YHDEKSÄSTOISTA LUKU.
Viimeiset ruokavarat. — Tuumasta toimeen. — Ryövärijoukko. — Linnamme. — Sotamiehiä jäljitiämme.. — Kamala leiri. — Dogpa-heimon ihmisiä. — "Kauppias" ja "kerjäläinen" palaavat. — Heidän vaarallinen seikkailunsa. — Päästäni on luvattu hinta. — Shokalaiset aikovat jättää minun. — Kapina.
Ruokavaroja oli nyt 2 kiloa jauhoja, kilo riisiä ja kilo satoa. Nämät annoimme niille neljälle, joiden piti tunkeutuman Taklakotiin, sillä heidän retkensä oli epäilemättä pitkä ja vaivalloinen. Meillä oli kylliksi nokkosia.
Shokalaisia matkaanmeniöitä neuvoin tarkasti, kuinka menettelisivät. Heidän tulisi mennä yksitellen Taklakotiin ja ostaa aivan vähän erällänsä. Kun olisivat saaneet kerätyksi kantamuksen verran, tulisi yhden heti lähteä paluumatkalle sen kanssa. Toiset seuraisivat samoin yksitellen, kunnes he kaikin kohtaisivat toisensa sovitulla paikalla ja sitten yhdessä saapuisivat leiriimme.
Kiireesti laitettiin tarkoituksemmukainen puku kullekin sekä tehtiin muut tarpeelliset varustukset. Ja vihdoin moninkertaisten hyvästijättöjen ja kehotussanojen perästä lähtivät miehet vaaralliselle matkalleen.
Kaikkialla ympärillämme tuntui olevan hiljaista ja rauhallista, jopa siihen määrään, että minä kaivoin sekstanttini ja tekohorisonttini esille ja rupesin tekemään pituus- ja leveysasteen mittauksia, kun hirveäksi hämmästykseksemme sangen suuri lauma jaakkia ilmestyi solaan leirimme pohjoispuolelle ja samosivat suoraan meitä päin. Oliko meidät havaittu? Tarjumin väkikö se noin kulki laumoillensa? Ei ollut aikaa hukata silmänräpäystäkään. Koneet ja peitteet piilotettiin heti, ja me ryömimme suoraan jaakkeja päin, jotka meidät nähdessään pysähtyivät. Sitten aloimme viskellä kiviä heille päin silmiä. Tästä jaakit niin pahastuivat, että syöksivät päistikkaa Likimmäiseen rotkoon. Se oli onneksi meille, sillä piilopaikastamme saatoimme erottaa joukon Tiibettiläisiä, jotka riensivät jaakkiensa jäljessä samaan rotkoon. He kulkivat meidän ohitsemme ainoastaan muutaman sadan askeleen päässä, nähtävästi ihan tietämättöminä meidän läsnäolostamme. He laulelivat ja ryömivät tuon tuostakin maassa kaiketi jälkiä tarkaten.
Iltapäivällä lähdin minä tiedustelemaan suuntaa Gyaneman tielle päin, ja sain, itse piilossa ollen, nähdä useita Tiibettiläisiä Taklakotin matkalla. Sotamiehiä ei ollut näkyvissä, mutta sen sijaan suuri joukko jogpa-heimon ryöväriväkeä, jotka ajoivat edellänsä hyvinkin tuhatlukuista lammas- ja jaakkilaumaa. Se oli viehättävä näkemys. Kaikki he ratsastivat, niin miehet kuin naisetkin, pienillä hevosillaan verrattain nopeasti ja näyttivät silmänräpäyksessä tottelevan päällikköänsä, joka käheällä äänellään antoi ohjeitansa yhä rukousmyllyään pyörittäen. Miehillä oli taulakiväärit ja miekka, ja kullakin ratsastajalla takanaan säkki ruokavaroja satulassaan. Suuren kallionlohkareen takaa minä katselin tuota pitkää jonoa, ja mieleni tunsin keveämmäksi, kun viimeinen ratsastaja ainoastaan parinkymmenen askeleen päässä kulki sivutseni.
Se mitä olin nähnyt, antoi kuitenkin syytä arvella, että leirimme ei ollut oikein turvallisessa paikassa. Miesten avulla sitten tehtiin kalliomme ympäri ja pilkin sen lohkareen sivuja myöden, joka teki katon virkaa, vierinkivistä muurintapainen varuste, joka samalla suojelisi meitä Tiibettiläisten vakoojilta ja olisi turvana odottamattomia yöllisiä hyökkäyksiä vastaan. Kaikki kapineemme kaivettiin maahan vähän matkan päähän leiristä.
Pitkä ja yksitoikkoinen päivä oli taas loppuun kulunut. Viimeinen suolanrahje oli kulutettu, ja meidän täytyi vielä päivän, toisen, kolmannen ja neljännenkin elää nokkosilla. Jo ikävystyimme aikojamme ja päivät tuntuivat loppumattoman pitkiltä, kun etukumarassa kivenkamaralla päivät pääksytysten tähystelimme, eikö jo näkyisi ruokavarain hankkioitamme palaavan. Joka kerta kun erotin ihmisiä etäällä, hykähti rintani, mutta aina ne olivat paimentolaisia tai ryöväriväkeä tai muita vaeltajia Gyaneman ja Gartokin tiellä. Kuinka usein kuuntelimmekaan ja kurkistelimme "linnamme" rei'istä, kun jokin outo ääni korviimme ennätti! Kun aika kului, eikä neljää matkustajaamme kuulunut, aloimme käydä levottomiksi. Olivatko he saaneet surmansa, vai olivatko he pettäneet meidät?
Khanden Sing, joka aina mielitteli olla vähän herkkusuu, kieltäytyi vakavasti syömästä mitään tästedes, ja julisti juhlallisesti, että on parempi olla syömättä mitään, kuin joka päivä syödä aina samaa. Hän saattoi paastota 10 päivää, jos sikseen tuli, ja korvasi unella ruuan puutteen.
"Linnamme" oli kyllä sopiva aamuisin auringon paistaessa, mutta päivällä saimme sen tuon tuostakin jättää, kun lämpömittari osoitti 48°-62° Fahr. Kello yhdestä päivällä kello kymmeneen illalla puhalsi kiperä kaakkoinen. Oli niin kylmä, että lämpömittari laski äkkiä, kun aurinko meni vuorten taa +15⁰ asti ja laski siitä hiljallensa yön tietämissä 0° alle. Eräänä yönä oli hirveä lumimyrsky, niin ankara, että se kaatoi kumoon muurimme meidän makeimmassa unessa maatessamme. Nyt saimme lyödä unta korvalle ja ruveta taas "muurimestariksi".
Aamulla nokkosia kootessamme kuulimme kaukaa kulkusten kilinää. Ne olivat ratsastajia, jotka yhä lähenivät. Sammutin heti tulet, kätkimme kamssumme ja livistimme linnaamme. Samassa ilmestyi 5-6 ratsastajaa taulakiväärit rukouslippuineen hartioilla; he ajoivat rinnettä pitkin ainoastaan muutaman askeleen päässä meistä. Heidän joka taholle tähtäävistä silmäyksistään päätimme heidän etsivän jotakuta, epäilemättä minua. Onneksi heidän silmänsä eivät osuneet meihin. Luultavasti odottivat he jossakin sopukassa näkevänsä suuren eurooppalaisen teltan, eivätkä saattaneet aavistaakaan meidän olevan siellä missä olimme. Tähtäsimme heitä tarkoin, mutta emme saaneet syytä ampua. He ratsastivat sivutse, ja kavioitten ja kulkusten ääni vähitellen katosi kaukaisuuteen. Tarjumin vakoojia nämä ratsastajat varmaankin olivat ja olivat nyt arvattavasti paluumatkalla, ilmoittaaksensa, että sahib ei ollut näillä mailla mantereilla.
— —
"Kamalaksi leiriksi" nimitimme tätä leiriä, sillä monet ja hirveät olivat ne vaivat ja vastukset, joita siellä saimme kokea. Eikä vieläkään kuulunut kumppaniamme palaaviksi. Silloin tarjoutui kaksi jäljellä olevaa miestäni menemään Kardamiin, joka paikka on moniaan kilometrin päässä tästä, etsimään ruokavaroja Tiibettiläisiltä. Toisella heistä oli tuttava Kardamissa ja tältä hän toivoi saavansa meille pariksi päivää elatuksen apua.
He lähtivät puettuina toivioretkeläisiksi; heidän vaatteensa olivat kyllä muutenkin jo ryysyiset, jotenka puvun muodostamisesta ei paljonkaan vaivaa ollut. Vasta illalla he palasivat. Heillä oli kerrottavana lystikäs juttu. He olivat matkalla kohdanneet dogpa-heimon ryöväriväkeä ja olivat suoraa päätä menneet heidän leiriinsä, pyytäen ostaa ruokaa. Mutta onnettomuudeksi ei näillä ollut ruokaa omiksikaan tarpeiksensa, jotenka miehemme eivät saaneet mitään. Heidän kanssaan jutellessansa tuli sivumennen puheeksi, että Tiibettiin oli tunkenut suuren sotajoukon kanssa Lando Plenki — sen nimen Tiibettiläiset olivat minulle antaneet — ja Taklakotissa sekä muualla oltiin nyt kovasti levottomia, sillä tämä sahib teki itsensä näkymättömäksi joka kerta kuin Tiibettiläisiä sotamiehiä joutui hänen tiellensä. Hänet oli nähty monin paikoin Tiibetissä ja joka haaralle oli lähetetty sotamiehiä häntä vangitsemaan. Monta kertaa oli päästy hänen jäljillensä, mutta ei häntä vaan ole löydetty.
Sanansaattajia oli lähetetty Taklakotista Lassaan, Tiibetin pääkaupunkiin, 16 päivämatkan päähän, sekä Gartokiin, joka on suuri kauppapaikka länsi Tiibetissä, pyytämään apujoukkoja ja ottamaan kiinni tuon kummallisen muukalaisen, jonka sanottiin osaavan kulkea veden päällä ja lentää vuorten yli aivan mielensä mukaan. Kun muistelin vaivojani ja kärsimyksiäni vuorilla kiivetessäni ja vesiä kahlatessani, tuntui heidän kertomuksensa hyvinkin hurjalta pilalta. Muuten en ollut ensinkään tyytymätön siihen, että Tiibettiläiset luulivat minulla niin ylenluonnollisia voimia olevan, sillä siten he ehkä pidättyisivät aivan päällemme tunkeutumasta.
