinkin vetää kengät jalkaamme ja mieluinen tunne siitä, että olimme vaikeuksia voittaneet, valtasi meidät. En koskaan unhota kuinka sanomattoman suloiselta tuntui jääkylmien jalkakylpyjen perästä saada vetää kuivat sukat sääriinsä.
Leiriydyimme pieneen tuulensuojaiseen laaksoon ison tasangon luoteispuolella. Korkeus noin 4,581 m. Lämpömittari alin 24°, ylin 51°.
— — Suurimpia hankaluuksia näin korkeilla paikoilla matkustaessa on polttopuiden puute. Ei puuta, ei pensasta ollut missään liki leiriämme. Kaikkialla on vaan autiota ja tyhjää. Miehet riensivät eri haaroille hakemaan poltinaineita ja he toivat tullessaan kuivanutta jaakin-, ponin- ja lampaanlantaa poltinaineeksi. Ei ollut mikään helppo asia saada tämä syttymään. Kulutimme toisen tulitikkulaatikon toisensa perästä ja saimme puhaltaa minkä keuhkoista lähti, ennenkuin saimme pienen tuumankorkuisen liekin nousemaan. Tällä tuli tuiteruisella me sitten koetimme keittää ruokaamme ja vettä, mikä toimi oli sangen kärsivällisyyttä koettelevaa tämmöisessä korkeudessa. Ruoka ei ollutkaan tänä iltana niin hyvää kuin tavallisesti, eikä kokille kunniaksi, sillä se oli melkein puoleksi raakaa.
Yö oli tavattoman kylmä ja satoi runsaasti lunta. Aamulla noustessamme oli noin 60 sent. vahvuiselta lunta, ja se kimalteli niin, että silmiä häikäisi. Nimiä huudettaessa kaipasimme Mansingia. Emme nähneet häntä leirissä illalla ja miestä, jonka olin lähettänyt etsimään häntä, ei kuulunut. Pelkäsin tuon sairasraukan jääneen noihin vaarallisiin virtoihin ja olin sitäpaitsi levoton kalliista tavaroistamme, joita hän kantoi. Hänellä oli mm. paitsi jauhoja, pippuria ja suolaa, myös koko joukko voita. Jos ne olisivatkin säilyneet, oli hän varmaankin suojan ja tulen puutteessa itse kauheasti kärsinyt vilua. Hakiamies, Bijesing, oli ottanut huopapeittoja mukaansa siltä varalta, etteivät ehtisi takaisin leiriin ennen yötä.
Päivä oli jo aikoja sitte noussut, kun kaukoputkellani näin molempien miesten tulevan leiriä kohti. Noin tuntia sen jälestä he saapuivat. Mansing oli tavattu muutama kilom. täältä sikeässä unessa, vieressänsä tyhjä voiastia, jonka sisällyksen hän oli poskeensa pistänyt. Tämä keksintö herätti suurta suuttumusta leirissä. Alkuasukkaat pitävät yleensä rasvasta ja varsinkin voista lämmittävänä ravintoaineena, kulkiessaan korkeista solista. Mansingin raivostuneet kumppanit alkoivatkin käyttää nyrkkivaltaa häntä kohtaan ja ainoastaan suurella vaivalla sain hänet pelastetuksi heidän kynsistään. Estääkseni Mansingin uudistamasta tätä temppua, ei hän tästälähin saanut ruokatavaroita kantaakseen, vaan sen sijaan raskaan taakan valokuvauskapineita, jotka varmaankaan eivät veisi häntä kiusaukseen.
Ennen lähtöä otin tavallisen kylmän kylpyni virrassa ja hieroin sitten ruumistani lumella. Tämä oli hyvin vahvistavaa ja virkistävää; vaikka minulla oli ohuet vaatteet, tunsin vähän päästä suloisen lämmön leviävän kauttaaltansa koko olentooni.
Seuraavana aamuna ennen lähtöämme lähestyi muutamia Tiibettiläisiä suuren lammaslauman kanssa, ehkä noin 600 lammasta. Kun minun tiibettiläinen telttani oli vielä pystyssä, olivat he arvelleet kohtaavansa maamiehiänsä ja tulivat sentähden meitä kohti. He hämmästyivät senvuoksi suuresti nähdessään t:ri Wilsonin ja minun. He ottivat sentähden kiireesti päästänsä nahkalakkinsa, laskivat ne maahan ja nykäyttivät koko ruumistansa, kumartaen meille niin nopealla liikkeellä kuin jos jokin jänne olisi yhtäkkiä pannut heidän päänsä ja säärensä nuken tavoin liikkeeseen. He pistivät koko kielensä ulos suustansa ja pitivät ne siten siksi kun minä käskin heidän vetämään kielen suuhunsa, sillä halusin heitä vähän kysellä. Tämä äkkinäinen kohtaamisemme oli säikäyttänyt heidät niin, että he vapisivat kuin haavanlehdet. Ilmoitettuaan minulle mitä itsekin tiesivät, ostin heiltä muutamia lihavia lampaita. Makson saatuansa pistivät taas kielet pitkälle suusta ulos, sanoivat "salaam'insa" ja menivät tiehensä.
Miehillä oli nyt täysi työ pidellessään äsken ostetuita lampaita lippaamasta entisten kumppaniensa perässä karkuun. Alkumatkassa oli näistä paljon vaivaa ja niitä täytyi ison matkaa melkein laahata perässänsä. Kahi oli saanut osaksensa vahvan ja äksyn jaaran, joka oli luvattu miehille päivälliseksi, jos tänäpänä taivaltaisivat vähän pitemmälle, mutta hänen ei käynyt paremmin kuin että tämä vanki vapautti itsensä Kaliin köydestä ja laukkasi päinvastaiseen suuntaan.
