KOLMASKYMMENESNELJÄS LUKU.
Khandcn Singin rohkea vastustus. — Petollinen laama. — Tavaroilleni
anastaminen. — Laahattu leiriin. — Pomon teltta. Tuomioistuimen edessä.
— Pomo. — Laamat epäröivät. — Äkillinen muutos. — Muistikirjani. —
Uhkauksia. — Petturi Ando. — Khanden Singin urhollisuus.
Uljas Khanden Sing oli kaikin voimin taistellut pariakymmentä vihollista vastaan sekä haavoittanut useita heistä. Hänen päällensä oli hyökätty samalla kertaa kuin minun. Hän oli otellut rohkeasti, kunnes oli, niinkuin minäkin, kietaantunut köysiin, kaatunut ja kytketty. Oman taisteluni aikana olin hänen kuullut huutavan monta kertaa: "Banduk, banduk, Mansing! Jaldi, Mansing! (pyssyni, pyssyni, pian, Mansing)". Mutta väsynyt ja heikko Mansing parka oli saanut kohta kimppuunsa neljä tukevaa Tiibettiläistä, jotka hänen paiskasivat maahan ja pitelivät häntä niin suurilla voimilla kuin hän olisi ollut mikäkin vaarallinen villirosvo. Mansing oli, niinkuin jo on sanottu, filosoofi. Hän oli säästänyt itsensä kaikesta vastustusvaivasta, mutta siitä huolimatta he hänet sittenkin rääkkäsivät ja köyttivät kovasti.
Jo taistelun alussa oli terävä vihellys kutsunut paikalle noin 400 sotamiestä, jotka olivat olleet piilossa monien santakumpujen takana tai tantereen syvänteissä. Ne asettuivat pyssyt virissä kehään meidän ympärillemme.
Kaikki oli nyt hukassa. Katselin sivuilleni nähdäkseni miten miesteni oli käynyt. Veri kiehui suonissani, kun saman laaman käskystä, joka illalla oli tekeytynyt ystäväksemme, useita miehiä astui luoksemme ja rupesivat meidän taskujamme tarkastamaan. He ottivat kaikki, mitä meillä oli ja alkoivat tutkia myös tavaroitamme. Kellot ja kronometrit herättivät nakutuksellaan heidän epäluuloansa. Niitä viskattiin kädestä käteen, siksi että ne lakkasivat käymästä. Ne julistettiin sitten "kuolleiksi". Kompassit ja aneroidit heitettiin "elottomina" maahan, mutta suurella varovaisuudella kohdeltiin meidän pyssyjämme, jotka olivat teltassa, silloinkuin se revittiin.
He pelkäsivät kiväärien itsestään laukeevan, ja vasta minun ilmoitettuani — josta kuitenkin heidän epäluulonsa karttui — että ne eivät ole ladatut, uskalsivat ottaa ne ja panna anastamiensa tavaroideni luetteloon. Sormessani oli äitini antama kultasormus, jonka pyysin saada pitää. Mutta taikauskossaan he kohta luulivat, että siinä piilee joitakin salaperäisiä taikavoimia.
Muuan Nerba niminen mies, jolla sittemmin oli tärkeä osa meidän kärsimystemme historiassa, sai huoleksensa pyssyjen suojelemisen, ja häntä ankarasti varotettiin antamasta minun näitä enään nähdä. Meille kolmelle vangille, jotka siinä istuimme kädet ja jalat köytettyinä, oli sydäntä vihlova näky katsella laamojen ja upseerien niin kelvottomasti pitelevän meidän tavaroitamme, että melkein kaikki mihin he koskivat, meni pilalle. Mutta aivan inhottavaa oli heidän itaruutensa löytäissään toisen takkini taskuista, jota satunnaisesti en ollut ottanut aamulla ylleni, hopearahaa kaikkiaan noin Soo rupia. Laamat, upseerit ja sotamiehet hyökkäsivät kuin hullut takkini kimppuun ja tappelivat rahoista, ja kun järjestys saatiin palautettua, ei rahoista ollut jäljellä kuin moniaita kolikoita sillä paikalla, millin ne ensin oli pantu. Samallaisen kohtalon alaiseksi joutui toinen summa, jonka löysivät tavaroistani.
Suurinta uteliaisuutta herätti heissä kumminen, ilmaatäysi tyynyni. Sen sametin hieno pinta heitä erittäin viehätti. Toinen toisensa perästä silittelivät sillä poskiansa, samalla ihmetellen ja ihastuen siitä suloisesta tunteesta, jota tyynyyn koskettaessaan tunsivat. Mutta sillä leikitellessään ja tyynyn messinkiruuvia sormiellessaan osuikin ruuvi aukenemaan ja ilma virtasi äkisti pamahtaen ulos. Tästäkös syntyi hätärymy. Paljon arveluja sitten lasketeltiin tuosta kummallisesta kappaleesta ja mitä silläkin muka tehdään. Heidän taikaluuloinen mielensä pääsi vapaasti vallallensa, eikä minulla tietysti ollut aihetta heitä harhauksistaan päästää.
Tutkittuaan kaikki muut tavarat paitsi vedenpitävät laatikot joissa oli koneet, valokuvauslevyt ja piirustukset, näyttivät he yhtäkkiä säikähtyvän muutamista minun lausumistani sanoista niin hirveästi, että hädin kiiruin työnsivät kaikki kamsut pusseihin ja huopasäkkeihin, sulkivat ne "sinetillä" ja käskivät viedä jaakeilla kylän vahtihuoneeseen. Tämän tehtyään solmisivat kaulaamme kiedottujen köysien päät vartioittemme satulaan, irroittivat jalkamme köysistä, nousivat hevosillensa ja voittohuudoin sekä pyssyjensä paukkuessa lähtivät ajamaan ja laahaamaan meitä perässänsä kylään.
* * * * *
Viimeiset sanat miehilleni, ennenkuin meidät kylään tullessamme toisistamme erotettiin, olivat: "Älkää antako heidän nähdä, että tunnette tuskaa, vaikka he teidän mitä tekisivät!" Ja miehet lupasivat seurata kehotustani. Me vietiin nyt eri telttoihin. Minä raastettiin suurempaan, jossa ovella ja sisällä oli sotamiehiä. Minua likimmäiset olivat ensin kiukkuisia ja raakoja käytöksessään ja puheessaan. Mutta minä olin päättänyt vastata heille aina niin levollisesti ja kohteliaasti kuin mahdollista. Olin jo monta eri kertaa ennen havainnut, että Aasialaisista selkenee parhaiten, kun pysyy täydellisesti levollisena, ja nytkin ymmärsin, että jos me joskus tästä pulasta pääsisimme, se olisi mahdollista ainoastaan siten, että näyttäisimme olevamme vähintäkään piittaamatta mistään, tuli mitä tuli.
Kun teltta suljettiin, en saattanut nähdä mitä ulkona tapahtui. Mutta edestakaisin juoksevien ihmisten hälinästä sekä kirkuvalla äänellä annetuista ohjeista ja teltan ohi ajavien ratsastajien yhtämittaisesta kellonkilinästä päättäen, lienee jonkinlainen kapinatila leirissä ollut. Olin ollut leirissä noin kolme tuntia, kun sotamies tuli käskemään minua ulos.
"He aikovat lyödä häneltä pään poikki," sanoi hän kumppaneilleen, kääntyi sitten minuun ja teki kädellä merkitsevän liikkeen kaulan ympäri.
"Nikutsa (vai niin)," sanoin väliäpitämättömästi.
On muistettava, että kun Tiibettiläiselle uhataan näin tehdä, heittäytyy hän tavallisesti polvilleen ja rukoilee lakkaamatta, itkien ja nyyhkien armoa. Eipä sentähden ollut ihmeellistä, että tiibettiläiset vartiani jotenkin hämmästyivät vastauksestani, eivätkä oikein tienneet, tarkoitinko totta vai pilaa. Varmaa vaan on, että lähettilään virka-into hyvin laimeni, ja minut vietiin ulos enemmän vastenmielisesti kuin tylysti.
Sillä aikaa kun minä olin teljettynä, oli vartiatalon eteen pystytetty iso valkoinen, sinikoristeinen teltta ja sen ympärillä seisoi satoja sotilaita ja joukko kylän asukkaita. Lähemmäksi tultuani näin teltan etusivun olevan avonaisen ja teltassa seisoi joukko punaisia laamoja, heillä oli ajeltu pää ja pitkät villavaipat. Sotamiehet pysähtyivät noin 20 askeleen päähän teltasta. Köydet, jotka jo olivat ranteimiini uurtuneet, lujitettiin ja vedettiin vielä tiukemmalle. Näin Khanden Singin talutettavan esille. Mutta minä laahattiin piiloisaan paikkaan vartiahuoneen taakse, luultavasti siksi, etten näkisi mitä nyt tapahtuisi. Kuulin jonkun vihaisella äänellä kuulustelevan Khanden Singiä ja syyttävän häntä siitä, että oli ollut minun oppaani. Silloin kuului hurja ulvonta kansanjoukosta ja sitten oli ihan ääneti. Kuulin piiskan vinkuvan ja palveliani tukahutetun valituksen. Kuulen vieläkin muistissani tuon kamalan vinkumisen.
* * * * *
Nyt tuli joukko sotamiehiä minua noutamaan, ensin he taluttelivat minua ja sitten lie väkivaltaisesti tuuppasivat minun tuomioistuimen eteen.
Korkealla tuolilla keskellä telttaa istui eräs mies leveissä vaaleankeltaisissa housuissa ja lyhyessä takissa. Päässä oli hänellä korkea, kullattu nelihuippuinen lakki, jonka etusivulle oli maalattu kolme silmää. Hän oli nuoren näköinen. Pää oli kokonaan ajeltu, sillä hän oli korkeimpia laamoja eli ylilaama ja pombo, s.o. maakunnan kuvernööri, pikkukuninkaan vallalla ja voimalla varustettu pomo. Hänen oikealla sivullaan seisoi iso, lujarakenteinen punainen laama, tavaton miekka kädessä, sekä hänen takanaan ja sivullaan toisia laamoja, upseereja ja sotamiehiä.
Seisoessani ääneti ja pää pystyssä hänen edessään, hyökkäsi muutama laama esille ja käski minun polvistua. He koettivat painamalla pakottaa minua polvilleni, mutta minun onnistui pysyä pystyssä.
Kiukkuisena kiellostani lausui pombo minulle muutamia vihaisia sanoja. Mutta kun hän puhui ehjää klassillista Tiibettiä ja minä ymmärsin vaan jokapäiväistä puhekieltä, en ymmärtänyt mitä hän sanoi. Pyysin sentähden kunnioittavimmin, ettei hän käyttäisi niin hienoa kieltä, koska en sitä ymmärrä.