Saimme vielä viettää kolme päivää lisää tuskallisessa tietämättömyydessä ja levottomuudessa neljän kumppanimme kohtalosta. Kolmannen päivän iltana olimme epätoivoisina vetäytyneet linnaamme, peläten heidät vangituksi tai tapetuksi. Kello oli 10 illalla. Olimme väsyneet ja aioimme mennä maata. Alhaalla rotkossa oli tulemme sammumaisillaan. Kaikki ympärillämme oli ääneti ja hiljaa. Silloin kuulin äkkiä läheneviä askeleita. Korvat pystyssä kuuntelimme ja kurkistimme ulos muurin raoista. Olivatko nämät Tiibettiläisiä ja aikoivatko he yllättää meidät nukkuessamme, vai palasivatko kumppanimme nyt vihdoinkin?
Silmäilimme yhtämittaa solaan, josta ääni tuli. Olimme ihan ääneti, mutta miesten liikkeet ilmaisivat hermostunutta mielentilaa. Viimein hiipi neljä horjuvaa olentoa leiriin, mutta emme nytkään puolipimeässä osanneet erottaa keitä ne olivat.
"Kuan hai (kuka se on)?" huusin minä. — "Dola", vastasi joku ja me tervehdimme heitä heti iloisesti ja hartaasti. Mutta ilomme ei ollut pitkällinen. Miehet eivät mitään vastanneet. He näyttivät nääntyneiltä ja peljästyneiltä. Pyysin heitä sanomaan synkkämielisyytensä syytä, mutta he vaan purskahtivat itkuun, heittäytyivät maahan ja halasivat polviani. Näin selvästi, että heillä oli jotakin vakavaa kerrottavana, vaikkeivät tahtoneet sitä sanoa. Ja vakavia tosiaan olivat uutiset, joita he toivat.
"Päiväsi ovat luetut, sahib", sanoi lopuksi Dola. "Sinä et pääse elävänä tästä maasta. He tappavat sinut, ja Jong Pen Taklakotista sanoo, että hänen täytyy saada sinun pääsi, maksoi mitä maksoi."
"Vähät minä siitä, mitä Jong Pen sanoo, Dola! Älä siitä huoli, mitä joskus tulevaisuudessa saattaa tapahtua, vaan kerro nyt ensin kuinka matkanne kävi!"
"Me teimme niinkuin käskit, sahib. Me saimme paljon kärsiä matkallamme, kun päivämarssimme olivat sekä pitkät että vaikeat ja meillä oli hyvin vähän ruokaa. Kävelimme yöt päivät kaksi vuorokautta, pysyttelimme kaukana valtatiestä ja lymysimme, kun jonkun näimme. Tultuamme tiibettiläisen linnan lähelle, näimme kummun kupeella telttoja, jotka olivat Tinkerien ja Khongur-shokalaisten, Nepalista. Tiibettiin eivät päästäneet Biassieikä Khandi-shokalaisia, koska Jong Pen oli niille vihoissaan maaveron tähden. Yöt päivät vartioitsevat sotamiehet jokea, ja heillä on ankara käsky vangita jokaisen, joka yrittää mennä yli joen pohjoisrannalle. Kaksi fakiiria, jotka olivat toivioretkellä pyhälle Mansarovar-järvelle ja menneet Lippu-solan yli sekä siitä Taklakotiin, oli otettu kiinni ja luultu sinuksi, sahib. Kun Tiibettiläiset eivät tienneet, kumpiko näistä oli oikea sahib, piiskasivat he ne molemmat melkein kuoliaaksi. Jollakin tavoin saivat Tiibettiläiset sittemmin tietää sinun tulleen maahan toisesta solasta, ja ratsastajia on lähetetty kaikille suunnille sinua hakemaan."
"Olimme tuskin näyttäytyneet Taklakotissa, kun he hyökkäsivät kimppuumme, löivät meitä nyrkillään ja salpasivat meidät lukkojen taakse. Sitten meitä tarkasti kuulusteltiin. Me sanoimme olevamme kauppamiehiä Joharin maakunnasta, ruokavaramme olivat loppuneet ja nyt olimme tulleet Taklakotiin ostamaan uutta. Ne löivät ja rääkkäsivät meitä vieläkin, kunnes ystäväsi Tseniram, Khongurista, tuli avuksemme ja maksoi 30 rupia takaukseksi meistä. Saimme jäädä hänen telttaansa, mutta tiibettiläisten sotilaitten vartioimina. Salaa ostimme häneltä ruokavaroja ja panimme säilyyn. Tseniram viekoitteli nyt vartiaimme telttaansa ja kestitsi heitä köktillä, kunnes ne kaikki olivat juovuksissa. Hiivimme silloin ulos, toinen toisensa perästä ja meidän onnistui päästä ulos kaupungista taakkoinemme. Kolme yötä perätysten olimme kulussa ja päivisin piilossa. Ja nyt olemme taas täällä, sahib."
Dola vaikeni muutamaksi minuutiksi. "Sahib", jatkoi hän sitten, "kuulimme Taklakotissa, että yli 1000 ratsastajaa etsii sinua kaikkialla, ja enemmän odotetaan Kassasta ja Sigatsista, johon Jong Pen on lähettänyt lentosanan. He väittävät, että osaat tekeytyä näkymättömäksi kun tahdot, ja joka päivä he loihtivat ja uhraavat, että tästä lähin kävisit näkyväiseksi ja sinä saataisiin kiinni. He pelkäävät sinua, sahib, ja käsky on annettu Lassasta, että sinut vangittaisiin mistä hinnasta hyvänsä. Ja kun he kerran saavat sinut kynsiinsä, eivät he armahda sinua, vaan ottavat pääsi, sillä Jong Pen on kovin suuttunut sinulle niistä terveisistä, jotka lähetit hänelle Garbjangista. Hän on käskenyt tuoda sinut elävänä tahi kuolleena, ja luvannut 500 rupia palkinnoksi sille, joka tuo hänelle sinun pääsi."
"En luullut päätäni niin suuren arvoiseksi", sanoin minä; "tahdon tästä päivästä pitää siitä hyvää huolta."
Viisisataa rupia merkitsee Tiibetissä jo koko rikkautta. Minun kantajani eivät nyt olleet leikkisällä tuulella, vaan ottivat asian hyvin vakavalta kannalta. Annoin näille neljälle ruuanhankkialle runsaat juomarahat, mutta sittenkin kaikki Shokalaiset yhteen ääneen selittivät vaaran olevan niin suuren, että he heti jättävät minut.
Hyvin tietäen, ettei tämmöisissä tilaisuuksissa puheet auta, sanoin siis vaan, että heti ammun jokaisen, joka yrittää pois leiristä. Ja kun meillä nyt oli ruokaa kymmeneksi päiväksi, täytyi meidän heti jatkaa matkaamme.
Nyreissään ja itsekseen höpisten menivät he alas rotkoon, väittäen siellä paremmin nukkuvansa.
Epäilin kuitenkin heitä ja istuin ylhäällä vartioimassa heidän liikkeitään. Khanden Sing kääriytyi peitteeseensä ja oli, tavallisuuden mukaan, pian syvässä unessa. Shokalaiset tekivät tulen, istahtivat sen ympärille, löivät sananmukaisesti "viisaat päänsä yhteen" ja rupesivat innokkaasti keskenään neuvottelemaan, puoleksi kuiskaamalla. Neuvottelu kävi yhä vilkkaammaksi ja innoissaan puhuivat muutamat korkeammalla äänellä kuin tarkoitus oli.
Kun yö oli erittäin hiljainen ja kaiku hyvä, kuulin sanoja, joista ymmärsin, että he aikoivat myydä pääni — ja jakaa hinnan keskenään.
Miehet kävivät vielä lähemmäksi toisiaan ja puhuivat niin hiljaa, etten enää voinut kuulla heitä. Sitte otti eräs heistä kepin, kävi kiinni siihen alhaalta ensin toisella kädellä ja sitte toisella heti tämän yläpuolelle, muut tekivät samalla tavalla ja muuttivat sitten aina toisen käden toisen yläpuolelle, kunnes kepin mitta oli loppuun käyty. Arpa lankesi sille, jonka käsi ulettui kepin yläpään tasalle. Tämä arpomistapa on tavallinen Shokalaisten kesken.
Se, jolle arpa lankesi, veti nyt esille suuren veitsen tupesta. Kuinka hyvin muistankaan tämän hetken, kun kaikki miehet, kasvot tulen valaisemina, katselivat ylöspäin kotkanpesääni kohti. Katselin heitä muurin raosta polvillani, ja heidän kasvonsa näyttivät kamalilta ja vääntyneiltä. He kuuntelivat, saadaksensa tietää nukuimmeko. Sitten kääriytyivät kaikki muut, paitsi yksi, peitteisiinsä. Ainoa olento, jonka vielä erotin, jäi istumaan tulen ääreen ikäänkuin ajatuksiinsa vaipuneena. Silloin tällöin käänsi hän kasvonsa linnaani kohti, kuunnellaksensa. Viimein hän nousi ja sammutti tulen jalallaan.
Oli ihana yö ja tähdet paloivat erinomaisen kirkkaasti tummansinisellä taivaalla. Nojasin pyssyn päin muuria ja katselin tummaa olentoa tuolla alhaalla. Seurasin sitä silmilläni, kun se kyyryssä ja hitaasti nousi pientä kumpua ylös, joka johti asuntooni, pysähtyen joka kerta, kun vierivä kivi synnytti vähänkin ääntä. Nyt olento oli ainoastaan pari kolme askelta muurista ja näytti epäröivän. Vetäysin taaksepäin, valmiina seuraavassa silmänräpäyksessä karkaamaan ylös, ja silmäilin yhä muurin harjaa. Odotin muutaman minuutin, mutta mies ei pitänyt kiirettä ja minä kävin kärsimättömäksi.
