LAIN MUKAAN.

I.

Oli Toikan vaimo vielä kaunis ja pulska ihminen, vaikka hänellä olikin kolme pientä lasta, joiden väliä korkeintaan oli puolitoista vuotta. Mutta ihmekö tuo! Hän vasta juuri täytti kaksikolmatta, eikä kauneus sillä ijällä sentään niin äkkiä lähde. Ei varsinkaan silloin, kuin sitä pikkuisen hoitaa. Ja Toikan Maria tiesi panna arvoa hempeille kasvoilleen ja komealle vartalolleen, sillä niiden avulla hän voitti kaikki puolelleen, erinomattainkin miehet. Tuskin hänen oma Villensäkään olisi hänestä muuten niin paljon pitänyt, se kun vielä oli hänelle yhtä hellä kuin ennen sulhaspoikana ollessaan. Pikkuruisen luulevainen välistä, mutta se ei haitannut vähän vähääkään. Maria melkein tahallaan häntä aina hiukan kiusoitteli, sillä hänestä oli niin hauskaa nähdä, kuinka hän sai tuon terveen ja rotevan miehen vapisemaan mielenliikutuksesta. Ville oli mieheksi muuten tavattoman hyväluontoinen, mutta tuonlaisissa tilapäissä hän saattoi vimmastua niin, että silmät tulta iskivät. Maria nauroi sydämmessään ja antoi hänen tuskitella hetken. Sitten meni viereen istumaan, kietoi kätensä kaulaan, silitteli poskea, tuota karkeata poskea, ja nauroi pois kaikki pahat tuulet. Helposti ne sillä keinolla tavallisesti läksivätkin. Ville repäisi hänet syliinsä semmoisella voimalla, ettei siinä mikään mahti maailmassa olisi uskaltanut väliin mennä. Ja sitten oli vähällä tukehuttaa hänet rajulla hyväilyllään.

Noinko olisi häntä miehensä rakastanut, jos hän olisi ollut ruma? Kyllä kai! Alla armojen olisi pitänyt ja työtä olisi vaatinut kuin orjalta ikään. Niinpä näkyivät tekevän muutkin miehet, joilla vaan oli kuihtunut ja ennen aikojaan vanhentunut eukko.

Sievemmästi kävi Maria puettunakin kuin toiset. Ne häntä siitä syystä kadehtivat, mutta väliäpä sillä! Itse olisivat kyllä mielellään tahtoneet olla hänen sijassaan. Kadullakin aina herrat pysähtyivät katsomaan hänen jälkeensä ja ellei vaan sattunut hattupäisiä naisia läheisyyteen, niin huudahtivat: »helkkaria, kuinka kaunis tyttö!» Se se aina kutkutti Marian povessa ja veti suuta nauruun. Hän puri huivinsa nurkkaa ja loi viekkaan katseen taakseen, ilman vaan ruojusissaan, että sai hupsut juoksemaan jälkeensä. Eikä enempää tarvinnut, ennenkuin jo seurasivat häntä kiiluvin silmin kuin himokkaat elukat ikään. Ja sekös Mariasta oli hauskaa! Hän kuljetti heitä katua ylös, toista alas, pujahti sitten äkkiä omasta portista sisään ja piiloutui liiteriin. Herrat nolostuivat, kun ehtivät pihaan eivätkä enää häntä nähneet. Katselivat ympärilleen ikänsä ja aikansa, tirkistelivät ikkunoihin ja aukaisivat kaikkia ovia, mutta harmissaan täytyi heidän vihdoin mennä tiehensä, kun eivät häntä mistään löytäneet. Sitten hän kertoi ilveilynsä kaikki Villelle. Eikä Ville siitä semmoisesta tavallisesti ollut milläänkään, saihan heittiöitä hiukan narrata, ei ne parempaa ansainneet. Nauroi hän vaan makeasti mukaan, varsinkin kun sattui olemaan joku tuttu herra, jolle Maria oli antanut oikein pitkän nenän.

Mutta kerran, mikä hänelle lienee iskenyt päähän, kun rupesi intoilemaan eikä tahtonut tulla järkeensä enää lainkaan. Viime syksynä se oli. Maria oli perunan nostossa silloin tehtailija Oppmannilla. Sai hyvän palkan, paremman kuin muut, sillä »hän oli riski työntekijä», niinkuin patruuni sanoi. Itse seisoi patruuni uskoa luona ja katseli, kuinka Maria jalkansa avulla työnsi lapion maahan, nosti juuret ylös ja kumartui sitten poimimaan perunat vakkaan. Ei hän sitä työtä niin ihmetellyt, sen Maria hyvin tiesi. Näki hän sen noista pienistä, hehkuvista silmistäkin, vaikkei ollut mitään ymmärtävinään, tekeytyi vaan viattomaksi, kun patruuni koetti häntä mielistellä.

Houkutuksiakin alkoi tulla, mutta niitä ei Maria ollut kuulevinaan. Ei tahtonut loukata kieltämisellä, sillä sitten ei hän ehkä olisi saanutkaan niin suurta palkkaa.

Ja raha oli heille tarpeen. Villen ansiot eivät enää tahtoneet oikein riittää, kun perhe lisääntyi. Keväällä he jo yhteen aikaan olivat hyvinkin tiukalla. Lapset sairastivat eikä saanut Ville työtä moneen viikkoon. Silloin tuntui elämä tukalalta. Maria tuskitteli sydämessään ja katui kerran sekä toiste, että niin aikaiseen oli mennyt naimisiin. Mikä ihme lieneekin riivannut, kun kahdeksantoista vuotiaana jo miehelle läksi. Juuri kuin ei siihen iloon olisi vähemmällä ennättänyt.

Sitten lapsia heti ja niiden mukana surut ja huolet. Muut hänen ikäisensä tuolla leijailivat yhdestä lystistä toiseen. Vaan hän ei tiennyt nuorena olleensaksan.

Niin päin hän silloin mietti. Mutta kesä tuli, lapset paranivat ja Ville sai taaskin työtä. Ei ollut hätää, enää. Maria osti itselleen uudet vaatteet ja oli pian yhtä reippaalla mielellä kuin ennenkin. Köyhyyttä ja puutetta hän kuitenkin siitä lähtien kammosi pahemmin kuin ruttoa. Torjui jo kaukaa pois sen ajatukeen, että nuo mahdollisesti vielä toistekin heitä tapaisivat.

Oliko ihme, jos hän nyt halusta otti rahaa, milloin sitä vaan jollakin keinolla sai ansaituksi. Hän palkkasi pienen kasvavan tytön kotiin lapsia hoitamaan, että itse pääsi perunan nostoon, vaikkei sitä tehdessään aavistanutkaan, että se hänelle niin hyvin luonnistaisi. Muille kun maksettiin vain markka päivältä, hänelle puolitoista. Kyllähän akat virnistivät, vilkkuivat tavantakaa patruuniin ja häneen, ja hyvin hän arvasi, mitä niillä oli mielessä. Harmitti se häntä, korvalle olisi tahtonut lyödä mokomia. Mutta patruunaa hän ei uhallakaan väistänyt. Mitä pahaa siinä, jos hän laskikin hiukan vallatonta leikkiä ja yhtämittaa seisotteli hänen vieressään, kun ei kumminkaan sen pitemmälle menty!

Pelästyi hän kumminkin sitten eräänä päivänä, kun tuo ruoja alkoi tahtoa häntä illalla myöhään tulemaan Puijon rinteelle. Ja niin pani tiukalle, että aivan oli Maria puolivälissä hänen kanssaan. Koetti ensin nauraa ja lyödä leikiksi, mutta hätääntyi jo kun patruuni alkoi käydä yhä kiihkeämmäksi.

—Herra jumala, olkaa hiljaa, ettekö näe, kuinka kaikki meihin katsovat. Menkää, hyvä patruuni, pois.

—Lupaatko tulla? Sitten menen paikalla.

—Me olemme onnettomia.

—Minä odotan sinua siellä metsässä, likellä ruutikellaria.

—Elkää edes katsoko minuun. Väistykää hiukan loitommaksi.

—Kello kahdeksan säntilleen. Silloin on jo pimeä. Minä vihellän, niin osaat luokse.

—Antakaa minun olla, hyvä patruuni, antakaa minun olla. Mitä te minusta, toisen miehen vainosta, onhan teillä muita.

—Minä en sinua päästä, kuuletkos, en, vaikka sinulla olisi kymmenen miestä.

—Voi, suuri luoja!

—Katsos, hän vilkaisi ympärilleen, tässä annan sinulle aluksi—

Kymmenen markan seteli putosi Marian helmaan.

—Siunaa ja varjele! En minä huoli, ottakaa pois, voi—nyt näkevät, näkevät—

Hän kumartui alas ja oli uutterasti poimivinaan perunoita.

—Ottakaa pois, patruuni, minä lasken sen maahan, tähän viereeni.
Ottakaa niin, etteivät huomaa.

—Jääköön siihen, ellet siitä välitä.

—Noin suuri raha. Mitä ajattelette, hyvä patruuni?

—Sinua ajattelen.

—Noin suuri raha. Elkää heittäkö siihen.

—Semmoisia saat, jos olet minulle hyvä, monta monituista vastedes.
Tämä oli vaan ensimmäinen.

—Kuka ajaa—? Herra taivaan, rouvanne! Nyt olemme hukassa.

—Muista, kello kahdeksan.

Hän kääntyi levollisena ja astui ikäänkuin rehellisin mies maailmassa rouvansa ja täysikasvaneen tyttärensä luokse, jotka veräjän kohdalla parhaallaan nousivat isvosikan troskista alas.

