KAHDESKYMMENESNELJÄS LUKU.
Ystävällisiä laamoja. — Khanden Sing ja Mansing puhdistettu. —
Toivioretkeläisiä Mansarovar-järvelle ja heidän etuoikeutensa. —
Laamatalo. — Paulaanko jouduimme? — Pyhä vesi. — Ystävyyden huntu. —
Tiibettiläisiä soittokoneita, kirjoja y.m. — Kolminaisuus. — Taivas ja
tuonela.
Laamoja tuli aamupäivällä meitä tervehtimään ja ilmaisivat tyytyväisyyttään meitä nähdessään. He kutsuivat meitä käymään laamatalossa ja temppelissä. Sanoivat kylässä liikkuvan tauteja ja kun pitivät minua hintulaisena lääkärinä, pyysivät minua parantamaan heidän sairaitansa. Lupasin tehdä parastani ja olin mielissäni kun kerrankin pääsisin laamataloon ja saisin tutustua täkäläisiin tauteihin. Mannliherini otin kuitenkin mukaani, kun lähdin muka ystävälliselle tervehdysretkelle laamataloon.
Joukko uteliaita alkuasukkaita kulki meidän edellä ja jäljessä, ja nyt oli hyvä tilaisuus katsella tätä eriskummallista kylää. Taivas vaan oli samera, pilvet uhkaavia ja Mansarovarin aallot loiskivat hiljaa rantaan. Khanden Sing ja Mansing istuivat puoli alastoinna veden reunalla ja Bijesing ajeli minun paraalla partaveitselläni heidän pääkalloansa paljaaksi. Harmitti tuo minua, mutta katsoin parhaaksi olla lausumatta mielipahaani partaveitsestäni, koska heidän uskontonsa mukaan muka jo pelkkä olo Mansarovarin rannalla oli synnistä puhdistavaista. Palveliani olivat kasvot päin Kelas-vuorta ja näyttivät rukoilevan sangen hartaasti. He peseytyivät monistellen Mansarovarin vedellä ja menivät lopuksi päistikkaa järveen. Kun he sitten vilusta väristen nousivat maalle, heittivät he taskuistaan hopearupia järveen Mahadeva-jumalalle. Sitten pukeutuivat, salaamoivat minua ja julistivat olevansa ylön onnellisia ja puti puhtaita.
"Siva, korkein jumala, asuu Mansarovarin vedessä", lausui aseenkantajani juhlallisesti. "Minä olen kylpenyt siinä vedessä ja juonut sitä vettä. Minä olen salaamilla tervehtinyt pyhää Kelas-vuorta, jonka paljas näkeminen voi poistaa kaikki ihmiskunnan synnit. Nyt minä pääsen taivaaseen."
"Hyvä on kun nyt vaan Lassaankin pääsen", jupisi epäuskoinen Mansing, tietysti niin hiljaa, että Tiibettiläiset eivät kuulleet.
Uskontonsa asioihin perehtynyt Khanden Sing ilmoitti minulle, että päänsä ajelevat ainoastaan ne toivioretkeläiset, joilta molemmat vanhemmat ovat kuolleet, ja tämä on Sivan uhri Mansarovar-järven rannalla. Kotiin palattuansa korkeasäätyiset pitävät kaikille kaupunkinsa bramiineille pidot. Mansarovarissa kylpenyttä kaikki kohtelevat suurimmalla kunnioituksella ja häntä ihaellaan ja kadehditaan.
Mansarovar-järvi on n. 70 kilometriä ympäri mitaten, ja oikein hartaat toivioretkeläiset astelevat pitkin rantaa järven ympäri, johon kuluu, aina ilmojen mukaan, vajaa tai runsas viikko. Yhdestä kiertomatkasta sanotaan saatavan anteeksi kaikki tavalliset synnit; murhamies pitää itsensä puhtaana jos hän kahdesti kiertää järven, mutta joka sen matkan kolmasti tekee, hän katsoo itsensä taas kunnialliseksi ja kunnon ihmiseksi, vaikka olisi vanhempansa tai likeisimmät sukulaisensa surmannut. On uskonkiihkoisia, jotka polvillansa tuon matkan taivaltavat, sekä semmoisia, jotka joka askeleen päästä suullansa maassa kumartavat päin Kelas-vuorta.
Braama itse kuuluu luoneen Mansarovar-järven ja jokainen joka sen vedessä kylpee, saa siitä pääsyn Mahadevan paratiisiin ja puhdistuu sielultaan ja ruumiiltaan, vaikka hän olisi tehnyt minkälaisen rikoksen tahansa. Miesteni mieliksi heitin minäkin muutaman kolikon järveen.
Sittenkun kaikki puhdistustemput oli tehty, käskin Khanden Singin pyssyineen seuraamaan minua majaan, sillä luostariveljien ylötön kohteliaisuus sai minun pelkäämään petosta heidän puoleltaan.
Luostarirakennus oli neliön muotoinen, seinät punaiset ja litteähkö kupukatto kullattua vaskea sekä kaikessa yksinkertaisuudessaan muutoin sangen miellyttävä. Sisältä kuului syviä ja käheitä rukoilevien ääniä sekä kellojen ja sympaalien helinää. Silloin tällöin tärähti rumpu ja sitten yhtäkkiä jymykello, jonka syvät äänet kaikuivat kauvaksi pitkin Mansarovar-järven siintävää pintaa.
* * * * *
Tultuamme siis Khanden Singin kanssa laamataloon, paiskattiin pääportti kiinni. Olimme nyt suuressa pihassa, jonka kolmella puolella oli kaksi riviä parvekkeita patsaiden kannattamina. Tämä oli laamojen asunto, ja edessämme oli laamatemppeli, jonka laattia oli muutaman askeleen ylempänä pihaa. Suuri ovi vei sinne. Oven molemmin puolin oli kaksi komeroa, joissa kummassakin istui pari laamaa mykyrässä suuren rummun vieressä. Laamoilla oli edessään rukouskirjoja ja käsissään rukousmylly ja rukouskehä, josta kunkin rukouksen perästä työnsivät kuulan kulkemaan.
Meidän tullessamme laamat lakkasivat rukoilemasta ja rämistivät rumpujansa. Kaikesta päättäen oli koko luostari liikkeellä. Munkkia tuli nuorta ja vanhaa joka kulmalta kamareistaan, ja joukko pikkumunkkeja ja munkin alkuja ilmestyi yliselle parvekkeelle uteliaina ja silmät selällään.
Munkit olivat epäilemättä virittäneet meille paulan. Käskin Khanden Singin olemaan varoillansa ja pysymään ovella. Itse laskin muutamia hopearahoja oikeanpuoliselle rummulle, riisuin kenkäni ja menin munkkien suureksi hämmästykseksi oikopäätä temppeliin. Rahastani ja menostani kummissaan seisoivat munkit ääneti paikoillaan. Vihdoin tuli ylilaama eli luostarin päämies, kumarsi syvään, pani peukalonsa päällekkäin ja pisti koko kielensä ulos suustaan osoittaen täten tyytyväisyyttään minun käynnistäni tervehtimään niitä monia jumalien ja pyhimysten kuvia, joita seisoi pitkin temppelin seiniä. Isommat olivat lähes parin metrin, muut noin metrin korkuisia. Muutamat olivat puusta sangen taiteellisissa verhoissa ja puvussa, muutamat kullatusta metallista. Toiset olivat istuvassa, toiset seisovassa asennossa, runsaammin tai yksinkertaisemmin koristelluilla ja erivärisillä jalustimilla. Monien päässä oli tuo vanhanaikuinen kaksireunainen lakki, jonkalaista Korean ylimykset vieläkin pitävät ja semmoisena seisoivat seinien komeroissa, verhoilla, leikkauksilla ja karkeilla maalauksilla koristettuina.
Pitkin kuvien jalustoja kävi hylly, jossa oli kaikenkokoisia kupariastioita. Näihin toivioretkeläiset munkkien kautta kuville uhrasivat kuivattuja hedelmiä, nisua, riisiä, tsambaa ja kuraa.
Kattoa verhosi punainen villakangas, jonkalaista munkkienkin puku näytti olevan, ja katosta riippui sadoittain kaikenvärisiä silkki-, villa- ja pumpulikankaisia kaistaleita. Kattoa kannattivat neljä neliöön asetettua puupilaria, joissa oli niin rakennettu yhteinen alusta, että vaeltajani täytyi aina kääntyä vasemmalta oikealle päästäksensä kunkin kuvan tykö. Vastapäätä ovea oli seinässä komero ja siinä Urgin eli Kunjukhik, "Jumala yksin" ja tämän edessä alttari mattoineen ja uhrilahjoja paljon enemmän kuin muiden kuvien edessä.
Laama osoitti sitä ja sanoi sen olevan hyvän jumalan. Minäkin siis sanoin "salaam" ja pistin pienen antimen sen uhriarkkuun. Tämä näytti hyvin miellyttävän laamaa, sillä heti hän otti hyvänhajuista pyhää vettä ja priiskoitti sillä minun käsiäni kannusta, jossa riippui pitkiä "rakkauden nauhoja" ja antoi minulle näistä yhden muistoksi. Useimmat toivioretkeläiset kulkevat polvillansa temppelin holvissa, mutta vaikka minäkin tavallisesti pidän maassa maan tapaa, en kuitenkaan uskaltanut tätä temppua koettaa, jos niin, niin epämukavassa asennossa olisi päälleni hyökätty.
Ylilaama selitti minulle kaikki kuvat ja heitti aina kourallisen riisiä kuvan päälle, kun hän sen nimen mainitsi. Koetin painaa nuo nimet mieleeni, mutta takaisin palattuani ja muistelmia kirjoittaissani en niitä enään muistanut. — Temppelistä vei käytävä luostarin asuttuun osaan.
Keskellä laattiaa paloi lamppuja, s.o. suuria kupariastioita, joissa sydän paloi voissa; lamppujen vieressä oli pitkulaisia rukouskirjoja, painettu sille sileälle ja keltaiselle paperille, jota Tiibetissä tehdään eräänlaatuisesta puunkuoresta. Kirjojen vieressä oli rumpuja y.m. soittimia. Eräs kaksoisrumpu oli tehty kahdesta ihmisen pääkallosta. Näkyvissä oli myös muuan hirvittävä naamari, jota käytetään juhlatilaisuuksissa, jolloin rummut tärisevät, huilut soivat, porokellot kilittävät ja jymykello pauhaa. Tällöin lienee meteli, laamojen vielä hurjasti hyppiessä, huumaavaa ja rukouksia tuskin kuuluukaan. Tätä rymyä en minä kuitenkaan saanut omin korvin kuulla. Kun laamat ovat temppelissä koko päivän, nauttivat he runsaasti teetä, jossa on voita ja suolaa seassa ja jota pikkumunkit heille kulhoissa kantavat. Tuntikausia ovat he polvillansa ja rukoilevat "jumalien jumalaa" kaikkien pyhimysten yhteyttä, joka on yhtynyt kolminaisuudeksi nimeltä Kunjuksum, s.o. kolme jumaluutta.