Nousin hitaasti ylös, pyssy kädessä, kurkistin muurin yli — ja katsoimme toisiamme silmästä silmään. Yks, kaks olin painanut pyssyn suun miehen kasvoja vastaan. Hämmästynyt Shokalainen päästi veitsen, lankesi polvilleen ja rukoili ojennetuin käsin armoa. Kun olin häntä tarpeeksi taputtanut pyssyn lappeella, sai hän asiaan kuuluvan matkapassin mäkeä alas. Mies ei ollut murhaajaksi luotu, eikä hän nyt enää ollutkaan vaarallinen. Mutta katsoin kuitenkin parhaaksi pitää huolta siitä, ettei kukaan enää sinä yönä yrittänyt karkaamaan. Kaksi miestä koettikin hiipiä leiristä ulos, mutta minä sain sen estetyksi. Vihdoin koitti päivä ja levoton ja jännittävä yö oli loppunut.
KAHDESKYMMENES LUKU.
Tiibettiläinen leiri. — Shokalaisten petos ja rangaistus. — Vaarallinen yömarssi. — Mansing on taas poissa. — Merkillinen ilmiö. — Kova pakkanen. — Lafanja Mafan-järvet. — Pyhä Kelas. — Raparperia. — Perhosia. — Laama-erakko. — Ryövärien ympäröimänä.
Kun tein viimeisen tarkastusretken vuorelle linnamme taakse, olin kaukoputkella nähnyt tiibettiläisen leirin muutaman kilometrin päässä meistä pohjoiseen päin, ja ilmoitin siitä seuralaisilleni.
Seuraavana aamuna kaivaissamme suurimman osan tavaroistamme ja lähtöä puuhatessamme tuli eräs miehistä, Nattu nimeltä, luokseni ja tarjoutui viemään meitä suoraan Mansarovariin. Hän näytti olevan hyvin kiireissään ja lisäsi ettei kukaan löytäisi meitä sillä tiellä, jota hän meitä veisi ja että meidän sentähden sopisi matkustaa päivällä.
Me seurasimme Nattua, joka näytti tietä. Olin hyvin ihmeissäni siitä, että Shokalaiset nyt olivat niin valmiit kulkemaan etiäpäin. Pian selvisikin minulle, että hän tahallaan vei meidät semmoiseen paikkaan, jota juuri enin tahdoin välttää. Kun nuhtelin häntä ja kielsin kulkemasta enemmän siihen suuntaan, tekivät Shokalaiset kapinan, heittivät pois taakat ja yrittivät lähteä karkuun. Mutta he eivät olleet ottaneet Khanden Singiä lukuun. Salaman nopeudella asettui hän ladatuin kiväärin kulkueen eteen ja keskelle kapeata vuorensolaa, minun tehdessäni samoin vastakkaisessa päässä. Nyt heidän täytyi antautua. Niin vastemmieliseltä kuin tuntuikin, täytyi minun ankarasti rangaista heitä kaikkia ja Khanden Sing suostui tähän toimeen halulla, minun katsoessani, ettei kukaan päässyt livistämään tiehensä. Olin jo ennen pitänyt tutkintoa heidän kanssaan ja silloin olivat he suoraan tunnustaneet liittoutuneensa jättämään minut tiibettiläisille urkkioille, siten välttääksensä joutumasta Tiibettiläisten kidutettaviksi.
Viereiseltä korkealta kukkulalta havaitsin nyt, että paitse pohjoisessa, oli vielä idässä ja lännessäkin Tiibettiläisten leirejä. Vaikka siis olikin mahdotonta kulkea päivällä, joutumatta heidän näkyviinsä, kielsin kuitenkin kääntymästä takaisin etelää kohti. Keskustelin miesten kanssa, jotka nyt näkyivät alistuvan kohtaloonsa, ja he suostuivat seuraamaan minua Maiun-solalle (Lassan tiellä), johon otaksuttiin olevan noin 15 tai 18 päivän matka. He lupasivat hankkia minulle jaakkeja ja muonaa, ja minä puolestani sitouduin sitten päästämään heidät menemään. Kukkulalla ollessani olin niin tarkastanut seutua, että minä pimeän tullen, valaisevan kompassini avulla, itse saatoin kuljettaa mieheni ylös vuoriharjulle ja pitkin sitä 4,355 m. keskikorkeudessa Gyanema-Taklakotin polun yli.
Yö oli pimeä ja myrskyinen ja kulku monin paikoin vaikea, kun tie oli liukas ja irtonaisten kivien peittämä. Emme voineet nähdä kauaksi eteemme ja vaikka me rinteen tekemästä kulmasta saatoimme päättää kulkevamme syvänteen partaalla, emme syvällä allamme erottaneet muuta kuin omituisesti loistavan valojuovan — se oli epäilemättä joki.
En osannut selittää tätä veden loistetta, se ei saattanut olla heijastusta kuusta eikä tähdistä, sillä taivasta peitti juuri silloin mustat pilvet. Joella oli sitä paitse omituinen vihertävä väri, joka oli hyvin sähkövalon näköistä. Vaarallisimmilla paikoilla täytyi meidän pitkät matkat ryömiä käsin ja jaloin, eikä sittenkään tuntunut turvalliselta, sillä me kuulimme alasvyörivien kivien jyrinän, ja hitaasti heikkenevästä äänestä saatoimme päättää, että jyrkkä kallionseinä, jonka reunalla ryömimme, oli erinomaisen korkea. Niin vaikea ja väsyttävä oli tämä kulku, että tarvitsimme neljä tuntia kulkeaksemme muutaman kilometrin. Meidän täytyi tuon tuostakin vilusta väristen ja verta vuotavin käsin, laskeutua pitkäksemme lepäämään.
Nimiä huudettaessa kaipasimme Mansing raukkaa. Kun hänet viimeksi näimme, oli hän horjunut taakkansa alla, kovin läähättänyt ja alinomaa kompastunut. Kaksi miestä lähetettiin häntä hakemaan, mutta ne palasivat tunnin päästä tyhjin toimin. Tahdoin kuitenkin tehdä minkä voin, pelastaakseni tuon onnettoman ja lähetin nyt Khanden Singin ja Dolan samaan toimeen. Tunnin päästä he palasivat, tuoden Mansingin mukanaan. Hänen kätensä ja jalkansa olivat pahoin haavoittuneet ja viimemainitut niin kipeät, ettei hän voinut seisoa. Hän oli voimattomuuttaan kaatunut ja sattumalta Khanden Sing hänet löysi, kun hän pimeässä kompastui miehen tiedottomaan ruumiiseen. Minua ilahutti Mansingin löytäminen senkintähden, että hänellä oli huopapeitteeni ja valokuvauskoneeni.
Satoi ja tuli rakeita ja kylmä oli ja kirpeä. Me vaan yhä teimme nousua ylöspäin. Mansing ei voinut käydä ja Khanden Singin ja minun täytyi sen tähden tukea häntä. Kulku kävi pian vähemmän vaikeaksi, kun seurasimme lumiveden muodostamaa notkoa, jonka sivut suojasivat meitä kovalta tuulelta. Kuljimme n. 5 kilometriä. Sillä aikaa lakkasi myrsky ja taivas seestyi. Kun saavuimme solaan (5,050 metr.), hämmästyimme kaikki erästä kummallista valo-ilmiötä. Isommat kiintotähdet ja kiertotähdet tuikkivat semmoisella loisteella, etten koskaan ennen ollut senkaltaista nähnyt. Näytti siltä kuin olisivat ne heiluneet lyhyissä kaarissa edestakaisin taivaalla. Tämä näytti niin kamalalta, että ensin luulin näköni jollakin tavalla vioittuneen. Mutta seuralaiseni näkivät ihan saman ilmiön. Toinen kummallinen ilmiö oli se, että tähdet lähempänä taivaan rantaa upposivat vuoriselän taakse, mutta ilmestyivät heti taas sen yläpuolella. Lähempänä taivaanrantaa tähdet eivät niin taajaan heiluneet, mutta niitten muodostama kaari oli melkein toista vertaa isompi kuin suoraan päämme yläpuolella kiiltävien tähtien kaaret. Nämät tähdet heiluivat kuitenkin paljon taajemmin, varsinkin semmoisina hetkinä, kun itse tähteä ei enää näkynyt ja ainoastaan yhtenäinen valojuova havaittiin sinisellä taivaalla.
Tämä kummallinen valoilmiö, joka alkoi heti myrskyn tauottua, kesti hetkisen. Mutta heilumiset vähenivät vähitellen, kiintotähdet ja kiertotähdet kävivät taas liikkumattomiksi ja tuikkivat sangen kauniisti ja loistavasti.
Menimme solan yli ja pysähdyimme heti sen pohjoispuolella, sillä miesten jalat olivat semmoisessa tilassa, etteivät he kauvemmin jaksaneet kärsiä niiden kipua. Minimum-ilmapuntari osoitti ainoastaan 12° Fahr. ja kun ei ollut telttaa, täytyi meidän huopapeitteillä parhaamme mukaan suojata itsemme yökylmää vastaan. Herätessämme aamulla oli ilmapuntari noussut 300 Fahr., mutta meitä ympäröi paksu sumu, joka kylmäsi meitä. Minulla oli jääpuikkoja silmäripsissä ja parrassa, ja heti jäätyvä, suusta käyvä ilma veti nenän ja posket ohueen jääkalvoon.
— —
Tuskin tarvinnee mainita, että me öisin kulkeissamme sangen korkeita vuoriharjuja ylös ja alas, usein jouduimme moniin seikkailuihin ja vaaroihin, joita tässä ei saata kaikkia tarkemmin kertoa. Alinomaisissa rae- ja lumimyrskyissä kuljimme toiselta vuoriselänteeltä toiselle, leväten päivällä ja kulkien öisin. Me leiriydyimme tavallisesti sangen korkeilla paikoilla ja meidän täytyi paljon kärsiä elämän jokapäiväistenkin tarpeiden puutetta. Suuntasin matkamme Rakstal-järveä (Rakastal, usein lyhennettynä Rakstal, merkitsee Paholaisjärvi) kohti ja kerran noustuamme 5,066 m. korkeuteen, oli meillä komea näköala molempien suurten Lafan-kho ja Mafan-kho eli Rakstalja Mansarovar-järvien yli. Ei-tiibettiläiset kansat tuntevat paremmin nämät viimemainitut nimet.