Tuo suuri mies joutui ihan suunniltaan näin tavattomasta pyynnöstä. Otsa rypyssä viittasi hän, että katsoisin vasemmalle. Sotamiehet ja laamat väistyivät tieltä ja minä näin Khanden Singin makaavan suullaan maassa ja hänen edessään oli laamoja ja sotamiehiä. Kaksi rotevaa laamaa alkoi piiskata häntä paksuilla, lyijynuppisilla solmuköysillä. Jätän kertomatta, mitä kamalaa nyt seurasi. Joka kerta kun köydet satuttivat hänen veristä ruumistaan, tuntui kuin olisin saanut iskun omaan rintaani. Mutta tunsin tarpeeksi Itämaalaiset, enkä siis näyttänyt vähintäkään sääliä, sillä siitä olisi vaan ollut seurauksena vielä kovempi kidutus. Pysyin siis yhtä levollisena, kuin jos olisin katsellut jotakin jokapäiväistä tapausta. Lähinnä seisovat laamat puivat nyrkkiään minulle, selittäen että seuraava vuoro olisi minun. Minä hymyilin vaan ja lausuelin: nikutsa, nikutsa (vai niin).
Pombo ynnä hänen seuralaisensa eivät tienneet, mitä minusta ajattelisivat. Sen näin heidän kasvoistaan. Ja siitä minä vaan päätin ponnistaa kaikki voimani näytelläkseni osaani loppuun asti hyvin.
Pombo oli nuori, kaunis mies, hennot melkein lapselliset kasvot, käytöksensä ja liikkeensä jotenkin hermostuneet. Hän olisi varmaankin ollut hyvin sopiva hypnoottisille nukutustempuille, ja minulla oli syytä uskoa, että hän jo usein oli ollut tämmöisten kokeiden esineenä. Nyt istui hän enemmän kuin kaksi minuuttia ikäänkuin maneettisessa unessa, silmät liikkumattomasti minuun kiinnitettyinä.
Ihmeellinen ja äkkinäinen muutos oli tapahtunut miehessä ja hänen äänensä oli käskevästä ja kiukkuisesta muuttunut lempeäksi ja ystävälliseksi. Laamat hänen ympärillään olivat ihan hämmästyksissään nähdessään herransa ja mestarinsa muuttuneen hurjasta vimmapäästä kesyksi lampaaksi. Heidän täytyi poistaa minut hänen näkyvistään ja sentähden minut vietiin sille paikalle, jossa Khanden Singiä ruoskittiin. Eivät he täälläkään saaneet minua polvistumaan, vaan heidän täytyi myöntyä siihen, että sain lyyhistyä heidän vastapäätänsä istumaan.
* * * * *
Ne molemmat laamat, jotka olivat Khanden Singin ruoskimista valvoneet, ottivat nyt esille minun muistikirjani ja karttani sekä alkoivat ankaran kuulustelun. Jos puhuisin totta, lupasivat he säästää henkeni, muuten minut ruoskittaisiin ja mestattaisiin.
Lupasin puhua totta, rankaiskoot minua tahi ei. Eräs suuri, paksu laama punaisessa silkkitakissa ja kaulus kullankirjaeltu, selitti, että minun täytyy sanoa palveliani näyttäneen minulle tien Tiibetin läpi ja että hän, Khanden Sing, oli kartat piirtänyt. Jos näin puhuisin, päästäisivät he minut vapaaksi, antaisivat saattaa minut rajan yli sekä jättäisivät minut rauhaan. Palveliani he tietysti mestaisivat, siinä kaikki, minulle eivät mitään väkivaltaa tekisi.
Vastasin niin selvästi kuin mahdollista, että minä yksin olen vastuunalainen kartoista ja piirustuksista, ja että koko ajan olin ollut oma oppaani. Kerroin monta kertaa, verkalleen ja selvästi että palveliani on syytön eikä siis ole rangaistusta ansainnut. Hän oli vaan totellut, kun käskin hänen seuraamaan minua Tiibettiin. Jos siis rangaistuksesta on puhe tämän vuoksi, niin se koskee minua eikä palveliaani.
Vastauksestani he raivostuivat ja eräs laama sivalsi ratsastuspiiskansa kahvalla kovasti minua päähän. En ollut sitä huomaavinani, vaikka teki kovin kipeätä.
"Mutta me piiskaamme sinun ja sinun miehesi, kunnes te puhutte niinkuin me tahdomme," huusi laama ihan raivoissaan.
"Voitte meitä piiskata, jos niin tahdotte, mutta jos vääryyttä harjoitatte, saatte vielä itse siitä kärsiä. Te voitte kyllä raadella ja veristää ruumiimme, mutta ette saa meitä tuskaa, tuntemaan."
Ando, petturi, joka sujuvasti puhui Hindustania, oli tulkkina. Hänen avullaan sekä minun vähäisellä Tiibetirkielen taidollani teimme tuomareillemme täydellisesti selvän kaikesta. Mutta he vaan edelleen kiduttivat palveliaparkaani. Khanden Sing käyttäytyi urhoollisesti kuin sankari. Ei valituksen sanaa, ei säälinpyyntöä kuulunut hänen huuliltaan. Hän oli puhunut totta, sanoi hän, eikä hänellä ollut mitään lisättävää.
Laamojen ja sotamiesten ankarasti vartioimana istuin teeskennellyn lujana, katsellen tätä kamalaa näytelmää, kunnes laamat, vimmastuneina minun piittaamattomuudestani, käskivät sotamiesten laahata minut pois. Minä vietiin vartiatalon taakse, johon selvästi kuulin laamain vihaiset huudot ja raippojen vingunnan, kun he Khanden Singiä tutkivat ja ruoskivat.
Meidän onneksemme tuli ankara sade, sillä sekä Tiibetissä että Kiinassa on sadekuurolla suuri vaikutus kansaan, ompa esimerkkejä siitäkin, että verilöylyjä on lakkautettu kunnes sadekuuro on mennyt ohi.
Niin tapahtui tänäkin päivänä. Ensimmäiset sadepisarat olivat tuskin pudonneet, kun jo laamat ja sotamiehet hyökkäsivät joka taholle ja telttoihin, ja vartiat laahasivat minua etäisimpään telttaan, joka muutamassa silmänräpäyksessä oli täpötäynnä sotamiehiä ja heidän päälliköitään.
KOLMASKYMMENESVIIDES LUKU.
Korkea upseeri. — Sotilas eikä laama. — Myötätuntoisuutta. —
Tiibettiläinen armeija. Ystävällisyyttä. — Muutos. — Rupuni on
ystäväni. — Rupuni ja hänen sotamiehensä syöttävät minua. — Opiskelen
Tiibettiä.
Teltan perällä istui korkea upseeri jalat ristissä. Yllään oli hänellä kaunis, tummanpunainen, leopaardinnahalla reunustettu ihotakki, sekä suuret mustan-punaiset nahkasaappaat kiinalaista mallia. Vyöllään oli hänellä kaunis miekka, hopeisessa tupessa, jossa oli koralli- ja malakiittikoristeita.
Miehellä, joka näytti olevan 40-50 v. ikäinen, oli älykkäät, hienot, rehelliset ja hyvällaiset kasvot. En tiedä miksi, mutta jo ensi hetkestä pidin hänet ystävänäni. Kun sotamiehet ja laamat kohtelivat minua röyhkeästi ja loukkaavasti ja kaikin puolin kehnosti, oli tämä upseeri ainoa, joka osoitti minulle jonkalaista kunnioitusta, ja ymmärsi minun käytöstäni. Hän osoitti minulle paikan rinnallaan ja viittasi minua sinne istumaan.
"Minä olen sotilas," sanoi hän arvokkaalla äänellä ja ryhdikkäästi, "enkä mikään laama. Olen tullut miehineni Kassasta tänne sinua vangitsemaan, ja sinä olet nyt vankini. Mutta sinä et ole osoittanut pelkoa, ja siitä minä sinua kunnioitan."
Näin lausuen, kallisti hän päätään, nojasi otsansa minun otsaani vastaan, niin että otsamme koskivat yhteen, ja pisti ulos kielensä. Sitten hän teki liikkeen, josta ymmärsin, että hän tahtoisi sanoa enemmän, mutta ei voinut sotamiesten läsnäollessa.
Hetken perästä keskustelimme sangen ystävällisesti, jolloin hän kertoi olevansa rupuni, s.o. lähinnä kenraalin arvoa. Koetin kertoa hänelle englantilaisten sotamiesten aseista ja hän kuunteli mielenkiinnolla kaikkea, mitä puhuin. Hän taas antoi minulle hauskoja tietoja tiibettiläisestä armeijasta. Tiibettiläisen sotilaan parhaimpiin ominaisuuksiin kuuluu sokea kuuliaisuus ja korkealle kehittynyt ratsastustaito. Tiibettiläisiä väkipyssyjä piti hän maailman parhaimpina aseina, sillä, sanoi hän, jos vaan on tarpeeksi ruutia, voi niistä ampua mitä esineitä tahansa. Pikkukivet, sora, naulat, ovat näissä yhtä hyviä kuin lyijykuulat. Pyssyt tehdään Lassassa ja Sigatsissa, ja melkein jokaisella miehellä maaseudulla on tämmöinen ase. Ruutikin valmistetaan omassa maassa kotimaisesta rikistä ja salpietarista.
Rupuni kertoi tosin, että upseeriksi nimitetään ne, jotka ovat urhoolliset sodassa sekä osaavat hyvin käyttää asetta ja hevosta, ja niin tulisi lain mukaan menetellä. Mutta minä hyvin tiesin, että niin ei tehdä todellisuudessa. Upseerinvirat annetaan tavallisesti niille, jotka jaksavat enimmän maksaa, sekä niitten perheiden jäsenille, jotka ovat laamojen erityisen suojeluksen alaisina. Monesti ne myydään myös julkisella huutokaupalla.
Rupuni oli hyvin ilomielinen, ja kun kerroin, että tiibettiläiset sotilaat monesti minun kohdatessani heitä ase kädessä, olivat juosseet pakoon, ei hän jäänyt vastausta vaille, vaan huudahti: "Niin, minä tiedän sen, mutta se ei tapahtunut pelosta, vaan sentähden, etteivät tahtoneet tehdä sinulle pahaa." — "Jos niin oli," vastasin minä, "ei heidän olisi tarvinnut juosta niin kovin." Ja me nauroimme molemmin. Hän taputti minua selkään ja sanoi, että olin oikeassa. Hän sanoi olevansa hyvin pahoillaan siitä, että olin sidottuna, mutta hänellä oli ankara kielto hellittämästä siteitä tai antamasta minulle ruokaa.