Mutta, niinkuin tietty, juoksu näin korkeilla harjuilla on inhimilliselle olennolle sangen vaivalloista, sillä kovin ohut ilma tahtoo tukehduttaa. Kahi tointui pian hämmennyksistään ja lähti karkuria takaa ajamaan. Kumppaniensa kehotushuudoista yltyneenä hän kilpajuoksussa saavuttikin pakolaisen ja tarttui sen häntään kiinni, joka temppu on kyllä helposti sanottu, mutta ei niinkään helposti tehty, sillä tiibettiläiset lampaat ovat hyvin typpöhäntäisiä. Kahi kaatui uupuneena, mutta piti sittenkin kaksin käsin kiinni pässin saparosta, kunnes kumppanit huolestuneina päivällisestään, ehtivät avuksi, heittivät nuoran ukulin sarviin ja niin laahasivat sen leiriin. Tämä oli yksi niitä pikku harmillisuuksia, joita saimme kestää melkein kaiken matkaa. Niin jokapäiväisiltä kuin tämmöiset tuntunevatkin, olivat ne kuitenkin meille matkalla kiusallisia.
Pikkumäkistä rinnettä myöden nousimme hitaasti noin 4,500 m. korkuiseen solaan, kuljimme sen jälkeen suuren tasangon poikki länttä kohden, seuraten Kutia ja sen korkeita lumivuoria. Lumiraja oli nyt 4,750 m. korkeudessa. Tämän rajaviivan alapuolella sulaa lumi joka päivä, paitsi muutamissa harvoissa varjopaikoissa. Punaisia ja valkoisia kukkia oli siellä täällä, vaikkei enää niin paljon kuin alempana, näin myös monta paria pieniä mustia ja valkoisia perhosia päämme päällä liitelevän. (Samallaisia perhosia oli vielä korkeammillakin paikoilla Tiibetissä.)
Hetken päästä saimme kahlata taas jääkylmän virran poikki, kuljimme sitten parin pienen järven rantaa pitkin ja kahlasimme vieläkin kolmen niin syvän vuorivirran ylitse, että vesi ulottui rintaan asti. Sen jälkeen samoelimme niin hyvin kuin kykenimme suuren kentän poikki, joka oli täynnä kiviä ja kallionkappaleita, ne lienevät olleet raudansekaisia, sillä kompassini näyttivät näillä paikoilla aina väärin.
Muuan ympyriäinen paasikivi toisen päällä ilmoitettiin ihmeeksi. Vanha taru muka kertoo, että vuosisatoja sitten joku Shokalainen tätä tietä kulkiessaan oli levännyt tuon kiven vieressä ja leiponut siinä syötävää itselleen, kun hän ihmeeksensä huomasi, että taikina nousi liian tavattomasti, leivos levisi aivan äärettömästi ja muuttui sen jälkeen kivikovaksi kalliopaadeksi. Usean askeleen päässä tästä kivestä oli toinen ihme: suuren suuri kivettynyt ihmiskäsi, arvattavasti yllämainitun leipurin käsi, hän kun näet leivottuaan oli laskenut kätensä kivelle, jossa käsi oli sitten kivettynyt ja kymmenkertaiseksi kasvanut. Mielenvoimaani jännittämällä saatoin minäkin lopulta kuvitella tuota kiveä ihmiskäden muotoiseksi, vaikken sitä tavallisella havainnoilla siksi saanut.
Kilometrittäin oli nyt kivikenttää käytävänämme, sitten kahdeksanhaarainen virran suistamo, teräväkivinen vanha järven pohja ja vihdoin suureksi iloksemme tasainen ruohotanner, äärettömäksi virkistykseksi rääkätyille jaloillemme.
Täällä virtasi Kuti suuren kuivuneen suvannon halki, joka sekin, samoinkuin edellisen yön leiripaikkamme, näytti olevan vanhaa järven pohjaa, pystysuorat, korkeat valinnaiset kalliot vasemmalla puolellaan. Etäämmällä, luodetta kohden, oli tämä alho leveämpi ja Kuti kääntyi sitä suuntaa tehden ison mutkan, kunnes idästä tuleva Mangshan-joki siihen yhtyi. Kahlatessamme näiden molempien virtojen monien lanojen poikki, saimme uudelleen kokea kaikki eilisen päivän vaikeudet vielä enennetyssä määrässä. Vesi tuntui kylmemmältä kuin ennen ja jalkamme olivat sangen surkeassa tilassa, kun aina täytyi käydämme avojaloin. Päätä kivistäen ja jäsenet jähmetyksissä pyrimme eteen päin vuoroin vedessä ja maalla, alinomaa sotkien teräviä kiviä kylmässä vedessä. Palata oli mahdoton, ja tätä viheliäisyyttä täytyi kestää päivämatkamme päähän asti. Viimeinkin pääsimme sopivalle leiripaikalle korkean vuoriharjun pohjoisella juurella Mangshan pohjoisella rannalla. Vastapäätämme oli nyt vielä viimeinen esteemme: Himalaijan mahtava vuoriselänne. Sittenkun siitä olisimme päässeet, olisimme tuolla korkealla Tiibetin tasangolla, jota niin sattuvasti on sanottu "Maailman katoksi".
KOLMASTOISTA LUKU.
Vakoojan palaus. — Tiedustelu. — Mangshan-jäätikkö. — Tohtorin kärsimiset. — Kahi kykenemätön. — Kamala näky. — Pyörrytys. — Pahimmasta pulasta päästy. — Alaspäin astunta.
Kutista olin lähettänyt väkevän ja vahvan, Nattu-nimisen, shokalaismiehen tiedustelemaan, pääsisikö Himalaijan ylitse Mangshan-solasta. Siinä tapauksessa saataisiin tunkeutua ruoviston lävitse monta päivämatkaa Tiibettiin, ilman että meitä huomattaisiin. Jong Pen Taklakotista oli, niin kerrottiin, asettanut vartiaväkeä Lippu-solaan estämään meitä menemästä sitä tietä, mutta täten me tuon paikan kiertäisimme ja ehtisimme pitkälle Tiibettiin, ennenkuin hän tietäisikään, missä me olimme.
