MUTTA MITÄS TAPAHTUI

["Purjeita kuivaamassa" nimisen kertomuksen johdosta Juhani Ahon
"Lastuissa".]

Mutta mitäs tapahtui meille rouville sillä aikaa kuin miehemme olivat purjeita kuivaamassa?

Heille olimme juuri menneet marjoja poimimaan ja oli meillä molemmilla sitä varten pieni tuohinen kädessä. Pysyttelimme lähellä toisiamme, että saatoimme sen ohessa puhella myöskin.

—Kuulehan, Aina, sanoi ystäväni, mikä siihen on syynä, että miehet usein näyttävät niinkuin kyllästyvän kotiinsa ja … ja, ja … rouviinsa. En minä tietysti tarkoita Eeroa, hän ei sitä milloinkaan ole osoittanut, eikä minun hänen suhteensa tarvitse semmoista peljätä, mutta monesta muusta olen luullut huomaavani.

—Minä myös. Olen siitä usein puhunut Volmarillekin, mutta hän väittää, ettei se muka ole totta. Hän ei itsessään ole tuntenut semmoisia oireita, ja sen vuoksi hän päättää niitä mahdottomiksi muissakin.

—Tiedätkös, mitä minulle pälkähti päähän nyt juuri tässä marjoja poimiessani?

—No, mitä?

Me seisahduimme. Hän pisti kätensä minun kainalooni.

—Että se on tuo alinomainen varmuus, joka saattaa heidät kyllästymään. Rouvat käyvät heille jokapäiväisiksi, tavallisiksi, he eivät osaa panna heille enää mitään arvoa. Mitä nautintoa olisi ihmisellä ruuasta, jos hän yhtämittaa istuisi katetun pöydän ääressä? Mutta kun hän siitä on jonkun aikaa poissa, tulee nälkä, ja kas silloin—

—Tosiaankin! Sinä olet oikeassa.

Asia oli päivän selvä. Ihme ja kumma, etten ollut sitä ennemmin huomannut.

—Nyt siis viivymme täällä metsässä. Annamme heidän odottaa, että näemme, minkä vaikutuksen se tekee, eikö niin? Kas, minä arvelen, että on viisainta ajoissa jo välttää vaaraa. Vaikka en minä Volmarin suhteen ollenkaan pelkää—

—Niin, en minäkään Eeron suhteen. Mutta voisimmehan kumminkin, noin vaan ilman aikojamme, vaihtelevaisuuden vuoksi.

Me kävelimme käsi kädessä eteen päin, tuohiset kun jo olivat melkein täynnä mansikoita, ja nauraen koettelimme molemmat arvata, mitä tuumaisivat mieskullat siellä verannalla istuessaan, kun ei meitä ala näkyä.

—Ehkä luulevat, että olemme eksyneet ja tulevat levottomiksi?

En oikein ymmärtänyt, kuinka kauvan siinä tapauksessa voisimme viivytellä. Mutta Emmi ei pitänyt sitä vähääkään vaarallisena.

—Antaa heidän vaan olla siinä pelvossa jonkun hetken, ei se haittaa.
Sitä suurempi heidän on ilonsa sitten, kun saavat meidät jälleen.

Saavuimme äkkiarvaamatta maantielle, joka tällä kohdalla oli suora ja tasainen. Paksu pölypilvi näkyi etäällä. Siitä alkoi vähitellen vaunut tulla esille. Ne lähenivät, saatoimme jo eroittaa hevosetkin.

—Veijolan vaunut. Sanni palaa Rautalammilta lankonsa kanssa, sanoi
Emmi.

—Ovatko he olleet Rautalammilla? Ottokin?

—Etkö sitä ole tiennyt? Johan he menivät viikko sitten.

—Vai niin!

—Te taidatte harvoin olla yksissä nykyaikana. Ennen olitte niin hyviä ystäviä.

—Kyllähän me vieläkin … vaan Volmar ja Otto kun eivät oikein viihdy toistensa seurassa—

—Sepä merkillistä. Eero taas pitää hyvin paljon herra Veijolasta.

Vaunut sillä välin meitä lähenivät. He älysivät meidät, ja seisahuttivat. Otto hyppäsi alas.

—Aina! Kerran saa vielä sinuakin nähdä.

Hän pudisteli kättäni vapaasti ja iloisesti niinkuin ennenkin. Olimmehan vanhat lapsuuden ja nuoruuden toverit, vaikka naimiseen jouduttuni vähän niinkuin vieraannuimme, en oikein tiedä mistä syystä.

Taikka, totta puhuen, kyllä sen tiedän, jos sanoa tahdon: Volmar on mustasukkainen eikä sietänyt nähdä meitä yhdessä, Ottoa ja minua, siinä koko juttu. Minä en Volmarin läsnä ollessa milloinkaan saattanut olla vapaa enkä luonnollinen Ottoa kohtaan, hänen tarkastelevat silmänsä vaivasivat minua. Mutta nyt siihen sijaan tervehdin häntä tuttavallisesti kuin vanhaa, hyvää ystävää ainakin. Tahdoin näyttää, etten suinkaan ollut unohtanut entistä toveriani.

—Mihinkä te olette menossa? kysyi Sanni vaunuistaan.

—Emme mihinkään. Marjoja vaan poimimme tuolla metsässä. Saako tarjota?

—Nouskaa ylös tänne ja lähtekää mukaan, niin kerromme teille uutisia
Rautalammilta.

—Lähtekää! kehoitti Ottokin ja hänen silmissään näin tuon saman herttaisen katseen, jonka niin hyvin tunsin entisiltä ajoilta.

—Mutta mitä sanovat Eero ja Volmar?

Minä katsoin Emmiin. Hän hiukan epäili hänkin.

—Tulkoot he jäljessä, sanoi Sanni, Heikki saa viedä heille sanan, Otto pannaan ohjaksiin.

—No niin, no.—Vai, mitä arvelet, Emmi?

—Mennään!

Otto auttoi meidät ylös vaunuihin ja nousi itse kuskipenkille. Heikki jätettiin tielle.

—Sanokaa, Heikki, että tuovat meille sadenutut mukaan, illalla tulee ehkä kylmä, huusin hänelle vielä jälkeen.

Ja sitten mennä huristettiin eteenpäin. Puut vilahtivat ohitsemme, pellot ja niityt pyörähtivät taakse, uusia näkö-aloja aukeni eteen. Otto oli taitava ajaja, hyvässä turvassa istui, kun hän oli ohjaksissa. Siinä oli tarmoa ja väkevyyttä tuossa suorassa, hoikassa vartalossa. Hänellä tosiaankin oli parempi vartalo kuin Volmarilla, joka alkoi olla liian lihava. Päätin kieltää Volmaria juomasta syödessään, sillä sehän se kuului paisuttavan ihmisiä.

Tultiin ylämäkeen. Otto antoi hevosten astua käyden.

—Muistatko, Aina—hän kääntyi ja katsoi minuun, muistatko kun olimme kerran heinäladossa tuolla sadetta pitämässä?

—Niin, miksi en sitä muistaisi. Silloin olimme vallattomia kuin pienet lapset.

—Ja iloisia! Sinäkin uskalsit—

—No, ole vaiti.

—Kertokaa, kertokaa—mitä hän uskalsi? huusi Emmi.

—Otto, et saa kertoa. Minä kiellän.

—Mutta eihän se ole mitään vaarallista.

—Vaikka—

—Aina, oletko lapsellinen?

—Minäpä tiedän, nauroi Sanni, sinulla oli vaatekengät ja Otto sai kantaa sinut sateen jäljestä märän niityn poikki.

—Hyi, Otto, sinä lupasit pitää salassa sen jutun.

—Minä olen syytön. Sannin palvelija oli sattunut näkemään ja kun siinä ei mitään sen pahempaa ollut, niin—

—Vaan kuitenkin. En minä olisi tahtonut, että—

—Hyvä Aina, oletko lapsellinen!

He nauroivat sekä Sanni että Emmi ja minäkin pian yhdyin heihin. Se vähän omaatuntoani vaivasi, etten ollut tuota tapausta vielä Volmarille kertonut. Tänä iltana sen tekisin, ennenkuin hän ehtisi muilta kuulla.

Oli meillä paljon muitakin yhteisiä muistoja, ja kun kerran olimme päässeet alkuun, kerroimme niitä kilvan Emmille ja Sannille, jotka molemmat olivat niistä ihmeesti huvitetut. Otto oli niin hurjan iloinen ennen, täynnä hullunkurisia vehkeitä, ja tavallisesti hän sai houkutelluksi minut mukaan. Monta kepposta olimme tehneet Sannillekin, jotka nyt vasta ilmaisimme. Hän oli kyllä meitä epäillyt monasti, esim. eräästä runosta, jonka hän nimipäivänään sai onnentoivotuskortissa ja joka sukkeluutensa vuoksi herätti yleistä naurua, vaan kun me kumpikin näytimme erinomaisen viattomilta eikä hän millään tavalla saanut meitä tunnustamaan, oli hän lopulta uskonut vallesmannia tekijäksi. Ja Otto, veijari, tarjoutui vielä sepittämään vastarunoa vallesmannille, kostoksi muka, jonka runon Sanni sitten jouluaattona kaikessa salaisuudessa lähetti perille.