Sotamiehet, jotka avosuin olivat kuulleet esimiehensä puhe levän kohteliaasti ja ystävällisesti minun kanssani, seurasivat nyt hänen esimerkkiänsä ja kävivät äkkiä kohteliaiksi. He asettivat patjan alleni ja koettivat saada minulle niin mukavaa kuin olosuhteet sallivat.
Illan suussa kutsuttiin rapuni pombon luokse ja vartiani vaihdettiin uusiin. Oloni huononi silloin tuntuvasti. He kohtelivat minua hyvin raa’asti ja vetivät minut pois siitä kunniapaikasta, jossa olin istunut, sekä heittivät minut huolimattomasti korkealle lantatunkiolle, jota käyttivät polttoaineeksi. "Siinä on plenkin oikea paikka, eikä teltan parhaimmassa puolessa", huusi eräs heistä. Nyt he taas sitoivat sekä jalkani että polveni, vaikka en ollut heille mitään vastusta tehnyt. Köysiin jätettiin pitkät päät ja niistä kustakin piti sotamies kiinni.
Ei mikään paikka ole tiibettiläiscssä teltassa liiaksi puhdas, mutta se paikka, jossa minun piti maata yön, oli mitä ilkeimpiä. Köydet olivat niin lujasti kiinni, että ne tunkivat lihaan, ja minun oli mahdoton nukkua. Mutta vielä pahempaa oli, että olin pian ihan syöpäläisten vallassa.
Tästä hetkestä vankeuteni loppuun asti, s.o. 25 päivää, kärsien sanomattomasti. Yltympäri minua seisoi teltassa sotamiehiä paljastettu miekka kädessä, ja vartioita kävi edestakaisin teltan ulkopuolella.
Yö oli hyvin levoton. Hetken päästä kuului aina kaukaisia huutoja, joihin joku vartioista teltassa vastasi. Niitten tarkoituksena oli pitää miehet valveilla ja antaa viranomaisille varma tieto siitä, etten ollut karannut. Eräs teltan sotamiehistä pyöritti rukousmyllyä, höpisten samalla muka rukoustaan niin moneen kertaan, että osasin sen ulkoa.
* * * * *
Keskiyön aikaan palasi rupuni. Hän istui minun viereeni ja lampun liekehtivässä valossa näin, että hän oli hyvin levoton. Hänen surullisesta katseestaan arvasin, että hänellä oli vakavia uutisia kerrottavana; ja niin hänellä olikin. Hän muutti minut pois tuosta saastaisesta paikasta ja vei puhtaampaan ja suojatumpaan osaan telttaa sekä käski sotamiehen tuomaan huopapeitteen.
Suureksi kummakseni sanoi hän nyt äkkiä hyvin ankaralla äänellä, tahtovansa tutkia, olivatko köydet oikein lujasti kiinni. Ne eivät olleet. Hän suuttui ja sotamiehet saivat ankarat nuhteet huolimattomuudestaan. Hän tahtoi itse kiristää ne lujemmin, vaikka minä tunsin sen mahdottomaksi. Hyvin minä hämmästyin, kun tunsin, että hän kiristämisen sijasta höllensi siteet. Seuraavassa silmänräpäyksessä levitti hän paksun peiton ylitseni.
Sotamiehet seisoivat teltan vastakkaisessa päässä riidellen jostakin pikku asiasta. Rupuni kumartui ylitseni ollen käärivinään peitteen ympärilleni ja kuiskasi samassa: "Huomenna hakataan sinulta pää poikki. Pakene tänä yönä. Tuolla ulkona ei ole vartioita."
Sitten hän sammutti kynttilän ja tuli rinnalleni maata. Olisi ollut hyvin helppoa kömpiä kaikkien nukkuessa ulos ja hiipiä tieheni. Olisi ollut helppoa irroittaa itseni kaikista köysistä, mutta olisinhan silloin jättänyt mieheni pulaan ja tämä ajatus esti minua pakenemasta.
Hetken päästä nousi rupuni ja saatuaan varmuuden siitä, että kaikki nukkuivat, laskeutui hän taas viereeni ja kuiskasi: "Nelon, nelon. palado! (He ovat nukuksissa, pakene pois!)" Tarjous oli houkutteleva, mutta minä kuiskasin hänelle, että minun täytyy jäädä miesteni luokse. Kun käteni nyt olivat vapaat, sain vähän nukutuksi. Päivän valjetessa pistin käteni taas köysiin ja rupuni veti ne kireämmälle. Hän näytti hyvin tyytymättömältä, kun en ollut käyttänyt hyväkseni paon tilaisuutta, mutta kohteli minua vieläkin suuremmalla kunnioituksella ja ystävällisyydellä kuin ennen. Hän otti esille puku'nsa, täytti sen höyryävällä teellä raksangista(Raksang on kupariastia, jossa voilla ja suolalla sekoitettu tee pidetään lämpöisenä tulella.) ja vei sen huulilleni. Join halukkaasti.
Nähtyään miten nälissäni ja janoissani olin, täytti hän astian moneen kertaan, kunnes janoni oli sammutettu, sekoittipa hän vielä siihen tsambaa ja sokeriakin, jota hän sormillaan pisti minun suuhuni.
Oli liikuttavaa nähdä, miten sotamiehet, jotka olivat tätä tapausta katselleet, kiirehtivät seuraamaan päällikkönsä esimerkkiä. Toinen toisensa perästä otti kourat täyteen tsambaa ja Ikhuraa ja pisti suuhuni. Heidän sormensa tosin eivät olleet ylen puhtaat, mutta tämmöisissä oloissa ei saa olla nirso, ja minun oli niin nälkä, että ruoka, tälläkin tavalla annettuna, maistui erinomaisesti. Olin kaksi yötä ja yhden päivän ollut syömätönnä. Ponnistukset ja jännittävät tapaukset olivat myös lisänneet ruokahalua. Aavistin, että viime hetkeni oli lähellä ja tätä vahvisti vielä rupunin ja hänen sotamiestensä osoittama erinomainen ystävällisyys. Olin pahoillani kun en voinut saada Khanden Singistä ja Mansingista mitään tietoja ja sotamiesten vaiteliaisuus kysellessäni tätä asiaa, saattoi minun pelkäämään pahinta. Mutta en sittenkään näyttänyt levottomuuttani, vaan olin pitävinäni tätä kaikkea luonnollisimpana asiana maailmassa. Aamua vietin vilkkaassa keskustelussa sotamiesten kanssa, osaksi hajoittaakseni ajatuksiani, osaksi harjoittaakseni itseäni Tiibetinkielessä.
KOLMASKYMMENESKUUDES LUKIT.
Huonoja uutisia. — Mansing. — Kaikki toivo lopussa. — Rahvaan kynsissä. — Naulasatula. — Täyttä laukkaa kedon yli. — Hiekkasärkkiä. — Toisia ratsastajia. — Väijyksissä, — Katsastus loppuu.
ILTAPÄIVÄLLÄ tuli eräs sotamies telttaan, löi minua raskaalla kädellään olalle ja huusi:
"Ohee! Ennen auringon laskua he sinun ruoskivat, ja musertavat molemmat jalkasi. He polttavat silmät päästäsi ja sitte hakataan suita pää poikki."
Mies näytti hyvin totiselta ja teki liikkeen kutakin sanaa lausuessaan. Minä nauroin hänelle ja olin pitävinäni kaikkea pilana, osaksi koska luulin sen parhaaksi keinoksi pelottaakseni heitä käyttämästä väkivaltaa ja osaksi, koska tuo miehen luettelema ohjelma oli niin pitkä, että sen tarkoituksena tuskin saattoi olla muu kuin minua peljättäminen.
Sotamiehen sanat herättivät kuitenkin synkän mielialan vartioissani, ja kun koetin heitä ilahuttaa, vastasivat he jörösti, etten saisi kauvaa nauraa. Jotakin oli varmaan tekeillä, sillä miehet juoksivat teltasta ulos ja sisälle ja kuiskailivat keskenään. Kun heitä puhuttelin, eivät he enään tahtoneet vastata, ja kun vaan yritin puhua, viittasivat he, etteivät tästä hetkestä enää saisi puhua.
Noin puolen tuntia tämän jälestä hyökkäsi toinen henkilö henki kurkussa telttaan ja viittasi, että Vartiat veisivät minut ulos. He tekivät niin, kiristettyään köyteni vielä lujemmin ja heitettyään lisäköyden ympärilleni. Tässä tilassa vietiin minut vartiahuoneeseen.
Sen ulkopuolelle oli kokoontunut joukko sotamiehiä ja kansaa kylästä. Hetken odotettuamme talutettiin Mansing, hänkin kovasti köytettynä, samaan huoneeseen. Kävin niin iloiseksi hänet nähdessäni, että unhotin mitä ympärilläni tapahtui, enkä välittänyt kansanjoukon solvauksista. Vielä vähän odotettuamme tuli eräs laama sisälle ja sanoi hymyillen, että hänellä oli hyviä uutisia minulle. »Meillä on täällä hevosia,» sanoi hän, »ja aiomme viedä sinut rajan yli, mutta pombo tahtoo ensin tänään nähdä sinun. Älä siis vastustele! Vaihtakaamme nyt köydet ranteistasi näihin.»
Sitten toi hän raskaat käsiraudat, jotka hän oli pitänyt piilossa takkinsa alla.
"Sinun ei tarvitse kantaa niitä kauvemmin kuin seisoessasi pombon edessä. Sitten olet vapaa. Me vannomme Auringon ja Kunjuk-Sumin kautta, että kohtelemme sinua ystävällisesti."
Lupasin olla heitä vastustelematta, pääasiallisesti syystä että en olisi siihen kyennytkään. Varmuuden vuoksi sitoivat he jalkani ja heittivät vetonuoran kaulaani. Sitten minut kannettiin ulos, ja sotamiehet paljastetuin miekoin, muodostivat piirin ympärilleni. Kun nyt makasin suullani maassa ja vahvat kädet minua pitelivät, irrotettiin siteet ranteimistani ja pantiin rautakahleet sijaan. Kun kömpelö lukko oli kiinni saatu, poistettiin köydet sääristäni ja minut nostettiin ylös. Nyt kun olivat varmat siitä, etten saisi käsiäni irti, alkoivat he syytää herjaussanoja, ei suorastaan minua, vaan plenkiä, Englantilaisia, kohtaan yleensä. He syljeskelivät ja heittivät lokaa päälleni. Pahimmat olivat laamat, ja pahin kaikista se, joka oli vannonut Auringon ja Kolminaisuuden kautta, että kohtelisivat minua hyvin. Hän juuri kiihkeimmin kiihotti rahvasta minua solvaamaan.