Muutamat selittävät tällä kolminaisuudella tarkoitettavan ilmaa, vettä ja tulta, jotka tiibettiläisen käsityksen mukaan kuvaavat puhetta, laupeutta ja elämää. Yksi budhalaisuuden pääoppia on käsky kunnioittamaan isää ja äitiä ja kielto tekemästä väärin lähimmäisellensä. Tiibettiläisten pyhissä kirjoissa (joita muuten on 800 nidosta nimellä Kajar) selitetään taivaan (devo) olevan vapaan kaikista ihmiselämän huolista, täynnä rakkautta ja riemua ja että siellä hallitsee jumala, jonka pääominaisuus on rajaton hyvyys ja tämän apuna on lukematon määrä opetuslapsia (khan-khab), joiden tehtävänä on laupeuden harjoittaminen ihmislasten joukossa. On erinkaltaisia onnen ja onnettomuuden välitiloja, kuin myös helvetti, jossa syntisten sielut vaivataan tulessa ja jäässä. "Jumala näkee ja tietää kaikki ja hän on kaikkialla, mutta me emme häntä voi nähdä, ainoastaan opetuslapset hänen näkevät ja saavat häntä puhutella", sanoi minulle vanha opastaja laama.
"Mitä huonoja ominaisuuksia tulee välttää?" kysyin oppaaltani, joka puhui vähän Hindustaninkieltä.
"Hekumaa, ylpeyttä ja kateutta", vastasi hän.
"Luuletteko joskus pääsevänne pyhimykseksi?" kysyin edelleen.
"Toivon. Mutta saastuttamaton sielu saa sitä varten vaeltaa 300 eri kertaa."
Samassa näytti äkkiä jokin pistäneen hänen mieleensä, hän tarttui kiireesti käteeni ja jaotti sormeni. Hän näytti kummastuneelta ja mumisi epäselviä sanoja. Kasvonsa kävivät totisiksi ja oikein juhlallisiksi ja käytöksensä muuttui matelevaksi. Hän syöksi ulos temppelistä arvattavasti ilmoittamaan havainnoitaan muillekin munkeille. Nämä kokoontuivat hänen ympärillensä ja heidän eleistään saattoi helposti huomata, että he olivat aivan ihmeissään. Tultuani pihalle, tahtoi jokainen koskea ja tutkia minun kättäni. Mitä tämä merkitsi, sain sitten kyllä muutaman viikon päästä tietää.
KAHDESKYMMENES VIIDES LUKU.
Jong Penin tiedot minusta. — Laamalahkoja. — Kansan taitamattomuus. —
Laama-alkuja ja palvelialaamoja. — Taikakeinoja. — Erehtymättömyys.
— Naimattomuus. — Kuvanveistäjiä. — Rukousmylly. — Nunnaluostaria. —
lhmisenluisia kapineita. — Veren juonti. — Tauteja ja lääkityksiä. —
Noituutta. — Haavuria. — Hieronta.
Ennenkuin lähdin luostarista, tiedustelivat munkit minulta kaikenkaltaisia Intian oloja, lääkitysasioita j.n.e. sekä olinko kuullut siitä nuoresta sahibista, joka suuren sotajoukon kanssa oli tullut Tiibetin rajan yli ja jonka Jong Pen oli voittanut ja tappanut.
Minä tietysti en ollut tästä mitään kuullut ja hauska oli saadani tietää, kuinka mainittu Taklakotin herra oli noin vaan ylimalkaan "myynyt karhun nahan ennenkuin hän oli karhun ampunut." Munkit pitivät minua hintulaisena lääkärinä, joka olin toivioretkellä Mansarovar-järvelle, ja ruskettuneet, kauvan pesemättömät kasvoni soveltuivatkin tätä luuloa vahvistamaan. Kovin uteliaita olivat tietämään parannetaanko Intiassa tauteja salaperäisillä keinoilla vai tavallisilla lääkkeilläkö. Minä puolestani myös halusin heiltä tietoja ja koetin aina kääntää puhetta itse kysyjiin.
Ennestään tiesin laamoja olevan eri lajia: punaisia, keltaisia, valkoisia ja mustia laamoja. Punaiset ovat vanhimpia ja niitä on enimmän. Näiden jälkeen keltaiset ovat valtiollisesti ja uskonnollisesti yhtä mahtavia kuin punaiset, mutta niitä on vähemmän. Valkoiset ja mustat laamat ovat luostarien työntekijöitä, maalaria, kirjanpainajia, savenvalajia ja koristelioita. He ovat myös palvelusveljiä, ruoanlaittajia ja paimenia, he myös toimittavat kirjurien ja pyövelin virkaa.
Luostarit ovat tavallisesti hyvin rikkaita, sillä Tiibettiläiset ovat sangen taika-uskoisia ja laamojen orjuuttamaa kansaa, ja laamat eivät suinkaan ole taitamattomia kaikilla keinoilla kiskomaan rahoja taitamattomalta kansalta. Laamat harjoittavat sen ohessa rahakauppaa, lainaten rahoja korkeata kuukausikorkoa vastaan. Ellei maksa seuraa määräpäivänä, otetaan lainanottajan tavarat takavarikkoon, mutta jos ei summaa ja sen korkoa siten saada kokoon, joutuu velkamies luostarin orjaksi.
Laamojen lihavat kasvot kyllä näyttivät, että he muutamista paastoistaan huolimatta yleensä eivät huoli mitään puutetta kärsiä ja epäilemättä viettävät he huoletonta, mukavaa ja osittain ylöllistäkin elämää, monestipa myös tuhlaavaista, hekumallista ja turmioon viepää oloa.
Suuremmilla luostareilla on vuotuista valtioapua. Suuria summia saadaan myös toivioretkeläisten uhreista ja heiltä otetaan kaikenlaisilla keinoilla, joita vähemmän uskonnollisessa maassa kuin Tiibetissä pidettäisiin luvattomina, jopa rikoksellisinakin. Jokainen Tiibetin tuntia tietää, että Tiibetissä varakkaita ovat ainoastaan kaupunkilaiset, dakut ja laamat ja että kaikki muu kansa on perin köyhää, munkit kun imevät itsellensä kaiken maan mehun ja ytimen. Kansa pidetään täydellisessä tietämättömyydessä ja harvoin tapaa maallikkoa, joka osaisi edes lukea, saatikka kirjoittaa. Kaikki täytyy tapahtua laamojen kautta. Laamatalot asukkaineen ja maineen ovat vapaat kaikista veroista ja maksoista, ja jok'ainoa laama ja laamanalku saa elinkautiseksi eläkkeekseen tsambaa, tilliteetä ja suolaa. Laamoiksi otetaan kaikista kansanluokista, olkoot sitte kunniallisia, ihmismurhaajia, varkaita tai roistoja, kaikki kelpaa laamojen veljeskuntaan. Yksi tai kaksi jäsentä kustakin tiibettiläisestä perheestä tekee luostarilupauksen ja joutuu "laamaksi" ja täten saavat munkit suuren vallan perheissä, niin hyvin vakinaisten kuin paimentolaisten joukossa. Tuskin laskee liikoja, jos sanoo, että Tiibetissä toinen puoli miehistä väestöä on laamoja.
Joka luostarissa on laamanalkuja (khibbi) sekä taitamattomia ja rappiolle joutuneita laamoja ylempien laamojen orjina, jotka toimittavat luostarin kaikki karkeammat työt. Näillä on puku ja ajeltu pää aivan samoin kuin ylemmillä laamoilla, mutta ovat vaan palvelioita eivätkä ota välitöntä osaa luostarin asioihin. Laaman- ja munkinalut otetaan jo nuorina laamataloihin ja opinnoissa heitä harjoitetaan kauvan vanhempien laamojen johdon ja tarkastuksen alaisina. Alemmat tunnustavat ylemmille rikoksensa. Monet tutkinnot onnellisesti suoritettuaan tulee heistä itse kustakin oikea laama, joka sana merkitsee "ylhäistä pappia". Toisinaan munkinalutkin ottavat osaa niihin eriskummallisiin uskonnollisiin menoihin, joita laamat puettuina eläinten nahkoihin y.m. hypyillä, lauluilla, kelloilla, torvilla, huiluilla ja rummuilla rymyten ja ruumistansa väännellen toimittavat.
Jokaisella isolla luostarilla on esimiehenä ylilaama, jota nimeä ei ole sekoitettava Dalailaamaan, päälaamaan, joka on budhalainen "paavi" Lassassa ja jonka sielu muka pääsee vaeltamaan toisesta ruumiista toiseen. Kaikki laamat syövät, juovat ja makaavat yhdessä, paitsi ylilaama, jolla on oma majansa.
Yhden kuukauden kunakin vuonna elävät laamat kokonaan erillään muista, harjoittavat hartautta eivätkä saa puhua luotua sanaa. He paastoovat 24 tuntia erältänsä, jolloin nauttivat ainoastaan hiukan teetä ja voita. Ei silloin myös nuuskata eikä syljetä, jotka muuten ovat yleisimpiä Tiibettiläisten tapoja.
Laamat tahtovat muitten ihmisten pitämään heitä erehtymättöminä ja tällä perustuksella he vaativat ja saavat kunnioitusta ja sokeata luottamusta kansalta, joka heitä elättää ja vaatettaa. Minä havaitsin laamojen yleensä olevan älykkäitä, mutta raakoja, julmia ja epärehellisiä; samaa sanoivat myös ne sorretut alkuasukkaat, jotka eivät mitään muuta mieluummin halua, kuin päästä vapaaksi laamojen ikeestä.
Laamat käyttävät hyödyksensä sitä suurta taitamattomuutta, jossa heidän on, onnistunut pitää kansaa, ja sen nojalla he väittävät omistavansa salaisia tietoja, joiden avulla he pystyvät parantamaan tauteja, saamaan ilmi murhaajia ja varkaita, muuttamaan virtojen suuntaa ja aikaansaamaan äkkinäisiä myrskyjä. He sanovat lumoavansa ne pahat henget, jotka tauteja synnyttävät. Totta onkin, että laamat, arvattavasti hypnotiseeraamalla, panevat potilaansa näkemään näkemättömiäkin ja havaitsemaan esineitä, joita todellisuudessa ei heidän lähellänsä ole. Täten on selitettävissä ne monet jutut Budhan ilmestyksistä, näyistä ja hengistä, joita tietämättömälle kansalle uskotellaan ja joilla kansaa pelotellaan säästöjänsä luostarille lahjoittamaan. — Henkien manaukset, villit tanssit ja tainnuksiin menemiset ovat tässä kohdin tärkeitä temppuja.
Laamanalut tekevät luostariin mennessään puhtauden lupauksen, jota ei kuitenkaan aina pidetä, harjoittavatpa vielä inhottavimpiakin paheita. Siksi onkin tavallisesti keski-ikäisillä laamoilla niin iljettävä muoto.