Kyllä me vaan olimme viettäneet monta hauskaa hetkeä yhdessä. Sanoinko monta? Ei, lukemattomia ne olivat. Eikä milloinkaan tullut meille toistemme seurassa ikävä, ei milloinkaan loppunut puhe, niinkuin Volmarilta ja minulta usein tahtoi tehdä. Mikä siihen syynä lieneekin— olenko minä vanhentunut ja käynyt ikäväksi, vai olisiko Volmar luonnoltaan Ottoa jurompi? Ei—sitä en toki voi uskoa, minussa tuo ennemmin mahtoi vika olla.

Perille kun tulimme, haki Otto viulunsa esille, heitti pienen syrjäsilmäyksen minuun ja alkoi virittää. Minä heti pianon ääreen a:ta pomputtelemaan. Ja sittenkös me soitettiin. Kävimme läpi kaikki nuo minun vanhat lempilauluni »Mustalaisista», »Kaiju soitto, kaiju katkeraan», »Itke sydän», »Ehkä mekin kerran» ja paljon muitakin kappaleita, joita olimme yhdessä soitelleet ennen. Olin vallan sulaa, en muista milloinkaan nauttineeni soitosta niin kuin sinä päivänä. Mutta eihän se kumma ollutkaan. Moneen aikaan en ollut pianoa auaissutkaan kotona. Volmar ei rakastanut soittoa, se hermostutti häntä, sen vuoksi täytyi minun olla soittamatta, vaikka kuinka olisi mieli tehnyt.

Otto siihen sijaan oli kovasti musikaalinen. Hänellä oli erinomaisen tarkka korva ja samalla hän soitti, niin tunteellisesti, että minulle usein tuli kyynelet silmiin.

Siinä soitellessa luiskahtivat tunnit niin nopeasti, etten muistanut kysyäkään, oliko Heikki jo tullut takaisin ja mitä olivat herrat sanoneet. Sanni viimein alkoi päivitellä, että mies oli jäänyt sille tielle. Eikä kuulunut Eeroa ja Volmariakaan. Olisi heidän pitänyt jo ennättää—

Mutta samassa näimme Heikin tulevaksi ja juoksimme vastaan.

Herrat eivät olleet kotona, hän kertoi, olivat menneet purjehtimaan. Hän oli jättänyt sanan palvelijalle, että lähtisivät tänne heti ja toisivat rouville sadenutut muassaan.

Olivat menneet purjehtimaan?

Eivätkä ottaneet meitä mukaan? Eivät malttaneet odottaa meitä takaisin metsästä, vaan läksivät kahden ja jättivät meidät yksiksemme. Olipa se yhtä kaikki vähän—

Me toki laitoimme heille sanan, ja vaadimme heitä tulemaan heti jäljessä. Muuten emme olisi lähteneetkään. Mutta he—! Kiirehtivät päinvastoin menemään juuri sillä hetkellä, kuin satuimme olemaan poissa, aivan kuin mielissään siitä, että meistä pääsivät.

Katsoimme pikimältään toisiimme, Emmi ja minä. Luulen, että meissä molemmissa liikkui samat ajatukset. Ja minulle juohtui mieleen, mitä äsken olimme puhelleet metsässä. Niin olimme kumpikin noloja, ettemme ensi hetkessä osanneet virkkaa niin mitään. Läksimme takaisin saliin ja istuimme äänettöminä sohvaan. Sanni ja Otto koettivat saada meitä hyvälle tuulelle jälleen.

—He eivät viivy kauvan, koska läksivät teidän tietämättänne. Ehkä ovat tuossa paikassa jo täällä, sanoi Otto.

—Kaikessa tapauksessa me heitä odotamme. Juomme teetä sillä aikaa ja syömme illallisen vasta myöhempään, arveli Sanni.

Siihen kaikki suostuimme. Otto käänsi puheen toisaanne. Kysyi olinko lukenut Ibsenin uusinta teosta, Hedda Gableria. Minua hävetti. Enhän tiennyt, että semmoinen oli ilmestynytkään. Volmar tavallisesti lähetti sanomalehdet niin sukkelasti pois, ne kun olivat hänellä yhteiset Eeron kanssa, etten ehtinyt minä niitä vilkaistakaan. Eihän niissä mitään ollut, hän sitten minulle sanoi jok'ainoan kerran. Itse hän taas ei välittänyt kaunokirjallisuudesta tuon taivaallista. Hänen mielestään se kaikki oli vaan naisia ja nuorisoa varten. Täysi ikäisillä miehillä oli työtä tosissakin, ei heillä ollut aikaa semmoisiin joutaviin, hän sanoi.

—Mutta onhan Ottokin täysikäinen mies ja hän niin halusta seuraa kirjallisuutta, minä kerran muistutin.

—Mitäs hänestä puhut, vastasi Volmar. 0tto on akkamainen—

Hedda Gabler oli pöydällä. Otto luki meille siitä muutamia kohtia ja kertoi koko sisällön pääpiirteissään. Siitä jouduimme tuumiskelemaan, mitä kaikkea Ibsen oli mahtanut tarkoittaa tällä uudella teoksellaan ja Otto toi esiin niin paljon syviä, kauvas tähtääviä totuuksia semmoisista kohdista, joista pintapuolinen, kehittymätön lukija olisi luiskahtanut ohitse mitään tajuamatta. Kuinka oli hauskaa kuunnella hänen selityksiään. Me innostuimme molemmat, sekä Emmi että minä, siihen määrään, että unohdimme tykkänään tuonnoisen pienen harmimme. Otto tarjosi minulle sitä paitse lainaan Hedda Gablerin, hän oli utelias kuulemaan, käsittäisinkö minä sen samalla tavalla kuin hän. Hän ei tiennyt, Otto, kuinka paljon olin tuossa kaikessa taantunut, aika oli mennyt minusta edelle, epäilin, pystyisinkö ymmärtämään suurta mestaria enää ollenkaan.

Mutta en minä ilennyt sitä hänelle sanoa, vaan otin hänen tarjouksensa ilolla vastaan, sillä minä paloin halusta saada sitä lukea kotona kaikessa hiljaisuudessa.

Aika kului hauskasti. Milloin puhelimme vakavista asioista, milloin laskimme leikkiä, nauroimme ja kujeilimme. Ja sitten soitimme taas ja lauloimmekin kaikki yhteen ääneen.

Ilo oli korkeimmillaan, kun palvelija viittasi Sannia ovelle ja kuiskasi hänelle jotain korvaan.

—Kuulkaa, hyvät ystävät, hän kääntyi meihin. Nyt emme voi enää odottaa kauvemmin. Sillä ruoka muuten jäähtyy.

Otto katsoi kelloaan.

—Se on jo kaksitoista.

—He eivät siis tulleetkaan, sanoi Emmi. Mitä teemme, Aina? Meillä ei ole sadenuttuja eikä hevosia.

—Te jäätte tänne yöksi ja aamulla vie Otto teidät kotiin.

Suostuimme. Sillä ehdolla kuitenkin, että varhain jo pääsisimme lähtemään.

—Kello kahdeksan on hevonen valjaissa, vakuutti Otto.

Ja sanansa hän piti. Kahvia olimme juuri juomassa, kun kärrit ajoivat portaiden eteen. Me kiirehdimme sanomaan jäähyväisiä, sillä, totta puhuen minulla alkoi olla jo Volmaria ikävä, ja luulen, että Emmikin kaipasi Eeroansa.

Aurinko paistoi ja linnut lauloivat, metsä oli raitis ja vihanta, me virkeitä ja iloisia. Nauroimme ja pakisimme kilvan, Emmi ja minä varsinkin. Oton huomio oli tällä kertaa enimmiten kääntynyt hevoseen, joka juosta vilisti semmoista vauhtia, että sai vaan hillitä sitä, minkä kerkesi.

Puolessa tunnissa oli matka tehty ja me ajaa karahutimme pihaan.

Katsoin ylös ikkunoihin. Ei näkynyt ketään. Vieläköhän Volmar nukkuu, ajattelin.

Ei—mutta sitä Volmaria, kun nukkui siellä rauhassa näin pitkään, vaikka minä olin poikessa! Yritti jo vähäisen pistämään vihakseni, kun Maria samassa ilmestyi kyökin ovelle.

—No, tuollahan rouvat arvon tulevat. Herrat ne yhä on purjeita kuivaamassa.

—Hyvä ju—!

En ehtinyt säikähtää, sillä älysin veneen olevan järvellä tulossa. Me juoksimme rantaan kaikki kolme.

