Miesten kuullen kyllä hulluttelimme tällä jutulla, mutta kun olimme kahden kesken Wilsonin kanssa, neuvottelimme vakavasti, mitä nyt olisi tehtävä. Menisimmekö kiireesti yöllä vuorten yli oikealle ja sieltä suuntaisimme ruoviston läpi itää kohden, vai menisimmekö suoraan Gyaneman komentantin ja hänen sotamiestensä kasvojen eteen? Päätimme suostua jälkimäiseen ehtoon, ja sitten lähdettiin.
VIIDESTOISTA LUKU.
Laama Khokden. — Tiibettiläinen varustus. — Pyhä Kolas. —
Vuoriviittoja. — Villihevonen. — Gyanema. — Pelko tulostamme. —
Keskustelut. — Kapinan yritys. — Tiibettiläisten virkamiesten
teeskentelyjä. — Varusteita.
Suuntamme oli nyt pohjoisesta koilliseen, ja me nousimme 4,930 metrin korkeuteen, jättäen korkean vuoriylängön länsipuolellemme. Saavuimme sitten Laama Khokden nimisen tiibettiläisen varustuksen lähelle, josta sotamiehet heti hyökkäsivät meitä vastaan vanhanaikuiset pyssyt kourassa. Ne olivat kurjaa joukkoa; vastustuksesta puhumattakaan he heti kerjäsivät meiltä ruokaa ja rahaa. Valittivat päällikköjensä pitelevän heitä pahasti, pidättävän heidän palkkansa ja vain pitkien väliaikojen päästä antavan heille ruokaa. Heidän univormunsa olivat ryysyiset. Joka miehellä oli miekka vyössä poikittain ruumiilla.
Täällä meiltä vielä tiedusteltiin nuorta sahibia. Taklakotista, joka on eräs Tiibetin linna, oli lähetetty Gyaneman päällikölle tieto sahibin tulosta sekä käsketty hänen estää sahibia tunkemasta Lumpija-solan kautta Hundekseen (Tiibettiin), jos hän sitä yrittäisi tehdä. Heidän kertomuksensa minun ulkomuodostani oli sangen hupaisa, ja kun he sanoivat että heillä on käsky hakata sahibilta pää poikki, jos hän uskaltaisi näyttäyä, liikutti tämä heidän avosydämmisyytensä minua niin, että aioin jakaa heille muutaman rupian.
"Älkää antako heille mitään, herra", sanoi Kahi, ja tohtori yhtyi tähän varotukseen. "Nämä miehet ovat sangen tuttavallisella kannalla ryövärijoukkojen kanssa, jotka silloin pian saavat tietää meillä olevan rahoja muassamme ja kenties jo seuraavana yönä hyökkäävät meidän kimppuumme."
Ja kun pysyin aiheessani, huusi Kahi liikuttavalla äänellä: "Älkää tehkö niin, sahib, muuten koituu siitä meille loppumatonta kiusaa ja onnettomuutta. Jos annatte heille neljä annaa, on siiliä enemmän kuin kylliksi."
Annoin upseerille tämän suuren summan käteen ja osoittaakseen suurta tyytyväisyyttään lahjasta, pisti hän koko kielensä ulos suustaan, löyhytti molemmin käsin minua kohti sekä kumarsi kömpelösti. Lakkinsa oli hän sitä ennen ottanut päästään ja heittänyt maahan. Ja kaikki nämä temput lahjasta, joka ei noussut 35 penniin.
Tohtorin puhuessa tiibettiläisen upseerin kanssa, katselin minä suuremmoisen kaunista näköalaa. Pilvet olivat pohjoisessa hajonneet ja edessäni kohosi pyhä majesteetillinen Kelas-vuori lumihuippuineen. Muodoltaan siron kirkonkaton näköisenä kohoaa Kelas pitkän, valkojuovaisen vuorijonon yli, eroten kauniine värivivahduksineen jyrkästi alempien vuorten lämpimästä sienna-väristä. Kelas-vuori on useampia satoja metriä korkeampi kuin Gangrijonon muut huiput, siinä on selvästi erotettuja kerroksia ja pengermiä ja sen huikaisevan valkoinen lumi eroaa jyrkästi tummasta, jään hiomasta vuoresta. Nepalilaiset, Tiibettiläiset, Shokalaiset, Humlit, Jumlit ja Hintulaiset, kaikki nämä kunnioittavat suuresti tätä vuorta, jonka he luulevat kaikkien hyvien jumalien, varsinkin Sivan asuntopaikaksi. Hintulaisten käsityksen mukaan onkin alin kerros vuoren juuressa jäännös siitä köydestä, jolla rakas (perkele) koetti kiskoa alas Sivan istuinta.
Paljastetuin päin ja kasvot käännettyinä pyhää huippua kohti olivat mieheni syvään hartauteen vaipuneina. Kohottaen ristiin asetetut kätensä hitaasti otsalle asti, höpisivät he rukouksiaan ja vaipuivat aina toisinaan polvilleen, kasvot maahan päin. Entinen iso voro, joka seisoi ihan lähellä minua, kehotti minua innokkaasti tekemään samoin.
"Sinun täytyy toimia niin, että joudut hyviin väleihin jumalien kanssa, sahib", sanoi rohjus. "Sinun käy huonosti, jollet osoita kunnioitustasi Kelas-vuorelle, sillä siellä asuu hyvä jumala", ja hän osoitti mitä suurimmalla hartaudella huippua kohti.
Tehdäkseni hänelle mieliksi, tervehdin minäkin vuorta suurimmalla kunnioituksella, ja laskin niinkuin muutkin valkoisen kiven niitten monien satojen khokden'ien ja oboijien (kivioppaiden) lisäksi, joita uskovaiset olivat tälle paikalle pystyttäneet. Näitä vierinkivi-pyramiiteja löytyy kaikkialla korkeitten solien yli johtavilla poluilla, joen rannoilla, sanalla sanoen kaikkialla, mutta ei missään muualla niin runsaasti, kuin Laama Khokdenin luona. Kukkula vastapäätä meitä oli ihan täynnä tämmöisiä rakenteita. Jokainen ohikulkia laskee sinne kiven, jos mahdollista valkoisen, ja tämän luullaan hänelle onnea tuottavan, niin että hän pääsee toivomansa asian perille.
Kuljettuamme jonkun kilometrin alkoi aurinko laskea ja me haimme sopivan leiripaikan. Muuta vettä ei ollut saatavissa kuin mitä löytyi melkein kuivuneessa purossa. Keskustellessamme juuri tästä, kuulimme juoksevan veden lirinän. Se kävi yhä selvemmäksi ja samassa näin kirkasta lumivettä tulla porisevan kuivuneessa uomassa. Vuoren lumi oli selvästi tarvinnut koko päivän sulaakseen ja vesi saapui nyt vasta meille asti. Daku joutui ihan intoihinsa.
"Vesi juoksee sinulle, sahib!" huusi hän ojennetuin käsin. "Onni on sinua seuraava. Katso, katso! Sinä tarvitset vettä, ja puro tulee sinun luoksesi! Siva siunaa sinua. Sinun täytyy kastaa sormesi veteen ja heittää muutama tippa olkapäitten yli. Sitten onni seuraa sinua koko matkallasi."
Minä myönnyin tähän tiibettiläiseen taikaluuloon ja kaikki kastimme sormemme veteen ja heitimme vettä olkapäittemme yli. Mutta Wilson otti asian vakavalta kannalta eikä tahtonut alentua tämmöisiin lapsellisuuksiin. Toivoin innokkaasti, että ennustus kävisi toteen. Merkitsihän se minulle niin paljon, jos onni minua seuraisi. Mutta ei mikään hyvä hengetär kulkenut minun rinnallani ja sain pian tilaisuuden katkeruudella muistella dakun ennustuksia.
— —
Leirimme edessä levisi laaja tasanko, joka nähtävästi oli kaukaisessa muinaisuudessa ollut monen kilometrin pituisen ja levyisen järven pohjana. Kaukoputkellani saatoin pienen kukkulan juurella selvästi nähdä Karkon leiripaikan. Siellä näkyi monta telttaa, ja mieheni tyventyivät huomattavasti, kun he niitten muodosta ja väristä huomasivat, että ne olivat Joharilaisten telttoja, jotka Milamista tulevat tänne tekemään kauppaa Tiibettiläisten kanssa. Itäkoillisessa oli laakso, joka ulottui pitkälle kahden korkean vuorijonon välissä ja sekä lännessä että luoteessa oli joukko kukkuloita erottamassa meitä Darma Jangtista, joka tässä virtaa pohjoiskoilliseen. Pohjoisessa, Karkon toisella puolella, kimalteli auringossa kirkas vedenpinta, Gyanema-järvi, ja sen takana oli jono verrattain matalia kukkuloita. Etäällä kohosi muutama korkea lumihuippu pilviä kohti.
Jätettyämme leiripaikkamme kuljimme tasangon yli koilliseen suuntaan ja poikkesimme sitten pieneen, vuorten ympäröimään laaksoon. Kulkiessamme näimme suuret laumat kiangeja eli villihevosia. Ne tulivat ihan meidän luoksemme. Muodoltaan ja liikkeiltään ne ovat seepran kaltaisia, mutta väriltään olivat ne enimmäkseen vaaleanruskeita. Alkuasukkaat pelkäävät kovin tulla niitten lähelle ja pitivät niitä hyvin vaarallisina, sillä vaikka ne ovat näennäisesti kesyjä, ovat ne usein petollisia. Ne tulevat huoletonta kulkiaa ihan lähelle, hyökkäävät sitten yhtäkkiä hänen päälleen ja iskevät terävät hampaansa hänen vatsaansa, tällä tavalla kauheasti häntä raadellen. Niitten liikkeet olivat erittäin somat ja mielisteleväiset. Kivittelimme niitä aina toisinaan, pidättääksemme heitä etäämmällä. Mutta aina ne meitä uudestaan lähestyivät. Minun onnistui saada niistä erittäin hyvät valokuvat. Mutta valitettavasti tiibettiläiset virkamiehet ne hävittivät. On minulla kuitenkin jälellä muutamia piirustuksia, joita niistä otin.