Nattu tuli leiriin lähes samaan aikaan kuin mekin ja hänellä oli paljon surullista kerrottavana. Hän oli mennyt puolitiehen Himalaijan rinnettä ylös. Lunta oli paljon ja hän oli löytänyt suuria ja leveitä railoja jäässä. Lumenvyörymä oli ollut vähällä haudata hänet allensa. Sitä oli hän pitänyt pahana enteenä ja oli sen vuoksi kääntynyt kesken aikaansa takaisin käymättä huipulla. Hän oli pelästyneen ja nääntyväisen näköinen ja julisti aivan mahdottomaksi pääsyn sitä tietä myöden. Hänen pöyristyttävät kertomuksensa olivat onnettomuudeksemme vaikuttaneet masentavaisesti miehiini. Pakkanen, raskaat taakat kannettavina tämmöisessä korkeudessa mitä vaikeakulkuisimmilla teillä ja nuo kamalat virrat ylimentävä — kaikki nämä yhteensä vaikuttivat, että kantajani kävivät sangen alakuloisiksi ajatellessaan uusia vastaisia vaivoja. Vielä vaikeammalta tuntui heistä olo, kun sanoin, etten usko Nattua ja että menen itse omin silmin näkemään.
Tämä oli vähää ennen auringon laskua kello ½ 5 aikaan i.p. Oli kuutamoaika. Olin tänään astunut toista penikulmaa, joka näin suuressa korkeudessa on verrattain pitkä matka. Jalan aluset olivat tosin arat ja haavoissa, mutta en muuten ollut väsyksissä. Leirimme oli 4,794,50 metrin korkeudessa, joka on joksikin ylhäinen paikka, kun muistaa, että Euroopan korkein kukkula on 4,683 metriä. T:ri Wilson sanoi vakaan aikomuksensa olevan tulla mukaan, samaa sanoivat Kalu Ram ja eräs rongba-mies; vielä saatiin Bijesing liittymään seuraamme, ja niin oli pieni tarkastusjoukkomme täysilukuinen. Khanden Sing, ainoa seuralaiseni, johon todella saatoin luottaa, jätettiin leiriin päälliköksi minun poissa ollessani, ja hän sai ankaran käskyn viipymättä rangaista jokaista, joka yritti kääntyä takaisin.
Heti kun olimme saapuneet leiripaikalle lähdimme matkalle seuraten Mangshanin uomaa ylöspäin. Joki on tässä kohden korkean kallioseinän välissä likistyksissä; eteläinen kallioseinä kulkee 100°, pohjoinen 130° kompassisuuntaan ja ne yhtyvät Mangshan-jäätiköllä moniaita kilometriä itäkaakkoiseen suuntaan leiristämme. Polkua ei ollut ja matkamme oli erittäin hankala ja vaivalloinen suuria ja liukkaita kiviä myöten, jossa jalat alinomaa nyrjähtyivät ja haavoittuivat.
Seuralapsiini ei näyttänyt olevan paljon luottamista ja he saattoivat minä päivänä hyvänsä tehdä kapinan. Olin sentähden tarkoin varonut jättämästä leiriin sitä hopiarupien paljoutta (800), jotka aina kannoin päälläni, takkiini neulottuina. Minulla oli sitä paitsi kannettavana pyssyni, kaksi kompassia (särmikäs ja loistava), kaukoputki, kaksi aneroidia, kronometri, taskukello sekä neljättäkymmentä patroonaa. Nämät kaikki painoivat aikalailla ja taaskin toteutui vanha sananlasku: "naula on kun ottaa, leiviskä kun laskee". Mutta kaikkeen tottuu. Muutamien päivien perästä ei minulla tästä taakasta ollut sanottavan paljon haittaa huikeissani. Ja näissä tamineissa kävin aina ollakseni valmis, jos mieheni kapinoitsisivat tai jättäisivät minut.
Me menimme ylös ja alas kumpuja myöten, astuskellen niissä lukemattomissa uomissa, joita lumi ja jää vuosisatojen vieriessä oli uurtanut kiviryhmien väliin. Siinä missä molemmat rantaharjut yhtyivät, aukeni eteemme Mangshan-jäätikön mahtavat, vihertävät penkereet, lumikenttien ympäröiminä, jotka valkeina vöinä kiertelivät vuorten kamaralle. Huiput olivat pilvien peitossa. Kirkkaassa alppijäässä näkyi pystysuoria pintoja varsinkin jäätikön alaosassa, jossa se laajalta oli ikäänkuin suurimoinen.
Kun jäätiköllä oli paksulta äsken satanutta lunta ja kun ei minullakaan liikaa aikaa ollut, en ehtinyt tutkia jäätikön liikkeitä myöhempinä aikoina. Päättäen kulkemistamme kiviseuduista ja moreenimaisista kummuista, joita jäätikön äärillä oli yhä useampia, näyttää jäätikkö vetäytyneen melkoisen paljon taaksepäin. Kalliot ja kivet olivat liukkaat ja kiiltävät kuin puleeratut, varmaankin jään hankauksista, ja somerikko täynnä lukemattomia lanoja, nekin epäilemättä liikkuvaisen jään jättiläispainon työtä ja lumipurojen koverrusta kesäkuukausina. Pohjoisen rantaharjun äyräissä ei näkynyt jään vaikutuksen jälkiä, eteläharjussa ne sitävastoin olivat hyvinkin selvät. Arvattavasti olivat myös ne suuret järvien pohjat, joiden halki matkallamme Kutista olimme kulkeneet, ainoastaan säiliöitä, joita tulvakerrokset olivat muodostaneet muinaisista moreeniharjuista.
