"Jos olet ystävämme, saat tulla yksin, emmekä me sinulle mitään pahaa tee," sanoin hänelle. "Mutta jos olet vihollisemme, ottelemme heti tässä kentällä kanssasi sekä säästämme sinulta ja seuralaisiltasi palaamisen vaivan."
Nolona ja neuvotonna meni Tiibettiläinen keskustelemaan väkensä kanssa, mutta palasi hetken päästä kahdeksan miehen kera ja koko muu lauma nelisti vastaiselle taholle.
Kuljimme 355° suuntaan tasangon yli vuoriharjulle, joka ylimenopaikassa oli 5,184 m. korkea. Sitten käänsimme suunnan 56°30’, nousimme ja laskimme vuorenrinteitä ja pääsimme vihdoin suuren Gunkjo-järven ruohoiseen kattilalaaksoon. Lämpömittari osoitti illalla +20° C, jolloin vesi kiehui hypsometrisessa koneessamme 84° C. Järvi ulottuu luoteesta kaakkoon ja on erinomaisen kaunis. Ihan sen aalloista kohoaa mahtava Gangriharju lumihuippuineen, ja järven eteläpuolella on korkeita, alastomia vuorenkukkuloita, jotka muodostavat jylhän, kauniin taustan tähän suuremmoiseen tauluun. Korkeita vuoria oli myös järven luoteisessa vedenreunassa.
Leiriydyimme 4,886 m. korkeudessa ja Tiibettiläiset asettivat telttansa n. 50-60 askeleen päähän meistä.
* * * * *
Illalla Tiibettiläiset tulivat meidän leiriimme ja auttelivat meitä, tuoden puita ja laittaen teetä tiibettiläisellä tavalla. He tuntuivat siivoilta miehiltä, joskin vähän viekkailta. Sanoivat sydämmestään vihaavansa laamamunkkeja, maan herroja, ja käyttivät heistä semmoisia sanoja, että niitä ei sovi tässä kertoa. He väittivät laamojen ottavan kaikki rahat, mitä maahan tuli, eikä sallivan muilla ihmisillä rahaa olevankaan. Laamat ovat julmia ja väärintekiöitä eivätkä vähintäkään välitä keinoista tarkoituksiensa saavuttamiseksi. Jokainen Tiibetin mies on asevelvollinen silloin kun käsky käy ja joka mies on laamamunkkien palvelia. Seisovan armeijan miehet saavat vissin määrän tsambaa, teetä ja voita, mutta eivät rahapalkkaa. Tavallisesti saavat myös hevosen ratsastaaksensa ja virkatoimilla kulkeissaan on heillä oikeus saada kyytihevosia kylistä sekä ruokavaroja seuraavalle asemalle asti.
Aseet (miekka ja taulapyssy) ovat tavallisesti perheiden omaisuutta. Mutta erikoistapauksissa ja varsinkin suurissa kaupungeissa virastot (s.o. laamat) hankkivat sotamiehille aseet ja luodit sekä ruutia. Aseita tehdään enimmästään Lassassa ja Sigatsissa. Tiibettiläiset kehuivat ampumataitoansa vanhanaikuisilla pyssyillänsä, joissa taulaa käytetään sytyttimenä ja joissa aina on nojauskahveli, minkä varassa pyssy pidetään ammuttaessa.
Minä en kuitenkaan nähnyt koskaan edes mestariampujan osaavan maaliin. Lukuun on kuitenkin otettava, että tiibettiläiset ampujat, säästääkseen lyijykuulia ja haulia, täyttävät pyssynsä sen sijaan pienillä kivillä, joka tietysti ei ole edullista ampujalle. Ruutiakin saadaan niin vähän, että ei ole tilaisuutta harjoitella maaliinampumista.
Auringon laskussa oli näköala Gunkjo-järvelle komea ja juhlallinen. Järvi oli maitotyynenä valtavissa lumivuoripuitteissaan, joiden huiput punakeltaisina kimaltelivat, ja kaikki kuvastui täydellisesti kirkkaan veden syvyydessä. Jaakit kuormitettiin Tiibettiläisten avulla, ja me lähdimme Maiun-solaa kohden 1090 pääsuunnassa pitkin järveen laskevaa virran vartta.
Laakso oli kapea ja mutkikas. Mutta vaikka se oli verrattain korkealla, kasvoi kuitenkin kaikkialla vihriäistä ruohoa. Se oli oikein silmien imannetta, kun niin kauvan olimme nähneet vain lunta ja alastonta vuorta. Tulimme virran toisella puolella suurelle tiibetiläisillä leiripaikalle, joka oli ympäröitty korkealla kivimuurilla. Sen takaa näkyi savupatsas, ja se taas herätti epäluuloa salajuonista.
Tiibettiläiset ystävämme kysyivät, mitä nyt aioimme tehdä, ja pyysivät meidän jäämään juttelemaan ja teetä juomaan. Minä vastasin saaneeni kylläksi jo kumpaakin sekä aikovani jatkaa matkaa.
"Jos askeleenkin menet, niin tapamme sinut," äyskäsi kiivaasti muuan soturi pitäen kohteliaisuuttamme pelkona.
"Niinkuin suvaitset," vastasin ystävällisesti.
"Jos askeleenkin jatkat matkaasi, kakkaamme pääsi poikki, taikka täytyy sinun hakata meidän," huusi pari kolme muuta miestä ja kurottivat kurkkujansa minua päin.
"Japtih middu (ei ole veistä)" sanoin vakavasti ja heidän suureksi hämmästykseksensä, Tiibettiläisten tavoin heiluttaen kättäni.
Tiibettiläiset nähtävästi pökeltyivät, kun lähdin marssimaan solaa kohden jätettyäni heidät hyvästi niin kohteliaasti, kuin tiibettiläisellä tavalla on mahdollista, s.o. kieli ulos suusta ja huitoen käsin. He ottivat lakit päästänsä, laskivat polvillensa ja painoivat otsansa maahan, näin nöyrästi meitä hyvästien.
Menimme tasangon poikki päin solaa, jonka likittyvillä löysimme puron. Se oli valtatie Ladakista Gartokin kautta Lassaan ja kulkee Rakastal-, Mansarovarja Gunkjo-järvien pohjoista rantaa pitkin. Solassa oli salkoja ja niissä nuoria ja rukouslippuja. Oli myös kivipatsaita. Paadet olivat tavallisesti valkoisia ja niissä oli tuo ainainen: "Omne mani padme hun!" Jaakin, vuohen ja lampaan pääkalloja ja sarvia oli ladeltuna kivipatsaiden viereen. Monissa oli tuo samainen kirjoitus sekä uhrieläimen veren jälkiä. Tiibettiläiset useasti uhraavat solista huikeissaan, varsinkin jos muassa on laama, joka tapauksen merkitsee muistokirjaan. Uhrieläimen liha syödään heti, ja jos karavaani on suuri, pistetään päälle päätteeksi lauluksi ja karkeloksi.
KOLMASKYMMENES LUKU.
Maiun-sola. — Tulo Jutsangin maakuntaan. — Sen pääkaupunki. — Doktolin maakunta. — Kiellosta huolimatta. — Braamaputran lähteet. – Ilmanalan vaihdos. — Braamaputran laakso. — Hauska, vaan vaarallinen tie. — Pitkin Braamaputraa. — Hukkumaisilla. — Uusi ystävä.
Maiun-sola (5,200 m.) on tärkeä maankohta Tiibetissä, sillä siitä saa alkunsa tuo suuri Tsangpu eli Braamaputra-virta, ja se erottaa Nari Khorsumin äärettömän laajan vuorimaakunnan lännessä Tiibetin keskimaakunnasta Jutsangista, joka ulottuu pitkin Braamaputran laaksoa Lassaan asti. Tiibettiläinen sana Ju merkitsee keskistä, Jutsang on siis Keskimaakunta. Maiun-solan pohjoispuolella on Doktolin maakunta.
Olin juuri käynyt tarkastamassa erästä toista solaa koillisessa, sekä palannut miesteni luo Maiun-solaan, kun näimme useita niitä tiibettiläisiä ratsastajia, jotka olimme jälkeemme jättäneet, ratsastavan meitä kohden. Me jäimme heitä odottamaan. Kun he olivat saapuneet, huusi johtaja, osoittaen suurta laaksoa jalkaimme juuressa: "Tuo maa kuuluu Lassaan ja me kiellämme teidän menemästä sinne."
Heidän vastaväitteistään välittämättä ajoin minä jaakkini eteenpäin ja astuin ihan levollisena kaikkien pyhien maakuntien pyhimpään alueeseen: "Jumalan omalle maalle."
Astuimme pikaisesti solan itäistä rinnettä alas, mutta sotamiehet jäivät hämmästyneinä katselemaan meitä, niin kauas kun saattoivat meitä nähdä. Seisoessaan siinä kivipatsaitten välissä, auringon välkähtäessä heidän jalokivillä koristettuihin miekkoihinsa ja lippuihinsa, tarjosivat he itse viehättävän nähtävän. Sitten he katosivat.
Pieni, tuskin 15 senttim. leveä puro, juoksi kivien lomitse alas laaksoon; siihen yhtyi toisia puroja molemmilta rinteiltä sulavasta lumesta. Tämä oli suuren Braamaputran toinen lähde, yksi maailman suurimpia jokia alkoi siis tästä. Täytyy tunnustaa, että olin jotenkin ylpeä siitä, että ensimmäisenä Eurooppalaisena olin Braamaputran lähteelle tunkenut ja tunsin lapsellista iloa siitä, että tämä pyhä joki, jonka yli tässä saatoin jaloin seisoa, oli sama ääretön joki, joka alempana kastoi monta maata ja lopulta yhdisti suvantonsa Ganges-virtaan. Me joimme sen vettä siinä paikassa, jossa se pulppusi päivän valoon, ja astuimme sitten loivaa rinnettä, raivattua polkua myöden, joka 125° suuntaan vei ruohoisen laakson halki.
Päästyämme Maiun-solasta, oli ilmasto ihan muuttunut. Solan länsipuolella olimme saaneet taistella alinomaisia lumi-, sade- ja raekuuroja vastaan ja kovan kosteuden tähden oli ilma päivälläkin tuntunut kylmältä. Maa oli erinomaisen suoperäistä, ja ruohoa sekä poltinpuita oli hyvin niukalta. Mutta heti kun pääsimme solasta, kohtasi meitä leuto, suloinen ilma, säteilevän kirkas taivas sekä runsaasti ruohoa ja poltinaineita. Kaikkien kärsimysten ja vastusten perästä tuntui todellakin siltä kuin olisimme nyt päässeet luvattuun maahan. Vaikka odotinkin suuria huolia ennemmin tai myöhemmin, en kuitenkaan vähintäkään katunut, että olin vastoin ratsastajien kieltoa marssinut suoraan kielletylle alueelle.