Pohjoisessa näistä järvistä kohosi Titse, pyhä Kelas-vuori, muutamia satoja metriä korkeampana kuin muut Gangri-selänteestä lähtevät kukkulat. Tältä kohdalta saatoimme selvemmin kuin Laama Khokdenista erottaa ympäri vuoren juurta kulkevan nauhan, jonka tarun mukaan sinne oli uurtanut se köysi, jolla Rakas (perkele) yritti kiskoa jumalien istuinta alas.
Omituisen muotoinen Titse, "pyhä kukkula", on erittäin viehättävä. Se on, niinkuin jo sanoin, jättiläissuuruisen temppelinkaton näköinen, mutta minun mielestäni siltä puuttuu se muotojen sulava viehkeys, joka juuri tekee Jaapanin Fujiama-vuoren taiteellisessa suhteessa kauneimmaksi vuoreksi, minkä olen nähnyt. Titse on sangen kulmikas ja vaikka sen korkeus, juuren heleä väri ja lumijoukot sen rinteellä herättävätkin huomiota, ei se minua kumminkaan viehättänyt, vaikka näin sen koko korkeudessaan. Kun sen ympärillä leijaili pilviä, pehmittäen terävät piirteet, oli se kauniimpi. Mutta kauniimpana olen sen nähnyt auringon noustessa, kun sen itäsivu hohti punaisena ja keltaisena ja koko tuo majesteettinen kukkula kuvastui kullanloistavaan taustaan. Kaukoputkella saatoin varsinkin itäpuolella selvästi erottaa rotkotien, jota toivioretkeläiset kulkevat vuoren ympäri. Kerrottiin, etteivät muutamat vaeltajat tyytyneet tähän helpompaan tiehen, vaan kulkivat lumipengermällä, heti juuren yläpuolella. Lounaisella puolella näimme eräällä alemmalla kukkulalla tavattoman suuren kivioppaan (oboin).
Kulku Titsen ympäri kestää tavallisesti kolme päivää, muutamilta menee siihen vaan kaksi päivää ja suotuisissa oloissa on se kuljettu yhdessäkin päivässä. Pyhiinvaeltajat kulkiessaan mutisevat rukouksia, muutamin paikoin uhrataan, kiihkoisimmat matelevat käärmeen tavoin, toiset ryömivät käsin ja jaloin, kun toiset taas kulkevat takaperin.
Titse eli Kelas on 6,483 m. ja Nandifu sen länsipuolella 6,071 m. korkuinen; luoteessa tästä "pyhästä" vuoresta näkyy toisia vielä vähän korkeampia kukkuloita kuin viimeksi mainittu. Eläimiä näkyy runsaasti olevan. Kun piirsin edessäni leviävän maiseman, kiiti lumiantilooppi kevein askelin ohitseni. Ammuin thar-eläimiä, ja kiang'eja näimme lukemattomat määrät. Rehevää raparperia kasvoi aina 5,050 m. korkeudessa, samaten runsaasti erästä lajia keltakukkaa, ja 5,640 m. korkeudessa sain verkollani kaksi paria mustia ja valkoisia perhosia. Heillä näkyi olevan iso lentonivel, eivätkä kohonneet maasta muuta kuin 6 tahi 7 senttiin, ja räpyttelivät epätasaisesti siivillään. Ne lensivät harvoin enemmän kuin metrin verran ja istuivat sitten pitkät ajat liikkumattomina, ennenkuin taas yrittivät lentää. Samaa perhoslajia olin löytänyt jo alempana (5,050-5,340 m.) ja aina parittain.
Järviä lähestyessämme tuntui ilma olevan kosteutta täynnä ja tuskin oli aurinko laskenut, kun jo peitteemme ja vaatteet kävivät vahvasta kasteesta läpimärjiksi. Olimme 4.915 m. korkeudessa, syvässä vesiperäisessä notkossa, johon olimme ylängöltä laskeuneet jyrkkää kallionseinustaa pitkin.
Ylängöltä olimme nähneet savupylväitä nousevan Rakastal-järven seutuvilta ja olimme päättäneet taasen kulkea hyvin varovaisesti. Valmistimme illallisemme ja muutimme varmuuden vuoksi keskellä yötä vielä ylemmäksi luoteeseen. Täältä jatkoimme aamulla matkaamme komean ja kaunissaarisen Paholaisjärven yläpuolella.
"Näetkös saarta tuolla, sahib?" kysyi Nattu, osoittaen järvestä kohoavaa autiota kalliota. "Siellä asuu laamaerakko, pyhä mies. Hän on asunut siellä yksinään monta vuotta ja Tiibettiläiset kunnioittavat häntä suuresti. Hän elää melkein yksinomaisesti kaloista ja joutsenen munista, joita hän joskus sattuu saamaan. Ainoastaan talvisin, kun järvi on jäässä, on hän yhteydessä mannermaan kanssa ja silloin viedään hänelle tsambaa koko vuodeksi, sillä Rakastal-järvellä ei kulje lauttoja eikä veneitä, kun seutu on ihan metsätöntä. Erakko asuu luolassa, mutta menee tavallisesti ulos rukoillessansa Budhaa."
Seuraavana yönä, kun kaikki oli hiljaista, tuli heikon tuulen muassa pohjoisesta muutamia heikkoja, epäselviä ääniä. "Mitä se on?" kysyin minä. "Se on erakko, joka puhuttelee jumalaa. Joka yönä nousee hän kallion huipulle ja rukoilee siellä suurta Budhaa."
"Miten käy hän vaatetettuna?" kysyin. — "Nahoissa."
Illan suussa jouduimme laaksoon, jossa oli paljon miehiä ja naisia, satoja jaakkeja sekä vähä päälle kolmekymmentä pientä hevosta leiriytyneinä. Shokalaiset kävivät levottomiksi ja väittivät meidän joutuneen dakujen, ryövärien, joukkoon. Minä olin toista mieltä, ja kun Kahi sanoi, että kielestä parhaiten erotti dakun muista Tiibettiläisistä, tuntui minusta yksinkertaisimmalta itse ottaa asiasta selkoa. Dakut, sanoi hän, huutavat puhuessaan ja käyttävät epähienoa kieltä, kun sitä vastoin varakas Tiibettiläinen puhuu matalalla äänellä ja hienompaa kieltä. Shokalaiset eivät kuitenkaan pitäneet tuumastani.
Oli kuitenkin tehtävä päätös, sillä olimme joutuneet pulaan ja siitä voimme päästä ainoastaan kahdella tavalla. Meidän tuli käydä ihan Tiibettiläisten leirin ohi, talli tehdä mutka etelään erään vuoren ympäri ja siitä tulisi meille paljon vaivaa ja ajanhukkaa. Me odotimme yön tuloa ja tarkkailimme, itse näkymättöminä ylängön reunalla, Tiibettiläisiä alhaalla laaksossa. Auringon laskussa vetäysivät he, tavallisuuden mukaan, telttoihinsa. Yöllä lähdin minä yksin leiristä, kiipesin alas vuorelta laaksoon ja kurkistin erääseen telttaan. Miehet istuivat kyyristyneinä tulen ympärillä, jossa kaksi teekattilaa kiehui. Eräs ukko, jolla oli hyvin selvät mongoolilaisct kasvonpiirteet, pyöritti ahkeraan rukouspyöräänsä vasemmalta oikealle, koneellisesti lausuen: Omne mani padme hun, mitkä sanat ovat Sanskritista lainatut ja tarkoittavat Budhan syntymistä lootus-kukasta ja merkitsevät sanasta sanaan; "O jumala, jalokivi, joka ilmestyt lootus-kukasta."
Kaksi tai kolme miestä, joiden kasvoja en voinut tarkoin erottaa, kun he istuivat kyyristyneinä, laskivat ahkerasti rahaa ja tarkastivat muutamia intialaisia käsitöitä, jotka oli shokalais-kauppiailta ryöstetty. Onneksi ei heillä ollut koiria leirissä, ja minä sain sentähden tutkia seudun ja valita paikan, josta me, heidän huomaamattansa, saattaisimme marssia ihan leirin ohi. Palasin miesteni luokse ja vein heidät yösydännä leirin lävitse. Me kuljimme vielä muutamia kilometriä ja leiriydyimme hyvin suojattuun paikkaan, jossa saimme nauttia muutaman tunnin lepoa.
Kun päivänkoitossa heräsimme, olimme hämmästykseksemme daku-lauman ympäröiminä. Ne olivat viime yön tuttaviamme, jotka olivat keksineet jälkemme, seuranneet niitä ja luullen meitä shokalais-kauppiaiksi, olivat nyt muka tulleet pienille ryöstökekkereille. Mutta lähemmäksi tultuansa saivat he sen sijaan niin lämpimän vastaanoton, että he silmänräpäyksessä livistivät tiehensä.
KAHDESKYMMENESENSIMMÄINEN LUKU.
Jogpan vieraanvaraisuus. — Jäniksiä. — Vuoriselänne Rakstalja
Mansarovar-järvien välissä. — Toinen ryövärijoukko. — Valokuvauskone
toisessa ja kivääri toisessa kädessä. — Pikavalokuva. — Pelkurijoukkoa.
— Ryöväri kuningatar. — Kahden jaakin osto.
Kapean laakson kautta kuljimme Paholais-järveä kohti. Kun me vähän matkan päässä järven rannalta pysähdyimme syömään, tein minä hypsometrin avulla muutamia pituus- ja leveysmittauksia ja huomasin samalla, että kun ilma oli 64° Fahr. niin vesi kiehui 185°.