Me kiipesimme uuden vuorijonon yli ja laskimme ruohoiselle tasangolle, jonka pohjoispäässä kimalteli järvi. Järven eteläpuolella kohosi eräällä kukkulalla Gyaneman linnoitus, yksinkertainen tornimainen rakennus, jossa oli telttakatto, ja lipputangossa heilui muutamia likaisia rukouslippuja. Alempana kukkulan juurella oli kaksi tahi kolme suurta ja yksi pieni kivivaja. Sadottain mustia, valkoisia ja ruskeita jaakkeja piti laidunta tasangolla.
Olimme tuskin ehtineet lähimmälle kukkulalle, josta olimme linnoituksen näkyvissä, kun siellä käytiin levottomiksi ja soitettiin kelloa. Kuulimme laukauksen ja näimme sotamiehiä juoksevan edestakaisin kiväärilleen. He kiskoivat erään mustan teltan alas ja kantoivat sen kiireesti linnoitukseen, johon myös suurin osa linnanväkeä, hurjalla, paonkaltaisella kiireellä riensi. Kun he hetken perästä huomasivat, ettei meillä ollut mitään pahoja aikeita, tuli muutama tiibettiläinen upseeri, miestensä seuraamina, vavisten kuin haavanlehti, meitä vastaan. Tohtori meni aseettomana heitä vastaan, kun minä ynnä Khanden Sing ja kantajat jäimme perään suojellaksemme tavaroitamme petollista hyökkäystä vastaan, sekä myös estääksemme peljästyneitä kantajiamme heittämästä tavaroitaan pois ja pakenemasta.
Mutta vielä näytti kaikki sangen rauhalliselta. Mattoja levitettiin ruoholle ja me istuimme kaikki niille. Me emme tulleet mihinkään päätökseen, vaikka tunnin ajan jauhoimme samoja asioita tiibettiläisten upseerien kanssa. He eivät suostuneet millään ehdoilla päästämään ketään alkuasukasta tahi sahibia tunkemaan kauemmaksi maahan. Me puolestamme vakuutimme olevamme rauhallista väkeä, joka ei tekisi kenellekään pahaa. Me olimme pyhiinvaeltajia, matkalla ainoastaan muutamien kilometrien päähän pyhälle Mansarovar-järvelle. Matka oli jo maksanut meille paljon rahaa ja vaivoja. Kuinka saattoivatkaan pyytää, että lähtisimme takaisin, nyt kun olimme niin lähellä päämääräämme. Me emme ajatelleetkaan palata ja olisimme varmat siitä, että he suostuisivat antamaan meidän jatkaa matkaamme.
Me kohtelumme heitä ystävällisesti ja kohteliaasti. Mutta tämän he luulivat tapahtuvan pelosta ja käyttäytyivät sen mukaan. Varsinkin magbuni eli päällikkö, joka tähän asti oli ollut ylenmäärin nöyrä, muuttui nyt äkkiä röyhkeän ylpeäksi.
"Ennen saatte lyödä minulta pään poikki, tai lyön minä teiltä päät, ennenkuin annan teidän mennä askeleenkaan edemmäksi", sanoi hän, ilkeä ilme kasvoissa.
"Lyödä minulta pään poikki!" huudahdin minä, kavahdin ylös ja heitin patroonan pyssyyni.
"Lyödä minulta pään poikki!" toisti Khanden Sing, ja tähtäsi pyssyllään päällikköä.
"Lyödä meiltä päät poikki!" huusivat yhtaikaa bramiini ja Wilsonin molemmat kristityt palveliat, heiluttaen kivääriänsä ja paria gurkha-kukria (puukkoa).
"Ei, ei, ei! Salaam, salaam, salaam!" huusi päällikkö ihan mielettömänä peljästyksestä. "Salaam, salaam, salaam!" toisti hän vielä kerran, pistäen kielen ulos suusta, kumartaen maahan asti ja laskien hattunsa jalkoihimme inhottavan matelevaisesti lausui: "Keskustelkaamme ystävinä."
Magbunin sotilaat, ollen yhtä rohkeat kuin päällikkönsäkin, vaihtoivat huomaamatta paikkaa ja vetäysivät upseeriensa selän taakse ollakseen suojassa, jos ammuttaisiin. Tarkemmin mietittyään, eivät he pitäneet tätäkään varovaisuudenkeinoa riittävänä, vaan nousivat toinen toisensa jälkeen ylös ja menivät hitaasti viisi tai kuusi askelta takaperin linnoitusta kohden osoittaakseen etteivät niin tehneet pelosta, mutta sitten lähtivät he käpälämäkeen minkä jaksoivat.
Magbuni ja muut jälelle jääneet upseerit kävivät yhä nöyremmäksi. Me keskustelimme kaksi pitkää tuntia kaikessa ystävyydessä, mutta ilman mainittavaa tulosta. Magbuni ei voinut omin päin päättää. Hänen täytyi keskustella upseeriensa kanssa ja saattoi vasta seuraavana aamuna antaa vastauksen. Sillä aikaa tahtoi hän pitää huolen meistä ja vastata meidän turvallisuudestamme, jos leiriytyisimme hänen telttansa lähelle. Tämä oli tietysti vaan metkua, että hän voittaisi aikaa ja ehtisi hakea sotaväkeä Barkasta, Rakstal-järven pohjoispuolelta sekä muualta lähiseuduilta. Sanoin hänelle suoraan, etten häntä uskonut ja että ensin aioin järjellisillä syillä vaikuttaa Tiibetin virkamiehiin, ennenkuin ryhdyin muihin keinoihin. Huomautin taas, että olimme rauhallisia matkustajia, emmekä ole tulleet tappelemaan heidän kanssaan ja että kymmenkertaisesti maksamme, mitä häneltä ja hänen kansaltaan ostamme. "Mutta", lisäsin minä, "varokaa, ettette koske hiuskarvaakaan kenenkään minun väkeni päästä."
Magbuni vakuutti täysin ymmärtävänsä minua, vannoi minulle ikuista ystävyyttä ja pyysi hartaasti, että me ystävinä leiriytyisimme hänen telttansa lähelle. Auringon ja Kunju Suniin (Kolminaisuuden) kautta vannoi hän olla meitä hätyyttämättä. Nöyrästi hyvästijätettyään hän poistui.
Tohtori ja minä olimme istuneet etumaisina ja meidän takanamme Khanden Sing, bramiini ja molemmat kristityt. Kantajat seisoivat takana. Magbunin mentyä käännyin ja katselin heitä. Mikä näky! Kaikki itkivät ääneen, kädet kasvoilla. Kyyneleet juoksivat pitkin Kaliin poskia ja Döla oikein nyyhki. Daku ja muut Tiibettiläiseni, jotka olivat valepuvussa, ettei heitä tunnettaisi, olivat kyyristyneet tavaroittensa taakse. Vaikka tilamme olikin vakava, en voinut olla naurahtamatta noille surkeille pelkureille. Me pystytimme telttamme, ja olin hetken aikaa istunut merkitsemässä päivän havainnoita sekä kirjoittanut päiväkirjaan, kun Kahi, hyvin peljästyneenä, tuli ryömien telttakankaan alitse. Hän oli niin säikähdyksissä, että hän tuskin sai sanaa sanotuksi.
"Sahib", kuiskasi hän vihdoin, "Tiibettiläiset ovat lähettäneet sanan kantajille, uhaten tappaa heidät, jolleivät jätä sinua. Heidän tulee jo tänä yönä paeta, ja jos sinä yrität heitä pidättää, tulee heidän heti tappaa sinut."
Samalla kuin magbuni tällä tavalla yllytti minun väkeäni kapinaan, lähetti hän meille suuret joukot kuivaa lantaa polttoaineeksi sekä vakuutti meille ikuista ystävyyttä. Tämä seikka ei kuitenkaan estänyt häntä samalla aikaa lähettämästä joka suunnalle sotamiehiä, pyytämään apua, ja minä näin yhden menevän Kardamiin ja Taklakotiin, toisen Barkaan ja kolmas lähti länteen päin.
Telttakankaan aukon kautta seurasin tarkoin kantajieni kaikkia liikkeitä. He erottivat tarkasti huopapeitteensä ja vaatteensa minun tavaroistani, ja jakoivat eväät keskenään. Menin heidän luokseen, käskin heidän laittaa tavarat uudestaan kuntoon, odotin kärsivällisesti kunnes tämä oli tehty ja sanoin heille lopuksi levollisesti, mutta vakavasti, että ehdottomasti ammun jokaisen, joka yrittää paeta tai ryhtyy kapinaan.
Sillä aikaa kun tohtori ja minä vahvistimme itseämme vahvalla ruualla, jonka onnettomuuden ennustajat leirissämme sanoivat olevan viime ateriamme, valmisteli Khanden Sing meitä taistelukuntoon. Hän puhdisti tarkasti kiväärit ja nähtävästi taisteluhaluisena pani ampumavarat kuntoon. Bramiini, jonka uskollisuuteen me myös saatoimme luottaa, pysyi koko ajan levollisena. Hän oli filosoofi, eikä koskaan pitänyt mistään melua. Hän ei ottanut tehokkaasti osaa meidän varustuksiimme. Hän ei sanonut pelkäävänsä kuolemaa. Ainoastaan Jumala voi hänet tappaa ja ilman Hänen tahtoansa eivät Tiibetin kaikki väkipyssyt voisi lähettää kuulaa hänen ruumiiseensa, ja jos Jumala oli päättänyt, että hänen tuli kuolla, mitä silloin vastustaminen auttaisi! Molemmat kääntyneet olivat, hyvinä kristittyinä, käytännöllisemmät ja hioivat jo mahdottoman suuret veitset teräviksi kuin partaveitset.
Pimeän tultua asettivat Tiibettiläiset vahteja leirin ympäri, vähän matkan päähän. Luultavaa oli, että magbuni aikoi petollisten kantajien avulla äkkiä hyökätä leiriimme. Yksi meistä vartioitsi koko yön teltan ulkopuolella. Muut makasivat vaatteissaan, aseet vieressä. En juuri saata sanoa että t:ri Wilson ja minä olisimme olleet erityisesti levottomia, sillä tiibettiläiset sotilaat, kömpelöine liikkeineen, pitkine keihäineen ja loistavasti koristettuine miekkoineen, herättivät meissä enemmän oudoksumista kuin pelkoa.