Oikein! Siellä he olivat, hengissä molemmat ja soutaa pännäsivät, raukat, raskasta purjeromuaan. Kovin mahtoi heille tuntua työläältä; airot nousivat ja laskivat kuin arvelun alta, eikä näyttänyt miehiä naurattavan vähääkään, vaikka heille jo kauvas olimme vilkutelleet nenäliinoja ja huudelleet iloisia tervehdyksiä.

—Mistä asti te purjehditte? Ette usko kuinka meillä on ollut hauska Veijolassa. Vast'ikään sieltä tulimme ja odotimme teitäkin sinne illallisen iltaa—

—Ja herra Veijola on pitänyt meistä niin hyvää huolta, kyydinnyt meidät kotiin ja noussut varhain meidän tähtemme—

—Mitä nyt puhutte joutavia, Emmi rouva, vastusteli Otto.

Oli meillä aikaa kertoa sillä välin kuin Eero ja Volmar laittelivat venettään.

Raukat—he olivat hirveän väsyneitä, me huomasimme sen vasta sitten, kun he nousivat ylös sillalle ja kääntyivät meihin päin. Kasvot harmaat ja surkastuneet, hiukset pörrössä, parta ajamattomana—enpä ollut Volmaria vielä tuommoisena nähnyt ennen.

—Muoto harmaa ja mieli hapan, luulemma? sanoi Emmi.

—Kun on täytynyt soutaa voimainsa takaa, mutisi hänen miehensä.

Volmar tervehti kuivasti Ottoa ja aikoi mennä sivu. Mutta minä juoksin jäljestä ja tartuin hänen käsivarteensa.

—Sinuapa vasta mörökölli!

[Kuopiossa v. 1890. "Uusi Kuvalehti" 1891. Novelleja II.]

EPÄLUULO.

Ellin mies oli kauppias. Viisi vuotta he olivat olleet naimisissa ja heidän onnensa oli vaan kasvanut päivä päivältä. Kaksi tervettä, iloista poikaa heillä oli, vanhempi, Herman, isän kaima, nuorempaa, joka vasta oli täyttänyt kaksi vuotta, sanottiin Pojuksi, vaikka Vilhelmiksi hän oikeastaan oli ristitty.

Isä Herman oli kaunis, komea mies. Kasvot vilkkaat, vartalo ja ryhti senlainen, ettei monella moista. Hänessä oli sekä voimaa että tarmoa, ja häntä pidettiinkin yleensä toimeliaana ja yrittelevänä miehenä, jolla sitä paitse oli tavallista enemmän kykyä. Sillä hän oli sukkelatuumainen ja uskalias, ja suoriutui ihmeteltävän helposti pahimmistakin vaikeuksista, joihin hänen liiallinen toimintahalunsa usein kyllä hänet saattoi.

Ei voinut ajatella hellempää isää ja aviomiestä kuin mitä Herman oli. Kesken kiireimpiä töitään hän saattoi tulla peuhaamaan poikainsa kanssa, kantoi pikku Hermania olallaan ja keikutteli Pojua ylös ja alas semmoista vauhtia, että tämä kirkui ja nauroi, vaikka päätä huimasi ja välistä vähän pelottikin.

Leikki loppui tavallisesti siihen, että hän äkkiä heitti pojat ja sulki Ellin syliinsä. Suuteli ja hyväili aina rajusti, eikä pitänyt lukua, jos toinen vaikeroitsikin hänen käsissään.

—Se on vaan lemmen myrskyä, hän sanoi.

Kun hän vihdoinkin heitti hänet irti, täytyi Ellin aina kammata hiuksiaan ja korjata pukuaan, sillä Hermanin lemmen myrsky sai ne joka kerran epäkuntoon.

—Kas nyt taas, minkälaiseksi minut laitoit, hän oli riitelevinään siellä peilin edessä. Ihme ja kumma, milloinkahan sinä tasaannut!

Mutta Herman kyllä tiesi, ettei Elli sitä tasaantumista ollenkaan toivonut. Tämä se juuri oli hänen onneaan, sen näki jo silmienkin säihkeestä ja kasvojen hohteesta. Ja suu oli hymyssä, vaikka hän koetti nuhdella ja oli olevinaan niin verrattoman rauhallinen.

Sitten Herman meni takaisin konttuoriinsa.

Kun Elli istui käsityön ääreen, tunsi hän itsensä todella niin täydellisesti onnelliseksi, ettei tiennyt enää mitään enempää toivovansa. Mutta tämä hänessä usein herätti kummallista, aavistavaa pelkoa. Kuinka kauvan tätä kestäisi? Eikö joku salaperäinen, kamala onnettomuus väijynyt jossakin läheisyydessä? Saattaisihan tapahtua, että kuolema äkkiä tempaisi Hermanin hänen luotaan?

Tuo viimeinen ajatus oli niin tuskallinen, että hän torjui sen pois kuin pahan vihollisen ikään. Mutta uhalla se yhä koetti tunkeutua hänen mieleensä ja vaikkei hän sitä koskaan loppuun asti ajatellut, sai se kumminkin kyyneleet hänen silmiinsä.

—Hupsu, mikä olen, hän kiivasteli itselleen, pyyhki kyyneleet ja päätti olla semmoisia kuvittelematta.

Ei aikaakaan, hän löysi itsensä taas niissä kiinni.

Semmoisista lapsellisuuksista hän ei milloinkaan Hermanille puhunut. Jos tämä sattui tulemaan sisään, katseli hän alas työhönsä ja tekeytyi iloiseksi, ettei kosteat silmät herättäisi mitään epäluuloa. Kaiketi Herman olisi hänelle aika lailla nauranut, jos olisi tietänyt, kuinka hän suri onnettomuutta, joka ei vielä ollut tapahtunut. Ja tavallisesti ne aina haihtuivatkin heti, kun Herman terveyttä ja voimaa uhkuvana tuli sisään. Ei totta tosiaan ollut mitään järjellistä syytä pelätä hänen kuolemataan.

Välistä kuitenkin sattui, että Herman oli hieman hajamielinen. Silloin häneltä sai kysyä monet kerrat samaa asiaa, ennenkuin hän tajusi, eikä häntä lapsetkaan semmoisina hetkinä voineet houkutella telmimään kanssaan, vaikka millä tavalla olisivat koettaneet. Hän vaan katseli epämääräisesti eteensä ja torjui heitä sivumennen luotaan. Jos hän seisahtui tai istui, jäi hän merkillisen liikkumattomaksi, ikäänkuin olisi vaipunut johonkin syvään miettimiseen. Pari syvää ryppyä ilmestyi semmoisina hetkinä usein hänen silmäkulmiinsa.

Elli arvasi, että häntä silloin vaivasi joku huoli kauppa-asiain tähden. Ja hän tuli levottomaksi, varsinkin kun ei tiennyt, mitä se oikeastaan oli. Ensimmältä hän koetti kysyä, mutta Herman ei antaantunut selityksiin. Sanoi vaan joko: eihän minua mikään vaivaa, taikka: elä ole utelias, mitäpä sinä sillä tiedolla teet, et sinä niitä seikkoja kuitenkaan ymmärrä j.n.e.

Elli herkesi kyselemästä, tarkkasi vaan hänen olentoaan ja koetti sen mukaan arvata millä kannalla asiat olivat. Ei hän oikeastaan köyhyyttä peljännyt eikä konkurssia, sillä hän luotti täydellisesti Hermanin hyvään älyyn. Mutta tuo epätieto vaivasi häntä. Sitä tavallisesti kuitenkin kesti vain muutamia päiviä, korkeintaan viikon tai pari. Sitten oli Herman vapaa ja avosydäminen taas niinkuin ennenkin. Eikä Ellikään sen pitemmältä muistellut koko asiaa.

Mutta tänä syksynä oli Herman tavallista levottomampi. Hän käveli edestakaisin, meni alas konttoriin, joka oli puotirakennuksessa, pihan toisella puolen, tuli samaa päätä takaisin, pyyhki otsaansa, seisahtui ikkunan eteen ja vaipui ajatuksiin. Eikä hän enää ollenkaan ruvennut leikkimään lasten kanssa. Jos joskus tarttuikin heihin kiinni ja aikoi ikäänkuin nostaa heitä syliinsä, näytti jotain taas juohtuvan hänen mieleensä ja silloin hän samaa päätä työnsi heidät takaisin.

Toisen vuoron hän hajamielisenä saattoi heittääntyä sohvaan Ellin viereen, ei kuullut eikä tajunnut, kun Elli hänelle jotain puhui, ja vastasi useimmiten päin mäntyyn, jos ylipään ollenkaan vastasi.

Eihän tämä ollut mitään niin tavatonta, eikä Elli ensi alussa siitä ollut millänsäkään. Ajatteli vaan, että kaiketi se menee ohitse niinkuin ennenkin, ja sitten hän on taas kahta iloisempi.