— —
Mangshan-virta alkaa jäätiköltä (5,280 metr.), se jäi meistä oikealle, kun me käännyimme pohjoista päin ja aloimme nousta solaa kohden. Silmäily vuorenrinteelle edessämme olisi nähtävästi ollut kyllin pätevä pidättämään meitä menemästä ylöspäin, jos olisi ollut vara valita. Lumikin oli niin löyhää, että tuon tuostakin vajosimme aina vyötäisiin asti. Paikoittain oli paljastakin vuorta näkyvissä, mutta se oli rapamaista kiveä hajoomistilassa, eikä siinä ollut kulku sen parempaa. Väsymys tahtoi väkisinkin voittaa meidät. Astuttuamme viisi kuusi askelta irtonaisessa somerikossa, liu’uimme useasti takaisin lähtöpisteeseemme saakka vieriävää kiviromua seuralaisinamme.
5,640 metrin korkeudessa saimme astua pitkän matkan höllässä lumessa, jonka alla oli syvärailoinen ja halkioinen jääkenttä. Tässä täytyi liikkua sangen varovasti, kun lisäksi valonamme oli vain kuu. Ylempänä kuitenkin jään raot loppuivat. Mutta nyt rupesi tuntumaan kummallinen raukeus, jota en koskaan ennen ollut tuntenut. Auringon laskussa laski lämpömittari muutamissa minuuteissa 40°, ja tämä äkkinäinen ilmanvaihdos näytti koskevan meihin kaikkiin. Jatkoimme kuitenkin matkaa muut paitsi Bijesing, jonka kimppuun vuoritauti niin tuimasti ja yhtäkkiä hyökkäsi, että hän ei jaksanut kävellä enempää. T:rikin, tukeva ja vahva mies, oli hyvin ramaantunut. Hän sanoi säärensä olevan raskaat kuin lyijypalat ja ne tuntuivat hänestä painavan toista tonnia kumpikin.
Koko tahdon voima tarvittiin säärien liikkeellä pitämiseen. Vaikka hän oli varsin näännyksissä ja kukoi henkeänsä, ei hän antanut perää, vaan hampaat yhdessä hykersi yhä ylemmäksi. Päästyämme 6,088 metrin korkeuteen, sai hän semmoisen huimauksen ja voimattomuuden kohtauksen, ettei jaksanut enää edemmäksi astua.
Kahi, rongba-mies ja minä menimme etiäpäin, mutta mekin jo voimme pahoin. Kahi valitti päätänsä pakottavan ohimoilta ja korvansa kohisevan. Hänkin oli kovin hengästyksissä, käveli horjuen ja näytti kaatuvan millä hetkellä hyvänsä. 6,237 metrin korkeudessa hän kaatuikin pitkin pituuttansa hangelle, nukkui heti, hengitti raskaasti ja hoornasi kuin mörkö. Hieroin hänen jääkylmiä käsiään ja jalkojansa. Enemmän kuitenkin olin huolissaan hänen sydämmensä säännöttömästä tykyttämisestä. Minä kiedoin hänet huopaani ja sadetakkiini parhaani mukaan ja huusin tohtorille, että aioin mennä niin korkealle kuin vaan pääsisin, ilmoitin hänelle myös Kaliin tilan ja että meitä nyt oli vielä kaksi huipulle kiipeejää.
Sakea sumu kätki meidät nyt vaippaansa ja se vaan lisäsi vastuksiamme. Nousu kävi yhä vaivalloisemmaksi. Keuhkot tuntuivat aivan kuin kutistuvan kokoon. Suonet tykyttivät ja sydän löi kovasti ikäänkuin paukahtaisi se pois ruumiista. Meitä väsytti ja nukutti hirveästi, mutta siinä tilassa pääsimme lopulta sittenkin huipulle. Suurta tyydytystä kyllä tuotti se, että olimme tunkeutuneet niin tavattoman korkealle, mutta aikaa olin jo selvillä siitä, etten minä miehineni tältä kohtaa kuinkaan pääsisi ylitse Tiibetin puolelle. Kun sumu oli haihtunut, saimme myös nähdä, että lunta oli Himalaija-harjun pohjoispuolella vielä enemmän kuin eteläpuolella. Vaikka olin väsymyksestä nääntymäisilläni, koin kuitenkin merkitä havaintoni. Korkeus oli 6,534 metriä, kello 11 a.p., kova ja pureva koillistuuli. Lämpömittari oli unohtunut Kaliin taskuun, joten en tiedä astemäärää, mutta kovin oli kylmä. Tähdet tuikkivat erinomaisen loistavasti ja kuu valaisi kirkkaasti ympäristöäni, joka oli äärettömän autio, mutta silti sanomattoman viehättävä. Jalkaini alla etelässä näkyi lumisia vuoriryhmiä, lounaassa ja luoteessa kohosi vielä korkeampia huippuja kuin se missä minä seisoin. Pohjoisessa levisi silmien eteen tuo rajaton, yksitoikkoinen Tiibetin vuorimaa, ikäänkuin aaltoilevia harjanteita sikin sokin, ja niiden takana siinsi kaukana korkea vuorijono lumihuippuineen. Lunta ei ollut likittyvillä juuri muualla kuin sen harjanteen pohjoispuolella, jossa minä olin, sekä yli ympäri korkeimmilla kukkuloilla.
Olin tuskin ehtinyt tarkastaa tätä suuremmoista näköalaa jokapuolelta ja ihmetellä täällä uinuvan luonnon suuruutta, kun sumu samassa peitti taas koko seudun ja hirvittävän suuri haamu näytti siitä lähtevän liikkeelle. Se oli erään valopiirin keskellä — pitkä, tumma olemus tavattomassa sumuvaipassa. Näkemys oli huumaava, ja kului moniaita silmänräpäyksiä, ennenkuin pääsin selville, että tuo pörö oli minun oman olentoni varjon heijastus sumuun, vaikka muodottomasti isontuneena, ja että minä itse seisoin kuun kaaren keskipisteessä tarkastellen sumuun sädehtinyttä kuvaani. Kun minä liikutin käsiäni, päätäni tai muuta ruumistani, teki kummitus aivan samoin. Minua huvitti muutella asentoa saadakseni aaveen tekemään samalla tavoin, niinkuin lapsi ollessaan ensi kertaa peilin edessä.