KUUDESTOISTA LUKU.
Barkan Tarjumi. — Loppumattomat keskustelut. — Tarjumin levottomuus.
— Saamme luvan jatkaa matkaamme. — Petturi. — Kaunis puhe. —
Valepukuisia. — Synkältä näyttää. — Daku. — Paluumarssi. — Vakoiliat
saavat matkapassin.
Varhain seuraavana aamuna heräsimme kaukaisten hevostenkellojen kilinään. Kun katsoin teltasta ulos, näin pitkän rivin raskaita tavaroita kantavia hevosia, joita suojeli joukko aseellisia ratsastajia. Joku korkea virkamies oli varmaankin tulossa. Vartiajoukko oli hänen etuväkensä ja siinä kuljetettiin hänen tavaransa aliupseerien suojaamina. Joukko teki suuren kierroksen leirimme ympäri ja he astuivat ratsujensa selästä linnan lähellä. Eri tahoilta saapui alinomaa ryhmittäin toisia sotilaita ja sanansaattajia. Erään tämmöisen joukon päällikkö oli varmaankin arvokas henkilö, sillä hänen seurassaan oli paljon sotilaita ja hän vastaanotettiin nöyrimmällä tavalla.
Hetken perästä lähetti äsken tullut, joka ei ollut mikään vähäpätöisempi henkilö kuin Barkan tarjumi, sanan, että hän pyysi saada kunnian käydä meidän luonamme. Me vastasimme, että juuri söimme aamiaista, mutta että lähettäisimme sanan, kun tahdomme häntä puhutella. Kokemuksesta tiesimme, että on viisainta kohdella tiibettiläisiä virkamiehiä ikäänkuin alamaisia, sillä siitä he käyvät kohteliaammiksi ja vähemmän vaativiksi.
Kello 11 lähetimme sanan tarjumille, että hän saisi tulla. Hän tuli heti, mukana suuri seurue. Yllään oli hänellä pitkä vehreä silkkitakki, kiinalaista mallia, leveät hihat kyynäspäihin asti käärityt. Lakkinsa oli samallainen kuin kiinalaisten virkamiesten ja jaloissa oli hänellä suuret, raskaat silkkipohjaiset saappaat. Hänen pitkät, kalpeat, laihat kasvonsa olivat monessa suhteessa merkilliset. Niissä oli hengetön, tylsä ilme, vaikka nuo melkein naiselliset kasvot itsessään olivat hienopiirteiset. Useat merkit osoittivat, että hän kuului henkisesti ja siveellisesti alhaiseen luokkaan. Pitkä tukka levisi kiemuroina olkapäitten yli. Vasemmassa korvassa oli suuri rengas malakiittikoristeineen ja lerkkuinen. Vapisevissa sormissaan piteli hän pientä tiibettiläistä vaatekääröä, jota hän käytti nenäliinaksi silloin, kun hän ei tiennyt mitä hän kysymyksiin vastaisi. Tarjumi ja hänen seurueensa olivat erittäin kohteliaita. He kumarsivat alinomaa maahan asti, ja niinkuin tavallista oli, pistivät he kaikin kielensä ulos suusta, ikäänkuin käskystä. Kielensä olivat ryppyiset ja kelmeänväriset ylöttömästä teenjuonnista.
Olimme levittäneet mattoja pääteltan eteen. Tohtori ja minä istuimme eräälle ja käskimme tarjumin sijoittua toiselle matolle meitä vastapäätä. Hänen seurueensa sijoittui hänen ympärilleen. Tunnettua on, että sen, joka Tiibetissä on "jotakin", tahi tahtoo "jostakin" käydä, täytyy pitää sateenvarjoa levitettynä päänsä yli. Onneksi oli aina varovainen tohtori tuonut mukaansa kaksi sateenvarjoa ja näitä nyt Khanden Sing ja bramiini pitivät päämme yli. Tarjumin yli piti hänen kirjurinsa tavattoman suurta sateenvarjoa.
Vaikka tarjumi alinomaa vakuutti ystävyyttään, en kuitenkaan, tarkemmin miehen kasvoja tarkastettuani, voinut luottaa hänen sanojensa vilpittömyyteen. Hän ei koskaan katsonut meitä suoraan silmiin, vaan katseensa oli alinomaa maahan luotu ja hän puhui inhottavan teeskenteleväisesti. Ensi näkemästäni en miehestä pitänyt ja, varuilla ollen, pidin ladatun kiväärin polvella edessäni.
Kun oli pidetty pitkiä, kankeita puheita, lausuttu ylemmääräisiä kohteliaisuuksia, jotka olivat kaikkea järkeä vailla, erinomaisella osaaottavaisuudella kyselty kaikellaisia sukulaisia, tarjumi alinomaa yskinyt ja niistänyt nenäänsä niin pian kuin kysyttiin, oliko hän jo päättänyt mitään, ja kun kärsivällisyyteni oli ihan lopussa, vasta silloin ryhdyttiin keskustelemaan asiaa, joka taas kesti tuntikausia. Kun pyysimme jatkaa matkaamme, ei hän vieläkään voinut antaa vastausta.
Saadaksensa hänet tekemään lopullisen päätöksen ennenkuin lisäväkeä ehtisi saapua, ehdotti tohtori, että hän antaisi kahdeksan meistä mennä Mansarovariin, kun tohtori ja muut jäisivät sillaikaa pantiksi. Mutta ei tarjumi myöntynyt tähänkään ehdotukseen. Hän tosin ei suoraan kieltänyt, mutta esiintoi kaikellaisia syitä ja oli hyvin muka peloissaan meidän turvallisuudestamme. Me emme osaisi tietä, sanoi hän, ja jos osaisimmekin, olisi se hyvin vaikeata ja ilmasto kovin ankaraa. Ryövärit meitä ahdistaisivat j.n.e. Tämä kaikki kysyi hyvin meidän kärsivällisyyttämme. Sekä hänen että hänen seurueensa koko käytöksessä oli jotakin, joka antoi meille aihetta olla varoillamme. Päätin sentähden heti päästä ratkaisevaan päätökseen.
Kiväärini oli yhä puolivedossa polvellani. Käänsin sen suun tarjumia kohti ja annoin oikean käden liukua lipasimeen. Hän väänsihe levottomasti, kauheasti peljäten. Katseensa, joka tähän asti oli suunnattu maahan, muuttui nyt harhailevaksi ja kiintyi sitten levottomasti pyssynsuuhun, samalla kun hän koetti päätään oikealle ja vasemmalle vääntäen sitä välttää, mutta minä annoin kiväärini seurata kaikkia hänen liikkeitään. Seurue oli yhtä peljästynyt kuin hän itsekin. Miesparka oli epäilemättä suuressa tuskassa. Äänensäkin muuttui korkeasta ja käskevästä yhtäkkiä matalaksi ja myöntyväksi. Nyt hän hartaasti lupasi myöntyä kaikkeen.
"Näen, että olette hyvää väkeä", sanoi hän heikosti, yskien ja syvään kumartaen. "En voi, vaikka tahtoisinkin antaa teille virallista lupaa jatkaa matkaanne, mutta saatte mennä, jos niin tahdotte. En saa enempää sanoa. Kahdeksan teistä saa mennä pyhälle Mansarovar-järvelle. Muut jäävät tänne."
Hän tahtoi kuitenkin vielä kerran keskustella alamaistensa kanssa, ennenkuin hän teki lopullisen päätöksen. Tähän me suostuimme.
Tarjumi lahjoitti nyt tohtorille suuren palasen tiibettiläistä kangasta. Minä olin tavallisuuden mukaan aamulla kylpenyt ja turkkilainen kylpyliinani oli vielä teltan edessä kuivumassa. Tarjumi, joka muuten piti kaikista meidän tavaroistamme, ihastui erityisesti tuohon nukkaiseen pyyhinliinaan. Hän lähetti noutamaan pientä poikaansa, että tämäkin saisi nähdä tuon merkillisen kapineen ja ripusti sen, pojan tultua, vaipaksi hänen hartioilleen. Minä tarjosin heti sen hänelle, jos hän tahtoisi sen ottaa. Tarjumi ihastui ikihyväksi ja tähänastinen kireä välimme muuttui nyt mitä ystävällisimmäksi. Me kutsuimme heidät kaikki telttaamme, jossa he uteliaasti ja loppumattomasti kysellen tutkivat kaikkia tavaroitamme. Nyt olivat he sangen iloiset ja leikkiset, toisinaan melkein naurettavat katsella. Tiibettiläiset rakastavat paljon juovutusjuomia ja he kysyivät pian, eikö meillä olisi semmoisia, sillä ei mikään voisi olla heille mieluisempaa. Mutta kun en matkoillani koskaan kuljeta mukanani sitä ainetta, en saattanut tarjota heille mitään "priima" tavaraa. Etteivät kävisi tyytymättömiksi, annoin heille sitä väkiviinaa, jota käytin korkokoneisiini. Sen he mielihyvällä pistivät poskeensa, täyden arvon antaen sen kurkkuapolttaville ominaisuuksille, ja vielä lisää pyytäen. Tarjumi valitti jotakin kipua, joka häntä kauvan oli vaivannut, ja tohtorilta sai hän siihen tehokasta lääkettä. Kaikki hänen seuralaisensa korkeat virkamiehet saivat myös pieniä lahjoja hyvästijättäissä.
Iltapäivällä tuli hyviä uutisia tarjumilta. Hän käski sanoa, että kun olimme olleet niin ystävällisiä hänelle ja hänen seuralaisilleen, piti hän meidät ystävinänsä. Ja koska niin halusimme päästä Mansarovar-järvelle ja suurelle Kelas-vuorelle, ja kun olimme jo niin paljon vaikeuksia kärsineet ja niin paljon varoja uhranneet niin pitkälle päästäksemme, suostuisi hän päästämään kahdeksan meistä jatkamaan matkaamme pyhille paikoille. Hänen oli mahdoton antaa meille virallista suostumusta, mutta me saimme lähteä, jos niin tahdoimme.
Tämä sanoma ilahutti tietysti minua. Kun vaan kerran olin
Kelas-vuorella, keksisin kyllä keinoja päästäkseni edemmäksi.