Mutta sepä ei nyt mennytkään yhtä pian ohitse. Hänen rauhattomuutensa vaan lisääntyi päivä päivältä. Öisin hän heitteli itseään vuoteella, valitti kuumuutta eikä nukkunut ennenkuin aamupuoleen.

—Mikä sinua huolettaa? kysyi Elli taaskin kerran. Hän ei malttanut enää vaieta.

—Ei mikään. Kuinka niin?

—Jokin sinua vaivaa, kuin olet niin levoton.

Ei vastausta. Herman kohautti vaan olkapäitään ja läksi tiehensä.

Elli koetti toista keinoa.

—Ei se minusta olisi niin kauheata, jos kohta sinun täytyisi tehdä konkurssikin, hän sanoi eräänä päivänä.

Herman kavahti ylös.

—Mitä sinä puhut?

—Niin, minä vaan ajattelin, että sitä sinä ehkä pelkäät, kun olet niin mietteissäsi alinomaa.

—Elä ennustele semmoisia.

—Enhän minä ennustele. Sanon vaan, ettei se niin kauheata olisi, jos siksi kävisikin. Onhan se tapahtunut muillekin—

—Ole jo vaiti, minä en kärsi kuulla enempää.

Hän oli kiivas, Elli tuskin uskalsi puhua enää mitään.

—Pidätkö sitä niin suurena häpeänä, hän kuitenkin sopersi epäillen.

—Kuule, mitä sanon: minä en tee konkurssia. Ennemmin vaikka—

—Vaikka mitä?

Elli pelkäsi vastausta.

Mutta sitä ei tullut. Hän otti lakkinsa ja läksi ulos huoneesta. Ellin rintaa pikkuisen ahdisti, vaikkei hän tätä vielä voinut niin vaarallisena pitää.

Seuraavana yönä Herman taaskin väänteli ja käänteli itseään sängyssä.

—Etkö saa unta?

—Täällä on kuuma.

—Ei ole kuin kahdeksantoista pykälää.

—Nukuhan sinä. Minä menen ulos kävelemään ja sitten heittäyn omaan kammariini sohvalle.

—Et sinä minua häiritse, vaikka tulet tännekin.

Pari tuntia hän viipyi ulkona. Elli valvoi koko ajan ja katsoi kelloa vähän väliä. Pojat nukkuivat makeasti samassa huoneessa, eivät tietäneet murheesta mitään.

Sitten sattui monasti, että Herman keskellä yötä nousi vuoteeltaan ja läksi ulos kävelemään. Elli ei silloin silmiään ummistanut. Yöt olivat niin pimeät, koko talo nukkui, ympärillä oli kaikki hiljaista. Hän vaan valvoi ja kuunteli, milloin Herman astuisi portaita ylös. Kuvitteli kaikenmoisia mahdollisia ja mahdottomia asioita, nousi joskus ylöskin, kävi ikkunasta ikkunaan ja katseli pimeään yöhön. Ruumista värisytti pelosta, tuskasta ja vilusta. Välistä taas hänen aivojaan merkillisesti painoi ja silloin hän kesken odotustaan vaipui niin raskaaseen uneen, ettei tiennyt, milloin Herman oli palannut. Vasta aamulla heräsi ja näki hänet ilokseen vuoteella nukkuneena.

Oli myöhäinen lokakuun ilta. Lapset olivat jo levolla, Elli lopetteli pöytäliinan ompelusta. Herman astui edes takaisin lattialla.

—Emmekö lähde makuulle mekin? hän ehdotteli.

Elli ei oikein olisi malttanut, hän oli ajatellut saada työnsä sinä iltana valmiiksi. Mutta hän laski sen nyt kuitenkin pois kädestään.

Ei kuulunut hiiskahdustakaan Hermanin vuoteelta ja Elli siitä mielissään nukkui tuota pikaa. Puolen yön aikaan hän havahti äkkiä.

Joku seisoi huoneessa.

—Rouva, rouva, nouskaa ylös! kuului säikähtynyt ääni hänen korvissaan.
Ja samassa pamahtivat kellot soimaan.

—Missä se on?

—Puoti palaa!

—Hyvä Jumala! Herman!

Ei vastausta.

—Herman, Herman!

Oliko hän jo noussut ja lähtenyt hätään? Heitä herättämättä, vaikka tuli oli juuri heillä irti?

—Pankaa lasten päälle!

Hän sieppasi kynttilän ja läksi salin kautta miehensä huonetta kohti.

Siellä hän olikin omassa kamarissaan. Tuli ovella vastaan.

Kynttilästä lankesi valo hänen kasvoilleen. Ne olivat harmaan kalvakat ja oudot. Häntä tuskin olisi voinut tuntea.

Ne painuivat semmoisina Ellin mieleen.

—Herman, puoti palaa!

—Vie lapset pois.

Muuta hän ei sanonut, vaan meni hänen ohitsensa ulos. Ulkona humisi tuli. Pihaan ajettiin vesitiinuja; komentosarjoja, huutoa ja räiskettä kuului. Lapset itkivät, palvelijat siunailivat ja juoksivat äänettöminä ympäri. Vieraita ihmisiä töyttäsi sisään, sohistivat kiiruusti vaatteita lasten päälle, sieppasivat ne syliinsä ja lennättivät pois. Elli seurasi heitä, melkein tajuttomana.

* * * * *

Porona oli puotirakennus, pari hiiltynyttä seinää seisoi vaan enää pystyssä. Kirjat, varastot, kaikki olivat palaneet. Kitkerä katko levisi ympärille.

Elli itki, kun seuraavana aamuna katseli hävityksen surkeutta. Mutta asuinrakennus oli säilynyt.

Sieltä hän löysi Hermanin, joka toimitteli huonekaluja takaisin paikoilleen.

—Voi, Herman, Herman!

Hän kietoi käsivarsiaan Hermanin kaulaan.

—Eläs nyt, minä en jouda.

Herman sysäsi hänet hiljaa luotaan; kaappia kannettiin huoneesen ja Elli väistyi syrjään tieltä. Odotti, että Herman kääntyisi häneen, kun olivat saaneet sen sijoilleen.

Mutta silloin jo tuotiin pöytiä, tuolia ja muita tavaroita. Hän seisoi siinä neuvottomana, ei osannut käydä käsiksi mihinkään, joutui vaan aina muiden tielle.

—Etköhän menisi sinne lasten luokse siksi kun saamme täällä järjestykseen, sanoi Herman.

Ja hänen täytyi lähteä ilman että sai Hermania sen enempää puhutella.

Kadulla hänen edellään käveli miehiä. He tuntuivat keskustelevan tulipalosta.

—Kuinka lienee päässyt irti?

—Tietymätöntä.

—Kuuluu olleen korkeasta vakuutettu.

—Varasto sadasta viidestäkymmenestä tuhannesta.

Nuo lauseet hän kuuli ohimennessään.

Äkkiä muistui hänelle mieleen Hermanin oudot, harmaan kalvakat kasvot viime yöstä. Ja samalla nousi joku epäselvä, tuskallinen tunne hänen poveensa.

—Ei, varjele taivas!

Hän kiirehti askeleitaan ikäänkuin pakoon päästäkseen. Tuli ystäviensä luokse, sai lapset syliinsä, hyväili ja suuteli heitä, ja rauhoittui.

—Kaikkea voi mieleen juohtuakin!

Hän soimasi itseään ja pyysi sydämmestään Hermanilta anteeksi.

Parin tunnin kuluttua tuli Herman hakemaan heitä kotiin. Siellä oli jo kaikki entisessä järjestyksessä, hänen tietensä ei ollut mitään vikaantunut eikä kadonnut. Mutta kiire hänellä vaan oli.

—Lähtekää nyt vaan heti, että pääsen toimittamaan asioita.

Pojat olivat ihmeissään, kun näkivät puodin kohdalla mustat, hiiltyneet hirret. Herman tahtoi jäädä sinne katselemaan ja Poju, jota isä kantoi käsivarrellaan, alkoi huutaa, kun vietiin sisään, eikä tauonnut ennenkuin Herman tuotiin jälestä ja äiti asetti heidät molemmat ruokasalin ikkunaan, joka oli pihan puolella.

Ellinkin silmät kiintyivät tuohon surkeaan häviöön. Kuinka oli tuli päässyt irti? Puodistako, vai liiteristä, joka oli puodin vieressä?

Hän kääntyi Hermaniin, joka juuri seisahtui heidän taakseen. Ajatteli tiedustella, mitä hän siitä arveli. Mutta kun hän katsoi Hermania kasvoihin, alkoi sydän sykkiä niin rajusti, ettei hän saanutkaan kysytyksi. Ei hän uskaltanut, sillä ääni olisi vavissut ja hänen silmänsä olisivat ilmaisseet sen kauhean epäluulon, joka taas väkisen tahtoi hänet vallata.

Päästäkseen siitä erilleen, ja haihduttaakseen pois kaikki semmoiset ajatukset mielestään, meni hän kyökkiin toimittamaan ruokaa joukolle. Hellassa paloi jo tuli.