Rongba-kumppanini oli kokonaan näännyksissä kaatunut vuorelle, ja minäkin keuhkojeni painon sorrosta vaivuin väkisin lumelle enkä enää voinut pysyä pystyssä. Hampaamme helisivät kylmästä ja saadaksemme vähänkin lämmintä, kiedoimme itsemme samaan huopapeittoon. Meitä kumpaakin nukutti kauheasti aivan kuin olisimme opiumia ottaneet. Taistelin unta vastaan hyvin tietäen, että jos silmäni kerran umpeen menisivät, ne tuskin koskaan enään aukeneisivat. Huusin kumppanilleni: hän oli nukuksissa kuin kivi. Jännitin viimeisenkin elinvoimani pysyäkseni hereillä. Tuuli oli tuima ja läpitunkeva ja puhalsi kihisevästi. Kuinka selvästi vieläkin kuulen korvissani tuon kihinän! Se tuntui kuolon kuiskaukselta.
Rongba-mies makasi kokoon kyyristyneenä helisevin hampain ja valitteli. Hänen ruumiinsa vavahteli suonenvedontapaisesti, josta päättäen tuskansa oli suuri. Minä käärin hänen yksin huopapeittoon, se kun muutenkin oli pieni kahdelle. Hän makasi mutkassa, leuka polvia vastaan. Tämä vähäpätöinen voimanponnistus vei minulta viimeisenkin vastustuskyvyn luontoa ja unta vastaan. Kaaduin selälleni hangelle, tirkistelin tähtiä ja näköni himmeni ja sammui.
Kuinka kauvan tätä puoliksi itsetietoista tilaa kesti, en tiedä.
"Jumalani, kuinka kauheata! Tohtori! Kahi!" koin huutaa, mutta sanat takertuivat suuhuni. Oliko tämä totta, mitä näin? Molemmat miehet makasivat kankeina kuin jäätyneet, liikkumattomina kuin jääpatsaat äärettömällä lumiliinalla käytettyinä. Olin yrittävinäni nostaa heitä pystyyn, mutta he olivat kuolon kankeat. Polvillani heidän vieressänsä huusin heidän nimeänsä ja koetin kaikin tavoin herättää heitä henkiin.
Epätoivoisena käännyin katsomaan Bijesingiä, mutta tunsin samalla elinvoimani hyytyvän ja jäätyvän. Oli kuin ympärilleni olisi vedetty läpinäkyvä jääpeite, joka kiristi yhä likemmin ja likemmin. Helppo oli huomata, että minä hyvin pian muuttuisin jäämöhkäleeksi samoin kuin molemmat kumppanini. Käteni ja jalkani jo olivat muuttuneet. Mutta samassa kun kauhistuin niin hirveätä kuolemaa, tunsin sanomatonta väsymystä ja puutumista, joka ei ensinkään ollut epämieluista. Osasin vähän vielä ajatella ja oudoksua. Täytyisikö nyt näin pala palalta menehtyä ja tuskaa tuntematta kuolla, vai voisinko vielä ponnistaa viimeisen kerran henkeni edestä? Jää tuntui yhä lähemmin likistävän minua. Olin tukehtua.
Hankin huutaa, koetin karkoittaa painon rinnastani, yritin vielä kerran päästä pystyyn, mutta silloin oli kaikki poissa: tohtori, Kahi, läpinäkyvä jääpeite. Ei mitään jälellä. Kaikki oli ollut unta!
Vihdoinkin voin saada silmäni auki. Niitä kirveli kuin olisi neuloilla pistelty. Satoi lunta. Sormeni ja sääreni olivat kankeat ja kontassa. Olin tuskin päässyt ilkeästä painajaisestani, kun heti älysin, että meidän täytyy mitä kiireimmin päästä alempiin seutuihin. Olin kokonaan äsken sataneen lumen peitossa. Otsalleni karttunut kylmä lumen paino kaiketi olikin tuon häijyn unennäön vaikuttanut, mutta yhtä luultavaa on myös, että ellei tuo kamottava uni olisi väsyneitä hermojani täristyttänyt, en kenties olisi koskaan herännyt.
Vaivalla pääsin pystyyn ja ankarasti hieroen jalkojani sain ne liikuntakäskyjä tottelemaan. Herätin rongba-miehen, hieroin häntäkin, siksi että hän kykeni liikkumaan ja niin lähdimme alaspäin.
Vuorille nouseminen on epäilemättä hupaista, mutta saattaako sitä verrata vuorilta laskemisen hauskuuteen? Alaspäin oli matka vaarallista, vaan ei väsyttävää. Kun luisu oli kovin jyrkkää, harpimme jättiläisaskelin lumen poikki, ja kun tulimme luistaville somerikoille, syöksimme 4-5 metriä kullakin askeleella alaspäin, kiviä ja kivien jyminää seuranamme.
"Kuule! Mitä se on?" sanoin kumppanilleni.
Odotimme ja kuuntelimme käsi korvalla. Lunta satoi yhä.
"Ao, ao, ao! faldi ao! Tunika hatte? Tulkaa, tulkaa, tulkaa pian! Missä olette?" kuului heikko ääni alhaalta.
Me kiirehdimme. Ja kun emme oikein voineet tarkastaa jalkojemme toimia, oli menomme liiankin nopeata. Nyt lakkasi lumisade, mutta sen sijaan tuli sumu niin sakea, että tunkeutui ytimiin asti. Tohtorin hätähuutoja kohden, sillä hän se oli, me nyt laskimme. Huudot kävivät yhä selvemmäksi ja suureksi ilokseni sain pian nähdä tohtori Wilsonin kasvoista kasvoihin, hän oli kyllä hengissä, mutta aivan avuttomassa tilassa ja valitti vaan sääriänsä lyijyraskaiksi. Hädissään oli hän jo kauvan huutanut meitä ja kun ei vastausta kuulunut, oli hän käynyt kovin levottomaksi, varsinkin kun hän itse ei kyennyt lähtemään avuksi meille, jotka hän jo luuli olevan menneitä miehiä.