—Pappa, etpäs arvaa, kun me tuomme teille kahvia tänne, huusi hänelle tyttärensä jo kaukaa.

—Eikö ollut hauska tuuma, pappa? Minä sen keksin, mamma ei olisi tullut sen päälle. Vai kuinka mamma, sanokaapas?

Rouva vaan hymyili ja tarttui käsivarteen, jota patruuni hänelle kohteliaasti tarjosi. Nauraen ja puhellen he sitten astuivat pellon pientaretta. Niin hellästi hoiti patruuni rouvaansa, ojan ylitse melkein nosti. Olisipa luullut heitä onnellisimmiksi ihmisiksi maailmassa.

—Voi, katala, mikä olet! arveli Maria itsekseen. Hänen silmänsä kiintyivät seteliin, joka oli siinä vieressä mullalla. Sieppasi sen ja pisti taskuunsa.

—Eihän sitä nyt siihenkään voi heittää, hän mutisi.

Mutta kumma, kuinka oudolle mielelle hän samassa kävi. Tuli aivan kuin vieraaksi omalle itselleen. Kaikenmoisia ajatuksia tai oikeammin kuvia risteili hänen päässään. Noita kymmenmarkkasia hänellä oli aina edessään, jos minne katsoi. Ja sitten hänen ajatuksensa lensivät metsään, tuonne Puijon rinteelle, ruutikellarin kohdalle. Oli pimeätä ympärillä, mutta hän kuuli vihellyksen, puut risahtivat ja—

—Hyi, herra hyvästi varjele! hän lausui ääneen.

Maria pelkäsi itseään, teki riivatusti työtä ja koetti ajaa pakosalle tuonlaiset ajatukset. Mutta ne pyrkivät esille aina uudelleen; hän heitti silmänsä vähän väliä metsän rinteesen, jossa patruuni istui rouvineen ja tyttärineen. Hienoissa vaatteissa nuo naiset olivat, ja kauniita kuin enkelit.

—Minkähän näköinen olisin minä tuommoisessa puvussa? arveli Maria, ja päätä huumasi yhä enemmän.

Samalla muistui kumminkin mieleen koti, mies ja lapset. Hän siunasi taas ja päätti kertoa Villelle kaikki. Sen jälestä oli kohta helpompi olla. Hän saattoi nyt vallan tyyneesti katsella, kuinka joivat kahvia siellä metsänrinteessä. Työväellekin annettiin, mutta Maria kieltäytyi puolestaan, sillä häntä ei haluttanut mennä heidän läheisyyteensä.

Mutta illalla, kun Ville sai kuulla asiasta, joutui hän semmoiseen vimmaan, ettei ottanut mistään talttuakseen. Haukkui patruunin pahanpäiväiseksi ja antoi Mariallekin aika läksyn.

—Olisit sylässyt häntä vasten silmiä. Että saatoit olla sellainen vätys. Ruveta nyt kuuntelemaan tuommoista puhetta. Hyi!

—Herra jumala, minkä minä sille taisin. Enhän siitä voinut pakoonkaan juosta, työstäni.

—Mahdoit sylästä silmille, johan sen sanoin. Mutta sinulle on kaikki mieleistä. Ehkä siihen ei paljon houkutuksia tarvittaisi, ennenkuin myöntyisit.

—Ville!

Maria kääntyi pois, silmäin ympärille ja otsaan nousi puna. Häntä ei naurattanut nyt niinkuin ennen, eikä hän voinut kääntää tätä juttua leikiksi. Harmitti päinvastoin ja suututti; toista kertaa hän ei enää kertoisikaan Villelle kaikkia, koska viitsi olla noin hävytön. Sillä tavallako palkitsi hänen rehellisyytensä? Mitä, jos todenperästä olisi mennyt? Tehnyt tikusta asiaa kaupungille ja lipannutkin metsään. Ettäkö olisi Ville aavistanut mitään?

—Sinä et huomenna enää mene sen miehen perunamaalle.

—Kotonako sitten istun?

—Kotona.

—Entäpä, kun patruuni lähettää hakemaan?—

—Ei lähetä, kyllä pidän siitä huolen. Tänne se kymmenmarkkanen.

—Mitä sillä teet?

—Huoli siitä.

—Ville, sinä aijot lähteä sinne intoilemaan? Tästä mahtaa syntyä kaunis juttu. Voi, minä onneton, kun menin sinulle ilmoittamaan koko roskaa. Mutta minä en uskonut sinua noin hupakoksi, en totta tosiaan uskonutkaan.

Maria herähti itkemään siinä lasta imettäissään ja Villen sydän alkoi pehmetä. Oli hetken vaiti, veti muutamia savuja piipustaan ja mietti.

—Sinä et ole saanut vielä palkkaasi? hän sitten kysyi, vaikka sen kysymättäkin hyvin kyllä tiesi, ettei hän vielä ollut sitä saanut.

—En.

—Kolme päivää sinä siellä nyt olit?

—Kolme.

—Tulee neljättä markkaa päivälle. Mutta syyttäköön itseään. Jospa ne nyt sitten kuittaa vastakkain, niin vähemmällä päästään molemmin puolin.

Maria ei virkkanut mitään, mutta mieli keveni kohta, kun Villen viha lauhtui. Lapsi oli nukkunut rintaan, hän laski sen hiljaa kätkyeen. Sitten syötti muunkin joukkonsa ja laittoi vuoteet. Heitti aina väliin syrjäkatseen Villeen, joka istui pöydän luona ja imeskeli ruoan jälkeen taaskin piippunysäänsä. Silmät tuijottivat yhteen kohti ja toimessaan hän yhä näytti olevan. Maria riisui ja pani maata. Ei huolinut mennä lepyttelemään.

—Kyllä se hänen mielestään pian haihtuu, arveli.

Hän ummisti silmänsä ja alkoi noin ilman aikojaan vaan mietiskellä, mitä kaikkia hän olisi ostellut jos—jos—, niin jos kymmenmarkkasia olisi tipahdellut tuolla tavoin joka päivä. Kyllä hän sen hyvin tiesi, ettei niitä enää tipahtelisi, mutta mietiskeli kumminkin lystin vuoksi.

Siihen juttu päättyi. Marraskuun lopussa sitä tuskin enää muistivatkaan; mutta silloin se erityisestä syystä uudelleen juohtui mieleen.

II.

Oli lauvantai-ilta. Maria pesi kammarin lattiata, vanhemmat lapset, neljännellä vuodella oleva Liisa ja Mikko, joka ei vielä ollut täyteen kahtakaan, houkuttelivat pikku Yrjöä. Mutta se vaan juonitteli eikä tahtonut ottaa talttuakseen. Maria ovensuussa hankasi lattiaa että hiki nousi päähän ja torui Yrjöä aina väliin.

—Huutamatta siellä. Hyi, semmoista pahaa poikaa. Antaako äiti sinulle tukkapöllyä, häh? Näytä sille nukkeasi, Liisa.

—En minä näytä, se repii, ruikutti Liisa.

—Eikä revi, ja voithan sinä varoittaa. Elä itke mutus, elä, elä!

Mutta »mutus» kun kuuli äidin äänen, äityi kahta kovemmin huutamaan. Toiset häntä viihdyttääkseen huiskivat ja taputtivat käsiään, hyppelivät ja laulaa rallattivat. Siitä syntyi semmoinen melakka, ettei korviaan pitänyt.

Ei Maria kuullut, kun vieras poika tuli sisään, sillä hän sattui silloin juuri olemaan selin oveen, uunin nurkkaa pestessään.

Poika seisoi hyvän aikaa lakki kädessä ja ryki, ennenkuin Maria älysi.

—Hyi, herra siunaa, kuinka säikähdin! hän huusi ja nousi ryömyltään ylös polviensa varaan. Mitä asiaa? Hiljaa, lapset, että kuulee puhetta.

—Patruuni Oppman lähetti sanomaan, että—

Maria ei kuullut enempää. Hän sävähti punaiseksi ja käsi putosi hervottomana alas. Sitäkö kymmenmarkkasta se nyt lähetti perimään?

—En kuule.—Liisa, herkiä, jumalan luoma, eihän se sinun kiljumisestasi kumminkaan välitä. Sanomaan, että mitä?

—Että jos miehenne tulisi käymään hänen puheillaan.

—Sepä on työssä nyt.

—Tulkoon sitten illalla työstä päästyään.

—Kyllä sanon.

Poika meni. Maria lopetti luuttuamisen ja otti Yrjön syliinsä. Lapsen rievut jäivät pesemättä, pölyt pyyhkimättä. Häneltä katosi työinto, eikä hän voinut muuta kuin miettiä ja yhä uudelleen miettiä: »mitä herran nimessä patruuni Villestä tahtoi». Eikä hän päässyt selville siitä, hyvääkö tuo merkitsi vai pahaa.

Niin pian kuin Ville ovea aukasi iltahämärässä työstä palattuaan, huusi
Maria hänelle jo vastaan:

—Kuules, hyvä ihminen, kun patruuni laittoi sinua hakemaan luokseen.

—Kuka patruuni?

—Oppman, herra jesta.

—Vai niin. Mitä hän minusta?

Ville laski levollisena hattunsa naulaan.

—No, en tiedä. Sitähän tässä kaiken aikaa olen ihmetellyt.

—Etkös kysynyt sanan tuojalta?

—En hoksannut. Kun minun vaan pisti päähäni, että sitä kymmenmarkkasta kait se nyt tahtoo periä.