Olin juuri korjannut koneeni pois ja loikoilin selälläni auringossa, vähän matkaa miehistäni, kun luulin näkeväni jonkun liikkuvan. Kavahdin heti pystyyn ja näin hartiakkaan Tiibettiläisen hiipivän suoraan minua kohti, selvästi aikoen viedä Mannliher-kiväärin minun huomaamattani. Onnettomuudeksensa ei hän ollut tarpeeksi liukas liikkeissään, jotenka ainoa saaliinsa oli aika selkäsauna kivääristäni. Hän oli yksi niitä ryöväreitä, jotka aamulla olimme nähneet ja hän oli luultavasti seurannut ja vakoillut meitä koko ajan. Toinnuttuaan ensi hämmästyksestään, kysyi hän mitä viattomimmasti, enkö minä tulisi hänen ja hänen kumppaninsa telttaan yöksi. He kestitsisivät minua oikein kuninkaallisesti; mutta minä en vastaanottanut dakun vieraanvaraisuutta, ja hän meni jotenkin pitkänaamaisena takaisin.
Jatkoimme matkaamme pitkin Rakstal-järven rantaa. Täällä oikein vilisi jäniksiä, ja minä ammuin useita. Pitkin rantaa näimme jälkiä siitä, että vesi ennen on ollut korkeammalla kuin se nyt oli.
Marssimme kestäessä tuli monta eri heimoista Tiibettiläistä meitä vastaan. Kun he kaukaa meidät näkivät, lähtivät he tavallisesti pakoon, ajaen lammas- ja jaakkilaumojaan edellänsä. Pari heidän naisistaan ei kuitenkaan ne pahalta löyhkäsivät. Kielsin heitä lähestymästä meitä, sillä vaikkeivät he suinkaan olleet kauniita — toinen oli vanha ja hampaaton, toisella oli sisiliskon näköinen nahka — koettivat he kuitenkin tosiaan houkutella meitä telttaansa, luultavasti valmistaakseen miehillensä tilaisuuden meitä ryöstämään. Minun mieheni eivät kuitenkaan hurmaantuneet heidän naurettavista puheistaan ja eleistään, ja minä kiirehdin kulkua, päästäkseni niin pian kuin mahdollista tästä ilettävästä seurueesta.
Neljä Tiibettiläistä yritti riistää Khanden Singiltä hänen kiväärinsä, mutta saivat häneltä semmoisen löylytyksen, etteivät suinkaan hevin sitä unohda, ja seurauksena oli, että pääsimme rauhaan siksi päiväksi.
Khanden Sing ampui mustaa sutta, joka kulki ihan leirin sivutse; ja minä keksin, noin 30 m. järven pinnan yläpuolella, vuorenkupeeseen painuneena kerroksen tavattomia maadunnaisia, joita en suureksi mielipahakseni voinut kaivaa pois ja viedä mukaani.
Ollen melkein varmat siitä, että dakut meitä vakoilivat, koetimme johdattaa heitä harhaan, pystyttämällä leirimme jo ennen auringon laskua. Me sytytimme kuitenkin vaan komean tulen ja lähdimme taas liikkeelle heti pimeän tultua hapuillen eteen-päin moniaita kilometriä, kunnes me korkealla vuorenrinteellä löysimme paikan, jonka pidimme turvallisena. Lunta satoi taas yöllä, joten meillä herätessämme oli jääpuikkoja parrassa ja silmäripsissä, mutta ei tämä estänyt meitä muuten voimasta erinomaisesti.
Minun onnistui monelta kohdalta tarkastettuani päästä siitä selville, ettei Rakastalja Mansarovar-järvien välinen vuoriselänne ole mistään kohdasta poikki, ja ettei vesi missään kohdassa yhdistä näitä molempia järviä. Jos ei ota lukuun pientä notkoa selänteen koskipaikalla, on koko selänteen keskikorkeus 297 m., ja tämä seikka on kylliksi kumoamaan sen väitteen, että molemmat järvet olisivat yhtenä. Alkuasukkaat todistivat myös, ettei niillä ole yhteyttä keskenään, joskin yllämainittu notko näyttäisi osoittavan tämmöisen yhteyden kaukaisessa muinaisuudessa olleen. Tämän notkon alin kohta on enemmän kuin 118 m. ylempänä Rakastal-järven pintaa.
* * * * *
Juuri ennenkuin lähdimme Rakstalin rannoilta, olin saanut ostaa kaksi isoa, kelpo jaakkia. Asianlaita oli nim. näin: eräs toinen daku-joukko oli nähnyt meidät ja koetti parastaan meitä saavuttaakseen. He ratsastivat pienillä kotimaisilla hevosilla ja ajoivat nelistäen muutamia kymmeniä jaakkia edellänsä, aika vauhtia kukkulaa alas meitä kohti. Ymmärsin, että he olivat ryöstö hankkeissa. Komensin mieheni pysähtymään, josta he joutuivat peljästyksestä ihan suunniltaan.
Ryövärit jättivät jaakit kahden naisen huostaan ja laukkasivat meitä kohden. Muut mieheni paitsi Khanden Sing ja Mansing olivat peljästyksestä kankeat.
Minä menin, toisessa kädessä kivääri, toisessa valokuvauskone, empimättä ryöväreitä vastaan, hyvin tietäen, että he vanhanaikaisilla kivääreillään tarvitsevat pitkän ajan sytyttääksensä luntun ja lauastakseen. Sitä paitsi on heidän melkein mahdoton ampua hevosenselästä, kun heidän pyssynsä ovat raskaat ja kömpelöt.
Minä käänsin valokuvauskoneeni tarkoin heitä päin ja odotin, kunnes olivat sopivassa etäisyydessä. Kun he olivat n. 30 askeleen päässä ja olivat astumaisillaan hevosen selästä maahan, napsautin konettani, heitin sen nopeasti syrjään ja nostin samassa kiväärini silmälleni. Sitten käskin heidän laskemaan aseensa ja tähtäsin tarkoin Mannliher-kiväärilläni.
Taipuvampia ja nöyrempiä rosvoja tuskin saattaa ajatella. Heidän pyssynsä lensivät samassa silmänräpäyksessä olkapäiltä maahan, samoin myös heidän jalokivillä koristellut miekkansa. He laskivat polvillensa, ottivat lakit päästänsä ja pistivät koko kielensä ulos suustaan. Kiireesti otin heistä tässäkin asennossa pikavalokuvan.
Khanden Sing oli saanut toimeksensa vartioida tavaroita, mutta hän oli muuttanut Mansingin sijaansa ja seisoi nyt kiväärinensä minun rinnallani. Samassa ajaa karahutti muuan vaimo ratsain; hän oli nähtävästi vimmastunut miesten pelkuruudesta ja tahtoi nyt itse osoittaa urheutta. Hän hyppäsi maahan hevosensa selästä, kirkui kamalasti, pui nyrkkiänsä miehille, suu raivoisan vaahdossa ja sylkien polvistuneita miehiä. Käskevällä äänellä antoi hän nyt ohjeitansa ja osoitti levottomasti minun tavaroitani, mutta hänen sanansa eivät näkyneet mitään vaikuttavan maassa mateleviin miehiin.
Minä menin hänen luoksensa, taputtelin olkapäälle, pistin kolikon kouraan ja tukin siten hänen suunsa. Hän sieppasi rahan ja rupesi kiillottamaan sitä turkkinsa liepeeseen. Hän tyyntyi heti, kurkisteli rahaa, tuijotti tulisilla silmillään minuun ja — pisti ulos kielensä suusta, siten osoittaen kiitollisuuttaan.
Kahi ja Dola, jotka hyvästi ymmärsivät Tiibettiä, kutsuttiin nyt puhuttelemaan heitä minun puolestani, mutta molemmat vapisivat niin, että tuskin voivat kävellä, vielä vähemmin puhua. Vasta hetken perästä, nähtyään että nämät, heidän mielestään kauheat rosvot, olivat täydellisesti minun vallassani, tointuivat he niin paljon, että kykenivät tulkeiksi.
"Sano heille, että tahdon ostaa heiltä muutaman jaakin ja hevosen. Minä maksan kunniallisesti."
"He sanovat sen mahdottomaksi. Jos tarjumi saa sen tietää, hakkaa hän heiltä pään poikki. Yhden tai pari jaakkia saattavat he kuitenkin sinulle myydä."
"Sangen hyvä. Mitä he vaativat niistä?" — "Kaksisataa hopearupla.
Mutta, sahib", sanoi Dola, "älä anna heille enemmän kuin neljäkymmentä!
Siinä on sittenkin enemmän kuin niitten arvo on. Hyvä jaakki maksaa
kymmenestä kuuteentoista rupiin."
Kun olimme kolme tai neljä tuntia kauppaa hieroneet, jolloin rosvot olivat laskeneet 200:sta 40:neen rupiin ja minä taas 20:stä rupista mennyt 40:neen, sovimme lopultakin hinnasta. Rosvot eivät kuitenkaan olleet tyytyväiset, kun kaksi heidän parhaita jaakkejansa jäi minun omaisuudekseni. Koetin sentähden tyydyttää heitä sillä, että ostin heiltä kuormasatuloita ja muutamia muita kaluja. Antoivatpa he minulle teetäkin ja sambaa. Mutta tuo intoisa nainen silmäili yhä vaan levottomasti minun tavaroitani, ja hänen himonsa minun omaisuuteeni näkyi kasvavan, kun hän näki minun maksavan jaakit. Mutta minäkin kahta suuremmalla tarkkaavaisuudella silmäilin kapineitani enkä hetkeksikään jättänyt kivääriä käsistäni, samalla kun pidin huolta siitä, ettei kukaan takaapäin päässyt minua liiaksi likelle.
Me laskimme nyt rahat, yhteensä vähän päälle 50 rupia ostamistani tavaroista: jaakit, kuormasatulat y.m. Jokainen erityinen rahakappale kävi miehestä mieheen, laskettiin, tarkastettiin ja lähetettiin taas samoilla tempuilla samaa tietä takaisin tulemaan. Aika ei ole Tiibetissä rahaa, enkä suinkaan liioittele, että tämän pienen rahasumman laskeminen ja tarkasteleminen vei aikaa kaksi tuntia. Ja niin vihdoinkin saimme molemmat jaakit: toinen tavattoman suuri, pitkäkarvainen ja musta, toinen samoin musta, väkevä ja pitkäkarvainen, mutta kesyluontoisempi.