Kaikilla isommilla luostareilla on palveluksessaan yksi tai useampia kuvanveistäjiä ja piirtäjiä, jotka samoelevat piirikunnassaan ristiin rastiin, kapuelevat vaikeimmin päästäville paikoille ja hakkaavat kiviin ja kallioihin tuon iänikuisesti yksitoikkoisen ja kaikkialla esiytyvän tiibettiläisen rukouksen: "Omne mani padme hun!" Kerran onnistui minunkin muiden näkemättä vaivalla ja vastuksella saada haltuuni kaksi sellaista isohkoa kiveä, joissa on tuo sama kirjoitus.
Laamataiteilijat valmistavat myös n.s. rukousmyllyjä; nämät ovat koneellisia laitoksia, joilla Tiibettiläinen rukoilee jumalaansa veden, tuulen tai käsivoiman avulla. Isommat myllyt, joita vesi käyttää, asetetaan puron tai virran varaan sillä tavalla, että vesi pyörittää suuria pyöriä, joihin koko tiibettiläinen rukouskirja on kaiverrettu. Tuulella käytettävät rukousmyllyt ovat muutoin samallaiset kuin Shokalaisten, mutta näissä on useasti myös painetuita rukousnauhoja.
Käsivoimalla käytettävät rukousmyllyt ovat kahta lajia ja joko hopeata tai kuparia. Yksityisten käyttämät ovat noin 25 senttim. korkeita lieriöitä, joiden sisässä nopeata vauhtia pyörii ne rukousrullat, jotka rukoilia panee liikkeeseen painamalla lastaa lieriön päällä. Nelikulmaisesta lävestä lieriön kyljessä sopii nähdä kuinka nopeasti pyörä kiertää ympäri. Jokapäiväinen rukouspyörä on kuitenkin vähän toisellainen. Lieriössä on kaksi liikkuvaa pikku lieriötä ja niiden välissä on pyörä. Lieriön ja pyörän lävitse kulkee rautainen akseli. Lieriön ympärillä on rengas ja siinä ketjut ja ketjuin päässä pieni paino. Kun tähän painoon koskee käsin, vaikuttaa se jollakin tavoin sen, että lieriön sisäinen pyörä rupeaa liikkumaan, aina vasemmalta oikealle. Kun nyt tuo lyhyt rukous on kierretty tai kaiverrettu pyörään ja kun tämä käy lukemattoman monta kertaa ympäri, seuraa, että rukous pyörii yhtä monta kertaa ja rukoiltu siis on samoin niin monta kertaa. Vanhemmissa rukousmyllyissä on rukoukset käsin kirjoitettu eikä painettu. Lieriön ketjuun tai painoon on useasti kiinnitetty tenhottimia (amulettia) niinkuin malakiitti-, akhaatti-, luu- tai hopearenkaita. Näitä rukouskoneita on joka ainoassa tiibettiläisessä perheessä ja melkein jokaisella laamalla yksi. Ne kätketään tarkoin ja ulkolaisen ei ole niitä helppo saada. Tiibetissä matkustaissani sain niinä kuitenkin ostaa 12 kappaletta, joista kaksi on hyvin vanhaa. Rukousnauhaa laamat käyttävät samoin kuin katolilaiset; heillä on sitä paitsi muuan pronssinen rukouskapine, jota he rukoillessaan kääntelevät käsissään. Se on noin 10 senttim. mittainen, ympyriäinen sileä puikko, johon molemmin käsin tartutaan.
Tiibetissä on, samoinkuin muissakin budhalaisissa maissa, myös nunnaluostareita. Nunnat ovat enimmäkseen epämiellyttävän näköisiä ja huonossa arvossa, he ajelevat päänsä ja urheilevat taikauskolla juuri niinkuin munkitkin. Muutamissa nunnaluostareissa pidetään hyvää kuria, mutta useimpiin on munkeilla vapaa pääsy, ja seuraukset ovat sen mukaisia. Muutenkin ovat nunnaluostarien asukkaat oloissaan ja eleissään yhtä huikentelevaisia ja yleensä yhtä alhaisia ihmiskunnan edustajia kuin laamamunkitkin.
Muutamilla laamoilla on eräinä vuoden aikoina suurempi seurusteluvapaus naisten kanssa. Nämät ne ihmisen luista tekevät soittimia, ruoka- ja juoma-astioita. Näistä taitureista kerrotaan, että he juovat ihmisverta pääkalloista tekemistään maljoista.
* * * * *
Laamat kävivät puheliaiksi, ja heikon kielitaitoni sekä omain havaintoini avulla oli minun mahdollista saada tietooni muutamia yksityisseikkoja tavallisimmista taudeista ja laamojen parannustavoista.
He selittivät kuumeen olevan tautien syynä (eikä päin vastoin seurauksena) ja että kuumeen on ruumiiseen tunkenut paha henki. Sanoivat olevan hyviäkin henkiä, rikkauden ja onnen tuojia. Luolissa, rotkoissa y.m.s. paikoissa asuu muka sellaisia henkiä ja kun niitä käy kerran tervehtimässä, saa niiltä joko sairautta tai terveyttä; jälkimäisestä tulee kiittää, mutta jos menee toisen kerran terveisille suuremman palkinnon toivossa, rangaistaan häntä ahneudestaan sokeudella, rampaudella j.n.e. — Pahat henget ilmestyvät ihmisten tai erinkaltaisten eläinten tai petojen hahmossa, päätti eräs lihava koukkusormi laama.
Kun minä luettelin moniaita tauteja ja ruumiin epämuodostuksia sen mukaan kuin olin matkallani kuullut ja nähnyt, selitettiin kaikki vaan pahojen henkien kujeeksi ennen lapsen syntymistä. Paiseita ja leiniä vastaan ei tiedetty mitään keinoa.
Tiibettiläisten vatsat ovat yleensä huonossa kunnossa, ja kuinkapas toisin saattaisi ollakaan, kun juovat niin ylön änkensä likaista teetä hirveät paljoudet päivässä ja kun lisäksi niin kovin himoitsevat väkijuomia! Sellaiset sekoitukset turmelisivat jo nälkäkurjenkin vatsan. Kieli on tavallisesti kauttaaltaan valkoisessa talmassa. Surullisinta on, että tällaisessa alppimaassakin pahatauti mitä kauheinta tuhoa tekee.
Pahan hengen tarkoitus ruumiiseen tunkeutuessaan on vain veren janonsa sammuttaminen. Tämän poisajamiseksi tuodaan sentähden sairaan viereen joku pieni eläin, koira, lintu y.m. jos tauti on vähäpätöinen. Jos tauti on ankarampi, tuodaan lammas; vesimaljaa heilutellaan sairaan pään päällitse ja sitten se tyhjennetään eläimen päälle, johon paha henki on täten lumouksilla houkuteltu ja tietysti mielellänsä mennyt, jos hän on hyvällä päällä, lisäsi tiedonantajani.
Täten taudistunut eläin viedään teitten ristimykseen ja kuopataan siinä heti elävänä. Sillä aikaa kun paha henki täällä tyydyttää verenjanoansa, ehtii sairas parantua. Oksia ja orjantappuroita sitten siroitellaan tielle, ettei paha henki pääsisi palaamaan. Ja lopuksi saa laama runsaat lahjat, kun on osannut noitua pahan hengen pakosalle.
Tiibettiläiset ovat huonoja haavureita, kun eivät tunne ihmisruumiin anatomiaa ja kun heillä on niin kehnot kapineet ja kankeat sormet työhönsä. Joka mies on kuitenkin olevinansa haavuri. Leikkaukset, jotka muutoin tehdään tavallisella veitsellä, onnistuvat aina huonosti: potilas saa kauheasti kärsiä ja sittenkin tavallisesti kuolee käsiin.
Nyrjähtyneitä jäseniä osataan taidollakin paikoilleen vetää sekä myös luunkatkeamia sitoa. Eräästä Himalaijan sienestä tehdään tällöin salvaa, jolla särkynyttä paikkaa voidellaan. Tiibetin puhtaassa ja raittiissa ilmassa luuviat verrattain pian paranevat, mutta luut osuvat harvoin oikein kohdallensa ja seurauksena ovat epämuodostukset ja rustot.
Kuumeessa ja leinissä käytetään tosin myös Akonitum-lääkettä ja hieromista, jota naiset rajusti toimittavat. Tiibettiläisten kömpelöt sormet eivät tämmöiseen työhön oikein sovellukaan. Tavallista sarvinkuppausta käytetään myös menestyksellä.
Hyvin yleistä oli lapsilla kovin suuri vatsa, arvattavasti navan huonosta hoidosta pienenä. Muutamien lasten vatsa oli niin kovin venynyt, että he tuskin saattoivat seisoa. Vanhemmalla iällä tämä pöhötys tosin vähenee ja ruumis saa taas säännöllisen muotonsa.
KAHDESKYMMENESKUUDES LUKU.
Tiibettiläinen lääkitsiä. — Kamala parannuskeino. — Kummalliset mielipiteet lääkintätaidosta. — Tukkerin kylä. — Sotilaita ja ryöväreitä. — Pettyneitä toiveita. — Shokalaiset jättävät minut. — Kaikkiaan viisi miestä.
Tiibetiläiset parannuskeinot olivat minusta kyllä kummallisia, mutta vielä merkillisempiä olivat ne lääkitystavat, joita näin Kutsia nimisessä paikassa. Tultuani leiriin, jossa oli neljättäkymmentä telttaa, näin joukon ihmisiä kerääntyneenä erään vanhuksen ympärillä, joka oli aivan alasti ja köysissä, tuskan hiki otsallaan. Pitkätukkainen, pitkä, punatakki mies oli polvillaan hänen vieressään ja rukoili innokkaasti rukousmyllyllään.
Lähestyin uteliaana, vaikka minua vähän koeteltiin estelläkin. Nähtävästi oli tässä tekeillä leikkaus ja kaikki katseliat seurasivat tarkasti lääkärin toimia. Tämä valmisteli raketteja, joita hän sitten kietoili silkkipaperiin. Ne olivat kartionmuotoisia, sytytin huipussa. Valmistettuansa näitä viisi, kuusi kappaletta, pantiin potilas, eli oikeammin sanoen uhri, istumaan. Sairas kärsi nähtävästi nivusleiniä. Lääkäri käski minun istumaan viereensä, nähdessään kuinka tarkoin ja uteliaasti minä hänen toimiansa seurasin.
Lääkäri käski nyt tuoda tulta. Saatuansa palavan kekäleen, heilutti hän sitä ilmassa ja noitui. Potilas tutkittiin nyt tarkoin ja joka kerta kuin punatakin luisevat sormet koskivat hänen kylkiinsä, parkui hän kovasti. Silloin osoitti lääkäri pahan olevan "tuossa". Hän pisti nyt lasisilmät päähänsä, hieroi miehen kupeita ja mittaili peukalollansa sekä tuikkasi palavalla kekäleellä aina sitä paikkaa, jossa peukalonsa viimeksi oli ollut. Alastoman miehen ihoon tietysti syntyi palohaavoja.