—Jopa—! Vaikka eihän peijakkaan tiedä. On se ehkä harmittanut sitä vanhaa saituria, kun pani vakaisen rahan menemään.

Villeä nauratti vieläkin sitä muistellessaan.

—Mutta että hän juuri sinua tahtoo.

—Niin, tosiaankin—! Eikä, hiidessä, ei hän sitä kymmenmarkkasta peri.
Jotain muuta hänellä mahtaa olla mielessä.

—Ehkä pyytää työhön.

—Sitä ennemmin.—No, tuleppa nyt sitten tänne isän syliin. Tule, tule!

Sen sanoi Yrjölle, joka kädet ojona pyrki hänelle äidin polvelta.

—Mene vaan. Kyllä oletkin ollut niin paha poika taas, ettei mihin panna. Elä, jumalan luoma, anna sille piippua suuhun, kipeäksi tulee. Niin, nauratko sinä nyt, junkkari? puhui äiti.

Toisetkin lapset keikkuivat isän ympärillä. Mikko tahtoi, että isä häntä hypittäisi jalallaan.

—Sinuako, suurta poikaa? sanoi isä. Jopa jo! Hypi sinä vaan omilla jaloillasi.

Liisankin olisi vielä tehnyt mieli isän syliin, mutta ei hän sentään pyytänyt, kun ymmärsi sen mahdottomaksi. Yrjölla oli etuoikeus ja Mikolla hänen jälkeensä. »Aika tyttö!» sanoi äiti aina, kun hän vaan mielitekojaan toi ilmi. Ja niin oli Liisa ruvennu pitämään itseään jo vallan vanhana, semmoisena, jonka tuli vaan hoitaa noita nuorempia ja vastata niistä.

—Otappas tämä nyt taas minulta, niin saan mennä Oppmaniin kuulemaan, sanoi Ville, samalla kun laski Yrjön Marian syliin ja otti hattunsa.

—Elä viivy kauvan, huusi vaimo hänen jälkeensä

III.

Villellä oli koko pitkä matka kuljettavaa, uudelta kaupungilta satamatorille saakka, jossa patruuni asui. Siinä astuissaan hän ajatteli yhtä ja toista.

—En mene sille miehelle työhön, ennenkuin viimeisessä tingassa, sitten kun en muualta mistään enää työtä saa. Semmoinen nylkyri kuuluu olevan … ja tunnoton … keksii jos minkä koukun, että vaan pääsee maksusta vapaaksi… Vaivainen, joka sen kanssa joutuu tekemisiin, sanoi Kekkos- vainaja. Ja niin sanovat kaikki, jotka hänet tuntevat… Koron kiskomisella kun on rikastunut, niin arvaa sen jo siitäkin minkälainen mies on… Ja viimeiseen penniin kuuluu tinkivän aina jos mitä teettää … eikä sitäkään vähää saa ulos muuta kuin suurella riidalla… Kyllä en työhön rupea, vaikka pyytäisikin. Ennen hakkaan puita…

Eipä sillä että hän minua nenästä vetäisi kesken, olkoon kuinka kavala hyvänsä … pitäisin silmäni auki. Eikä hän uskaltaisi maksun kanssa vikuroida. Kun teen kunnollisen työn, niin täysi palkka, jumal' aut', siitä tulla pitää, sen näyttäisin herralle. Ja kun ojentaisin ruumiini oikein suoraksi, sanoisin jyrkän sanan ja teroittaisin häneen semmoiset silmät, ettei hän mokomia vielä ikinä ole nähnyt, niin varmaan hänen täytyisi vavista edessäni. Onpa jumala antanut vahvan nyrkin… Mutta ne ovat miehetkin semmoisia vätyksiä monet, ettei tarvitse kuin vähän ärjäsee, niin jo säikähtävät. Hyvähän tuommoisten herrain sitten on menetellä heidän kanssaan aivan oman mielensä mukaan. Mutta tulkoonpas koettamaan tänne … tulkoonpas, sanon minä! Kyllä minä opetan…

Istuu siellä vaan ja lihoo. Elää koroillaan kuin hyvä kuningas. Ja raiskaa naisia, hyi! Ei kuulu rouva uskaltavan nuorta piikaakaan pitää, kun herra sen kohta viettelee. Hyi, kolmasti, hyi! Ja noita sitä yhtäkaikki kumarrellaan ja kunnioitetaan. Rehellinen työmies ei ole ihminenkään tuommoisen pohatan rinnalla. Ja mikä kumma siinä lienee, että vaikka ne eläisivät kuin siat, ja vaikka viekkaudella ja kujeilla itselleen kokoovat rikkauksia, niin ei ne siltä kiinni joudu… »Laki on niinkuin laki luetaan», sanoo sananlasku.

Mutta annahan olla! jos minä sittenkin menisin hänelle työhön. Lystin vuoksi, yhden hullun kerran. Sepä kumma ettei rehellinen mies saisi puoliaan pidetyksi… Kun tiedän että minulla on oikeus, niin silloin panen kovalle, eikä siinä auta, ei laupiaat silmätkään…

Hän seisoi kyökissä ennenkuin näistä ajatuksistaan selvisi. Aivan niin!
Vanhoja, äkäisen näköisiä rumia naisia siellä vaan hääri askareissa.

—Nuo nyt varmaankin säilyvät patruunilta, arveli Ville itsekseen ja hänen täytyi vetää suutansa nauruun.

Näkyivät tietävän, että häntä oli käsketty puheille.

—Menkää toisesta ovesta sinne suoraan patruunin kammariin, eteisestä vasemmalle, neuvoivat. Kyllä hän on kotona.

Kun Villen piti astua noita leveitä ja komeita sisäportaita ylös, huomasi hän saappaansa olevan lumiset ja kovin kömpelömäisesti raskaat. Ja vaatteetkin, vanhat sarkahousut ja harmaa nuttu, muuttuivat hänen silmissään äkkiä peräti huonoiksi. Mutta vasta häneltä eteisessä tahtoi rohkeus tyyten kadota, kun avonaisesta salin ovesta loisti semmoinen valo ja hienous ja prameus vastaan, että pää kerrassa meni pyörälle. Kruunussa paloi lamppuja ja kynttilöitä, seinämillä seisoi korkeita, viheriöitä kasveja, huone oli kuin yrttitarha tai paratiisi. Ja nuo onnelliset, jotka istuivat pöytien ympärillä, ylpeitä rouvia, nuoria, ihania neitosia kauniissa puvuissa,—niin olivat kuin enkeleitä… Pianon luona istui eräs ja soitti, toiset puhelivat ja nauroivat.

Ville unohti itsensä ovensuuhun seisomaan eikä osannut muuta kuin katsoa töllistellä. Talon neiti kait se oli, tuo, joka hänet ensin huomasi, koska kiiruhti eteiseen.

—Mitäs asiaa? Patruuniako haette? hän kysyi silmiään siristellen.

Vaan ennenkuin Ville ehti saada sanaakaan suustaan, hän jatkoi:

—Menkää tuosta ovesta!

Ville nosti varoitellen suuria jalkojaan, ikäänkuin olisi hän pelännyt tuon kiiltävän lattian särkyvän niiden alla. Koko hänen ruumiinsa oli lamaantunut, hän tunsi itsensä vieraaksi ja oudoksi tässä ympäristössä. Äskeinen uhkaylpeys pakeni kuin tuhka tuulessa.

Patruuni käveli edestakaisin kammarissaan, ja eräs nuorempi herra, lieneekö ollut hänen poikansa, istui sohvalla, suuri sanomalehti edessä. Sen takaa hän kerran vain vilkaisi Villeen, sitten ei pitänyt hänestä enää lukua.

—Te olette Toikka? kysyi patruuni.

—Niin olen.

—Osaatteko hoitaa hevosta?

—Kyllä.

—Olen ajatellut lähettää teitä viemään kuormaa Kajaanin markkinoille.

Hän oli selin Villeen ja selaili paperia pöydällä.

—Patruuninko omalla hevosella?

—Niin.

—Joko sinne pitäisi milloin lähteä?

—Maanantai-aamuna.—Hän heitti syrjästä silmäyksen Villeen ja kääntyi sitten taas papereihinsa.—Pari viikkoa siellä korkeintaan menisi. maksun suhteen … antaisin teille kaksikymmentä markkaa siitä reissusta.

Nuoren herran silmät tulivat esiin sanomalehden toiselta puolen:

—Ä de inte för mycky?

Mutta kun vastausta ei tullut, väisti hän lehden taaskin kasvojensa eteen eikä sen koommin mitään virkkanut.

Ville katseli patruunin leveätä selkää ja lyhyttä, paksua niskaa. Hän koetti päästä tajuunsa; kierteli lakkiaan, omaa, tuttua lakkiaan, ja pyyhkäisi hiuksiaan korvan taakse. Mutta selvän ajatuksen päästä ei hän sittenkään tahtonut kiinni saada. Soitto yhä humisi viereisestä huoneesta, ja kaikki oli täällä niin hienoa, että hän vasten tahtoansakin rusi tuntemaan itsensä kovin halpa-arvoiseksi.

Patruuni kääntyi nyt päin.

—No, mitä sanotte? Suostutteko, vai—?

—Saatanhan minä lähteä.

—No, päätetään sitten niin. Maanantai-aamuna tulette varhain tänne kuormaa laittamaan.

Kadulla vasta Ville taas vähitellen pääsi tolkkuunsa. Ensin häntä harmitti.