Haimme ja löysimme myös Kaliin. Peitossaan ja minun sadetakissani oli hän maannut kuin pölkky ja oli nyt aivan entisellään. Kaikin yhdessä jatkoimme nyt laskiais ahdematkaamme, ilmoitellen toisillemme kokemuksiamme ja mielialaamme.
Voimat palasivat sitä mukaa kuin tulimme taas alemmille seuduille. Nousu jäätiköltä vuoren juurella huipulle oli kestänyt puolen viidettä tuntia, ja nopea alasmatkamme, pysähdyksiä lukuunottamatta, puolen tuntia.
Samaa kivialhoa myöden sitten tulimme leiriin aikaisin aamulla. Matka leiristä huipulle ja sieltä takaisin oli n. 17 kilometriä. Koko viime vuorokautena olin siis astunut yhteensä 30 kilometriä. Viimeksi olin syönyt edellisen päivän aamuna kuuden aikaan, joten ateriain väliä sattui tällä erää osumaan n. 23 tuntia.
Miesten levottomuus leirissä oli tällä aikaa ollut suuri. He epäilivät minun enään milloinkaan palaavan, ja he rauhoittuivat, kun ilmoitin, ettemme mene Mangshan-solasta, vaan Lumpija-solasta, josta lienee helpompi pääsy. Heti tehtiin leimuava liekki jaakin lannasta, ja kun sitten oli kello 4 aikaan runsaasti aterioittu, riisiä, lihavoimiketta, khapatia y.m. vahvistavaa, ruvettiin nauttimaan hyvin ansaittua lepoa.
NELJÄSTOISTA LUKU.
Kuti-virran lähteet. — Lumpija-jäätikkö. — Pääharjun niskalla. —
Tiibetti linnunnäkemyksestä. — Mies puolijäädyksissä. — Lumpija-sola.
— Salaperäisiä jälkiä. — Ryöväriä vai vakoojiako? — Solia ja polkuja.
— Ilman poltinaineita pakkasessa. — Tasainen vuoriylänkö. — Vihdoinkin
poltin ainetta! — Kaksi salaista vakoiliaa.
Aamulla 9 jälkeen lähdimme liikkeelle. Lämpömittari osoitti 40° Fahr. teltassa; yöllä oli alin määrä ollut ulkopuolella 14°. Seurasimme Kutia pitkin vuorenjuurta 298° kompassisuuntaan. Kun kiersimme erään niemen ohitse, jossa Kuti on hyvin kapea, havaitsimme eräällä mäellä neljätoista kivipylvästä ja pyramiitia, ja näitten huipulla valkoisia kiviä sekä nuo tavalliset rukousliput. Tällä kohdalla alkaa nousu Lumpija-solaan.
Tässä yhtyy kaksi Kuti-Jangtin haaraa yhdeksi suureksi järveksi. Toinen tulee kahdesta suuresta jäätiköstä lounaassa, toinen jäätiköstä ihan solan juurella. Molempien suurien lisäjokien yhtyessä on joki ainoastaan noin 3,5 m. leveä. Tie nousi verkalleen, ensin luoteeseen ja sitten mutkassa koilliseen, kunnes me lumipeittoisella tasangolla saavuimme 5,153 m. korkeuteen.
Tähän asti olimme kulkeneet ilman erityisiä vaikeuksia tahi väsymystä. Mutta sitten olot muuttuivat. Jokainen kantaja tässä pitkässä, äänettömässä jonossa vaipui polviin jopa vyötäisiinkin asti lumeen. Oli tosiaan somaa katsella näitä kantajia, kun he liikkuivat lumikentän yli, valkoiset turpaanit kiedottuna ahvettuneitten kasvojen ympäri. Toisilla oli päässä nahkalakit, alaskäännettyine korvalippuineen, kaikilla oli pitkät lammasnahkaturkit ja pitkävartiset nahkasaappaat, monella, oli lumilasisilmät. Nähdessäni tämän pitkän, äänettömän ja vakavan joukon hengästyneenä ponnistavan yhä korkeammalle, en saattanut olla itseltäni kysymättä: montako heistä oli takaisin palaava?
Monen petollisen halkeaman vuoksi täytyi meidän liikkua sangen varovasti ja suurella vaivalla onnistui meidän päästä lähes 180 m. korkeammalle, jossa pysähdyimme jotenkin lumettomalla kalliosaarella. Sitä myöden kuin kantajat saapuivat, laskivat he kannettavansa maahan, itse istahtaen viereen. Ei kuulunut mitään mutinaa eikä tyytymätöntä sanaa kovasta työstä. Satoi lumiräntää, joka kaikki teki olon vielä ikävämmäksi. Meillä oli nyt jyrkkä rinne edessämme. Vasemmalla puolella oli jäätikkö, joka äkkijyrkkänä kohosi noin 180 m. korkeuteen. Samoin kuin Mangshanjäätikkö levisi tämäkin aivan vaakasuorina, vyömäisinä jääkerroksina, jotka olivat kirkkaat ja läpihohtavat. Oli myös pystysuoria vihertävänvärisiä kerroksia. Jäätikön juuri, pinta ja sivut olivat täälläkin paksun lumipeiton alla.
Tohtori ja minä kävimme edellä. Innossamme eksyimme suunnasta ja kiipesimme suurella vaivalla erästä sangen jyrkkää rinnettä ylös, jossa oli paljon hölliä kiviä päällekkäin. Noin puolen tuntia ponnisteltuamme pääsimme harjun korkeimmalle kohdalle (5,695 m.), joka oli koko joukon ylempänä kuin itse sola. Neljä miestä oli seurannut meitä. Toiset, joille nyt annoimme merkkiä, olivat menneet lännempää pitkin jäätikön reunaa.