Braamaputraan juoksi kolme pientä lumipuroa jyrkiltä rinteiltä meidän molemmin puolin, ja sillä kohdalla, jossa pääjoki tekee äkkimutkan 170° suuntaan, tulee neljäs lisäjoki, jonka suuri vesijoukko syöksyy rotkosta alas 200° suuntaan, yhtyäksensä pääjokeen.
Me leiriydyimme näitten jokien yhtymäkohdalle, pääjoen oikealla rannalla ja 4,936 m. korkeudessa. Maiun-solasta lähtee, ensin kaakkoon ja sitten suoraan itään, Gangri-vuorten jatko, kulkien yhtäsuuntaisesti etelä Himalaijan korkeimman vuorijonon kanssa, ja muodostaen tämän kanssa ikäänkuin puitteet tuolle äärettömälle tasangolle, jonka läpi Braamaputra kulkee. Joen etelä rannan ja lumihuippuisen jäätikköharjanteen välillä näkyi pienempiä vuorikumpu-jonoja. Pohjainen ja eteläinen harjanne juoksevat melkein yhtäsuuntaisesti, mutta pohjainen on maantieteellisesti tärkeämpi, koska sen eteläiset rinteet ovat "pyhän" virran pohjoisena rajana aina Lassaan asti.
Näiden samansuuntaisten vuoriharjujen välinen laakso on Tiibetin väkirikkain osa. Siellä kasvaa runsaasti heinää, ja tuhansittain jaakkeja, lampaita ja vuohia käy siellä laitumella päävirran ja sen isompien lisäjokien paltamoilla, joissa myös on monia tiibettiläisiä leiripaikkoja. Suuri kauppatie Ladakista, lännessä, Lassaan käy pitkin tätä laaksoa, ja kun olin mennyt Tiibettiin Tiibettiläisiä näkemään ja tutkimaan, oli tämän valtatien varrella paras tilaisuus tarkoitustani toteuttaa, varsinkin kun ei kukaan Eurooppalainen koskaan ollut tätä tietä kulkenut. Että se myös oli vaarallinen tie, älysin hyvinkin.
* * * * *
Nukuimme hyvin vähän, kun odotimme sotamiesten hyökkäävän päällemme estämään meitä menemästä. Mutta kaikki oli hiljaa eikä tapahtunut muuta kuin että jaakit uivat joen yli ja ehtivät kauaksi toiselle rannalle, ennenkuin aamulla saimme ne kiinni.
Yö oli ollut hyvin kylmä. Lämpömittari oli laskenut jäätymäpisteen alapuolelle. Ollaksemme valmiit kaikkien tapahtumien varalta, emme olleet pystyttäneet pikku telttaamme, sitä paitsi olimme väsyneet ja viluissamme edellisen päivän pitkästä marssista. Lounainen puhalsi tuimasti, eikä ensinkään tuntunut hauskalta mennä virran yli, juosta jaakkien perästä ja tuoda ne takaisin leiriin. Ja sitten täytyi meidän, väsyneinä kun olimme, vielä ne kuormittaa.
Seurasimme joen oikeata rantaa 170° suuntaan ja sitte 140°30’, jossa se ensin luikerteli paljaitten kumpujen välissä ja sitten ruohoisen, kilom. leveän ja kahta kilom. pitkän laakson läpi. Sitten se kulki ahtaan solan läpi 170°30’ ja kääntyi sen jälestä 130° ja vielä kauempana 142° suuntaa kohti läpi aaltoilevan, ruohoisen laakson, joka oli n. 3 kilom. leveä. Täällä kulkiessamme yllätti meidät kauhea ukkosilma rae- ja sadekuuroineen. Tämä oli ikävä juttu, sillä me olimme juuri Braamaputran suuren lisäjoen lähellä ja virta oli paisunut niin vuolaaksi ja syväksi, etten tiennyt miten saada molemmat miehet sen yli. He eivät osanneet uida ja vesi oli niin kylmää, että siihen kastaminen saattaisi tuottaa arveluttavia seurauksia. Mutta aika oli kallista, sillä joki vaan yhä nousi, myrsky kiihtyi ja viivytteleminen saattaisi tuottaa vaikeuksia. Me riisuimme kaikki vaatteet yltämme, sidoimme ne sekä pyssyt jaakkien satuloihin ja ajoimme niin eläimet virtaan. Jaakit ovat hyviä uimaria, ja vaikka virta niitä kuljettikin monta kymmentä metriä mukanansa, näimme niitten kuitenkin pian, suureksi iloksemme kiipeevän ylös vastakkaiselle rannalle.
Vaikka Khanden Sing ja Mansing suuresti luottivatkin uimistaitooni, luulivat he kuitenkin viimeisen hetkensä olevan käsissä, kun kävin heidän käsiinsä kiinni ja käskin heitä seuraamaan minua virtaan. Olimme tuskin kulkeneet seitsemän metriä, kun virta jo vei meidät kaikki kolme. Hädissään tarttuivat Khanden Sing ja Mansing käsivarsiini ja vetivät minun veden alle. Tosin onnistui minun taas, jaloin uiden, päästä veden pinnalle, mutta avuttomat mieheni painoivat minut taas alas. Vimmatun taistelun perästä kuljetti virta meitä erääseen paikkaan joen toiselle puolen, jossa saimme jalansijaa, ja saatoimme kömpiä petollisesta joesta ylös. Olimme tällä matkalla nielleet niin paljon mutaista vettä, että kaikin kolmen kovin annoimme ylön, ja kun olimme kovin näännyksissä eikä myrsky näyttänyt taukoovan, pystytimme leirimme tänne vasemmalle joen rannalle 4,845 m. korkeudessa. Vaikka olimme kovin lämpimän ruuan tarpeessa, oli kumminkin ihan mahdoton tehdä tulta. Ei ollut minulla tänä iltana muuta syötävää kuin palanen suklaata, ja mieheni mieluummin paastosivat kuin rikkoivat säätyänsä vastaan, syömällä samaa kuin minä.
Kello saattoi olla noin 11, kun heräsimme kamalaan kirkunaan ja kivien vierinään. Olin tuossa tuokiossa ulkona pyssyineni ja huusin tuota tavallista: palado (menkää tiehenne). Vastaukseksi tuli muutamia linkokiviä suhisten ihan silmieni editse. En nähnyt mitään, sillä yö oli pilkkopimeä. Eräs kivi sattui telttaan ja samassa haukkui koira hurjasti. Ammuin laukauksen ilmaan, sillä hyvällä seurauksella, että vihollisemme, kutka ne sitten lienevät olleetkin, pötkivät pakoon. Koira ei kuitenkaan lähtenyt. Hän haukkui koko yön telttamme edessä ja vasta aamulla kun annoin sille vähän ruokaa ja puhuttelin sitä tiibettiläisellä hyväilysanalla khokhu, khokhu! kävi nelijalkainen vihollisemme ystävälliseksi, ja hieroontui sääriäni vastaan ikäänkuin olisi se tuntenut minut koko ikänsä. Erittäin mieltyi se Mansingiin, jonka sivulle se laski maata. Siitä päivästä alkaen se koira ei jättänyt leiriämme, vaan seurasi meitä kaikkialla siihen asti, kun meille tuli kovemmat ajat.
* * * * *
Joki mutkieli nyt niin paljon etelää kohti, että päätin suunnata kulkumme maan poikki, varsinkin kun näkyi melkein kuluneita jälkiä polusta, joka johti erään solan yli 110° suuntaan leiristämme. Seurasin tätä polkua ja huomasin siinä sadottain jälkiä hevostenkavioista. Tätä tietä olivat varmaan ne ratsastajat tulleet, jotka olimme tavanneet Maiun-solan tuolla puolella.
Kuljettuamme vuoren yli 5,274 m. korkeudessa, näimme edessämme suuren laakson, täynnä autioita kumpuja. Etelässä levisi iso, noin 15 kilom. leveä tasanko, jonka taustassa oli korkeita lumihuippuja. Edessämme yleni tasangolla kumpu, josta kohosi mani-muuri. Tämän nähtyäni olin varma siitä, että olin Lassaan vievällä valtatiellä. Noin 12 kilom. paikoilla pohjoisluoteessa näimme korkeita lumihuippuja ja edemmäksi jouduttuamme huomasimme koko vuorijonon ja vielä korkeampia huippuja kohoovan noin 5 kilom. sen takana.
Olimme kulkeneet melkein puolet tuota vedetöntä tasankoa, kun näimme sotilaitten päitä ja pyssyn suita pilkistävän kauempaa kummun takaa. Hetken päästä pujahti muutama ratsastaja esille tarkastamaan liikkeitämme, mutta vetääntyivät taas äkkiä kummun taakse. Jatkoimme kulkuamme, mutta kun olimme vähän matkan päässä heistä, jättivät he lymypaikkansa, ja laukkasivat vastakkaiseen suuntaan siitä, mistä me olimme tulleet, nostattaen kokonaisia tomupilviä peräänsä. Eräältä 4,750 m. korkealta vuorennyppylältä, jonka yli polkumme johti, näin noin 12 kilom. etäisyydessä ryhmän sangen korkeita lumihuippuja. Näitten ja meidän välissä kulki ylänne, ja sen halki laakso, jonka läpi virtasi suuri ja vesirikas joki. Tätä seurasimme 126° suuntaan, kunnes löysimme kahlauspaikan, jossa joki oli vaan runsaasti neljä metriä leveä, ja vesi ulettui vyötäisiimme asti. Tässä löysimme toisen mani-muurin, jossa oli suuret kirjoitukset kivissä, ja koska tuuli oli hyvin läpitunkeva, käytimme sitä suojamuurina. 240° ja 120° suuntien kulmassa saatoimme etäällä erottaa hyvin korkean lumivuorijonoja ainoastaan noin 4 kilom. päässä leiristämme. Joki, jonka yli äsken menimme, virtasi Braamaputraan ja nyt olimme 4,660 m. korkeudessa. Auringon laskussa näimme selvästi 120° suunnassa koko joukon mustia telttiä suoraan edessämme, 3 kilom. etäisyydessä. Laskimme noin 60 telttaa ja näitten lähellä kävi sadottain mustia jaakkia laitumella.