"Murr, murr!" (voita, voita!) ja hänelle tuotiin voita, jolla hän hieroi palohaavoja. Äsken mainitut raketit tuotiin nyt kunkin palohaavan päälle. Tämän perästä pantiin rukousmylly käymään ja rukousnauhansa kuulia lukien jupisi hän rukouksiaan, kurkisteli aurinkoon, nosti ja laski ääntänsä ja yritti nähtävästi päästä raivotilaan. Kuuliat seisoivat äänettöminä pelvon ja kauhun vallassa.
Nyt tarttui hän taas kekäleeseen ja puhalsi ilmaa keuhkoistaan niinkuin palkeilla, kunnes kekäle syttyi uudelleen. Katseliat olivat jännityksessä. Kaikki seisoivat pää kumarassa ja rukoilivat hartaasti. Lääkäri heilutti kekälettä ilmassa, sytytti sillä raketit, ja kun niissä arvattavasti oli salpietaria ja tulikiveä, paloivat ne heti, kovasti sähisten.
Viheliäisessä tilassa oli onneton potilas tällöin. Suu vaahdossa ja silmät päästä putoamaisillansa hän vaikeroi ja koetti päästä pois köysistä, mutta turhaan. Pari miestä hyökkäsi hänen kimppuunsa, lääkäri ja muutamat naiset puhalsivat vielä hehkuvia raketteja ja tuli tunkeutui yhä syvemmälle potilas-uhrin lihaan.
Kun miehen koko keskiruumis näytti olevan kipeä, päästettiin vihdoinkin hänen kätensä köysistä seläntakaa, mutta ne sidottiin sen sijaan yhteen etupuolelle, ja meidän merkillinen lääkärimme rupesi nyt taas peukaloimaan miestä, tällä kertaa selkäpuolelta. "Hik, ni, sum" (yksi, kaksi, kolme) lausui hän ja merkitsi peukalojansa pysähdyspaikat, hieroen niihin voita ja pystytti raketit päälle. Nyt nähtiin ja kuultiin taas samat temput, rukoukset, vaivat ja valitukset. Ja kun ei sairas vaan alkanut parantua, sytytettiin raketit uudelleen, sairaan ja minun vastaväitteistä huolimatta. Miehellä oli nyt palohaavoja ympäri koko ruumiinsa.
On tietysti tarpeeton sanoa, että sairas tämän parintuntisen rääkkäyksen perästä läheni loppuansa. Saadakseni muutamia havainnoita tältä tiibettiläiseltä mallilääkäriltä, joka näytti nauttivan suurta arvoa, lähetin hänelle pienen lahjan ja kutsutin hänet luokseni. Tästä hän ihastui ikihyväksi, saapui, eikä ensinkään peitellyt parannuskeinojaan ja kehotti minuakin niitä käyttämään. Hänen vakaumuksensa oli, että tuli parantaa melkein kaikki taudit, ja jos ei tuli, niin sitten vesi. Hänellä oli kuitenkin pieniä pakettia, joissa oli kaiken värisiä, muka vaikuttavia pulveria sairaille annettavaksi.
"Pelkään tämän potilaanne kuolevan," sanoin hänelle. — "Ehkä kyllä, mutta se on hänen syynsä eikä parannuskeinon. Ja mitä sillä sitten väliä on, kuolemmeko tänään vai huomenna!" sanoi mies ja meni matkaansa.
* * * * *
Luostariveljet jättivät hyvästi mitä syvimmillä salaam-tervehdyksillä, kun luostarista lähdin läheistä kylää katselemaan. Pitkin rantaa kylän itäpuolella oli useita hajonneita pyhäkköpatsaita (khokden). Ne olivat savesta ja kivestä, alaosa neliskulmanen, yläosa pylväsmäinen, ja niiden sanottiin sisältävän luita, kangasta, metallia, kirjoja y.m. mitä joskus oli kuulunut jollekin kuuluisalle tai pyhälle miehelle. Joskus on niissä myös saviastioita, joissa on poltetun ruumiin tuhkaa. Tuhka ja savi on tällöin tehty taikinaksi, johon on painettu tai piirretty Budhan kuva.
Kylän huoneet olivat sisältä yhtä ikäviä kuin ulkoa. Joka asumuksessa oli muurilla ympäröitty piha, ja muurilla ynnä katoilla oli tamariski-varpuja kuivumassa. Lampaat ja vuohet pidettiin aina yötä pihassa; asukkaat ja heidän huoneensa olivat äärettömän likaisia. Ylhäällä liehui kaikkialla rukouslippuja, ja ihmiset katoilla seisoen nauroivat, löpisivät ja tarkastelivat meitä uteliaasti.
Samoillessamme kylässä, ilmestyi äkkiä viisi- tahi kuusikymmentä taulakivääreillä varustettua miestä. Epäilin petosta, mutta Kahi vakuutti, etteivät nämät olleet sotilaita, vaan mahtavia ryöväreitä, jotka olivat leiriytyneet muutaman kilometrin päässä tältä paikalta ja olivat ystävällisissä suhteissa munkkeihin. Varmuuden vuoksi latasin kuitenkin kiväärini, mutta muuta ei tarvittukaan ajamaan heidät kaikki pakoon, ja heidän pelkonsa tarttui muuhunkin kansajoukkoon. Ryövärit olivat tukevarakenteista väkeä, mutta samoin kuin Tiibettiläiset yleensä olivat nämätkin surkean pelkureita.
Heti aamulla olin tiedustellut ruokavaroja sekä ostanut kaksi lihavaa lammasta ynnä noin 200 kiloa jauhoja, riisiä, tsambaa, ghuria, sokuria, suolaa ja voita, ja monet Tiibettiläiset olivat lujasti sanoneet, että he hankkisivat minulle kuinka paljon vaan haluaisin. Eräskin kauppias Budhista, Darley Baran veli, oli luvannut hankkia minulle tarpeeksi ruokavaroja 10:lle miehelle 25 päiväksi.
Kun Tiibettiläiset menivät, näin kaksi Shokalaisistani juoksevan heidän perässään ja innokkaasti heidän kanssaan keskustelevan. Kaksi tahi kolme tuntia tämän jälestä palasivat kauppiaat ja selittivät, ettei mistään hinnasta ollut ruokavaroja saatavissa paikkakunnalta. Tämä oli tietysti hävytöntä valhetta. Minä epäilin petosta ja annoin aika nuhteet Shokalaisilleni sekä uhkasin heitä kovasti rangaista, jos epäilyksissäni olisi perää. Mutta he niskoittelivat taas ja pelkäsivät niin Tiibettiläisiä, että olivat ihan suunniltaan. Oli mahdotonta pidättää heitä väkisin ja minä päätin laskea heidät luotani.
Siitä hetkestä alkaen kun astuin jalkani Tiibetin maalle, olin saanut suojella itseäni yhtä paljon heitä kuin Tiibettiläisiä vastaan. Kun nyt päätin erota heistä, en unohtanut, että nämät miehet minun tähteni olivat kestäneet sellaisia vaaroja ja vaikeuksia, joita harva ihminen kestäisi. Maksoin heille sentähden runsaan palkan ja he lupasivat kuljettaa vuorten yli osan tavaroitani, joissa oli valokuvia, kansatieteellisiä kokoelmia y.m. Suurella vaivalla sain nyt ostaa ruokaa viidelle miehelle kymmeneksi päiväksi.
Koko joukko seurasi nyt minua jonkun matkaa, kunnes me raunioissa Panku gornban lähellä pysähdyimme, saadaksemme Tiibettiläisten näkemättä valmistella eroamme. Minä tein pituus- ja leveyshavainnoita. Vesi hypsometrillisessä koneessa kiehui 82° C. 14,80 metrin korkeudella järven yli, ilman ollen kello 10 a.p. 26° C. Etelässä oli korkea lumiharjanne ulettuen Nimo Namgil'ista lounaasta koilliseen suuntaan.
Kun kaikki oli selvillä, lähtivät nuo viisi Shokalaista, joihin kuului myös Kahi ja Dola, vannottuaan auringon ja kaikkien pyhimpiensä kautta, etteivät ilmaisisi minua Tiibettiläisille, jotka tähän asti eivät olleet aavistaneetkaan, kuka minä olin.
Joharin mies Bijesing ja Kutin mies Bura Nattu suostuivat saattamaan minut Maiun-solalle, ja nyt oli meitä kaikkiaan ainoastaan viisi miestä.
KAHDESKYMMENESSEITSEMÄS LUKU.
Tiedustelun. — Luonnollinen linnoitus. — Liuko. — Tiibettiläis-leiri
— Meitä luullaan ryöväreiksi. — Nahka- ja metalliteoksia. — Hopeaisia
verhoketöitä. — Satulat ja hihnat. — Jättiläissuuruinen kirjoitus —
Uusi yllätys. — Vaan kaksi jäljellä.
Kaikki näytti lupaavalta, kun minä tuntuvasti vähentyneen seurani kanssa lähdin koillista kohti kulkemaan. Matkamme kävi ensin pitkin järven rantaa, sitten kaukana siintäviä alastomia rinteitä kohden. Ei tapahtunut mitään erinomaista ja neljä miestäni olivat parhaimmalla tuulella. Me laskeuduimme alangolle, jossa oli vettä ja ruohoa ja poikkesimme yöksi tiibettiläiseen leirimajaan. Täällä oli muuten hyvä olla, paitsi että raesadekuuro kulki seudun yli ja siitä mekin ihoon asti tuntuvan osan saimme. Lämpömittari laski yöllä +1° C.
Auringonnousussa kiipesin korkealle vuoren pättärälle, josta oli sangen laaja näköala yli koko lähiseudun. Oli erittäin tärkeätä löytää mukavimman tien noiden vuorien ja kukkuloitten lomitse, jotka monisokkeloisina kohosivat edessämme; samoin oli tarpeellista tuntea sen suuren virran suunta, joka meidän pohjoispuoleltamme laski Mansarovariin, mutta jonka nimestä emme keneltäkään tietoa saaneet. Huipulle oli leiristämme noin viisi kilometriä ja sen korkeus oli 4,894 m. Sieltä sainkin tietää kaikki mitä nyt tarvittiin. Lähdimme suuntaan 73°30’, kuljimme solasta, joka oli melkein yhtä korkealla kuin äsken mainittu huippu ja jouduimme vihdoin erään kunnaan juurelle, jonka huippu näytti linnoitukselta ja jossa rukouslippuja liehui. Lähellä oli joitakuita pikkuhevosia laitumella.