Se teki häneen pahaa, ei hän voinut sitä katsoa, täytyi kääntyä pois.
Mutta humina kuului hänen korviinsa ja ne siitä vaivaantuivat.

Jospa hän vaan olisi tietänyt, että Herman oli syytön!

Palvelijat kantoivat vesikorvoa sisään.

—Sinne tuli viskaali, sanoi heistä toinen.

—Viskaali? Mitä hän täällä?

Ellin polvet vapisivat. Hän putosi tuolille istumaan. Silmät tuijottivat kyökkipiikaan. Niissä oli kauhua ja pelkoa.

Mutta sitä eivät palvelijat huomanneet.

—Eikö lie tullut pitämään poliisitutkintoa.

—Poliisitutkintoa? Ei suinkaan. Eihän se ollut sytytetty.

—Pidetään se yhtä kaikki aina tulipalon jälkeen, tiesi lapsenpiika kertoa.

—Pitäkööt minun puolestani, sanoi kyökkipiika. Ei ole minun kauttani päässyt tuli irti, vaikka valalle vietäisiin.

Hänen puheensa kuului kuin jostain etäältä. Elli ei sitä tajunnut, eikä hän välittänytkään tajuta. Mitä ne siinä häärivät hänen ympärillään? Olisivat menneet pois ja jättäneet hänet rauhaan.

Mitäkö laittaisivat ruuaksi. Sama se. Mitä hyvänsä. Ei hänellä ollut nälkä. Eikä suinkaan muillakaan.

—Täytyy kai sitä syödä. Ei suinkaan tässä auta suremaan ruveta. Ei se siitä kumminkaan parane, tuumaili kyökkipiika ammentaessaan vettä kattilaan.

—Jos lihasoppaa?

Hän katsoi kysyväisesti Elliin.

—Jumala—hän tulee tänne.

—Kuka?

—Viskaali.

—Ei se ole kuin kauppias.

Herman aukaisi ovea.

—Tulkaa kaikki tänne!

Elli otti pöydän laidasta kiinni ja veti itsensä seisoalleen.

—Joutuun, joutuun, kiirehti Herman. Hän oli jo menossa.

Elli seurasi. Hervottomana, mutta pystyssä kuitenkin.

Kyökkipiika pyyhki käsiään, korjasi esiliinaansa ja meni yhtä rintaa toisen palvelijan kanssa sisään aina saliin asti.

Viskaali oli noussut tervehtimään Elliä. Kohteliaasti, niinkuin ennenkin. Ja samalla katseella kuin ennenkin. Antoi kättä, kysyi mitä kuului.

Huomasiko hän, että käsi oli kylmän kostea? Ja tekikö hän siitä mitään johtopäätöstä.

Mitä liikkui Hermanin mielessä?

Tuossa hän seisoi suorana ja ryhdikkäänä, kasvoissa terveyttä ja eloisuutta. Mutta mitä liikkui hänellä mielessä?

Mitä, jos täytyisi nähdä hänet vanginvaatteissa ja raudoissa? Nuoko kädet raudoissa, ja nuo jalat?

—Etkö kuule, mitä viskaali sanoo?

Herman katsoi häneen hymyillen.

Elli säpsähti.

—En kuullut—

Josko pahasti oli säikähtänyt.

—Ei niin varsin pahasti—

Hänen tuli kait näyttäytyä levollisena.

—En minä pahasti säikähtänyt.

—Olette niin huonon näköinen.

Siinä se nyt oli. Kasvot sen ilmaisivat.

—Kun olen sairas. Päätä kivistää.

—Onko pääsi kipeä? Etkä ole mitään puhunut.

Herman katsoi häneen kummastellen.

Kuinka hänen äänensä oli levollinen. Ja kuinka lämmintä osanottoa hänen silmissään ilmestyi.

Jospa hän kuitenkin oli syytön. Jos tämä kauhea epäluulo oli perätöntä vallan, ja hän turhanpäin, syyttä aikojaan tätä tuskaa kärsi?

Mistä se onneton ajatus oli hänen päähänsä tullutkaan? Herman oli ylhäällä silloin yöllä. Mutta niinpä; hän oli ollut monena muunakin yönä. Eikä sitä liioin voinut ihmetellä, että hän oli ollut niin kamalan näköinen. Säikähdys sen saattoi vaikuttaa.

Hän oli vaan kuvitellut turhia. Niin, sen hän varmaankin oli tehnyt. Nyt hän ei enää sitä uskoisi,—ei, ennenkuin Herman itse hänelle sen sanoisi.

Salaman tavoin risteilivät nämä ajatukset hänen päässään. Mieli muuttui äkkiä melkein kevyeksi; nyt hänen oli oikein hyvä olla. Hän oli päässyt raskaan taakan painosta.

Palvelijoita kuulusteltiin.

—Minä tosin tyhjensin eilen porot hellasta. Mutta minä ne panin rautaiseen poroastiaan, niinkuin ennenkin, sen voi palvelustoveritkin todistaa, ja liiteriin kun vein, panin vielä kannenkin päälle ja siitä ei tuli mihinkään mennyt—, toimitti kyökkipiika. Ja toinen kysymättäkin vakuutti hänen sanojaan todeksi. Oli omin silmin nähnyt porot rautaisessa astiassa.

Muuta he eivät tienneet kumpikaan.

—Eivätkö epäilleet murhapolttoa?

Elli kiinnitti silmänsä Hermaniin.

Ei muun tähden, mutta päästäkseen kaikesta epäilyksen varjostakin ainaisesti vapaaksi.

Hän teroitti katseensa, koetti tunkea lävitse tuon kuulean otsan, noiden verevien, levollisten kasvojen.

Hän huomasi pienimmätkin liikkeet. Näki että käsi hiukan vavahti ja hartiat nytkähtivät, vaikka muodossa ei mitään muutosta ilmestynyt. Ryppy silmäkulmien välissä kumminkin syventyi ja luomet rävähtivät pari kertaa. Merkillisesti hän myöskin kiirehti vastaamaan.

—Minulla ei ole mitään syytä semmoiseen luuloon.

Niin hän sanoi.

Levolliset, tyyneet sanat. Mutta ääni oli outo ja kumea. Vai pettivätkö hänen korvansa?

Eikö viskaali mitään huomannut?

Ei, koska kääntyi palvelijoihin.

Josko olivat nähneet yöllä jonkun liikkuvan kartanolla? Eikö edellisinäkään öinä?

—Niin—kyökkipiika katsoi epäillen Hermaniin.

Nytkö se tulisi ilmi! Elli puristi koko voimallaan nojatuolin karmia.

—Sanokaa pois! Elkää epäilkö. Sanokaa kaikki mitä tiedätte!

Elli ei enää hengittänyt. Käsi vaan puristi tuolin karmia.

Lyhyt, hiljainen hetki seurasi, syvä kuin ijankaikkisuus.

Tyttö ei oikein tiennyt, puhuisiko, vai ei.

—Mitä se oli, jota äsken yrititte sanomaan?

—Niin—että—hän hymyili ja katsoi taaskin Hermaniin—kauppias itse on jolloinkulloin kävellyt ulkona.

—Olenhan minä—

—Etkö ole silloin mitään erinomaisempaa huomannut?

—En mitään.

Elli pyyhki kylmää hikeä otsaltaan. Viskaali kumartui alas ja kirjoitti jotain muistiinpanoa paperiin. Kaikki olivat äänettöminä. Kynä vaan rapisi yhtämittaa.

Mitä kaikkea hän sinne kirjoittikaan?

Tytöt seisoivat rinnan ovensuussa ja näyttivät vaivaantuneilta. Punaiset, turpeat kädet riippuivat toisella pitkin kupeita, toinen taas katsoi sopivaksi pitää niitä yhdessä vyötäisten kohdalla.

Herman vaan luonnollisen levollisena nojautui tuolin karmiin ja odotteli, milloin viskaali lopettaisi kirjoituksensa.

Olisiko hän sittenkin syytön? Hän ei edes sävähtänyt, kun kerrottiin, että öisin oli liikkunut ulkona. Voisiko hän siihen määrään teeskennellä?

Mitä piileili tuon rehellisen muodon takana?

Ja onnistuisiko tämä salaaminen?

Viskaali ei näyttänyt vielä mitään epäilevän. Hän taukosi kirjoittamasta, pisti kynän taskuunsa ja kokosi paperinsa. Ellille hän sanoi jäähyväiset ja kääntyi sitten Hermaniin.

—Mennäänpä me katselemaan sinne—

He poistuivat yhdessä. Tytöt pääsivät lähtemään takaisin kyökkiin.

—Eipähän ruvennut viskaali ollenkaan epäilemäänkään, etten olisi pannut poroja rauta-astiaan, niinkuin sanoin, kerskaili kyökkipiika mennessään.