Samana iltana hiipi eräs petturi minun väestäni ulos teltasta ja meni tarjumin luoksi. Epäilemättä hän nyt ilmoitti, etten ollutkaan tohtorin veli enkä hintulainen pyhiinvaeltaja, vaan eräs sahib, matkalla Lassaan. Päättäen siitä, mitä sittemmin kuulin, näyttää siltä kuin olisi tarjumi ensin epäillyt hänen kertomustaan. Mutta sitten lähetti hän yöllä sanomaan, että kaikin mokomin palaisimme samaa tietä kuin olimme tulleet. "Jos todellakin joukossanne löytyisi sahib, jonka olitte minulta kätkeneet, ja jos nyt päästäisin teidät eteenpäin, veisivät Lassan asukkaat minulta pääni. Te olette nyt ystäviäni ettekä saata antaa semmoista tapahtua."
"Sano tarjumille", vastasin minä, "että hän on ystäväni ja että olen häntä ystävänä kohteleva."
Seuraavana aamuna näimme 130 aseellista ratsumiestä muutaman sadan askeleen päässä teltastamme. Jos nyt olisin lähtenyt matkalle pelkuri-väkeni kanssa ja ratsumiesten seuraamina, olisivat he varmaan tehneet tenän, ja minä katsoin parhaaksi turvautua sotajuoneen. Korkeitten herrojen ja aseellisten miesten suureksi kummaksi ja kauhuksi lähdimme, tohtori, Khanden Sing ja minä, aseet kädessä ja vakavin askelin suoraan ratsujoukkoa kohti. Meitä seurasivat kantajat vavisten. Magbuni ja tarjumin upseerit tuskin silmiänsä uskoivat. Ratsastajat astuivat kiireesti hevosten selästä ja laskivat pois aseensa, merkiksi etteivät tahtoneet kanssamme taistella. Me marssimme heidän ohitsensa ollenkaan heistä välittämättä. Magbuni juoksi perästäni ja rukoili minua pysähtymään silmänräpäykseksi. Dola käskettiin tulkiksi. Virkapukunsa leveistä laskoksista otti nyt Gyaneman päällikkö esille kirjaellut virkasaappaat ja ojensi ne minulle lausuen:
"Vaikka kasvosi ovat päivän polttamat ja mustat ja silmäsi heikot — sivumennen sanoen ne eivät olleet heikot, mutta minä käytin lumisilmälaseja — ilmaisevat kuitenkin kasvojesi piirteet, että olet hyvää sukua ja että sentähden varmaan olet korkea virkamies maassasi. Jalo mielesi ei suinkaan salli, että meitä rangaistaan sinun tähtesi. Ja nyt sydämmemme iloitsee, kun näemme sinun palaavan takaisin samaa tietä, josta tullutkin olet. Salli minun lahjoittaa sinulle tämä saapaspari, etteivät jalkasi kävisi aroiksi pitkällä ja vaivalloisella matkallasi kotimaahasi."
Puhe, ivallisine loppuponsineen, ei ollut niin huonosti koottu, jos sen johdommukaisuus olikin vähän omituinen. En katsonut hyväksi selittää Tiibettiläisten erehtyneen aikomuksestani. Otin saappaat vastaan ja magbuni seurueineen kumarsihe maahan asti.
Muitta mutkitta jätimme nyt magbunin ja suuntasimme kulkumme länsilounaiseen, niinkuin olisimme nyt päättäneet palata takaisin ja lähteä maasta.
— —
Saavuimme vuorijonon kukkulalle ja laskeusimme toiselle puolen. Muut kulkivat rinnettä alas, mutta minä jäin huipulle, josta minä ison kiven takaa saatoin kaukoputkella nähdä mitä Gyanemassa toimitettiin. Minun väestäni oli viimeinen tuskin ennättänyt kadota solan toiselle puolelle, ennenkuin ratsastajat nousivat satulaan ja laukkasivat meidän jäljestämme. Minä riensin rinnettä alas. Saavuttuani alas tasangolle, suuntasin kaukoputken taas kukkulalle, josta juuri olin tullut. Näin siellä monta päätä pilkistävän kivien takaa. Ratsastajat vakoilivat sieltä liikkeitämme. Minua harmitti, etteivät julkisesti meitä seuranneet. Latasin kiväärini 800 askeleen etäisyydelle, laskeuduin suulleni maahan ja tähtäsin erästä olentoa, jonka saatoin erottaa selvemmin muista.
Tohtori tempasi kiväärin olaltani. "Ette saa ampua", sanoi hän tavallisella levollisuudellaan, "saattaisitte tappaa jonkun."
"Tahdon vaan antaa noille pelkureille läksyn."
"Olisi kyllä tarpeen, mutta jokainoa Tiibettiläinen on niin pelkuri, että tuota läksytystä tarvitsisi alinomaa uudistaa", vastasi Wilson, aina järkevänä.
Kuljettuamme muutaman kilometrin, näimme takaa-ajajamme ratsastavan solan läpi ja täyttä laukkaa tulevan pitkin rinnettä. Annoin mieheni pysähtyä ja samassa silmänräpäyksessä pysähtyivät ratsastajatkin. Tarkkasin heitä kaukoputkella. He näkyivät neuvottelevan. Vihdoin laukkasi viisi miestä pohjoiseen, luultavasti vartioimaan sille suunnalle vievää polkua. Kolme miestä jäi paikalle, muut laukkasivat hurjaa vauhtia Gyanemaan päin, ikäänkuin olisivat he äkkiä joutuneet kauhun valtaan.
Me jatkoimme matkaamme. Nuo kolme ratsastajaa lähtivät myös liikkeelle, seuraten vuoren juurta, mutta pitkän välimatkan päässä, samaan suuntaan kuin me. Olivat kyyristyneet eteenpäin hevosten kaulan tasalle, selvästi luulotellen siten pääsevänsä näkymättä meidän ohitse. Huomattuansa, että ohjasimme kulkumme Laama Khokdenille, entiseen leiripaikkaamme, enensivät he vauhtiansa, niin että joutuivat meidän edellämme kulkemaan.
Kun me illalla saavuimme Laama Khokdeniin, tuli kaksi lammaspaimenta meitä tervehtimään. Kolmas tuli heti senjälkeen. "Lampaamme ovat kaukana", sanoi toinen heistä, "olemme nälissämme ja köyhät. Saammeko levätä yön teidän leirinne lähellä ja noukkia ne ruuantähteet, joita te heitätte pois?"
"Sen te kyllä saatte. Mutta varokaa, ettette nouki muuta kuin ruuantähteet!"
Siinä luulossa, etten heitä tuntisi, olivat nämä tuhmat ihmiset vieneet hevosensa kylän vartiahuoneeseen, pukeuneet lammaspaimeniksi ja tunkivat nyt luoksemme, vakoiluksensa meidän toimiamme ja hankkeitamme. Ne olivat tietysti nuo kolme ratsastajaa Gyanemasta.
Joka askeleella, minkä Himalaijaa kohti otin, kävi sydämmeni ja mieleni yhä raskaammaksi. Pääni oli tuumia täynnä, mutta niitten toteuttaminen oli toista. Kuinka usein olivatkaan parhaat tuumani menneet myttyyn, kuinka usein olikaan täytynyt aloittaa uudestaan, kun kaikki juuri oli näyttänyt olevan parhaalla kannalla. Asemani oli nyt kaikin tavoin huonontunut. Kaikista ponnistuksistani huolimatta näytti yritykseni onnistuminen käyvän yhä epäiltävämmäksi. Minun täytyi itselleni tunnustaa, ettei se päivä ollut kaukana, jolloin sekä omani että seuralaisteni voimat olisivat ihan lopussa. Kovalle ottaa vaikean yrityksen alkaminen, mutta kun kerran on päässyt alkuun ja monta vaikeutta voittanut, niin on vielä kovempaa, kun täytyy kääntyä takaisin ja alkaa uudestaan.
Tilamme tuntui todellakin synkältä. En voinut luottaa omien miesteni uskollisuuteenkaan. Niin tapahtui esim. juuri tässä leirissä, että daku, kerran keskustellessaan erään toisen kantajan kanssa, oli tullut sanoneeksi heti aikovansa lähteä tiehensä. Tohtori oli silloin, ystävällisesti niinkuin aina, pyytänyt häntä jäämään, mutta turhaan. Me tiesimme seudulla löytyvän samallaisia rosvoja ja että hän jättäisi meidät, liittyäkseen heihin ja uudestaan alkaakseen vanhaa elämäänsä. Jos hän saisi toteuttaa aikomuksensa, saatoimme olla varmat siitä, että hänen uudet toverinsa pimeimpänä yön aikana kävisivät luonamme. Daku tiesi, että muassani oli suuri rahasumma ja hänen liikkeensä olivat molempina viime päivinä olleet enemmän kuin kummalliset. Oliko hän tavannut jonkun vanhan toverin, tahi oliko hän Tiibettiläisiltä kuullut heidän olevan lähellä?
Daku oli käärinyt kokoon huopapeittonsa repuksi, jota hän nyt kantoi selässään, ollen valmis lähtemään minä hetkenä hyvänsä. Huolissaan tästä uudesta vaarasta, ilmoittivat muut kantajat minulle asiasta. Lähetin heti noutamaan hänet. Silmät maahan luotuina, mutta suoraan vastasi hän: "Aion lähteä pois, sahib." — "Mihin?" — "Minulla on ystäviä näillä seuduin ja aion hakea heitä." — "Vai niin, mene!" vastasin minä ja tartuin ihan levollisesti pyssyyni. Tuossa tuokiossa oli reppu selästä ja muutaman minuutin kuluttua oli hän taas työssä. Pari muuta kapinoivaa kantajaa sain samalla tavalla järkiinsä. Sain sittemmin kuulla erään ryövärijoukon ainoastaan pari päivää tämän jälestä hyökänneen lähellä rajaa erään karavaanin kimppuun.