—Voi perhana, hän ajatteli, mikä minulta vei rohkeuden? Ihmisiähän ne ovat nekin, ei sen kummempia. Kahdella jalalla kävelevät, ihan niinkuin minäkin. Hitto vieköön! Siinä seisoin kuin mikä justiin, mitähän sekin neiti minusta ajatteli? No, ihme kumma, että pitää olla semmoinen tallukka!

—Noh … mielelläni sinne nyt kumminkin menen. Enemmän tulee päiväpalkkaa kuin puunhakkuulla,—ja onhan sentään toista kun pääsee liikkumaan…

Hän oli jotenkin hyvällä tuulella kotiin palatessaan. Käski Marian laittamaan kalakukkoa evääksi.

—Ja kaksi viikkoa sinä viivyt poissa? kysy Maria.

Aavistus nousi hänelle poveen, joka pelotti ja houkutteli samalla. Miksi patruuni kääntyi juuri Villeen, jota ei tuntenut ja jota ei koskaan ennen ollut työssään pitänyt? Mutta kun Ville ei näyttänyt mitään epäilevän, karkoitti hänkin sen ajatuksen mielestään ja rupesi hommaamaan evästä kiireimmän takeen.

IV.

Ville yhtyi kauppias Hellmanin rahtimiehiin, jotka myöskin veivät kuormia Kajaanin markkinoille. Tuttuja molemmat, Korhonen Savilahdesta ja Räsänen Sorsasalosta. Heidän seurassaan oli hänen rattosampi ja turvallisempi kulkea, sillä he olivat paljon käyneet rahtia ja Kajaanissa matkustaneet jo monet kerrat.

Sievänlaisessa hutikassa he olivat kaupungista lähtiessään. Ville ei ollut mikään juoppo, mutta viisi markkaa kun sai käsirahaa, niin osti hän sillä pullon viinaa kumminkin matkalle. Ryypyt otettiin ja luonto nousi sen verran, että maailma tuntui keveältä ja ilo tunki esille milloin rallatuksissa, milloin vallattomissa sätkäyksissä ohikulkeville tai tarpeettomissa huudoissa hevosille.

Ville varsinkin riemastui, sillä tämä oli hänelle uutta ja virkistävää vaihtelua entiseen alinomaiseen kirvestyöhön. Sattui vielä lisäksi olemaan kaunis ilma. Aurinko paistoi kirkkaasti ja jää oli kuin peili; maakannaksien yli päästessä pani vaan tinkaa, mutta eihän noita, jumalan kiitos, varsin tiheään ollut alkumatkalla. Siinä kun hän vatsallaan kuorman päällä ojenteli, milloin hiljaa hyräili, milloin rallatteli niin, että Räsänen, joka edellä ajoi, kääntyi irvistäen katsomaan, heräsi hänessä vähitellen rohkeita ja iloisia tulevaisuuden tuumia. Hän päätti hankkia itselleen hevosen, tavalla millä hyvään, vaikka velaksi. Sitten hän rupeisi ajuriksi ja kävisi talven aikaan rahtia. Sillä tavoin hän ansaitsisi enemmän, niin, tietysti paljonkin enemmän, ja itse pääsisi helpommalla, eihän tämä ollut työtä eikä mitään, hauskaa ja iloista elämää vaan. Sai olla omassa vapaudessaan ja nähdä maailmaa. Toista vallan!

Hän hihkasi riemussaan, sivalsi hevosta piiskalla selkään ja antoi mennä toisten sivu. Päivä oli kirkas, mieli kevyt ja tulevaisuus loisti eteen valoisampana kuin milloinkaan ennen. Ei hätää mitään! Hän heilahutti vieläkin piiskaa, hevonen karkasi kuin syötävä eteenpäin, toiset jäivät pitkän matkaa jäljelle, varsinkin Korhonen, jolla, polosella, oli onnettoman huono hevonen. Kun maakannas alkoi lähetä, hän ajoi käyden, pani tupakan ja odotteli toisia.

Yökortteerissa ei tahtonut Ville saada unta. Hän oli vaan ajavinaan; kun silmänsä ummisti, tunsi, kuinka reki luisti eteenpäin, näki hevosen ja jään, kuuli jalan kopseet, sieramien puhalluksen ja kitinän reen alla. Sitten tuli pelko kuormista ja hevosista, että jos ne kuka vie. Omiaan, tietysti, etupäässä ajatteli. Tuon tuostakin täytyi nostaa päätä ja kuulustaa, kun luuli ulkona kolisseen. Eikä monta minuuttia kulunut, ennenkuin taas meni katsomaan oliko kaikki paikoillaan.

Muut nukkuivat rauhassa. Kovin olivat huolimattomia Villen mielestä.

—Ihme ja kumma! hän päivitteli aamulla, kuinka sikeässä te makasitte. Ette suinkaan olisi tienneet mitään, vaikka olisivat vieneet sekä kuormat että hevoset.

Toiset vaan nauroivat.

—Tottumus sen tekee, sanoi Korhonen. Jahkapahan olet muutamia vuosia käynyt rahtia, niin kyllä opit sinäkin. Luissaan sen meikäläinen tuntee, milloin vaara pyörii.

Seuraavana yönä otti väsymys kumminkin Villestä vallan. Hän oli juuri päässyt makeimpaan uneen, kun Korhonen äkkiä hyppäsi vuoteeltaan ja saimeasti kiroten ryntäsi ovesta pellolle. Räsänen siihen heräsi, töyttäsi Villeä kylkeen ja oli samassa silmänräpäyksessä ulkona.

Ville ymmärsi, että nyt oli paha merrassa. Hän ehätti kuormien luokse; hevoset he arvon olivat tässä talossa saaneet lukolliseen liiteriin. Mutta ennenkuin hän joutui maillekaan, kuului pihasta armotonta huutoa, jyskettä ja tappelua. Korhonen ja Räsänen olivat tulisessa kahakassa mustilaisten kanssa, joita koettivat ajaa pois kuormien kimpusta.

Ville sieppasi korennon ovipielestä ja meni hätään. Löi oikeaan ja vasempaan minkä ennätti ja teki puhdasta jälkeä missä vaan liikkui. Mustilaiset juosta vilistivät metsää kohden; Ville perässä, korento pystyssä. Mutta hän oli paljain jaloin ja puolittain alasti, Korhonen ja Räsänen samoin. Sen vuoksi eivät nämä seuranneet, vaan huusivat häntäkin takaisin.

—Anna juuttaiden olla; palellut! kuului Korhosen varoitus pihasta, kun
Ville jo oli puolitiessä kujaa.

Ei hän tahtonut malttaa. Kovin teki mieli ottaa heidät kiinni ja lyödä kintut poikki jok'ainoalta että muistaisivat toisen kerran pitää kyntensä matkamiesten kuormista erillään.

Mutta niitä oli monta siellä edessä päin, hän yksin. Jalkoja sitä paitse poltti pakkanen kuin tulessa. Hänen täytyi perältäkin jättää heidät rauhaan.

Kun hän tuli pihaan jälleen, olivat toiset jo tuvassa. Sinne hänkin aikoi, vilkaisi kumminkin kuormaansa ensin.

Säikähti ja kirosi. Eihän se ollutkaan entisellään? Niinimattoa oli revitty peränurkasta, ja kun tutki reikää, näki selvään että sokuritoppa siitä oli viety.

Ei muuta kun takaisin samaa päätä, ja niin tulisessa kiireessä, ettei joutunut edes huutamaan toisia avukseen. Eikä hän heitä kaivannut, ei muistanutkaan; yksin olisi mennyt tällä hetkellä vaikka satoja tuhansia vastaan. Sitä vaan pelkäsi, ettei hän heitä enää saavuttaisi eikä löytäisi. Mutta kun maantielle pääsi, hän heidät jo näki vaimoineen, lapsineen ja kaikkine rössyineen. Pian mustilaisetkin hänet älysivät, ottivat ensin juoksua eteenpäin, mutta pysähtyivät sitten äkkiä, jättivät tavarat ja huonomman joukon paikoilleen ja kääntyivät itse takaa-ajajaa vastaan.

Ottelu syntyi, kamala ja kiukkuinen. Etempänä vaimot uhkailivat ja parkuivat, lapset itkivät hätääntyneinä. Mutta miehet purivat hammasta, iskivät toisiinsa kiinni, kiroilivat ja kiehuivat vihasta. Ville huhtoi korennollaan kuin karhu, mutta erään mustilaisen kädessä välähti puukko. Ei hän sitä huomannut, vaan kun selkää rupesi kuumentamaan, ynmmärsi hän saaneensa haavan. Voimat samassa vähenivät, hän lyötiin maahan ja korento putosi kädestä. Niskaa kylmensi ja jalkoja; korvissa humisi, silmät pimenivät. Mustia haamuja liikkui ensin ympärillä, etenivät sitten ja katosivat.

—Jokohan kuolen?

Se oli viimeinen ajatus, joka nousi hänen mieleensä. Mutta sekin sammui pian, kaikki raukesi ja pysähtyi kuin hiljaiseen uneen ikään.

Sillä välin mustilaiset kiireesti pakenivat. Sokuritopan jättivät jälkeensä, ettei heitä ajettaisi takaa eikä tunnettaisi samoiksi, jos kiinnikin saataisiin. He vainusivat jo liikettä talosta.

Eivätkä he siinä pettyneet. Kahakka oli kuulunut tupaan, Korhonen ja
Räsänen arvasivat Villen olevan hädässä.