Yksin oli Elli nyt huoneessa. Tuossa samassa huoneessa, jossa hän lasten ja Hermanin kanssa oli niin monet hauskat hetket viettänyt. Huonekalut olivat samat, seinät samat, ikkunat, ovet, matot, uutimet, taulut, kaikki, mitä hän ympärillään näki, oli muuttumatta entisellä paikallaan. Ja eilen illalla hän vielä istui tuossa sohvan nurkassa niin rauhallisena ja neuloi pöytäliinaa. Ei aavistanut silloin, mitä tapahtuisi.

Epäilikö heistä kukaan murhapolttoa, oli viskaali kysynyt.

Siihen muut kaikki vastasivat kieltävästi, hän ei virkkanut mitään. Mutta viskaali ei sitä nimenomaan häneltä kysynytkään. Eihän hänen silloin tarvinnut ruveta puhumaan.

Vai olisiko hänen kumminkin pitänyt? Vaikkei hän mitään varmasti tiennyt?

—Epäilikö—, niin hän vaan oli kysynytkin. Varmaa tietoa hän ei tahtonut, kysyi vaan, jos joku epäili murhapolttoa.

Mutta, hyvä Jumala, saattoiko hän omaa miestään kohtaan tehdä semmoista syytöstä? Eihän kukaan ihminen voinut sitä häneltä vaatia. Eikä hyvä, armollinen Jumalakaan, joka tiesi, että se oli hänelle mahdotonta, ettei hän voinut.

—Joka rikoksen salaa, on samaan rikokseen velkapää.

Missä hän oli kuullut tuon lauseen? Vai oliko hän sen lukenut raamatusta?

Oliko hän sitten myöskin murhapolttoon syyllinen?

Ei, ei! Eihän hän uskonut Hermania murhapolttajaksi. Ei epäillytkään semmoista, ei vähääkään!

Hän katsoi ylös taivasta kohti, ikäänkuin vakuuttaakseen Jumalaakin siitä, ettei hän todenperään mitään epäillyt. Hän oli tänä päivänä heikko ja säikähdyksestä sekaisin, huomenna olisi kaikki toisin, huomenna hän nauraisi tänpäiväiselle tuskalleen ja ihmettelisi, että oli voinut olla niin lapsellinen.

Ja sitten hän kentiesi voisi kertoa sen jo Hermanillekin ja yhdessä sitten kummastelisivat, kuinka voi semmoista päähän iskeä, ilman syytä, aivan kuin tuulesta.

Olihan Herman tosin ollut levoton viime aikoina, oli kärsinyt unettomuutta, usein noussut ylös keskellä yötä ja lähtenyt ulos kävelemään. Mutta eihän siitä vielä voinut semmoista kauheata tekoa päättää. Ei ollut järjellistä syytä epäilykseen.

Viskaali olisi varmaan luullut häntä hulluksi, jos hän olisi ruvennut semmoista puhumaan. Ja kaupungille olisi levinnyt kummallisia huhuja.

Onni vaan, ettei hän sanonut sanaakaan.

Ei hän ollut murhapolttoon syyllinen. Ei ollut mitään salannut, sillä ei hän mitään epäillytkään. Sairaudesta ne ajatukset olivat tulleet, hänen päätänsä todellakin kivisti ja näkipä hänen kasvoistaankin, ettei hän terve ollut. Tuo valvominen ja tuo rauhattomuus—ne sen olivat vaikuttaneet.

Hän katsoi peiliin, joka oli salin seinällä. Silmät olivat kuopalla, mustat renkaat ympärillä, posket harmaat, piirteet hervottomat. Se ikäänkuin lohdutti häntä. Tiesihän sen Jumalakin, ettei hän oikeastaan epäillyt Hermania murhapoltosta, ei voinut vaatia, että hän heikkouden synnyttämiä ajatuksia ilmitoisi.

Hän puristi molemmin käsin ohauksiaan.

—Kun voisin olla ajattelematta, hyvä, rakas Jumala, kun voisin olla ajattelematta, hän kuiskaamalla puheli itsekseen.

Työhön hän päätti ryhtyä. Muisti, että liinavaatteet olivat vakoissa vielä yölliseltä. Ne olivat järjestettävät kaappiin.

Hän meni sänkykamariin, jossa vaatteet olivat. Ruokasalista juoksi pikku Herman häntä vastaan avosylin. Viatonta iloa loisti hänen kasvoistaan. Lapsiraukka!

—Elä tule, elä tule! huusi Elli ja koetti karttaa että hän ottaisi hänestä kiinni.

Hermanin kädet putosivat alas, suuret silmät katsoivat äitiin ja suu rupesi hömmäilemään.—Mistä syystä oli äiti hänelle vihainen?

—Elä itke, lapsi, elä. Mene Liisan luokse, Liisa ottaa sinut syliin.
Sano, että äiti käski. Liisa on niin hyvä ja rehellinen ihminen.
Hänestä ei tartu lapseen mitään pahaa. Mene sinne. Äidillä on toimia,
mene.

Ja hän itse syöksyi pois pakoon.

Heittääntyi sänkyyn suulleen, painoi kahdella nyrkillä otsaansa ja puhkesi itkuun. Raivosaan itkuun, joka pani koko ruumiin vavahtelemaan,

—Mutta olenko minä hassu, olenko minä ihan, ihan hassu? Mitä minä itken oikeastaan?

Hän painoi vielä enemmän nyrkillä otsaansa. Painoi niin paljon kuin jaksoi. Ja sitten päälakea.

Siellähän tuska enimmin tuntuikin.

Ei auttanut. Itkeä hänen täytyi. Yhä kovemmin ja herkeämättä.

Hän kierteli itseään sängyssä, laidasta toiseen käsivarret alkoivat piekseä tyynyä ja täkkiä, hän ei voinut niitä estää, ja ääneen hän voivotteli.

—Murhapolttaja isä, äiti salaliitossa hänen kanssaan. Niin juuri, niin. Salaliitossa. Voi, lapsiraukkojani. Voi, viattomia lapsiani.

Vaikeroiminen yleni huudoksi ja kuului toisiin huoneisiin.

Hilma, sisäpiika, aukaisi ovea, kuulusteli, astui lattian poikki ja kohotti uutimia.

—Herra jumala, mikä rouvaa vaivaa?

Ei vastausta. Valitus kuitenkin kävi hiljaisemmaksi ja käsien piekseminen taukosi.

—Mikä teille on tullut? Oletteko kipeä?

—Olen—kovasti kipeä.

—Hyvänen aika—mitä minä osaisin antaa? Jos konjakkia?

Hän tyhjensi yhdellä nielauksella pienen lasin.

—Ehkä se auttaa.

—Ehkä.

—Koettakaa nukkua. Minä tuon viltin ja peitän teidät hyvästi.

Kuinka hän oli ystävällinen. Olisiko hoitanut häntä näin, jos olisi tietänyt, mikä hän oikeastaan oli. Murhapolttajan vaimo—joka tiesi miehensä rikoksen ja koetti sitä salata…

—Ei, ei. Ei se ole totta. Varjele Jumala järkeäni!

Hänelle tuli lämmin vilttien alla. Eikä häntä enää niin pahasti puistuttanut. Kyyneleet vielä vierivät silmistä, noin vaan niinkuin itsestään, valuivat alas ja kastelivat tyynyn märäksi. Hän kohotti päätään kuivemmalle paikalle. Aivoissa niin kummasti pihisi ja esineet ympärillä näyttivät oudoilta. Hän katsoi tarkempaan. Sänkykamarissa hän oli, omassa huoneessaan. Hilma seisoi vuoteen alipäässä ja katseli häntä.

—Tuntuuko paremmalta?

—Tuntuu.

—Sitten minä menen pois, että rouva pääsee nukkumaan.

Hän astui hiljaa varpaillaan toiseen huoneesen ja painoi oven kiinni.

Hiljaista oli, mutta se hiljaisuus pihisi. Jäsenissä tuntui raukeutta, vuode hänestä heilui. Välistä hän luuli putoavansa. Mutta ei hän sitä pelännyt. Ei hän pelännyt mitään muuta kuin kamalia, pahoja ajatuksia. Niistä jos hän vaan pääsisi lepoon!

Koettaisiko hän nukkua? Sitten kun heräisi, ne ehkä olisivat poissa ainaiseksi.

Hän ummisti silmänsä.

Hiljaa vaan. Pois ajatukset, pois, pois, että uni tulisi…

Kauvanpa viipyi Herman siellä ulkona. Katselivatko tulen jälkiä? Vai—?

Eihän vaan liene viskaali sittenkin huomannut, kuinka asian laita oli ja sentähden vienyt häntä erilleen tutkittavaksi.

Elli unohti päätöksensä. Hän viskasi peitteet pois. Silmät olivat seljällään, uni haihtui äkkiä kauvas.

Hän sieppasi päällyshuivin hartioilleen ja syöksi ulos.