Nyt meidän täytyi opetella saamaan ne nousemaan ylös, vetämään köyden niitten sieramien läpi ja kiinnittämään kuormasatulat. Tämä oli kylläkin kovaa työtä, mutta emme hellittäneet ennenkuin ne temput osasimme.
Erosimme hyvinä ystävinä. Rosvot käyttäytyivät erinomaisen hyvin, ja minä ajattelin itsekseni, että Tiibetissä mieluummin olen tekemisissä rosvojen kuin korkean virkamiehen kanssa.
KAHDESKYMMENESTOINEN LUKU.
Tiibettiläisiä takkeja, lakkeja ja jalkineita. — Syy minkätähden Tiibettiläinen jättää toisen puolen rintaansa ja toisen käsivartensa paljaaksi. — Käytös ja puhe. — Tietämättömyys ja taikausko. — Kuinka syödään. — Jogpa-naisia ja -lapsia. — Päähineitä. — Kummallista luuloa. — Vuoriselänne molempien järvien välissä. — Mustat teltat. — Gomba.
Eräästä syystä valitan, että oleskeluni Jogpa-dakujen kanssa kesti niin vähän aikaa, sillä vaikka he epäilemättä olivat rosvoja, herättivät ne sangen paljon minun huomiotani. Heidän omituinen pukunsa ja puhetapansa, heidän harvinainen, mutta sangen käytännöllinen ruokatapansa, sekä heidän iloinen, suora olentonsa olivat todellakin mieltä kiinnittäviä. Puvun saattoi syystä sanoa edustavan Tiibettiä, sillä miesten takit ja lakit olivat sangen erinkaltaiset, luultavasti siitä syystä, että he niin helposti niitä saivat. Heidän joukossaan ei ollut kahta samalla tavalla puettuna, vaikka muutamat, heille omituiset puvun osat, olivat yhteiset kaikilla. Niin oli eräällä heistä heleävärinen ja leopaartinnahalla reunustettu takki, toisella pitkä harmaa villamekko ja vyötäisillä vyö, kolmannella oli lammasnahkaturkit, villapuoli sisällepäin käännettynä, neljäs taas oli puettu tumman-punaiseen ihopaitaan, vyötäisillä nahkavyö, jossa oli hopea- ja rautakoristeita sekä neulojen ja tulusten säilyttimiä. Vyössä riippui puukuula, kaunis puukko, mustasta puusta, teräksestä ja hopeasta tehdyssä tupessa, kuula- ja ruutikukkaro y.m. Vyössä on useimmilla Tiibettiläisillä miekka, pistettynä poikittain ruumiin etupuolelle. Olkoon takki pitkä tai lyhyt, aina on se ylhäältä avara, niin että siellä sopii säilyttää kaikemmoisia kamssuja ja tavaroita, sinne mahtuu eväspussi, juoma-astioita, rahakukkaro, nuuskarasia, tsambaa ja teekääröjä. Kun ensi kertaa näkee Tiibettiläisiä, luulee heitä hyvinkin vahvoiksi, povipuoli kun heillä on niin täynnä tamineita, vaikka he muutoin ovat hyvinkin hoikkia. Rinta ja toinen käsivarsi ovat alasti ja toinen takinhia heiluu höllänä. Syy tähän omituiseen vaatetustapaan Tiibetissä on se, että täällä päivät tavallisesti ovat hyvin lämpöiset ja yöt kylmät. Ilman lämmön ero lounais Tiibetissä saattaa olla 27°-37° C. Ja kun Tiibettiläiset aina makaavat vaatteet päällä, käy kylmää estävä yöpuku auringonpaahteessa päivällä liian raskaaksi ja lämpimäksi, ja tätä on koetettu yllämainitulla alastomuudella auttaa. Tiibettiläinen istuessaan vetää kätensä pois takinhioista, jotenka ruumiin yläpuoli paljastuu; mutta istualta noustessaan pistää hän aina toisen, tavallisesti vasemman kätensä takinhiaan, pidättäen siten takin raskaan sisällyksen maahan putoamasta.
Tiibettiläisten jalkineet ovat, ainakin minun mielestäni, maailman parhaita jalkineita. Niillä on hyvien ja mukavien saappaiden kaikki hyvät ominaisuudet. Varsinkin ne saappaat ovat erinomaisia, joiden litteät anturat on tehty rahnikoitusta hampusta ja joissa päälliset ovat punaista tai vihreäistä huopaa. Niissä pysyy jalka lämpöisenä, hiki ei vaivaa, eivätkä ahdista jalkaa. Tiibettiläisen jalkineen pääomituisuus on kuitenkin siinä, että jalkapohja painuu paksuun anturaan niin mukavasti, että kivikoissakaan kävellessä varpaat eivät likisty ja lumessa ja loassa astuessa mitään ei pääse tunkeutumaan anturan ja päällisen väliin.(Jokseenkin tällaiset jalkineet ovat Suomalaisten oivalliset tallukkaat, Suomentaja.)
Tiibetissä on monellaisia jalkineita, mutta päämuoto on aina sama. Ne ovat aina kotitekoisia: jokainen on oma suutarinsa, paitsi suuremmissa kaupungeissa, jossa jalkineita saa ostaa. Anturoitten erilaisuus erottaa pääasiallisesti eri seutujen jalkineet toisistaan. Niin on esim. Lassa-kengällä hienompi, pehmeämpi ja venyvämpi antura kuin Sigatsin kengissä, jotka ovat kovat ja kankeat ja kuluvat paljon pikemmin.
Löytyy myös nahka-anturaisia jalkineita semmoisia seutuja varten, jossa on paljon lunta ja märkää, ja nämät jalkineet voidellaan rasvalla, josta ne tulevat ihan vedenpitäviksi. Näitä on kahta lajia: toiset teräväkärkiset ja nokka ylöspäin kääntynyt, jotta sopivat raivaamaan tietä lumen läpi, toiset ovat tavallisen muotoiset. Näitä käyttävät sekä miehet että naiset. Laamat ja korkeammat virkamiehet käyttävät nahkakenkiä, kiinalaista mallia. Näissä on raskaat nahka- tai puuanturat, alla tavattomat naulat.
Tiibettiläisillä on sangen monellaisia päähineitä. Niistä ovat sotilaitten ja ryöväriheimojen päähineet omituisimpia. Ne ovat poikkileikatun kartion muotoisia, reunat suuret ja ovat kokonaan tehdyt samallaisesta rahnikoidusta langasta, jota anturoihinkin käytetään; yläpäässä on ilmareikä. Kun hatun kartiomainen yläosa on liian pieni pysyäkseen päässä, sidotaan se kahdella nauhalla leuvan alle kiinni. Käytännössä ovat myös harmaat tai ruskeat huopahatut; ne muistuttavat kemiallisissa laboratooreissa käytetyltä siivilöitä, ja ovat varustetut kultaisilla, sinisillä tahi punaisilla koruompeluilla, kiinalaista tekoa. Eräs lääkitsiä siinä ryövärijoukossa, jonka tuttavuutta tein, piti mahdottoman suurta päähinettä. Ensi silmäyksellä se oli punaisesta silkistä tehdyn jokkei-myssyn näköinen. Mutta lähemmin katsottaessa oli siinä kaksi punaista silkkinauhaa pingotettuna keveän bamburungon yli. Se sidottiin päähän nauhalla takaraivon ympäri ja ulottui noin 6 senttim. otsan etupuolelle.
Paitsi näitä päähineitä käytetään vielä monellaisia muita korvalipuilla varustettuja verka- ja nahkamyssyjä, eikä ole harvinaista nähdä sotamiesten käyttävän silkkihuiveja käärittyinä turpaanin tavoin pään ympäri, toinen kulma korvalle riippuvana.
Yhteinen kansa Tiibetissä ei kuitenkaan mielellään peitä päätään, ja vaikka heillä usein on monta myssyä avarassa kauhtanassaan, ottaa hän ainoastaan tavattomissa tapauksissa yhden esille. Ylemmät virkamiehet eivät kuitenkaan koskaan näyttäydy ilman pientä, ympyriäistä kiinalaista huippulakkia.
Kaikki miehet, paitsi laamat, jotka ajelevat päänsä ihan paljaiksi, käyttävät hiuspalmikkoa, muutamat lyhyttä ja pörröistä, muutamat pitkää ja koristeltua. Tässä tapauksessa on palmikko neulottu vaatetuppeen, jossa on renkaita norsun- tai muusta luusta, lasista, metallista tai korallista. Paljon myös käytetään hopeaisia palmikonkoristeita, niinkuin esim. lävistettyjä rahoja; koralli- ja malakiittikoristeet ovat Tiibetissä myös tavallisia.
Miehet käyttävät malakiitti-koristeilla varustettuja korvarenkaita, joissa usein on pitkä lerkku. Tämä saattaa olla pronssista tai hopeasta, jopa kullastakin. Tavallisimpia ovat kuitenkin pronssiset tai hopeiset rasiat, ynnä taikakalu, sisältäen Budhan kuvan. Tämmöistä kantaa melkein jokainen Tiibettiläinen kaulassaan nauhassa. Tiibettiläiset ovat yleensä sangen taika-uskoisia. Heidän taika-uskonsa, samaten kuin heidän muutkin huonot ominaisuutensa ovat luonnollisesti seurauksena heidän tietämättömyydestään. Ainoastaan korkeammilla virkamiehillä ja laamapapeilla on jonkalaista sivistystä. Muu väestö pidetään syvimmässä tietämättömyydessä. Ainoastaan ani harva osaa lukea, ei kukaan osaa kirjoittaa, ja laamat pitävät kyllä huolta siitä, etteivät kutkaan muut kuin ne, joista heillä on hyötyä, saa mitään oppia. Rehellisyys ja kunnia ovat Tiibetissä melkein tuntemattomia ominaisuuksia, ja mitä totuudenrakkauteen tulee, voivat kaikki, jotka ovat maassa matkustaneet, todistaa, että on ihan mahdotonta saada Tiibettiläiseltä tosia tietoja. Julmuus on heidän veressään ja pahe ynnä rikos on heillä kotiutunut.