Auringon noustessa seuraavana aamuna olivat ne, suureksi kummastukseksemme, kaikki kadonneet. Kun jatkoimme kulkuamme samaan suuntaan, missä olimme ne nähneet, emme löytäneet vähintäkään jälkeä heistä. Olimme varmaankin nähneet kangastuksen.
Kuljettuamme taas n. parikymmentä kilom. näimme avaralla ruohokentällä 7,840 m. korkeudessa suuren tiibettiläisleirin, jossa oli ainakin 80 telttaa. Kentän luoteis- ja koillispuolella kulkee yhä tuo suuri vuorijono. Teltat olivat Braamaputran pienoisen lisäjoen rannalla, joka suuressa mutkassa juoksi meidän länsipuolellamme. Vuoristo näytti alenevan 310° ja 70° suuntaan harjuksi, jonka takaa loistavia lumihuippuja siinsi.
* * * * *
Olimme ruokavarojen tarpeessa ja menimme sentähden suoraan leiriin. Siellä meidän tulomme herätti ääretöntä hämmennystä. Jaakkeja ja lampaita ajettiin kiireesti pois ja sekä miehiä että naisia karkasi edes ja takaisin telttojen välillä, nähtävästi kovin peljästyneinä. Kauvan epäröittyään tuli vihdoin 8 tai 10 miestä pyytämään meitä tulemaan suureen telttaan. He sanoivat tahtovansa puhutella meitä ja pyysivät teelle. Kun epäilin heitä, en tahtonut vastaan ottaa kutsua, vaan jatkoin matkaani leirin läpi ja pysähdyin vasta muutaman sadan askeleen päässä sen toisella puolen.
Khanden Sing ja minä kuljimme sitten kaikissa teltoissa ostelemassa ruokaa, sekä näyttääksemme, että vaikka olimme kieltäytyneet tulemasta erityiseen telttaan, ei se ollut tapahtunut pelosta, vaan siitä syystä, ettemme tahtoneet joutua mihinkään paulaan.
Käynti näissä teltoissa oli hyvin hupaista. Teltat oli sangen älykkäästi rakettu ja soveltuivat erinomaisesti sille maalle, jossa niitä käytettiin, ja myös talouskapineet niissä vetivät huomiota puoleensa. Musta telttakangas oli kudottu jaakinkarvoista ja näitten öljyisyys vaikutti sen, että kangas oli ihan vedenpitävää. Teltan päällystämiseksi käytettiin kaksi eri kappaletta tätä paksua kangasta, ja sitä kannatti kaksi tankoa kummassakin päässä. Teltan katossa oli pitkulainen savuaukko. Isompien telttojen peruspinta oli kuusikulmainen. Katto, joka tavallisesti oli noin 1-2 metriä korkealla maasta, pidettiin hyvin tiukasti pingotettuna tankojen yli käyvillä köysillä, joita vaajoilla kiinnitettiin maahan. Tähän tarkoitukseen käytettiin sekä rauta- että puuvaajoja, ja näitä tarvittiin hyvin paljon pitämässä telttaa joka kohdalta maassa kiinni, jotta sisällä oliat suojeltuisivat suuren ylätasangon tuimilta tuulilta. Jokaisen teltan edessä oli neljä korkeata tankoa, liehuville rukouslippuineen, yksi joka tuulensuunnalle, alkukohtana itä.
Isompien telttojen sisäpuolelle oli yltympäri, suojaksi tuulta, lunta ja sadetta vastaan, rakennettu noin metrin korkuinen savipenkki, joskus oli se tehty kuivatusta lannasta, jota jonkun ajan kuluttua käytettiin polttopuuna. Teltassa oli aukko kummassakin päässä, joista tuulenpuoleinen aukko aina pidettiin tukossa.
Tiibettiläinen on paimentolaiseksi syntynyt ja muuttaa asuinpaikkaa vuoden aikojen mukaan. Hän pysähtyy vasta sinne, missä hän löytää riittävästi laidunta jaakeillensa ja lampailleen. Mutta vaikka hänellä ei ole vakinaista asuntoa, laittaa hän kuitenkin itselleen niin mukavasti kuin suinkin, vieden mukaansa kaikkia, mitä hän tarvitsee. Ensinnä tekee hän keskelle telttaa savesta ja kivestä tulisijan (goling), joka on vähän päälle 80 senttim. korkea, noin 1 1/2 metriä pitkä sekä 45 senttim. leveä, ja siinä on kolme tahi useampi ilmareikä. Tässä kekseliäässä laitoksessa palaa lanta hyvin nopeasti, sen sytyttäminen kun muuten on hyvin kärsivällisyyttä koettelevaa. Tämän uunin yläpuolella on paikka varattu niille suurille kattiloille ja kuparimaljoille (raksang), joissa tee keitetään ja sekoitetaan pitkällä kuparilusikalla, sittenkun tee tiilimäisistä pakoista ensin on pienennetty. Teltan jossakin nurkassa näkee myös rautaiset telineet, joille kuumat kattilat asetetaan, kun ne otetaan tulelta. Heti näitten vieressä on lieriömäinen puukirnu (tokstsum eli dongbon), jonka kannen läpi mäntä kulkee. Sitä käytetään teen sekoittamiseksi voilla ja suolalla, josta jo ennen olen kertonut.
Tiibettiläisten käyttämillä puukupeilla on nimenä puku, fruh tahi kariel. Niistä syödään tsambaa, kun siihen ensin on kaadettu teetä ja tämä sekoitus on enemmän tai vähemmän puhtailla sormilla sotkettu taikinaksi. Usein lisätään siihen vielä ylimääräisiä voija juustopalasia. Rikkaat ja virkamiehet kustantavat itselleen jauhoja ja riisiä, jota he tuottavat Intiasta ja Kiinasta, sekä kuivatuita hedelmiä (kassur), varsinkin taateleita ja aprikooseja, huonompaa lajia. Riisi keitetään jonkillaiseksi velliksi (tukpa), tämä on herkkua, jota samoinkuin muita harvinaisuuksia tarjotaan ainoastaan juhlatiloissa. Tiibettiläiset rakastavat liharuokia, vaikka he ainoastaan harvoin saavat tämmöistä ylellisyyttä nauttia. Metsänriista, jääkin- ja lampaanliha pidetään erinomaisena herkkuna. Lihat ja luut paloitellaan ja keitetään kattilassa, runsaasti suolaa ja pippuria seassa. Syödessä haetaan sormin padasta sopiva pala, revitään sitä sekä käsin että hampain ja pureskellaan luutkin, sillä lihaa pidetään vaikeasti sulavana, jos ei sen ohessa myös luita nautita.
Tiibettiläisissä teltoissa on tavallisesti karkeita istumamattoja (tildih) tulisijan ympärillä, ja käytävän lähellä on kori (dahlo), johon lanta kootaan ja säilytetään. Pitkin teltan seiniä on tsambapusseja (tsamgo) ja voiruukkuja (dongmo) asetettu, ja lammasnahkojen ja huopapeitteiden joukossa pistää silmiin pienet puulaatikot, joissa voi säilytetään lukon takana.
Kun astuu tiibettiläiseen telttaan, kiintyy huomio heti pöytään (khoksehn), palavine kynttilöilleen, ja kuparimaljoihin, joissa on uhria kullatulle puukuvalle (khogan), jota teltan asukkaat aamuin illoin rukoilevat. Kaikkialla kohtaa silmä rukousmyllyjä ja -nauhoja, ja telttatangoissa riippuvat miesten pitkät pyssyt, joitten nojakahvelit pistävät katonaukosta ulos. Keihäät säilytetään samalla tavalla, mutta miekkaa ja veistä kantaa mies koko päivän vyöllään ja yöllä ovat ne hänen vieressään.
KOLMASKYMMENESENSIMMÄINEN LUKU.
Naiset. — Heidän ulkomuotonsa ja ominaisuutensa. — Thukti. — Nainen
Lassasta. — Monivaimoisuus. — Naimistemppuja. — Avioero. — Aviorikos.
— Miten Tiibettiläiset hautaavat kuolleitaan. — Ihmissyöjiä. —
Tiibettiläisiä pyhimyksiä.
Tämän leirin asukkaat eivät tahtoneet myydä meille ruokavaroja. Heillä ei ollut, selittivät he. Muuten he olivat kohteliaita ja puheliaita. Olivatpa siinä määrässä kohteliaita, että ensin epäilin petosta. Kaikissa tapauksissa pidin kuitenkin viisaimpana katsella ja oppia niin paljon kuin suinkin, niin kauvan kuin heidän joukossaan oleskelin. Naisia ja miehiä asettui piiriin meidän ympärillämme ja kaunis sukupuoli oli vähemmän ujo, kuin miehet, vastatessaan meidän kysymyksiimme.
Niin hyvin tässä kuin muissa leireissä hämmästytti minua naisten vähälukuisuus Tiibetissä. Tämä ei johdu siitä, mitä usein väitetään, että naiset pidettäisiin niin erikseen. Tiibettiläis-naiset tekevät päinvastoin melkein mitä he tahtovat. Naisia on todellakin tavattoman paljon vähemmän kuin miehiä. Suhteellisesti heitä kuuluu olevan 1 nainen 15-20 miestä kohti. Mutta sittenkin hallitsee Hundeksessa kaunis sukupuoli ja naiset ovat laamavallan parhaita tukia.
Tiibetin naista ei sovi sanoa kauniiksi, ja tämä väite koskee niin hyvin ylhäistä naista kaupungissa, kuin lammaspaimenta tai ryövärin vaimoa. Todenteossa en minä Tiibetissä nähnyt ainoatakaan kaunista naista, vaikka tietysti näin naisia, jotka olivat vähemmän rumia kuin muut. Eurooppalaiselle on tiibettiläinen nainen vastenmielinen likaisuutensa tähden, jonka poistamiseksi hän ei käytä vettä, saippuaa eikä pyhinliinaa, vaan voitelee nenän, otsan ja posket mustalla salvalla, jotta iho ei halkeilisi kovassa tuulessa. Vaatteitaan ei hän koskaan muuttele, josta syystä niissä on epämieluinen löyhkä. Mutta kun on voittanut ensimmäisen vastenmielisyytensä häntä kohtaan, huomaa hänessä kaukaa katsoen jotakin miellyttävääkin. Hän astelee hyvin, sillä hän on tottunut kantamaan raskaita taakkoja päänsä päällä, ja päätään hän kantaa hyvin, jos ei kaula tavallisesti olisi liiaksi lyhyt ja paksu, ollaksensa miellyttävä. Hänen ruumiinsa ja jäsenensä ovat jäntevät ja hyvin kehittyneet. Rinnat ovat vetelät ja riippuvaiset, ja siihen on epäilemättä irstaisuus syynä. Hän on lujarakenteinen. Kädet ja jalat ovat voimalliset, mutta sormet eivät ole norjat ja sentähden hänellä ei ole taipumusta hienompiin käsitöihin.