Eipä näkynyt ketään pihan puolella ainakaan. Oliko viskaali vienyt hänet poliisikammariin, taikka linnaan suorastaan?

Hän seisoi portailla ja tähysteli. Tuuli viuhtoi hänen päällyshuiviaan ja hameen helmoja. Hermania ei näkynyt ei kuulunut.

Kyllä kaiketi hänet oli viety poliisikammariin. Viskaali ei hänen tähtensä ollut mitään epäilevinään tuonoin sisässä, kutsui vaan Hermania mukaansa, katselemaan muka palaneita paikkoja. Ettei hän jo silloin huomannut, mikä oikeastaan oli tarkoituksena!

Portilta sopi nähdä pitkän matkan poliisikammarille päin. Hän juoksi sinne, niin kiireesti, kuin heikot voimat myonsivät.

Herman puheli viskaalin kanssa porttikäytävässä, kun Elli äkkiä ilmestyi heidän eteensä, hätääntyneenä, kalpeana.

—Mikäs nyt? kysyi Herman ja Elli luuli ymmärtävänsä, ettei hänen millään lailla pitäisi osottaa minkäänlaista levottomuutta.

—Lapsia minä—pelkäsin että jos Herman on mennyt kadulle.

—Herman? Eikö hän ole sisässä?

—Ei—en luule—

—On kaiketikin. Katsoitko kaikista huoneista?

—Enhän minä ihan kaikista.

—Siinäpä se. Kyllä hän on siellä jossain. Ei hän karkuun ole mennyt.

Viskaali katseli häntä. Olisiko huomannut, että hän valehteli, ja että hän peitteli hirveätä, salaista rikosta? Jos hänessä nyt vasta syntyikin epäluulo? Täytyi koettaa sitä haihduttaa…

—Minä olen vallan sekaisin. Mutta eihän se kumma, semmoinen säikähdys…

Viskaali vaan katsoi häneen.

—Säikähtäähän tulipaloa muutenkin, mitä sitten kun se on omassa talossa. Olin aivan pyörtyä, kun niin peljästyin. En ole siitä tointunut vieläkään.

—Menisit nyt levolle että rauhoittuisit, sanoi Herman. Taikka menisinkö hakemaan lääkäriä?

—Ei lääkäriä, ei millään lailla! Elä hae lääkäriä.

Elli tiesi, että lääkärillä on tarkka silmä huomaamaan erityiset mielenliikkeet.

—Olenhan minä ihan terve, mitä minä lääkärillä.

—Mutta ellet saa unta, kun näytät olevan niin levoton.

—Minäkö levoton? Suuri erehdys. Minä päinvastoin en ole vähääkään levoton.

—Mene nyt kumminkin sisään, sinä täällä tuulessa kylmetyt.

Viskaali yhä tarkasteli häntä. Ei kääntänyt hetkeksikään silmiään muuanne. Elli ei voinut lähteä, viskaalin katse häntä kauhistutti ja kiinnitti samalla.

—Ei minulla ole kylmä ensinkään. Ei ensinkään.

—Vaikka ihan väriset. Tottele, nyt, Elli, ja mene sisään.

Herman varmaan pelkäsi, että viskaali rupeisi häntä tutkimaan. Mutta hän kyllä osaisi asettaa sanansa. Ja ennen kaikkea oli viskaalista saatava pois epäluulo, jos se hänessä jo oli herännyt.

—Eikö viskaalikin tahtoisi tulla sisään? Tarjoisin lasin viiniä—

Voi, montakin lasia hän tarjoisi. Ja parasta sherryä, mitä kellarissa olisi. Kumma ettei Herman huomannut sitä tehdä.

—Tulkaa, olkaa niin hyvä. Lasi viiniä, se lämmittäisi teitä.

Hän ei tiennyt, millä parhaiten olisi häntä hyvittänyt. Mutta viskaali kiitti ja sanoi, ettei hänellä tällä kertaa olisi aikaa. Otti jäähyväiset ja meni.

—Lähde, lähde sisään aika kyytiä, sanoi Herman, vielä kerran.

He menivät yhdessä, Herman huoneesensa ja hän omalle puolelleen.

Sänkykammarissa ei ollut ketään. Hän avasi kaapin ovet, veti esiin vaatevakat. Kun hän ensin väsyttäisi itsensä työllä, saisi hän ehken paremmin untakin.

Vaikka väsynyt hän kyllä oli nytkin. Jalat olivat niin hervottomat, ettei tahtonut jaksaa tuolille nousta ylettääkseen ylemmille hyllyille. Pää tuntui heikolta, maailma musteni silmissä, ja koko ruumista viepotti niin, että hän pelkäsi putoavansa. Hän tarttui molemmin käsin hyllyyn kiinni ja nojautui kaappia vasten. Kun hän vähän aikaa oli sillä tavoin seisonut, meni kohtaus ohitse.

Hän alkoi järjestää vaatteita kaappiin. Nyt ei auttanut ajatella mitään, tehdä työtä vaan, työtä, niin kauvan kuin pystyssä pysyisi.

Pyöreissä kääreissä olevat lakanat hän lateli ylimmälle hyllylle niinkuin ennenkin, toiselle pöytäliinat.

Kuinka hän ennen tätä työtä tehdessään oli nauttinut. Niiden järjestämisestä ensiksikin ja sitten katsellessaan noita valkoisia, tasaisia liinavaate-riviä, joissa aina itsekussakin pakassa oli täydet tusinat yhdennäköisiä ja yhdenkokoisia sekä täsmälleen samalla tavalla taitetuita kappaleita lajiaan.

Miksi ei hän nyt nauttinut? Kädet ikäänkuin tottumuksesta laittelivat kääreet entisille paikoille, mutta sielu ei ottanut osaa työhön ollenkaan. Hän oli kuin laiva, joka entisestä voimasta vielä jatkoi kulkuaan, vaikka kone oli herennyt käymästä.

Missä oli hänen sielunsa? Oliko se lähtenyt pois hänen ruumiistaan?

Hän oli ilman sielua. Tiesikö kukaan ihminen, kuinka onnetonta oli sieluton elämä?

Saisiko hän koskaan sielunsa takaisin?

Jos lähtisi kävelemään ulos, raittiisen ilmaan, ehkä hän siellä virkistyisi ja tulisi entiselleen.

Hän mättäsi vaatteet alemmille hyllyille, ei välittänyt enää järjestyksestä, kun vaan sai vakat tyhjennetyiksi.

Ja sitten ulos! Nopeasti, ettei kukaan näkisi. Ei saisi kukaan huomata, ettei hänellä ollut sielua.

Hän puki päälleen etehisessä ja pääsi ketään tapaamatta kadulle. Alas rantaan päin kääntyi. Katuvierustalla tuli pieni, ryysyinen poika avojaloin häntä vastaan. Hän puhalteli punaisia käsiään ja värisi vilusta. Mutta Elli kadehti häntä. Hänellä oli sielu, mitä siitä, jos ruumista palelsi. Kuinka mielellään hän olisi vaihtanut elämää tuon pojan kanssa!

Rannalla lastasivat työmiehet tavaroita laivaan. Siellä oli liikettä ja tointa. Tervettä, reipasta väkeä. Miekkoiset! Heillä oli kaikilla sielu mukanaan työssä. Eivät tienneet, kuinka onneton hän oli, joka silkkiturkissa hiivelteli heidän ohitsensa. Mitäs hän täällä tekikään ihmisten ilmoilla! Pois puistoon hänen oli meneminen, siellä oli hiljaista ja yksinäistä.

Hän poikkesi syrjäkadulle, joka vei niemelle päin. Se oli hänelle vallan outo, ei muistanut sitä koskaan ennen kulkeneensa. Mäkinen, epätasainen katu, ilman katuvierustaa, ja tavattoman paljon lokaa. Koira haukkui erään talon portilla. Häntäkö? Ei, poliisi siellä käveli, koira läksi hänen jäljessään ja haukkui yhä raivokkaammin.

Kun ei vaan kääntyisi katsomaan taakseen ja älyäisi häntä. Elli hiljensi askeleitaan, kunnes poliisi kääntyi poikkikadulle.

Puiston penkille hän vajosi istumaan. Olipa hän tosiaankin väsynyt! Hän antoi päänsä kallistua taaksepäin selkäkarmin laidalle ja ummisti silmänsä.

Tuuli pieksi puiden paljaita oksia. Aallot kohosivat ja paiskasivat vaahtoista vettä ylös kiviseen rantaan. Kellastuneet lehdet lentelivät hänen ympärillään.

Täällä oli hiljaista ja yksinäistä, kunpa olisi saanut kuolla tähän.
Vaipua ikuiseen uneen, eikä enää koskaan, koskaan aukaista silmiään!

Mitäpä hänellä enää oli maailmassa tehtävää! Sillä hänestä ei enää olisi äidiksi eikä vaimoksi. Lapsiraukat! Ja Herman?