Vieläkin marssi takaisin! Kuinka se minua kiusasikaan, ja kuitenkin oli se tehtävä! Kuljimme useita kilometriä ja leiriydyimme erään vuolaan, Shirlangdu nimisen, virran rannalle. Tältä kohdalta voisimme, joskin vaivalla ja vaaralla, kulkea vuoriharjanteen yli ja sitten tunkeutua metsikön läpi Mansanovariin, huolimatta vakoiliain valppaudesta. Päätin rohkeasti yrittää ja varovaisuuden vuoksi ottaa vaan neljä tai viisi kantajaa mukaani. Mieluummin olisin mennyt yksin, mutta ruokavarojen kuljettamisen tähden täytyi ottaa muita mukaan. Jos hätä tulisi, päätin sitten lähteä yksin ja ostaa ruokaa Tiibettiläisiltä matkan varrella.
Kaikki kantamukset pantiin kuntoon. Tarpeettomat vaatteet ja muut mukavuustavarat, vähemmin tarpeelliset lääkityskapineet jätettiin ja näin saatiin enemmän tilaa minun tieteellisille kapineilleni. Jokainen kilon paino lisää tieteen hyväksi merkitsi kiloa vähemmän ruokavaroja, joita luulimme tarvitsevamme Lassan matkalla. Täytyi jättää kaikki, mikä ei ollut välttämättömän tarpeellista.
Iltapäivällä tuli kaksi tiibettiläistä urkkiaa leiriin, tavallisuuden mukaan kerjäläisinä. He pyysivät ja vaativat ruokaa. He käyttäytyivät niin sietämättömän hävyttömästi, että miehiltäni vihdoin loppui kärsivällisyys. Bijesing ja kristitty kokkimme Rubso karkasivat näitten kimppuun, löydyttivät heitä ja ajoivat lopuksi muiden avulla heidät alas rotkoon, sekä antoivat heidän tuntea kivisateen vaikutusta. Urkkia raukat, jotka eivät kyllin nopeasti päässeet virran poikki rotkon pohjassa, saivat hyvin ansaitun löylytyksen.
Tästä pikku ottelusta oli paljon hankaluutta leirissä. Mutta monet Shokalaiset seisoivat pökkäännyksissä ja olivat melkein mielettömän pelkoja ja vapisivat kuin haavanlehti nähdessään jonkun Tiibettiläisen.
SEITSEMÄSTOISTA LUKU.
Eräs päätös. — Urhea shokalais-poika. — Khanden Sing tarjoutuu
seuraamaan minua. — Mansing rupeaa palveliani palveliaksi. —
Pakolaisleiri. — Raivoisa myrsky. — Yksi taakka liikaa. — Ero
Wilsonista. — Yömarssi.
Paroni oli määrätty pantavaksi toimeen kello 9 illalla. Olin, lupaamalla suuren palkinnon, saanut taivutetuksi neljä miestä seuraamaan minua. Määrätyllä ajalla ei kukaan heistä ollut kuitenkaan saapunut. Läksin heitä hakemaan. Toinen oli loukannut jalkansa, toinen väitti olevansa kuoleman kielissä ja muut suorastaan kieltäytyivät seuraamasta minua. He vapisivat pelvosta ja vilusta.
"Tapa meidät, sahib, jos tahdot, mutta me emme kuitenkaan seuraa sinua."
Kello kolmeen aamulla en ollut onnistunut saamaan ainoatakaan miestä kantajaksi, ja minun täytyi jättää kaikki pakopuuhat sikseen. Tilani oli synkempi kuin koskaan ennen. Minun täytyi siis marssia takaisin tuota jäistä ja jylhää solaa kohti, josta olin Tiibettiin tunkenut!
"Te olette alakuloinen, herra Landor", sanoi tri Wilson. Myönsin niin olevan. Jokainen askel taaksepäin oli minulle ikäänkuin isku rintaan. Olisin tahtonut jatkaa matkaani, maksoi mitä maksoi, ja ainoastaan hyväsydämmisen ystäväni, tohtorin, tähden olin välttänyt raivata väkisin itselleni tien. Olin kuohuksissa ja tunsin itseni kuumeiseksi. Halveksin miehiäni heidän pelkuruutensa tähden, enkä edes kärsinyt heitä nähdä.
Ajatuksiini vaipuneena käyskelin etiäpäin ja raivaamaton tie tuntui sekä mukavalta että lyhyeltä. Löysin sopivan leiripaikan. Edessäni ja yltympäri kohosi korkeita lumivuoria ja tuossa, ihan minua vastapäätä, nousi korkeuteen tuo samainen Lumpija-sola, josta niin suuria toivoen olin tullut Tiibetin ylängölle. Nyt minua inhotti sitä edes katsellakaan. Sen lumiset rinteet näyttivät ivaavan onnistumatonta yritystäni.
Olleeko niin, että mieli aina on painuksissa kun on myrsky tulossa, tahi onko myrsky tulossa, kun mieli on raskas? varmaa vaan oli, että ennenkuin olimme ehtineet pystyttää telttamme, oli tuuli, joka koko iltapäivän oli vähän tuntunut, nyt paisunut kymmenkertaiseksi. Pilvet kulkivat hurjaa vauhtia päämme yli ja lumi tulla tuprusi jo suurissa höyteissä.
"Mitä aiotte tehdä?" kysyi tohtori minulta. "Minun mielestäni olisi viisainta palata takaisin Garbjangiin, hankkia uutta väkeä ja sitte yrittää uudelleen."
"Ei, tohtori, ennen kuolen kuin jatkan tätä peräytymistä! Minulle onnistuu paljon paremmin, jos lähden yksinäni, ja aion lähteä tänä yönä, sillä olen varmasti pääsevä vuoren harjanteen yli.
"Ei, ei, herra Landor", huudahti tohtori kyynelsilmin. "Se merkitsee kuolemaa jokaiselle, joka semmoiseen ryhtyy."
Sanoin, että päätökseni oli horjumaton. Tohtori parka oli hämmästyksestä ääneti. Hän tiesi että oli turhaa enemmän vastustella. Menin telttaan panemaan tavarat uuteen kuntoon ja vähentämään niitä niin, että niistä lopuksi tuli vaan yhden miehen tavallinen taakka.
Kun puuhasin näissä matkavalmistuksissa, tuli Kahi telttaan hyvin peljästyneen näköisenä.
"Mitä sinä puuhaat, sahib", kysyi hän hengästyneenä. "Tohtori sanoi, että aiot ensi yönä lähteä yksin vuorten yli mennäksesi seurueetta Lassaan." — "Se on totta, niin aion." — "Voi, sahib, vaarat ja vaikeudet ovat liiaksi suuret. Et sinä voi mennä." — "Tiedän sen, mutta aion koettaa."
"Silloin, sahib, aion tulla kanssasi."
"Et suinkaan, Kahi, saisit liiaksi kärsiä. Palaa vanhempiesi luokse, nyt kun sopii sen tehdä." — "En sahib, minne sinä menet, sinne minäkin menen. Vähäpätöiset ihmiset eivät koskaan kärsi, ja jos he niin tekevätkin, ei se mitään merkitse. Ainoastaan suurten miesten kärsimyksistä kannattaa puhua. Jos sinä kärsit, tahdon minäkin kärsiä. Minä seuraan sinua."
Kaliin filosofia liikutti minua. Hankin varmuuden, että hän tarkoitti mitä hän sanoi ja päätin vastaanottaa hänen tarjouksensa.
Tätä kelpaa sanoa onneksi. Rallilla oli viisi ystävää shokalais-kantajissa. Näillä oli kaikilla mielitiettynsä Garbjangin seuratalossa (rambangissa) ja heillä oli tapana iltaisin istua yhdessä ja laulaa surumielisiä lauluja kaivaten sydänkäpyjään, jotka olivat jättäneet Himalaijan tuolle puolen.
Kahi kiirehti kuumeentapaisesti ulos ja oli muutamassa minuutissa takaisin.
"Montako kantajaa haluat, sahib?" — "Eipä kannata vastata kysymykseesi. He eivät taida kumminkaan tulla." — "Äläpäs, minä hankin ne. Riittääkö viisi?" — "Kyllä", mutisin minä epäillen pudistaen päätäni.
Epäilykseni sai kumminkin kovan kolauksen, kun Kahi palasi ja säteilevin silmin huusi lystikkäällä Englanninkielellään: "Viisi Shokalaista tulee, sahib. Siis sinä, sahib, minä ja viisi kantajaa lähdemme tänä yönä; mihin aikaan, sahib?"
"Totisesti, Kahi, sinä olet kerrassaan urhea poika!" täytyi minun huudahtaa.
"Urhea, sahib?" kysyi hän innokkaasti kuullessaan hänelle oudon englantilaisen sanan (smart). Hän opetteli innolla Englantia ja hänellä oli oikein tavaamiskiihko. "Smart, mitä se merkitsee? Ja kuinka se tavataan?" — "S-m-a-r-t, se merkitsee vikkelä, urhea."
"Smart", kertoeli hän hitaasti kirjoittaessaan äsken opitun sanan kirjaan, jonka olin hänelle siihen tarkoitukseen antanut. Kahi oli epäilemättä, muutamia pieniä vikoja lukuun ottamatta, suuri luonne. Hän oli aina hyvällä tuulella, tahtoi aina olla hyödyksi ja oli erinomaisen tiedonhaluinen, niin että oli oikein virkistävää sekä nähdä että kuulla häntä.
Onneni pyörä näkyy oikein tehneen koko käännöksen. Muutama minuutti Kahin lähdettyä astui Khanden Sing telttaan, hän ei tiennyt mitään siitä, että saisin seurueen mukaani, vaan huusi harmistuneena: "Shoka krab, sahib! Hunya log bura krab. Hatsur huvi, do admi jaldi Lhasa gicio. (Shokalaiset ovat huonoja, herra! Hunjat ovat sangen huonoja. Sinä ja minä menemme molemmat yksin Lassaan.)" Tässä siis vielä yksi urhoollinen, rohkea ja kelpo mies tahtoi tulla mukaani. Kuolemaa hän ei sanonut pelkäävänsä. Hän oli juuri senkaltainen mies kuin minä tarvitsin. Sain sittemmin kyllin kokea, että hänen vakuuttelemisensa olivat totta.