Kaikissa tapauksissa on Tiibetin nainen miestä paljon etevämpi. Hänellä on parempi sydän, hän on rohkeampi ja jaloluontoisempi kuin mies. Useammin kuin yhden kerran tapahtui, että kun miehet, nähtyään meidät, jänistivät pakoon, jäivät naiset paikoilleen telttoja vartioimaan, ja vaikka olivatkin levottomat, osoittivat he kuitenkin tavallisesti käytöksessään minua kohtaan jonkillaista arvokkaisuutta. Tässäkin tilaisuudessa, kun kaikki olivat meille ystävällisiä, eivät naiset olleet niin arkoja kuin miehet vaan keskustelivat vapaasti meidän kanssamme, laivatpa he miehet myymään meille vähän tsambaa ja voitakin.
Naiset käyttävät housuja ja saappaita niinkuin miehetkin, sekä pitkää, sinistä, jalkoihin ulottuvaa hametta. Hiuksensa pitävät he sangen kummallisesti. Jakaus tehdään tarkasti keskelle päätä ja tukka voidellaan sulatetulla voilla sekä sommitellaan lukemattomiin pieniin palmikkoihin ympäri päätä. Näihin kiinnitetään nyt thukti, s.o. kolme punaista ja sinistä, paksua verkakaistaletta, joita yhdistää poikkinauhat koristettuina korallilla ja malakiitilla sekä hopearahoilla ja pikku kelloilla. Tämmöinen thukti ulottuu hartioista kantapäihin asti.
Naiset näyttivät olevan sangen ylpeät tästä koristuksestaan ja koettivat veikistelemällä herättää meidän huomiotamme. Rikkaammilla Tiibettiläis-naisilla on tavallisesti kokonainen omaisuus selässä riippumassa, sillä he neulovat thuktiin kaikki ansaitut tai säästetyt rahat. Sen alareunassa on yksi, kaksi tai kolme riviä pieniä messinki- tahi hopea-tiukuja, joitten kilinä jo kaukaa ilmoittaa, että tiibetliläis-nainen on tulossa. He eivät osanneet selittää mistä tämmöinen omituinen tapa on kotoisin; se on kaunista, sanoivat he, ja he pitävät siitä.
Näin naisen Lassasta, jonka pään ympäri oli ympyriäinen puinen kehä ja sen ulkoreunassa koralli-, lasi ja malakiittikuulia. Kehä oli niin raskas, että vaikka se hyvin sopi päähän, täytyi sen kiinnittää päähän nyörillä. Korvissa ja hiuksissa oli sitäpaitsi tavattomat malakiittikoristeiset hopearenkaat ja kaulassa kolme pitkää helminauhaa hopeasolkineen.
Nämät puvut ja koristeet vaihtelevat tietysti eri olojen ja tapojen mukaan eri paikoissa, mutta pääpiirteissään ovat ne kaikkialla yhtäläiset. Usein oli väljä hopeaketjuinen vyö hyvän matkaa vyötäisten alapuolella ja kaikkialla olivat sormukset ja rannerenkaat tavallisia.
* * * * *
Useille lienee tuttua se, että sukupuolten moniavioisuus on Tiibetissä laillista. Hyvin vähän on kuitenkin tähän asti tiedetty näistä avio-oloista. Seuraavassa tahdon tarkemmin kuvata näitä oloja, jotka eurooppalaiselle katsantokannalle ovat niin perin kummalliset.
Ensinnä tulee huomata, että Tiibetin keskiluokan naimattomissa miehissä ja naisissa ei ole siveellisyyttä laisinkaan ja sentähden on tiibettiläiseltä katsantokannalta vaikeata siellä löytää muka siveetöntä naista. Mutta tästä näennäisestä säännöttömyydestä huolimatta, on naisten siveellisyys kuitenkin parempi, kuin mitä odottaisi. He ovat, samoinkuin shokalais-tytötkin, merkillisen avomielisiä ja käytöksessään yksinkertaisia, mutta samassa on siihen yhdistettynä jonkalaista arkuutta, joka ei ole houkutusta vailla. Sillä jos tiibettiläinen nuori mies on viehättynyt jonkun tytön sulosta, huomaa hän pian, että hänen "hakkailunsa" on pidetty täydellisenä kosimisena ja hänen täytyy nyt maan tavan mukaan, vanhempiensa seurassa lähteä rakastettunsa teitään. Siellä tytön omaiset, tietäen hänen tulonsa, vastaan ottavat hänet matoilla istuen.
Tervehdittyään pyytää nuoren miehen isä tytön pojalleen. Jos siihen annetaan myöntävä vastaus, asettaa kosia neliskulmaisen voipalasen morsiamen otsalle. Tyttö tekee samoin sulholle ja siinä on kaikki häätemput tehty'. Voideltu pari on nyt mies ja vaimo.
Jos lähellä on temppeli, kalas, viedään ruokaa ja rahaa Budhan- ja pyhien kuvien eteen ja äskennaineet kävelevät temppelisalin ympäri. Jos lähellä ei ole temppeliä, kävelevät he lähimmän kummun, tahi sen puutteessa teltan ympäri, ja silloin aina vasemmalta oikealle. Tätä temppua tehdään rukouksin ja uhrein neljätoista päivää. Koko tämän ajan juhlitaan ja nautitaan runsaasti viiniä. Sitte vasta vie nuori aviomies vaimon kotiin omaan telttaansa.
Tiibetin laissa on ankarat määräykset miehen suhteesta avioliitossa, mutta näitä määräyksiä tuskin koskaan noudatetaan. Niin kauvan kuin aurinko on taivaanrannan yläpuolella, on aviollinen yhtymys kielletty, samoin keskikesänä ja keskitalvella.
Kun tiibettiläinen tyttö menee naimisiin, joutuu hän aviolliseen suhteeseen ei ainoastaan mieheensä, vaan vieläpä miehensä koko perheeseen, seuraavalla, jotenkin mutkikkaalla tavalla. Jos vanhin poika nai vanhimman tyttären, tulevat morsiamen kaikki sisaret hänen vaimoiksensa. Jos hän nai vanhimman jälkeisen sisaren, tulevat myös kaikki tämän nuoremmat sisaret hänen omaisuudekseen. Samaten, jos hän nai kolmannen tyttären, tulevat tämän nuoremmat sisaret hänen laillisiksi vaimoiksensa j.n.e. Jos yljällä on veljiä, pidetään heitäkin kälynsä miehinä ja elävät kaikin aviosuhteessa hänen kanssaan, samoin hänen sisartensa kanssa, jos hänellä sisaria on.
Järjestelmä ei ole suinkaan yksinkertainen ja osoittaa sivistymättömän pakanakansan alhaista tilaa. Ainoastaan Tiibetin naisten merkillinen luontevuus näyttää voivan estää tai ehkä myös kestää tästä johtuvia selkkauksia, perheriitoja ja mustasukkaisuuden seurauksia. Ja vaikka sekä miehiltä että naisiltakin kokonaan puuttuu kunnian ja siveyden tuntoa, ei liene heidän aviolaitoksensa käytännöllisessä elämässä sen pahempi jos ei parempikaan kun monen muun sivistymättömän kansan.
Minä tiedustelin, kuinka sitten käy, kun mies ottaa ja nai vanhimman jälkeisen sisaren ja niin muodoin saa oikeuden kaikkiin tämän nuorempiin sisariin, mutta sitten tulee toinen mies nai vanhimman sisaren: joutuvatko ensiksi naineen vaimot myös tuon toisen omaksi? Ei! Vanhimman sisaren mies saa silloin ainoastaan vanhimman sisaren. Mutta jos tuo vanhimman sisaren jälkeinen jää leskeksi eikä hänen miesvainaallaan ole veljiä, joutuu hän ja kaikki muut sisaret vanhimman sisarensa miehen omiksi. Näiden eriskummallisten avio-olojen johdosta tietysti on mustasukkaisuuttakin, niin hyvin miehissä kuin naisissa, ja siitä koituu monenkaltaista riitaisuutta sekä teittäin että kaupunkien perheissä. Mutta kun Tiibetin nainen yleensä on hyvin ymmärtäväinen, osaa hän tavallisesti tyynnyttää mielet ja rakentaa rauhaa. Kun miehellä on useita veljiä, saa hän ne lähetetyksi eri toimiin eri tahoille: toisen jaakkeja vartioitsemaan, toisen lampaita paimentamaan, kolmannen kauppa-asioille j.n.e. Ainoastaan yksi jää kotio hänen mieheksensä. Mutta kun joku toisista palajaa, saa kotona olia väistyä tämän tieltä j.n.e. kukin vuoronsa mukaan.
Tiibetissä on avioeroa vaikea saada ja siitä puuhasta on tavattoman paljon vaivaa. Kysyin kerran tiibettiläiseltä vaimolta, mitä hän tekisi, jos miehensä aikoisi erota hänestä.
"Miksis nait minun! minä sanoisin hänelle," vastasi vaimo. "Kun katsoit minun ymmärtäväiseksi, koreaksi, taitavaksi ja sinuun mieltyneeksi, näytä nyt, etten enään niin ole!"
Nämät tänkaltaiset sanat selitti vaimo aivan riittäviksi vetämään miestä järkiinsä. Mutta asianlaita on, että Tiibettiläiset tuon tuostakin katsovat soveliaaksi jättää vaimonsa ja karkaavat kaukaisiin maakuntiin. Tämän seurauksista saavat etupäässä karkurin veljet kärsiä, sillä he joutuvat nyt tämän vaimon omaisuudeksi. Saman perusteen mukaan miehen kuoltua tämän veljet perivät hänen vaimonsa.