Kaukosimella havaitsin kuitenkin pian, että linnannäköinen vuoren huippu olikin luonnontekoa, eikä siellä myös ketään ihmistä ollut. Mutta hevosista päättäen oli arvattavasti ihmisiä lähellä ja meidän täytyi siis liikkua varovasti. Tuskin olimmekaan sivuuttaneet seuraavan kukkulan, kun ruoholaaksossa alhaalla näimme useita mustia telttoja, parisataa jaakkia ja ehkä tuhatkunta lammasta. Me pysyimme hyvin piilossa kukkulan takana ja kiersimme sieltä vihdoin alas laaksoon, jossa äsken mainittu virta juoksee puoliympyrässä ison matkaa eteläisen vuoriharjun juurella ja jossa se myös yhtyy erääseen kaakosta tulevaan virtaan. Tätä jälkimäistä ensin luulinkin päävirraksi ja jo jonkun matkaa kuljimmekin sen suuntaa, kunnes täytyi kääntyä takaisin.
Matkalla kohtasimme kaksi tiibettiläistä vaimoa. Pitkien keskustelujen jälkeen saimme ostaa heidän laumastansa lampaan. Heillä oli nuoralingot kädessä ja aivan kummastuttavaa oli, kuinka taitavasti he osasivat pitkänkin matkan päästä lingottaa kiven sinne, minne tähtäsivät. Muutamasta kolikosta he näyttivät meille taitavuuttaan ja uskomattoman varmasti he osasivat laumasta mihin lampaaseen vaan näytin. Minä koetin saada heiltä joitakuita tietoja maasta, mutta he sanoivat etteivät tiedä siitä mitään. "Me olemme vaan palvelioita, emmekä tiedä mitään, mutta meidän herramme, jonka orjia me olemme, tietää kaikki. Hän tietää, mistä joet tulevat ja osaa tien kaikkiin gombiin (luostareihin). Hän on suuri kuningas."
"Missä hän asuu?" kysyin minä.
"Vähän matkan päässä tästä, siellä mistä savu näkyy."
Minulla oli suuri halu käydä tuon suuren kuninkaan luona, joka niin paljon tiesi. Ehkä saisimme ostaa häneltä vähän ruokavarojakin, joita meillä ei suinkaan liiaksi ollut. Kaikissa tapauksissa olisi tuosta käynnistä yhtä ja toista huviakin ja minä päätin uskaltaa panna tuumani toimeen.
Kuljimme edessämme nousevia savupylväitä kohti ja lähestyimme vihdoin muutamia mustia telttoja. Meidän tulomme herätti suurta mylläkkää, ja miehiä ja naisia hyökkäsi sikin sokin telttoihin ja sieltä pois.
"Jogpalaisia, jogpalaisia!" huusi joku leirissä. Tuossa tuokiossa otettiin kiväärit alas ja ulkopuolelle jääneet vetivät miekkansa, mutta pitelivät niitä käsissään niin veltosti, ettei se juuri näyttänyt pelottavalta.
Että meitä luultaisiin ryöväreiksi, oli ihka uutta meille, ja nuo sotaiset aseet olivat kummallisena vastakohtana heidän peljästyneisiin naamoihinsa. Kun sentähden Khanden Sing ja minä astuimme esille ja kehotimme heitä laskemaan aseensa pois, tottelivat he heti ja levittivät mattoja meidän istuaksemme. Voitettuansa näin pelkonsa, tekivät he parastansa osoittaakseen meille kohteliaisuutta.
"Kiula gunge gotsai deva labodu!" (sinulla on kauniit vaatteet!) aloin minä puhelun, saadakseni vähän imartelulla päällikön hyvälle tuulelle.
"Lasso, leh" (niin on, herra), vastasi Tiibettiläinen ihmeissään ja katseli hieman ylpeästi pukuaan.
Hänen vastauksensa ilmaisi, että hän piti minua korkeampana säätyläisenä kuin itseänsä. Kun Tiibetinkielellä annetaan myöntävä vastaus jollekin vertaiselle tahi alamaiselle, käytetään ainoastaan sana lasso, ja jätetään pois leh-sana.
"Kiula tuku taka tsando (montako lasta sinulla on)?" — "Ni (kaksi)."
"Khuven bogpe, tsamba, khon won i (tahdotko myydä minulle jauhoja tahi tsambaa)?" — "Middu (ei ole)," vastasi hän ja näytti tyhjää kättään.
"Keran ga naddoung (mihin aiot)?" kysyi hän uteliaasti. — "Nhgarang ne koroun (olen pyhiinvaeltaja). Lungba kuorghen neh jelghen (aion käydä pyhissä paikoissa)."
"Gopria tsaldo. Khaktsal wortsie. Tsamba middu. Bogpe middu, ghuram middu, die middu, kassur middu" (Olen hyvin köyhä. Ole hyvä, kuule minua. Minulla ei ole tsambaa, ei jauhoja, ei makeata taikinaa, ei riisiä, eikä kuivatuita hedelmiä).
Tämä oli tietysti valetta ja minä sanoin ihan levollisesti, että aioin istua siinä, kunnes olin saanut ostaa ruokavaroja ja otin samalla taskustani pari hopearahaa. Rahan näyttäminen ahneille Tiibettiläisille on aina varmin keino kiirehtimään kaupantekoa heidän kanssaan. Pienin erin sain vihdoin ostaa keiltä kahdeksan kiloa, kun he joka kerta olivat pyhästi vannoneet ettei heillä ole enää muruistakaan jäljellä. Olin tuskin maksanut heille pienestä erästä, kun he jo riitelivät rahasta ja joutuivat melkein tukkanuottasille. Ahneus ja voitonhimo ovatkin Tiibettiläisten helmasyntejä. Olkoon Tiibettiläinen kuinka korkea-arvoinen hyvänsä, hän ei häpeä mitä matelevimmalla tavalla kerjätä itselleen pienintäkin hopearahaa, ja kun hän on jotakin myynyt ja saanut siitä makson, niin kerjää hän aina kaupanpäällistä.
* * * * *
Nämät ihmiset, pitkä tukka hartioilla, hopearahoilla ja punaisilla vaatekappaleilla koristettuine hiuspalmikkoineen, näyttivät sangen viehättäviltä. Melkein kaikilla oli tuo tavallinen kauhtana eli mekko, jossa oli leveät ja pitkät hihat sekä tilaa ruokakupille, nuuskarasialle y.m. Useimmat heistä olivat punaisissa vaatteissa ja kaikilla oli jalokivi-kahvaiset miekat.
Useimmilla miehillä leirissä oli litteät leveät nenät, terävät silmät puoleksi ummessa, ulkonevat poskipäät ja runsaasta hikoilemisesta öljyinen iho.
He seisoivat kunnioittavasti kaukana ja katselivat meitä huomattavalla mielenkiinnolla. Suurempia pelkureita en ole koskaan nähnyt. Eurooppalaiselle olisi tämmöinen pelkurimaisuus kokonaan käsittämätöntä. Minun tarvitsi vaan nostaa silmäni saadakseni heidät sanomattomalla kauhulla pakoon pötkimään. Päällikkö koetti kyllä näyttää urhoolliselta, mutta todellisuudessa hän vapisi yhtä paljon kuin muutkin.
Kovin levottomiksi ja peljästyneiksi kävivät he silloinkin, kun menin heidän luokseen lähemmin katselemaan heidän vaatteitaan ja kaulassa kantamiaan koristeita, varsinkin taikakalurasioita, jotka riippuivat heidän rinnoillaan. Suuremmissa rasioissa oli Budhan kuva, muut olivat tyhjät.
Tiibettiläisten taitavuus nahkateollisuuden alalla herätti tässä samoinkuin muissakin leireissä kummastustani. Itse he parkitsevat ja valmistavat vuodat sekä värjäävät usein nahat punaisiksi tai sinisiksi. Tavallisesti pidetään kuitenkin nahan luonnollinen väri, varsinkin silloin kun siitä tehdään vöitä, kuulakukkaroita sekä rasioita tulusten säilyttämiseksi. Karvat poistetaan vuodasta nyppimällä ja hankaamisella. Jaakkien, antilooppien ja kiang-eläinten nahkoja käytetään enimmän. Sittenkun nahka on pois nyljetty, jossa toimessa Tiibettiläiset ovat oikeita mestareita, nuijitaan ja poljetaan se pehmeäksi. Muutamissa nahoissa oli yksinkertaisia temppelikoristeita, mutta useimmissa koristeet olivat metallista tahi erivärisistä nahoista. Hopeahaat tahi hopealla koristetut rautaiset haat olivat kukkaroissa ja vöissä tavallisimmat koristeet.
Näitä metalleja löytyy Tiibetissä, ja kun vaan on tarpeeksi polttoaineita, sulattavat ja valavat Tiibettiläiset itse malmin. Sulattaminen tapahtuu suurissa saviruukuissa ja valaminen savivormuissa. Silaamisessa ovat Tiibettiläiset hyvin taitavia ja siihen käyttävät he vasaraa ja talttaa. Miekkojen tupissa näkee usein silatuita koristeita. Tavallisimpia ovat lehtikoristeet ja erinkaltaiset yhdistetyt mittausopilliset kuviot. Tiibettiläiset eivät osaa juuri nimeksikään karaista metallia. Heidän miekkansa ovat takorautaa eikä terästä. He osaavat kuitenkin tehdä ne tavattoman teräviksi, vaikka ne tietysti eivät ole niin norjia kuin teräksiset miekat. Puukkomiekkoihin tehdään uurteita ja uomia, joita myöden ilma pääsee haavaan ja tekee minimuodoin haavat parantumattomiksi. Tavalliset miekat ovat aivan sileät ja yksiteräiset. Todellista sota-asetta ne eivät vastaa eikä niissä kädensijakaan ole tukeva ja on sitä paitsi vailla suojustinta. Kalliimpien miekkojen tupet ja hankkilukset ovat täyttä hopeata, johon on upotettu turkoosia, korallia tai kultakoristeita. Kassassa ja Sigatsissa koristellaan puukkomiekat hopealanka-verkokkeilla. Muualla Tiibetissä ei tätä taitoa osatakaan.
Tiibetissä tapaa kuitenkin paljon myös teräsmiekkoja ja sangen oivallisia laadultaan, mutta ne ovat kiinalaista tekoa ja mainiota Kiinan terästä. Varsinkin virkamiehillä ja muilla pomoilla on näitä aseita. Kiinalaisia ovat myös ne suuret kaksiteräiset miekat, joita Tiibetin pyövelit tarvitsevat.
Satulat eivät ole tosin mukavia, vaan sen sijaan hyvin tehtyjä. Runko on lujaa (ulkomaalaista) puuta, jota raudalla on varustettu ja usein hopealla tai kullalla koristettu, ja tavallisesti hyvin korkea edestä ja takaa. Sisiliskon nahkaa tai muuta värjättyä nahkaa käytetään sen koristamiseksi; istuimen päällä on tyyny ja sen yli aina matto. Jalustimet ovat verrattain lyhyet, jonka tähden ratsastajan täytyy istua sääret koukussa ylöspäin, mikä ei ensinkään ole epämukava asento kun siihen tottuu. Muut osat ovat nahkaa sekä metallikoristeita. Haarapussi tsambaa, voita y.m. varten sidotaan satulan taakse, samoinkuin tuo välttämätön pola ja köysi hevosen liekään panemista varten öisin.