—Sitäkös hän sinne meni. Sitäkö jo vaan! kiukkuili Räsänen, joka juuri parahiksi oli heittäytynyt vuoteelleen.

Nousi kumminkin ylös ja veti saappaat jalkaansa.

—Avuksi täytyy lähteä. Kiireimmän takeen. Vähissä tappavat vielä! sanoi Korhonen ja suti päälleen vaatteita minkä ennätti.

Pystyssä oli pian talon omakin väki, lapset vaan vetivät rauhassa untaan ja muutamat vaimot käänsivät siunaillen kylkeänsä eivätkä välittäneet nousta, kun näitä tämmöisiä jumalattomia menoja tavantakaa sattui siinä tienposkessa.

Miehet hyökkäsivät pihalle, mutta silloin oli melu jo hälvennyt. He pysähtyivät kuuntelemaan, luulivat ensin rusahtelevan vielä kauvempana tiellä, vaan sitten oli kaikki hiljaa.

He menivät kumminkin sinnepäin, löysivät Villen tiepuolesta hengettömänä ja vähän etempänä sokuritopan; muuten ei kuulunut eikä näkynyt enää niin mitään.

Ville oli vielä lämmin; he kantoivat hänet tupaan penkille ja kaatoivat viinaa suuhun. Alas se meni. Sitten hän jo alkoi huokuakin ja aukaisi silmiään. Mutta tajussaan hän ei ollut, sen kohta huomasi, ja selvää oli myöskin, ettei hän seuraavana aamuna matkalle kykenisi.

Kuorma oli toimitettava ajoissa perille, siitä tunsivat toisetkin olevansa vähän niinkuin edesvastauksessa, kun olivat kerran yhtä matkaa kulkeneet. Läheisestä mökistä saatiin mies, ja ennen päivän valjettua he taas läksivät taipaleelle. Ville ei vielä silloinkaan tiennyt maailmasta mitään. Hän vaan pyörtyi pyörtymistään, yhä uudelleen. Vähän aina saivat virkoamaan välillä, kun panivat milloin viinaa, milloin Hokmannia suuhun, mutta hetken päästä kun katsoivat, oli hän jälleen tainnuksissa.

Veri oli lakannut vuotamasta, sillä vaimoväki oli tuonut riepuja, joilla sidottiin haavat kiinni. Niistä oli yksi pahin; se oli vasemman olkaluun alapuolella ja näytti menevän hirvittävän syvälle. Pulppuamalla siitä alussa tuli verta ja kauan sieti hautoa kylmällä vedellä ennenkuin saivat sen verran taukoamaan, että voivat panna siteen päälle.

Kun Korhonen ja Räsänen olivat valjastaneet ja laittaneet kuormansa taas kuntoon menomatkalle, tulivat he vielä kerran sisään Villeä katsomaan. Seisoivat siinä kotvan aikaa penkin luona ja odottivat, että hän avaisi silmänsä. Mutta ei hän avannut. Kalpeana vaan makasi ja hiljaa huokui.

—Tuskin hänestä enää kalua tulee, arveli Räsänen.

Molemmat antoivat markan omista rahoistaan talon väelle, pyysivät hoitamaan ja lupasivat palatessaan tulla katsomaan.

V.

Siinä kun Maria evästi Villeä matkalle, heräsi hänen mielessään hauska tuuma. Mutta ei hän virkkanut siitä Villelle mitään; arveli, että sittenpähän saa suuret silmät, kun kotiin tulee.

Hän, näet, aikoi laittaa kankaan Villen poissa ollessa, lankoja hänelle kyllä annettaisiin velaksi rouva Mikkolan lankakaupasta, kun siellä oli tuttu puotilainen. Sitten hän talvimarkkinoissa sen möisi, saisi hyvät voitot, maksaisi velkansa, ottaisi uutta ja kutoisi yhä pitemmän kankaan kevätmarkkinoiksi.

Sillä tavoin hän ansaitsisi rahaa oikein hyvästi ja hoitaisi lapset samalla, kun ei tarvinnut mennä kotoa pois. Peränurkkaan hän raivaisi tilaa kangastuolille, siirtäisi sängyn paremmin oven suuhun ja pöydän ikkunan alta syrjempään. Kaikki hän sen jo sunnuntaina mittaili silmillään valmiiksi ja toivoi vaan, että maanantai-aamu valkenisi, Ville lähtisi matkalla la hän pääsisi tuumiaan toteuttamaan.

Ei Ville huomannut mitään, vaikka hän koko ajan oli tavattomasti ajatuksissaan. Lieneekö ollut niin kiinni omissa asioissaan, taikka luuli ehkä Marian vain hänen lähtöään surevan. Kaiketi se olisikin häntä huoletuttanut muussa tapauksessa ja yksin jääminen tuntunut ikävältä, kun ei ollut siihen vielä tottunut, mutta nyt kangashomma pyöri mielessä niin, ettei joutunut muuta ajattelemaankaan.

Tuskin oli Ville ehtinyt ajaa portista ulos, ennenkuin Maria jo juoksi pihalta takaisin kammariin, sieppasi nutun päälleen, sitoi kengän- nauhat kiinteämmälle ja varoitti lapsia olemaan siivolla sillä aikaa kuin hän käväseisi kaupungilla.

Kadulla tuli häntä ensimmäiseksi vastaan eräs ilkeä, vanha eukko- rutale, jota sanottiin »maailman äidiksi», povari muuten viraltaan ja suuri rolli.

—Pahuus! arveli Maria, enköhän käänny takaisin?

Sillä hän muisti tuon vanhan taian, että pahaa se tietää, kun naisihminen ensin vastaan tulee. Ei hän sentään malttanut kääntyä, vaan jatkoi matkaansa, kun kerran tiellä oli. Mutta ilkeän vaikutuksen häneen tuo tapaus teki, eikä hän enää ollut varma lainkaan hyvästä menestyksestään, kun astui puodin ovesta sisään.

Anna—se oli puotilaisen nimi—tervehti häntä iloisesti niinkuin ennenkin, ja Marian mieli kävi taaskin rohkeamniaksi. Hän selitti asiansa. Mutta silloin muuttui Anna totiseksi, pudisti päätä ja alkoi panna tiskillä olevia vaatepakkoja kokoon.

Hän ei uskaltanut, rouva oli kieltänyt velaksi annon.

—Eikö panttiakaan vastaan?

Maria ajatteli vihkimäsormustaan.

—Ei, senkin oli rouva kieltänyt. Niistä oli vaan vastusta, usein jäivät vuosikausiksi lunastamatta.

—Kyllä minä varmaan—vakuutti Maria.

—Niin, kaikki antavat kauniita lupauksia ottaessaan, mutta harvat pitävät maksusta huolen.

Marian täytyi lähteä pois sinä hyvänään. Hänen mielensä oli niin paha, että tahtoi melkein itkettää. Hitaasti hän astui pitkin matkaa kotiapäin ja mietti mikä keino häntä nyt auttaisi. Sillä hän ei millään tavalla voinut luopua tuosta kankaan tuumasta, kun hän sen kerran oli saanut päähänsä.

Ajatteli, että jos hän muualta pyytäisi rahaa lainaksi sormuksellaan. Mutta kalliin koron ottaisivat eivätkä antaisi kuin puolen arvoa. Sen vertaisella ei päässyt yrittämäänkään.

Tutuilta? Hän muisteli jokaista erikseen, mietti moneen kertaan päänsä ympäri, vaan siihen päätökseen hän lopulta tuli, ettei ollut toivoa kenestäkään.

Tuli kotiin ja koetti saada koko asian mielestään pois. Olipa hänellä työtä muutakin, lasten vaatteita sieti paikata, sukkia parsia ja ruokaa hommata; varmaan ne raukat jo olivatkin nälissään, kun hän ei malttanut heitä syöttää ennenkuin läksi.

Hän laittoi uuniin tulen, pesi padan ja pani perunoita kiehumaan.

Lapset leikkivät perällä huonetta, Yrjö oli kätkyessä, Liisa taputteli käsiään hänen vieressään ja puheli:

—Kato, kato, äiti keittää ponnaa. Ai, makeata, ai, Yrjökin saa, kun on kiltti, saa, lapsi, saa, saa!

He sanoivat näet perunoita ponniksi.

Kun Maria. oli laittanut perunat tulelle, jäi hän siihen uunin viereen istumaan. Katseli valkeata, kuinka se paloi ja perunoita, jotka kuulsivat pyöreinä ja puhtaina veden alta. Hän oli ostanut ne syysmarkkinoilta ja saanut huokealla. Sillä kymmenmarkkasella, jonka—

Hän puhalteli uuniin, että se paremmin syttyisi.

Ei hän nyt missään tapauksessa kääntyisi patruuniin, jätti ennemmin sikseen koko kangaspuuhan. Olipa hänellä työtä muutakin, lasten vaatteet ja sukat…

Tuli leimahteli korkealle padan ympärillä ja vesi porisi.

Kyllä patruuni ne hänelle varmaan mielellään lainaisi, mitäs se hänen rahoissaan tuntuisi. Eipä hän entisestäkään vihaa kantanut, koska otti Villen työhön. Hyvä mies hän mahtoi olla yhtäkaikki, vaikka häntä moitittiin. Mutta ei häneen sentään sopinut kääntyä, Villekin pahastuisi. Kuinka hän uskaltaisi sitä hänelle tunnustaakaan?

—Äiti, anna ponnaa.

Mikko seisoi takana ja repi häntä nutusta.

—Odota, jahka kiehuu.