Muuan tämän laatuinen surkea asia tapahtui hiljattain Jong Penin tuomioistuimen edessä Taklakotissa. Erään ylhäisen tiibettiläisen vaimon mies oli kuollut, ja hän meni uudelleen naimisiin itseänsä parikymmentä vuotta nuoremman miehen kanssa. Miesvainaansa veli tuli sitten pakiparastaan aina Kassasta asti vaatimaan veljensä vaimoa itselleen, vaikka hänellä kyllä ennestään oli vaimo ja lapsia. Leski ei kuitenkaan suostunut tähän kauppaan eikä tahtonut jättää itse valitsemaansa, ja monien rettelöitten perästä joutui asia Jong Penin päätettäväksi. "Lain" mukaan oli miehen vaatimus oikeutettu, mutta laamojen maassa ei laki kestä rahan rinnalla.
"Eräällä tavalla sopii asian järjestää teidän kaikkien mieliksi," neuvoi Jong Pen. "Ja’a tavarasi, tiluksesi ja rahasi kolmia ja anna yksi osa laamoille, toinen langollesi ja pidä itse kolmannes!"
Vaimo suostui. Mutta annettuansa pois ensimmäisen ja toisen osan, selitti Jong Pen, että hänellä ei ole oikeutta itse pitää kolmattakaan osaa, koska hän ei enään kuulu miesvainaansa perheeseen. Sen tähden määrättiin, että häneltä on otettava kaikki tavaransa pois.
Mutta vaimopa oli vikkelämpi kuin Jong Pen ja hänen kätyrinsä. Eräänä yönä kokosi hän kaikki tavaransa, teltta purjettiin ja kaikki kaikkinensa kuormitettiin jaakkien selkään ja hän perheinensä päivinensä siirtyi rajan yli sekä asettui Englannin suojeluksen alaiseksi.
Tiibettiläiset päättävät aivan omituisesti lapsen omistamisesta. Jos miehellä on kaksi veljeä ja useita lapsia, on ensimmäinen lapsi hänen, toinen veljen, kolmas toisen veljen, neljäs taas hänen j.n.e.
Epämukaisuuksia kosimisaikana ei sallita. Jos kuitenkin niin tapahtuisi, saa kumpikin kärsiä häpeätä ja miehen tulee maksaa tytölle korvausta, juhlapuvun t.m.s. Jos kumpikin kuuluu »säätyläisiin», sovitaan asia tavallisesti naimiskaupalla, ja ylkä lähettää kaikille morsiamensa sukulaisille ystävyyden huntuja ynnä kaikellaisia herkkuja. Mutta jos kävisi hullusti ja mies ei tahtoisikaan tyttöä naida, niin koetetaan estää lapsen elävänä tuloa maailmaan. Muussa tapauksessa elätetään äitiä lapsen syntymään asti, mutta lapsi joutuu miehen omaksi, ja saa tavallisesti kokea ja kärsiä kaikki lapsipuolen ja äpärän katkerat vaiheet ja vääryydet.
Naisen naimaikä on 16, miehen 18-19 vuotiaana. Ikäihmisenäkin tiibettiläinen nainen vielä tulee äidiksi, mutta tavallisesti menettää hän sulonsa jo varhain ja nuorena. Tähän on epäilemättä syynä moniavioisuus, joka heidän muotonsa aikaisin murtaa, samalla kun se on syynä heikkoon ja pitkälliseen väenlisääntymiseen Tiibetissä.
Laamojen luullaan elävän yksistänsä, mutta ne eivät aina pidä siveyslupaustaan, varmaankin sentähden, ettei heitä siitä rangaista. Mutta jos avioliitonrikkoja on maallikko, täytyy hänen maksaa aviomiehelle vahingonkorvausta varojensa mukaan. Summan määrää riitapuolueet ja heidän ystävänsä tai viime kädessä laki.
Tavallisesti leppyy ja tyyntyy loukattu aviomies, kun hänelle lahjoitetaan kangaskappaleita, tsambaa, khuraa, guramia, kassuria (kuivatuita hedelmiä) ja viiniä, sekä tuo välttämätön kata.
Mutta kun korkeamman virkamiehen vaimo karkaa jonkun alempisäätyisen miehen kanssa, saavat he kovan, jopa raakamaisen rangaistuksen. Nainen piiskataan, hänen miehensä kadottaa toimensa ja hänen rakastajansa salvetaan ja ajetaan pois kaupungista tai leiristä.
Korkeat virkamiehet ja rikkaat henkilöt saavat lain mukaan pitää niin monta vaimoa kuin heidän varallisuutensa myöden antaa.
* * * * *
Tiibettiläiset hautaavat kuolleensa jotenkin samalla tavalla kuin Shokalaiset. Heillä on kuitenkin useampia omituisia tapoja ruumiin pikemmin hävittämiseksi. Harvoin ruumis poltetaan, koska on polttopuista puute. Ainoastaan rikkaat tahi laamat poltetaan ja tapahtuu tämä samalla tavalla kuin Shokalaisilla. Mutta tavallisin on se ilettävä temppu, josta nyt kerron.
Ruumis viedään kukkulan huipulle, jossa laamat sitten loitsivat. Kun väki on kiertänyt seitsemän kertaa ruumiin ympäri, jätetään se korppien ja koirien käsiin. Hyvänä enteenä vainajalle ja hänen perheellensä pidetään, jos ainoastaan linnut ruumiin raatelevat. Koirat ja pedot raatelevat sen, sanovat laamat, jos hän eläessään on tehnyt suuria syntejä. Kun sitten tuo hartaasti odotettu hetki tulee, jolloin ei ole juuri mitään jäljellä ruumiista, käydään vielä seitsemän kertaa vasemmalta oikealle, rukousmyllyn pyöriessä, jäännösten ympäri ja lausutaan tuo iänikuinen Omne mani padme hun. Eräs bombo-niminen lahko kulkee kuitenkin vastakkaiseen suuntaan ja pyörittää samalla rukousmyllyänsä oikealta vasemmalle. Sukulaiset asettuvat jäännösten ympärille. Laamat, jotka istuvat lähinnä, leikkaavat itselleen lihapalasia. Korkein laama syö ensimmäisen palasen ja sitten, rukouksia lukien, muut laamat, jonka jäljestä vainajan sukulaiset ja ystävät hyökkäävät tuon nyt jo melkein lihattoman luurangon kimppuun ja kaappivat ja syövät loppulihat, kunnes luut ovat ihan kuivat ja sileät.
Tähän kamalaan menoon antaa aihetta se ajatus, että vainajan henki aina on sen ystävä, joka syö jonkun osan hänen ruumiistaan. Kun se kelpaa linnuille ja koirille, niin tietää siitä, että ruumis on terveellinen muka ihmistenkin syödä.
Sanomattoman kamalaa on se seikka, että kun joku on kuollut ruttomaiseen tautiin ja sekä linnut että nälkäiset koirat lähtevät löyhkäävää ruumista pakoon, niin laamat asettuvat sen ympäri, eivätkä nouse sieltä ennenkuin ovat syöneet mädänneen lihan. Ovatpa silloin kuitenkin vainajan sukulaiset ja ystävät viisaammat. He tuumivat näin: kun villipedoille ei kelpaa heidän syötäväkseen asetettu ruumis, tulee se siitä, että jumala on tälle syntiselle ollut vihoissaan. Ja kuka voisi paremmin kuin laamat rakentaa rauhaa jumalan ja vainajan välillä. Syökööt sentähen laamat mielellään kaikki.
Jos ei tähän temppuun saada riittävää määrää laamoja, heitetään ruumis virtaan tahi sidotaan kallioon petojen tai ajan kulutettavaksi.
Laamojen sanotaan himoitsevan ihmisverta, josta he muka saavat voimia, älyä ja tahdonlujuutta.
He imevät myrkyttömiä haavoja ja juovat veren. Kaikissa luostareissa on ihmisten pääkalloista tehtyjä maljoja. Ne täytetään verellä, jota laamat vuoroa juovat.
Mutta tästä kyllin! Tämän kirjoittaminen on inhottavaa, mutta kertomukseni ei olisi täydellinen, jos en olisi maininnut laamojen petomaisuutta.
Kun "pyhä" laama, tai joku kansan kunnioittama vanhus kuolee, viedään osa hänen lihaansa tai poltettu tuhkansa sitä varten rakennettuun khokden'iin, kiviseen muistopatsaaseen. Päättäen siitä, että kaikkialla Tiibetissä näkee tämmöisiä rakenteita, saattaisi luulla puolet maan asukkaista olleen pyhimyksiä, tahi myös ettei laamain maassa niin paljoa vaadita pyhimyksen nimen saamiseen.
* * * * *
Kun seuraavana aamuna tulimme teltasta ulos, huomasin tavattoman liikkeen Tiibettiläisten joukossa. Ryhmä aseellisia ratsastajia oli saapunut ja teltoista kiirehti toinen aseellinen joukko heihin yhtymään. He näyttivät kiihtyneiltä ja minä pidin heitä silmällä suurustani valmistaessa. Heitä oli kaikkiaan noin 200, kaikki maansa koreissa puvuissa. He tulivat yhdessä linjassa meitä kohti ja näyttivät olevan hyviä ratsastajia. Vähän matkan päässä meistä he pysähtyivät, astuivat hevosiltaan ja upseerit tuli meitä kohden, etupäässä iso, lujarakenteinen mies lammasnahkaturkissa. Tämä, joka näytti hyvin röyhkeältä, tuli tervehtimättä luokseni, ja sanoi minulle, nyrkkiä pudistellen:
»Kiu mahla lokhna nga rah luk tiba tangan (jos palaat takaisin, annan minä sinulle kutun tahi lampaan).»
»Kiu donna nga di tangon (ja minä annan sinulle tämän, auttaakseni sinua kotimatkalle)», vastasin minä siinä silmänräpäyksessä ja annoin hänelle semmoisen korvapuustin, että hän lensi selälleen maahan töppöset taivasta kohden.
Muu joukko, joka tavallisella varovaisuudella oli kauempana tapausta katsellut, lähti heti pakoon, ja upseeri, joka ei ollenkaan ollut vahingoittunut, seurasi heitä tavattomasti parkuen. Tiibettiläiset olivat osoittaneet niin raukkamaista pelkuruutta, että aloimme luulla, ettei edessämme ollutkaan todellista vihollista ja sentähden olimme ehkä vähemmän valppaita kuin olisi tarvinnut olla. Kaikessa tapauksessa söimme huolettomina aamiaisemme, emmekä sen enemmän koko asiata ajatelleet.