Äkkiä kääntyi kansan huomio rupuniin, joka upseerien ja sotamiesten seuraamana saapui paikalle. Hän näytti olevan syvästi murheissaan ja kasvonsa olivat kamalan kellertävät. Silmät olivat maahan luodut ja matalalla äänellä käski hän miehensä viemään minut vartiahuoneeseen takaisin. Oltuani siellä hetkisen, tuli hän sisälle, ajoi pois väen, joka oli sinne tunkeutunut, ja sulki tarkasti oven. Nyt rapuni kosketti otsallaan minun otsaani ja pudisti sitten surullisena päätään.
"Kaikki toivo on lopussa," kuiskasi hän. "Tänä iltana hakataan sinulta pää poikki. Laamat ovat pahoja ihmisiä, ja sydäntäni kirvelee. Sinä olet kuin minun veljeni, ja minä olen kovin murheissani…"
Tuo kunnon mies ei tahtonut, että näkisin kuinka liikutettu hän oli, vaan viittasi minulle, ettei hän voinut kauvemmin viipyä. Muuten syyttäisivät häntä minun ystäväkseni.
Rahvas tunki taas huoneeseen, ja laamat ja sotamiehet laahasivat minut taas ulos. Oltiin erimielisiä siitä, kuka säilyttäisi kahleitteni avaimen. Viimein annettiin se eräälle upseerille, joka täyttä laukkaa ajoi Lassaa kohti.
Silloin kuulin Khanden Singin huutavan minulle sydäntä vihlovalla äänellä: "Hatsur, hatsur, hum murgiaega!" (Herra, herra, olen kuolemaisillani!) Käänsin päätäni sinne, mistä ääni tuli, ja näin uskollisen Khanden Singin, taakse sidotuin käsin laahaavan itseään vatsallansa erään toisen huoneen ovelle. Hänen kasvonsa olivat käyneet melkein tuntemattomiksi. Kuinka kamalasti oli hän saanutkaan kärsiä, kun siitä oli tuollaiset jäljet.
En kestänyt kauvempaa. Lykäten hartioillani vartiat sivulle yritin päästä hänen luoksensa ja olin jo pääsemäisilläni, kun lähinnä seisovat sotamiehet hyökkäsivät kimppuuni ja heittivät minut hevosen selkään.
Vaikka nyt pelkäsin pahinta, koetin kuitenkin lohduttaa kunnon Khandenia, huusin hänelle, että minut viedään Taklakotiin ja että hänkin seuraavana päivänä sinne tuodaan. Hän oli pannut viimeiset voimansa liikkeelle, kontatessaan ovelle. Nyt hänen vartiansa kävivät rajusti häneen kiinni ja lykkäsivät hänet takaisin huoneeseen, ettemme enään voineet keskustella. Mansing nostettiin, kädet sidottuina, satulattoman hevosen selkään.
Satula, johon minut oli nostettu, kannattaa lähempää selitystä. Siinä ei oikeastaan ollut muuta kuin satulan puinen runko, korkea selkänoja, josta lähti viisi tai kuusi vaakasuoraa rautanaulaa. Istuessani tässä kidutuskapineessa, tunkivat naulat selkääni ja vyötäisiini.
Kun vartioitani oli lisätty 20-30 aseellisella ratsastajalla, lähdimme hurjaa vauhtia ajamaan. Edessäni ajava ratsastaja kuljetti hevostani marhaminnasta, kun käteni oli sidottu selän taakse. Tällä tavoin me monta kilometriä kiidimme erämaankaltaista seutua.
Jollei satulassa olisi ollut noita kauheita nauloja, ei ratsastus sentään olisi ollut niin epämieluista, sillä hevonen oli tulinen ja maisema mielenkiintoa herättävä. Me kuljimme keltaisien hiekkasärkkien kumpujen sivuja, jotka näyttivät olevan loppumattomia, muutamat näistä näyttivät olevan aina 60 m. korkuisia, toiset taas ainoastaan 6 t.9 m. korkeat. Koko Braamaputran ja tämän pohjoispuolisen vuoriharjanteen välinen maa oli tämmöisiä hiekkasärkkiä täynnä, paitsi muutamin paikoin, jossa maa oli vesiperäistä ja hevosemme vaipuivat syvälle mutaan. Erään tämmöisen särkän kukkulalta havaitsin, että virran läheiset särkät olivat laajemmat ja korkeammat ja vähenivät vuorijonoa lähetessä pohjoisessa. Idässä ne taas olivat suuremmat ja lukuisammat. Silmäillessäni maisemaa, huomasin että hiekka oli etelästä tullut. Maan aaltoilevasta muodosta saattoi selvästi nähdä, että se oli kulkenut pohjoiseen suuntaan. Minä puolestani luulisin, että tuuli on sen kuljettanut Himalaijan yli Intian tasangoilta.
Huipulta, jossa seisoimme, tarkastelivat vakoojamme seutukuntaa. Kaukaa idästä näimmekin pian ratsujoukon lähestyvän. Me ratsastimme nyt kummun kylkeä alas; hevoset vaipuivat löyhään santaan, mutta kuitenkin koetettiin nelistää tulioita vastaan.
Me ratsastimme täten pitkän matkan hyvin kiireesti, joka ei ensinkään ollut mukavaa. Saavuttuamme sen ratsujoukon tykö, jonka huipulta olimme nähneet, oli se nyt pysähtynyt ja seisoi edessämme rivi leveellään. Ratsujoukon keskessä oli 100 punaista laamaa, siinä oli lipunkantajia litteissä, leveäreunaisissa hatuissaan, upseerit ja sotamiehet harmaissa, punaisissa ja mustissa mekoissaan, kaikkiaan noin 200 ratsastajaa. Vahinko vaan, että tuska ja kipu selässäni paljon vähensi sitä huvia, jota minulla muutoin olisi ollut tätä kirjavaa joukkoa katsellessani.
Pombo itse keltaisessa kauhtanassaan ja tuo kumma neliskulmainen hattu päässään, istui erittäin kauniin hevosen selässä, vähän ulompana laama- ja sotilaslauman edessä. Ehdittyämme aivan lähelle, päästi minun vartiamieheni kädestänsä minun hevoseni marhaminnan, iski hevostani piiskalla ja samassa muut ratsastajat väistyivät syrjään. Tästä hurjistunut hevonen syöksyi nyt päin pomboa. Juuri kun kiidimme pombon sivutse, ampui minua eräs mies nimeltä Nerba, tarjumin sihteeri.
Vaikka Nerba olikin maan kuuluimpia pyssymiehiä, niinkuin sittemmin sain tietää, ja vaikka hän ampui kahvelin nojalta korkeintaan noin neljän askeleen päässä minusta, ei hän kuitenkaan osannut enempää kuin että kuula suhahti vasemman korvani sivutse. Arvattavasti säikähtyneen hevoseni hurja vauhti minut pelasti. Pyssyn paukkeesta ratsuni nyt ihan villiintyi, nousi pystyyn ja päristeli. Minun onnistui kuitenkin pysyä satulassa, vaikka satulapiikit kovin selkääni raatelivat.
Monta ratsastajaa lähti nyt lennättämään ja ottivat minun hevoseni kiinni. Paraikaa valmistettiin kidutusohjelman uutta numeroa. Nämät korskeamieliset laamat olivat tavallaan hekin urheilun harrastajia. Mutta minä tein itsekseni pyhän lupauksen, että vaikka minun mitä tekisivät, eivät sittenkään saisi tyydytetyksi mielihaluansa, että nim. saisivat havaita tuottaneensa minulle tuskaa. Väitin siis, etten tunne mitään tuskaa satulapiikkien raatelemisesta selässäni, ja kun he taluttivat minun pombon eteen, näyttääkseen miten verinen olin, lausuin olevani erinomaisen tyytyväinen, kun olin saanut ajaa niin uljaalla ratsulla. Tästä he joutuivat ihan hämille.
Nyt tuotiin noin 25 m. pituinen jaakinkarvoista tehty köysi, jonka toisessa päässä oli koukku. Tämä kiinnitettiin minun käsirautoihini ja toiseen päähän tarttui eräs ratsastaja. Ja nyt sitä taas lähdettiin rajua kyytiä ratsastamaan, jolloin meitä seurasi ei ainoastaan vartiojoukko, vaan pombo itse ja koko ratsujoukko. Pari kertaa käännyin heitä silmäilemään. Seurue näytti hyvin viehättävältä: ratsastajat kirjavissa puvuissaan, punaiset liput väkipyssyissään, jalokivillä koristetut miekkansa, tuulessa heiluvat liput pitkine, monivärisine nauhoineen, koko joukko hurjasti kiitäen, huutaen, ulvoen ja sähisten ja kaikkea tätä säesti tuhansien hevostiukujen korvia särkevä kilinä.
Päästäksemme vielä vinhemmin eteenpäin, piiskasi rinnallani ratsastava sotamies alinomaa hevostani. Köyttä pitävä ratsastaja koetti parastansa saadakseen minut temmatuksi satulasta, epäilemättä siinä tarkoituksessa, että joutuisin takaa tulevan "villin jahdin" tallattavaksi. Kun nojasin eteenpäin, pysyäkseni satulassa, ja käteni väkisin vedettiin taaksepäin, louhivat käsiraudat käteni veriselle. Monin paikoin oli paljas luu näkyvissä. Jokaisella tempauksella myös piikit haavoittivat minua vielä syvemmin selkään. Äkkiarvaamatta katkesi köysi. Ratsastaja, joka piti toisesta päästä kiinni, tupsahti maahan ja itse olin myös putoamaisillani. Tämä hullunkurinen tapahtuma herätti seuralaisissamme naurua. Mutta pian he kävivät äänettömiksi ja levottomiksi, sillä taikauskoisia kun olivat, näkivät he tässä huonon enteen.
Kun hevoseni oli pidätetty ja pudonnut ratsastaja kiinni saatu, käytin heidän taikauskonsa antamaa tilaisuutta hyväkseni, sanoen heille, että kaikki se vahinko, minkä he minulle tuottavat, lankee heille itselle turmioksi. Nuora sidottiin uudelleen ja muutaman minuutin päästä jatkettiin taas hurjaa kulkua, minä etupäässä.