Mutta lapsella oli nälkä, hän ei enää talttunut, vaan alkoi vänistä.

—Tuossa kakkua, hekä, syö sitä ensi hätään.

Mikko istui lattialle äidin viereen, haukkasi kannikkata ja kaivoi aina välillä pehmeätä paikkaa sormellaan. Yrjö kitisi, Liisa liverteli. Maria istui yhä samassa asemassa. Perunat halkeilivat, hän ei sitä huomannut. Mutta Liisa sen älysi kätkyen luota, sillä hänen silmänsä kääntyivät tavantakaa Yrjöstä porisevaan pataan.

Hän muuttui hiljemmäksi ja odotti eikö äiti jo nostaisi sitä tulelta pois. Vaan äiti kun ei hievahtanut, hän viimein muistutti:

—Äiti, ne jo halkeilevat.

Maria heräsi kuin unesta, huokasi syvään ja suoristi itseään.

—Jopa tosiaan, hän sanoi. Nyt lapset saavat ponnaa.

—Ponnaa, ponnaa, huusi Mikko, nousi kiireesti ylös lattialta ja hyppeli ilosta.

Kun Maria oli syöttänyt lapset ja nukuttanut Yrjön, haki hän paikattavat vaatteet esille. Katseli niitä ja kävi pahoilleen, sillä ne olivat kovin kuluneita. Jos yhteen kohtaan pani paikan, niin toinen jo menisi rikki tuotapikaa.

Hän huokasi. Kädet vaipuivat syliin ja vaate putosi lattiaan. Siitä kankaasta hän olisi saanut lapsillekin vaatteita. Muutamia kyynäriä—ei se olisi mihinkään tuntunut. Olisi ottanut sen verran enemmän voittoa markkinoissa.

Kangaspuita hänellä ei ollut itsellään. Soinisen emännältä oli aikonut ottaa lainaksi, hänellä kun tiesi olevan kahdet.

Olisikohan tuo antanut? hän arveli nyt. Tekisipä mieleni mennä kysymään.—Soma kuulla, olisinko onnistunut edes niitäkään saamaan.

Soiniska asui siinä lähellä, hän käski Liisan tulla hakemaan, jos heille mikä hätä sillaikaa tulisi. Mikkoa varoitti olemaan hiljaa, ettei Yrjö heräisi.

—Olkaa nyt kilttiä, en minä kauvan viivy, hän vakuutti vielä ovessa mennessään.

Mutta kylässä keitettiin kahvit, eihän sieltä niin pian päässyt. Ja pitkiin puheisiin he joutuivat. Soinisen emäntä tiesi kertoa kummia juttuja. Kettunen oli karannut vaimonsa luota ja lähtenyt laivassa eteläänpäin erään nahkurinsällin vaimon kanaa Savilahdesta. Kettuska aikoi mennä Helsinkiin perästä miestään hakemaan.

Maria päivitteli, he päivittelivät sitä molemmat.

—Semmoisia ne miehet ovat! Tekisipä tuon joku vaimo, he sanoivat.

Eikä tullut kumpikaan ajatelleeksi, että olihan siinä tosiaankin vaimo toisena säikeenä.

Soiniskalla oli kangas parast'aikaa kuteilla, kaunista ristikirjaista mallia, sinipohjaa, punaista ja valkeata rannut. Semmoista olisi Mariakin pannut; lopun olisi sitten lapsia varten kutonut pelkällä sinisellä, että olisi tullut tummempaa eikä niin lian ottavaa kuin tämä valkovaltainen.

Hän puhui nyt Soiniskalle kangashommasta ja miten se oli mennyt myttyyn. Kysyi olisiko saanut häneltä kangaspuita lainaan.

—No, veikkonen, mielellä hyvällä, sanoi emäntä. Tuollahan ne seisovat joutilaana liiterissä ja minulta olisit saanut kaikki verstaat, niidet ja pirran, niitä on minulla jos kuin, enkä niistä mitään hyyriä olisi tahtonut.

—Ihanko todella? Sinäpä vasta hyvä ihminen, kiitteli Maria, mutta hän huokasi kohta sen jälkeen, sillä raskasta oli ajatella, kuinka mainiosti kaikki olisi menestynyt, jos hän vaan olisi lankoja saanut.

—Hanki rahaa vaikka kiven kulosta, kehoitti Soiniska ja osta lankoja.

—Voi, rakas sielu, enhän minä niitä mistä hanki, ja kiven kolosta niitä taitaisin vähin löytää. Elä edes puhu enää, pahaa tekee, kun sitä ajatteleekin. Täytyy heittää kerrassa mielestä pois koko juttu.

Mutta eihän sitä niin helposti saanut karkoitetuksi. Aina syvemmälle se vain tunki, mitä enemmän hän koetti sitä vastaan taistella.

Kotimatkalla hän tarkasti katseli katukiviä, että jos sattuisi sieltä löytämään jonkun kultarahan taikka setelin. Onni jos olisi sen hänelle potkaissut, useinhan niitä pudotettiin. Herrasväkeä kun tuli vastaan, hän arveli: »noilla varmaankin olisi taskussaan mutta otapas sieltä».

Mihin hänen silmänsä vaan tarttuivat kotonakin, täytyi hänen kohta mielessään laskea sen kapineen arvoa rahassa. Eihän niitä paljon ollutkaan, huonekaluja muutamia ja pitovaatteita. Ei niitä voinut edes panttiin viedä, ne kun olivat kaikki tarpeellisia. Vihkimäsormus oli ainoa, mutta se taas ei yksin mihinkään riittänyt. Neljä markkaa olisivat ehkä antaneet korkeintaan,—mitä lankoja hän sen vertaisella sai?

Lapset olivat tuskaisia, hän torui heitä. Mikkoa hän lyödä nässäytti pari kertaa sormillekin ja tiuskaamalla hän vaati Yrjöä olemaan vaiti. Mutta ei se raukka siitä mitään ymmärtänyt, näkihän vaan että äiti oli hänelle vihainen, ja tuli pahalle mielelle. Suu hömmäili, vesi tuli silmiin ja hän parahti itkemään.

Marian kävi sääliksi, hän unohti hetkeksi markat ja kankaat, otti lapsen syliinsä ja alkoi viihdytellä.

Viidettä käydessä hän tavallisuuden mukaan laittoi ne jo nukkumaan yöuntaan. Eikä hän sitten oikein tiennyt, mihin työhön ryhtyisi; katseli vielä kerran noita vaatteitakin, mutta viskasi ne harmissaan kohta jälleen pois. Niinhän ne olivat rikki, ettei ollut kuin työn hukka, jos niitä rupesi korjaamaan.

—Parasta kun menen maata, hän ajatteli, ettei pala öljy turhaan.

Hän nousi vuodettaan pöyhimään ja aukaisi oven ottaakseen avaimen suulta pois, kun kuuli jonkun sieltä hiljaa tulevan pimeästä. Hän säikähti ja yritti huutamaan. Näki sitten, että se oli mies, ja peljästyi vielä enemmän.

—Hyi, herra siunaa, kuka siellä? Mitä te tahdotte? Mitä asiaa?

Vastauksen asemesta tukeva käsi työnsi hänet kynnykseltä takaisin sisään.

Patruuni Oppman seisoi ovella, loi tarkastavan silmäyksen huoneesen, koetteli lukkoa ulkopuolelta, huomasi avaimen jo olevan poissa ja näki sen Marian kädessä. Hän hymyili ja veti oven kiinni.

Maria vapisi.

—Mitä patruuni tänne tulee, mitä varten,—mitä teillä on mielessä?

—Ole hiljaa, ettei lapset herää. Mitäkö tulin? Sinua katsomaan, tietysti, en muuta.

Hän vaan naurahteli ja meni istumaan.

—Menkää pois, hyvä patruuni, menkää pois.

—Kas, kas, vai pois sinä minut ajaisit? Etpä ole varsin kohtelias vieraallesi.

—Teillä mikä lieneekään aikomus. Voi hyvä jumala—

—Mitä sinä pelkäät suotta, enhän minä pahaa tee. Vai luuletko minua semmoiseksi hirviöksi?

—Kun tulette näin myöhällä.

—Mikä myöhäinen, kello tuskin kuutta. Istuhan nyt ja ole ihan rauhallinen. En minä kun tulin katsomaan, jos sinulla on hyvin ikävä täällä yksinäsi.

Maria asettui pallille istumaan ja koetti tyyntyä.

—Kerro nyt, mitä olet tehnyt tänä päivänä.

Hän puhui levollisesti ja oli tosiaankin vaarattoman näköinen.

—Enpähän minä juuri mitään—

Hän keskeytti. Kangas juohtui mieleen, mutta viitsikö hän ruveta sitä selvittämään?

—Sano pois. Sinä jotain ajattelit?

—Niin—ajattelinhan minä—ja miksikäs en sitä voisi kertoakin.

Hän puhui tuumansa alusta alkaen, kuinka hän sitä oli miettinyt kaiken yötä ja toivonut sen onnistuvan, mutta kuinka se sitten raukesi tyhjään, kun ei saanutkaan lankoja.

Siinä kertoessaan hän kaiken aikaa salaisesti toivoi, että patruuni ehkä tarjoutuisi auttamaan. Hänellä kyllä oli rahaa, ei sen vertainen summa hänen kukkarossaan mihinkään tuntuisi. Pelko katosi. Patruuni kuunteli häntä ystävällisenä ja lempeänä. Viimein hän otti taskustaan esille rahakukkaron, laski siitä setelirahan pöydälle ja hymyili.