Jaakkien kuormasatulat ovat muutoin ratsastussatulan kaltaisia, mutta yksinkertaisempia. Kuorma köytetään satulaan ja sen tasapainossa pysymiseksi sekä selän hankaamisen estämiseksi pannaan tyynyjä ja mattoja satulan alle eläimen selkään. Kun jaakki on erittäin paksukarvainen, on ymmärrettävissä, kuinka se vähintäkään loukkaantumatta jaksaa kantaa raskaat kuormansa.
* * * * *
Tiibettiläisten läheisyydessä oloamme en katsonut turvalliseksi, kun ilta rupesi lähestymään. Lähdimme siis liikkeelle, jaakit matkueen etupäässä, lampaat perässä. Kuljettuamme n. 4 kilom. pysähdyimme eräässä notkossa 4,764 m., jossa oli tuulen suojaa. Meidän oikealla puolellamme kohosi pohjoisessa ja etelässä jono jotenkin korkeita vuoria ja niitten välisestä laaksosta virtasi suuri joki.
Ei ollut ajattelemistakaan mennä joen yli näin iltamyöhässä, vasta aamulla, kun taas olisi vähän jäätynyt, saattaisimme koettaa. Oli satanut pitkin päivää ja auringon laskiessa tuli vettä oikein kaatamalla. Olimme pystyttäneet pienen suojateittamme, mutta muutaman tunnin perästä täytyi meidän taas muuttaa paikkaa, kun pieni notko, johon olimme leiriytyneet, oli lammeksi muuttunut. Ei ollut muuta neuvoa, kuin lähteä avonaiselle kentälle, mutta täällä tuuli niin tuimasti ja maa oli niin kosteata, että ainoastaan suurella vaivalla saimme teltan pysymään pystyssä, kun paalut alinomaa myötäilivät. Yön hetket tuntuivat sangen pitkiltä, kun tuossa istuimme sadetakkeihin käärittyinä, palelevin käsin, jaloin ja korvin sekä päät ja hartiat vettä vuotaen.
Päivän valjetessa ei myrsky vieläkään näyttänyt taukoavan. Illalla emme olleet saaneet sytyttää tulta, eikä se vielä nytkään käynyt päinsä, olimme sentähden surkeita, vilussa ja nälässä. Lämpömittari osoitti +2° C. Puolenpäivän aikaan satoi kuin saavista kaataen ja kun ei ilma vieläkään seljennyt, kuormitettiin jaakit ja me tunkeuduimme lumivuorten rotkoon. Töin tuskin pääsimme sen syrjäjoen ylitse, jota tähän asti olimme seuranneet, ja jatkoimme sitten matkaamme pitkin päävirran oikeata rantaa.
Illalla saavuimme tavattoman suuren kallion juurelle, jonka seinään laamataituri oli jättiläiskirjaimilla hakannut tuon iänikuisen: Omne mani padme hun; tässä me pysähdyimme väsyneinä ja läpimärkinä, ja löysimmekin kuivan paikan erään kallionlohkareen alla. Mutta kun emme kaikki viisi miestä mahtuneet sinne, meni Nattu ja Bijesing vähän edemmäksi samallaisen lohkareen alle maata. Tässä ei ollut mielestäni mitään epäiltävää, sillä minulla oli muassani aseet, tieteelliset koneet ja säilykkeet. Heillä taas kaikki muut ruokavarat. Satoi ja myrskysi kovin koko yön, niin ettei saatu tulta syttymään ja lämpömittari osoitti +3° C. Meidän oli kuitenkin kovin vilu, märkiä kun olimme, emmekä hytistyneinä jaksaneet mitään syödäkään. Ja niin nukuimme.
Ensi kerran siitä kun Tiibettiin olin tullut, olin nyt hyvin nukkunut. Oli jo iso päivä kun heräsin, mutta nyt kohtasi uusi odottamaton yllätys. Shokalaiset Nattu ja Bijesing olivat yöllä karanneet kantamuksinensa. Löysin heidän puoliksi näkyvät jälkensä, jotka kävivät sille suunnalle, mistä eilen olimme tulleet. Paitsi ruokavaroja olivat he vieneet köysikimpun, vöitä y.m. meille aivan välttämättömiä ja korvaamattomia kapineita. Kolmestakymmenestä valitusta seuralaisestani, joiden kanssa Garbjangista lähdin, oli kahdeksankolmatta jättänyt minun ja jäljellä oli vain kaksi uskollista: Khanden Sing ja pitaalinen Mansing.
Raju-ilmaa kesti yhä eikä meillä ollut ruokaa eikä poltinaineita. Ehdotin, että mieheni lähtisivät takaisin niinkuin kaikki muutkin ja minä jatkaisin matkaa yksin, ja puhuin suoraan, mitä vaaroja ja vastuksia lie saisivat kohdata.
"Sahib," sanoivat Khanden Sing ja Mansing, "me emme ole Shokalaisia.
Jos sinä kuolet, niin mekin kuolemme. Emme pelkää vaaroja ja kuolemaa.
Mielemme on paha, kun näemme sinun kärsivän; mutta älä ajattele meidän
hätäämme! Me olemme köyhiä miehiä, mutta me emme jätä sinua."
KAHDESKYMMENESKAHDEKSAS LUKU.
Täydessä työssä. — Kauhea täräys. — Meitä etsitään ja löydetään. — Lahjoja ja ystävyyden vyö. — Aurinko näkyy vihdoinkin. — Saan takaisin varastetut jaakkimme.
Luulisi, että tämä viimeinen onnettomuus olisi kokonaan pelottanut meitä matkaamme jatkamasta, mutta niin kummalta kuin se kuuluneekin, vahvisti se vaan päätökseni mennä eteenpäin.
Ei ollut minulle juuri mieluista, että sain itse juosta hakemassa jaakkejani, jotka laajalti samoilivat laidunta etsimässä. Saimpa vielä ajaa niitä leiripaikkaamme, köyttää tavarasatulat niitten selkään sekä näihin kiinnittää raskaat laatikot, valokuvauskoneet y.m. Ja kuitenkin oli tämä työ vaan osa päivän kaikista toimista, joihin vielä kuului päiväkirjaan kirjoittaminen, luettelojen ja havaintojen tekeminen, piirtäminen, valokuvaaminen, aseitten puhdistaminen y.m. Raskaitten laatikkojen nostaminen tavarasatuloihin oli meidän huonontuneille voimillemme sangen vaivalloista, ja kun jaakit eivät mitenkään tahtoneet seisoa alallaan heitä kuormitettaessa, saimme tehdä saman työn monta kertaa ennenkuin onnistui saada tavarat pysymään paikoillaan. Sitä paitsi olivat Shokalaiset vieneet parhaat köytemme ja nahka hihnamme ja jäljelle jäänyt ainoa köysipätkämme ei ollut tarpeeksi pitkä ulottuakseen erään vyön viimeiseen solmuun. Kun ei Khanden Sing eikä Mansing jaksanut sitä vetää, annoin heidän pitää jaakin sarvista, että se seisoisi paikallaan ja vedin itse, minkä jaksoin. Tämä lopulta onnistuikin ja olin juuri nousemassa ylös, kun sain kauhean täräyksen jaakin sarvista päähäni oikean korvan taakse, joten menin kuperkeikkaa maahan. Olin hetken aikaa ihan pökellyksissä ja takaraivo oli tavattoman hellä ja paisuksissa. Vielä tänäpäivänä näkyy siinä merkkejä täräyksestä.
Jatkoimme matkaamme suuntaan 85° kumpujen ja luoteeseen sekä itäkaakkoiseen menevien korkeitten lumivuorten välissä, joita silloin tällöin, sateen tauottua, saatoimme nähdä. Kun tuon tuostakin aina satoi, kävi kulku hyvin vaikeaksi, ja joka askeleella vaivuimme mutaan.
Illan suussa näimme äkkiä noin 150 ratsastajaa tulevan täyttä laukkaa jokilaakson halki; heti meille selvisi, että ne hakivat meitä. Kiirehdimme kääntymään erään kukkulan juurella, että pääsisimme pois heidän näkyvistään. Nyt kipusimme kiiruimman kautta vuorijonon harjulle. Molemmat, mieheni menivät jaakkineen vastakkaiselle rinteelle, jossa he olivat hyvässä piilossa, mutta minä paneuduin alassuin harjulle ja tähystelin kaukoputkella vainoojiemme liikkeitä. He ratsastivat eteenpäin aavistamatta meidän läsnäoloamme. Hevosten tiu’ut helisivät iloisesti autiossa seudussa, ja hauskaa oli katsella joenrantaa myöden ratsastavaa pitkää jonoa. Luullen meidän kulkeneen suoraan eteenpäin, ajoivat he sen paikan ohi, josta olimme polulta poikenneet, eivätkä huomanneet rinnettä ylös johtavia askeleita.
Alkoi taas kovin satamaan. Mutta me vaan jäimme tuonne ylös kaikkine kapineinemme valmiina lähtemään minä hetkenä hyvänsä. Istuin valveilla koko yön, kivääri kourassa, ja iloinen olin, kun päivä alkoi valjeta. Sade oli laannut, mutta meitä peitti kylmä valkoinen sumu. Olin hyvin väsynyt ja menin levolle käskettyäni Khanden Singin tarkasti vartioimaan.
"Hatsur, hatsur! Jaldi apka banduk (herra, herra, pian pyssysi!)" kuiskasi henkivartiani, herättäen minut. "Kuuletkos tiukujen helinän?"
Tiu’ut kuuluivat ihan selvästi. Ei ollut silmänräpäystäkään menetettävää. Näytti mahdottomalta päästä vainoojiltamme pakoon. Aioin sentähden mieluummin mennä heitä vastaan. Khanden Singillä ja minulla oli pyssyt, Mansingilla gurkha-kukrinsa ja niin me heidän tuloansa odotimme.
Sumusta esiintyi nyt pitkä jono harmaita aaveentapaisia olentoja, jokainen taluttaen hevosta. Etujoukko pysähtyi alinomaa tutkien maata. Pian he löysivätkin jälkemme ja seurasivat niitä rinnettä ylös. Kun he lopuksi näkivät meidät ylhäällä harjalla, pysähtyivät he ja keskustelivat kiihkoisesti keskenään. Toiset kiskoivat pyssyn olaitaan, toiset vetivät miekkansa ja me, istuen kallionlohkareella korkeudessa, tarkkasimme kaikkia heidän liikkeitään.
* * * * *
Hetken epäiltyään viittasi neljä heistä meille, että tahtoivat keskustella kanssamme.
"Sinä olet suuri kuningas," huusi eräs heistä minkä jaksoi, "ja me tahdomme laskea nämät lahjat jalkaisi juureen." Samalla osoitti hän muutamia pieniä pusseja, joita ne muut kolme kantoivat. "Gelbo, khaktsal, khaktsal (me tervehdimme sinua, kuningas, kuningas)!"