Matkamme lopussa oli meidän käännyttävä hiekkakummun ympäri. Polku kulki tässä kummun ja ison lätäkön välillä ja oli hyvin kapea. Kapeimmalla paikalla, vähän matkan päässä minusta näin erään sotamiehen, ase tähtäämisasennossa, olevan väijyksissä. Hevonen vajosi syvälle hiekkaan, eikä voinut juosta pakoon ja nähtävästi tämä paikka olikin sentähden väijymiskohdaksi valittu. Mies ampui, ollessani vaan parin askeleen päässä hänestä, mutta ei osannut. Päästyämme kovemmalle pohjalle, jatkoimme taas vanhaa vauhtiamme. Minun jälestäni lähetettiin monta nuolta ja yksi suhisi juuri läheltä, mutta ei sekään sattunut. Vaarallisen ratsastuksen jälestä, josta ei hankkinut koskaan loppua tulla, saavuimme vihdoin auringonlaskussa päämääräämme.
Eräällä kukkulalla kohosi linnoitus ja suuri laamatalo, ja tämän juurelle, toisen talon eteen, oli pombon korea teltta pystytetty. Sain sittemmin tietää tämän paikan nimen olleen Namj Laktsee Galshio eli Gyatsho.
KOLMASKYMMENESSEITSEMÄS LUKU.
Minut laahataan mestauspaikalle. — Verenhimo. — Soittoa. — Tartun. —
En suostu kumartamaan. — Ilkeitä miekkatemppuja. — Mestaus lykätään.
— Mausing saapuu. — Ollaan häntä tappavinaan. — Laamat antavat meille
ruokaa.
Kaksi tai kolme miestä tempasi minut satulasta pois. Rautapiikkien tuottama kipu selässä oli aivan sietämätöntä. Pyysin hetkisen levätä, mutta vanginvartiani eivät siihen suostuneet. Se oli muka tarpeetonta, koska minut hetken päästä mestataan. Ja sitten he työnsivät minua esille. Kansanjoukko nauroi sotamiehen sukkeluudelle ja viittasi minulle, että pääni hakataan poikki, ja sekä laamat että sotamiehet herjasivat minua minkä jaksoivat.
Nyt laahattiin minut mestauspaikalle, joka oli heti vasemmalla isosta teltasta. Maassa oli pitkä, särmikäs puupölkky. Minut asetettiin seisomaan sen terävälle syrjälle ja neljä tai viisi miestä veti sääreni sivulle niin pitkälle kuin ne ulottuivat. Saatuaan minut tähän asentoon, sitoivat he jalkani kiinni pölkkyyn jaakinkarvoista tehdyillä köysillä, niin lujasti, että nuorat tunkivat lihaan. Kun näin olin sidottu, tuli Xerba, sama konna, joka minua oli ampunut, ja kävi takaa tukkaani kiinni. Se oli pitkä, kun sitä ei ollut leikattu viiteen kuukauteen. Minkä nyt edessäni näin, ei ollut juuri lohduttavaa. Pombon teltan edessä seisoi rivi miehiä, konnia naamoiltaan, jommoisia en ole koskaan ennen nähnyt. Eräs heistä, suuri, roteva mies, piti kädessään nauloilla varustettua vasaraa luitten särkemistä varten, toisella oli jousi ja nuolia, kolmas kantoi tavatonta miekkaa, kun toiset koettivat parhaansa mukaan pelottaa minua, näyttämällä kaikellaisia kidutusaseita.
Teltan suussa seisoi ryhmä laamoja: nämät olivat soittajia. Eräs puhalsi jättiläissuurta torvea, jonka ääni muistutti käheätä mylvinää, toinen löi rumpua, kolmas vaskirumpua ja mikä mitäkin.
Siitä hetkestä asti kuin minut satulasta nostettiin, pauhasi tämä pirullinen soitto laaksossa kaikuen, lisäten siten vielä hetken kauhua.
Nyt kuumennettiin rautatanko, jossa oli punaisella villavaatteella verhottu puinen kahva. Pombo oli ottanut suuhunsa erästä ainetta, joka synnytti keinotekoista vaahtoa huulten ympäri, pakottaen itsensä raivoon. Eräs laama ojensi hänelle tulipunaisen taram'in — se oli tämän kidutusaseen nimi — ja hän kävi kahvaan kiinni.
"Me poltamme sinulta silmäsi," huusivat yhteen ääneen laamat.
Pombo tuli minun eteeni, heiluttaen kamalaa kidutusasettaan. Katselin häntä hievahtamatta, mutta hän käänsi pois silmänsä. Hän näytti epäröivän, mutta laamat hänen ympärillään kiihottivat häntä sanoilla ja liikkeillä ja eräs heistä nosti hänen kätensä minua kohti.
"Olet tullut katsomaan meidän maatamme, sinä sanot. Olkoon tämä rangaistuksesi!" lausui pombo kohottaen kätensä ja piti kuuman raudan pitkin pituuttaan pari tuumaa silmieni edestä. Vaistomaisesti suljin silmäni, mutta kuumuus oli liian kova, että tuntui siltä kuin olisi varsinkin vasen silmä sulanut. En luule, että rautaa todella pidettiin silmieni edessä enempää kuin noin 30 sekuntia, mutta minusta ne tuntuivat niin loppumattoman pitkiltä kuin iankaikkisuus. Varmaa on, että kun silmäni avasin, kirvelivät ne ja minä näin kaikki punaisessa usvassa. Kun vihdoin oikealla silmälläni jotakin erotin, oli rauta heitetty maahan ja sihisi muutaman askeleen päässä märässä maassa.
* * * * *
Tässä nyt seisoin hajasäärin, selkä, kädet ja jalat vertavuotavina ja nähden kaikki kamalan tulipunaisessa valossa. Kun sen lisäksi rummut, torvet ja jymykello pitivät korviakarmivaa pauhinaa ja Nerba veteli niin tukkaani, että paksuja suortuvia käteensä jäi, niin arvaa, ettei asemani suinkaan ollut kadehdittava. Ainoa minkä saatoin tehdä oli, että pysyin tyynenä ja näennäisesti huoletonna odottaen seuraavaa numeroa kidutusohjelmassa.
"Miumta nani sehko! (Ammu hänet!)", huusi käheä ääni. Eräs sotamies latasi pyssynsä, mutta kaasi siihen niin paljon ruutia, että sen laukaisialta ihan varmaan lähtisi pää. Sotamies ojensi kiväärin pombolle. Tämä asetti sen otsaani kohti, suu ylöspäin. Sotamies kumartui ja sytytti, jolloin kivääri laukesi semmoisella jyrinällä, että pääni sai kovan kolauksen ja kivääri lensi yleisön kummastukseksi pombon käsistä. Pakotin itseni nauramaan, mutta kun tämäkään koe ei aikaan saanut minulle mitään vahinkoa, yltyi yleisön raivo ylimmilleen.
»Ta kossaton, ta kossaton!» (Tapa hänet, tapa hänet!) huudettiin hurjasti ympärilläni. »Emme saa häntä pelotetuksi.» — »Tapa hänet, tapa hänet!» huusivat he ääneen.
Nyt annettiin pombolle tavattoman iso miekka, jonka hän veti tupestaan ja piteli sitä molemmin käsin.
»Tapa hänet, tapa!» huusi joukko vielä kerran pombolle, joka näytti vastahakoisesti kuuntelevan heidän yllytystään. Hänen tai-ka-uskoinen luonteensa näki varmaankin pyssyn piipun rikkumises-sa korkeamman voiman läsnäolon.
Käytin tilaisuutta hyväkseni sanoakseni heille, että jos he tänään veisivät minulta hengen, niin varmaan kadottaisivat oman henkensä huomenna. Tämä näytti hetkeksi jäähdyttävän heidän intoansa. Mutta kansanjoukko oli jo liiaksi kiihkoissaan ja laamojen onnistui lopuksi saada pombokin raivostumaan. Hänen kasvonsa kävivät ihan tuntemattomiksi. Sillä hetkellä astui eräs laama esille ja pisti jotakin pombon suuhun, joka taas täyttyi vaahdolla. Toinen laama piti hänen miekkaansa sen ajan, kun hän kääri takkinsa hihat ylös saadakseen käsivartensa vapaiksi. Sitten hän tuli minua kohti raskain, hitain askelin, heiluttaen kirkasta, terävää säilää minun edessäni.
Nerba, joka vielä piti minua tukasta, käskettiin taivuttamaan päätäni. Minä ponnistin vastaan koko sillä vähäisellä voimalla, mikä minussa vielä oli, ja kuolemaantuomitun miehen koko hermostuneella rohkeudella, vakavasti päättäen pitää pääni pystyssä. Saisivat lyödä minut palasiin, jos tahtoisivat, mutta nämät pedot eivät saisi minua taivuttamaan päätäni heille ennenkuin olisin kadottanut viimeiset voimani. Minun täytyisi kyllä kuolla, mutta silloinkin ylenkatsoisin pomboa ja hänen laamamunkkejansa.
Pombo oli nyt ihan lähellä minua, nosti miekan korkealle päänsä yli ja laski sen kaulaani, koskettaen sitä hiljaa, ikäänkuin mitataksensa välimatkan voimakkaaseen iskuun. Sitten astui hän askeleen taaksepäin, nosti miekan uudelleen ja tähtäsi sitten koko voimallaan iskun minua kohden. Miekka suhisi ilkeästi likellä kaulaani, mutta ei koskenut siihen. Olin päättänyt olla silmiäni räpyttämättä, sekä sanaa sanomatta, ja käytökseni näytti peljästyttävän heitä. Mutta rahvaan kärsimättömyys ja melu oli noussut ylimmilleen ja lähellä seisoneet munkit hyppivät kuin hullut, kiihkeästi kehottaen pomboa.
Tätä kirjoittaessani näen selvästi heidän verenhimoiset kasvonsa edessäni ja kuulen heidän hurjat huutonsa kajahtavan vielä korvissani. Selvästi vasten tahtoaan teki pombo nyt saman tempun pääni toisellekin puolelle. Tällä kertaa suhisi säilä niin lähellä kaulaani, ettei se voinut olla enemmän kuin puolen tuuman päässä siitä.
Minulle kerrottiin sittemmin, että tuo ilkeä miekkatemppu tehdään joskus ennen oikeata mestaamista. Kolmannella iskulla tavallisesti vasta uhri tapetaan.
Laamat huusivat vieläkin vaatien päätäni. Mutta tällä kertaa oli pombo taipumaton ja kieltäytyi jatkamasta verityötä. He kokoontuivat hänen ympärilleen ja näyttivät hyvin vihaisilta. He huusivat, ulvoivat ja temppuroivat hurjimmalla tavalla. Mutta pombo seisoi siitä huolimatta liikkumatonna ja katseli minua taukoamatta melkein kunnioittavasti.