Khanden Sing oli innokas urheilumies. Hän ei ollut milloinkaan onnellisempi, kuin saadessaan ampua jotakin esinettä, vaikka ei kukaan tiennyt hänen koskaan osanneen. Pari päivää sitten oli hän saanut aika läksytyksen minulta, kun hän oli tuhlannut useita patroonia erääseen kiangiin monen kilometrin etäisyydessä. Tavallinen työ, niinkuin oman ruokansa valmistaminen ja minun kapineeni kunnossa pitäminen, oli hänelle vastemmielistä ja hän ymmärsi aina sälyttää ne toimet toisten niskoille.
Pitaalia sairastava Mansing, joka onnettomuudekseen oli samaa säätyä kuin Khanden Sing, rupesi palveliani palveliaksi. Nämät molemmat Hintulaiset riitelivät ja tappelivat alinomaa, mutta olivat, siitä huolimatta, parhaita ystäviä. Tämän miehen sai Khanden lupauksilla ja pikkutuuppauksilia ottamaan osaa meidän uuteen retkeennne ja sen tuntemattomiin vaaroihin.
Kello 8 illalla olin saanut kootuksi kaikki, jotka olivat luvanneet minua seurata. Nämät olivat: Khanden Sing ja Kahi sekä kuusi kantajaa.
Nimitimme tätä leiriä "Pakolaisleiriksi", sillä paholaisen kaltainen tuuli pudisteli telttojamme, puhumattakaan lumesta, jota raivoisa tuuli suurissa pöykyissä kuljetti telttoihimme. Yöllä se vaan yltyi. Ei ollut löydettävissä mitään polttoainetta, ei puuta, ei lantaa eikä sammalta. Olimme pystyttäneet telttamme noin 4,752 m. korkeudelle ja jos olisimme nousseet vuoren harjanteen huipulle, olisimme vielä saaneet kiivetä lähes 600 m. korkeammalle. Mutta se olisi tässä ilmassa ollut kovin vaikeata, vaikka emme, tahtoessamme välttää tiibettiläisiä vartioita, olisi saattaneet valita kolkompaa yötä kuin tämä oli.
Suostuin tohtorin kanssa, että hän veisi Garbjangiin takaisin kaikki jättämäni kapineet, sekä ne miehet, jotka eivät minun kanssani tulleet. Hän jättäisi telttamme paikoilleen vielä seuraavaan ikäpuoleen, että Tiibettiläiset luulisivat meidän kaikkien olevan siellä ja että siten pääsisimme pitkän matkan eteenpäin. Vaikka kävisikin vaikeaksi olla ilman telttoja, emme kuitenkaan saisi viedä mukaamme muita kuin minun suojatelttani. Emme kuitenkaan moneen päivään voisi niitä pystyttää, etteivät Tiibettiläiset meitä löytäisi, sillä varmaankin he ensimmäisinä päivinä ajaisivat meitä takaa niinkuin villieläimiä. Meidän täytyisi öisin kulkea pitkät matkat vuoriharjanteen huipulla, eikä laaksoissa niinkuin muut matkustavaiset. Pikkuisen saisimme nukkua päivällä, kuin voisimme olla kätkössä jossakin hyvin suojatussa paikassa. Emme saisi ajatellakaan mitään määrättyä aikaa, jolloin saisimme tulen ääressä lämmitellä. Sillä jos löytäisimmekin poltinaineita niillä korkeuksilla, joissa kuljimme, mikä kumminkaan ei ollut luultavaa, saattaa, niinkuin tunnettu, tuli tahi savu näkyä sekä yöllä että päivällä sangen pitkät matkat.
Ennen lähtöämme punnitsimme kaikkia näitä asioita. Ja sitäpaitsi käsitimme varsin hyvin, että jos Tiibettiläiset kerran oikein toden päästä meitä ahdistaisivat, olisimme niin vähälukuiset heidän suhteensa, ettemme ajan pitkään voisi heitä tehokkaasti vastustaa. Kun ajattelin asemaamme, epäilin sentähden suuresti, oliko minun ja seurueeni henki Pakolaisleiristä lähdettyämme pennin arvoiset. Että aloitimme tämän retken, vaikka täysin tajusimme sen vaaranalaisuuden, oli ehkä hulluutta, mutta päättäväisyyden puutetta ei saateta viaksemme lukea.
Tohtori oli viimeiseltä leiriltämme ottanut mukaansa vähän sammalta, joista hän nyt koetti sytyttää tulen, valmistaakseen minulle leivoksia ennen lähtöämme. Mutta voi, vaikka ahkeroitsimme siinä neljä tuntia ja kulutimme saman verran tulitikkulaatikoita, emme saaneet merkiksikään tulta! Puoliyön aikana lähetin Khanden Singin ja Kakin noutamaan miehet. Kaksi tuli vavisten telttaan, muita ei saatu hereille. Menin silloin itse ja talutin kutakin kannettavansa luo. He itkivät kaikki kuin lapset. Vasta silloin havaitsin, että olin kiireessä ja mellakassa valmistanut yhden taakan liiaksi. Tässä olivat hyvät neuvot kalliit. Kaikki oli valmiina pakoon ja hetki suotuisa sekä viivytys tuhoa tuottava. Minun täytyi saada yhden kantajan lisäksi, maksoi mitä hyvänsä. Kantajien teltassa, johon nyt menin, oli itkua ja valitusta. Olisi luullut heidän kaikkien makaavan viimeisessä hengenvedossa, niin surkeasti he valittivat vaan pelvosta, että heitä pakotettaisiin kantajiksi. Tavattomalla vaivalla sain lopuksi uhkauksilla ja lupauksilla Bijesingin nousemaan ja seuraamaan minua. Mutta kantamus oli hänelle liian raskas: hän tahtoi kantaa vaan puolet. Oman taakkani lisäksi otin minä sitten toisen puoliskon.
Sammutimme myrskylyhdyn, ja kello 2, kun myrsky hurjimmillaan raivosi, ajaen rakeita ja lunta silmiimme, kun tuuli ja pakkanen tunki luitten ja ytimien läpi ja kaikki luonnonvoimat kiukkuisina kokosivat kaikkia esteitä tiellemme, silloin lähti joukko äänettömiä, puoleksipaleltuneita miehiä leiristä tunkeaksensa eteenpäin rajuilman läpi. Käskin miesten pysyä hyvin lähellä toisiansa ja niin suuntasimme kulkumme suoraan vuorenkylkeä kohti, tarkasti välttäen semmoisia paikkoja, joissa mahdollisesti saattoi olla tiibettiläisiä vakoilioita.
Paolle sopivampaa yötä emme olisi voineet valita. Oli niin pimeä, että tuskin saattoi nähdä pari tuumaa eteensä. Äänetönnä ja raskaalla mielellä seurasi tohtori meitä muutaman sata askelta. Pyysin hartaasti häntä palaamaan takaisin telttaan. Hän pysähtyi, tarttui käteeni ja jätti minut hyvästi muutamin katkonaisin sanoin. "Vaarat teidän tiellänne", kuiskasi hän, "ovat niin lukemattomat, että ainoastaan Jumala voi saattaa teidät eheänä niitten läpi. Kun ajattelen nälkää ja pakkasta sekä kaikkia vaivoja, joita saatte kestää, niin minä vapisen teidän tähtenne." — "Hyvästi tohtori!" sanoin syvästi liikutettuna. — "Hyvästi", huudahti hän, "hyvä —" ja ääni tukehtui häneltä.
Kaksi tahi kolme askelta ja pimeys erotti meidät, mutta hänen jäähyväisensä soi vielä korvissani, kun ikävällä muistelen uskollista, lämminsydämmistä ystävää.
Nyt oli siis marssi Lassaan todenteolla alkanut. Pienessä ajassa olivat korvamme, sormet ja varpaat jäädyksissä. Lumi piiskasi armottomasti kasvojamme, ja silmiämme kirveli. Me hapuilimme kuin sokeat eteenpäin pimeässä, äänettöminä ja väsyneinä, ja kipusimme yhä korkeammalle vuorenrinnettä ylös. Mitä ylemmäksi päästiin, sitä purevammaksi kävi pakkanen ja tuuli. Joka viiden minuutin kuluttua täytyi meidän pysähtyä ja pysytellä hyvin lähellä toisiamme, pysyäksemme lämpyminä ja hengittääksemme, sillä ilma oli niin ohutta, että me raskaine taakkoinemme vaivalla jaksoimme astua eteenpäin.
Äkkiä kuulimme vihellyksen ja ääniä etäältä. Miehet kokoontuivat ympärilleni, kuiskasivat peljästyneinä: "daku, daku!" ja heittäysivät suulleen maahan. Latasin pyssyni ja meni muutaman askeleen edespäin. Mutta pimeys oli läpäisemätön. Minä kuuntelin. Nyt kuulin uuden, terävän ja pitkän vihellyksen. Se kuului tulevan jostakin kohdasta vastapäätä meitä. Muutimme vähän suuntaamme ja jatkoimme hitaasti, mutta taukoamatta nousuamme, kunnes me päivän noustessa huomasimme olevamme lähellä vuoren kukkulaa. Vielä satoi vahvasti lunta. Vielä viimeinen ponnistus ja me olimme ylhäällä.
Tässä tunsimme olevamme verrattain turvassa. Ihan uupuneina laskimme taakkamme lumelle ja oikasimme itsemme riviin hyvin lähelle toisiamme sekä levitimme kaikki huopapeitteet moninkertaiseksi peitoksi päällemme.
KAHDEKSASTOISTA LUKU.
Järviä 5,643 metrin korkeudessa. — Kylmää ruokaa korkeilla ylängöillä.
— Lumeen haudattuina. — Rosvoja. — Vaarallinen paikka. — Kaivamme
tavaramme kätköön. — Ruokavarat lopussa. — Putoaminen Gakkovirtaan. —
Hyvä tuuma. — Nokkoset ruokana.
Kun heräsimme kello 1 keskipäivällä, olimme ihan läpimärät.
Aurinko oli nim. sulattanut lumen, joka oli kasaantunut päällemme. Leiripaikkamme oli 5,346 metrin korkeudessa. Kaakkoistuuli tunki terävästi luiden ja ytimien läpi ja me kärsimme siitä tavattomasti sekä nyt, että koko ajan kun Tiibetissä olimme. Alkaa rajusti tuulla, säännöllisesti kello 1 i.p. ja tämmöistä kestää kello 8 illalla, jolloin tuuli tavallisesti laskee ja vähitellen ihan lakkaa. Mutta usein tapahtuu niinkin, että se tähän aikaan yltyy ja puhaltaa koko yön tavattoman rajusti.