Olin kaikkea muuta kuin kuninkaallinen semmoisen yön perästä kuin viime yö oli, mutta tahdoin kuitenkin nyt niinkuin ainakin kohdella alkuasukkaita ystävällisesti ja huomaavaisesta.
Vastasin, että neljä saisi tulla, mutta muiden tulee vetääntyä 200 askelta takaperin. Empä vähää hämmästynyt, kun he tuon tekivätkin, vaikka ensin olivat niin sotaisesti esiytyneet. Varsin nöyrinä he laskivat pyssynsä maahan ja pistivät miekat tuppeen. Neljä upseeria lähestyi sitten, ja kun olivat aivan lähellämme, heittivät kolme pussia maahan ja aukasivat ne. Niissä oli tsambaa, jauhoja, juustoa, varitaikinaa (guram), voita ja kuivattuja hedelmiä. Upseerit olivat erittäin kohteliaita ja tervehtimisestä ei tahtonut loppua tulla. He olivat ottaneet lakit päästänsä ja pitäneet kielensä suusta ulkona, siksi kun minä käskin heidän ne taas vetämään suuhunsa.
Upseerit sanoivat olevansa Tokhimin tarjumin palveluksessa, ja tämä oli lähettänyt heidät tiedustamaan minun terveyttäni ja pyytämään, että minä katsoisin hänet hyväksi ystäväkseni. Kun tarjumi tiesi, mitä vaaroja ja vaikeuksia saisimme kohdata matkallamme vieraassa maassa, toivoi hän minun pitävän hyvänäni ne lahjat, jotka lähettiläät hänen puolestaan minun jalkoihini laskivat. Näin sanoen antoivat he minulle "rakkauden ja ystävyyden vyön, (kata)", joka oli pitkä hapsupäinen siukale silkkimäistä tylliä. Tiibetissä annetaan kaikkien lahjojen kera tuollainen kata, eikä kukaan mene käymään toisen luo, ellei hänellä ole muassaan kata, jonka hän heti tultuaan antaa isännälle tuliaisiksi. Korkeammille, jotka laamatalossa ovat kuville ja munkeille erityistä auliutta osoittaneet. Jos tuttavalle lähetetään suullinen kutsu, seuraa aina muassa kata, ja ylemmät virkamiehet ja laamat pistävät kirjeisiinsäkin tyllipalan. Joka ei anna tai lähetä vieraisiin tulevalle tuttavallensa kataa, on epähieno ja sivistymätön.
Riensin lausumaan kiitollisuuttani tarjumin ystävyydestä ja jätin upseerille hopearahaa lahjojen kolmenkertaisen summan. He näyttivät tyytyväisiltä, ja juttelimme jonkun aikaa. Onnettomuudeksi Mansing parka niin paljon ravintoaineita nähdessään ei jaksanut enempää nälän tuskia kestää. Hän ei nyt piitannut käytöstavan vaatimuksista, vaan minun suureksi harmikseni alkoi kourin pistellä poskeensa riisiä, jauhoja, juustoa ja voita. Tiibettiläiset alkoivat heti epäillä, että me olimme nälkään kuolemaisillamme ja päättivät tavallisella viekkaudellaan käyttää tilaamme hyväksensä.
"Tarjumi toivoo," sanoi vanhin heistä, "sinun palajavan takaisin ja tulevan hänen vieraaksensa, hän sitten sinua ja miehiäsi runsaasti ravitsee, että jaksat palata omalle maallesi."
"Kiitoksia paljon," vastasin. "Mutta me emme tarvitse tarjumin ruokaa emmekä käänny takaisin. Olen kiitollinen hänen ystävyydestänsä, mutta aiomme jatkaa matkaamme."
"Jos niin on," sanoi vihaisesti eräs nuori ja tukeva Tiibettiläinen, "niin sitten tahdomme lahjamme takaisin."
"Kaiketi myös katasi!" vastasin tuohon ja viskasin hänelle samassa suuren voikimpaleen päin naamaa ja lennätin samoin juuston ynnä riisi- ja jauho-pussit toisen toisensa perästä Tiibettiläisten hämmästykseksi.
Tämä odottamaton pommitus pani Tiibettiläiset kokonaan pyörälle, ja nuo jauhotakkiset pitkätukat tekivät äkkiä koko käännöksen: sääret selkään ja joutuun käpälämäkeen. Mutta Khanden Sing, aina nopea kuin salama, missä pampputointa tarvittiin, takoi pyssyntukilla lähettilään pyöreintä puolta, aina kun tämä takeltui kömpelöön kauhtanaansa.
Mansing olisi filosoofin tyyneydellä tosin ehkä pakosta keskeyttänyt ateriansa, mutta ei siltä muuten menettänyt malttiansa. Huolimatta mitä ympärillä tapahtui, alkoi hän aivan levollisesti kokoilla voi- ja juustokimpaleita, mutisten miten sopimatointa oli tuolla tavalla ruokavaroja haaskata.
Ratsastajat olivat etäältä seuranneet keskustelun menoa ja katsoivat nyt parhaaksi puhaltaa paluumerkin. Äkkiä olivat kaikki satuloissaan ja ajaa karauttivat kumpua alas laaksoon ja katosivat sumuun. Mutta kun lähettiläät eivät niin nopeasti päässeet hevosillensa, täytyi heidän juosta niiden perässä, ja se oli epätasaisella maalla hankalaa. He huusivat ja parkuivat pelästyksestä, vaikka me emme olleet heille mitään pahaa tehneet; ja tästä heidän raukkamaisuudestaan miesteni ylönkatse Tiibettiläisiä kohtaan yhä vaan karttui.
Kun Tiibettiläiset olivat tiessänsä, lakkasimme mekin, Khanden Sing ja minä, kopeilemasta ja poimimme Mansingin kanssa kentälle heitetyt taatelit, appelsiinit, voija juusto-palat y.m. Sitten kuormitimme jaakit ja jatkoimme matkaa.
* * * * *
Meillä ei ollut onnea. Ilma oli yhä rankkaa ja sateista. Kuljimme 78° suuntaan yksitoikkoista maata, jossa tuon tuostakin oli lumihuippuja, koillista kohden. Kahlasimme syvähkön ja kylmän virran poikki ja menimme 5,215 m. korkeasta solasta. Eräällä taholla näimme ihmisiä, joilla oli tuhansia lampaita; mutta me väistyimme pois heidän näkyvistänsä.
Sillä tienoin, jossa menimme päävirran poikki, on virrassa soma mutka 140° kohti. Kapusimme alastonta rinnettä 5,245 m. korkeuteen, jossa oli useita pikku järviä. Kolmattakymmentä kilometriä kuljettuamme pysähdyimme vihdoin suureen laaksoon yhä rankkasateessa. Mutta kuivaa vaan emme löytäneet, sillä lähes koko laakso oli kymmenkunnan senttim. paksulta veden vallassa. Pystytimme pienen telttamme erään puron reunalle, vaatteet ja peitteet likomärkinä. Lumihuippuja näkyi ympäristössä, varsinkin etelässä päin. Laaksomme oli 5,215 m. korkeudessa.
Yö oli kylmä ja sateinen ja telttammekin lopulta vuoti, ja meillä oli paljon kärsimistä. Lämpömittari osoitti kello 8 illalla -3° C. Ilma muuttui vähitellen rajuksi lumimyrskyksi, ja aamulla herätessämme oli teltta lumen painosta luhistunut. Päivemmällä nousi taas ilman lämpö, mutta sade alkoi uudelleen. Täytyi kuitenkin lähteä liikkeelle, vaikka jalat painuivat lumeen, suohon ja veteen. Kuljimme 83°45’ suuntaan kolmen virran yli ja viiden järven sivutse.
Kun vielä kymmenkunta kilometriä oli kestänyt tätä kärsimystä koettelevaa taivalta, leiriydyimme erään vuorenkukkulan juurelle, joka oli 5,200 m. korkea ja jossa saimme uusia melkein kaikki edellisen yön kokemukset. Lämpömittari laski 0°, mutta onneksi lakkasi satamasta. Seuraavana päivänä vihdoinkin tuli aurinko näkyviin ja me saimme kuivata vaatteemme. Mutta sillä välin tuli taas uusi yllätys: molemmat jaakkimme olivat poissa.
Minä kiipesin huipulle leirimme yläpuolella, näköputkella seutua tarkastamaan. Jaakit olivat vähän matkan päässä kentällä ja kymmenkunta miestä ajoi niitä yhdessä lammaslaumansa kanssa poispäin meistä. Ajajat olivat puvusta päättäen dakuja. Kiiruhdin tietysti heti heiltä omaani ottamaan käskettyäni Khanden Singin ja Mansingin leiriä vartioimaan.
Rosvot kulkivat hitaasti ja minä saavutin heidät pian. Minut nähtyänsä rupesivat kuitenkin riennyttämään ja yrittivät päästä pakoon. Käskin jo kolmasti heidän pysähtyä, mutta he vaan samosivat tannerta tuonnemmaksi. Silloin tempasin pyssyn olaitani ja olisin ampunut, elleivät olisi pysähtyneet. Saavutettuani heidät, vaadin tavaraani takaisin. He kielsivät antavansa. "Kaksitoista miestä ei pelkää yhtä" sanoivat astuessaan alas hevostensa selästä ja aikoivat käydä päin minua.
Kun näin heidän pitelevän tuluksiansa pyssyjensä sytyttämistä varten, iskin heti paikalla pyssylläni yhtä heistä niin että hän keikahti kumoon, ja toista kajahutin kelloon niin, että hän ampumatamineinensa meni nurin niskoin.
"Khaktsal, khaktsal, khaktsal wortsie! (Terve, herra, terve! suvaitkaa kuulla meitä!)" sanoi kolmas mies nyrkin peukalot pystyssä myöntymystä osoittaen.
"Khaktsal," sanoin minäkin ja pistin uuden patroonan pyssyyni.
"Middu, middu!" (ei, ei!) pyysivät miehet ja laskivat aseensa maahan.
Ostin heiltä 15 kiloa tsambaa ja voita ja sain miehen kantamaan ne leiriini. Ilman vähintäkään vastusta otin sitten jaakkini ja ajoin ne leiriin, jossa Khanden Sing ja Mansing paraikaa keittivät teetä.
KAHDESKYMMENES YHDEKSÄS LUKU.
Matkustavia Tiibettiläisiä. — Korkea sola. — Ystävällinen kohtaus. —
Nousu 5,940 m. korkeuteen. — Aave-armeija. — Ratsumiehiä Lassasta. —
Minua luullaan kashmirilaiseksi kauppiaaksi. — Gunkjo-järvi. — Hauskaa
seuraa. — Laamoja ei suosita. — Uhkauksia. — Maiun-sola. — Kivipatsaita.