Tiibettiläiset eivät enään sinä päivänä meitä häirinneet. Ne, jotka eivät olleet pois ratsastaneet, vetäysivät varovaisesti mustiin telttoihinsa, ja koko leiri näytti nyt ihan autiolta ja tyhjältä. Minä kirjoitin, ja piirsin erään mustan teltan kuvan. Ja sitten lähdettiin.
Kulkumme oli nyt verrattain helppoa. Tie kävi ison ruohotasangon yli, suoraan kaakkoiseen suuntaan. Näimme 20° suunnassa korkean lumihuipun, sekä korkean solan vuoriharjanteessa koilliseen meistä. Suoraan edessämme kohosi kaukana korkea vuorijono ja sen edessä oli matalia kumpuja siellä täällä tasangolla. Kun kuljimme erään tämmöisen kummun ympäri, löysimme sen juurella vielä tärkeämmän mani-muurin ja siinä oli kivissä, luujäännöksissä, pääkalloissa ja sarvissa lukematon joukko eri-ikäisiä ja erisuuruisia kirjoituksia. Ratsastajat, jotka olimme pakoon ajaneet, olivat nyt paluumatkalla samaan suuntaan kuin mekin, ja me kuljimme heidän hevostensa kavioin jäljissä.
Meidän täytyi kulkea erään joen ja monien purojen yli, ja riisuimme sentähden kenkämme ja vaatteemme, sekä kiinnitimme ne jaakkiin ja kuljimme sen päivän fakiirin tavoin avojaloin, ainoastaan pieni vaate vyötäisissä.
Näimme kaaressa 120°-180° suunnassa monta matalaa kumpua, ja 160°-122° suunnassa noin 40-50 kilom. kauempana näkyi selvästi ennen mainittu korkea vuorijono. Aurinko poltti tavattomasti, maa oli suoperäistä ja ilma täynnä suuria, nälkäisiä moskiittoeläviä. Olimme muutamassa silmänräpäyksessä ihan puremia täynnä. Nimitimme leiripaikkaamme tänä iltana, erään suuren joen oikealla rannalla, Moskiittoleiriksi. Niitten hyökkäykset oli tehdä meidät hulluiksi. Onneksi laski ilmapuntari auringonlaskussa jäätymäpisteeseen ja me saimme rauhallisen yön.
Illalla näimme noin kiloni, päässä etelässä joukon ratsastajia ajavan eri suuntaan. Heidät oli arvattavasti lähetetty ilmoittamaan viranomaisille meidän liikkeistämme.
KOLMASKYMMENESTOINEN LUKU.
Suuri pesu. — Pitkä marssi. — Kiangi ja antilooppi. Kutun osto. —
Hraamaputran haarat. — Mansing taas poissa. — Jälleen suuri joki. —
Virran viemänä. — Sukellus ylätasankojen vesissä. — Kuinka mieheni
pärisivät joen yli.
Seuraavana päivänä meillä oli suuri pesu. Virran vesi oli niin ihanan kirkasta, että väkisinkin siinä teki mieli perin pohjin pestä itsensä ja vaatteensa. Pitkään aikaan emme olleetkaan saippuoin peseytyneet, ja nyt saivat kasvotkin pesusta osansa. Auringon paisteessa sitten kuivasimme myös vaatteemme.
Päivän paisteessa viruessamme merkitsin kartalle sangen korkean lumihuipun 211° suunnassa, sekä 213° suunnassa toisen, matalamman; molemmat olivat siinä vuoriselänteessä, joka nyt oli edessämme. Matka tasankomme joka puolella oli vuoria ja muuan korkea huippu oli jo ennen havaittu 20° suunnassa. Koilliseen meistä oli vuoriselänteessä halkeama ja rotko ja sen toisella puolen siinsi korkeita lumiharjanteita.
Kuljimme pitkän matkan ruohotasangon yli 147° suuntaan ja leiriydyimme Braamaputran partaalle, joka tässä jo oli leveä, syvä ja koskissa kohiseva virta. Olimme kulkeneet monen sadan kiangin ja antiloopin ohi, ja auringon laskussa kiipesin eräälle kunnaalle, aikoen sieltä saada tuoretta lihaa. Saavutinkin antilooppilauman ja taivalsin sen perästä ainakin 7 kilometriä, kunnes yö minut yllätti. Pilkkopimeässä yössä minä ainoastaan suurella vaivalla löysin leirini ja mieheni. He eivät olleet saaneet tulta sytytetyksi, ja kun sitten olivat nukkuneet, en saanut vastausta huutoihini. Leirimme oli pienessä tuulensuojaisessa notkossa, ja kun kedossa oli useita samallaisia paikkoja lähittyvillä, ei ollut omaa notkoamme helppo löytää. Khanden Sing kuitenkin vihdoin onneksi heräsi, sitten kun olin kauvan aikaa huhuillut ja huudellut, hän vastasi ja niin löysin telttaan.
Aamulla vähän matkaa kuljettuamme näimme Braamaputran toisella puolella leirin, josta olisimme saaneet ruokavaroja. Mutta virta oli niin väkevä, ettemme päässeet ylitse. Sitäpaitsi näimme mustia telttiä omallakin puolella virtaa, joten emme ylimenoa yrittäneetkään.
Suureksi iloksemme saimme ostaa vuohen Tiibettiläisiltä, jotka ajoivat edellänsä monituhatlukuista vuohilaumaa; mutta kun meillä ei ollut kuivia poltinaineita, sai Mansing toimeksensa kuljettaa vuohen seuraavaan leiripaikkaan, jossa aioimme sen teurastaa ja syödä. (Tiibettiläisillä on kolmenlaisia vuohia: rabbu, suuri ja villakarvainen, jommoinen meidänkin vuohemme oli; ratto, kili; ja khibu, kääpiövuohi, jonka liha on erittäin maukasta. Rabbu ja ratto käytetään myös kuormia kantamaan; ne jaksavat kantaa parikymmentä kiloa, jopa kymmenkunta kilometriä, jos ei kuljettava maa ole aivan epätasaista.)
Braamaputra jakautuu tässä monihaaraiseksi, jotka haarat enimmäkseen loppuvat lammikkoihin ja muodostavat tasangon melkein järveksi. Suurin haara oli syvä ja leveä. Kun emme päässeet sen ylitse, täytyi meidän seurata pitkin rantaa, mutta niin jouduimme pois suunnaltamme. Monin paikoin painuimme aina polviin asti liejuun, toisinaan taas saimme kahlata vedessä. Tuon tuostakin oli kyllä mättäitäkin, mutta ne olivat vaan liikkuvia saaria, jotka heti vajosivat, kun niihin astuimme.
Tasangon pohjoispuoli oli kokonaan aivan rämeistä. Jaakeistamme oli meillä tässä loppumatonta vaivaa, sillä vajotessaan suohon, kävivät ne levottomiksi, pillastelivat ylös pyrkiessään ja pudistelivat satulat ja kuormat selästään maahan, kun ei meillä ollut tarpeeksi nuoraa niiden köyttämiseen. Vihdoinkin tuli kovempaa maata kukkulain juurella, jonne jaakit lopultakin saimme yhdessä Khanden Singin kanssa talutettua. Vuorten juurelta pohjoisesta päin näkyi savupilviä ja me astelimme vielä muutaman kilometrin väsyksissä ja äsken saippualla puhdistetut vaatteemme aivan liassa ja loassa.
"Missä on Mansing ja rabbu?" kysyin Singiltä.
"Hän jäi levähtämään tämän suojärven toiselle puolen, kun ei jaksanut vaivalloisen vuohensa kanssa tepastella yhtämittaa ylitse."
Olin hyvin huolissani, kun eräältä kukkulalta tarkkasin koko seudun, näkemättä Mansingia missään, ja harmittelin, kun en hänen katoamistansa ennemmin huomannut. Kun lähistössä olimme nähneet useita Tiibettiläisiä, ei ollut ensinkään varmaa, etteivät ne olisi tehneet, jotakin koiruutta Mansing paralle. Taikka oli sekin mahdollista, että hän oli jossakin pahassa paikkaa vaipunut suohon. Käskin Khanden Singin vartioimaan jaakkeja ja lähdin Mansingia hakemaan. Kilometrittäni kuljin petollista nevaa keksimättä kadonneen jälkiä. Olin jo melkein epätoivossa hänen tähtensä, kun äkkäsin pitkän matkan päässä jotakin liikkuvan. Se oli vuohi, mutta yksistänsä. Riensin melkein toivotonna sinne.
Vuohen tykö tultuani näin Mansingin maassa puolittain liejuun painuneena. Häntä oli kohdannut pyörtymys ja siinä hän nyt oli tainnoksissa, mutta hengitti kuitenkin vielä. Onneksi oli hänellä ollut älyä ja aikaa sitoa vuohensa talutusnuora kiinni käsivarteensa, ja tämä varokeino nyt pelasti sekä itse Mansingin että meille kaikille runsasarvoisen rabbu-vuohen. Mansing tointui kotvasen häntä hierottuani, niin että hän jaksoi minuun nojaten taas lähteä liikkeelle. Puolen yön aikaan saavuimme vuoriharjanteen juurelle suureen Tiibettiläisten leiripaikkaan nimeltä Tarbar.
* * * * *
Meidän tullessamme syntyi hirveä rymäkkä: parikymmentä koiraa haukkui voimansa perästä, ja muuan mies, joka oli uskaltanut ulota leiristä katsomaan koirien elämöimisen syytä, säesti huudollansa koiria. Tavallinen hätärymy seurasi siis nytkin.
"Gigri duk, gikri duk! jogpa, jogpa!" (vaara, vaara! apua! ryöväriä!) huusivat Tiibettiläiset kauhuissaan, ja muutaman minuutin päästä syöksyi mustia olennoita sikin sokin yön selkään.
Tiibettiläinen tapa vaatii järjestämään tulonsa johonkin leiriin ennen auringon laskua, ellei sanansaattajan kautta ole edeltäkäsin tuloansa ilmoittanut. Sen, joka tulee odottamatta yösydännä, katsotaan tulevan pahoissa aikeissa. Semmoista tuliaa pidetään ryövärinä tai murhamiehenä. Koetin rauhoittaa näitä kunnon kansalaisia sanomalla, etten vähintäkään aio heitä vahingoittaa. Mutta niin suuri oli peljästys ja hämminki, ettei kukaan joutanut kuuntelemaan minun sanojani.