* * * * *
Tällä välin oli Mansing saapunut. Hän oli monasti pudonnut satulattomasta hevosestaan ja jäänyt jälkeen. Nerba päästi nyt tukastani irti ja eräs toinen mies tuuppasi minua edestä, niin että kaaduin selälleni. Mansing tuotiin esille ja sidottiin samaan jalkapuuhun kuin minä. Sanoivat aikovansa ensin mestata palveliani ja eräs laama kävi kiinni hänen kurkkuunsa. Minut nostettiin istumaan ja kasvoilleni heitettiin vaate, etten näkisi mitä tapahtui. Kuulin Mansing raukan valittavan. Sitten seurasi kuoleman hiljaisuus. Minä huusin häntä, mutta en saanut vastausta ja päätin siitä, että hän jo oli kuollut.
Tässä kamalassa epätietoisuudessa sain olla yli neljännestunnin, kunnes he vihdoin ottivat vaatteen kasvoiltani ja minä näin Mansingin makaavan edessäni jalkapuuhun sidottuna ja melkein tiedotonna, maitta kuitenkin vielä elossa. Hän kertoi sittemmin, että minun huutaessani häntä, oli eräs laama pannut kätensä hänen suullensa ja toinen oli tarttunut niin lujasti hänen kaulaansa, että hän oli tukehtumaisillaan. Hetken perästä tuli hän taas täyteen tajuntaan. Hän osoitti näinä kauheina hetkinä oikein ihmeteltävää mielen malttia.
Meille sanottiin, että mestaamisemme oli vaan lykätty seuraavaan päivään. Sillä välin meitä vielä kidutettaisiin. Joukko laamoja ja sotamiehiä seisoi ympärillämme meihin tuijottaen. Otin tilaisuudesta vaarin ja pyysin eräältä lihavalta munkilta vähän ruokaa.
"Minun on kovin nälkä. Olkaa hyvä antakaa minulle vähän riisiä, jaakinlihaa, ghuria, teetä ja kaurajauhoja!" pyysin parhaalla Tiibetinkielelläni.
"Hum murr, maharaja! (Minä tahdon voita, teidän majesteettinne!)" tokasi nyt Mansingkin, puoleksi Hindustanin puoleksi Tiibetinkielellä.
Tämä ihan luonnollinen ruuan pyyntö näytti kovin huvittavan lähellä seisovia, niin että vedet tuli heidän silmiinsä, mutta nälkäämme he eivät tyydyttäneet.
Päivä läheni nyt loppuansa, mutta kiusaajamme eivät väsyneet kertomasta meille, että he seuraavana päivänä löisivät meiltä pään poikki. "Sillä te tuskin tuotatte meille mitään tuskaa," vastasin minä. "Sillä jollette anna meille mitään ruokaa, kuolemme me huomiseksi nälkään."
En tiedä pitivätkö he tämmöisen tapauksen mahdollisena, vai vaikuttiko heihin jokin muu seikka, mutta moni väkivaltaisimmista laamoista, niiden joukossa eräskin, joka oli ottanut osaa Khanden Singin kiduttamiseen edellisenä päivänä, muuttui nyt äkkiä kummallisen kohteliaaksi. Kaksi laamaa lähetettiin luostariin ja palasivat sieltä tuoden tsambaa ja ison raksang'in höyryävää teetä. Olen tuskin koskaan syönyt suuremmalla halulla, vaikka munkit pesemättömin sormin tuppasivat ruuan suuhuni niin kiireesti, että olin tukehtumaisillani. Minä söin ja virutin tsambaa alas kurkusta voin sekaisella teellä, jota he suoraan raksangista kaasivat suuhuni.
Mansingin, jonka uskonto ei sallinut hänen syödä muunsäätyisten henkilöitten pitelemää ruokaa, täytyi lopulta nuolla ruuan suorastaan puukupista.
KOLMASKYMMENESKAHDEKSAS LUKU.
Ilon loppu. — Mansing ja minä samassa onnettomuudessa. — Selittämätön arvoitus. — Aivot työskentelevät kidutettaessakin. —Tieteelliset koneeni. Valokuvalevyt hävitetään. — Tiibettiliiisten kohteliaisuus ja julmuus. — Noiduttu sieni. — Onneton laukaus.
Aloimme juuri tuntea vähän helpotusta, kun siitä taas äkkiä tuli loppu.
Eräs laama tuli alas luostarista ja jakeli käskyjä oikealle ja vasemmalle. Nyt syntyi taas liikettä. Taas hyökättiin meidän kimppuumme. Jalkani päästettiin siteistä ja minut nostettiin taas jalkapuun terävälle särmälle seisomaan vielä enemmän hajasäärin kuin edellisellä kerralla. Sitten kiedottiin nuorat säärteni ympäri ja minut sidottiin jalkapuuhun samalla tavalla kuin viimein. Mutta ei siinä kyllin: hurjistuneet laamat vetivät kahlitut käteni taakse selälle ja vetivät nuoran kahleitten läpi.
Näin tehtyänsä vetivät he nuoran minun taakseni pystytetyn tolpan pään reikään, kiristivät sitä, kunnes molemmat käteni nuorassa niin kiristyivät, että ne olisivat katkenneet, elleivät olisi olleet niin norjat kuin minun käsivarteni ovat. Kun yhdistetyin voimin eivät enää voineet tuumaakaan kiristää, repimättä ruumistani palasiksi, kiinnittivät he nuoran. Olin nyt puoleksi riippuvassa asennossa ja tuntui siltä kuin olisivat kaikki luuni lohjenneet lomistaan. Tämä oli kidutuspenkki alkuperäisessä muodossaan. Ruumiin paino lisäsi joka hetki tämän kamalan kidutuksen vaivoja. Mansing ripustettiin jaloistaan samaan puuhun vastapäätä minua, ei kuitenkaan niin hajasäärin kuin minä. Sitten pingotettiin nuora Mansingin kaulasta minun kaulaani, ikäänkuin meidän asentomme ei jo olisi tarpeeksi epämukava.
Alkoi kova sade, ja he juoksivat kaikin tavallisuuden mukaan katon alle, mutta me saimme jäädä sinne missä olimme. Repaleiset vaatteemme, jotka tuskin meitä verhosivat, kävivät läpimärjiksi. Toisena hetkenä olimme kylmänkankeita, toisena taas kuumeiset. Ympärillemme asettuneet vartiat olivat paremmaksi vakuudeksi tuoneet pari vahtikoiraa, jotka he sitoivat paaluihin.
He näyttivät olevan ihan varmat siitä, ettemme pääsisi pakenemaan. Kääriytyivät sentähden paksuihin huopapeittoihinsa ja olivat muutaman sekunnin kuluttua nukuksissa. Eräs heistä liikahti unissaan ja lykkäsi siinä miekkansa peitteen ulkopuolelle. Tästä aloin ajatella pakoa.
Parin, kolmen tunnin päästä oli ihan pimeä. Käteni ovat, kiitos Luojan, hyvin pehmeät ja norjat, niin että minun onnistui vetää oikea käsi pois kahleista ja tunnin aikaa varovasti työskenneltyäni sain myös Mansingin jalat nuorasta irti. Nyt kuiskasin, että hän hitaasti nousisi ja jalallaan lykkäisi miekan minua kohti, kunnes ulottuisin kädelläni siihen. Jos tämä uhkayritys onnistuisi, voisin pian leikata sekä minun että Mansingin nuorat, ja sitten me, miekka kourassa, uskaltaisimme juosta hengen ja vapauden edestä.
Mansing ei kuitenkaan osannut liikkua äänettömästi ja keveästi. Iloissaan siitä, että luin osaksi tunsi itsensä vapaaksi, teki hän äkkinäisen liikkeen jalallaan. Tämä oli kylliksi herättämään koirat, jotka heti nostivat melun. Vartiamme olivat tuossa tuokiossa jaloillaan, mutta pelkureita kun olivat, juoksivat he pois tuomaan lyhtyjä, niinkuin sanansa kuuluivat.
Pimeän suojaamana oli minun taas onnistunut pistää käteni kahleisiin, ja olin tuskin tuon tempun tehnyt, kun sotamiehet palasivat lyhtyineen. Olin nukkuvinani. Tarkastaessaan huomasivat heti, että nuorat Mansingin toisesta jalasta oli höllitetty. Sitten he tarkastelivat minun käsiäni ja näkivät niitten olevan samalla tavalla kuin olivat ne asettaneet. Samoin oli jalkojen laita. Vihdoin tutkivat he myös Mansingin käsiä ja löysivät ne yhä vaan sidotuiksi paaluun hänen takanansa.
Tiibettiläiset olivat hyvin hämmästyksissään tästä salaperäisestä tapauksesta. He olivat ihan peljästyksissään. He alkoivat, huutaa apua. Muutamassa silmänräpäyksessä tuli joukko laamoja luostarista ja piirittivät paljastetuin miekoin meitä. Eräs heistä, joka oli muita vähän rohkeampi, löi Mansingia piiskalla ja varoitti meitä vielä kerran hutiloimasta nuorissa, jollemme tahtoisi joutua mestattaviksi. Nyt Mansing taas sidottiin ja entistä lujemmin.
Varmuuden vuoksi asetettiin lyhty Mansingin ja minun välilleni, ja koska vielä ankarasti satoi, levitettiin vaate sen yli, ettei se sammuisi. Kello kuuden aikaan aamulla höllitettiin Mansingin jalat, mutta ei käsiä. Minä sitävastoin jätettiin samaan vaivalloiseen asemaan. Sääreni, käsivarteni ja käteni olivat käyneet ihan tunnottomiksi ja ensimmäisten kuuden tai seitsemän tunnin jälestä en enää tuntenut varsinaista kipua. Jäseneni puutuivat vähitellen toinen toisensa perästä ja minä sain havaita, kuinka kummallista on kantaa elävää päätä elottomassa ruumiissa. Sangen merkillistä on, kuinka aivot tämmöisissä olosuhteissa voivat jatkaa toimintaansa näennäisesti välittämättä muun ruumiin hajaantumisesta.