Puolipäivän aikaan olivat tavaramme jo jokseenkin kuivat, mutta sitten alkoi taas sataa. Näimme suuren joukon Tiibettiläisiä kulkevan päinvastaiseen suuntaan kuin meidän matkamme oli. He näyttivät peljästyneiltä; saimme kuitenkin heiltä ostaa ruokavaroja, mutta lammasta eivät myyneet, vaikka heillä itsellään oli niitä tuhansittain.
Lähdimme kulkemaan erästä solaa kohden 93° suuntaan. Matka kävi ensin samaa tasankoa pitkin, joka vähitellen muuttui kuperammaksi, kunnes tulimme kahden pikku järven tykö solan juurella. Nousu tästä lumikentän ylitse oli verrattain helppoa, kun seurasimme vuorelta juoksevan lumipuron reunaa.
Puolimatkassa näimme kahdeksan ratsastajaa kiitävän perässämme. Pysähdyimme odottamaan. Saavutettuansa meidät, tervehtivät he tavallisella tavalla, laskien kiväärintukit maahan, siten osoittaen ystävällistä mielialaansa meille. Seurasi pitkä ja ystävällinen keskustelu. Tiibettiläiset vannoivat olevansa paraita ystäviämme ja lupasivat meitä parhaansa mukaan auttaa. Tämä kuului liian hyvältä, ja minä epäilin petosta, varsinkin kun he niin kiihkeästi tahtoivat meidän palaamaan heidän leiriinsä, jossa meitä kestittäisiin kaikella, mitä ihmisen mieli tekee. Kun sitten tahdoimme tietää, mitä nämät herkut olivat, sanoivat saavamme juustoa, jakin maitoa, voita, tsambaa ja kuraa, myös saisimme ostaa heiltä hevosia.
Tämä tuntui liian houkuttelevalta. Punnittuani nämät edut ja niiden vastakohdat, ja kun johdin mieleeni, että Tiibettiläiset eivät suinkaan ole tarkkoja puheissaan, kiitin heitä ja vastasin — jatkavani matkaani.
Kun ratsastajat huomasivat, ettei minua niin helposti houkuteltu kuin olivat luulleet, ilmeni heissä todellista kunnioitusta meitä kohtaan. Eivät myös salanneet kummastustaan, että olin päässyt näin kauvaksi ainoastaan kahden miehen kanssa. Annoin heille pieniä lahjoja, ja niin erosimme ystävinä.
Kiipesimme nyt solaan (5,484 m.) ja näimme sen toisella puolella suuren tasangon, koko joukon alempana solaa. Erotin järven, joka mielestäni oli Gunkjo-järvi. Jätin miehet ja jaakit solaan ja lähdin itse tiedustelumatkalle luodetta kohden vuoren töppäälle, joka oli 5,640 m. korkea. Rinteellä oli paljon lunta, ja kun vaivalla vihdoinkin pääsin huipulle, oli edessäni näköalaa estämässä vielä korkeampi kumpu. Ei siis muuta kuin liukua alas täältä ja kiivetä tuolle toiselle. Näköala oli täältä verraton koko läheisen vuorimaailman ylitse; mutta tämä pylväs olikin 5,940 m. korkea. Pohjoisessa kulki pitkä lumiharjanne ja ihan sen juurella siinsi, päättäen pilvistä ylhäällä ja vihertävästä ruohosta alhaalla, laaja järven pinta. Rivi kumpuja varjosti järveä, niin ettei sitä selvästi erottanut.
Menin taas alas ja jatkoimme matkaamme syvän ja höllän lumen läpi solan toista rinnettä pitkin. Leiriydyimme eräässä rotkossa, noin 148 m. tasangon yläpuolella. Vaikka nyt jo olin tottunut kulkemaan korkeilla ylängöillä, oli kuitenkin tämä matka n. 5,940 m. korkeudella niin vähentänyt voimiani, että yhden yön lepo olisi ollut erittäin tervetullut.
Khanden Sing ja Mansing, jotka olivat ruualla itsensä vahvistaneet, nukkuivat hyvästi, mutta minun mieleni tuntui hyvin raskaalta. Kova levottomuus piti minua valveilla ja minussa oli selittämätön aavistus siitä, että meille yön kuluessa tapahtuisi jotakin ikävää.
Olimme kaikin kolmen pienessä teltassamme, kun päähäni pisti ajatus, että joku seisoo ulkopuolella. En tiedä, mistä se tuli, sillä en kuullut mitään melua, mutta samassa tunsin, että minun täytyy mennä ulos, omin silmin katsomaan oliko siellä kukaan. Kivääri kädessä tirkistin ulos teltan raosta ja näin joukon mustia olentoja varovasti lähenevän telttaa.
Silmänräpäyksessä olin avojaloin ulkona lumessa, juoksin suoraan heitä kohti ja huusin kauhua herättävällä äänellä, voimieni takaa: "Pila tedang tedang! (Varokaa itseänne, varokaa!)" Sanat olivat tuskin lausutut, kun jo syntyi yleinen kauhu ja hurja pako. Koko tasanko oli täynnä mustia, aaveentapaisia olentoja, jotka suin päin hyökkäsivät alhoa kohti. Heidän lukunsa oli kasvanut kolminkertaisesti siitä, kun heidät ensin näin. Hetken aikaa näytti siltä, kuin jos kaikkialta olisi noussut mustia aaveita. Ne olivat kuitenkin vankempia kuin aaveet oikeastaan saavat olla ja synnyttivät kömpelöillä saappaillaan tavatonta melua, kun he sikin sokin syöksivät jyrkkää rinnettä pitkin alas ja katosivat kallionkielen taakse.
Kun taas palasin telttaan, löysin Khanden Singin ja Mansingin, peitteihinsä kääriytyneinä, äänekkäästi kuorsailevan.
* * * * *
En enää sinä yönä luonnollisesti saanut unta silmiini. Saattaisihan tapahtua, että aaveet uudistaisivat vierailunsa. Mietimme kovin, miten Tiibettiläiset olivat meidän jälkemme löytäneet emmekä keksineet siihen muuta selitystä kuin että eiliset ystävämme olivat näyttäneet heille tien luoksemme. Mutta kun Tiibettiläiset aina olivat osoittaneet niin käsittämätöntä pelkurimaisuutta, emme lopulta enää paljon välittäneet tämmöisistä vierailuista, emmekä käyneet niistä levottomiksi.
Jatkoimme kulkuamme niinkuin tavallisesti. Kun olimme tasangon puolitiessä, tarkastelin kaukosimella kukkuloita ympärillämme, näkyisikö siellä jänismäisiä vihollisiamme. "Tuossa ne ovat!" huusi Khanden Sing — jolla sivumennen sanottuna oli pitkänäköisimmät silmät, mitä milloinkaan olen tavannut — osoittaen erästä kukkulaa, jossa näimme monta päätä tirkistelevän. — Jatkoimme matkaamme heistä huolimatta. Silloin he oitis jättivät piilopaikkansa ja tulivat pitkässä jonossa rinnettä alas, kukin suitsista taluttaen hevostaan. Tultuansa tasangolle, istuivat he hevostensa selkään ja ajoivat täyttää laukkaa meitä kohti. Punertavissa takeissaan tai ruskeissa ja keltaisissa turkeissaan, kirjavat lakit päässä tarjosivat he erittäin viehättävän näkemyksen. Muutamien takit olivat vaalean-punaiset, kulta- ja nauha-paltteiset ja lakit kiinalaisia. Ne olivat upseeria. Sotamiesten muskettikivääreissä oli kahvelien päässä punaisia ja valkoisia lippuja, jotka antoivat elävyyttä yksitoikkoiselle lumimaisemalle, ja hevosien kulkusten kilinä tuotti eloisuutta näihin muutoin kuolon hiljaisuudessa lepääviin, kaihonalaisiin seutuihin.
Ratsastajat laskeutuivat hevosiltansa maahan, n. parinsadan askeleen päässä meistä, ja muuan vapera vanhus lähti horjuttelemaan meidän luoksemme, ensin tempukkaasti laskettuansa kiväärinsä ja miekkansa maahan. Me otimme hänet ystävällisesti vastaan ja meillä oli paljon hauskuutta tästä omituisesta tuliasta.
"Minä olen vain sanansaattaja," selitti mies. "Älä siis kaada vihasi maljaa minun päälleni, jos sanon sinulle jotakin epämieluista. Ne sanat, jotka sinulle puhun, eivät ole minun sanojani, vaan upseerien, jotka pelkäävät lähestyä sinua. Tieto on tullut Lassasta, josta me olemme, että joku Plenki (Englantilainen) oleskelee miesjoukon kanssa Tiibetissä, mutta häntä ei ole mistään saatu käsiin. Oletko sinä hänen etujoukkoansa?"
"En," vastasin minä heti. "Sinä olet tarvinnut arvattavasti monta kuukautta matkaan Lassasta tänne?"
"En ole," vastasi hän. "Hevosemme ovat kyllä pieniä, mutta hyviä, ja me olemme ratsastaneet kiiruusti."
"Hik, ni, sum, shi, nga, do, diu, ghieh, gu, hu, liukhik, hukni" (1-12) laski Tiibettiläinen sormin aina 12 asti, otsa mietteissä, pää oikealle olalle kaheliansa, ikäänkuin ajatuksiansa kooten, pitäen toisen kätensä nyrkissä sekä painoi vuorotellen yhden sormen maahan, aina kun oli laskusanan sanonut, ei kuitenkaan koskaan peukaloansa, sillä sitä ei käytetä luvunlaskussa. "Liun hukni niman (12 päivää) olemme olleet matkalla," sanoi mies, "ja meillä on käsky, ettemme saa palata ennenkuin tuomme Plengin muassamme. Ja kuinka kauvan sinä olet ollut matkalla Ladakista tänne?" tutkasi hän terävästi.
Sanansaattaja sanoi minun kasvoistani näkevänsä, että olen kashmirilainen kauppias. Olin tietenkin kasvoiltani niin ruskettunut ja likainen, että oli vaikea erottaa minua alkuasukkkaasta. Ukko tutki ja "tentteerasi" minua perin pohjin saadaksensa varmaan tietää, olinko minä Intian hallituksen lähettämä pundiitti, jonka tarkoitus olisi toimia maanmittarina, ja urkki minulta, miksi olin vaihettanut kotoisen pukuni Henkien vaatetukseen. Hän kysyi kysymistänsä enkö minä sittenkin ollut Plenkiä.
"Keran ga naddo ung? (Mihin aiotte?)" kysyi hän sitte.
"Nhgarang ne koroun jehlhuong (minä olen toivioretkeläinen ja vaellan pyhiin paikkoihin)," vastasin minä.
"Keran mi japodit (olette hyvä mies.)"
Hän tarjoutui näyttämään minulle tietä Gunkjo-järvelle ja päkitti tätä niin hartaasti, että minä vihdoin suostuin. Mutta kun näin hänen 200 kumppaniansa ratsastavan perässämme, huomautin hänelle suoraan, että jos pysyisimme ystävinä, emme tarvitse tuommoista armeijaa saattajajoukoksemme.