Pari vanhaa akkaa toi sangollisen maitoa, asettivat sen jalkaini eteen ja rukoilivat, että säästäisin heidän henkensä. He kummastuivat sentähden kovasti, kun lyöntien ja iskujen sijasta annoin rahaa maidosta. Se oli alku rauhalliseen keskusteluun. Hetken päästä oli kaikki hiljaa. Tiibettiläiset nähtävästi epäilivät meitä vieläkin, mutta kohtelivat meitä kuitenkin suosiollisesti.
Valitettavasti emme täälläkään saaneet ostaa ruokavaroja. Selittivät vain itsekin olevansa puutteessa. Juhlittuamme jääkin maidolla ja rabbu-vuohellamme, laitoimme itsemme valmiiksi aamulla lähtemään.
Yö oli kylmä. Mutta ostettuamme näiltä alkuasukkailta lantaa, teimme lämmittävän liekin. Kun nyt monen paastopäivän päästä saimme hyvän aterian, uhkean liekin ja virkistävää unta, olimme tavallista paremmalla päällä. Alkuasukkaat tavallisuuden mukaan kerjäsivät rahaa semmoisella karuudella, että he sen halunsa tyydyttämiseksi ovat valmiit alentumaan vaikka mihin.
Leiripaikan luoteisella puolella juoksi leveä virta rotkossa pitkin vuoren sivua. Se sai vetensä lumikentistä, sillä illalla virta oli syvä ja väkevä, aamulla taas paljon matalampi ja heikompi, vaikka siitä tuskin silloinkaan olisi sopinut kahlata. Tarbarista lähdettyämme seurasimme jonkun matkan tätä virran reunaa. Päivä oli ihana ja meillä oli siten tilaisuutta ihailla sitä komeata näköalaa, jonka suuri lounainen vuorenselänne tarjosi. Melkein kaikki korkeimmat huiput olivat pyramiitimaisia, ja 226°30’ suunnassa näkyi nelitahoinen jättlläishuippu, joka arvattavasti oli Mount Everest. Sen lähellä kohosi toinenkin mahtava vuoripyramiiti, joka ei kuitenkaan korkeudessa eikä kauneudessa ollut naapurinsa vertainen.
Keskisuuntamme oli 120°, ja kun seuraamamme virta nyt teki suuren mutkan itä kaakkoon, päätin mennä sen ylitse. Vesi ulottui kaulaan asti, ja maa virran toisella puolella oli yhtä suoperäistä kuin eilisellä matkallammekin. Saimme sitten kahlata vielä päävirran kolmen lisäjoen yli, jotka nekin olivat verrattain syviä ja leveitä. Mutta nyt vasta tenä tuli: täytyi vielä kerran kahlata päävirran poikki, joka oli niin syvä ja väkevä, että oli hengenvaarallista siitä yrittää. Monissa mutkissa se luikertelee tasangon poikki ja olisi paljon pisentänyt matkaamme, jos emme olisi sen yli päässeet. Koettaessamme kulkea jotenkin suoraan, jouduimme siis kolmannen kerran tälle samalle mahtavalle virralle, joka lisäksi nyt oli tulvillaan; iltapäivällä oli nimittäin veden paljous aina ylimmillään. Turhaan tapailtuamme useassa eri kohdassa päästäksemme sen ylitse, päätin odottaa aamua, jolloin vesi ehkä olisi laskenut.
* * * * *
Jaakeillemme oli tämä kulmakunta nähtävästi tuttua, sillä aina kun jouduimme pois polulta, ei tarvinnut muuta, kuin päästää jaakki parimme omin päinsä kulkemaan, niin taas tultiin oikealle tolalle. Ja kun tahallamme ajoimme heidät »tieltä» sivuun, niin rupesivat he jumpittelemaan eivätkä aikoneet ollenkaan lähteä astuskelemaan. "Isolla tiellä" ne sen sijaan samosivat niinkuin eivät eläissään olisi muuta tehneetkään, vaikka isolla tiellä ei ollut mitään muuta jälkeä näkyvissä kuin siellä täällä tallattu korsi jätteenä täältä kautta kulkeneiden paimentolaisten lammas-, jaakki- tahi hevos-laumasta.
Noin kilometrin päässä virran toisella puolen näkyi 50-60 telttaillen leiri sekä satoja jaakkeja ja lampaita laitumella liki leiriä. Jaakkini olivat kävelleet viime taipaleen hyvin tiukasti, mutta tällä kohtaa ne rupesivat varsin laukkaamaan ja syöksivät oikopäätä virtaan kuormat selässä. Mansing tästä sekosi kokonaan ja luullen palauttavansa jaakit, rupesi nakkelemaan niitä kivillä, jolloin jaakit tietysti kiireemmin ryntäsivät yhä kauemmaksi. Virta oli niin väkevä ja pohja niin höllää, että jaakit painuivat, ja päästyänsä taas veden pintaan, tempasi vaahtoava virran syvänne ne mukaansa.
Levottomina seurasimme jaakkiemme menoa, sillä ne olivat aivan avuttomassa tilassa. Juoksimme hengästyneinä pitkin rantaa, huusimme ja hoilasimme minkä jaksoimme, ajaaksemme ne toiselle rannalle. Mutta kun molemmat jaakit turhaan ponnistelivat virran painoa vastaan, niin he lisäonnettomuudeksi iskivät yhteen semmoisella vauhdilla, että toisen satula ja kuorma keikahti selästä pois ja kallistui eläimen kyljelle. Täten estettynä liikkumasta, upposi jaakki, mutta teki kuitenkin pari kolme voiman ponnistusta saadaksensa ilmaa ja pelastaaksensa henkensä. Se oli kauhea hetki! Riisuin vaatteet päältäni, syöksin virtaan, uin jaakin tykö, tartuin kädelläni jaakin toiseen sarveen ja sain niin hänet vaivoin maalle ohjatuksi paljon alempana virtaan menopaikkaamme.
Olimme nyt kyllä kuivalla, mutta ihan näännyksissä. Satulanuorat olivat myödänneet ja jääkin sekä satula että kuorma olivat vaipuneet virran syvyyteen. Tämä oli meille kova isku. Sukelsin usean kerran virtaan tavaroitani etsimään, mutta kun en edes varmaan tiennyt mille kohtaa ne olivat pudonneet, oli niitä mahdoton löytää. Ja siinä, missä niiden arvelin olevan, oli vetelä virran pohja ainakin kuuden metrin syvyydessä ja sinne tavarani painuivat ja jäivät.
Sukeltaminen näin korkeilla paikoilla tuntuu omituisen pahalta ja erinomaisen raskaalta. Oli kuin olisin lyijytamineitten painosta musertunut. Varsinkin pää tuntui juurikuin alasimeen naulatulta. Ohimot takoivat rajusti, ja vaikka minä tavallisissa oloissa voin olla toista minuuttia vedessä, en täällä jaksanut olla enempää kuin viisitoista tai parikymmentä sekuntia. Joka kerta kun nousin pinnalle hengittämään, löi sydän kovin levottomasti ja keuhkojen pelkäsin pakahtuvan.
Olin niin väsyksissä, etten kyennyt saamaan miehiäni ylitse. Vähän päästä purjin ison jääkin kuorman ja sain töin tuskin ajettua virtaan molemmat jaakit. Ne ovat hyviä uimaria ja kun nyt olivat vapaina, pääsivät piankin ja onnellisesti toiselle rannalle. Khanden Sing ja Mansing sitoivat kaikkien meidän vaatteet kääröiksi, ottivat ne selkäänsä, istuivat itse jaakkien selkään ja tulivat täten vähän seikkailtuansa toiselle rannalle, johon yövyimme.
Aamulla koetin uudestaan etsiä tavaroitamme, mutta kaikki turhaan. Hukkuneissa tavaroissa oli kaikki säilykkeemme ynnä se muu pieni varasto, mikä meillä oli ruokavaroja, Soo rupia hopearahaa, suuri osa ampumavaroja, vaatekerta, muutama pari jalkineita, myrskylyhty, veitsiä y.m.; ainoastaan satulan saimme pelastettua, se kun ajautui maalle.
Tilamme saattaa kertoa harvoilla sanoilla. Olimme Tiibetin sydän-mailla ilman ruokavaroja, melkein ilman vaatteita ja jalkineita, kun oli jokseenkin rikki kaikki, mitä päällämme oli. Jälelle jäänyt ampumavarasto oli tuskin käyttökuntoista, sillä se oli monesti kastunut. Kaikkialla ympärillämme oli vain vihollisia, tosin kehnoja, mutta kuitenkin vihollisia. Ainoana lohdutuksena oli, että vedcn-pitävät laatikot ja niissä tieteelliset koneeni, muistelmat, piirustukset ja kartat olivat säilyneet; niillä oli minun silmissäni suurempi arvo kuin kaikella muulla omaisuudella.
KOLMASKYMMENESKOLMAS LUKU.
Nälässä ja väsyksissä. — Kaksi sankoa maitoa. — Seuralaisteni
uskollisuus. — Ystävällisiä alkuasukkaita. — Ando ja hänen lupauksensa.
— Aikomuksia. — Petturi. — Ruokaa ja hevosia ostetaan. — Paula. —
Taistelu. — Vankina.
Vaelsimme yhäti vaan nälkäisinä ja väsyksissä ja jalat verissä, toinen toistamme kehotellen ja lohduttaen. Meitä nauratti surkeutemme ja Tiibettiläisten hullut tavat, vihdoin nauroimme kaikelle ja lopuksi itsellemmekin. Nälkäisenä kuvittelee päivän kulun tavallista hitaammaksi, mutta vaikka olisikin pakosta paastonnut jonkun aikaa, niin kuitenkin vasta muutaman päivän päästä nälkä käy sietämättömäksi, varsinkin jos on tottunut pitämään pitkiä ruokaväliä niinkuin mekin. Nyt kolmatta päivää paastotessamme oli ruokahalu liian kova. Nähtyämme siis vuoren juurella joitakuita mustia telttoja, n. viisi, kuusi kilometriä suunnastamme sivulle päin, ohjasimme empimättä kulkumme sinne. Ostimme kaksi sankoa jääkin maitoa. Toisen join heti yksin pohjaan, toisen tyhjensi Khanden Sing Mansingin kanssa. Mitään muuta syötävää tai juotavaa emme heiltä millään ehdolla saaneet.
Lähdimme taas liikkeelle, ja katsoen siilien korkeuteen, jossa olimme, liikuimme verrattain nopeasti. Panin muistiin kaikki näkemäni. Kohtasimme miellyttävää ja epämiellyttävää väkeä, mutta ei hyvillä sanoilla eikä rahalla saatu heiltä minkäänlaista ruokatavaraa.