Päivä, joka nyt alkoi, oli täynnä merkillisiä tapahtumia. Aurinko oli jo korkealla taivaalla, kun pombo tuli alas luostarista, mukanansa suuri seurue munkkeja. Hän oli ratsun selässä, vaikka matka oli hyvin lyhyt. Telttansa kohdalla hän astui hevosen selästä. Hänen käskystään tuotiin ja avattiin minun tieteellisiä koneita sisältävät laatikkoni. Sotamiehet ja munkit näyttivät hyvin hullunkurisilta, kun olivat samalla sekä uteliaita että pelkoja pidellessään minun tavaroitani. Minä sain aina selittää mihin mitäkin konetta käytettiin ja se oli varsin vaikeata, kun he olivat niin perin taitamattomia käsittämään -ja kun minun Tiibetin taitoni oli niin aivan heikko. Sekstantti herätti heissä epäluuloja, samoin ja vielä enemmän korkeuden mittaajakoneet, niissä kun oli lämpömittaria messinkitorvissa, joita he pitivät joinakin ampuma-aseina. Sitten aukelivat he joukon laatikoitani, joissa oli valmistumattomia valokuvalevyjä. Päivänvaloon joutuneina ne tietysti muutamissa silmänräpäyksissä menivät mitättömiksi; näin hävisivät kaikki kuvani, mitkä Mansarovarista asti olin ottanut. Pombo, jolla nähtävästi oli parempi havaintokyky kuin muilla, huomasi levyjen päivän valossa kellertyvän.
"Mikä on siihen syynä?" kysyi pombo.
"Se on merkkinä siitä, että te saatte kovan koston kaikesta, mitä minulle teette ja olette tehneet."
Pombo viskasi levyn pois ja säpsähti pahasti. Hän käski kaivaa kuopan maahan, vähän matkan päähän ja haudata levyt sinne. Sotamiehillä ei kuitenkaan ollut tähän työhön halua, eikä heitä saatu koskemaan levyihin, ennenkuin munkit antoivat heidän maistaa pamppua. Sitten vasta potkivat he levylaatikot savikuoppaan, ja sinne katosi ainiaaksi minun moniviikkoinen työni.
Nyt tuli värilaatikkojen vuoro. "Mitä sinä näillä teet?" parahti vimmainen laama, osoittaen viattomia maaliastioitani.
"Minä maalaan tauluja." — "Valehtelet! Keltaisella sinä etsit kultaa maasta ja sinisellä urkit malakiitin piilopaikkoja."
Sanoin heille, että niin ei ollut asianlaita ja että minä, jos päästäisivät käteni kahleista, heidän silmiensä edessä maalaisin taulun. Mutta ehdotusta ei otettu kuuleviin korviin.
Heidän huomionsa kääntyi nyt kokonaan siihen suureen summaan kultaa ja hopeata, jonka he laatikoistani löysivät. Mutta pombo kielsi ankarasti kenenkään kajoamasta rahoihini.
Käytin tilaisuutta pyytääkseni lahjoittaa laamataloon 500 rupia ja sanoin samalla pombolle, että hän saisi ottaa minulta lahjaksi minun Martin-Henry kiväärini, jonka olin huomannut häntä hyvin miellyttävän. Molemmat tarjoukset hyljättiin. Laamatalo oli muka kyllin rikas, eikä myös pombon arvon mukaista ollut korkeana virkamiehenä kantaa ampuma-aseita. Hän oli kuitenkin sangen iloinen tarjouksesta ja tuli persoonallisesti minua siitä kiittämään. Näissä tiikeri-ihmisissä oli tosiaankin kummallinen sekasotku kohteliaisuutta ja julmuutta. Silmänräpäyksessä saattoivat vaihettaa näistä toisen toiseen, aivan niinkuin vaatetta vaihdetaan.
He olivat nyt päässeet laatikon pohjaan asti, kun pombo sangen varovaisesti nosti muuanta omituisesti mytistynyttä mykeröä.
"Mikä tämä on?" kysyi hän ja nosti tuon kappaleen ilmaan. Näköni oli heikontunut, niin etten aivan selvään esinettä heti erottanut etäältä, mutta kun toivat sen silmieni eteen, tunsin kohta kauvan kaivatun pesusieneni, jonka Khanden Sing tavallisella taidollaan oli sijoittanut levyjen alle laatikon pohjalle. Alkuaan suuri ja pullea sieni oli nyt litistynyt parin sentin paksuiseksi.
Tiibettiläiset saivat taas hämmästymisen syytä tästä uudesta ilmiöstä, jota he luulivat taulaksi. Sitä kosketeltiin erittäin varovasti, sillä joku laama pelkäsi sen paukahtavan.
Kyllikseen katseltuansa sientä nakkasivat sen syrjään. Sieni solui pieneen lätäkköön. Tässä minä sain mainion tilaisuuden pelottaa vartioitani. Puhuttelin sientä englantilaisilla sanoilla, mitä mieleeni osui, ikäänkuin olisin loihtinut. Tätä outoa käytöstään laamat ja soturit tietysti rupesivat tarkkaamaan eivätkä osanneet salata kauhuansa, koska sieni veteen tultuansa paisui sitä myöden kun minä ääntäni korotin.
Tiibettiläisten näytti olevan alussa vaikea uskoa omia silmiänsä ja niin he lopuksi kauhistuivat minun luultua taikataitoani, että enin osa heistä syöksi oikopäätä tiehensä.
Hetken päästä laamat kuitenkin palasivat takaisin. Eräs otti minun kivääriin ja toiset käskivät hänen ampumaan. Hän tuli minun tyköni ja käski minun selittämään kuinka tämmöinen pyssy ladataan. Minä neuvoin ja hän pistikin patroonan lukkuun, mutta ei pannut salpaa oikein kiinni. Kun minä häntä huomautin tästä vaarallisesta varomattomuudesta, iski hän minua pyssyntukilla päähän. Tiibettiläiset ampuvat omilla pyssyillään niin, että pitävät tukin aivan kiinni kasvoissaan eikä olkapään nojassa niinkuin me. Tuossa tiibettiläisessä asennossa laama nyt tähtäsi toista jaakkiani, joka rauhallisena söi ruohokentällä noin 40 askeleen päässä meistä. Kaikki odottivat jännityksessä ja laama laukasi. Pamaus oli tavallista kovempi, mutta pyssyn piippu halkesi ja tukki tönäsi hirveällä ponnahduksella laamaa kasvoihin. Kivääri singahti hänen käsistänsä ilmaan pyörien pudotessaan pari kertaa ympäri, ja laama parka lennähti selällensä maahan, potkien ja parkuen kuin pahainen lapsi. Hän oli saanut silmillensä, niin että nenä litistyi ja toinen silmä meni puhki.
* * * * *
Pombo oli ollut enimmän ajan iltapäivää paikalla ja tarkastellut minua, milloin säälin, milloin kunnioituksen ilme silmissään. Näkyi selvästi, että hän vain pakosta oli antanut minua rääkätä. Laama raukan kohtaloa hän aikalailla nauroi. Ja luulempa hänen siitä melkein olleen hyvillään, sillä oltuaan tähän asti kahden vaiheilla tappaako minun vai eikö, oli kuin hän nyt olisi saanut viittauksen, että tuo ei taida olla viisaasti tehty.
Ryöstettyä kultasormustani olin monta kertaa pyytänyt takaisin, mutta aina suotta, sillä siinä arveltiin asuvan taikavoiman niinkauvan kuin se minulla olisi, ja senvuoksi se tarkoin kätkettiin, etten sen avulla katkoisi köysiäni ja pääsisi heidän käsistänsä. Pombo neuvotteli uudestaan laamainsa ja upseeriensa kanssa. Sen perästä tuli auringon laskussa sotamiehiä minun luokseni, päästivät jalkani jalkapuusta ja laskivat köyden, jolla käteni oli kiristetty tolppaan takanani. Nuorat olivat painuneet nilkkoihin syvälle, niin että niistä lohkesi nahkaakin nyt kun köydet irroitettiin. Näin loppuivat ne kamalimmat neljäkolmatta tuntia mitä milloinkaan olen viettänyt.
En ensimmältä tuntenut sanottavaa huojennusta, kun siinä olin pitkänäni maassa, sillä koko ruumiini tuntui kuin kuolleelta. Tunti toisen perästä kului eikä elon virtausta tuntunut. Pelkäsin jo, että olisin kokonaan halvattu ja että iäksi olisin menettänyt jalkojeni liikkumiskyvyn. Vasta kolmen tunnin päästä tunsin verenkulun oikeassa jalassani. Tuntui kuin olisi veitsen nirkolla pistelty pitkin säärtä. Käteni olivat samoin puuduksissa, mutta antaantuivat pikemmin.
Sillä välin oli pombo tuottanut paikalle joko minua huvittaaksensa tai rikkauksillaan komediaksensa, sata hevosta, muutamat niistä uhkeissa taanneissa. Pombo istui kauniimman selkään ja ajoi, tuo hirveä tarami-ase kädessään, kerran laamatalon ympäri. Palattuaan komensi hän miehiänsä, ja erä sotaisia leikkejä alkoi. Ensin ammuskeltiin ja tähtäiltiin minun kunnon jaakkejani mutta suureksi mielihyväkseni jaakit eivät edes haavoittuneet. Toinen sarja oli ratsuleikkejä, joissa Tiibettiläiset saivat näyttää mestariuttansa ratsastuksessa ja erinkaltaisten urheilutemppujen tekemisessä huimaavimmalla vauhdilla kiitäessään niinkuin kasakat.
Näytelmä huvitti minua sangen suuresti ja kun ilmaisin ihmettelyäni hevosten kauneudesta, antoi pombo tuoda upeimmat lähelleni ja paremmin nähdäkseni nostatti minun istumaan. Pombo näytti sangen vakavalta.
KOLMASKYMMENESYHDEKSÄS LUKU.
Pombon kohteliaisuus. — Lumouskarkelo. — Myrkkyjuomaa. — Epätietoisina, kohtalostamme. — Enteitä tiedustellaan. — Meidät on säästettävä. — Ikävä matka. — Khanden Sing hengissä. — Rajalle. — Pitkiä ja raskaita marssia. — Verellä piirretty kartta.
Tilani kävi nyt keveämmäksi, sillä nöyryyttävä asentoni vaivasi minua yhtä paljon kuin itse rääkkääminen. Pombo kehotti minua katsomaan telttaan, johon päin hän nyt itse lähti. Teltan aukko oli avara. Sotamiehet laahasivat minut sinne, jotenka hyvin saatoin nähdä, mitä sisällä tapahtui.
Kaksi vahvaa laamaa tuli telttaan, pombo keskessään. Kaikki muut käskettiin ulos. Teltta suljettiin, mutta avattiin muutaman minuutin päästä. Sillä aikaa oli jymykello kutsunut luostariveljet kokoon ja kohta tuli joukko heitä pombon telttaan.