Koillinen tuuli oli pureva ja pakkanen hirveä. Suuren kallion kyljessä saimme suojaa ja saatoimme kaukoputkella siitä nähdä Tiibetin vuorimaan edessämme. Tästä kotkan pesästä oli meillä mitä komein näköala. Tiibetin puoleinen Himalaija oli tavattoman lumen peitossa, samoinkuin sekin alempi vuoriselänne, joka ihan edessämme kulki melkein yhtäsuuntaisena meidän harjumme kanssa. Noin 600 metriä alempana näiden molempien vuorijonojen välissä juoksi kivilaaksossa se joki, joka sittemmin saa nimen Darmaeli Lumpija-Jangti. Etäällä erotimme suuren vuoritasangon, joka ikäänkuin mahtava rautatienvalli kohosi lähes 2,400 m. korkeuteen joen yläpuolella ja joka ulottui penikulmittain poispäin. Kaukana pohjoisessa siinsi lumiharjainen vuorijono, arvattavasti Gangri-harju Kelas-huippuineen.
Eräs miehistäni, kristitty nimeltä Rubso, oli saanut kouristuksia ja oli nyt aivan näännyksissä väsymyksestä ja pakkasesta. Hampaat helisten, kasvot väännyksissä ja iho kalmankalpeana makasi hän nyt aivan tainnoksissa. Silmät olivat sammuneet ja hän näytti kokonaan typertyneeltä. Me kannoimme hänet kiireesti kalliosuojaan ja hieroimme ankarasti saadaksemme veren liikkeeseen. Yli puolentoista tuntia puuhattua hänen hyväksensä, rupesi hän näyttämään elon merkkejä ja jaksoi taluttamalla vähitellen ruveta liikkumaan.
Kun me olimme, niinkuin jo on sanottu, eksyneet suunnasta saimme nyt kavuta alas solaan lähes parisataa metriä. Tällä välin oli vaarallisia kallioita ja holjuja: Minä riipuin juuri puolittain kontistuneilla sormillani kallionkielekkeessä päästäkseni siitä toiselle puolelle, kun samassa alhaalta päin kuului hätähuutoja korviini.
Vaikka olinkin vaarallisessa asennossa, käänsin päätäni ääntä kohden. Silloin näin kaksi miestä taakkoinensa huimaavaa vauhtia syöksyvän lumirinnettä alas. Jouduttuaan sille pienelle kalliosaarelle, jossa jyrkänne tekee äkkinäisen mutkan, vierivät he monta kertaa ympäri ja taakkojen sisällykset kiersivät joka kulmalle.
Helpotuksen huokaus pääsi minulta, kun näin miesten nousevan pystyyn. Toinen kokoili kamssunsa, kiersi ne nuoralla kokoon, otti taakan selkäänsä ja lähti uudestaan kiipeämään samaa tietä. Toinen parkui ja valitti, niin että ylös asti kuulimme hänen äänensä. Häntä näytti pyörryttävän. Mies horjui, meni nurin ja jäi paikalleen kuin kuollut. Minä kiirehdin nyt liukkaitten kallioiden ja irtonaisten vierinkivien yli ja saavuin solaan, 5,384 m. Kaksi miestä lähetettiin heti auttamaan tuota onnetonta. Ensin kantoivat he hänen taakkansa ylös, sitten hänet itse. Hetken perästä tointui hän, ja vaikka hän vielä olikin ruumiiltansa ihan runneltu, huomasimme kumminkin, ettei hänessä ollut mitään vaarallista vammaa.
Päästäksemme pian pois tästä jääkylmästä, tuulisesta solasta, kiirehdimme minkä jaksoimme jyrkkää rinnettä alas Tiibetin puolelle. Kuljettuamme ensin puoliympyrässä ja sitten suoraan monien pitkien jääkenttien yli, saavuimme vihdoin virran tasalle ja pystytimme telttamme lumeen 4,750 m. korkeudella. Siellä ei ollut yhtään puuta, ei jaakin- eikä hevosenlantaa, ei sammalia, sanalla sanoen, ei mitään, josta olisi saanut tehdä tulen. Säälin miehiäni, kun heidän näin vaivalloisen päivän perästä täytyi mennä nälkäisinä levolle. He uskovat, ja ovat varmaan siinä oikeassa, että kylmän ruuan nauttimisesta tämmöisillä korkeuksilla ja tämmöisessä pakkasessa, seuraa varma kuolema. Sentähden he ennemmin paastosivat.
Tuli yö ja yöllä kova tuuli, joka ajoi lumen kinoksiin telttojemme ympäri. Meidän täytyi monta kertaa yön kuluessa mennä ulos teltasta pingottamaan jäisiä köysiä ja lujemmin kiinnittämään seipäitä, ettei koko teltta lentäisi tiehensä. Kello 2 yöllä oli elohopea laskenut -12°. Kello 9 nousi se taas auringossa 26°, jolloin teltassamme oli -32°. — —
Satoi hirveästi rakeita ja vettä, kun me taas kokosimme kapineemme ja lähdimme matkalle. Olin vähän matkaa toisten edellä, kun suureksi hämmästyksekseni, ainoastaan vähän toista sataa metriä leiristämme, näin kaksinkertaisen rivin tuoreita jälkiä lumessa. Ne, jotka johtivat päin meitä, olivat vähän epäselviä ja puoliksi rakeita täynnä, ne taas, jotka johtivat meiltä pois, olivat sitävastoin hyvin selvät. Lähemmin niitä tutkittuani havaitsin niitten olevan Tiibettiläisten jälkiä. Siinä missä jäljet loppuivat, oli viidessä kohtaa merkkiä lumessa, osoittaen että mies oli asettunut suulleen maahan. Epäilemättä olivat ne olleet vakoilioita, jotka urkkivat meidän liikkeitämme. Minun mieheni olivat näyttäneet hyvin peljästyneiltä siitä asti, kun tulimme Tiibetin puolelle Himalaijaa ja nyt he makasivat suullaan jälkiä tarkastaen ja keskenään supisten niitten alkuperästä. Oli omituista katsella heidän levottomuuttaan ja pelkoaan. Muutamat luulivat miehen olleen dakun, rosvon, ja arvelivat rosvojoukon illalla hyökkäävän meidän kimppuumme. Toiset katsoivat varmaksi, että jäljet olivat Sepoin, jonka Gyaneman päällikkö oli lähettänyt meitä vakoilemaan. Kaikessa tapauksessa oli tämä heidän mielestään huono enne, ja kulkiessamme luoteiseen suuntaan pitkin joen vartta, näimme koko ajan jäljet edessämme ja näistä miehet laskettelivat mitä hurjimpia arveluita. Matkalla kuljimme niiden laaksojen suumaan ohi, jotka etelää kohti johtavat Nevai- ja Kats-soliin, 230° kompassisuunnassa. Nevai-solasta Darma-Jangtiin laskevan puron suusta otimme matkan suunnan. — 340° kompassisuunnassa oli Luvai-sola pääharjun päällä.