Khanden Sing ja Mansing, joilla tietysti ei ollut samaa intoa voimissa pysymiseen kuin minulla, olivat aivan surkuteltavassa tilassa. Vilussa, nälässä ja väsyneinä he tuskin jaksoivat seisoa sairailla jaloillansa. Sydäntäni viilsi nähdessäni näiden kunnon miesten niin paljon minun tähteni kärsivän. Eikä kuitenkaan kuulunut koskaan valituksen tai moitteen sanaa heidän huuliltaan.
"Ei tee mitään, vaikka kärsimmekin tai kuolemme," sanoi Khanden Sing nähdessään kuinka syvästi heidän kohtalonsa minuun koski. "Me seuraamme sinua, sahib, niinkauvan kuin kykenemme liikkumaan ja autamme sinua uskollisesti, tapahtukoon mitä tahansa."
Minun täytyi ottaa Khanden Singiltä hänen pyssynsä, kun hän ei itse enää jaksanut sitä kantaa. Itsekin väsyin ja voimani menehtyivät, kun päivä päivän perästä meni ilman että ruumis sai ravintoa. En kuitenkaan saa sanoa, että olisin tuntenut erityisesti kovaa ruumiillista vaivaa, vaikka kuumetta arvattavasti myös voimattomuus vaikutti. Pääni tuntui perin tylsältä. Kuuloni heikkoni ja voimieni tunsin vähenevän, niinkuin pienenee lampun liekki, kun öljy alkaa lampusta loppua. Hermostunut jännitys vielä minua piti vireillä ja kulkuni oli ikäänkuin koneellista liikuntoa.
* * * * *
Illalla pääsimme leiripaikalle, jossa oli n. 80 mustaa telttaa ja savinen vahtihuone. Me olimme sanan täydellisessä merkityksessä nälkiintyneet, ja seuralaisteni surkea tila teki aivan mahdottomaksi meidän kulkumme edemmäksi. He pyysivät minun hankkimaan heille hevoset, sillä jalkansa olivat niin arat, että parhaallakaan tahdolla ei käynyt päinsä niillä seisominen, vielä vähemmin käveleminen.
Alkuasukkaat ottivat meidät hyvin ystävällisesti vastaan ja lupasivat myydä meille hevosia, vaatteita ja ruokaa. Me leiriydyimme heistä noin kolmen kilometrin päähän ja illan kuluessa kävi useita Tiibettiläisiä meitä tervehtimässä tuoden meille jauhoja ja tsambaa. Lahjojen muassa seurasi maan tavan mukaan myös kata. Pidin säännöllisesti puolestani minun tapanani, että aina annoin lahjoista hopearahaa kolme tai neljä kertaa lahjojen arvon; siitä Tiibettiläiset olivat erittäin kiitollisia.
Meitä kävi teltassamme tervehtimässä myös muuan Ando niminen mies, joka sanoi olevansa Gurkhalaisia, mutta kävi tiibettiläisessä puvussa. Hän lupasi palata aamulla ja tuoda tullessaan hevosia meidän ostaaksemme; hän tarjoutui myös hankkimaan minulle ruokavaroja niin paljon kuin tarvitsisin aina Passaan saakka.
Näyttääksensä, että hän piti sanansa, hän palasikin illalla ja toi muassaan osan luvattuja ruokavaroja ja ilmoitti loput tulevan aamulla.
Hänen mentyänsä tuli telttaamme laama, joka tuntui siistiltä ja ymmärtäväiseltä. Hän kertoi matkustelleensa Intiassa aina Kalkutassa asti ja sanoi nyt olevansa matkalla Gartokista Lassaan, jonne hän toivoi pääsevänsä kolmen, neljän vuorokauden päästä, kun hänellä oli hyvä hevonen. Tuli toisiakin laamoja y.m. henkilöitä, jotka samoin sanoivat kulkeneensa Lassaan edellä mainitussa ajassa. Heidän tiedonantonsa lieneekin ollut likipitäin oikea, sillä koko matkan Lippu-solasta Lassaan voi hyvä ratsastaja kulkea n. kuudessatoista vuorokaudessa.
Tavallisuuden mukaan oltiin leiripaikan nimen ilmoittamisessa sangen varovaisia. Kuulin kuitenkin sitä mainittavan nimillä Toksem ja Taddju. Pohjoispuolellamme oli pieni, matala vuorisola harjanteessa, ja kun minä nyt olin nähnyt mielestäni tarpeeksi Tiibettiläisiä ja heidän olinteitansa, ajattelin, että jahka vaan saan hevosia ja ruokavaroja, menen tuosta solasta ylitse ja niin yhä harjanteen pohjoisella rinteellä kulkevaa polkua pitkin Lassaan.
Sitä paitsi alkoi Lassan valtatie harjanteen eteläpuolella käydä niin vilkasliikkeiseksi, että katsoin parhaaksi kulkea vähemmin asuttujen seutujen kautta. Aioin pitää eurooppalaisen pukuni Lassan liittyville saakka. Siellä jättäisin salapuvun, ja kun jättäisin molemmmat mieheni johonkin turvalliseen piilopaikkaan, menisin yksin kaupunkiin. Se ei kaiketi kävisi vaikeaksi, sillä kaupunkiin ei ole porttia, ainoastaan lohistunut muuri on ympärillä. Toivoin saavani ostaa Tiibettiläisiltä vaatteet ja jalkineet, ja Tiibettiläiselle välttämättömän hiuspalmikon saisin jaakkini silkinhienoista karvoista. Etten ilmaisisi itseäni huonolla Tiibetinkielen taidollani, aioin tekeytyä kuuromykäksi.
Hyvä ateria virkisti taas kaiken elonhengen, ja maata mentyäni uneksuin jo olevani Tiibetin salaperäisen "pyhän" pääkaupungin Lassan muurien sisäpuolella.
* * * * *
Yöllä heräsin melusta usean kerran, mutta mentyäni ulos katsomaan, en saanut selvää rauhan häiritsiöistä. Kun tällaista oli ennenkin öisin tapahtunut, en siitä paljon piitannut.
Aamulla tuli Ando ja pari kolme muuta Tiibettiläistä myymään meille ruokavaroja ja hevosia. Kun miesteni kanssa tein kauppaa, näin väkijoukon lähestyvän toinen toisensa perästä pienissä osastoissa; ne tulivat teltoilta. Muutamilla oli muassaan villankehruukojeet, toisilla jauhoja tsamba-pussia, toiset taas taluttivat kauniita hevosia. Ostettuamme ruokavaroja pariksi kuukaudeksi, rupesimme tekemään hevoskauppaa ja tarkastelimme joitakuita hyviä hevosia. Tunsimme olevamme ylön onnellisia, kun meillä niin lukemattomien kärsimysten ja puutteiden perästä nyt oli edessämme yllin kyllin mitä mieli teki. Tiibettiläisten käytös meitä kohtaan oli niin ystävällistä ja niin täydellisesti rehellisen kaltaista, ettei edes silmänräpäykseksi juolahtanut mieleeni heitä epäillä. Khanden Sing ja Mansing, jotka pohjaltaan olivat ensiluokan urheilioita, ratsastelivat koetteeksi milloin milläkin uljaalla hevosella ja olivat ihastuksissaan, kun nyt vihdoin olivat pääsemäisillään toivojensa perille ratsujen saamisesta. Khanden Sing oli valinnut kauniin kopukan ja huusi minua tulemaan sitä tarkastamaan ennenkuin sen maksaisin. Kun en epäillyt mitään ja kun monissa koeratsastuksissa pyssyni olisi ehkä ollut tiellä ja haitaksi noiden virmojen eläinten selässä, menin noin satakunta askelta teltastani, aseetonna paikalle, jossa Tiibettiläinen suitsista piteli tuota tulista, tarkasteltavaa varsaa. Tiibettiläisiä seurasi muassa, mutta semmoinen on tavallista kaikkialla, missä hevoskauppaa tehdään ulkoilmassa, en siihen sen enempää huomiota pannut.
Seisoin kädet ristissä selässäni ja muistan niin hyvin, kuinka tyytyväisyyden ilme levisi Khanden Singin kasvoihin, kun hyväksyin hänen ehdokkaansa.
Olin juuri kumartunut katsomaan hevosen etujalkoja, kun äkkiä joukko käsiä tarttui takaapäin niskaani, ranteisiini ja jalkoihini ja lie kaasivat minun kumoon. Taistelin epätoivon vimmassa, kunnes karistin hyökkääjät päältäni ja pääsin taas jaloilleni. Mutta toisia syöksi sijaan ja silmänräpäyksessä oli kimpussani ehkä kolmekymmentä miestä, jotka joka puolelta kävivät päälle, iskivät kiinni minuun ja onnistuivat lopulta saamaan käsiinsä pääni, käteni ja jalkani. Kolmasti he minun paiskasivat maahan, heikko kun olin ja kolmasti minä taas kimposin jaloilleni. Ponnistaen äärimmäiset voimani käytin nyrkkiäni, jalkojani ja hampaitakin, mitä milloinkin irki sain, iskin vastustajiani oikeaan ja vasempaan, kuhun kulloinkin vaan taisin ja osuin.
Heidän raukkamaista pelkuruuttansa, silloinkin kun ylivoimansa oli niin musertava, ei osaa sanoin kertoa. Ja ainoastaan sentähden enkä voimattomien voimieni avulla jaksoin puolustaa itseäni parikymmentä minuuttia heitä vastaan. Vaatteeni olivat ottelussa menneet säpäleiksi. Pitkiä köysiä heitettiin joka puolelta minua päin ja minä kietaannuin niihin lopulta niin, että tuskin sain liikutuksi. Viimein onnistui heidän heittää ja punoa köysi kaulaani ja se teki vastustajieni voiton täydelliseksi. Hurjasti he nykivät ja tempoivat köyden molemmista päistä ja olivat kuristaa minut, ja silmäni luulin pullahtavan ulos koloistansa. Olin tukehtua. Näköni himmeni, ja minä olin kokonaan heidän vallassaan. Tempasivat minun nurin, sotkivat ja potkivat minua naulakorkoisilla saappaillaan, kunnes menin tainnoksiin. Sitten sitoivat käteni selkäni taakse ja köyttivät nuorilla lujasti myös rintani, käsivarteni ja jalkani: minä olin vanki.