Että rosvoilla on hyvä ruuansulatus, näin selvästi heidän ruokailustaan. Sittenkun jaakki-kauppa oli päättynyt, asettuivat he syömään vankan aterian. He ottivat takkinsa taskusta puiset tai metalliset ruokakuppinsa, täyttivät ne äkkiä tsamballa, kaasivat sen yli vähän kiehuvaa teetä, jossa tavallisuuden mukaan oli voita ja suolaa, ja sekoittivat koko moskan likaisilla sormillaan, kunnes siitä tuli taikinaa. Tästä tekivät he pieniä mykyjä, jotka toinen toisensa perään katosivat suuhun, kunnes he olivat kylläiset. Ennenkuin ruokakuppia uudelleen käytettiin, nuoltiin se puhtaaksi. Vilvoittaakseen itseänsä keskipäivän kuumuudessa pudottivat sekä miehet että naiset aterian jälestä takin ylemmän osan aina vyötäisiin asti, jättäen käsivarret ja rinnan paljaiksi, jolloin kaulassa riippuvat kulta-, hopea- ja kuparikoristeet tulivat näkyviin.
Vaikka daku-naiset olivat kaukana kauneusta, oli heissä kuitenkin jotain miellyttävää, joka tuli heidän luontevasta käytöksestään. Muista tiibettiläisistä naisista erosivat he siinä, että heidän hampaansa olivat erittäin terveet. Ihonsa ei itsessään ollut tumma, mutta musta voide, jolla voitelivat poskiaan, nenää ja otsaa, teki heidät tummetuiksi kuin he todellisuudessa olivat, eikä suinkaan heitä kaunistanut. Heillä oli kaikilla säännölliset kasvojen piirteet ja elävät silmät.
Tukka oli lukemattomissa pikku palmikoissa, asetettuna mukavaan mutkaan pään päälle, ja sitä pidätti paikallaan punainen turpaani, jättäen näkyviin myös otsalle asetettuja palmikoita. Korvissa heillä oli isot kultarenkaat malakiitti-koristuksissa, ja käytöksessään olivat lie niin luonnolliset, etteivät välittäneet sopivaisuuden alkuvaatimuksistakaan.
Lapset olivat puheliaita ja käyttäytyivät aikaihmisten tavoin. Kävivätpä yhdeksän ja kymmenvuotiset pojatkin miekka tupessa. Erään jaakin kantamassa korissa näin muutaman kuukauden vanhan lapsen. Taikauskoisen äidin suureksi kauhuksi hyväilin sitä. Hän tempasi tulisesti lapsen korista ja pesi sekä hieroi tuon pikku olennon kasvot, kunnes nahka oli lähteä. Tiibettiläiset naiset uskovat, näetsä, että heidän lapsensa kuolevat, jos vieras niihin koskee.
Eivät miehetkään olleet siinä suhteessa hituistakaan paremmat. Kun ostin heiltä vähän riisiä, eivät he antaneet minun koskea siihen ennenkuin se oli omani. Kun kurotin kättäni pidelläkseni riisisäkkiä, eivät he tahtoneet sitä suvaita ja lopulta he vaan kaukaa näyttivät minulle kourallisen riisiä, että saisin nähdä mimmoista tavara oli. Saisin ensin ostaa vaan tuon verran. Kun tällä tavoin näin, että tavara oli hyvää, ostin loputkin.
— —
Olimme iltapäivällä kulkeneet muutaman kilometrin Mansarovar-järveä kohti, kun eräs ryöväreistä, joista äsken erosimme, tuli laukaten meidän perässämme. Meidät saavutettuaan heittäysi hän hevoseltaan alas, veti miekkansa ja alkoi ajamaan toista jaakkiani takaa. Tämä oli meistä kummallista, ja mahdoton oli ymmärtää hänen tarkoitustaan. Mutta kun hän huusi meille, ettei hän mitään pahaa aikonut, annoimme hänen hommata. Lopulta hän sai jaakkiin kiinni, kiersi tuiman taistelun perästä molemmat käsivartensa vastahakoisen eläimen kaulaan, ja painoi päänsä sarvien väliin. En ensinkään ollut mielissäni tästä toimesta, sillä pelkäsin, että hän oikeastaan aikoi leikata eläimen kaulan poikki. Hämmästyksekseni näin nyt, että rosvo oli käynyt hampain kiinni eläimen takkuun, koettaen nykäistä siitä tupsun itsellensä, onnettoman eläimen yrittäessä kaikin tavoin päästä vainoojastansa irti. Vihdoin jäi rosvon hampaitten väliin muutama suortuva ja nyt hän päästi eläimen pään irti, mutta kävi miekka kädessä häntään kiinni. Minä kävin miehen hiuspalmikkoon kiinni ja tämä taas piti pelästyneen jääkin hännästä, kun se täyttä laukkaa lähti pakoon, laahaten meitä molempia perässään.
Tuimasta vauhdista huolimatta, sai rosvo kuitenkin miekallaan leikatuksi jääkin hännästä tupsun sen pitkää, silkinhienoa karvaa. Tyytyväisenä päästi hän nyt jääkin irki ja pisti miekan taas tuppeen. Sitten teki hän meille syvät salaamit ja pisti tavallisuuden mukaan kielen ulos suustaan. Kun pyysin selitystä tuohon kummalliseen temppuun, vastasi hän, että sille käy onnettomasti, joka jaakkia myydessä jättää tämän tempun tekemättä.
Seikkailu loppui tähän. Rosvo ratsasti pois hyvin tyytyväisenä ja me jatkoimme kulkuamme kivisen tasangon yli, kunnes saavuimme harjulle, joka käy tasangon poikki ja erottaa molemmat järvet toisistaan. Nousimme sen huipulle asti (4,885 m.). Saadakseni varmuuden, että harju todellakin kulkee katkeamattomana jonona molempien järvien välissä, menin noin puoliväliin Rakstal-järven kaakkois- ja koilliskulmaan ja havaitsin harjun pohjoisosan eteläosaa vähän matalammaksi, mutta kuitenkin olevan monta kymmentä metriä järvien pintaa ylempänä. Tästä retkestä oli meille vähän ajanhukkaa ja yön tullessa olimme vielä harjulla.
Leiristämme näimme 15 mustaa telttaa vuorenrinteellä, idässä oli suuri gomba eli luostari eli laamatalo sekä temppeli ja savimökkejä. Laskin että gomban ja meidän välillä oli ainoastaan toistakymmentä kilometriä ja se oli ilahuttavaa, sillä siellä toivoin saavani ruokavaroja, ja sitten jaksaisimme kiireemmin kulkea. Nyt ei meidän enään tarvinnut peljätä Gyaneman ratsastajia, ei Barkan tarjumia, eikä Jong Peniä Taklakotista. Ne eivät meitä enää saavuttaisi. Shokalaiset tietysti peljästelivät ajatellessaan, että heidän oli meneminen Tiibettiläisten alalle, mutta minä sanoin hyvin vakavasti, että meidän vielä tänä iltana tulee päästä kylään ja Tukkerin gombaan.
Jalkojemme edessä oli molemmat isot järvet, enkä voinut jättää tätä paikkaa vielä viimeisen kerran katsomatta tuota ihmeellistä seutua. Paholaisjärvi rikkirevittyine, äkkijyrkkine rantoineen, kalliosaarineen ja pitkine niemekkeineen, miellytti minua paljon enemmän, kuin sen rinnalla Mansarovar, Pyhä järvi, jossa Maha-deva ja kaikki muut hyvät jumalat muka asuivat. Vaikka molempien järvien vesi oli yhtä sinistä ja läpikuultavaa ja vaikka molempien taustana oli komea Gangri-selänne, ei kuitenkaan Mansarovar-järvi, Braaman luoma, ole läheskään niin lumoava kuin sen naapuri. Mansarovärissä ei ole suoraan järvestä nousevia kallio-seiniä, jotka heleine värineen heijastuisivat veteen. Se on melkein täydellinen puoliympyrä ja sillä on eheät rannat. Ainoastaan länsiranta vedenjakajan juurella on vähän jyrkempi ja rikkinäisempi.
Järvestä suoraan etelässä kohoaa korkea, lumihuippuinen vuoriharjanne, josta monta jokea juoksee alas. Tältä kohdalta, jossa nyt seisoimme, saatoimme selvästi nähdä, että Mansarovarja Rakstal-järvien pinnat muinoin ovat olleet vähintäin 16 m. korkeammat kuin nykyään ovat. Muutamia kilometriä nykyisen järven-pinnan tuolla puolella leviää kalteva uoma, jossa on pieniä, sileitä kiviä ja tähän asti on vesi varmaankin kerran ulottunut. Vakaumukseni on, että järvi vieläkin vetäytyy takaisin.
Monin paikoin järven rannalla oli kaatumaisillaan mökkiä ja vajoja, mutta oikea kupukattoinen gomba-luostari oli ainoastaan Tukker nimisessä kylässä. Sanottiin tosin, että järvestä luoteeseen oli pieni gomba sekä serai (talo), mutta kun en itse ole siellä käynyt ja kun Tiibettiläisten kertomukset siitä olivat ristiriitaisia, en takaa näitten kertomusten luotettavaisuutta.
Sekä maisema että ilma muuttui molempien järvien vedenjakajan vaikutuksesta. Rakstalin yli oli taivas aina selkeä ja sininen, mutta Mansarovarin yli kiiti alinomaa raskaita mustia pilviä ja vettä tuli kaatamalla. Joskus selkeni muutamaksi minuutiksi ja silloin oli kauniita valolaineita vedessä. Mutta uudet pilvet ja kova ukkonen tekivät maiseman taas pian yhtä synkäksi kuin ennenkin.
Mansarovarin puolella oli paljon lämpimämpi kuin harjun toisella puolella. Rakstalin puolella oli ilma ollut purevaa ja keveätä, kun sitä vastoin ilma Mansarovarin kohdalla, luultavasti kosteutensa tähden, tuntui raskaalta hengittää. Kun Mansarovaria muistelen, ajattelen sitä en ainoastaan jumalien, vaan myös myrskyjen kotiseuduksi.