—Katsopa tuota! Mitä sanot, jos antaisin sinulle?

—Voi, hyvä patruuni!

Maria vapisi. Hän ei voinut silmiään kääntää setelistä. Patruuni väisti tuoliaan lähemmäksi.

—Riippuu vaan sinusta itsestäsi. Kun rupeat minulle ystäväksi, niin kyllä rahaa saat. Minä en ole itara tämmöisissä kohdin.

Hän tarttui kiinni ja veti Mariaa luokseen, huolimatta hänen vastustelemisestaan.

—Elkää, hyvä patruuni, päästäkää, päästäkää—hän mutisi ja koetti irtautua. Mutta kun hän, väänsi päätään syrjään, sattuivat silmät taaskin seteliin. Sydän löi, posket hohtivat, ja laimeammin hän vältteli patruunin hyväilyjä. Katse kiinni pöydällä olevassa rahassa hän vaan puolella voimallaan enää pyrki erilleen.

—Voi päästäkää, hän kuiskaili, en minä uskalla, en—ihmisiä asuu seinän toisella puolella—kuulevat—

—Mitäs sitten vääntelet suotta. Ole hiljaa.

Patruuni nykäisi lamppua ja puhalsi. He jäivät pimeään.

VI.

Pitkään meni seuraavana aamuna huoneen siivoaminen. Maria istui pesemättömänä ja kampaamattomana pöydän päässä, nojasi kyynäsvarsia pöytään ja kasvoja käsiin. Hamekin reksotti viistossa päällä ja nuttu oli edestä auki. Lapset eivät päästäneet, sillä hän oli antanut heille sokuripalasia kädet täyteen, että olisivat hiljaa. Niitä he imeskelivät ja nakertelivat. Yrjön suu ja posket olivat kaikki niljaisina ja märkinä, mutta hän nuoleskeli yhä sokurista nyrkkiään ja oli tyytyväinen. Kahviverstaat olivat pöydällä Marian edessä. Hän oli juonut monta kuppia, siksi ettei pannusta enää herunut kuin paljasta poroa. Mutta ei hän sittenkään tahtonut virkistyä eikä päästä entiselleen. Liikkumattomana hän siinä oli istunut kauan aikaa. Hartioita vaan välistä puistatti, ikäänkuin olisi vilustunut.

—Ei tästä ole, hän viimein puhkesi sanomaan ja veti kädet kasvoiltaan pois. Silmät hapuilivat ympäri harmaina ja irtonaisina.

—Ei tästä ole, hän taaskin uudisti, kiskaisi itsensä pystyyn ja korjaili hamettaan.

Liisa toi luudan ulkoa; hän laittoi vuoteet ja lakaisi lattian. Pyyhki pöydän ja pani astiat paikoilleen. Sitten hän vilkaisi peiliin, säikähti halsistunutta näköään, harmaankarvaisia poskiaan ja elottomia silmiään. Kiireimmän kautta hän alkoi kammata hiuksiaan, pestä kasvojaan ja muutenkin siistiä itseään.

Kun tuo kaikki oli tehty, aukaisi hän pöytälaatikon. Siellä oli seteli paikoillaan, kaunis kymmenen markan seteli. Hän otti sen käteensä, silitteli nurkat ja katseli sitä tarkkaan kummaltakin puolen. Tällä hän nyt saisi lankoja jos kuin!

Eikä Villen tarvinnut mitään tietää. Kankaasta tulleiksi voitoiksi hän selittäisi kaikki rahan saannit. Hänelle ei mitään epäilyksiä syntyisi. Parempaa ruokaa hän saisi kuin ennen, viljemmältä olisi rahaa vaatteeksi ja muuksi tarpeeksi, vähemmän huolta, miksi hän sitten välittäisi? Oikein jos ymmärtäisi, niin—.

Mariaa kumminkin pöyristytti, kun ajatteli, mitä Ville sanoisi, jos vähääkään aavistaisi. Pieksäisi varmaankin, eikä antaisi anteeksi, vaan vihaisi leppymättömästi kuolemaan saakka. Minkälaiseksi muuttuisi heidän elämänsä?

Ei hän uskaltanut sitä pitemmälle ajatella, vaan karkoitti kaikki kuvittelut mielestään pois, pisti rahan taskuunsa ja läksi langan ostoon.

Ylpeänä hän nyt meni uudelleen samaan, rouva Mikkolan puotiin. Niinkö luulivat, että hän tänäkin päivänä tuli heiltä velaksi tavaraa rukoilemaan. Taikka että hän missään suhteessa heidän armostaan riippui? Töin tuskin hän hyvän päivän sanoi, kun ovesta sisään astui, ja itsekseen hän päätti moittia heidän lankojaan ja uhata ostaa muualta.

Sattuipa kumminkin niin, ettei hän päässyt heti kauppoja tekemään, sillä kaksi maalaistyttöä ostivat siinä parast'aikaa villakangasta itselleen leningiksi. Kaunista, kirkasväristä, sinipunervan kiuhtavaa se kangas oli. Maria sitä katseli ja ihaili. Kun puoti-Anna oli heille neljätoista kyynärää mitannut ja kääriessään vei vaatteen kauvemmaksi, oli se sieltä yhä kauniimpaa. Maria ei vielä ikänään ollut tuommoista leninkiä pitänyt. Alkoi tehdä mieli. Hän katsoi tarkempaan, otti hyppysten väliin ja nosti päivää vasten. Harvaa se tosin oli, melkein kuin harsoa. Mutta eihän sitä pitoleningiksi kukaan ottanutkaan. Parhaimmaksi vaan. Ja hänellä semmoinen varsinkin oli tarpeen. Tuli arpajaiset, illanvietot, häät tai muut kestit, niin tuskin oli leninkiä päälle pantavaa. Tuosta kun laittoi, niin moneksi vuodeksi kestäisi hyvällä pidolla.

Hän kysyi hintaa. »Kuusikymmentä penniä», vastattiin.—Ei kuin kuusikymmentä penniä!

»Neljätoista kyynärää.» Hän koetti laskea itsekseen, mutta ei saanut selvää, sillä ajatus ei juossut.

—Mitenkäs paljon meneekään neljästätoista kyynärästä?

—Kahdeksan markkaa neljäkymmentä penniä, vastasi Anna.

Marian sydän sykähti.

—Entä sitten vuoria lisäksi, kolme kyynärää?

—Yhdeksänkymmentä penniä. Yhteensä yhdeksän markkaa kolmekymmentä penniä.

—Annattekos rihmarullan kaupantekijäisiksi?

—No, yhdentekevä. Voitte sen saada.

—Niinpä mitatkaa!

Anna alkoi puhetta, ilmasta vai mistä lienee ollut, ei sitä Maria oikein tajunnut. Vastasi hän siihen kumminkin parilla sanalla, huomasi itsekin, että ne olivat päin mäntyyn ja koetti korjata, mutta sotkeentui eikä huolinut enää selvitellä, vaan jätti kaiken sikseen.

Anna nauroi.

—Kovinpa olitte nyt aatoksissanne.

—Minun niin kivistää päätäni, hän vastasi vaikka siinä ei ollut perää vähääkään.

Seltsemänkymmentä penniä hän sai takaisin. Hän sieppasi pakettinsa ja läksi.

Seitsemänkymmentä penniä! Niillä jos ostaisi vehnästä, ja kutsuisi Soiniskaa kahville? Että saisi näyttää leninkikangastaan ja kysyä, mitä hän siitä arveli; oliko kaunista hänen mielestään ja huokeata?

Mutta miksi juuri Soiniskaa? Hän kohta rupeisi utelemaan, millä rahoilla se oli ostettu.—Ennemmin sittenkin Katria, joka asui samassa talossa eikä tiennyt mitään hänen eilisestä rahapulastaan. Hän oli aina niin kateellinen, jos Maria milloin sai uuden huivin tai jotain semmoista. Mitä hän nyt tästä sanoisikaan. Hauskaa olisi nähdä, kuinka hänen sydäntään kaivelisi.

Hän pistäytyi ohimennen leipurissa, laittoi kotiin tultua kahvin tulelle ja pani Liisan hakemaan Katria.

—Terveisiä ja kiitoksia, kyllä tulee ihan paikalla, kertoi Liisa palatessaan.

Samassa kiireet, tassuttelevat askeleet jo kuuluivatkin porstuasta ja sisään touhutti lyhytläntäinen, lihava eukko, silmät tiirallaan.

—No, ei minun päiviäni, vai kahvin juontiin! Mikä ihme sinun nyt päähäsi pisti? huusi hän jo ovessa.

—Ilman minä vaan, kun tässä sattui olemaan hyvää aikaa. Kävin tuolla rouva Mikkolan puodissa ostamassa leninkikangasta, niin sieppasin sivumennen leipurista vehnästä.

—Vai ostit leninkikankaan? Näytä, veikkonen, minullekin. Vai ostit uuden taas. Eihän siitä ole kauvan kun laitoit itsellesi—tuon juuri joka on päälläsi.

—Minäpä, kun tarvitsin semmoista parempaa,

—Herra siunaa—villakangasta totta tosiaan!—No, mitä tuo maksoikaan kyynärä?

Katrin ääni oikein värisi. Hän nieleskeli, kävi hieman kalpeaksi ja suupieliin ilmestyi syvät juovat. Selvään näki hänen kasvoistaan, kuinka kipeästi häneen tuo leninki koski.

Maria nautti hänen tuskastaan ja koetti sitä yllyttää yhä suuremmaksi.