Hän näki Hermanin edessään voimakkaana, tarmokkaana ja iloisena niinkuin ennen. Kuinka voi olla mahdollista, että sama Herman olisi saattanut sytyttää puotinsa tuleen?

Hänen asiansa olivat sotkuiset, hän pelkäsi käyvän hullusti, siitä kait se onneton ajatus hänessä heräsi. Se ei antanut hänelle rauhaa, siksi hän niin useasti viime aikoina nousi ylös keskellä yötä ja lähti ulos. Kierteli kaiketi puodin ympärillä ja hautoi kamalaa aikomustaan, kunnes viimein sen teki. Ja onnistui niin hyvin, ettei kenessäkään mitään epäluuloa herännyt, ei kenessäkään muussa paitsi hänessä. Ja hänen suunsa oli lukittu. Ei hän voinut antaa ilmi omaa miestään.—Ei—vaikka Jumalan ja ihmisten edessä sen kautta tulisikin osalliseksi samaan rikokseen.

Entä jos heidät molemmat vietäisiin vankeuteen jonakuna päivänä? Mihinkä joutuisivat lapsiraukat, heidän pienet, viattomat lapsensa, jotka eivät vielä edes ymmärtäisi, minkätähden isä ja äiti on pantu linnaan? Kuka pitäisi heistä huolta, murhapolttajien lapsista? Lohduttaisiko heitä kukaan, kun itkivät ikävissään?

Ja sitten, kun he kasvavat suuriksi ja saavat tietää, että heillä on rikolliset vanhemmat?

Ooh, kuinka pahasti se ajatus kouristi hänen sydäntään! Hänen täytyi nostaa päänsä pystyyn, nähdäkseen, oliko tuonoinen poliisi lähitienoilla.

Eipä ollut, ei näkynyt eikä kuulunut ketään.

Tuuli vaan humisi, puut ja oksat heiluivat, varisseet lehdet lentelivät pitkin tietä. Ja järvi paisui mustana ja kohisi, vesi räiskähteli rannan kiviin. Se oli luonnon musiikkia. Eivätkö laineet kutsuneet häntä luokseen ja luvanneet lepoa?

Varjele taivas—itsemurhanko hän tekisi? Pois semmoiset mietteet, pois!

Hänen päänsä vaipui taaskin selkälaudalle, jospa armias kuolema hänet muutenkin tapaisi, kun hän hiljaa sitä tässä odotteleisi…

Miksi hän juuri pelkäsi vankeutta? Ei viskaali vielä mitään epäillyt. Hän puhui salissa murhapoltosta, mutta Hermania hän ei aavistanut syylliseksi. Eikä suinkaan hän sen jälkeenkään—

Mutta kuinkas olikaan? Eikö hän puhunut ristiin? Eikö hän portilla puhunut vallan toista kuin sisässä sitä ennen?

Hänelle välähti mieleen äkkiä jok'ainoa sana. Salissa hän oli valittanut kipeyttään, portilla taas vakuuttanut olevansa aivan terve. Ja salissa hän sanoi, ettei hän mainittavasti ollut tulipaloa säikähtänyt, portilla ihan päinvastoin.

Senpä vuoksi viskaali häneen niin kummasti katsoikin. Ja sen vuoksi hän niin kiireesti läksi. Luultavasti huomasi—niin, tietysti hän huomasi ja meni ehkä antamaan käskyn poliisille, että tulisi panemaan hänet kiinni.

Kuinkas olikaan—? Taas hän nosti päänsä pystyyn. Pantiinko ihmisiä kiinni heti? Eikö heitä ensin tutkittu?

Hän muisti nähneensä markkinoilla kerran, kun kaksi poliisia kuljetti erästä miestä, joka vannoi, ettei hän ollut mitään varastanut. Eivätkä ne päästäneet häntä irti, veivät vaan väkisin.

Ehkä olivat jo siellä kotona häntä hakemassa. Ja ehkä oli kuitenkin tuo äskeinen poliisi hänet älynnyt ja neuvoi nyt toisille, mihin hän oli mennyt.

Askeleita kadulla? Ei—se oli vaan työmies, joka käveli siellä rautakanki olalla. Ei tullut tänne päin.

Mutta saattoihan minä hetkenä hyvänsä joukko poliisia ilmestyä kadun kulmaan ja silloin he varmaan paikalla älyäisivät hänet täältä penkiltä. Niillä oli silmät kuin havukoilla—

Hän hyppäsi ylös ja pakeni pois suorinta tietä niemen kaukaisimpaan ja yksinäisimpään kärkeen. Astui kiireesti, ja ehätti ennen pitkää sinne, josta tiesi, etteivät häntä hevillä löytäisi, ei varsinkaan, jos hän vielä piiloutuisi tuon huvihuoneen taakse. Hän livahti nurkan toiselle puolelle ja kyyristyi alas maahan. Sieltä hänen sopi salaa aina vilkaista tielle, jos kuuli askeleita, ilman että häntä älyäisivät. Nyt ei siellä ketään näkynyt, ei koko tiellä. Hän sai rauhassa levähtää hiukan. Olikin niin väsynyt juoksussaan, että värisi. Hän nojasi kämmentään kylmään, hiekkaiseen maahan ja selkää huvihuoneen seinään.

Pää jymisi ja sydän paukutti, ja kaikki suonet paukuttivat. Ei hän saattanut edes kuunnella, jos tiellä ilmestyisi mitään epäiltävää. Täytyi väijyä silmillään ja varoa, ettei pää pistäisi liiaksi esille nurkan takaa.

Kuinka oli hän näin peräti onnettomaksi joutunu! Eilen vielä oli kaikki toisin. Mutta hän ei enää ollut sama ihminen. Epäluulo oli hänet vallannut. Hän ei ollut enää oma herransa, ei hallinnut omia ajatuksiaan. Ne risteilivät omavaltaisesti hänen aivoissaan, ne jymisivät hänen päässään, tempoivat ja kiskoivat ja veivät voiton. Ei se ollut hän itse, joka epäili Hermania, joku vieras, outo henki oli tunkenut hänen sisäänsä ja karkoittanut pois hänen oman sielunsa.

—Herman, Herman, pelasta minut, hän vaikeroitsi.

Tuliko siellä nyt joku? Kuuluihan kolinaa? Hän teroitti silmiään ja koetti katsoa tien viimeiseen kolkkaan. Eihän siellä näkynyt ketään. Mutta mistä kuului kolina?

Hän vilkasi taakseen. Sieltä se oli järveltä. Suuri proomu kulki ohitse, jonkun matkan päässä, ja perässä oli kaksi miestä. Ne varmaan olivat älynneet hänet siellä lymyilevänä, ja arvanneet hänet pahantekijäksi. Tuota pikaa he joutuisivat kaupungin rantaan ja silloin hän oli hukassa. He arvatenkin heti ilmoittaisivat hänet poliisille.

Pois tästä paikasta, pois! Toiselle puolelle niemeä, etteivät proomusta voisi häntä kauvemmin nähdä. Hän ei kävellyt enää, hän juoksi. Läähättävänä hän pääsi toiselle puolelle niemeä, sinne missä jyrkkä kallio laskeusi rantaan.

Proomua ei hän enää eroittanut, airojen jyskekin eteni.

Mutta järvi kohisi hänen edessään mustana ja mahtavana. Aallot vyörivät kaukaa häntä kohden toinen toistaan ajaen. Ja toinen toisensa jälkeen paiskautuivat ne kallion seinään ja viskasivat vaahtoista harjaansa ylös ikäänkuin häntä tavottaakseen.

Ne hänen tuskansa lopettaisivat pian.

Kuinka voimakkaina ne vyörivät. Laskivat syvälle alas, kohosivat jälleen ylös lähempänä, yhä lähempänä.

Lakkaamaton vyöryvä liike pani kaikki aaltoilemaan hänen silmissään. Metsä aaltoili järven toisella puolella, taivas aaltoili ja kalliokin hänen allaan nousi ja laski samaan tapaan.

Eikä tauonnut humina hänen korvissaan.

Mitäpä hän suri! Tuolla alhaalla oli lepoa.

Hän kohotti käsivartensa pään yli, kumartui eteenpäin ja heittäytyi alas.

Valahti vielä kerran hänen eteensä lempeä näky: Herman miehekkäänä ja terveenä, ja lapset salin lattialla iloisesti leikkivinä.

Siihen loppui kaikki. Kylmä aalto loiskahti ja särkyi, silkkinen turkki heilahti auki, mutta painui sitten mukana alas. Toinen aalto seurasi ja vyöri eheänä sen kohdan ylitse.

Ja tuuli humisi yhä, pilvet raskaasti ajelehtivat taivaalla, järvi kohisi mustanpuhuvana ja lakastuneet lehdet lentelivät sihisten ilmassa. Ei näkynyt elävää olentoa missään.

[Kuopiossa v. 1891. "Valvoja" 1891. Novelleja II.]