Pombo istui korkeaselkäisellä tuolilla teltan keskellä keltaisessa kauhtanassaan, neliskulmainen hattu päässään ja nuo kaksi saattaja-laamaa hänen sivuillaan. Pombo oli epäilemättä tietäjähuumeessa. Hän istui liikkumatonna, kädet polvilla ja pää pystyssä. Jonkun minuutin hän istui niin. Sotamiehet ja kokoontunut kansa teltan ulkopuolella laski polvillensa, paljain päin ja rukouksiansa mumisten. Toinen saattaja-laama, joka nähtävästi oli hyvä hypnotiseeraaja eli nukuttaja, laski kätensä pombon olkapäille. Tämä nosti nyt hitaasti molemmat kätensä ylös ja istui ison aikaa tuossa asennossa jäsentänsä järkähtämättä ikäänkuin kivettyneenä. Laama peukaloksi nyt Pombon kaulaa, jolloin pää alkoi äkkiä kääntyä vasemmalta oikealle. Nukuttaja lausui sitten taikojansa, ja pombo alkoi heti kummallisesti kiemurrella ruumistansa, väännellen samalla kertaa päätä, käsiä, vartaloa ja jalkoja. Hän laittautui tai paremmin laitettiin raivoon, joka kesti pienen aikaa. Sillä aikaa hartaat kuuliat ja katsojat tunkeutuivat yhä likemmäksi pomboa, jupisivat rukouksiansa, huokailivat raskaasti, huudahtelivat hämmästyksestä ja pelosta, nähdessään pombon rajuja ruumiin vääntelemisiä. Välistäin nämät suonenvedon tapaiset nykäykset päättyivät eriskummallisella tenällä. Pombo kiertyi ihan kahden kerran, niin että pää uloni jalkain välistä ja korkea töröhattu hiveli pitkin pituuttaan maata.
Vihdoin tarttui nukuttaja käsin pombon päähän, katsoi häntä terävästi silmiin, hieroi hänen otsaansa ja herätti hänen. Kalpeana ja väsyneenä istui pombo tuolillaan nojossansa. Hattu oli pudonnut sileäksi ajellusta päästä, josta siis selvisi että hänkin oli laama, ja niinkuin olemme nähneet, korkea-arvoinen sekä luultavasti Dalai-laaman lähin.
Näiden uskonnollisten menojen perästä annettiin kullekin läsnäolialle kata, joka sitten pistettiin ja kätkettiin takin helmuksiin.
Kun pombo tuli koreasta teltastaan, onnittelin minä häntä onnistuneesta karkelosta, mutta ilmoitin samalla, että minun on kovin nälkä ja että liha ja tee maistuisi mainiosti. Vähän päästä tuotiin minulle erittäin hienoa jaakin-paistia sekä runsaasti tsambaa. Mutta vaikka olinkin nälkäinen, oli kuitenkin sangen vaikeata niellä pieniäkään paloja, arvattavasti ruumiin rääkkäyksen ja puutumisen tähden, kun olin kokonaan runneltu.
Kun pombo oli poistunut ja ilta tuli, sidottiin minä taas jalkapuuhun, mutta ei niin hajasäärin kuin tätä ennen. Käteni myös kytkettiin tolppaan, mutta ei niin kiristykseen kuin edellisellä kertaa.
Myöhään illalla tuli luostarista viisi kuusi laamaa tuoden muassaan soihdun ja suuren messinkimaljan, jossa he sanoivat olevan teetä. Yksi laamoista oli äskeinen ampuja, pää käärössä. Kun hän niin sangen innokkaasti tahtoi, että minä joisin lämmintä teetä kylmän yön varalta, heräsi epäluuloni. He panivat maljan huulilleni, mutta minä kastoin vaan huuliani sekä kielsin maistavani enempää ja syljin pois suustani, mitä sinne olivat kaataneet. Joku tippa kuitenkin meni alas ja muutaman minuutin päästä sain niin pahan vatsanpurun, että siitä monta päivää kärsin. Juomassa oli varmaan myrkkyä.
Seuraavana aamuna oltiin yhä vielä epätietoisia, mitä meille tehtäisiin. Muutamat laamat kiivaasti vaativat meidän mestaustamme, mutta pombo ja toiset laamat olivat yöllä päättäneet, että meidät on lähetettävä takaisin rajalle. Pahaksi onneksi oli pombo myöhemmin yöllä nähnyt unennäön, jossa henki oli käskenyt hänen tappamaan meidät, jos tahtoisi pidättää maastansa onnettomuutta, joka muussa tapauksessa tuhoa tuottaisi. "Plenkin saat huoleti tappaa," oli henki sanonut, "ei kukaan sinulle siitä mitään tee. Plenkit pelkäävät taistella Tiibettiläisten kanssa."
Ei kukaan laama ryhdy mihinkään tärkeään toimeen, kysymättä sitä ennen neuvoa ennustajilta sekä loihtutemppuja tekemättä. Pombokin käski erään laaman leikata suortuvan tukastani, jonka tämä tekikin tylsällä veitsellään. Sitten meni pombo hiussuortuva kädessä luostariin neuvoa kysymään. Suortuvaa tarkastettiin, loihtimisia toimitettiin ja vastaukseksi saatiin, että jos ei maahan tahdota tuoda suurta vaaraa, pitää minut mestattaman.(Laaman oman kertomuksen mukaan Englannin valtiolliselle asiamiehelle Karak Singille Intian rajalla.)
Pombo ratsasti takaisin nähtävästi tyytymätönnä ja käski nyt leikata kynnen minun varpaastani. Niin tehtiinkin samalla tylsiköllä ja taas kysyttiin luostarin tietäjiä, mutta saatiin valitettavasti sama vastaus.
Pinteen tiedustaminen tapahtuu tavallisesti kolme kertaa niiden kokoontuneiden ylilaamojen neuvostossa, jotka ovat koko maakunnan pääneuvostona. Kolmannella kertaa jätetään ennustajalle eli oraakelille sormen kynsi. Laama, joka tuli tätä minulta leikkaamaan, tutki tarkoin minun kättäni, levitti sormet hajallensa ja ilmaisi sitä tehdessään suurta kummastusta ja hämmästystä. Muutamassa silmänräpäyksessä kokoontui silloin laamoja ja sotamiehiä meidän ympärillemme ja toinen toisensa perästä he tutkivat minun köytettyjä käsiäni, aivan samoin kuin viilaama ja munkit Tukkerin luostarissa. Sana lähetettiin pombolle, joka kiireesti saapui ja samoin tarkkaili minun sormiani.
Muutaman viikon päästä vapaaksi päästyäni sain Tiibettiläisiltä kuulla heidän kummastuksensa syyn. Nahka sormieni välissä ulottuu tavallista pitemmälle ja tätä luonnon oikkua pidetään Tiibetissä erittäin merkillisenä. Jolla on semmoiset sormet, on Tiibettiläisten mielestä "kova" kaikkea vastaan: häntä ei mikään saa kuoliaaksi. Lyö tai lykkää, iske tai ammu häntä, vahingoittamattomana hän vaan pysyy. Mikä salainen voima minun henkeni Tiibetissä säilytti, jätän Tiibetin oppineitten laamaherrojen yhä harkittavaksi. Varma kuitenkin on, että tämä heidän taikaluuloinen käsityksensä minun käsistäni suuresti joudutti pombon päätöksentekoa meistä ja meidän kohtalostamme.
* * * * *
Pombo käski nyt, että minun henkeni säästettäisiin ja että minä vielä samana päivänä lähtisin paluumatkalle päin Intian rajaa. Hän otti minun rahoistani 120 rupia, jotka hän pisti minun taskuuni matkan varalle. Minua ja palvelioitani pitäisi kohdeltaman hyvin, vaikkakin saisimme olla yhä köysissä.
Kun kaikki oli valmisna, vietiin minä ja Mansing jalkaisin Toksemiin. Vartioinamme oli 50 ratsastajaa. Surkeasta tilastamme huolimatta täytyi meidän käydä hyvin nopeasti. Sotamiehet taluttivat minua kuin kahlekoiraa, laahasivat ja raastoivat, kun hengästyneenä ja väsyneenä en jaksanut pysyä heidän hevostensa tasalla. Matkalla kahlasimme monen kylmän ja syvän virran yli.
Toksemissa löysin suureksi ilokseni Khanden Singin vielä hengissä. Hänet oli suljettu vartiahuoneeseen, jossa hän oli saanut olla neljä päivää tolppaan köytettynä ilman palaakaan ruokaa ja tippaakaan vettä. Minut oli hänelle ilmoitettu tapetuksi. Hän oli mitä onnettomimmassa tilassa, puolikuolleena rääkkäyksestä vilusta ja nälästä.
Yöksi meidät majoitettiin vahtitaloon, jossa olimme tukehtua savuun. Huone oli täynnä meluavia peluriratsastajia. Seuraavana päivänä pääsimme Khanden Sing ja minä jaakkien selkään kuormasatulalle, mutta Mansingin täytyi kävellä ja häntä hosuttiin armottomasti, kun hän oli väsymyksestä nääntymäisillään. He sitoivat hänen kaulaansa nuoran, josta häntä laahattiin. Vartiamme käskivät joka kylässä tuoda itselleen uudet hevoset sekä virvokkeita. Kuljimme erittäin joutuisasti. Viitenä ensi päivänä taivalsimme yli puolen kolmatta sataa kilometriä. Pisimmät päivämatkat olivat 67 kilometriä. Sittemmin ne toki lyhenivät.
Paljon kärsimme näillä pitkillä päivämatkoilla, kun ratsastajat eivät antaneet meidän syödä kuin joka toinen tai joka kolmas päivä, ettemme muka vahvistuisi. Kaikki tavaramme oli viety meiltä. Vaatteemme olivat ryysyinä ja elävissä. Olimme silloin avojaloin ja muutoin melkein puoli alastoinna. Yöksi meidät aina köytettiin kovemmin ja saatettiin niin jättää yksiksemme taivasalle. Ilman mitään suojaa saimme siten virua joko lumella tai märässä maassa. Vartiat tavallisesti pystyttivät teltan ja keittivät teetä vähän matkan päässä meistä.
Molemmat palveliani olivat minulla avussa, istuen sivullani tai muuten varjostaen minua vartioittemme silmiltä, niin että minun onnistui suurella vaaralla ja varovaisuudella tehdä muistelmia matkaltamme pienelle paperille, joka oli Tiibettiläisten tarkastuksesta säilynyt takkini povitaskussa. Samoinkuin piinapölkyssä tapasin nytkin vetää oikean käteni pois käsiraudoista yöllä ja pikakirjoittaa pienellä luunsirpaleella, jota kastoin vereeni, lyhyitä muistelmia; piirsin täten myös kartan-luonnoksen paluumatkastamme.
Havainnoita ei nyt tietysti koneitten puutteessa sopinut tehdä muualta kuin ruumiini varjosta päivän paisteessa. Täten koetin saada selvää suunnastamme. Sade- ja lumipäivinä täytyi tyytyä ainoastaan edellisten päivien havaintoihin.