Juuri kun valmistimme lähtöä, nousi taivaalle uusia pilviä ja taas alkoi sataa lunta. Oli ihan mahdotonta tehdä tulta ja meidän täytyi viluisina ja nälkäisinä aloittaa marssimme. Kahlasimme vyötäisiin asti jääkylmän joen yli ja kivuten yhä korkeammalle moniaita kilometriä saavuimme lopuksi 5,627 m. korkuiselle ylätasangolle.
Hämmästykseksemme näimme tämmöisessä korkeudessa neljä suurta järveä, ihan lähellä toisiaan. Kun aurinko hetkeksi pilkisti pilvien raoista, loi se rusohohteen lumihuippuihin yli ympäri, muutti järvet kimaltelevaksi hopeaksi ja loihti näin eteemme lumoavan kauniin taulun. Nälkä ja väsymys esti meitä kuitenkin täysin määrin tätä suuremmoista näkyä nauttimasta. Ennen kaikkea täytyi meidän nyt pian löytää sopiva paikka, jossa saisimme levätä. Harras toivoni oli, että menisimme ylätasangon poikki ja sen luoteista rinnettä alas, jossa mahdollisesti löytäisimme polttopuita, mutta puoleksi paleltuneet voimattomat mieheni eivät jaksaneet mennä edemmäksi.
Heidän märät taakkansa olivat entistään painavammat. He läähättivät kovasti, ja olimme tuskin ehtineet jotenkin suojattuun paikkaan järvien välissä, ennenkuin he kaikin vaipuivat maahan, kykenemättä pääsemään edespäin. Olin kovin huolissani heidän tähtensä, kun he kieltäytyivät syömästä kylmää ruokaa. Se olisi heille kuolemaksi, selittivät he. Kuinka voisivatkaan ilman ruokaa kestää seuraavan päivän marssin? Vihdoin onnistui minun, kun varmasti vakuutin etteivät kuolisi, saada heitä syömään vähäisen satoa ja ghuria. He olivat kuitenkin tuskin nielleet muutaman suupalasen kylmään veteen sekoitettua ruokaa, kun jo he saivat kovia vatsanvaivoja, jotka jatkuivat koko yön.
Kokemuksesta he epäilemättä tiesivät, että kylmän ruuan nauttiminen korkeilla paikoilla on vaarallisempaa kuin syömättä oleminen, ja minä kaduin ymmärtämätöntä, mutta hyväntahtoista neuvoani, kun en itse mitään vaivaa kylmän ruuan nauttimisesta tuntenut. Heti auringon laskettua paisui pakkanen kovasti. Satoi vielä runsaasti lunta, ja sekä märät vaatteemme että huopapeitteemme olivat jäässä. Sytytin pienen väkiviinalampun ja sen ääreen me, peitteisiimme käärittyinä, kaikin kokoonnuimme. Yritimpä tällä pienoistulella keittää meille vähän lihalientäkin, mutta korkean paikan tähden tarvitsi vesi pitkän ajan lämmitäkseen ja kun se vihdoinkin alkoi käydä haaleaksi, sammui liekki, eikä minulla ollut varoja tuhlata enemmän väkiviinaa saadakseni sen taas palamaan. Ruuanlaitos jäi siis sikseen, ja kun yö yhä kylmeni, sullouduimme yhteen huopapeittojemme alle. Unta ei kuitenkaan ollut ajattelemistakaan. Kapineistamme olimme tehneet suojamuurin itsellemme, ja miehet vetivät peittonsa päänsä yli. Minä en kuitenkaan koskaan voinut oppia tätä alkuasukasten nukkumistapaa, sillä tuntui aina siltä kuin tukehtuisin. Nukuin aina pää peitosta vapaana, koska siten tuntui mukavammalta ja tahdoin vapaasti nähdä, että voisin nostaa metelin, jos Tiibettiläiset hyökkäisivät kimppuumme.
Miehet huokasivat, voihkivat ja valittivat nukkuessaan ja hampaat suussa kalisivat. Heräsin usein, tuntien kovaa kipua paleltuneissa korvissani. Silmätkin kirvelivät kovasti, kun jääpuikkoja muodostui silmäripsiin. Joka kerta kun koetin aukaista silmäni, tuntui siltä kuin silmäripset irtautuisivat luomista, sillä heti kun suljin silmät, jäätyivät luomet yhteen.
Vihdoinkin koitti aamu! Yö oli tuntunut loppumattomalta. Kun yritin nostaa peittoani, tuntui se tavattoman raskaalta ja kankealta. Eipä ihmettä, sillä se oli kovaksi jäätynyt ja oli puolenkyynärän paksuisen lumen peitossa. Ilmapuntari oli yöllä laskenut 24° Fahr. Huusin miehiäni. Niitten oli vaikea herätä. Hekin olivat lumeen haudattuina.
"Uta, uta, uta!" (ylös, ylös, ylös!) huusin, ravistaen heitä toinen toisensa perään ja laasten lumen heistä, minkä sain.
"Barof bahut!" (paljon lunta!) sanoi eräs, nostaessaan nenänsä peiton alta ja hieroen kirveleviä silmiään. "Salaam, sahib!" sanoi hän, saatuaan ne auki ja nähtyään minut, sekä vei kätensä tervehtien otsaansa kohti. Toinen teki samalla tavalla. Tavallisuuden mukaan heräsi Kahi viimeiseksi.
"Nouse ylös, Kahi!" huusin minä. — "O, buhijoh! (isä!)" haukotteli hän, kiiskotteli, katseli ympärilleen ja mutisi muutamia katkonaisia sanoja.
"Hyvää huomenta, herra! Näin paljon lunta. Ei, mutta katsokaa, tuolla on kaksi kiangia! Mitä merkitsee kiang Englannin kielellä?" — "Wild horse (villihevonen)" — "Wild? Tavataanhan se: w-i-l-d?"
"Kyllä niin." — Nyt otettiin muistikirja päänalusen alta ja sana kirjoitettiin kirjaan.
Kummallisia ihmisiä, nämä Shokalaiset! Kylmästä kankea ja nälkäinen Eurooppalainen ei niin paljon suinkaan välittäisi sanojen oikein kirjoituksesta.
Mansing parka kärsi kauheasti. Hän valitteli koko yön. Olin lainannut hänelle ulsterinkankaisen takkini, mutta ei siitä paljon apua ollut: verenkierto näkyi olleen ihan seisahtumassa. Iho oli harmaa ja kalmankalpea, kasvoissa syvät uurteet ja jalat niin kankeat pakkasesta, ettei hän pitkään aikaan voinut seisoa.
Taas eivät Shokalaiset tahtoneet mitään syödä. Satoi vielä lunta. Nyt lähdimme kulkemaan koillista kohti. Kuljettuamme muutaman kilometrin tähän suuntaan, laskeusimme jyrkkää rinnettä, joka oli täynnä kalliolohkareita. Kulku oli pikainen, mutta vaivalloinen. Kun kaukoputkella tarkastin edessäni aukenevaa maisemaa, havaitsin etäällä koillisessa laakson, jossa kasvoi pensaita ja sammalia, olipa siellä telttakin ja muutama lammas. Teltan näkeminen teki minut levottomaksi, ja me muutimme suuntaa, ettei meitä nähtäisi. Ja sitten me taas kiipesimme ylänköä ylös, teimme mutkan ja käännyimme itään. Päivänlaskussa aloimme laskea alaspäin ja menimme vaikeuksitta laakson läpi juoksevan Gakkon-virran yli. Kun olimme leiripaikaksi valinneet vähäisen, hyvin suojatun notkon, pystytimme pienen suojateittani erään allikon kylkeen, jossa oli lumivettä.
Helposti arvattavalla kiireellä lähdimme kaikin kokoomaan pensaita ja sammalta polttopuiksi ja joka mies kantoi leirille niitä monta sylystä. Muutamassa silmänräpäyksessä leimusi kolme tavatonta tulta, joilla me valmistimme itsellemme runsaan päivällisen ja hukutimme surumme kiehuvaan teehen sekä kuivasimme vaatteemme ja peittomme. Lämpö levitti ihmeen suloisen hyvinvoinnin tunteen koko olentoomme, ja unhotetut olivat tässä verrattain huolettomassa hetkessä kaikki kärsimämme vaivat ja vastukset. Jos emme ota lukuun muutamaa suupalaa satoa, emme kahteen vuorokauteen olleet nauttineet mitään vahvempaa ruokaa. Näinä kahtena vuorokautena olimme kulkeneet pari penikulmaa, jokainen kantaen selässään 24 kiloa painavan taakan.
Olimme nyt noin 4,900 m. korkeudella, joten tämä paikka oli alhainen edellisten korkeampien ja kylmempien seutujen suhteen. Vastakohta tuntui kaikille hyvältä ja uusin toivein aloin taas suunnittelemaan uusia tulevaisuuden tuumia. Mielentilamme oli taas muuttunut syvimmästä alakuloisuudesta jotenkin tyytyväiseksi.
Edessämme koillisessa oli korkea vuori ja etäämpänä idässä kapea laakso kahden vuoriharjanteen välissä; suuntaan 238° virtasi eräs joki kauniin rotkon läpi Mangshan-vuorta kohti. Säästääksemme aikaa ja vaivaa pidin tarpeellisena suunnata kulkumme itään, vaikka silloin saatoimmekin kohdata Tiibettiläisiä, varsinkin ryövärijoukkoja, joita vaeltelee täällä Nari Khorsumin maakunnassa. Täytyi siis ollani hyvin varovainen, ja se oli verrattain helppoa, kun Shokalaiseni näitä joukkoja kovasti pelkäsivät. Emme päässeetkään pitkälle, kun jo Shokalaiset äkkiä heittivät itsensä pitkäkseen ja rupesivat ryömimään takaperin. Minä olin vähän pysähtynyt tekemään havainnoltani, ja kun kiiruhdin heidän tykönsä, kuiskasivat he: "daku! daku!" (ryöväriä! ryöväriä!)