KAHDESKYMMENESKOLMAS LUKU.
Tavaton myrsky. — "Vastoin jumalien tahtoa." — Koirien haukuntaa. — Katon alla. — Majatalo (serai). — Kalaa. — Kultasepän ja savenvalajan töitä.
Astuimme alas tasangolle ja kuljimme Langa Tsangpon ja erään toisen suistamon yli. Näiden vedet virtaavat suoraan alas lumikentiltä. Vettä oli noin ½ metriä, mutta se näytti olevan yhä nousemassa.
Tultuamme Mansarovar-järven rannalle, saimme aika sadekuuron, joka meidät kasteli läpikotaisin. Riensimme nopeasti, sillä raskaimmat tavaramme olivat nyt jaakkien selässä. Yö oli synkkä ja pilkkopimeä, niin ettei juuri paljon eteensä nähnyt. Meidän täytyi pysyä hyvin liki toisiamme, ja lisäksi alkoi ukkonen käydä ja rakeita sataa. Hampaat kylmästä helisten saatoimme kuitenkin jatkaa matkaamme Tukkeria kohden, kun salamat tuon tuostakin seutua valaisivat.
Yhtämittaisesta sateesta virrat nopeasti paisuivat niin, että oli vaikea kahlata. Kolmessa paikkaa oli vettä vyötäisiin asti sen perästä oli rannikko mukulakivistä, jossa oli pimeässä sangen vaikea hapuella, varsinkin kun myrsky yhä tuntui paisuvan. Ranta muuttui nyt liejuiseksi, johon jaakkien ja ihmisten jalat syvään painuivat.
"Luuletko, Kahi, jumalien asuvan tällä järvellä? Meillähän oli
Paholaisjärvenkin tykönä parempi ilma kuin täällä."
"Kyllä, sahib", vastasi Kaki, "mutta sinä olet suututtanut jumalat ja sentähden he nyt lähettävät ukkosta, sadetta ja rakeita meidän matkaamme estämään. Sinä kuljet vastoin heidän tahtoansa, sahib."
"Mutta eihän iänikuisesti saata sataakaan, Kahi."
Puoliyön aikaan emme vähintäkään tietäneet missä olimme. Arvelin jo kulkeneemme majapaikan ohi. Shokalaiset kuitenkin väittivät vielä jonkun verran matkaa sinne olevan; ja niin samosimme yhä eteen päin.
Mutta tuskin olimme astuneet 500 askelta, kun suureksi mielihyväksemme kuulimme kaukaista, heikkoa koiranhaukuntaa Se kuului luoteesta päin ja arvasimme sen tulevan Tukkerista. Me olimme menneet liiaksi etelään päin ja olimme siis pimeässä liiaksi kaartaneet.
Käänsimme heti kulkumme koiranhaukuntaa kohti. Tähän asti oli vaan yksi ääni kuulunut, mutta nyt rämähti ainakin 50 samallaista ääntä yön pimeydessä. Tästä päättäen olimme kylän lähellä, vaikkemme synkässä yössä sitä oitis löytäneet. Vasta ihan savimökeille saavuttuamme havaitsimme lopultakin toivotun matkan määrän tavanneemme.
Kello oli nyt 2-3 aamulla. Sadetta tuli vielä kaatamalla ja kaikista merkeistä päättäen ei kukaan kylän asukkaista tahtonut suoda meille suojaa kattonsa alla. Ei kannattanut pystyttää pientä suojatelttaanikaan, sillä kapineemme olivat jo läpimärät.
Me koputimme erästä ovea semmoisella voimalla, että se oli sisäänkukistumassa. Tämä oli majatalo eli serai pyhiinvaeltajia varten, ja koska mekin muka olimme toivioretkeläisiä, oli meillä maan lakien mukaan oikeus päästä sisälle.
"Te olette rosvoja", sanoi käheä ääni sisältä. "Muuten ette tulisi niin myöhään yöllä."
"Emme ole rosvoja", vakuutimme me. "Olkaa hyvät ja avatkaa. Emme tee mitään pahaa ja maksamme kaikesta." — "Middu, middu (mahdotonta)! Te olette rosvoja."
Käyttääksemme oikein havainnollisesti hänelle, ettemme olleet rosvoja, koputtivat Khanden Sing ja Dola ovea niin, että se aukeni. Muutamia silmänräpäyksiä tämän jälkeen istui 10 muukalaista loimuavan tulen ympärillä lämmitellen viluisia jäseniänsä ja kuivaten likomärkiä vaatteitaan suloisen lieden ääressä.
Isäntämme, joka sivumennen sanoen oli lääkäri, tyyntyi, nähdessään, ettei meillä mitään pahoja mielessämme ollut, ja kun hän lisäksi löysi hopearahan kourastaan. Hän kehotti meitä kuitenkin menemään viereiseen tyhjään majaan. Annoimmekin hänen saattaa meidät ja sinne sitten jäimme loppuyöksi.
— —
Maja oli yksikerroksinen, kivestä ja savesta rakennettu sekä litteäkattoinen. Siinä oli kaksi huonetta. Toinen sai valoa ovesta, toinen neliskulmaisesta aukosta katossa, joka samalla teki räppänän virkaa. Kattoa kannattavat hirret oli tuotu Himalaijan tuolta puolen, kun länsi Tiibetissä ei ole metsää.
Tämä serai oli nuoren, puolihullun laaman hoidossa, joka alinomaa kumarsi ja pisti ulos kielensä, suu seljällään meihin tuijottaen. Hän oli erinomaisen kohtelias ja huomaavainen ja auttoi meitä kuivaamaan kapineitamme. Kun jotain häneltä pyysimme hän oikein puhkui ilosta, lensi ulos seraista ja oli samassa hetkessä takaisin tuomisineen.
Huoneeseen oli räppänästä yön tietämissä tullut vettä. Yksi nurkka kuitenkin oli niin kuiva, että sinne saatoimme kaikin kömpiä maata. Tällaiset majat eivät suinkaan ole puhtauden esikuvia, ei sinnepäinkään! Päinvastoin niiden lattiat tavallisesti vilisevät pieniä eläjiä, ja kun vesi nyt oli valloittanut suurimman osan lattiaa, olivat nämät, tulvaa paeten ja henkensä säilyttämisen toivossa, ennen meitä hyökänneet huoneen ainoaan kuivaan nurkkaan. Pian saimmekin tuntea tämän tuhonomaisen joukkokunnan viheliäisen läsnäolon. Olimme aivan pääsemättömissä tämän nälkäisen ja säälimättömän lauman kynsissä. Se on ikäänkuin kamala rutto ja maanvaiva, josta sanomattomasti saimme kärsiä niin nyt kuin muulloinkin, missä vaan tiibettiläisen leirin lähellä majailimme.
Aamulla kun nousimme, oli huone täynnä tiibettiläisiä miehiä, naisia ja lapsia, jotka näyttivät hyvin iloisilta ja ystävällisiltä. "Tanga hik!" (puolen rupin arvoinen hopearaha) huusi samassa vanha akka ja pisti tuossa tuokiossa kuivatun kalan nenäni alle, lipein kielin kehuen, että se oli pyydetty' Mansarovarista ja tekisi omistajansa onnellisimmaksi kaikista kuolevaisista. Toiset ottivat punaisista vaatteistaan esille kultaisia rintasolkia, sormuksia sekä malakiitti-koristeisia, pronssisia tai hopeisia korvarenkaita.
"Gurmoh sum!" (kolme rupia), "Diu, diu, diu!" (niin, niin, niin). "Karuga ni!" (kaksi kahden annan kappaletta). "Gieutheke!" (neljä annaa), j.n.e., kaikki puhuen yhtaikaa kauppainnossaan.
Kultasepänteokset olivat kotimaista työtä. Toisinaan olivat malakiitti-palaset lujasti kiinnitetyt, mutta tavallisesti käytetään kivien kiinnittämiseen eräänlaista kittiä, jonka tähden kauniit koristeet pian rikkuvat. Korvarenkaat on tavallisesti paremmin tehty kuin rintasoljet. Hauskimmat ovat kumminkin nuo yksinkertaiset ja omituiset hopeaiset taikakalut. Eräs hyvin alkuperäisesti koristettu levy, joka nyt on minun hallussani, antaa tämmöisistä hyvän käsityksen. Sen kuluneet reunat todistavat sen hyvin vanhaksi. Sen keskessä on lootuskukka ja lehtikoristeita, sekä samasta varresta lähteviä viivoja. Sisimmäisen neliön sisällä on ympyröitä, isompia ja pienempiä eri ryhmissä. Vaakasuorilla viivoilla täytetyt kolmiot ovat hyvin tavallisia koristeita tiibettiläisissä teoksissa. Yleisin kuitenkin on tiibettiläisten taiteiliain koristeista neliö eli ruutukoriste. Heidän teoksissaan ovat ylipäänsä suoraviivaiset koristeet vallalla, arvattavasti perintönä heidän mongolilaisilta esi-isiltään.
Erittäin somia olivat alkuasukasten ruukkuteokset, niinkuin vaasit, juoma-astiat y.m.s. Ne tehdään hienosta savesta, jota ei kuitenkaan tarpeeksi vaivata. Isompien astioiden pohjapuoleen käytetään vuokkoja ja valimia, mutta sisältä ne muovaellaan käsin. Yksinkertainen sorvi pyältää astian ulkopuolen jotenkin sileäksi. Isommat astiat ovat kaksikorvaisia ja karkeakoristeisia, pienemmät ovat pitkäkaulaisia ja yksikorvaisia. Väri on vaaleanharmaata terrakottaa. Ne poltetaan hyvin alkuperäisissä uuneissa. Laamat ovat sangen taitava astiaseppiä ja suuret määrät astioita käy kaupaksi toivioretkeläisille. Työkalut ovat aivan yksinkertaisia. Sileä kivi, muutamia puupalikoita, sormet ja kynnet, siinä tukkerilaisen savenvalajan työaseet.