—Markka kaksikymmentä, oliko kallista?

—Onpa sillä hintaa. Markka kaksikymmentä? Montako kyynärää? Neljätoista! Voi ihmettä! Tuleehan se leninki maksamaan kappaleen toista kymmentä markkaa!

Hän vihelteli ja heilutti päätään.

—Ja mitä tekee työmiehen vaimo tuommoisella? En ihmeeksi ilkiäisi päälleni panna. En vaikka. Luulisivat vielä miksi hyvänsä.

—Sepä kuuma! Vai et ilkiäisi panna päällesi.—Kyllä minä panen. En häpeä ollenkaan.

—Etkö pelkää pahoja puheita?

—Mitä tarkoitat?

—Niin, näes, ihmiset ovat aina valmiit selittämään asiat pahoin päin, tiedäthän sen. Ja kun sinä yht'äkkiä rupeat noin koreilemaan, niin voivat arvella yhtä toista.

—Ooho! Mitä ne siitä osaisivat arvella?

Maria punastui ja kumartui alas ottamaan jotain pöytäkaapista.

—Näkyvät ne osaavan, kun vähänkään vaan saavat syytä. Ja tässä kohden—niin, täytyyhän itsesikin myöntää—

—Mitä sitten? tiuskasi Maria suuttuneena, kun ei toinen tahtonut jatkaa.

—Että kummalta tämä näyttää. Ei työmiehen vaimolla tavallisesti riitä varoja tuommoiseen koreilemiseen, eikä sitä juuri kaikki viitsikään, sitä kun tavallisesti pidetään huonona merkkinä. Mutta tee kuin tahdot, en kiellä enkä käske.

—Sanokoot mitä hyvänsä, minä piittaan siitä viis. Jopa käskisi—ruveta kaikkia kuuntelemaan. Juorutkoot niin paljon kuin tahtovat, minä vaan uhallakin koreilen, sillä se on omassa vallassani, ei liikuta ketään, kävin puettuna niin tai näin. Heidän kukkaronsa ei siitä kulu.

—Eipä suinkaan. Ei eipä suinkaan.

—Mutta niiden käy kateeksi. Siinä koko juttu. Kyllä minä ymmärrän.

—Ethän vaan luule, että minä sinua kadehdin?

Maria nyrpisti huuliaan, heilautti päätään eikä virkkanut mitään.

—Siinä toki erehdyt! Minä en ikinä maailmassa tuommoista päälleni panisi, vaikka ilmaiseksi saisin, saatikka että sitä vielä toiselta kadehtisin. Ei, veikkonen, minun puolestani voit huoleti laittaa itsellesi vaatteita vaikka silkistä ja sametista.

Katri puhisi vihasta ja pauhasi niin, ettei Maria saanut suun vuoroa. Hän koetti parastaan, huusi minkä jaksoi, mutta toisen ääni vei voiton kumminkin. Riita yltyi, molemmat puhuivat yhtä aikaa, sättivät toisiaan minkä ennättivät, eivätkä säästäneet karkeita haukkumasanoja, joita heillä olikin runsas varasto.

Lapset kuuntelivat silmät ja suut avoinna, Yrjökin yksin ihmetteli ja oli koko ajan hiljaa kuin muuri.

—Laita tästä luusi, taikka potkaisen sinut pellolle! huusi Maria lopulta ja avasi samassa vieraalleen oven.

—Kyllä menenkin, enkä tuon koommin kynnyksesi yli astu, mokoma ruoja!

Katri touhutti pihan poikki omaan asuntoonsa ja säpätti kuin palava kataja pitkin tietä mennessään. Pysähtyi pari kertaa ja huusi taakseen karkeimman sanan, minkä keksiä voi, mutta Maria ei sitä enää kuullut, hän kun oli jo paiskannut ovensa kiinni.

—Sen siitä nyt sain! Vehnäskahvit juotin heittiölle vielä. Kyllä en vastakertana—porisi Maria itsekseen ja oli äissään. Mutta mitähän juttuja se minusta laittaa tämän perästä?

Hän alkoi vähitellen katua kiukkuaan, sillä Katri oli noita pahasisuisia ihmisiä, joita on vaarallista pitää vihamiehinä. Semmoisten kanssa tuli aina olla mielin kielin, muuten heitti heistä vastuksen. Maria päätti jo huomissa päivänä lepytellä Katria jollakin keinoin, laittaa esimerkiksi pannurieskaa ja viedä hänelle siitä palanen eikä olla niinä miehinäkään, että he muka riidassa olisivat keskenään.

Vaan sinä iltana vielä sattui semmoista, joka teki tuuman tyhjäksi. Oli myöhäinen yö, kun hän hiljaa aukaisi oven ja laski patruunin menemään. Ulkona pilkkoisten pimeätä; hän katsasti ovenraosta, kun patruuni laskeutui portaita alas. Silloin sujahti nurkan takaa äkkiä ihminen esiin, repäisi nuttunsa alta palavan lyhdyn, valaisi sillä patruunin kasvot ja räjähti nauruun.

Se oli Katrin ääni! Marian löi jalat hervottomaksi, hän veti kiireimmän takeen oven kiinni ja paiskaantui suulleen sänkyyn. Niin hän vapisi kuin lankavyyhti eikä kyennyt kotvaan aikaan ajattelemaan mitään, huokui vaan ja voivotteli, kierteli itseään toiselta syrjältä toiseen.

—Ville saa sen tietää, ei auta mikään, hänelle sen ilmoittavat heti ensimmäiseksi! Voi onnetonta minua!

Ei hän saanut unta koko pitkään yöhön. Ja seuraavana päivänä hän ei uskaltanut liikkua paikaltaan. Liisan antoi tuoda puita ja kantaa roskat ja tunkiot pois, muuta ei hänellä ollut ulkona toimitettavaakaan, sillä aamulla pimeän aikaan hän jo oli hakenut kaivolta veden siksi päiväksi.

Hiljaisena ja puhumattomana hän hoiti lapset ja teki välttämättömimmät askareet. Tavattoman äänettömiä he sinä päivänä olivat kaikki. Lapset oudoksuivat, kun ei äiti heille pakissut niinkuin ennen, ei torunut eikä houkutellut liioin. Heiltäkin meni iloisuus ja rohkeus, eivät pienemmätkään uskaltaneet ääntä päästää, mutta Liisan silmät kääntyivät tuon tuostakin äitiin. Iltapuoleen kun Maria heittäytyi sänkyyn pitkälleen, kasvot seinään päin, huomasi Liisa vallan hyvin, ettei hän nukkunut, vaikka oli unessa olevinaan. Eikä se ollut yskää tuo—

Hän väistyi hiljaa likemmäksi ja kurottui jalkopuolelta laidan takaa katsomaan häntä silmiin. Turvoksissa ne olivat ja punaisina. Liisa palasi kätkyen luokse, antoi kauniin nukkensa Yrjölle käteen ja kuiskasi Mikolle korvaan, että tämä saisi hänen sokeriosansa huomis- aamuna, jos nyt olisi oikein kilttinä poikana. Taaskin hän vilkaisi äitiin ja kun näki tämän yhä nyyhkyttävän, täyttivät vedet hänelläkin silmiin. Poskille valuivat alas, hän pyyhki niitä tavantakaa kämmenillään, että mustat rannut pitkin kasvoja vaan jäivät merkiksi. Niistä hän itse ei tiennyt mitään eikä niitä äitikään huomannut, kun taas illemmällä nousi ylös, sillä hän ei tullut Liisaan päin katsoneeksi.

Kelloa Maria siihen sijaan piti ahkerasti silmällä, ja sen mukaan kuin viisari siirtyi, hän alkoi niinkuin odottaa ja toivoa jotakin.

Lapset viimein nukkuivat, kaikki oli hiljaa, se aika lähestyi jolloin patruunin oli tapana tulla. Hän istui pallilla kumarassa ja kuunteli.

Ei tarvinnut kauvan odottaa, ennenkuin patruuni astui sisään, paksu keppi kädessä. Maria nousi häntä vastaan.

—Tulittehan kumminkin, puhkesi hänen suustaan.

Hän auttoi nuttua patruunin päältä.

—Sinä minua jo ikävöit? hymyili patruuni.

—Minua niin kauheasti peloittaa. Olen kaiken päivää ollut semmoisessa tuskassa.

—Sitä illallista eukkoako pelkäät? Tulkoonpas hän vielä kerran, niin lyön häneltä niskat poikki tällä kepilläni.

—Mutta Ville saa sen tietää ja silloin—hän väänteli käsiään eikä uskaltanut ääneen puhua—silloin on kaikki mennyttä.—Minä olen hukassa.

—Elä hätäile tyhjää, miehestäsi ei ole pelkoa. Hän on tapellut mustilaisten kanssa ja makaa henki hieverinä tiellä. Minä sain juuri sähkösanoman Kajaanista, kuorma ja hevonen ovat onnellisesti perillä.

—Villekö—jäänyt tielle—?

Maria putosi istualleen ja tuijotti jäykästi ikäänkuin tajuttomana patruuniin.

—Entä sitten? Sinulle ei tule hätää, vaikka leskeksikin jäisit.

Marialle lensi päähän se ajatus, että tämä oli jumalan rangaistus hänen synnistään; pelko ja kauhistus tahtoivat vallata hänet. Patruunin luokse hän ryömi ja tarttui kiinni hänen polviinsa.

—Elkää heittäkö minua, hyvä patruuni, elkää heittäkö minua, tehkää minulle mitä tahdotte, mutta elkää heittäkö!