Oli liian myöhäistä: meidät oli nähty ja joukko ryöväreitä, pyssyillä ja miekoilla varustettuina, tuli juosten meitä vastaan. Vanha kokemus opettaa, että tämmöisissä tilaisuuksissa on pakeneminen huonointa, sillä tappelujunkkari ei ole koskaan rohkeampi, kuin nähdessään vastustajansa pelkäävän. Latasin sentähden Mannliher-kiväärini ja Khanden Sing samoin latasi Henry-Martiny kiväärinsä. Käskin Shokalaisten istua tavaroittensa viereen ja olla paikoiltaan liikahtamatta. Minä ynnä aseenkantajani menimme nyt suoraan esillehyökkääviä ryöväriä kohti, jotka nyt olivat vähemmän kuin 100 askeleen päässä meistä. Huusin heille, että pysähtyisivät ja Khanden Sing osoitti heille merkeillä, että vetäytyisivät takaisin. Mutta he eivät huolineet varotuksistamme, vaan lähenivät vielä suuremmalla vauhdilla. Epäilemättä luulivat he, että olimme shokalais-kauppiaita, joista olivat tottuneet saamaan helpon voiton ja runsaan saaliin. Nyt he hajaantuivat hyökätäkseen sitten, likemmäksi tultuaan, joka taholta meidän kimppuumme.
"Dushu! dushu (pois tieltä)!" huusin minä kiukkuisesta heille, asettaen kiväärin silmälleni ja tarkasti tähdäten päin johtajaa, Khanden Singin samoin tähdätessä erästä toista heidän joukossaan. Tämäpä tepsi. Paikalla he tekivät naurettavan "salaam'insa" ja vilistivät tiehensä. Ajoimme heitä takaa jonkun matkan. Kukkulaltamme näimme, että heitä vähän matkan päässä oli useampia ja että heillä oli joku tuhat määrä lampaita, arvatenkin ryöstötavaraa. Viittailimme heille, että heidän tulee väistyä edemmäksi meidän tieltämme, ja lopulta he hädin kiiruin laumoineen talsivatkin taipaleelle. Sitten jatkoimme mekin menoamme, kun mieheni olivat tökerryksistänsä tointuneet.
Monilukuiset leiripaikat virran varrella osoittivat meidän nyt olevan vilkasliikkeisessä seudussa. Aamun tapaukset olivat kuitenkin virittäneet mielemme uuteen eloon astellessamme virran vasenta puolta. Vaivalloisen kiipeämisen perästä nousimme 4,870 m. korkeuteen. Täältä oli komea näkemys pitkin koko lumiselkää Mangshan-solasta Lippu-solaan asti, vieläpä kauas koilliseenkin päin, jossa Nimo Nangilin neljä lumihuippua häämöitti suunnassa 84°, 92° ja 115°, korkein oli noin 6,140 m. Monta pikku puroa laski Gakkon-virtaan täältä ylängöltä, jonka reuna oli 4,690 m. yli meren pinnan.
Kardam'in ja Dogmar'ia kautta kulki polku Gyanemasta Taklakotiin pitkin virran vierua, samoin toinen lounaiselle suunnalle Mangshan-solaan.
Nämä seudut olivat meille vaarallisia, sillä arvattava oli, että Tiibettiläiset jo tiesivät meidän päässeen heidän käsistänsä ja olevan matkalla heidän sisämaahansa. Tiesinkin jo lähetetyn sotamiehiä y.m. urkkioita vartioimaan solia ja polkuja meidän matkallamme. Kun retkemme siis kävi monien tienristimysten ohi, saimme olla hyvinkin varoillamme. Tiibetissä on ilma niin kirkasta, että liikkuvaiset esineet näkyvät tavattoman pitkien matkojen päähän aivan selvästi. Kun kaukoputkella katsoen en mitään epäiltävää nähnyt, jatkoimme matkaa. Mieheni katsoivat kuitenkin varmemmaksi kulkea laaksoa kuin harjannetta myöden ja niin menimme muutamaan rotkoon, jossa tosiaan turvemmassa olimmekin. Mutta emme vielä olleet ehtineet rotkon reunalle, kun jo alempaa kuulimme melua.
Khanden Sing ja minä konttasimme ihan reunalle ja kurkistimme syvyyteen. N. 150 metriä meidän alapuolellamme näimme tiibettiläisen leirin, jossa oli paljon jaakkia ja pikkuhevosia. Tarkastelin tätä vähän aikaa. Siellä näkyi olevan useita sotamiehiä, varmaankin pitääksensä meitä silmällä. Kaukoputken avulla tunsin muutamia Gyaneman linnanväestä. Pidimme viisaimpana hakea itsellemme lymypaikan, jossa oleskelisimme pimeään asti, teimme mutkan ylängölle päin, lähestyimme taas reunaa ja laskeusimme alas virran luo. Pimeän tultua menimme sen ylitse, kipusimme kahden ahtaan kallioseinän välistä ylös ja löysimme hyvän paikan, johon pysähdyimme.
Miesten seuraamina kiipesin nyt kallionkielekkeeltä toiselle ja jouduimme sileälle kalliolle, jonka yli riippui tavattoman suuri kallionlohkare, muodostaen sille ikäänkuin katon. Juuri tällaisen lymypaikan me tarvitsimme! Telttaa emme uskaltaneet pystyttää ja annoimpa vielä varovaisuuden vuoksi kaivaa kaikki kapineemme maahan, äkkihyökkäyksen varalta. Vapaina niistä voisimme paremmin piilottaa itsemme vainoojiltamme ja sitten toisten, tilaisuuden sattuessa, palata niitä ottamaan.
Ja juuri nyt, kun kaikki näytti selkenevän, tein kauhean havainnon. Nyt juuri kun oli erittäin tärkeätä päästä nopeasti liikkumaan, havaitsin ruokavarain olevan lopussa. Tästä minä täydellisesti hämmästyin, sillä ennenkuin erkanimme retkikunnan suuremmasta osasta, olin käskenyt miesten ottaa ruokavaroja 10 päiväksi. Tohtori oli saanut huoleksensa tämän toimenpiteen tarkastamisen ja hän oli ilmoittanut, että taakoissa oli pitkäksi aikaa ja riittävästi ruokavaroja. Ja nyt havaitsimme, että ruokavaroja oli tuskin yhdeksi ateriaksi. Samalla tein sen surullisen havainnon, että suolaa oli meillä ainoastaan muutama rahkila.
"Mihinkä olette suolan panneet?" kysäsin suuttuneena miehiltäni, koska epäilin heitä tästä tempusta, sillä olin käskenyt, että joka mies ottaisi mukaansa puolen "seeriä" (2/3 kiloa) suolaa.
"Sahib, me unohdimme ottaa suolaa," vastasivat miehet yhteen ääneen.
Niiden tavattomien vaivojen ja vaarojen jälkeen, joissa olimme olleet ja kaiken sen puuhan perästä, mikä minulla oli ollut tieteellisten kapineitteni säilyttämisessä, tuntui tosiaan kovalta nähdä kaikki tuumani nyt raukeavan, sillä meillä oli vielä 3-4 päivän matka Mansarovar-järvelle, jossa seuduin toivoin saavani uusia ruokavaroja. Täytyikö nyt jo näin kaukaa, kesken kaikkia palata takaisin ja perästäkin joutua Tiibettiläisten käsiin? Ruumiillisesta kärsimyksestä en tavallisesti piittaa, mutta sieluntuskat olivat nyt masentavia.
Olin nyt aivan alakuloinen ja päällepäätteeksi jouduin vielä ruumiillisestikin sairaaksi. Olin nim. puolipimeässä kahlatessamme Gakkon-virran poikki kompastunut kiveen ja kaatunut syvään veteen, tuulessa ja pakkasessa. Kun nyt märjissä vaatteissa ollen puhuin miesteni kanssa tuumistamme, rupesi minua äkkiä kovasti viluttamaan ja kävin niin kokonaan voimattomaksi, että kuumeen yhä karttuessa rupesin hourailemaan. Hampaat helisivät, ohimoita pakotti, ja kaikki retkemme vaivat muodostelivat kummallisia haamuja silmieni eteen; perikato näytti välttämättömältä. Jota enemmän aivojani vaivasin keksiäkseni keinon tilamme parantamiseksi, sitä toivottomammalta näytti tulevaisuus. Mutta yhtäkkiä salaman tavoin pälkähti päähäni ajatus, ensi katsannossa tosin mahdoton toteuttaa, mutta hätätilassa ei sentään kokonaan mahdoton. Mitäpä, jos neljä miestäni menisi valepuvussa Taklakotiin hankkimaan ruokaa vihollisiltamme, kaksi muka kauppiaana, kaksi kerjäläisenä. Me muut olisimme sen aikaa piilossa täällä. Puhuin siitä seuralaisilleni, ja hyvin ymmärrettävistä syistä vähän aikaa epäröittyänsä, otti neljä Shokalaista lähteäksensä tuolle vaaralliselle retkelle. Jos keksittäisiin keitä he olivat, menettäisivät he hirveän ja moninaisen piinan perästä päänsä. Ja vaikka he sittemmin minun pettivät, tulee minun avomielisesti tunnustaa tämä heidän ansionsa, että he niin rohkeasti ja uskollisesti minua tässä vaarallisessa tilassa auttoivat.
Yöllä olivat miehet erittäin ystävällisiä minua kohtaan. Emme nukkuneet ensinkään, kun oli pelättävänä Tiibettiläisten äkillinen hyökkäys. Shokalaiset kertoivat tiibettiläisiä ryövärihistorioita, jotka kyllä unen silmistä sivalsivat ja hiukset pörröön nostivat.
Päivän koitossa lähdimme liikkeelle poimimaan nokkosia, joita leirimme lähellä kasvoi runsaasti. Niistä laitoimme erimuotoisia ruokia, jotka tosin olivat ravitsevia, vaikkei niiden makua juuri sovi kehua. Silloisissa oloissa eivät nokkoset olleet niinkään huonoja. Pahinta vaan oli, ettei ollut suolaa, jonka kanssa nautittuna nokkonen epäilemättä olisi helpommin sulanut. Suolaa koetimme korvata pippurilla, ja lohdutuksemme oli, että niin kauvan kuin meillä oli näin paljon nokkosia lähittyvillämme, ei ainakaan tarvinnut nälkään kuolla.