Maa oli nyt jonkun matkaa verrattain tasaista. Kahlattuamme kylmän virran poikki, jossa vettä oli vyötäisiin asti, rasittuivat miehet niin, että täytyi ruvetamme levolle, 4,945 m. korkeudessa. Pakkanen oli kova eikä taas ollut yhtään poltinaineita. Illalla tuuli tavattomasti ja satoi raskaasti lunta. Nälistyneet kantajat söivät kaurajauhoja (satua), mutta Khanden Sing, säädyltään raiputti, ei saattanut syödä riisumatta. Kahteen päivään ei hän ollut mitään syönyt, mutta ennenkuin hän olisi rikkonut uskontonsa sääntöjä vastaan tai niin kovassa kylmässä riisunut, meni hän syömättä maata peitteeseensä.
Tohtori jätti lämpimän sijansa ja meni juttelemaan miesten kanssa huomispäivän matkasta y.m. tavoin heitä lohduttelemaan. Minä jäin telttaani, jossa lämpömittari osoitti 40°. Lunta satoi yhtä vahvasti. Kantajat sijoittuivat niin liki toisiansa kuin mahdollista, edes siten saadaksensa lämpöä. Pidimme viisaimpana viivähtää tässä paikassa, sillä kantajatkin julistivat ennen kuolevansa kuin tämmöisellä säällä kulkevansa, ja niin koetimme teltassa peitteitten sisässä saada unta, lepoa ja lämmintä.
Ilma selkeni muutaman tunnin päästä. Nälistyneet mieheni valittivat polttopuiden puutetta ja uhkasivat jättää minun, kun eivät saaneet ruokaansa keitetyksi. Tila oli arveluttava. Otin kaukoputkeni ja kiipesin lähimmälle kukkulalle. Oli aivan kummallista nähdä, mikä rajaton luottamus miehilläni oli tuohon kappaleeseen. He uskoivat varmaan minun sillä näkevän "viisi tuumaa harmaan kiven sisään" niinkuin sanotaan, jopa näkevän vuorien lävitsekin. Kukkulalta palattuani lohdutin heitä sillä tiedolla, että päivän-matkan päässä on polttopuita. He riensivät nyt iloisesti ja innokkaasti kokoamaan kantamuksensa ja niin lähdettiin sangen sukkelasti liikkeelle minun osoittamaani suuntaan.
Retkemme kävi nyt yhtäsuuntaa sen korkean ja tasaisen vuoriylängön kanssa joen toisella puolen, jonka äyräät tekivät terävän kulman sitä tasannetta vastaan, missä me olimme. Mainittu luminen vuoriylänkö ulottui lounaasta luoteeseen. Sen pohjoispuolella näkyi lumihuippuja, arvatenkin Gartokin kaakkoiset huiput. Luvain yhtymäpaikasta kolmen muun virran kanssa, menee tie suoraan vuoriylängölle, josta se sitten jatkuu tämän halki Luvai-solan kautta Himalaijan ylitse.
Oikealla puolen oli korkeita louhuisia vuorijonoja, joista tuon tuostakin vuorivirtoja syöksi alas. Kuusituntisen rasittavan retken perästä saimme pysähtyä suojaiseen paikkaan, jossa kasvoi jäkälää ja pensaita. Jos yhtäkkiä olisimme astuneet "Keisarin harjun" juurelle tai Josemiten laaksoon ikivanhain jättiläispuitten joukkoon, olisi ilomme tuskin ollut isompi. Totta on, että suurimmat pensaat tuskin olivat parinkymmenen sentim. korkuiset ja tavallisen lyijykynän vahvuiset, mutta yhtäkaikki me tulisella innolla kiskoimme ne maasta ja sytytimme tulia. Illalla oli koko leiri keittiönä, ja perin nopeasti patojen höyryävät sisällykset tyhjentyivät meidän nälkäisiin vatsoihimme. Tyytyväisyys vallitsi ja edellisen päivän vaivat ja vastukset olivat pian unhotuksissa.
Noustessamme saimme hämmästyä aikalailla. Kaksi kerjäläiseksi puettua Tiibettiläistä oli tullut leiriin. Ne sanoivat olevansa nälkään ja viluun kuolemaisillaan. Käskin antaa heille ruokaa ja kohdella heitä hyvin. Kuulustelussa tunnustivat he olevansa urkkioita, jotka Gyaneman komentantti oli lähettänyt tiedustelemaan, olisiko muuan sahib mennyt rajan yli, ja he kyselivät nyt meiltä, olimmeko semmoista miestä nähneet.
Kun aamuisin oli aina paljon puuhaa ja kun pakkanen oli pureva, emme pitkään aikaan olleet pesseet kasvojamme. Olimme ruskettuneita, turpaanipäisiä, lasisilmät päässä. Tiibettiläiset sentähden lähtivät meiltä siinä luulossa, että meidän karavaaniimme kuului hintulainen tohtori, hänen veljensä, sekä joukko palvelioita, kaikki toivioretkeläisiä pyhälle Mansarovar-järvelle ja Kelas-vuorelle.